Ville Majuri: Verla pysyy nyt kuivana

Maailmanperintökohde, tehdasmuseo, vanhoja toinen toistaan viehättävämpiä rakennuksia ja koneita, ympärillä Verlan tehdaskylän idylli. Odottaisi, että puhe kääntyy heti ihmiskunnan ainutlaatuisen kulttuuri- ja luonnonperinnön säilyttämiseen tai puolipilarimaisiin ulkonemiin ja kirkkomaisiin päätykoristeisiin. Mutta kun museonjohtaja Ville Majuri ryhtyy esittelemään paikkoja, hän ohjaa silmät loistaen veden äärelle katsomaan tehdasmuseon suurinta hanketta ikinä: uutta suojapatoa, joka pitää tehtaan kuivana.

Museonjohtaja Ville Majuri ja suojapato.

Verlan pahvitehdas rajoittui alusta asti koskeen, josta se otti tarvitsemansa voiman. Vesi ryöppysi vuosikymmenet pitkin tiiliseinän kuvetta - ja tunki säännöllisin välein sisällekin. Vesi ei estänyt tuotantoa, joten asialle ei tehty tehdasaikana mitään. Mutta maailmanperintökohteen kaudella veteen nojaaminen on alkanut huolestuttaa.
- Vuonna 2007 aloimme miettiä asiaan ratkaisua, että tehdas säilyisi. Ilmankosteus oli lähellä sataa, talvella oltiin pakkasen puolella, metalliesineet kärsivät korroosiosta, laastipinnat rapautuivat. Päädyttiin siihen, että ainoa konsti oli rakentaa pato, Ville Majuri taustoittaa.

Kanavan rantaan pääsee nyt uutta reittiä.
- Tässä näkyy vielä vanhaa 170 senttiä leveää luonnonkivistä ladottua graniittimuuria. Sehän vuoti kuin seula. Tulva-aikana tehtaan seinää vasten kerääntyi mudan ja veden sekainen lieju - likaraja näkyy seinässä edelleen. Vesi suihkusi kaikista saumoista sisään, ja korjauspajan lattialla oli vettä kahlattavaksi asti, Majuri kuvailee.

Vielä vuoden kuivattelun jälkeen korjauspajan seinät reagoivat työntämällä sisuksistaan  jauhomaista suolaa.
- Suola on merkki kuivumisesta. Se pitää säännöllisin väliajoin harjata ja viedä kauas rakennuksista, ettei se imeydy takaisin rakenteisiin.

Korjauspaja alkaa olla kuiva.

Kierretään museo ulkoa

Tehtaan luoteiskantille on juuri valmistunut pyöreistä kivistä ladottu luiska. Kouvolalainen Janne Toivokoski on tehnyt siistiä jälkeä vierun kattamisessa. Se johtaa paikkaan, josta työläiset aikoinaan menivät sisälle - nyt oviaukko on muurattu umpeen. Patosilta kohoaa luiskan yläpuolelle, ja sille laskeudutaan hauskoja puuportaita. Leveässä portaikossa on paikat istuksia vaikka evästä syöden ja reunassa pikkuraput, joita pitkin pääsee tutustumaan rakennelmiin.

Haminalainen Noon arkkitehdit on istuttanut padon ja kävelysillan betoni- ja teräsrakenteet vanhaan tiilimiljööseen tyylikkäästi.
- Heidän ideansa oli tehdä rakennelmat niin, että ihmiset pääsevät kiertämään tehtaan ulkona, padon ja tehtaan välistä. Idea otettiin Museovirastossakin innokkaasti vastaan, Ville Majuri kertoo.

Veden ja tehtaan välissä on lähes 90 metrin mittainen pitkittäispato, joka on toisesta päästään 10 metrin korkuinen. Padon ja tehtaan välissä pääsee kävelemään ja vaikkapa kurkkimaan vedenalaista elämää pyöreistä patoseinän ikkunoista.
- Joskus ikkunaan ilmestyy kala, välillä siellä näkyy kalaparvikin. Kun kanava tyhjennetään seuraavan kerran, pinnoitamme ikkunat niin, ettei niihin kerry levää näkymää sumentamaan, Ville lupaa.

Pato suojaa seinät vedeltä ja hoitaa tulvat tehtaasta poispäin. Kanavan pohja tasattiin sileäksi, jotta vesi virtaa sutjakkaasti vesivoimalaitokselle. Rakennustyöt ovat olleet sen verran massiiviset, että on vaikea uskoa niiden alkaneen vasta vuosi sitten. Nyt kaikki on jo ihan valmistumaisillaan.

Astumme tehdassaliin, ja Ville Majuri haistelee sisäilmaa. Päästään jälleen ihastelemaan suojapadon vaikutusta.
- Nyt on lokakuu, ja tehtaan sisällä on lämpimämpää ja ilma on kuivempaa kuin ulkona. Ennen uutta patoa tilanne oli päinvastainen. Ollaan syksyssä, ja nyt kosteusmittari näyttää 80 prosenttia. Ennen se oli lähellä sataa, Majuri toteaa tyytyväisenä seiniä tunnustellen.

Kävelysillan ikkunasta voi kurkistaa vedenpinnan alle.

Museovirastollekin suurhanke

Museonjohtaja Majuri on tyytyväinen remonttiin. Sen takana on pitkä prosessi, jossa neuvotteluja käytiin UPM:n, KSS Energian ja Museoviraston kesken. Piti päättää, mitä voi tehdä ja kuka maksaa. Päämaksumieheksi tuli tietysti tehdasmuseon omistaja UPM, mutta julkista rahoitustakin tuli yllättävän hyvin.
- Suomessa Museovirasto ei ole tätä ennen antanut yhdelle yksittäiselle hankkeelle näin suurta avustusta. Saimme tähän 140 000 euroa. Lisäksi saimme jo suunnitteluprosessiin valtiolta tukea, Viklle Majuri tilittää.

Museonjohtaja hehkuttaa isoa projektia ikuisen pikkupojan äänenpainoin.
- Padon pohja ulottuu tuolla alhaalla vielä pari metriä vedenpinnan alle. Ajattele, tähän meni 550 kuutiota betonia, 55 tonnia terästä - kyllä tämä iso on. Meillähän oli tarkoitus piikata vuoden 1964 jälkeen umpeen valettua seinää sen verran, että turbiiniholvien hienoja rakenteita olisi saatu näkyviin. Yritettiinkin, mutta Kymin miehet ovat aikoinaan tehneet rakennelmat ikuisiksi, niiden piikkaamisessa olisi ollut liian iso työ. Eikä turbiiniholveja voisi kuitenkaan avata kokonaan esiin. Mutta niistä on piirustukset, jotka voidaan panna näytille, Majuri selvittää.

Padolta maisema näkyy nyt uudesta kulmasta.

Tehtaan kanavan puoleinen alue tulee pian aktiivisemmaksi osaksi museoalueen esittelyä, kun suojapato mahdollistaa tehtaan kiertämisen. Kanavan varrelta voi nähdä Verlankosken korkeuseroineen, joka oli aikoinaan edellytys koko paikan syntymiselle. Näkymää kosken yli rikastuttavat säilyneet työväen ja virkailijoiden asunnot.

Patruunan pytingin uusi väri onkin vanha

Pahvitehtaan ja kuivaamon julkisivut näyttävät siisteiltä - niiden parin talven mittainen ikkunaremontti on tehty. Yleisö huomaa kuitenkin tullessaan ensimmäiseksi patruunan pytingin uuden ulkoasun. Pytinkiin on tehty uusi vesikatto ja sammutusjärjestelmä. Julkisivu maalattiin vuosina 2012-13, ja sitä ennen tutkittiin tarkkaan aikaisemmat väripinnat. Arto ja Pirjo Rihkola maalasivat sitten talon kaksin.
- Väristä tulee nykyään lähinnä myönteistä kommenttia, mutta alussa se oli joillekin shokki. Talohan oli niin pitkään kellertävä, että kenelläkään kävijällä ei ollut edes perimätietoa tästä värityksestä. Mutta valinnan takana on hyvät perustelut. Nykyinen väri ei ole aivan ensimmäinen, mutta kun laajennusosa rakennettiin 1898, talo maalattiin näillä väreillä. Vuosisadanvaihde, patruunoiden aika, oli Verlan kukoistuksen aikaa, museonjohtaja Majuri kertoo.

Talo itse kertoi värityksestään tutkijoille. Sen pinnasta ei ole koskaan poistettu maalia, vaan uusi maali on maalattu vanhan päälle. Paikoin seinissä on kymmenen kerrosta maalia.
- Larissa Mäenpää Kymenlaakson ammattikorkeakoulusta tutki värit lopputyönään. Myös sisätiloista on tehty erinomainen dokumentointi. Meillä on tosi hyvää materiaalia käytössä, kun sisätilojen kunnostus tulee ajankohtaiseksi, Majuri iloitsee.

Patruunan pytinki tulee aikanaan myös yleisön nähtäväksi ja käyttöön, mutta Ville Majuri on toistaiseksi salaperäinen suunnitelmista.


Paikat talvikuntoon

Tänä syksynä Verlan tehdasmuseo oli auki syyskuun loppuun asti, ja samaa jatketaan tulevinakin syksyinä.
- Ulkomaalaisten lomat ajoittuvat loppukesään, ja kun me nyt itse olemme täällä, niin pidetään museon ja kahvilan ovet auki. Kyllä ryhmiä on ollut loppuun asti, museonjohtaja kertoo uudesta aukioloajasta.

Kesän 2014 kävijämäärä osoittaa, että Verlan suosio kasvaa. Opastetuille kierroksille osallistui noin 14 000 ihmistä - tuhat enemmän kuin vuotta aiemmin. Sen lisäksi suuri joukko väkeä tuli kävelemään puistoon, katselemaan maisemia, kahvittelemaan makasiiniin ja ostelemaan tuliaisia puodeista. 
Tänäkin vuonna tuotteita saattoi ostella kahvilasta, Viiniverlasta, 4H-kerholta, Jaalan käsityöläisiltä ja uudelta yrittäjältä, Torkeldesignilta ja keramiikkapaja Pikku Kiposta.

- Olemme kävijämäärään tyytyväisiä, mutta kyllähän Verlaan enemmänkin mahtuisi - on joskus ollutkin. Kävijämäärä osoittaa vaikuttavuutta, mutta toisaalta maailmanperintökohteelle lukemat eivät ole samalla tavalla olemassaolon oikeutus kuin jollekin muulle museolle. Olemme arvokas kohde, vaikka täällä ei kävisi yhtään vierasta, Majuri naurahtaa.

Päiväkävijöiden lisäksi väkeä tulee tapahtumiin ja lomamökkeihin vapaa-ajan viettoon. Kausi on alkanut pidentyä - nytkin syysloman aikana useissa mökeissä on asukkaat. Vilkkaalle tapahtumarintamalle tuli tänä vuonna uusi tulokas, Verlan Elävän kuvan päivä, jolle on kaavailtu jatkoakin. Järjestäjät puhuivat kesäkuussa Verlasta jo Suomen filmikylänä.

Lomamökit ovat mm. entisiä tehtaan työntekijöiden koteja. Ne omistaa UPM, joka pitää ne kunnossa. Mökkien vuokraus on ulkoistettu.
- Kiva, että mökeillä on käyttöä. Nekin ovat suojelukohteita melkein kaikki.

Nyt lokakuussa puistossa työskentelee kolmen naisen puutarhuri-kiinteistönhoitajaporukka. Pihat pannaan kuntoon talveksi. Patruunan pytingin puutarha on vielä syksyisessä loistossaan - kesällähän sen kukkapenkeissä näkee mummonpihoista tuttuja lajeja. Makasiinikahvilassakin on jotain tekeillä - ikkuna-aukoissa on muovit.
- Siinä kunnostetaan ikkunoita, kahvila toimii siinä entiseen tapaan jälleen keväällä. Muutamasta muustakin rakennuksesta on otettu ikkunat, ja ne pannaan talven aikana kuntoon, Ville Majuri kertoo.

Kipinä kartanonpihalta

Ville Majuri on toinen Verlan kahdesta vakituisesta työntekijästä. Museonjohtajan lisäksi sillan kupeessa pitkässä punaisessa pytingissä työskentelee museum specialist Jaana Rannanpää. Hänet vakinaistettiin viime kesänä. Työnjako menee niin, että Ville hoitaa kaiken johtamiseen, suhteisiin ja rakennusten korjauksiin liittyvän, Jaana vastaa museoamanuenssina museotyöstä perinteisessä mielessä.
- Työn tekemisen kannalta on hyvä, että työtilamme ovat nykyään täällä. Ollaan aina paikalla, kun tarvitaan, Ville Majuri kertoo viitaten aiempaan tilanteeseen, jolloin osa työstä tehtiin Kymin ammattikoululta käsin.

Kierrellessämme tehdassaleissa Majuri kertoilee koneista ja sähköntuotannosta asiantuntevasti. Onko miehellä insinöörin koulutus? Arvaus on väärä: tietoa tekniikasta vain on karttunut työn myötä.
- Aina kun kunnostetaan tai korjataan, selvitetään ensin historia. On hirveän mielenkiintoista tutkia kohteen aikaisemmat vaiheet. Siinä selviää tehtaan tuotantoon liittyviä juttuja, ja muutkin asiat järjestyvät sitten loogiseksi jatkumoksi. Mehän olemme hyvin epätyypillinen museo monessakin mielessä. Emme kerää esineitä vaan keskitymme kokoelmamme säilyttämiseen - siihenhän kuuluvat rakennuksemmekin.

Tehdasmuseo haluaa myös kerätä tietoa Verlaan liittyvistä asioista - kunhan siihen vain liikenee aikaa.
- Jaana Rannanpää haastattelee ihmisiä, jotka muistavat itse Verlan vaiheita. Pidämme silmät ja korvat auki, kun kuullaan jotain alueeseen liittyvää. Tosi mielellämme otamme vastaan tietoa ja tarinoita. Oppaat voivat esim. käyttää niitä kierroksilla, tarinat ovat meille tosi tärkeitä, museonjohtaja muistuttaa.

Ville Majuri tutustui restaurointiin jo lapsena. Hänen varhaisimmat muistonsa ovat leikeistä Mäntsälän Alikartanon pihalta, missä isällä oli työmaa. Isä nimittäin on ollut restauroinnin ammattilaisena.
- Isän perässä olen kulkenut lukemattomat kirkkotyömaat. Restaurointi ei kyllä ole ollut ensisijainen urahaaveeni, mutta ajauduin alalle, koska tähän oli tuntumaa ja tietoakin siitä, Ville tuumii.

- Vietin lapsuuteni Lohjalla, jossa Pohjois-Satakunnasta kotoisin olevat vanhempani silloin sattuivat asumaan. Kouvolaan tulin opiskelemaan rakennusrestaurointia ammattikorkeakoulussa 90-luvun loppupuolella. Sitä ennen olin töissä Suomenlinnassa. Opiskelujen loppuvaiheessa tulin tekemään harjoittelutöitä Verlaan, ja sillä tiellä ollaan. Vuoden 2002 kesästä olen ollut yhtäjaksoisesti UPM:llä töissä.

Sitten onkin aika palata toimistorakennukseen. Satunnaisen matkailijan silmin talo on pieni paratiisi. Upeat Kymin vanhan pääkonttorin pääkonttorin huonekalut odottelevat sen suojissa patruunan pytingin valmistumista, ikkunasta näkyy virtaava vesi, vanhat seinät antavat perspektiiviä nykypäivään. En edes ajattele kysyä, miten museon kaksi työntekijää saavat aikansa kulumaan, kun sesonki on ohi, mutta Ville Majuri sanoo sen itse.

- Moni ihmettelee, mitä me täällä talvella teemme. Mutta nytkin Jaanan kanssa mietimme, milloin meillä olisi aikaa edes suunnitella uusia sisältöjä. Pitäisi miettiä yleisölle reittejä, kerrottavaa, näytettävää.


Syksystä kevääseen kunnostetaan rakennuksia, suunnitellaan tulevia hankkeita ja hoidetaan kirjallisia töitä kuten avustushakemuksia ja maailmanperintökohteelta edellytettäviä raportteja ja suunnitelmia.

- Kävijämääräämme ja vaikkapa hoidettavien rakennuskohteiden määrään suhteutettuna henkilökuntamme on todella pieni, museonjohtaja miettii.

Kun työpäivä kääntyy iltaan, Ville Majuri hyppää autoonsa ja ajaa 8-lapsisen perheensä luo Voikkaalle. Siellä "nuoruuden kirkasotsaisuuden hetkenä hankittu talorykelmä" pitää huolen siitä, ettei rakennusperinnön kanssa puuhailu lopu illallakaan.

Puunjalostus alkoi Verlassa Pohjois-Kymenlaaksossa Valkealan ja Jaalan rajalla 1870-luvulla. Paikan historian näet parhaiten täältä:
http://www.verla.fi/

Verlasta Suomen filmikylä

Vanhoja kuusaalaisia maisemia, ihmisiä ja koneita, työntekoa ja juhlia kuuden lyhytfilmin verran. Tätä tarjosi Verlan Elävän kuvan päivä lauantaina 7.6.2014. Ilouutinen lupasi, että tämä ei jää tähän - jatkoa seuraa tulevina kesinä. Onhan Verlan nyt jatkuvasti lunastettava arvonimensä, jonka yleisö taputti hyväksytyksi jo ennen kuin oli kuullut kulttuurineuvos Eero Niinkosken perustelut ehdotukselleen "Suomen  filmikylä".

Taustaa filmikyläksi julistautumiselle antaa se, että tehdasmuseossa esitettävä elokuva "Näin tehtiin Verlassa käsipahvia" on pyörinyt siellä yli 40 000 kertaa. Sitä on siis näytetty ylivoimaisesti enemmän kuin mitään muuta lyhytelokuvaa Suomessa, ja sen on nähnyt yli puoli miljoonaa katsojaa.

Yleisöä riitti lauantaina molempiin näytöksiin, eikä moni tahtonut tuolillaan pysyä, kun rainoilla vilahteli tuttuja kasvoja ihmeellisesti nuortuneina ja nostalgisia näkymiä menneiden vuosikymmenten Kuusankoskelta ja vähän kauempaakin. Eero Niinikosken välijuonnot sisälsivät sisäpiirin tietoa ja maukkaita tarinoita filmien tekoajoilta - olihan miehellä itsellään ratkaiseva osuus elokuvien synnyssä tai saamisessa käyttöön. Hän oli työnsä puolesta mukana käsikirjoittajana, selostusten laatijana, musiikin toimittajana tai tilaajana. Kuvaamisesta vastasivat paikallisista osaajista Kalevi Pihkala ja Heikki Jokiniemi.

Ensimmäinen näytös ohi, yleisö kiittelee Niinikoskea (vas.)

Elokuvista ensimmäinen, "Vanhaa Kymintehdasta" vuodelta 1928  tuli Kymiyhtiön filmiarkistoon Elokuva-arkiston lahjana. Yhtiö nimittäin lahjoitti sinne 70-luvulla vanhan filmiprojektorinsa, ja saaja tarjosi vastalahjaa. Asiaa toimittanut Niinikoski ehdotti sitten näkemäänsä lyhytfilmiä vanhasta Kymintehtaasta vastalahjaksi, ja tätä kautta se oli nyt Verlankin yleisön nähtävänä. Esityksen aikana kuultiin huokauksia, kun mennyt maisema heräsi henkiin silmien edessä: Myllyhuokon talot, Kymintehtaan sauna, tehtaansairaala... Erityisen veikeitä kohtauksia elokuva tarjosi 20-luvun lastentarhoista, joissa niin tädit kuin lapsetkin liikehtivät eloisasti, suorastaan ylivilkkaasti.
- Tuossa kuvaaja on varmasti pyytänyt, että nyt vähän liikettä, Niinikoski nauratti mykkäfilmin yleisöä.

Satavuotisjuhlat häkellyttävät nykykatsojaa 

Yli 40 vuotta sitten osattiin todella järjestää juhlia. Sen osoittaa elokuva satavuotista historiaansa juhlistavasta Kymiyhtiöstä, joka piti väelleen 16 eri tilaisuutta. Häkellyttävin on pääjuhla, jonka lounastilaisuudessa oli 7400 yhtiöläistä puolisoineen. Tilaisuus on päässyt Quinnessin ennätyskirjaan Suomen suurimpana lounastilaisuutena, ja siltä se myös näyttää. Tehdassaliin on katettu pöytää kilometreittäin, ja juhlavieraiden rivistöt tuovat mieleen Pietarintorin väkimassat Vatikaanissa paavin joulurauhan julistuksen hetkellä.

Hämmästyttävää oli sekin, että 2400 yhtiöläisveteraania tuotiin paikalle henkilöautoilla, sellaisilla amerikankaaratyyppisillä. Bussilakko nimittäin esti linjurien käytön. Juhlafilmin jälkeen nähtiin esitys erikoisesta tukkirautatiestä, jota pitkin yhtiö siirsi puuta vesistöstä toiseen Honkataipaleella. Siitäkin on kulunut vasta 40 vuotta, kun lämmittäjä mätti veturin uuniin lapiolla koivuhalkoja motin reissua kohti.

Toiseenkin näytökseen riitti yleisöä.

Vielä häkellyttävämpää oli katsella elokuvaa "Tekijät esiin" vuodelta 1981. Voikkaan paperikone 4 toimi vuodet 1903-1979. Loppuun asti paperinteko tuolla koneella oli lähes käsityötä - ja jalkatyötä - puhumattakaan kiipeilystä, kurottelusta, pujottelusta koneen alle ja työsuojelumielessä kyseenalaisten konstien käytöstä. Aika nimeltä "ennen vanhaan" on siis niin lähellä.

"Verlan Maria" muistuttaa tehtaan historiasta, joka päättyi 50 vuotta sitten. Sen selostajana oli maankuulu kuusaalainen, näyttelijä Eeva-Kaarina Volanen. Eero Niinikoski kertoi, miten hän oli äänityksissä Jokiniemen ja Volasen kanssa, ja Eeva-Kaarina alkoi selailla studiorakennuksen aulan tiskillä olevaa kirjaa: "Onko tämä teidän vieraskirjanne?" Tiskin takana oleva tyttö hätääntyi, ettei kirjaan saa koskea koska se on hänen varauskirjansa. "Mutta kyllä meillä vieraskirjakin on. Se on johtajan huoneessa, ja se haetaan aina kun meillä on oikein suuria tähtiä." Eeva-Kaarina oli Eeroon vilkaisten todennut tytölle: "Vai on teillä sellainen vieraskirja."

"Paperifantasian" modernin tanssin esitys Jorma Uotisen tanssiryhmältä viittaa Kymin paperitehtaan PK9:n käynnistymisjuhliin vuonna 1989.

Elokuvien jälkeen jäi miettimään, miten tärkeää on tallentaa nykyhetkeä. Ei aikaakaan, kun se on jo nostalgista muisteluaineistoa saman ajan kokeneille ja valtava tietolähde uusille polville. Yksi kuva kertoo - ja valehtelee - enemmän kuin tuhat sanaa, mutta entäs kun kuvia vilisee silmien editse 24 kuvan sekuntivauhdilla äänen kanssa? Silloin voi vai ihmetellä, miten äkkiä kaikki onkaan muuttunut.

Siis lisää ja joutuin, jos saa pyytää.

Peruskorjattu seuratalo on hieno esityspaikka.