Satavitoset. Reijo Hasu aloitti "tunnustukset"

Reijo Hasu tunnusti ensimmäisenä satavitosensa.

Reijo Hasu kiertelee 105-näyttelyä Taideruukin Pato-Klubilla isännän elkein. Niin pitääkin, hän on koko idean isä. Näyttelyä yritettiin pystyttää jo parikymmentä vuotta sitten, mutta silloin se tyssäsi sekä yhtiön johdon että ammattiyhdistysliikkeen vastustukseen. Kummankin perustelu oli sama: meidän miehet ei tee työaikana omia töitään.

Nyt aika on kypsä asiasta puhumiseen, ja puhetta on riittänyt koko kesän. Keskustelutilaisuus satavitosista kiinnostuneille kirvoitti kielenkannat ja osoitti senkin, että porukalla on paljon kerrottavaa aiheesta, ja siitä täytyy saada puhua.

Hasu pysähtyy muusinuijien äärelle. Lasipäinen niistä on hänen. Muissa kuusaalaiskodeissa tuttua tutumpi esine on yleensä saanut ottimekseen puuosan. Viereisellä sermillä komeilee Hasun muitakin töitä, paistinlasta ja kauha.
- Kaikkein vanhin esine koko näyttelyssä on varmaan tämä Ullan vaarin tekemä veitsi. Se on tehty 30-luvun puolella, Hasu esittelee vaimonsa suvusta saatua veistä.

Hasun talo on tällä hetkellä vailla yhtä ovenkahvaa. Se on irrotettu näyttelyä varten, ja siinä on läpinäkyvästä muovista tehty otinosa. Vieressä on lisää made by Hasu -malleja, tinakauha,  joulukuusenjalkoja. Reijon kuusenjalkamallia on olemassa kolme kappaletta.
- Tämä on kolmen miehen tekemä. Yksi leikkasi pellin, toinen hitsasi, minä tein täyttöaukon josta lisätään vettä. Tämä on tehty Kuusaanniemessä.

Ripa ja tinakauha

Näyttelyä kiertelevä Pekka Borg tulee moikkaamaan tuttuaan Hasua ja kertoo saaneensa peruiksi satavitosena tehdyn veivattavan jäätelökoneen. Borgin isä oli aikoinaan puuseppäverstaalla työnjohtajana ja toimi kirvesmiehenäkin Kymintehtaalla.

- Koneessa on puusaavi, ruostumaton sanko ja hammaspyörät. Puuseppäverstaan miehet teki saavin ja metallimiehet metalliosat. Niitä tehtiin ilmeisesti useampi, taisi olla 70- ja 80-lukujen vaihdetta. Saavin ulkopuolelle pannaan jäitä. Sisäpuolella on ruostumaton astia, johon pannaan valmistusaineet, saaviin suolaa ja jäitä ja aletaan veivaamaan. Ajattelin kokeilla, kunhan saan saavin halkeaman turvotettua umpee, Borg suunnittelee.

Borg on tehnyt itse satavitosena sähkögrillin. Hän oli Kymin levypajassa töissä ja rakensi kotitalouskoneen.
- Voileipägrillin tyylinen sähkövehje. Laatikkomainen, edestä auki. Sähköverstaan miehet asensi siihen kiukaan vastuksen ja ritilät. Kaikki tarvikkeet saattoivat tulla yhtiön tavaroista. Siihen aikaan sähkögrillit olivat kalliita, nythän ne ei maksa juuri mitään. Sitä tehtiin ruokatunnilla, ei erityisen salaa. Kumminkin työt tehtiin, sehän oli oleellista. Silloin kun oli kiire, ei ollut aikaa omille puhdetöille, Pekka Borg kertoo.

Vitriinissä komeilee kokoelma kuparimaljakoita, joita olen luullut ammattimuotoilijan suunnittelemiksi taidekäyttöesineiksi, kun olen niitä kuusaalaiskodeissa nähnyt syntymäpäivälahjoiksi saatuina. Väärin. Muotoilijat ovat olleet ihan muun alan ammattilaisia. Reijo Hasu on tehnyt niitä useita.

-  Juotetaan päät umpeen, porataan reikä, täytetään putki vedellä ja ruuvataan aukko kiinni. Putki pannaan pakkaseen. Kun päät on juotettu kiinni, putki pullistuu keskeltä ulospäin, kun sisältö laajenee. Putki lämmitetään, siitä otetaan pohja ja kansi pois. Putki pannaan sorviin, ja siihen terän paikalle puukapula, jonka avulla muotoillaan suuaukko. Pinta hiotaan kiiltäväksi, kun siihen on ensin hakattu vasaralla kuviot. Kun näitä tehtiin, apteekista haettiin antimonia, jolla pilkkuihin saatiin musta väri - ihan kaikkea yhtiöltäkään ei sentään saanut. Työvaiheisiin kului tunnin verran ja pakastusvaiheen odottelut päälle, Hasu muistelee.

Vasemmalla putkenpätkä, jollaisista maljakot on tehty.

Ihmettelen kekseliäisyyttä, josta maljakko on syntynyt mutta Reijo vähättelee.

- Ei kai tähän mitään edissonia tarvittu, että tollasen keksii, hän kuittaa ja huomaa tekemänsä kolme morttelia. Hän oli viidentoista tehdessään mortteleista suurimman. Hän veikkaa, että jos nyky-viisitoistavuotiasta - "joka ei osaa mitään muuta kuin hipaista" - pyydettäisiin tekemään mortteli, niin tekemättä jäisi. 

Materiaali mortteleihin on Voikkaan valimosta. Hasu teki niitä paljon ja muistaa tarinan:

- Kerran yksi työkaveri, jolla oli tällaista meikäläisen vikaa, hihkaisi että "Ronssia tuli!" - "Hiihostko?" "Ei kun valimost."

Omat tuotteet olivat monenkokoisia, tallukasta taloon. Reijo Hasun isä oli nuorena Lintukymellä uitossa. Siellä miehet ottivat tukkilautasta puita ja veistivät niistä mökkejä itselleen.
- Sumasta otettiin, sieltähän se veisti kummisetäsi Arvonkin mökin, isä sanoi minulle. Hirsitalon runkoa ei voinut piilottaa pomon tullessa. Mutta kun pomona oli tätin mies, se ei sanonut mitään, kun talotkin tuli sukuun. Eihän tällaisessa talossa ole varastettu muuta kuin hirret ja aika, joka on mennyt niiden veistämiseen, Reijo Hasu virnistää.

Hasulta onnistuu myös tallukanteko.

Satavitosen tekemistä piti Reijo Hasun mukaan salailla pomoilta lähinnä siksi, etteivät nämä olisi tulleet pyytelemään samanlaista itselleen. Jotkut esimiehet katsoivat toisaalle, jotkut olivat tarkempia.
- Tarvasen Holkeri oli isolla sorvilla. Niiden autosta meni jokin osa rikki ja minä olin vuorotyössä. Hoke lähti neljältä töistä, minulla työpäivä jatkui kymmeneen. Hoke antoi minulle hommaksi tehdä autoon uuden osan piirustuksen mukaan. Isä-Mikko Tarvainen tulikin paikalle luuhaamaan ja kommentoi: "Eihän tuo ole meidän töitä." Minä siihen: "Luulin että se teidän on, kun teidän Hoke sen antoi tehtäväksi teidän autoon." Tiesin että Mikko tarkoitti etten tee yhtiön töitä. Kun sille selvisi, että osa tuli heidän autoonsa, niin hän alkoi neuvomaan kärkkäästi: "Juu, tosta kulmasta vielä vähän voisit ottaa."

Myös Reijo Hasu viittaa siihen kuuluisaan magneettiin. "Jos yhtiöllä olisi sellainen magneetti, jolla se vetäisi omansa pois, Bin Laden jäisi toiseksi tuhojen määrässä." Kaikki sortuisi Kotkaa myöten raunioiksi, Hasu sanoo ja lukee kirjastaan tarinan markankyläläisestä talonrakentajasta. Tältä oli kysytty, mitä hänelle jäisi jos yhtiö veisi omansa pois. Mies mietti ja vastasi: "Saunan pata ja kammarin tapetit." Kun kysyttiin, että mitenkäs sinä et niitä pystynyt hankkimaan Isosta-Heikkilästä, yhtiöltä,  niin kaveri sanoi, että poika oli kesätöissä Väri-Uitolla ja hän sai varastettua ne sieltä, Hasu hihittää.

Satavitosena tehdyt puiset pelastusliivit.

Tarina talonrakentajasta saa jatkoa. Kun tämä aloitti omakotitalonsa rakentamisen, hän teetti työmaavälipompan, johon ommeltiin 70 senttiä korkeat povitaskut, rinnalta helmaan asti ulottuvat. Niissä sai vietyä paljon tavaraa.
- Kerran mies kaatui eikä päässyt pystyyn ilman apua, kun taskuissa oli niin paljon tavaraa. Se vei kaikki, tiiletkin muuraukseen työmaavälipompan taskussa, Hasu pyörittelee päätään.

Tavaroita vietiin tehtaalta kotiin eri konstein. Alkuun tehtailla ei ollut porttejakaan, joten kasseja ei tarkastettu. Ylipäätään tehtaalaiset eivät aina tehneet eroa omien ja "yhtiön yhteisten" välillä. Kuusaanniemessä oli piirin ulkopuolella likavesiviemäri, jossa oli tietysti kannet. 

- Yksi kaveri rakensi omakotitaloa ja tarvi likakaivon kannet. Ne tehtaan kannet käytiin ottamassa pois ja vietiin lepikkoon piiloon. Sitten käytiin sanomassa Käen Oivalle: "Sieltä kaivosta puuttuu kannet. Putoaa vielä joku lapsi sinne likaviemäriin." Oiva kirjoitti varastoa varten lapun, jota vastaan piti äkkiä mennä hakemaan kuorma-autolla uudet kannet. Sitten vietiin uudet kannet Kytöahoon kaverin rakennukselle ja ajettiin Kuusaanniemeen panemaan lepikosta vanhat kannet takaisin paikoilleen.

Yhtiön tavarat olivat yhteisiä

Hasua selvästi ärsyttää, että nyt kun satavitosista on tullut julkinen ja teollisuusperinteenä arvostettava asia, kaikki sanovat tehneensä niitä. Aikaisemmin ei kukaan myöntänyt osallistuneensa moiseen toimintaan. Kukaan ei uskaltanut paitsi Hasu, joka on kirjoittanut töistään kirjoihinsa jo vuosia sitten. Näyttelyn onnistumistakin pelättiin, järjestäjät eivät tienneet arvaavatko ihmiset tuoda satavitosiaan esille.

Sataviisi-koodin taustaa ei Reijo Hasukaan ole kuullut. Hänen mukaansa tehtailla satavitosia nimitettiin myös soteva-töiksi. Sotevat tarkoittivat aikoinaan sotakorvausteollisuuden ihan virallisia töitä, mutta sanan käyttö näyttää laajenneen muihinkin yhteyksiin. Pohdimme Hasun kanssa, voisiko sataviisi ollakin vain äänteellinen muunnos: soteva-sataviis. Hasu hyväksyy ehdotuksen hyvinkin mahdollisena.

Reijo Hasun mielestä satavitosten teosta on ollut työnantajalle enemmän hyötyä kuin haittaa. Kaikki muukin oli yhteistä yhtiön kanssa.

- Asuttiin Kymiyhtiön asunnossa, yhtiöllä oli sauna, pesutupa, hyppyrimäet, urheilukentät, uimalaitokset, koulut. Miksei muukin voinut olla yhtiön, kun kalliimmastakin päästä puitteet oli jo yhtiön, Hasu päättelee.

Työkaverit veivät perheenlisäystä odottavalle isälle pukin.

Yhtiön yhteisten ottaminen oli esimiehillä tiedossa, vaikkei siihen aina puututtukaan. Kun korjauspajan pulttihylly tyhjeni, pomo käski täyttää sen uusilla pulteilla. Hasu varoitti, että nekin viedään.

- Sampolahti vastasi, että sitten täytämme hyllyn uudestaan. Kun ne on kerran tarvitsemansa pultin ottaneet, niin ei ne enää toista kertaa varasta, Hasu kertoo pomon sanoneen.

Reijo kertoo kuvaavan esimerkin siitä, miten yhtiön omaisuus koettiin kaikkien yhteiseksi.
- Kerran nuori yrittäjä perusti tehtaalle kahvipalvelun ja toi tehtaalle kahvi- ja mehukoneen, josta sai 30 pennillä juotavaa. Kerran kaksi yölöysiläistä särki koneen ja otti rahat ja koneen kahvit. He joutuivat kuitenkin teostaan kiinni ja joutuivat insinööri Lönnegrenin puhutteluun. Tämä sanoi: "Ajatelkaa nyt, nuori mies ottaa lainan ja perustaa tällaisen firmanihan teidän hyväksenne, että saatte juotavaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Ja te menette särkemään ja varastamaan." Toinen miehistä sanoi: "Ai, eiks ne Kymiyhtiön ollukkan? Ei myö oltas varastettukaan, jos oltas tiedetty, että kone on sen nuorenmiehen."

Satavitoset: Osmo Kilpiä teki kaappikelloja

Osmo Kilpiä istuu nojatuolissaan kellojen keskellä. Niitä on seinillä, ja komein seisoo olohuoneen nurkassa. Kilpiä on rakentanut kellot itse samoin kuin monet talon huonekaluista. Nämä kaikki on tehty talon alakerran verstaassa. Kilpiän tekemällä sohvapöydällä on kuitenkin kuvia kaappikellosta, joka on aito satavitonen. Satavitoset ovat työntekijöiden omia töitä ja tuotteita, joita tehtiin puolisalaa työaikana ja työnantajan tarvikkeista. Osmo Kilpiällä on muutenkin kattava kuva koko satavitostouhusta - hän liikkui työssään koko tehdasalueella ja näki miten talon töiden ohessa ehdittiin siellä täällä tehdä omiakin tuotteita.

Kymiyhtiöllä Kilpiä työskenteli 40 vuotta 50-luvun alusta lähtien. Hän oli alkuun rakennusosastolla Kymintehtaalla ja liikkui myöhemmin pomona Kuusaanniemen, Kuusaansaaren ja Kymintehtaan tiloissa. Kauimmin Osmo työskenteli Kuusaanniemessä monissa tehtävissä - jopa tiemestarina - ja jäi sieltä eläkkeelle. Hän tuli näin tuntemaan tehtaat hyvin.
- Voikas jäi vähän vieraammaksi koska olin siellä vain sunnuntaipäivystyksissä.

Entisaikoina pääsy Kymiyhtiön ammattikouluun takasi työpaikan tehtaalla. Kilpiä kävi ammattikoulun puuseppälinjan ja pääsi sen jälkeen puuseppäverstaalle töihin. Kun sieltä vähennettiin henkilökuntaa iän perusteella, Kilpiä oli viimeinen, joka siirrettiin tehdasrakennuspuolelle. Siellä olivat esimiehinä Esko Viherlaiho ja Pentti Nieminen.
- Olin aikani siellä puuseppänä ja osittain opettelin kirvesmiehenkin työt. Sitten kävin työteknillisen koulun ja valmistuin työteknikoksi. Pääsin pikku hiljaa pomoksi, ja lopulta osaston pomo Matti Jankeri nimitti minut työnjohtajaksi. Siitä se rumba alkoi. Kävin koko skaalan läpi, olin jopa lautatarhan tirehtöörinä kaksi kesää. Se oli varmaan huvittavin paikka, kun vertaa kokemustani ja työssä vaadittavia taitoja, Kilpiä luettelee työuransa etappeja.

Keittiötarvikkeista saunankiukaisiin

Tänä kesänä on vihdoin alettu puhua avoimemmin satavitosista, työajalla tehdyistä omista töistä. Niihin Kilpiällä on tuntumaa työuransa alusta lähtien. Valmistuspaikka määräsi tietenkin, mitä satavitosia syntyi.
- Puuseppäverstaalla syntyi kaikenlaisia autoja, korulippaita... Toinen paikka oli alaverstas eli viilaverstas, paperikoneiden asennus- ja korjausporukan pääpaikka. Siellä tehtiin morttelia ja muusinuijaa, metalliesineitä. Paja oli yksi paikka. Siellä tehtiin tuuraa kalamiehille. Me teimme tuuraan puuosan puuseppäverstaalla. Kupari- eli peltipajassa tehtiin kippoa ja ämpäriä ja sentapaista tavaraa. Sähköverstaalla tehtiin akkulatureita, sähkömoottorien käämimistä, Osmo Kilpiä kertoo.

Kuusaanniemestä Osmo Kilpiä ei muista satavitosten tekoa ainakaan puuseppäverstaalla. Mutta korjauspajalla saatettiin tehdä esim. savustusuuneja isosta putkesta, koska siellä oli hitsauslaitteet.

- Onkos teillä savustusuuni? Minun rannassa ainakin on.

Onhan meillä. Ja meidän rannassa on saunankiuas viisimillisestä pellistä, onkohan sekin satavitosia?
- Jos se niin vahvasta pellistä on, niin se on satavitosia. Saunoihin tehtiin jatkuvalämmitteisiä kiukaita ja pönttöuunimallisia kertalämmitteisiä kiukaita, Kilpiä kertoo.

Kilpiän luettelemat paikat puuseppäverstas, viilaverstas, paja ja sähköverstas, olivat kaikki lähellä toisiaan paloaseman lähellä. Yhteen aikaan vierellä oli vielä valimokin.

- Niissä olevat kaverit tulivat tutuiksi. Siellä lensi kaikenlaista juttua, oli hauskojakin hetkiä. Melkein joka paikkaan kehittyi oma juttumiehensä, jonka tarinat ei aina olleet niin totuudenmukaisia. Näin ne päivät meni, Kilpiä naureskelee.

Joulun alla oli satavitossesonki, silloin oli usein kiire saada joululahjat valmiiksi. Mutta satavitosia tehtiin ympäri vuoden, jos ei pomo nähnyt. Tai miten sen nyt ottaa.

- Se oli vähän sellaista ja tällaista. Kyllähän pomo näki, eihän siitä ollut kyse. Mutta yritettiin vähän välttää, ettei niitä omia tehty ihan kuin normaalityötä. Ne tehtiin vähän sivussa, ja kun pomo siellä käveli, oma pantiin syrjään. Vähän sellaista pilarin kiertämistä se oli.

Osmo teki kerran pojalleen joululahjaksi polkuauton. Sen nähtyään kaveri viilaverstaalta kysyi, onko mahdollista, että hän tekisi rungon ja metalliosat ja Osmo tekisin korin puusta ja vanerista. Polkuautojakin tehtiin kaksi.
- Kun velipoika näki sen, hän halusi että heidän pojalle ja! Kaikki kolme valmistuivat jouluksi.

Salaa ja luvan perään

Pomot eivät yleensä sanoneet mitään mutta antoivat ymmärtää, että mikäs tuo on. Toiset näkivät satavitosten tekemisen itseään loukkavana, toiset taas noudattivat itse sataaviittä. Pomotkin tekivät ja teettivät satavitosia.

- Mutta niistä ei aina tiennyt, oliko ne talon töitä vai kenen. Pomo osasi jättää tilauksesta lopun sanomatta niin kun mekin jätettiin, Kilpiä kuvailee.

Joskus työnantajan laitteita ja tiloja käytettiin luvallisestikin omiin töihin. Kun Markankylää rakennettiin, puuseppäverstaalla oli mahdollista tehdä ovia ja ikkunoita. Siihen käytiin pyytämässä rakennusosaston päälliköltä Esko Viherlaiholta lupa.

- Yhteen aikaan siellä oli lauantait ja sunnuntait täys ryminä päällä, kun markankyläläisille tehtiin ovia ja ikkunoita. Ne rakennettiin pääosin omalla ajalla, mutta tietysti jos joku satsi jäi ajamatta, niin kyllähän sitä työajalla jatkettiin.

Pääosin satavitosia tehtiin itselle, mutta myös ”asiakkaille”. Tuotteita valmistettiin myös yhteistoiminnassa.
- Joku teki vaikka muusinuijan metalliosat alaverstaalla. Siihen tarvittiin puuvarsi, ja sitä mentiin kysymään puuseppäverstaalta. Siellä joku osaavampi sorvasi varren, useimmiten tammesta, ja lakkasi hienoksi. Tehtiin mortteleitakin.

Kilpiä aikoo sanoa jotain mutta keskeyttää alkuunsa ja miettii.

- Enhän minä nyt astu kenenkään varpaille, kun kerron näitä tarinoita? Ei niitä katsottu rikoksiksi.

Palkkiota ei yleensä töistä saanut.

- Saattoi olla, että kaveri tuli juttelemaan, että tee sinä minulle pää ja minä teen sen metalliosan – tehtiin siis molemmille. Rahaa ei yleensä käytetty. Yksi kaveri velotti aina renkkupullon, teki se mitä vaan. Hän oli kyllä poikkeus – eihän siellä yleensä juopoteltu, Kilpiä muistelee.

Tavaran vieminen tehtaanportista ulos vaati omat konstinsa. Autonkuljettajat olivat toiminnan tärkeä osapuoli. Jälleen Kilpiä empii:
- Etten minä nyt kerro vaan jotain mikä loukkaa muita? hän kysyy. Ehdotan vastausta ”isommat tavarat on kuljetettu yhtiön autoissa tai joskus, kun joku on saanut ajaa omalla autolla piirin, siinä yksityisautossa”. Kilpiä myöntää: "Nimenomaan. Sinä sanoit sen, en minä."

Kaappikelloja sarjana

Satavitos-kaappikellot ovat ”tarina erikseen”. Kilpiä ei ole varma, oliko aloite Niemisen Pentin vai Pulkkisen Auliksen. Nämä kaksi olivat mukana, lisäksi Osmo Kilpiä itse, Toukkarin Lema ja kelloseppä Uuno Kopra, joka hommasi koneiston ja varasi itselleen yhden. Yhtä Kilpiä vielä kaivaa muististaan. Kerron, että tädilläni Luostarisen Salmella oli myös yksi, mutta se tehtiin myöhemmin.

Rinki teki työnjaon selväksi heti alussa. Ainoa tehdastyötä tekevä joukosta oli Kilpiä, hän ei ollut silloin 60-luvulla vielä pomoasemassaan.
- Pyörin verstaalla ja paikoissa, jossa minulla oli mahdollisuus saada puutavaraa huomiota herättämättä. Minä olin etuvetäjä, tein edellä ja muut jäljensivät. Sinun isäsi – Niemisen Pena – hommasi piirustukset jostain kotitalousyhdistyksestä tai vastaavasta, Kilpiä kuvailee.

Tehtaalla oli siihen aikaan nikkariverstas, jossa sai tehdä omia töitä iltaisin. Siellä oli ohjaajakin. Kaappikellojen osat tehtiin siellä, niitä valmisti porukasta lähinnä Osmo, jolle erikoiset laitteet olivat tutumpia kuin muille ryhmän jäsenille.
- Oli puuosissa veistämistä ryhmäläisillekin, mutta minulle tietysti lankesi iso osa. Lema ja minä oltiin puuseppiä ja tehtiin puuosat. Pena maalautti osat maaliverstaalla. Minä maalasin omani itse. Koristeet teki äitisi Eila. Hän maalasi ensin fasadin kukat mutta keksi jälkeenpäin, että meidän kellon sivuunkin piti maalata pienet koristeet.

Kuva: Kelpasi kaappikellon vierellä kahvitella. Eila Nieminen kaatelee kahvia vanhojen ystävysten joukolle. Vas. Lempi Hermunen, Eeva Astala, Helvi Nora ja Eeva-Kaarina Volanen.

Mutta mikä kaappikelloissa oli satavitosta, jos kerran osat tehtiin nikkarikerholla iltaisin?
- Se, että kaikki aineet oli tehtaalta. Penahan oli Viherlaihosta seuraava pomo, rakennusosastolla oli siis Jankeri-Viherlaiho-Pena, niin isältäs ei kyselty mitään puutavaran haussa, Osmo selittää.
 

Satavitoin-nimityksen synty on myös Osmo Kilpiälle tuntematon juttu. Hän ei koskaan hakenut varastosta tavaraa sillä koodilla.
- Työpaikalla oli oma numeronsa. Pomo kirjoitti lapun, jolla ostettiin varastosta, ja siihen tuli myös työn numero. Saattoihan siinä joskus ehkä lukea 105. Minä en ainakaan ole kirjoittanut sellaista lappua enkä ostanut 105-numerolla kuurista.

"Yhtiö ei kärsinyt"

Suuri osa satavitosista tehtiin ylijääneestä materiaalista.
- Siellä kuleksi palasina kippoo ja kuppii kuurin nurkassa. Laitoin aina syrjään, jos jäi hyvää puuta. Ajattelin, että jätepalan voi käyttää johonkin omaan työhön. Samoin varmaan viilaverstaalla – en usko, että suorasta kangesta lähdettiin sahaamaan. Löytyi joku pala, josta lähdettiin tekemään. Minullakin on kippo, jonka olen sorvannut itse: vesilaitoksen keloissa käytettiin puulaakereita, jotka oli vettä kestävää
sitkeää puuta. Se oli vaan inspis, että tienpäs tosta nyt tollasen, Osmo Kilpiä kertoo.

Kilpiä osuukin asian ytimeen.

- Ainakin puuseppäverstaalla nämä hommat olivat usein kokeilujuttuja: teenpäs tuollaisen. Siitä hyötyi yhtiö, koska meitin taito kasvoi. Yksi keksi yhtä, toinen toista työtapaa ja kaikkea sovellettiin varsinaiseen työhön. Siinä ei kyllästynyt varsinaiseen työhönsä, kun voi keksiä jotain uutta.

Joskus harvoin jollain tavoin muljahti, että oma työ meni yhtiön töiden edelle. Muulloin oli ilman muuta selvää, että tehtaan työt tehtiin ensiksi. Osmo Kilpiä on varma siitä, että yhtiö ei kärsinyt satavitosten tekemisestä.
- Ei yhtään. Päinvastoin. Puhutaan nyt puuseppäverstaasta, jossa tehtiin huonekaluja ja kaikenlaista, jossa puuseppien ammattitaito kasvoi töitten mukana. Voi sanoa, että siellä oli tosi puuseppiä.

Kuva: Tarinan mukaan puuseppäverstaalle hankittiin Iskun keinutuoli, joka purettiin osiin ja tehtiin niiden mallista lukuisia uusia keinutuoleja.

 Oliko se työhyvinvointia, että tehtiin satavitosia?

- Ilman muuta. Siitä ei ketään syytelty, eikä kukaan siitä kärsinyt, Kilpiä vakuuttaa.

Satavitosten teko alkoi vuosikymmenten myötä hiipua.
- Ennen satavitosia tehtiin pilarin takana ja pomo pyrki olemaan siellä pilarin toisella puolella. Mutta sitten pomo tuli pilarin samalle puolelle yhä enemmän. Tahti koveni muutenkin, korjauksia tuli lisää, töitä ulkoistettiin – kaikki tämä pikku hiljaa hiivutti sen sosiaalisen puolen töissä olemisesta, Osmo Kilpiä kuvailee.

Tarpeitakaan ei enää löytynyt niin kuin ennen.
- Kaikki laskettiin tarkalleen, ei jäänyt mitään yli. Uudenlaisilla koneilla saatiin käytettyä tarpeet tarkasti. Suunnittelupuoli terästyi ja suunnitteli menekit paremmin. Ei ollut, mistä tehdä enää.

Kuvat: Osmo Kilpiän jakkaran mallin näkee myös 105-näyttelyssä (kuva alla).

Satavitoset: Raimo Kääriäinen sai savustuspöntön lahjaksi

Raimo Kääriäinen kertoo jo avoimesti saaneensa satavitosen syntymäpäivälahjaksi. Lahjan saamisen aikaan 80-luvun alussa ei kannattanut paljastaa, mistä ja miten savustuspönttö oli taloon tullut, ettei olisi aiheuttanut hankaluuksia lahjan antajalle. Mutta vieläkään Kääriäinen ei kerro, kuka savustuspöntön teki töittensä lomassa yhtiöllä. Lahjan antajan hän jo paljastaa - edesmennyt poliisi Petteri Loikala oli saanut tilatuksi pöntön tutultaan Kuusaanniemen tehtaalta. Hän oli teettänyt pöntön itselleenkin.

Raimo Kääriäinen sai 105-savustuspöntön syntymäpäivänään.

Kääriäinen oli töissä yhtiöllä 33 vuotta, ensin Voikkaan tehtaalla paperitehtaan ja puuhiomon hommissa ja lopulta massan vastaanottoaseman hoitajana. Massahan tuli Voikkaalle alkuun Kymintehtaalta, sitten Kuusaanniemestä putkea pitkin Ekholmintien-Kuusaantien pyörätien alla, ja se käsiteltiin uudelleen Voikkaan päässä. Niissä töissä ei ehtinyt satavitosia tekemään.

Raimon savustusuunissa on hyllyt kahdessa kerroksessa. Toisessa päässä kohoaa piippu.
- Täällä on tulipesä, tuhkat menee tänne, Kääriäinen esittelee.

Miten joku yhtiön ulkopuolelta on voinut teettää satavitosia?
- Poliisihan on tuttu kaikille. Loikalakin oli aikanaan Jaalan poliisina ja Kuusankoskella rikospoliisina, Kääräiäinen kertoo. Hänen mukaansa moni muukin yhtiön ulkopuolelta teetti yhtiöllä olevilla tutuillaan satavitosia.

Voikkaalla pystyi tekemään satavitosia pitkin tehdasta, kukin oman työpisteensä ääressä, samoin Kuusaan tehtailla. Tisurit, löyseissä huoltotöitä tekevät, ehtivät työnsä lomassa tekemään omia puhdetöitään. Korjauspajan miehet tai sähkömiehet, jotka liikkuivat turvallisuussyistä kaksin, saattoivat myös tehdä omia hommia. Jos ei ollut korjattavaa, heillä oli vapaata aikaa.

Yleisimpiä omia tarvekaluja olivat putkista tehdyt savustuspöntöt. Moni askaroi pienempää tarviketta talouksiinsa. Osa teki itselleen, toiset taas tilasivat osaavammiltaan. Tuotteita tehtiin metallista – hapikset eli haponkestävästä teräksestä tehdyt esineet olivat tavallisia – ja puusta. Kääriäisellä on satavitosena tehty lintulauta. Monet tekivät lintulaudan osia töissä ja kasasivat ne kotona.

Nykyisin satavitosten teko tuskin onnistuu. Kääriäinen sanoo, että tarvikkeita ei saa, koska tilaukset tehdään tarkasti eikä materiaalia jää yli.
- Ennen sai ylimääräistä tavaraa mielin määrin.

Kysyn tarkemmin tarvikkeiden hankkimisesta, mutta silloin nauhuri pitää sulkea. Satavitoset ovat edelleen kuuma aihe monille, jotka ovat niitä tehneet tai tilanneet tai tietävät kaverin tehneen. Kääriäinenkin on ollut eläkkeellä 18 vuotta mutta vaikenee monesta seikasta satavitosten teossa. Kuitenkin toiminta oli aikoinaan kaikkien tiedossa.
- Kaikki tiesi, ei se salaista ollut. Herrat ei juuri vahtineet touhua, kun heille itselleenkin satavitosia tehtiin. Siinähän olisi palaneet omat perskarvat, jos olisi mennyt liian tarkaksi.

Raimo Kääriäisen mielestä satavitosten teosta ei tullut suurta tappiota yhtiölle. Työnantajan tavarastahan esineet tehtiin, mutta hyöty oli molemminpuolinen.

Puhdetyöt saatiin tehtaan portista ulos yhtiön autoilla.

- Yhtiöllä oli ennen paljon omia autoja, ja myöhemmin yksityisetkin pääsivät joskus ajamaan portista sisään. Kun oltiin kaikki samassa porukassa, niin isommat laitteet saatiin vietyä. Pienemmät menivät jossain kassissa.

Aika on nyt kypsä asian esittelyyn. Näyttely yritettiin järjestää jo 15-20 vuotta sitten, mutta hankkeelle tehtiin loppu. Yhtiö kielsi: ”Ei meillä tehdä sellaista.”
- Katos, siinä olisi yhtiön herrat olleet lirissä. Suurempia varkaitahan ne oli kuin työläiset, Kääriäinen sanoo.

Reijo Hasu ja Raimo Kääriäinen

Ay-liikekin kielsi:”Meidän jäsenistö ei tee sellaista.” Idean isä Reijo Hasu ei ole tällä välin luovuttanut. Vanha keskusvarasto Kymintehtaan ytimessä on muuttunut taiteen ja käsityöläisyyden tyyssijaksi. Mikäs sen parempi paikka esitellä tehdaskulttuurin yhtä piirrettä, kun Hasu sai galleristi Vesa Parvisen innostumaan aiheesta. Kolmen ensimmäisen näyttelyviikon huima kävijämäärä 2200 osoittaa aiheen kiinnostavan muitakin.

Satavitoset, vaiettu tuttu juttu

Nostalgiaa, ihastuneita tunnistamisen huudahduksia, käsityöläisen ylpeyttä, salakähmäisyyttä ja kysymysten väistelyä. Nimettömyyttä, ehdottomasti nimettömyyttä, jota yhtiön ulkopuolisen on vaikea ymmärtää kymmeniä vuosia rikosten vanhentumisen jälkeen. Tätä kaikkea saa kokea Kuusankosken Taideruukissa Pato Klubissa, kun kuulee tuotteiden valmistajien juttuja töistä, joita tehtiin Kymiyhtiön tehtailla omiin tarpeisiin työajalla, työnantajan laitteilla ja tavallisesti työnantajan tarvikkeistakin. Niitä sai varastolta koodilla "105".

105-näyttelyn idean antoi Reijo Hasu. Vieressä Amanda Hyökki.

Numero 105 viittaa kustannuslaskennan numerojärjestelmään, jossa jokaisella työllä oli oma kustannuspaikka ja työnumero.
- Se on satavitoist.
Näin oli joku heittänyt vastauksena, kun kysyttiin, mikä työn virallinen numero on, eikä sitä ollut. Koodilause kertoi varastonhoitajalle, että tekeillä on jotain puoliluvatonta, jonka kuitenkin hyväksyivät kaikki pomoporrasta myöten.Tarvekaluja taidettiin tehdäkin eniten juuri herroille, kuten tekijät nimittivät ylempiään esimiehistä tehtaanjohtajaan.

Toiminnassa on tarvittu sanaton sopimus, jossa kaikissa portaissa katsottiin omien töiden tekemistä tai teettämistä työnantajan ajalla läpi sormien. Näyttelyssä on esillä vanhoja työnumerokirjoja, eikä yhdestäkään löydy satavitosta. Kaikki tiesivät ja toimivat salakoodin mukaan, miksi sitten kainostella nytkään, kun tekijät ovat jo eläkkeellä tai kuolleet?

Satavitosen edeltäjiä olivat Soteva-työt, sotakorvausteollisuuteen liittyvät viralliset työt. Ne tulevat ensimmäiseksi mieleen niille, jotka tietävät esim. Myllykosken tehtaan soteva-töistä ja kuulevat nyt vähän samantapaisesta toiminnasta Kuusankoskella.

Galleristi Vesa Parvinen korostaa, että kesänäyttelyn työt ovat UPM:ää edeltävältä ajalta, Kymiyhtiön vuosikymmeniltä. Työt on tehty 1940-luvulta 1980-luvun lopulle ulottuvana aikana.
- Uusin tekele ovat ratakiskoista tehdyt painot, joita on käytetty Sommelossa järjestetyissä voimamieskisoissa vuonna 1992.

 Reijo Hasun oivallus

Näyttelyn isä on kuusankoskelainen Reijo Hasu. Hän se alkoi valistaa Parvista toiminnasta, joka oli Vesalle ihan uutta asiaa. Aluksi galleristia arvelutti lähteä tekemään näyttelyä jostain, mistä ei haluta puhua julkisesti tai omilla nimillä. Hasun puheista Parvinen kuitenkin tajusi, että satavitos-perinne on osa suomalaista tehdaskulttuuria muuallakin kuin Kymiyhtiöllä.
- Kun meistä kerrottiin Ylen sivuilla, oululaiset paperintekijät ottivat yhteyttä ja kertoivat samanlaisista touhuistaan. Kaiken kaikkiaan näyttely tarinoineen on herättänyt valtavan keskustelun somessa työn tekemisestä ja työmoraalista.

105-töistä ei yleensä maksettu rahassa vaan kiitollisuudenvelkana.
- Kiitollisuudenvelkahan ei kuittaannu koskaan kokonaan, vaan aina jäädään jotain velkaa puolin ja toisin, Parvinen analysoi. Toinen käypä taksa oli kossupullo, jolla sai teetettyä yllättävän paljon.

- Joku sanoo satavitosten tekemistä varastamiseksi, Vesa Parvinen miettii. Hän on näyttelyä rakentaessaan pohtinut tiiviisti satavitostöiden luonnetta. Työajan jälkeen oli luvallista mennä työpaikalle tekemään töitään työnantajan koneilla.

- Työntekijät olivat varmasti työnantajastaan ylpeitä, niin varmaan työnantajatkin työntekijöistään. Voi kysyä, miten tilanne on tämän päivän suuryrityksissä. Satavitoin oli mielestäni aikansa työhyvinvointia. Mestari opetti oppipoikaansa puusepänverstassa,  työ tehtiin yhdessä, mestari neuvoi niitä jotka ei osanneet. Joku kysyy "kenen puista?" No selvä, tehtiin sitten yhtiön puista. Kuitenkin sosiaalisuus oli mukana ja opetustyö siinä sivussa myös, Vesa Parvinen sanoo.
 

Satavitosiin tarvittavaa työaikaakaan ei tarvinnut varastaa työnantajalta. Puusepänverstaassa oli töissä 70 ihmistä, eikä työtä ollut kaiken aikaa kaikille. Koneet odottivat ajoittain tyhjinä. Mallipuusepällä ei ollut kaiken aikaa mallia tehtävänä rikoutuneen osan tilalle.
- Olisiko ollut oikein, että puuseppä olisi ottanut fillarin ja lähtenyt kylille? Se olisi ollut luvatonta. Mutta nyt hän pysyi työpaikalla ja kehitti omaa ammattitaitoaan ja kädentaitoaan luppohetkinä. Mikäs sen hienompaa. Kun työt tänä päivänä loppuvat, työntekijät lomautetaan tai irtisanotaan välittömästi.
 

Ylijäämästä patenttikelpoisia tarvikkeita

Töiden laatu on korkeatasoista. Näytteillä on esinettä joka lähtöön huonekaluista keittiövälineisiin, grilleistä taide-esineisiin.
- Huikeaa osaamista. Olen monen kohdalla ihmetellyt, miksei sille ole haettu patenttia, tuollekaan verkonlaskuvälineelle, joka näyttää yksinkertaiselta mutta onkin hieno apuväline talvikalastukseen.

Materiaali on usein jämäkamaa. Ylijääneitä pätkiä, koneesta poistettuja osia, suoranaisia putken- ai laudanpätkiä.
- Noissa käsipainoissa on Voikkaan kuorimolta jääneitä murskaimen osia, jotka jäivät remontissa yli. Näyttävät kivikautisilta mutta toimivat. Tuolla on ihan kuin Kippari-Kallen painonnostotanko, jonka palloina on vesivoimalaitoksen turbiinien laakereiden kuulia. Olen miettinyt, miten se isoisä sai vietyä niitä polkupyörällä tehtaalta...

Näyttelytilan tolpan vierellä on vaaleanpunaisia hauskasti muotoiltuja porsaita. Ne ovat höyrykelloista taivuteltuja, tarpeettomaksi käyneistä putkista saatuja. Moni kuusaalainen ei tiedäkään, että vanhempien kotoa saatu mortteli on hienoa omaa käsityötä.
- Niiden tekemisessä on saatettu käyttää luonnonvoimia avuksi: jää on auttanut muodon saamisessa esineeseen. Näitä katsellessa en kuuntele enää, jos joku sanoo tämmöistä toimintaa vääräksi. Tässä lainaan Hasun Reijoa, joka sanoo: "Jos joku aikoinaan pani yhtiöllä silmät kiinni ja osoitti sormellaan syyllisiä etsien, niin aina osui."

 - Tätä on tehty ja tehdään ympäri Suomea, mutta satavitonen on kuusankoskelainen versio teollisuusperinteen yhdestä ilmiöstä. Tämä on ihmiskunnan historiaa. Reijo Hasulle iso kiitos näyttelystä, galleristi Vesa Parvinen kiteyttää.

Kiitos kuuluu myös Vesa Parvisen isälle Ilkka Parviselle, joka rakensi uutta näyttelytilaa ruokapalkalla, ja näyttelyn rakentamiseen osallistuneelle Pato Klubin toiselle yrittäjälle Amanda Hyökille.