Mäyrämäki valloitti arkkitehdin - ja päinvastoin

Tuttu ympäristö näyttää yllättäviä puolia itsestään, kun sitä katselee vieraan silmin. Siinä on yksityiskohtia, joita on katsonut mutta ei ole nähnyt. Vieras näkee ihasteltavaa siinäkin, minkä itse jättäisi kuvasta pois. Erityisen hienoa on, kun saa tuttuun paikkaansa oppaaksi arkkitehdin. Sellaisethan arvioivat rakennettua ympäristöä usein eri perustein kuin asukkaat. Joskus he tosin kiinnittävät huomionsa aivan vääriin asioihin, eivät niihin joista me ylpeilemme. Mutta arkkitehdin viehtymyksen betonisiin aidanpylväisiin ja piittaamattomuuden suurella vaivalla koristelluista ikkunanpielistä antaa anteeksi, kun tämä osoittaa arvostavansa tuttua ympäristöämme.

Mäyrämäentie

Havahdun Sonck-seminaarissa Kuusankosken rakennusperintöä inventoivan arkkitehdin Rurik Wasastjernan sanoihin "Mäyrämäki on yhtä kiehtova kuin Sikomäki". Lapsuuteni toinen koti, mummola, oli Mäyrämäen huipulla. Wasastjerna lupaa kohteliaasti lähteä mukaani Mäyrämäelle.

Aiomme valloittaa Mäyrämäen nousemalla sen jyrkkää pohjoisrinnettä. Mäyrämäki, Sikomäki ja Kolarinmäki kiinnostavat Wasastjernaa vapaamuotoisuudellaan.
- Ne ovat kaikki ilman asemakaavaa kallioiseen maastoon syntyneitä. Näin niistä on tullut hyvin vaihtelevia ja sokkeloisia, Wasastjerna perustelee kiinnostustaan.

Rurik Wasastjerna työhuoneessaan Kuusankoskella

Mäyrämäen juurella ei voi kuin ihmetellä, miten talot on jyrkkään rinteeseen saatu rakennettua. Wasastjerna on lukenut tarinoita rakennusvaiheista: rakennustarvikkeet piti raahata miesvoimin mäelle, ja vesi piti hakea kaukaa. Peltoja ei 1900-luvun alkupuolella myyty tonteiksi, ja se selittää, miksi kallioinen jyrkkä mäki kiinnosti rakentajia.
- Mäet olivat viljelyskelvottomia, joten omistaja raaski luopua joutomaastaan. Nämä olivat yksityisten maanomistajien, eivät Kymi-yhtiön maita, Wasastjerna kertoo.

Kyläkirjoista tarkennusta

Mäyrämäen pohjoinen puoli näyttää mäen alla autiolta niistä, jotka muistavat sen 50-luvulta. Poissa ovat ihan alhaalla sijainneet kaksi liiketaloa. Toisessa niistä oli urheiluliike-polkupyöräkorjaamo Järvelä ja rouva Järvelän lyhyttavarakauppa. Toisessa oli Edvard Seppälän liike - Seppälä-ketjun alkulaukaus. Ei ole enää matkustajakoti Rauhaakaan - se paloi tulipalopakkasella vuosikymmeniä sitten.

Ohi kulkeva sauvakävelijä lisää jatkaa hävinneiden rakennusten listaa: Osula ja Kymintehtaan asema, kioski ja tavara-asema ovat enää muisto vain. Hän viittoo Öljymäen juurelle päin: "Tuolla oli ruumishuone."

Poissa ovat myös iso kahvilarakennus, Yläkuppila,  ja sitä vastapäätä seissyt liiketalo Pajusen huonekalukauppoineen. Ne oli rakennettu alarinteen kalliolle, ylös johtavan tien molemmin puolin. Omia muistikuvia tukee entisten asukkaiden kokoama kyläkirja Mäyrämäki - Kalliolle, kukkulalle rakensin minä majani.   Lisävahvistusta saa vastaavasta Koppelinnotko - Koti mäkien sylissä -kirjasta. Suurimpana alarinteessä loistaa nyt keltainen kuutiomainen talo.
- Talo on iso, siinä on ollut selvästi useampia asuntoja – onkohan joku varakas henkilö rakentanut siitä vuokra-asuntojen talon...Tätä rakennustyyppiä näkee eri puolilla harvakseltaan. Niitä rakennettiin 30-, 40- ja 50-luvuilla. Eivätkös kuusaalaiset sanoisi tätäkin kasarmiksi? Wasastjerna kysyy opittuaan paikallisen nimityksen useamman asunnon taloille.

Koppelinnotko-kirjan kartasta löytyy oikealta tuntuva osuma. Numero 7: Juutila, Parturiliike Tommiska. Mäyrämäki-kirja tukee käsitystä: "Tällä pienellä aseman alueella on ehtinyt vuosikymmenien saatossa olla monen monta kampaajaa ja kampaamoa. - - - Varsinaisia parturinliikkeitä sen sijaan oli vain yksi. Sen omisti Viola Tommiska. Hän piti liikettään Juutilan talossa Suorallatiellä 30 vuotta (1940-1970)."

Nousemme ylemmäs, oikealle jää pitkänomainen vaaleankeltainen rakennus, joka on varmaan kokenut muodonmuutoksia elämänsä varrella. Sitä on todennäköisesti jatkettu yhdellä huoneella jossain vaiheessa. Ylempänä on toinen, kivijalasta päätellen vanhempi ja vielä kolmas, kaikki keltaisen eri sävyissä. Tie jyrkkenee sitä mukaa kun vanha ratapiha jää alemmas.

Monen sukupolven rakennuksia

Mäyrämäki on tosiaan rakennettu omin piirustuksin, ilman kaavoittajan ohjeita. Entisaikaan se oli mahdollista, mitkään säännökset eivät sitä estäneet. Mäki oli paikallisten maanomistajien maita, joten siksikään yhtiö ei puuttunut rakennustapoihin.
- Myöhemmin yhtiö sitten lunasti tontteja ja rakennuksia, Wasastjerna tietää.

Alueen talot ovat nousseet rinteisiin eri vuosikymmeninä.
- Ikärakenne on vaihteleva. Joskut talot ovat jo 1900-luvun alusta, 10-,  20- ja 30-luvut ovat hyvin edustettuina. Muutama talo on rakennettu vielä sodan jälkeenkin.

Talot tehtiin hirrestä pitkälle nelikymmenluvun puolelle. Sodan jälkeen runko alettiin rakentaa toisin.
- Viisikymmenluvulla rankarakenne korvasi hirsirakenteen..

Olemme kolmannen keltaisen talon kohdalla. Arkkitehti vilkaisee karttaansa, jossa talojen ikä on merkitty värikoodein.
- Musta väri – se tarkoittaa että talo voi olla jopa 1800-luvulta. Jo silloin tehtiin lautaverhouksia. Uusi talo oli tyypillisesti muutamia vuosia hirrellä, mutta sitten seiniin lyötiin laudoitus. Näissä työläismökeissä hirsi saattoi olla näkyvissä pitkäänkin, sillä lauta oli kallista tavaraa. Tosin täällä Kymintehtaalla tehtiin lautaa, joten se saattoi olla edullisempaa kuin muualla, arkkitehti arvelee.

Ei mitään tyyppitaloja

Klubiaskin kanteen piirretyt talot olivat tarkoituksenmukaisia.
- Vuosisatainen perinne ohjasi. En yhtään epäile, etteivätkö ihmiset olisi osanneet suunnitella omiin tarpeisiinsa optimaalisia pytinkejä. Omat resurssit sanelivat tarkasti reunaehdot.

Vai niin. Entä nykytapa, että kaavoittaja saa määrätä kaiken kattokaltevuudesta talon väriin ja vasta sitten syntyy hieno kokonaisuus? Saako siis kirjavuudestakin pitää?
- Kyllä saa. Minä kannatan pluralismia. On erilaisia, eri luonteisia alueita, jotka ovat komeita omalla tavallaan. On toisaalta Kymi-yhtiön rakennuttamia yhtenäisiä hienoja alueita. Näissä taas on oma persoonallinen viehätyksensä, Rurik Wasatjerna viittaa Mäyrämäen taloihin. 

Mäyrämäen talojen tyypillinen piirre on siis se, että niillä ei ole yhtä tyypillistä piirrettä.
- Talot on tehty niin laajalla aikahaarukalla, ne ovat erikokoisia ja niitä on laajennettu sinne sun tänne. Se on mielestäni osa alueen viehätystä, että se on joka suhteessa kirjava. Tyyleistä puhuminen tässä ympäristössä on aika epäoleellista, Wasastjerna pohtii.

Talojen värit miellyttävät silmää.
- Yleisesti ottaen ihan kivat värit. Vaihtelevat mutta kohtuullisen hillityt. Esimerkiksi tuo roosa väri on kaunis, Wasastjerna osoittaa vaaleanrusertavaa taloa ja ulkorakennusta. Hänestä erilaiset keltaisen sävyt ovat hienoja, sammalenvihreä myös, ja tietysti punamulta.

Maisema avartuu             

Tulemme mäen jyrkimpään kohtaan, jossa tie vielä kaartuu. Paikallinen asukas laskettelee sitä autollaan alas. Kun on kerran kokenut autokyydin mäkeä ylös, ei halua sitä uudelleen. Wasastjerna naureskelee ajaneensa mäen ylös. Muistelen äitini kertomuksia, kuinka vesi haettiin ämpäreillä radanvarren Osulalta, ja usein homman hoiti talon vanhin nainen, mummoni. Äiti harmitteli itseään ja siskojaan, etteivät nuorina ymmärtäneet auttaa äitiään rankoissa kantopuuhissa.

Mäen laelta pääsee näkemään, että talot ovat eri suuntiin, sattuman, maaston tai valinnan perusteella. Tähän asti katot ovat olleet harjakattoja. Nyt vastaan tulee mansardikattoja.
- Mansardikatto oli muoti-ilmiö. Sillä saatiin ylös lisää tilaa. Talosta ei tullut kaksikerroksinen, mutta saatiin lihava yläkerta. Sivuvinteistä jää hyvin kapeat mansardikaton alla, Rurik Wasastjerna kuvailee.

Wasastjerna kääntää selkänsä avaralle maisemalle, josta näkyisivät hienosti sekä Kymintehtaan vanhat että Kuusaanniemen uudet tehdasprofiilit.
- Tämä kohta, missä talousrakennukset ovat ihan tien poskessa, on minusta viehättävä. Talousrakennukset ovat muhkeita. Niissähän on pidetty elukoita, joten on pitänytkin olla isot tilat.  Ja tuo talokin tunkee vinosti kuistinsa kanssa tielle. Tosi kiva mittakaava, arkkitehti osoittelee Mäyrämäen laella.

Sivuutamme 1980-luvulla rakennetun kesämökkityyppisen alueen. Wasastjerna sanoo ettei haluaisi kaavoittaa tällaista aluetta, koska on vaikea määritellä, mikä sopii itsestään nousseen, kirjavan  asutuksen keskelle. Pysähdymme taas.
- Tämä on yksi lempitalojani, Wasastjerna osoittaa komeaa mansardikattoista rakennusta uuden ja vanhan rakennuskannan rajalla.

Talo tuntuu kohoavan korkeuksiin maasta sitä mukaa kun sitä lähestyy ylämäkeä.
- Se näyttää suhteellisen alkuperäiseltä. Todennäköisesti jotain eristettä on lisätty seinään, koska ikkunat ovat vähän syvennyksessä ja räystäs kapoinen. Mutta vanhat ikkunat on säilytetty, ja ilme on hyvä. Talo näyttää valtavalta, ihme kun jollain on ollut varaa rakentaa noin iso. Ehkä se on alun perin ollut pienempi, ja siihen on rakennettu päälle, ammattilainen tarkastelee kohdettaan.

Viereinen talo on innostunut samoista yksityiskohdista kuin naapuri: vinoneliöikkunat katon lappeiden vieressä ja kaari-ikkuna päätyseinän keskellä vintillä.
- Sosiaalinen paine. Nuo ovat olleet muotia, joku on tehnyt itselleen ja naapuri on matkinut, Rurik naurahtaa.

Lisää kivoja liitereitä

Etelärinteen talot ovat asettuneet vähän selkeämmin tien mukaan, täällä maasto sallii sen. Mäyrämäki-kirja kertoo, että asukkaat ovat kantaneet pihoihinsa istutusmultaa muualta, kun ovat halunneet kasvattaa jotain.
- Ihan kuin Muumi-mamma kallioluodolleen siinä kirjassa, missä Muumi-pappa ryhtyi majakanvartijaksi, Rurik muistaa.

Ja pysähdys. Arkkitehti bongaa jälleen talousrakennuksen tien poskessa.
- Tämä on kiva kohta. Siinä on vanhoja betonisia aidantolppiakin, Wasastjerna osoittaa ja opettaa jälleen uuden jutun, jota voi rakennetussa ympäristössä arvostaa.

Rakennusperinnön kartoittaja on selvästi mieltynyt ulkorakennuksiin.
- Joo. Niitä ei ole juuri muutettu, ne ovat varsin alkuperäisessä kunnossa. Kun ne sijoitetaan näin tienposkeen, tulee tiivis kylätunnelma.

Ulkorakennuksissa on usein pieni kuisti, josta johtaa kolme ovea rakennukseen. Yksi varmaan ulkohuussiin, toinen saunaneteiseen, kolmas liiteriin. Aukon yläosa on viistottu molemmin puolin, vähän holvin muotoon.
- Noita näkee uskomattoman paljon Kouvolassa ja Kuusankoskella. Viisteellä raamitettu syvennys on ilmeisesti toimiva ratkaisu, sitä on tehty monena vuosikymmenenä. Siihen syntyy kiva pieni ulkotila, jossa voi askarrellakin, arkkitehti visioi.

Jiiri ihastuttaa

Matka jatkuu, kunnes pysähdytään jälleen yllättävään kohtaan alamäessä.
- Tämäkin on lempipaikkojani, tämä missä talousrakennus tunkee tiemaisemaan. Alamäen puolelta näkee paremmin, millainen vinkkeli tuo rakennus on. Se on porrastettu kallion muodon mukaisesti. Ja tuossa on älyttömän tyylikäs esimerkki klassisesta ulkorakennuksesta, Rurik osoittaa kelta-okraa piharakennusta.

 Ja jälleen yksityiskohta mäkeen rakennetussa pihapiirissä.
- Talojen välissä on pengerrys, joka erottaa naapureiden tontit toisistaan. Kaikenlaisia temppuja on jouduttu tekemään. Ja vastapäisen Kolarinmäen päällä on tosi komea talorivi. Rakennukset kököttävät mäen päällä rivissä – viehkeää. Niissä korostuu maiseman haastavuus. Hienoja rakennuspaikkoja on ollut, että on kannattanut raahata kamat kallion päälle, jotta sai mökkinsä tuommoiseen paikkaan. Sieltä ikään kuin hallitsee maailmaa, Wasastjerna ihailee.

Tosiaan – Kolarinmäen puolella muutama talo katselee Koppelinnotkon yli Mäyrämäelle päin komean kallion päältä. Enpä ole tuotakaan ennen huomannut.

Muutaman rakennuksen nurkkia ei ole peitetty pystylaudoilla, vaan viereisten seinien lautojen liittymäkohdat näkyvät tyylikkäästi.
- Tuota detaljia mielellään varjelisi, että ei laitettaisi nurkkalautoja. Siihen tulee tietysti houkutus, kun saumat alkavat harittaa. Mutta minusta jiirattu liitos on niin elegantti. Tuttu rakennusmestari kertoi, ettei jiirisaumaa kannata sahata 45 asteen kulmaan vaan terävämmäksi, 48 asteeseen. Kun puu kuivuu, sauma aukeaa sopivasti eikä irvistä, Wasastjerna kertoo.

Kävelemme vielä Koppelinnotkon yli Kolarinmäelle katsomaan kunnostettavaa hirsimökkiä. Sen pihalta, jyrkänteen reunalta näkee Mäyrämäkeä laajempana kokonaisuutena kuin läheltä tuijottaen. Mutta ehkä salaisuus on myös yksityiskohdissa. Ne osoittavat edelleen, millä intohimolla kauan sitten eläneet ihmiset ovat kotinsa rakentaneet.

Mäyrämäki, Koppelinnotko ja Kolarinmäki pääsevät varmasti Wasastjernan tekeillä olevaan Kuusankosken rakennusperintöä esittelevään kirjaan. Sitä odotellessa kaivan esiin entisten asukkaiden laatimat kyläkirjat Mäyrämäestä ja Koppelinnotkosta. Tarinoiden kautta paikat heräävät eloon, entinen tulee nykypäivän rinnalle. Lapsuusvuosieni tutut rakennukset nousevat jälleen pystyyn, niiden pihoihin ilmestyy asukkaita, käymme jälleen mummon kanssa ostamassa Järvelän kaupasta kaikille meille serkuksille pienet rautalapiot.

Suuri kiitos hienojen kyläkirjojen tekijöille. Kotiseuturakkaudesta syntyneet kirjat on tehty perusteellisesti, vaivoja säästämättä, asiantuntemuksella ja tyylikkäästi. Ja kiitos arkkitehtioppaan tiedämme nyt, ettei alueen ihanuus ole vain omaa keksintöämme.

Olen käyttänyt näitä Kuusankoski-Seuran julkaisuja. Suosittelen lämpimästi:

Mäyrämäki
Kalliolle, kukkulalle rakensin minä majani. Muisteloita ihmisistä ja elämästä Mäyrämäellä 1900-luvun alkutaipaleelta 1940- ja 1950- lukujen taitteeseen Aila Kauvatsalo-Holmqvistin kirjaamina

Koppelinnotko
Koti mäkien sylissä. Kuusankoski-Seuran perinnejulkaisu nro 23

Lue myös Mäyrämäen asukkaan Teija Kapiaisen haastattelu:
 http://minkuusas.blogspot.fi/2014/04/mayramaelta-ei-laskeuduta-teija.html

Mäyrämäki ennen

Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto

Mäyrämäkeä nyt

Janne Harjula oppii elämää katsomalla peiliin

On huhtikuun 15. päivä, KooKoon Mestis-mestaruuden ensimmäinen aamupäivä. Entinen KooKoon hyökkääjä Janne Harjula onnittelee sydämellisesti vanhaa seuraansa. Istumme keskellä hänen uutta elämäänsä Kymintehtaan Taideruukissa. Seiniltä katselevat Harjulan valokuvanäyttelyn henkilöt. Mutta että mestaruus!

- Hienoa! Kun on käynyt koko KooKoo-myllyn läpi junioreista edustusjoukkueeseen, itsessä on aina vähän kookoolaista. Ei jääkiekko enää niin tärkeä asia minulle ole kuin aikaisemmin, mutta hieno homma tämä mestaruus, Janne säteilee.

Janne Harjula käy toisinaan katsomassa jääkiekkopelejä, mutta nykyisin ei ole enää pakottavaa tarvetta päästä hallille. Hänen oma pelaamisensa loppui MS-taudin toteamiseen 24-vuotiaana vuonna 1998. Ennen sitä hetkeä oireita oli ollut jo puolitoista vuotta.
- Pelasimme Turussa Kupittaalla enkä nähnytkään kunnolla aikaa. Pelaajien nimetkin näyttivät hullunkurisilta. Myöhemmin ymmärsin, että näön ongelmat kuuluvat MS-tautiin.

Muutos lähtee itsestä

Harjula kertoo avomielisesti sairastamisensa vaiheista. Alku oli paha, vaikka oireet olivat nykyiseen oloon verrattuna pienet.
- Oli kauheinta, kun sairaudelle ei ollut nimeä, tunsin vain itse, että jotain on hullusti. Omien paineiden lisäksi koin, että muut pitivät minua luovuttajana, etten kantanut vastuuta asioista. Se oli aikamoinen taakka. Mutta se helpotti, kun sain diagnoosin.

Diagnoosin myötä alkoi monta vuotta kestänyt asian työstäminen.
- Ei sitä alkuun tajua, miten sairaus muuttaa arkea. Jossain vaiheessa ymmärtää, ettei vielä tiedä sairaudesta yhtään mitään. Kaikki menee niin yksilöllisesti - jollain vaikuttaa vain näköön, toisella menee kävelykyky, Janne kertoo.

Vakavan sairauden iskiessä lähipiirin merkitys kasvaa. Janne Harjula sanoo kuitenkin, että muutoksen on lähdettävä omasta itsestä.
- Mitään muutosta ei tapahdu, jos et ole itse siihen valmis. Minulla se vei aikaa. Kerroin kyllä ihmisille, että minulla on MS-tauti, mutta en alkanut tehdä konkreettisesti asioita sen mukaisesti. En halunnut antaa periksi ja elin kaikkea elämää ehkä aikaisempaa kovemmin, kun halusin näyttää etten anna sairaudelle periksi.

Luopumisen opettelua

Tämä mies on oivaltanut elämän isoja juttuja nuorena. Elämä vaatii, että osaa luopua.
- Me pidämme itsestään selvänä, että pystymme tekemään samoja asioita kuin aina ennen hamaan loppuun asti. Minulle oli tosi vaikea ymmärtää, että joitain asioita ei vain pysty tekemään. Kun käy tarpeeksi alhaalla henkisestikin, tulee lopulta siihen pisteeseen että katsoo itseään oikeasti peiliin.

Peiliin katsominen tekisi hyvää itse kullekin. Janne Harjulan kielikuvassa se tarkoittaa miettimistä: mitkä asiat ovat tärkeitä ja mitkä eivät.
- Peilin edessä tuli oivallus: teen kaikkeni että itsellä on hyvä olla ja sitä kautta muillakin ihmisillä lähelläni.

Urheilijan on terveenäkin usein vaikea lopettaa urheilu-uraa. Jotain täytyy tulla tilalle. Jannella oli jo musiikki ja muu entinen elämä, ja nyt lisäksi tuli valokuvaus, johon kaveri veti mukaan.
- Se oli toinen ääripää, jos vertaa kilpaurheiluun. Minusta tuntui kuin olisin siltana urheiluporukoiden ja taiteentekijöiden välillä. Oli tosi antoisaa ja silmiä avaavaa olla mukana luovan työn tekemisessä. Kun aloin nähdä ihmisiä niin monista eri kulmista, huomasin että jokaisessa on jotain hyvää ja jokaiselta voi oppia. Jokaisessa on jotain arvokasta.

Punttisali ja koira ovat Jannen elämän perusjuttuja tällä hetkellä. Päivä oikeastaan lähtee käyntiin vasta salilta. Koiralta taas voi opetella itsetuntoa.
- Kun saisi edes hitusen samaa itseluottamusta ja itseriittoisuutta mitä koiralla on, elämässä pärjäisi hyvin, Janne nauraa.

Ihmiset opettavat aitoutta

Janne Harjula tuntuu ottavan oppia kaikesta kokemastaan. Lappeenrannassa ollessaan hän teki töitä kehitysvammaisten hoitamassa kahvilassa - teki niitä hommia jotka eivät kehitysvammaisilta onnistuneet. Ja tykkäsi paljon työstään, lähti joka päivä kotiin suu korvissa.
- Ei se palkka ratkaissut vaan se, että näki niin paljon erilaisia ihmisiä. Meillä omasta mielestämme normaaleilla ja tavallisilla olisi tosi paljon oppimista kehitysvammaisilta. Heissä on mahtavia persoonia. Tavanomaisessa kanssakäymisessä ei useinkaan sanota mitä ajattelee. Tykkäsin älyttömästi siitä, kun kehitysvammaiset puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä eivätkä säästäneet niitä ajatellen, että toinen loukkaantuu. Olisivat vaan kaikki aitoja ja omia itsejään eivätkä yrittäisi miellyttää, Harjula toivoo.

 Alkuvaiheessa sairauden puhjettua Janne Harjula yritti väistellä totuutta vaikkapa jättämällä kyynärsauvan kotiin.
- Kävelin mieluummin seiniä myöten kaupassa käydessä. Tuli hulluja tilanteita, kun joku tuttu ihmetteli kuinka voin siihen aikaan päivästä olla sellaisessa kunnossa että otan nojaa seinästä.  Jossain kohtaa oivalsin kuinka hölmö olin: kävellä nyt seiniä pitkin ja rytmittää oma kulku sen mukaan että löytyy nojia. Kun otin kävelykepin, muut tajusivat, etten ole humalassa. Nykyisin käytän kyynärsauvaa, ja silloin kun jaloissa voimat eivät riitä, pyörätuolia.

Ei apuvälineisiin suostuminen kuitenkaan mikään helppo asia ollut. Ensimmäinen kerta kuntoutuksessa otti Jannella koville.
- Oli rankimpia kokemuksiani, kun menin ensimmäistä kertaa Maskuun ja näin, että suurin osa porukkaa on pyörätuolissa. Nyt sairaus on avannut silmäni tajuamaan, että eiväthän pyörätuolissa istuvat ihmiset ole ihmisinä miksikään muuttuneet, heillä vain on tämä sairaus ja siihen apuvälineenä pyörätuoli.

Erityisesti Jannelle on jäänyt mieleen pyörätuolissa istuva nainen, joka oli katsellut nuoren miehen vauhtimeininkiä muutaman päivän.
- Hän rullasi viereeni ja sanoi: Turhaan sinä etsit elämää, elämä tulee sinun luoksesi. Vasta illalla tajusin sen totuuden, että elämä oikeasti tulee luo sellaisena kuin tulee. Turhaa viuhtoa ja olla olevinaan jotain muuta kuin on, Janne muistelee mieleenpainuvaa kohtaamista.

Valokuvat kehiin

Valokuvaus tuli Jannelle harrastukseksi siinä vaiheessa, kun hän tajusi, ettei voi enää kaikkea entistä tehdä. Kaverin vinkistä hän liittyi Kuusaan Kameraseuraan.
- Siellä pelailtiin silloin mustavalkokuvien kanssa, ja sehän olikin siihen hetkeen tosi hyvä juttu. Ollaan pimiössä ja keskitytään kuvaan, siinä pääsi kaikesta muusta irti. Positiivinen kokemus ja kivaa oli. Tehtiin kaikki filmirullista lähtien, pelattiin vedosten ja litkujen kanssa, käytettiin paljon aikaa siihen - se oli tosi terapeuttista.

Mustavalkokuvauksen opiskelu opetti myös kuvauksen suunnittelua. Se oppi on pysynyt digikuviin siirtymisen jälkeenkin. Taideruukin näyttelyn jokaisen kuvan taustalla on tarina. Vedestä nouseva tatuoitu köriläs hanko kädessä on kotoisin Jannen omista painajaisista huonosti nukutuilta öiltä. Sen valaistuksen onnistumiseen tarvittiin oikeanlaisen luonnonvalon syntymistä, kun harrastajalla ei mitään suurta teknistä kalustoa voi olla.

Viikatemies heleässä koivikossa on kuvattu tutussa mökkiympäristössä. Valo on lämmin, taivas enteilee ukkosta, ja kaiken keskellä seisoo uhkaava hahmo tupakka suussa.
- Kun siinä on jännitettä viikatemiehen kautta, se herättää enemmän kysymyksiä kuin pelkkä maisema. Olen miettinyt omaakin kuolemaa siinä vaiheessa, kun en tiennyt mikä minussa on hullusti, Harjula kertoo.

Yhdessä kuvassa mies seisoo maski naamalla hangen kumpareella. Sen ajatus syntyi lentomatkasta, jonka jälkeen Jannen teki mieli vetää keuhkot täyteen ilmaa.
- Perillä Italiassa huomasin, että ilma oli kuin kaurapuuroa - niin siellä jätehuolto toimi. Se pani miettimään, kuinka tärkeää on saada hengittää raitista ilmaa. Luonnosta kannattaa pitää hyvää huolta. Minulle se on aina ollut tosi tärkeä, vaikka nykyisin en pysty lähtemään luontoon pitemmille kuvausretkille, Janne sanoo.

Kuvat kertovat Harjulan omista tunnoista matkan varrella. Salilla kuvatut miehet ovat vahva osa hänen tämänhetkistä elämäänsä, henkireikä. Pieni viluisen näköinen poika saunanportailla kuvastaa Harjulan omia kokemuksia.
- Siskon poika ei viihdy saunassa mutta ei halua uimaan. Itsekin olen välillä samoissa fiiliksissä: on tosi yksin ja haavoittuvainen. Kun liikkuminen ja arki muuttuu, on niin hauras.

Pyörätuolikuvan tarina kuulostaa uskomattomalta. Janne oli kavereiden kanssa rokkiristeilyllä ja odotteli käytävässä kepin kanssa, kun kaverit kävivät tupakkahuoneessa.
- Käytävää pitkin tuli mies, jota jostain syystä ärsytti meikäläisen olo. Ei edes puhuttu mitään, mutta ukko otti keskivartalosta kiinni ja alkoi nostella. Tuntui tosi pahalta, siksi halusin kuvalla näyttää sen avuttomuuden tunteen jonka silloin koin.

Isoja asioita, elämän peruskysymyksiä, traagisuutta, luopumisen opettelua. Kaikkea sitä on Janne Harjulan kuvissa. Ja kaikesta tästä hän kertoo säteilevästi hymyillen, välillä iloisesti naureskellen. Varhain viisastunut veijari, iso persoona.

Janne Harjulan töitä on esillä Taideruukissa toukokuun alkupäiviin.
http://www.taideruukki.fi/

Hanna Lappalainen: Usein käynti optikolla auttaa

Hanna Lappalainen katsoo asiakastaan syvälle silmiin. Optikkona hän on tehnyt sitä niin Kuusaalla kuin kaukomaillakin jo vuosikymmeniä. Silmistä hän näkee paljon muutakin ihmisen terveydentilasta. Tällä hetkellä hän haluaa muistuttaa kollegoidensa kanssa, kuinka moneen elämänalueeseen silmien kunto vaikuttaa. Kunnon seuraamisesta vastaamme itse.

Tämä optikko on itse rauhallisuus tehdessään näöntarkastuksia työpaikallaan Kuusaan liikekeskuksen optikkoliikkeessä. Optikon ammattikuvaus latelee työntekijältä vaadittavia ominaisuuksia laidasta laitaan. Työ vaatii valon ja optiikan osaamista, teknisten laitteiden hallintaa, käsityötaitoja, liike-elämän taitoja. Ja jokainen optikolla käynyt tietää, että se vaatii myös psykologisia taitoja. Lappalaisen käsittelyssä uskoo helposti, miten silmäni voivat ja mitä kuuluisi seuraavaksi tehdä.

Silmäoptiikassa Lappalaisen työssä tärkeintä ovat näöntarkastukset ja oikeanlaisten silmälasien etsiminen asiakkaille. Koulutusaikana Hanna opiskeli perin pohjin lasien hionnan, mutta nykyisin linssit tulevat muualta valmiina.
- Sitten me täällä istutamme ne kehyksiin,Hanna Lappalainen kertoo.

Koulutus uudistuu kaiken aikaa

Piilolasitkin ovat optikon kanssa hankittavia varusteita - jos tämä on hankkinut piilolasikoulutuksen ja jos asiakas on yli 8-vuotias eikä hänellä ole silmäsairauksia. Hanna Lappalaisen opiskeluajoista optikon koulutus on muuttunut jatkuvasti - lyhentynyt mutta täydentynyt. Hanna valmistui 80-luvun alussa, ja sen jälkeen koulutus, oikeudet ja työnkuva ovat olleet jatkuvassa muutoksessa.
- Ensi jouluna valmistuvilla optikoilla on jo sellaisia valmiuksia, joita ei keväällä valmistuvilla vielä ole. Piilolasikoulutus, heikkonäköisten apuvälineiden sovituskoulutus ja -oikeus, tutkimustippojen käyttö kuuluvat  myöhemmin aloittaneilla peruskoulutukseen, Lappalainen täsmentää.

 Hanna Lappalainen on hankkinut täydennyskoulutusta työn ohessa. Piilolasikurssi tuli käytyä pian valmistumisen jälkeen, työterveyshuollon asiantuntijana toimimiseen oikeuttava koulutus myöhemmin. Kun optikoille vuonna 2011 alettiin järjestää lääkkeenmääräämisestä annetun asetuksen mukaista pätevöittävää lisäkoulutusta, ns. "tippakoulutusta",  Hanna oli mukana ensimmäisellä kurssilla.
- Siitä lähtien olen käyttänyt tutkimustippoja tarvittaessa, siis kun silmää tutkitaan tarkemmin. Sillähän voidaan tehdä terveysseulontaa - hakea poikkeavuuksia silmästä. Mutta kurssi ei tehnyt meistä silmälääkäreitä, optikko Lappalainen alleviivaa.

 Optikon vastaanotto voi paljastaa merkkejä piilevistä sairauksista

Optikon tarkastuksessa voi herätä epäilyjä tyypillisistä silmän ja koko kehon sairauksista. Top vitoseen ikääntyvässä silmässä kuuluvat harmaakaihi, silmänpohjan rappeumat, glaukooma, korkea verensokeri ja korkea verenpaine, jotka saattavat tehdä muutoksia silmänpohjaan ja etenkin sen verisuonistoon.
- Optikot eivät tee diagnoosia. Etsimme poikkeavuuksia normaaleista näkymistä, mutta lääkärin tehtävä on selvittää, onko kyseessä silmäsairaus ja mikä on sairauden laatu. Kyllähän me optikotkin paljon silmästä jo näemme, ja epäilyksen perusteella lähetämme sitten lääkärille, Hanna Lappalainen selvittää työnjakoa.

Harmaakaihi on siis yleisimpiä ikääntyneiden silmien vaivoja. Mutta se ei olekaan mikään verho, joka poistetaan leikkauksessa. Haarmaakaihi on samentumien kokoelma silmän mykiössä, ja rajankäynti siitä, milloin tilanne on kääntynyt kaihiksi, on tarkkaa.
- Mykiössä voi olla pieniä samentumia jopa syntymästä saakka. Jos ne eivät vaikuta näön tarkkuuteen, ei yleensä puhuta harmaakaihista. Rajanvetoa käydään silloin, kun samentumat alkavat alentaa näöntarkkuutta.

Harmaakaihi tulee lopulta kaikille, kun jaksaa odottaa, Hanna Lappalainen lupaa.
- Ellei se ole tullut seitsemänkymppiseksi mennessä, niin sitten kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluessa, kyllä se sieltä tulee. Sitten samentunut oma mykiö poistetaan, ja tilalle pannaan kirkas muovinen linssi.

Asiakasta voi neuvoa vaikka tekosilmän avulla.

Glaukooma puolestaan ei tule kaikille. Se on näköhermoa vaurioittava sairaus ja yhdistyy lähes aina liian korkeaan silmänpaineeseen. Silmänpohjan hermojen vaurioituessa näkökenttään alkaa tulla puutoksia, se yleensä kapenee. Hoitamattomana glaukooma johtaa ennen pitkää jopa täydelliseen sokeutumiseen.

Korkea verensokeri taas muuttaa silmän verisuonistoa. Se mm. lisääntyy, ja uudet suonet ovat herkkiä ratkeamaan. Tällaista silmää voidaan auttaa yleensä laseroimalla, jolloin verenkierto ja hapensaanti paranee silmän pohjalla. Kakkostyypin diabetesta sairastavista lähes kolmanneksella on arvioitu olevan jonkinasteisia muutoksia silmänpohjalla jo taudin diagnosointivaiheessa.
- Siksi optikon tekemät silmien terveystarkastukset auttavat löytämään myös diabeteksen, josta ihminen itse ei ole edes tiennyt. Epäilyttävien löydösten myötä ehdotan hänelle esim. terveyskeskukseen tai silmälääkärille menoa, sanoo Lappalainen.

Hanna tarkastaa näön mieluummin näillä koekehyksillä kuin isolla laitteella.

Anna silmillesi mahdollisuus

Moni kuusikymmentä täyttänyt on havainnut silmässään välähdyksiä, täpliä maisemassa ja hämähäkinseitin kaltaisia kuvioita ja saanut tarkastuksessa kuulla, että lasiainen on mahdollisesti irtaantunut. Usein se käy hallitusti ja jopa huomaamatta eikä vaikuta näköön sen enempää. Paljon harvinaisempaa on verkkokalvon irtautuminen, jonka moni kokee salamointina tai nokisateen kaltaisena näkökentässä ja tuntuu kuin osalle silmää olisi ilmestynyt verho. Tällaiset verkkokalvon ongelmat pitääkin sitten hoitaa ja nopeasti, usein leikkauksella.

Silmässä myös tapahtuu monenlaista ilman että ihminen välttämättä huomaa. Optikko Hanna Lappalainen toivoo siksi, että väki pitäisi huolta näöstään ja kävisi tarkastuksissa.
- Usein käynti optikolla riittää, hän lainaa Suomen Optisen Toimialan tunnuslausetta.

 Optikot korostavat, että heidän palvelunsa on osa terveydenhoitoa, ja muistuttavat silmien tarkastuksen merkityksestä ihmisten hyvinvointiin. Optisen Toimialan kampanja suosittelee, että silmät tarkastettaisiin vähintään kahden vuoden välein. Kun kuulee Hanna Lappalaisen analyyseja silmän kunnosta ja näköä uhkaavista asioista, uskoo helposti ettei kehotuksen taustalla ole vain liiketoiminnan kasvattaminen. 
Lisää aiheesta: http://www.optometria.fi/ 

Nuorena ihminen pääsee näkökyvyn seulontoihin esim. koulussa tai työterveystarkastuksissa.
- Jos nuorella on silmässä oireita, usein käynti optikolla riittää. Lasien käyttäjien kannattaa käydä tarkistuttamassa silmänsä parin vuoden välein. Yleisiä ohjeita ei voi antaa, koska tilanteet vaihtelevat kovasti yksilöittäin. Tarkemmat ohjeet juuri itselle saa, kun tulee tarkastukseen, optikko neuvoo.

Neljänkymmenen ikävuoden jälkeen kannattaa tarkistuttaa silmänsä vaikkei käyttäisikään laseja.
-  Silloin mm. silmänpaineet ja muut piilevät viat alkavat uhata näennäisesti terveitäkin. Niitä koetamme seuloa optikkokäynneillä ja selvitämme, onko tarvetta laseihin tai lisätarkastuksiin. Tahti riippuu silmäparista, ja jos tarve vaatii, ohjaamme lääkäriin, Hanna Lappalainen selvittää.

Sattuman sanelema optikko

Hanna Lappalainen kertoo päätyneensä alalle puolivahingossa. Myös hoitoala ja opettaminen näyttää kiinnostaneen Hannaa jo nuorena. Molempia hän nyt toteuttaa optikontyössään - opetusta tosin aivan yksilöllisesti eikä luokan edessä.
- Aloitin opinnot vuonna 1978 Helsingin IV sairaanhoito-oppilaitoksen optikkojaoston ensimmäisellä kurssilla. Opinahjoa järjesteltiin vielä uuteen uskoon, ja valmistuinkin neljä vuotta myöhemmin terveydenhoito-oppilaitokseksi muuttuneesta koulusta, Hanna naurahtaa.

Optikkoliike on ollut Lappalaisen työpaikkana jo opiskeluajoista lähtien. Samalla Silmäoptiikalla tämä haminalaistyttö on viihtynyt jo yli 30 vuotta, välillä sen eri myymälöissä, etupäässä Kuusaalla ja Kouvolassa. Kuusaan myymälän nykyinen paikka kauppakeskuksen sisällä on Hannan mielestä selvästi parempi paikka kuin huoneisto vanhassa keltaisessa talossa. Uudessa paikassa sisään tulee helpommin pistäytyjiä, kun ovi on apposen auki käytävälle.
- Kauppakeskuksissa liikkeet tukevat toisiaan, on yhteistä tilaa, parkkipaikka pihalla, samalla reissulla käydään ruokaostokset ja muut asiat. Kiitokset lahtelaisille, Hanna naurahtaa viitaten tapahtumasarjaan, joka poltti Yhdystalon ja purkautti keltaisen talon.

Sri Lanka, Venezuela, Kouvola - näkeminen on tärkeää kaikkialla 

Optikko Lappalaisella on kokemusta muustakin kuin Kuusaan liikekeskuksen sisäsiististä työstä kotikulmilla. Hän on mukana yhdistyksessä, joka tuo näkemisen mahdollisuuksia ennennäkemättömille joukoille ympäri maailmaa. Vision For All - yhdistys organisoi vanhojen silmälasien keräämistä ja viemistä kehittyviin maihin. Perillä yhdistys järjestää yhteistyökumppaneiden kanssa maan köyhimmillä alueilla näöntarkastuksia, joissa etsitään mahdollisimman sopivat lasit silmälasittomille.

- Etsimme heille sellaiset lasit, jotka auttavat heitä tulemaan toimeen. Eiväthän ne täysin kohdalleen satu, mutta lähtökohta on se, ettei heillä ole mitään laseja ja olisi ihan kiva jotain nähdäkin. Emme kuitenkaan kilpaile paikallisten silmälasikauppiaiden kanssa pyrkimällä syömään riisejä heidän kupistaan. Kohteenamme on aina väestönosa, jolla ei muuten olisi rahaa hankkia minkäänlaisia silmälaseja, Hanna Lappalainen kertoo.

Ensimmäisen matkansa Hanna teki ruotsalaisten mukana Venezuelaan. Suomalaisten kanssa hän on ollut kahdella reissulla Sri Lankassa.
- Suomalaisilla on tavoitteena tehdä matka tai kaksi vuodessa. Laseja meillä on, mutta raha ja aika rajoittavat. Meininki on se, että soittajat maksavat viulunsa - toki avustuksiakin olemme kustannuksiin saaneet.

Lappalainen on käyttänyt matkoihin kesälomiaan. Yksi reissu kestää pari viikkoa, ja noin puolet 1400-1500 euron hintaisesta matkasta kukin rahoittaa itse.
- Jos oikein tehokkaita olemme, saamme vietyä mukanamme kahden viikon lasit ja jaettua ne ihmisille. Pitempään ei kannata olla, koska lasit loppuvat kesken. Matkalaukkuihin kun ei mahdu mukaan otettavaksi määräänsä enempää, Hanna naurahtaa.

Tulos palkitsee työn tekijän. 
- Srilankalaisen kalastajan kasvoille nousee epäuskoinen hymy, kun hän yhtäkkiä näkee kauas: voiko tämä olla tottakaan? Eräs autonkuljettaja näki hyvin 25 senttiin ja sitä kauemmas huonommin... Tosin tiet ovat siellä niin heikossa kunnossa, ettei niillä voi kovaa ajakaan, mutta silti, autonkuljettajana! Kun vein hänet oikeanvahvuisten lasien kanssa ikkunaan, hän ihmetteli kuinka nyt näkyvät kaukaa autotkin, jopa puun lehdet. Hän oli vain tottunut ajamaan vaikka näki yhä huonommin. Ehkä hän ei ollut huomannut itsekään, missä kohdin oli ajanut vähän huonommin, Hanna naureskelee.

Työolot kehittyvissä maissa ovat niukat, eikä hotellimajoitukseksi kutsuttu yöpyminen saisi meilläpäin aina sitä ensimmäistäkään tähteä. Lappalainen ei valita. Hänestä työ siellä on kiinnostavaa, ja tuloksen näkee saman tien.
- Ihmiset tulevat jonottamaan parhaissa vaatteissaan. He lähtevät paikalta hymyssä suin. Se vain tuntuu hyvältä, Hanna Lappalainen kiteyttää.

Hanna on hurahtanut hassuihin kelloihin.

Nyt omenapuita leikkaamaan - Arja Sarkanen neuvoo

Oksasaksille töitä

Kevään paljas, lehdetön aika on käsillä, juuri oikea aika leikata omenapuu. Siinä tarvitaan kuitenkin asiantuntijan neuvot, sen verran älyä vaativasta operaatiosta on kyse. Tuttu puutarhurimme Arja Sarkanen lupaa apua ja kertoo aluksi, miksi omenapuut kannattaa keväisin leikata.
- Omenapuun latvuksen on oltava harva. Puussa olevat omenat kypsyvät paremmin, kun saavat valoa. Kun ilma pääsee kiertämään oksien välissä, puu ei ole niin altis taudeille ja tuholaisille. Omenarupi ja muumiotauti pysyvät loitommalla, jos oksisto on ilmava, Arja Sarkanen kertoo.

Oksarakenteen pitää olla sellainen, että on selkeä latvus ja oksat lähtevät kasvamaan sivulle leveissä oksakulmissa.
- Terävä, y:n muotoinen oksan ja rungon kulma aiheuttaa helposti sen, että oksa lohkeaa tullessaan täyteen omenia. Lähes suora oksakulma takaa sen, että oksa jaksaa kannattaa sadon. Pahimmillaan ison oksan lohkeaminen saattaa vioittaa perusrunkoa, Arja Sarkanen opastaa.

Jotta leikkausoperaatio ei olisi liian helppo, omenalajikkeet ovat kehittyneet puina eri muotoisiksi. Jotkut ovat luonnostaa pieniä, toiset lajiltaan jo harvempia. 
- Ihan ensin puuta kannattaa kiertää useaan kertaan ja tarkata, miltä se näyttää eri puolilta. Ideana on se, että puusta tehdään tasapuolisen näköinen, että joka puolelta on harvennettu saman verran. Alusta lähtien kannattaa kuitenkin pitää puut niin kohtuullisen kokoisina, että latva ei kasva taivaisiin. Kannattaa varmistaa, että latvastakin saa helposti poimittua omenat, puutarhuri Sarkanen muistuttaa.

Seuraavaksi kannattaa tarkistaa, miten oksat kasvavat. Jos ne hankaavat toisiaan, ylimääräinen oksa poistetaan.
- Se oksa pois, joka kasvaa enemmän puun sisään päin. Oksia voi muutenkin katkoa suhteessa latvukseen, niin että puulle tulee korkeutta enemmän kuin leveyttä.

Ei liikaa kerralla

Leikkaamaan kannattaa ryhtyä ennen kuin silmut puhkeavat.
-  Katsos kun silmut alkavat jo punertaa. Nyt on hyvä aika leikata. Pakkasella sitä ei kuitenkaan kannata tehdä, solukko voi silloin olla jäässä tai murtua. Leikataan nollalla tai plussakelissä, puutarhuri Arja Sarkanen täsmentää.

Jos oma omppopuu on kasvanut vuosia villinä ja vapaana, asiaan heränneellä harrastelijalla käy helposti mielessä, että saatetaan tilanne kerralla kuntoon. Ei näin, varoittaa puutarhuri.
- Jos vanhasta puusta ottaa pois kaikki haitalliset ristiin rastiin kasvavat ja toisiaan hankaavat oksat, puu kasvattaa tilalle vesiversoja. Ne ovat oksia, joihin ei tule omenia mutta jotka vievät puulta energiaa. Ne kasvavat tosi nopeasti, Sarkanen kertoo.

Vanha omenapuu kannattaa siis leikata vaiheittain. Esim. leikataan tänä keväänä vain kolmannes poistoista, jotka tekisi mieli tehdä. Seuraavana vuonna jatketaan, ja päädytään lopulta hallittuun muotoon ilman taistelua vesiversojen kanssa.
- Vanhasta puusta otetaan ensi pois kaikki kuivat risut, ja sitten harvennetaan se kolmasosa. Ei ole hyvä ottaa pois rungosta lähteviä oikein paksuja oksia - ne kannattaa hoidella pois jo nuorina, sanoo Arja Sarkanen.

Välineet teräviksi

Iso puu vaatii isot leikkausvälineet. Monta metriä korkea omenapuu saadaan hallintaan teleskooppivartisilla oksasaksilla.
- Siinä tarvitaan kyllä vähän hauista, että jaksaa vetää narusta. Tarvitaan myös hyvät, terävät raivaussakset. Siis terävät, koska tylsät sakset repivät puuta. Ja sitten on vielä hyvä olla pienet oksasakset viimeistelyyn. Ja joskus tarvitaan myös pientä puukkoa huolittelemaan leikkauskohtaa, jos ei siitä heti tule siisti ja sileä, Sarkanen luettelee.

Sentin oksakaulus

Kokonaan poistettavat oksat leikataan noin sentin päähän rungosta, niin että niistä jää ns. oksakaulus. Näin taudit eivät pääse suoraan runkoon leikkauskohdan kautta.
- Tärkeää muistaa sekin, että pitemmiksi jäävät oksat leikataan aina silmun yläpuolelta. Silmun valinnalla ohjataan uusi kasvu poispäin puusta. Silmun asennostahan näkee, mihin suuntaan oksa siitä aikoo kasvaa.

Omena ei pidä typestä

Jotkut neuvovat harjaamaan jäkälät pois vanhojen puiden pinnalta.
- Haittaakohan jäkälä mitään, Sarkanen epäilee.

Leikkaamisella ja harjaamisella ei pystytä vaikuttamaan sentään kaikkeen puun elämään. Jotkut omenapuut kukkivat vain joka toinen vuosi, mutta siihen ei saksilla muutosta saada.
- Toiset lajikkeet vain kukkivat ja tuottavat satoa harvemmin, Sarkanen kertoo.

Omenapuitakin voi lannoittaa, syksyllä.
- Tärkeintä on, että lannoite on typetöntä. Jos omenapuu saa paljon kevään typpipitoista lannoitetta, se kasvaa voimakkaasti mutta solukosta tulee hutera. Syyslannoitteessa puolestaan on puulle tärkeää ravinnetta kaliumia. Mutta omenapuut eivät ole kovan lannoittamisen ystäviä, Sarkanen kiteyttää.

Risua ja jäkälää

 Uusia omenapuun taimia ei vielä kannata käydä istuttamaan vaan odottaa kunnes routa sulaa. Tämänkeväisessä puutarhassa on todennäköisesti tähdellisempääkin tekemistä. Pitkä lumeton kausi ja välillä kovatkin pakkaset ovat aiheuttaneet yllättävän vähän murhetta pihoissa, mutta silti osa näkymästä voi olla kovinkin harmaata. Puutarhuri Sarkanen ehdottaa tarttumista haravaan.
- Jos nurmikko on harmaantunut, siihen on varmaan iskenyt jääpolte. Ei muuta kuin harava reippaasti heilumaan ja nurmikon pinnalle kyytiä. Juuret saavat happea, ja jääpoltteesta päästään eroon. Perään kevätlannoitus ja kalkki, jos ei ole vuoteen kalkittu, Arja Sarkanen muistuttaa.

Kaiken kaikkiaan puutarhat vaikuttavat säästyneen pahimmilta tuhoilta poikkeuksellisesta talvesta huolimatta, puutarhuri iloitsee. Nyt voi iloisin mielin keskittyä Kuusankosken puutarhayhydistyksen kevät- ja kesätapahtumiin.

Lauantaina 26.4. siistitään Kuusankosken vanhaa toria talkoilla.

Tiistaina 13.5. puutarhailta kirjaston väen kanssa Kuusankosken kirjastossa ja sen pihalla.
- Mehiläiset puutarhassa - mehiläishoitaja Jurie Schoeman kertoo mehiläisten hoidosta ja hunajan tuottamisesta.
- Olavi Niemi kertoo perinnekasveista.
- kasvienvaihtotori

9.-14.6. Kukkiva Kouvola -tapahtuma.
- Maanantaina ja tiistaina 9.-10.6. avoimia puutarhoja. Oman puutarhansa voi ilmoittaa kohteeksi puutarhayhdistykselle 4.5. mennessä.

Tiistaina 9.6. puutarhuri Minna Vanhala esittelee Kuusankosken Kirkkopuistoa.

Torstaina 12.6. kerrotaan esimerkein hyötykasveista kukkaistutuksissa Kuusankosken Viherpisteessä.

Lauantaina 14.6. Verlassa Patruunan pytingin puutarhan esittely.

Kaikkiin tilaisuuksiin on vapaa pääsy.

Kuusasta ylävinkkelistä

Pilkan koulun pihalta

Kettumäeltä

Kustaankodin ikkunasta

Kettumäeltä

Sairaalanmäeltä

Mäyrämäeltä

Sairaalanmäeltä

Kirkonrinteestä

Kustaankodin parvekkeelta