Pentti Nieminen: Tulta päin!

Pentti Nieminen oli tulisieluinen mies. Mihin hän ryhtyi, sen hän teki millintarkasti. Pentti-isäni olisi ihmetellyt kovasti vuonna 2006 ilmestynyttä palokuntahistoriikkia Hälyytyksestä hälytykseen, jos hänen silloinen kuntonsa olisi sallinut kirjojen ihmettelyn. Teoksesta nimittäin puuttuu hänen oma osuutensa Kymintehtaan tehdaspalokunnan vaiheissa muutamaa mainintaa lukuun ottamatta. Olen osasyyllinen. Kirjan toimittaja Reijo Virta kysyi minulta, voiko isääni haastatella. Kerroin, ettei enää kannata. Normaalisti historioitsija turvautuu tällöin muihin lähteisiin. Niitä olisi ollut helposti tarjolla yhtiön omassa arkistossa Eerolassa. Ne jätettiin kuitenkin rauhaan.

Kolme vuosikymmentä Kymintehtaan palokunnan riveissä, neljännesvuosisata sen päällikkönä ja isot aikaansaannokset olisivat ansainneet huomiota. Suomen Palopäällystöliiton tuliristi kertoo siitä omaa kieltään. Vahinko ei ole peruuttamaton tänä blogien luvattuna aikana. Nyt minä voin kertoa isän palokuntahistoriaa mielin määrin - pilveen mahtuu paljon enemmän kuin kirjaan. Kymenlaaksolaisista on perinteisesti noloa kehua omiaan, mutta minkäs teet, faktat puhuvat puolestaan, joten annan palaa. Kymiyhtymä-lehdet, Palopäällystöliiton ystävällinen apu ja isän omat arkistot ovat tarjonneet todisteita innosta, jolla hän roihusi paloturvallisuudelle. Ja totta kai meillä tyttärillä on muistot ja kokemus siitä, millaista oli elää palokunta-aatteeseen vihkiytyneen ihmisen perheessä. Tulta ja tappuraahan se oli - ja aika jännääkin.

Vuonna 1973 Kymiyhtymä-lehden toimittaja Heli Kyllönen haastatteli isää laajassa jutussa, joka oli otsikoitu "Meitä on joka lähtöön", sanoi palopäällikkö Pentti Nieminen. Alussa Pena kertoo, mistä sai kipinän palokuntaan liittymiseen.

- Tullessani 1948 yhtiön palvelukseen minulla oli työtovereina kaksi innokasta palokuntamiestä, työnjohtaja Alvar Harlin, joka toimi Kymintehtaan palokunnan päällikkönä ja työnjohtaja Edvin Eklund, joka oli palokunnan palomestari. He innostivat minua liittymään palokuntaan, vaikken totta puhuen paljon innostamista kaivannut. Asuin siihen aikaan paloaseman lähellä sijaitsevassa talossa ja siinä tuli seurattua palokunnan toimintaa jopa niin, että yölläkin palopillin puhaltaessa lähdin polkupyörällä paloautojen perässä katsomaan, missä paloi, muisteli palopäällikkö Nieminen.

- Ensimmäistä kohdalleni sattunutta palohälytystä en unohda koskaan eikä liioin perheenikään. Aniliinipainokoneella Kuusaan saaressa oli syttynyt tulipalo ennen puoltayötä, jolloin olin jo nukkumassa. Vaimoni oli kuitenkin vielä valveilla ja rupatteli keittiössä erään tuttavan kanssa, kun palopilli puhalsi. Hänellä oli työ ja tuska, että sai minut hereille. Vaatekomerossa kävi aikamoinen mylläkkä, ennenkuin löysin vaatteet päälleni. Tuttava juoksi liiteriin hakemaan polkupyörää ja sitten sitä mentiin. Joka tapauksessa ennätin ensimmäiseen paloautoon, jossa oli konemiehenä Kustaa Starck. Paloauto oli avonainen, jollaisia ei enää ole käytössäkään. Tulipalokin sattui onneksi olemaan vähäinen. Se oli sitä alkuaikojen jännitystä. Vuosien mittaan lähtöihin on jo tottunut, vaikka kyllä tämä työ virkeänä pitää.

Pentti Nieminen oli rakennusinsinööri, Tampereen teknillisen opiston kasvatteja. Hän pääsi yhtiölle kesätöihin jo opiskeluaikana ja vakituiseen työhön, rakennusosastolle, valmistuttuaan. Paloalankin oppia Pentti sai. Hän suoritti Valtion Palokoulussa teollisuuspalopäällystökurssin sekä kuntien palotarkastajakurssin. Kyllönen on haastatellessaan saanut kuulla, että Penalla oli töissä esikuvia palokuntalaisista.

Kymintehtaan tehdaspalokunta seuratalon portailla

- Siihen aikaan kun minä liityin palokuntaan, ilmeni yhtiön piirissä valtavaa innostusta palosuojelutyötä kohtaan ja mm. silloin liittyi palokuntaan useita teknikoitakin. Palosuojeluala on hyvin lähellä rakennusalaa, johon olen saanut koulutuksen ja niinpä Kymintehtaan palopäällikkö Harlin ja palopäällikkö Hjalmar Ruth, joka toimi siihen aikaan Kymintehtaan ja Voikkaan palokuntien ylimpänä päällikkönä, antoivat minun ymmärtää, että jos innostukseni riittäisi, olisi minulla tulevaisuudessa tarjolla palopäällikön tehtävät. Minut nimitettiinkin v. 1958 Kymintehtaan tehdaspalokunnan päälliköksi. Saadakseni lisää koulutusta minulle järjestyi tilaisuus v. 1960 lähteä opintomatkalle Ruotsiin, jossa työskentelin kaksi kuukautta Malmössä ja kuukauden Göteborgissa ja samanaikaisesti kävin kolmiviikkoisen Ruotsin valtion palokoulun päällystökurssin.

Opintomatkalle lahden taa.

Isän arkistosta löytyi vahakantinen vihko, johon hän oli tehnyt muistiinpanoja Ruotsin palokunnissa harjoitellessaan. Alkuun suomenkieliset merkinnät muuttuvat jossain vaiheessa ruotsinkielisiksi - Pena on alkanut ajatella ruotsiksi. Ensimmäisellä sivulla on liikuttava päiväkirjamerkintä, jonka ymmärtää hyvin kun muistaa, ettei vuonna 1960 juuri ulkomaille matkusteltu eikä ollut totuttu puhumaan vieraita kieliä:

”14.3. Tänään klo 10.00 alkoi sitten se odotettu 2 viikon palopäällystökurssi. Osanottajia on 43. Kurssin johtajan esiteltyä minut jouduin selostamaan koko porukalle millaista on Kuusankoskella ja mitä tuotteita Kymin O/Y toimittaa. Se ei ollut niin kovin kauheata. Jokainen kurssilainen esitteli itsensä ja kertoi muutamalla sanalla toiminnastaan ja kotipaikastaan.”

Lähtövalmiina päivin öin.

Isällä oli Malmöstä ja Göteborgista lämpimät muistot. Työtä ja opiskelua riitti aamusta iltaan - Göteborgissakin oli eräänä päivänä 17 tulipaloa. Mutta palokuntalaiset olivat ystävällistä porukkaa ja pitivät Suomi-pojasta hyvää huolta. Ruotsin-tuliaisina tuli muutakin kuin kielitaitoa ja kaveruussuhteita. Pentti ryhtyi hankkimaan Kymintehtaan palokunnalle samanlaisia haalareita kuin Ruotsissa käytettiin, ja harjoituksiin ammennettiin länsinaapurissa kertynyttä tietotaitoa.

Ruotsin-matkan jälkeisenä kesänä Kymintehtaalla tapahtui räjähdys, jonka aiheuttamasta onnettomuudesta vanhat kuusaalaiset puhuvat vieläkin "klooritehtaan palona". Itse asiassa tuhoisa tulipalo syttyi natriumperoksiditehtaalla - tästä on tarkka kuvaus Reijo Virran kirjassa. Kolme kuolonuhria vaatinut onnettomuus testasi Kuusankosken tehdaspalokuntien voimat. Pentti Niemisen mielestä palokunnat osasivat tehtävänsä:

- Kymintehtaan ja Voikkaan palokuntien taidot joutuivat kovalle koetukselle heinäkuussa 1960 sattuneessa natriumperoksiditehtaan räjähdyksessä ja tulipalossa. Tilanne oli erittäin vaarallinen, koska palon vieressä oli kloorisäiliöitä rakennuksessa, jossa oli puinen vesikatto. Sammutustyö onnistui kuitenkin aivan erinomaisesti. Palokuntalaisten taidot punnittiin siinä tilaisuudessa ja kyllä he täyttivät mittansa, kertoi palopäällikkö Nieminen. Tehdaspalokuntien lisäksi tähän onnettomuuteen osallistui vain yksi paloauto Kouvolasta. (Kymiyhtymä 6/73)

Vuonna 1961 Pentti Nieminen sai lisää oto-tehtäviä, hänestä tuli Kuusankosken kauppalan sivutoiminen palopäällikkö 9.1.1961 alkaen. Nimike muuttui vuonna 1973 sivutoimiseksi kaupunginpalopäälliköksi, kun kauppalasta tuli kaupunki. Tehtävät pysyivät samoina. Tehdaspalokunnat olivat nimittäin kaupungin ainoat palojen sammuttajat. Heli Kyllösen juttu:

- Ennen pitkää joudutaan tilanteeseen, että Kuusankosken kaupungille tulee oma palokunta, joka ottaa päävastuun palontorjunnasta, vaikkakin tehdaspalokunnat jäävät erittäin tärkeään asemaan nimenomaan teollisuuspaloissa, totesi palopäällikkö Pentti Nieminen.

Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokunnat hoitavat sopimuspalokuntina sammutustoimen koko Kuusankosken kaupungin alueella. Tänä syksynä sopimusta jatkettiin vuoteen 1980 saakka. Mutta mikäli muutaman vuoden kuluessa uusi laki pelastus- ja palotoimesta tulee eduskunnassa hyväksytyksi, tulee Kuusankosken kaupungille päätoiminen palopäällikkö ja myöhemmin vakituinen palokunta.

Pääportti kutsuu, kuuntelen

Kotona isän palotehtävät olivat perheen tavallista arkea. Isä päivysti omat osuutensa palokunnan päivystyksistä samalla kun teki ensin päivätyöt rakennusosastolla ja vietti vapaa-aikaansa työpäivän päätteeksi. Lähtö tuli hypyn lailla, kun pilli soi - tai kotona ollessa puhelin, jos annettiin ns. hiljainen hälytys. Isä pomppasi ruokapöydästä tai ristisanatehtävänsä äärestä, ampaisi alakerran autotalliin, jossa palopäällikön Volkkari, Saab 96 tai Volvo oli valmiina lähtöön, ja kurvasi pihasta pillit soiden.

Tulipalojen jälkeen niistä ei paljonkaan kotona puhuttu ainakaan meidän tyttöjen kuullen. Joitain juttuja sentään meillekin kerrottiin. Jäi elävästi mieleen isän kuvaus matkustajakoti Rauhan tulipalosta joskus 60-luvulla kireänä pakkasiltana. Vesisuihkut olivat osuneet paitsi rakennukseen myös palomiehiin, ja miesten haalarit olivat jäätyneet niin tönköiksi, että jotkut piti kantaa palopaikalta autoon sulamaan.

Yhtä helppo oli kuvitella tilanne elokuvateatteri Kino Sammon tulipalon roihutessa. Isän kotimökki oli palopaikalta kivenheiton päässä, joten meidän mummi katsoi tilaisuutensa tulleen. Hän pakkasi koriin evästarvikkeet, asetteli päähänsä pitsisen lierihattunsa ja tunkeutui väkijoukon läpi eturiviin kutsumaan poikaansa: "Penttiii, tuletko ottamaan kahvia tai mehua?" Sammutustöitä johtava poika ei osoittanut vähääkään kiitollisuutta vaan karjaisi: "Ala nyt mennä!" Hienotunteisuus ei kuulunut Pentti Niemisen ykkösosaamisalueeseen, pikemminkin kuusaalaistyylinen ronskius tuttujen kesken. Sympatiani ovat tässä kohtaa mummin puolella.

Isän vanha ja uusi

Palopäällikön auto oli isän käytössä hänen omissakin ajoissaan. Niinpä me tytöt pääsimme kyytiin usein. Isän kaverit kommentoivat ensimmäistä autoa: kaksi torvea katolla, yksi sisällä. Elettiin aikaa ennen kännyköitä, joten pelastusalan väki piti yhteyttä radiopuhelimin. Isän auton radiopuhelimesta kuului usein: "Pääportti kutsuu, kuuntelen." Silloin oli tavallisesti tilanne päällä, ja ylimääräiset heivattiin autosta ulos. Tuntui juhlavalta, melkein tiesi, minkä tunteen vallassa isä oli polkenut paloautojen perään jo ennen palokuntaan liittymistään. Muistan kyllä, miten radiopuhelinta käytettiin vähän pienempäänkin tarpeeseen. Isä palaili Helsingistä kokouksesta ja otti Elimäellä yhteyden: "Kuuleeko pääportti, kuuntelen? Soittaisitko vaimolle kotiin, että tulen puolen tunnin päästä. Voisi panna kahvit kiehumaan. Loppu." Äiti pyöritteli päätään, kun pääportilta soitettiin.

 



Niin, Helsingin kokoukset. Tehtaan ja kaupungin palopäälliköllä oli monta luottamustointa oman paikkakunnan ulkopuolellakin. Suomen Palopäällystöliitosta kerrottiin seuraavat:

Teollisuusvakuutuksen palovahinkojen torjuntasäätiön hallituksen jäsen 1968 alkaen.
Suomen Palopäällystöliiton II-jaoston puheenjohtaja 1972-1974; Suomen Palopäällystöliiton liittohallituksen jäsen 1972-1974;
Palosuojelun edistämissäätiön hallituksen jäsen 1972-

Kymen läänin palontorjuntaliiton hallituksen varapuheenjohtaja 1972-.

Merkkipäiväjuttu Kymiyhtymä-lehdessä  3/73 kertoo Pentti Niemisen luottamustoimista lisää:

Hän on ollut Teollisuusvakuutuksen palontorjuntasäätiön hallituksessa v:sta 1968, Suomen Palopäällystöliiton teollisuusjaoston johtokunnassa v:sta 1970 ja toiminut jaoston varapuheenjohtajana ja liittohallituksen varajäsenenä 1971 sekä jaoston puheenjohtajana ja liittohallituksen jäsenenä v:sta 1972 lähtien. Hän on Suomen Palopäällystöliiton varapuheenjohtaja v:sta 1973. Hän toimii myös Palosuojelun edistämissäätiön hallituksessa v:sta 1972, Kymen läänin Palontorjuntaliiton hallituksen varapuheenjohtajana ja Kymenlaakson Palopäällystöyhdistyksen johtokunnassa v:sta 1973.

Säkälän juhannukset

Kun lukee isän luottamustoimista ja tietää hänen tehneen samalla normaalin päivätyönsä rakennuspuolella, täytyy ihmetellä miten hänellä oli niin paljon aikaa perheellekin. Rakennus- ja pelastusalan töidensä lisäksi isä vielä piirsi taloja vapaa-aikanaan. Mutta hänellä oli lyhyt työmatka, hän ehti käydä ruokatuntisin kotona syömässä, ja neljän jälkeen päivätyöt olikin jo tehty. 

Sääksniemen lava

Palokuntalaisuus tuli tutuksi perheellekin monessa käänteessä. Palokunta piti Sääksniemessä tanssilavaa ja järjesti siellä monena juhannuksena tanssit ohjelmineen päivineen. Perheet olivat mukana talkoissa, kuka narikassa, kuka järkkärinä, kuka puhvetin puolella. Joskus isä oli ainoana perheestä Sääksniemen juhannusjuhlissa hommissa. Ihastus oli suuri, kun hän kantoi sieltä illan päätteeksi meille mökille pyykkikorissa voipullakuorman ja monta pientä Jaffa-pulloa. Yksien juhlien jälkeen isä uhosi: "Nyt siellä esiintyi laulusolistina sellanen mustalaispoika, josta vielä kuullaan!" Romaninuorukainen oli Taisto Tammi.

Syksyisin oli palokunnanmarssi - ja on vieläkin vaikka aika lailla muuttuneena. Miehiä ja soihtuja oli pitkänä kulkueena, ja meidän lapsuudessa päällystö marssi univormuissa kulkueen kärjessä. Soittokuntakin marssi siihen aikaan pitkän lenkin Kymintehtaalta sillan yli Kuusaalle ja seuratalolle, jossa oli jatkot palomiehille ja heidän vaimoilleen. Isä tiesi, että vaimo ja tytöt ovat katsomassa marssia kirkon edessä ja veti käden lippaan meidän kohdalla. Samoin tekivät tutut palomestarit isän rinnalla. Syksyn kohokohta! Vein isän katsomaan palokunnanmarsseja hänen viimeisinä vuosinaan. Syvästi liikuttavaa katsoa, kun tämä aikoinaan univormussaan ryhdikkäänä marssinut seisoi hauraana vanhana miehenä autoon nojaten Marskinkadun varrella, joku marssivista palomiehistä tunnisti hänet ja veti käden lippaan, ja isä vastasi samoin.

Tuore suojelupäällikkö, mirri ja pulisongit.

Pentagon kiinnostui

Vuonna 1971 Pentti Niemisestä tuli yhtiöön perustetun suojeluosaston päällikkö, ja hän sai tehtäväkseen luoda Kuusankosken tehtaiden kaasusuojelusuunnitelman toimintaohjeineen. Siinä vaiheessa Penaa ei kotona juuri näkynyt. Työ vaati toista vuotta yli kymmentuntisia työpäiviä. Jokin lähteistä toteaa: "Tehtävä työllisti eniten suojelupäällikkö Pentti Niemistä." Se on ihan totta: hänhän suunnitelman laati. Pentti sai varmasti asiantuntija-apua muiltakin, mutta suunnitelmasta hän vastasi itse.

Työ huipentui kaasuonnettomuusharjoitukseen, josta kirjoitettiin juttu Kymiyhtymä-lehdessä samana vuonna. Siinä vaiheessa ei vielä tajuttu koko homman mittavuutta. Myöhemmin selvisi, että Kymiyhtiön suunnitelma oli Suomen suurteollisuuden ensimmäinen laajamittainen kaasusuojelusuunnitelma. Sen harjoituksesta tehtyä elokuvaa katsottiin Sisäministeriössä tarkkaan, mutta eniten isä-Penttiä ilahdutti filmin kansainvälinen levitys: Yhdysvaltain puolustusministeriö oli pyytänyt itselleen kopion, ja sitä katseltiin myös Pentagonissa.

Suojelusuunnitelma käsitti paitsi tehdasalueen myös Kuusankosken ja Kouvolan taajamat. Kouvolan ratapiha kloorivaunuineen on ollut vähintään yhtä suuri uhka asukkaille ja ympäristölle kuin Kymiyhtiön tehdasalue.  Harjoituksesta haluttiin kaikki oppi irti. Näin Pentti Heli Kyllösen jutussa:

- Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokuntien koulutuksessa keskityttiin n. vuoden ajan kaasukatastrofin torjuntaharjoitukseen, joka järjestettiin Kuusankoskella 18.10. Koulutuksen päähuomio keskitetäänkin nyt ensinnä harjoituksesta saatujen kokemusten analysointiin ja harjoituksesta saatujen opetusten tiukkaan talteenottoon. Niiden perusteella tehdään uudet parannus- ja toimintasuunnitelmat sekä ehdotukset koulutuksen lisäämiseksi niillä sektoreilla, mitkä todetaan tarpeellisiksi. Esimerkiksi savusukellukseen täytyy kiinnittää vieläkin suurempaa huomiota ja hankkia lisää happi- ja paineilmalaitteita.

Monelle yhtiöläiselle yhteinen kokemus oli Jari-projekti Brasiliassa 1970-luvun lopulla. Niin Pentillekin. Hän kävi Manauksessa kahteen otteeseen ja oli mukana laatimassa tehtaalle suojelusuunnitelmaa.

Sukellustehtävä patosillalla

Tehdaspalokunta jää

Vuosi 1983 oli isän työhistoriassa dramaattinen. Hän oli antanut palo- ja pelastustoimelle kaikkensa, mutta se ei riittänyt. Omat koirat purivat, voisi sanoa tilanteesta, jossa palokunta teki lakon eikä suostunut harjoituksiin. Syytä oli varmasti niin sysissä kuin sepissä. Isästäni arvaan, ettei hän ollut erityisen hyvä neuvottelija, ja palopäällikkyys olisi maistunut makealta muistakin, oli isän tulkinta ristiriidoista. Hänen ammattiosaamistaan en epäile hetkeäkään. Kompromissit vain eivät olleet isäni heiniä. Asiat piti tehdä niin kuin oikein oli, turvallisuudesta ja määräyksistä ei tingitty. Jos palotarkastuksessa kaupan alakerrasta löytyi liikaa tyhjiä pahvilaatikoita, isä ilmoitti kauppiaalle: "Kuule sie ukko, jos ei nää laatikot häviä niin mie suljen tän kaupan."

Ammattitaitoa Pentti Niemisellä riitti, sitä hän piti ajan tasalla oma-aloitteisesti. Onneksi taidoille oli käyttöä senkin jälkeen, kun hän sanoutui irti tehdaspalokunnan päällikkyydestä. Nieminen siirtyi kokopäiväiseksi kaupunginpalopäälliköksi, mistä tehtävästä hän aikanaan jäi eläkkeellekin.

Niin, se tuliristi. Asiaa tunteville ansiomerkit kertovat henkilön aikaansaannoksista. Kaivoin esille isän mitalit ja yritin selvittää, mitä ne olivat. Vain osaan löytyi selitys, mutta sain apua  Suomen Palopäällystöliitosta, tässä heidän listansa Pentti Niemiselle myönnetyistä merkeistä:

Suomen Palopäällystöliiton ansioristi
Suomen Palontorjuntaliiton ansioristi sekä erikoisansioristi
Suomen Palopäällystöliiton tuliristi nro 34,  2.3.1989, hakijana Kymen läänin palontorjuntaliitto ry ja kriteereinä: Pitkäaikainen palo- ja pelastustoimen hyväksi suoritettu työskentely ja sen kehittäminen kunta-, lääni- ja valtakunnan tasolla. 

Pentin mitaleita, tuliristi risteistä oikeanpuoleinen keskellään Fenix-lintu.

Tuliristiä on myönnetty tähän päivään - vuoteen 2015 - mennessä kaikkiaan 102 kpl. 

Kaupungilla palotoimessa oli hyvä työyhteisö, ainakin siitä päätellen, että muutamat työkaverit pitivät isään yhteyttä vielä eläkkeelle lähdön jälkeenkin, uskollisin ystävä isän elämän loppuun saakka.

Pentti Nieminen oli, kuten sanottu, periaatteen mies. Ja periaatteista ei neuvoteltu. Mutta hänessä oli myös toinen vahva piirre: hän oli hauska seuramies. Sen me tiesimme kotioloissa, mutta samaa kertoi äskettäin myös isän entinen työtoveri rakennusosaston ajoilta. Hän sanoi ensi tapaamisellamme: "Isäsi oli hauska mies. Hän tuli aina vitsillä sisään; joka aamu hän aloitti päivän kertomalla uuden vitsin. Eikä ne olleet mitään tuhmia tarinoita vaan sellaisia hauskoja, meidän naistenkin korville sopivia."

Heli Kyllösen kirjoittaman  haastattelun 1. sivu Kymiyhtymä-lehdessä 6/73

Kymiyhtymän juttu kokonaisuudessaan silloisen päätoimittajan Eero Niinikosken luvalla:

Kymiyhtymä 6/73

Meitä on joka lähtöön

sanoi palopäällikkö Pentti Nieminen

- Pannaanko nimi kirjoihin, kysyi palopäällikkö Alvar Harlin.

- Pannaan vaan, vastasi ins. Pentti Nieminen ja siitä sitten v. 1952 alkoikin Pentti Niemisen pelokuntalaisura, joka tavallisesta palomiehestä on ylennyt Kymintehtaan tehdaspalokunnan päälliköksi. Hän toimii myös v. 1971 perustetun suojeluosaston päällikkönä, jonka alaisuuteen kuuluu myös Voikkaan tehdaspalokunta, jonka päällikkö on hiomomestari Esko Eloranta.

Vaikka Pentti Nieminen syntyi Hiitolassa 50 vuotta sitten, hän on melkein paljasjalkainen kuusankoskelainen, sillä perhe muutti Kuusankoskelle pojan ollessa vasta neljän kuukauden ikäinen. Keskikoulun hän kävi Kuusankosken Yhteiskoulussa, joka sijaitsi silloin nykyisessä Toimelassa ja lukioluokat Kouvolan Lyseossa, josta tuli 1942 ylioppilaaksi. Sen jälkeen seurasi parivuotinen harjoitteluaika yhtiössä ja lähtö Tampereen teknilliseen opistoon v. 1945. Jouluksi 1947 hän valmistui insinööriksi huoneenrakennuksen opintosuunnalta ja tuli työhön Kymin rakennusosastolle. Siellä hän on työskennellyt pääasiallisesti työmaainsinöörinä heinäkuuhun 1971, jolloin siirtyi Kuusankosken tehtaiden suojeluosaston päälliköksi. Tämän vuoden syksystä lähtien hän on oman toimensa ohella ollut erikoistehtävissä rakennusosastolla. Yhtiön palveluksessa hän on ollut 28 vuotta ja kuulunut Kymintehtaan palokuntaan 20 vuotta.

Palokuntalaiselle suurta etua rakennuskoulutuksesta

- Tullessani 1948 yhtiön palvelukseen minulla oli työtovereina kaksi innokasta palokuntamiestä, työnjohtaja Alvar Harlin, joka toimi Kymintehtaan palokunnan päällikkönä ja työnjohtaja Edvin Eklund, joka oli palokunnan palomestari. He innostivat minua liittymään palokuntaan, vaikken totta puhuen paljon innostamista kaivannut. Asuin siihen aikaan paloaseman lähellä sijaitsevassa talossa ja siinä tuli seurattua palokunnan toimintaa jopa niin, että yölläkin palopillin puhaltaessa lähdin polkupyörällä paloautojen perässä katsomaan, missä paloi, muisteli palopäällikkö Nieminen.

- Ensimmäistä kohdalleni sattunutta palohälytystä en unohda koskaan eikä liioin perheenikään. Aniliinipainokoneella Kuusaan saaressa oli syttynyt tulipalo ennen puoltayötä, jolloin olin jo nukkumassa. Vaimoni oli kuitenkin vielä valveilla ja rupatteli keittiössä erään tuttavan kanssa, kun palopilli puhalsi. Hänellä oli työ ja tuska, että sai minut hereille. Vaatekomerossa kävi aikamoinen mylläkkä, ennenkuin löysin vaatteet päälleni. Tuttava juoksi liiteriin hakemaan polkupyörää ja sitten sitä mentiin. Joka tapauksessa ennätin ensimmäiseen paloautoon, jossa oli konemiehenä Kustaa Starck. Paloauto oli avonainen, jollaisia ei enää ole käytössäkään. Tulipalokin sattui onneksi olemaan vähäinen. Se oli sitä alkuaikojen jännitystä. Vuosien mittaan lähtöihin on jo tottunut, vaikka kyllä tämä työ virkeänä pitää.

- Siihen aikaan kun minä liityin palokuntaan, ilmeni yhtiön piirissä valtavaa innostusta palosuojelutyötä kohtaan ja mm. silloin liittyi palokuntaan useita teknikoitakin. Palosuojeluala on hyvin lähellä rakennusalaa, johon olen saanut koulutuksen ja niinpä Kymintehtaan palopäällikkö Harlin ja palopäällikkö Hjalmar Ruth, joka toimi siihen aikaan Kymintehtaan ja Voikkaan palokuntien ylimpänä päällikkönä, antoivat minun ymmärtää, että jos innostukseni riittäisi, olisi minulla tulevaisuudessa tarjolla palopäällikön tehtävät. Minut nimitettiinkin v. 1958 Kymintehtaan tehdaspalokunnan päälliköksi. Saadakseni lisää koulutusta minulle järjestyi tilaisuus v. 1960 lähteä opintomatkalle Ruotsiin, jossa työskentelin kaksi kuukautta Malmössä ja kuukauden Göteborgissa ja samanaikaisesti kävin kolmiviikkoisen Ruotsin valtion palokoulun päällystökurssin.

- Palokuntien taso oli siihenkin aikaan varmasti yhtä korkea Suomessa kuin Ruotsissakin, mutta palokalusto mm. oli heillä tehokkaampaa ja uudenaikaisempaa kuin täällä meillä. Sitäpaitsi siellä oli paremmat tilaisuudet harjoitella, koska siellä oli tulipaloja enemmän kuin meillä. ”Parhain” kohdalleni sattunut tapaus oli Göteborgissa, jolloin saman vuorokauden aikana olin 17:ssä tulipalossa. Tämä tulipaloherkkyys johtui siitä, että kaupungissa on paljon taloja, joissa yläkerros on puusta, kertoi palopäällikkö Nieminen.

Tehdaspalokuntien taidot punnittiin

Palattuaan Ruotsista oppia saaneena oli hänen ensimmäisenä tehtävänä hankkia palokunnalle uudet ruotsalaismalliset haalarit. Niin ikään hankittiin uutta kalustoa. Koulutuksessa alettiin toteuttaa saatuja oppeja ja yhä enemmän kiinnitettiin huomiota savusukellukseen ja siinä käytettäviin naamareihin ja laitteisiin.

- Kymintehtaan ja Voikkaan palokuntien taidot joutuivat kovalle koetukselle heinäkuussa 1960 sattuneessa natriumperoksiditehtaan rähjädyksessä ja tulipalossa. Tilanne oli erittäin vaarallinen, koska palon vieressä oli kloorisäiliöitä rakennuksessa, jossa oli puinen vesikatto. Sammutustyö onnistui kuitenkin aivan erinomaisesti. Palokuntalaisten taidot punnittiin siinä tilaisuudessa ja kyllä he täyttivät mittansa, kertoi palopäällikkö Nieminen. Tehdaspalokuntien lisäksi tähän onnettomuuteen osallistui vain yksi paloauto Kouvolasta.

Jatkuva tehokas koulutus sekä ajanmukainen kalusto palokunnan toiminnan perusedellytys

- Palokunnan koulutukseen kiinnitetään jatkuvasti suurta huomiota. Paloalahan on nopeasti kehittyvä, kalustoon ja sammutusmenetelmiin keksitään yhä tehokkaampia uudistuksia. Lainsäädäntö vain ei tahdo pysyä nopeassa kehityksessä mukana, niinpä teollisuuslaitosten on itse tartuttava härkää sarvista ja kehitettävä uusia laitteita ja menetelmiä. Nimenomaan kemiallinen teollisuus aiheuttaa pulmakysymyksiä. Kevyt vaahto ja keskiraskas vaahto ovat tulleet hyvin voimakkaasti esille nimenomaan nestepalojen sammutuksessa.

- Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokuntien koulutuksessa keskityttiin n. vuoden ajan kaasukatastrofin torjuntaharjoitukseen, joka järjestettiin Kuusankoskella 18.10. Koulutuksen päähuomio keskitetäänkin nyt ensinnä harjoituksesta saatujen kokemusten analysointiin ja harjoituksesta saatujen opetusten tiukkaan talteenottoon. Niiden perusteella tehdään uudet parannus- ja toimintasuunnitelmat sekä ehdotukset koulutuksen lisäämiseksi niillä sektoreilla, mitkä todetaan tarpeellisiksi. Esimerkiksi savusukellukseen täytyy kiinnittää vieläkin suurempaa huomiota ja hankkia lisää happi- ja paineilmalaitteita.

Vapaaehtoinen palokuntatyö tulevaisuudessakin tärkeässä asemassa

- Niin ikään tehdasosastojen henkilökuntaa pyritään kouluttamaan palosuojelutehtäviin, sillä ennen pitkää joudutaan tilanteeseen, että Kuusankosken kaupungille tulee oma palokunta, joka ottaa päävastuun palontorjunnasta, vaikkakin tehdaspalokunnat jäävät erittäin tärkeään asemaan nimenomaan teollisuuspaloissa, totesi palopäällikkö Pentti Nieminen.

    Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokunnat hoitavat sopimuspalokuntina sammutustoimen koko Kuusankosken kaupungin alueella. Tänä syksynä sopimusta jatkettiin vuoteen 1980 saakka. Mutta mikäli muutaman vuoden kuluessa uusi laki pelastus- ja palotoimesta tulee eduskunnassa hyväksytyksi, tulee Kuusankosken kaupungille päätoiminen palopäällikkö ja myöhemmin vakituinen palokunta. Palopäällikkö Pentti Nieminen on toiminut 1961-1972 Kuusankosken kaupungin sivutoimisena palopäällikkönä. Hän on mukana useissa valtakunnallisissa paloalan elimissä ja joutuu siten seuraamaan näitä asioita laajasta näkökulmasta. Hänen mielipiteenään on, että vapaaehtoinen palokuntatyö tulee säilymään vastedeskin, vaikka vakituisia palokuntia perustetaankin.

Palokunnassa tarvitaan kaikenikäisiä miehiä

Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokuntien kesken on yhteistoimintaa harjoitettu etenkin kuluneena vuonna kaasukatastrofiharjoituksen takia ja tämä on tietenkin lähentänyt palokuntia toisiinsa. Palokunnan harjoitukset pidetään joka toinen maanantai.Talvisaikana keskitytään etupäässä teoreettiseen koulutukseen, kaluston tuntemukseen jne. eli toimintaan, jota voidaan harjoitella sisätiloissa. Kesällä sitävastoin harjoitukset pidetään ulkosalla.

- Palokuntalaiset ovat hyvin ammattitaitoista ja innostunutta joukkoa. Palokuntatyö pitää virkeänä arkisen rutiinintyön ohella. Tällä hetkellä näyttää innostus olevan valtavan suuri sekä päällystön että palomiesten keskuudessa. Viime syksynä Voikkaan tehdaspalokunta sai uuden paloauton ja ensi vuoden alussa saa Kymintehtaan palokunta myös uuden auton. Uuden kaluston saaminen helpottaa työtä, tekee sen varmemmaksi ja samalla se myös innostaa palokuntalaisia, totesi Pentti Nieminen. 

- Kummankin tehdaspalokunnan vahvuus on 70 miestä. Kymintehtaalla on hivenen vajausta. Tosin vähän ennen ja katastrofiharjoituksen jälkeen tuli palokuntaan uusia, nuoria ja hyviä poikia. Voikkaan puolella on innostus suurempi, sillä siellä on jopa jonotuslistalla miehiä odottamassa.

- On erittäin edullista, että palokunnassa on miesten ikäjakautuma tasainen. Palokunnassa on monenlaisia tehtäviä ja esimerkiksi konemiehenä, hydranttipumpulla jne. voi 60-vuotias mies toimia aivan täysipainoisesti ja mikä tärkeintä vanhempien palomiesten tehtaiden tuntemus on taattu, joka puolestaan nuoremilta miehiltä puuttuu. Nuoremmilla sensijaan on etunaan tietenkin monta avua, jotka ovat erittäin tärkeitä palokunnan toiminnassa, joten kaikenikäisiä palomiehiä tarvitaan palokunnan tehokkaassa työssä. 

- Kunnon palomieheltä vaaditaan paljon hyviä ominaisuuksia, joista mainittakoon ennen kaikkea vastuuntunto. Palokuntalaisen on lähdettävä aina, kun hälytys tulee. Hänen tulee osoittaa reippautta ja rohkeutta - ei kuitenkaan uhkarohkeutta – päättäväisyyttä, tilanteen oikeata harkintaa, ammattitaitoista kaluston käsittelyä, paloalan lainsäädännön tuntemusta ja esimiesten käskyjen ehdotonta noudattamista. ”Palokunnassa on kaksi vapaehtoista asiaa: palokuntaan liittyminen ja palokunnasta eroaminen”, sanoi Voikkaan palopäällikkö Esko Eloranta. Palokunnassa on hyvä toverillinen kuri, yhteishenki on erinomainen ja myös yhteiskunnan taholta palokunta nauttii mitä parhainta luottamusta. Sitä kohtaan osoitetaan suurta myötämielisyyttä, joka puolestaan innostaa palokuntalaisia, kertoi Nieminen. 

- Palokunnan kunnia on, että meillä palaa vähän. Ns. hiljaisia hälytyksiä, pieniä palon alkuja on paljon, mutta koska palokunta pääsee nopeasti apuun, saadaan palo tyrehtymään alkuunsa. Päiväsaikaan ensimmäinen paloauto lähtee alle minuutin hälytyksestä ja yöllä 4 minuutin kuluessa, useimmiten aikaisemminkin. Lukuun ottamatta ns. hiljaisia hälytyksiä, on Kymintehtaan tehdaspalokunnalla vuosittain keskimääräisesti 30 hälytystä, totesi palopäällikkö Pentti Nieminen.

Yhtiön tehdaspalokunnilla menestystä kilpailuissa

Kymintehtaan ja Voikkaan tehdaspalokunnat ovat osallistuneet sekä läänin että valtakunnallisiin kilpailuihin hyvällä menestyksellä. Kymintehdas voitti 1964 Jehu-maljan ja Voikkaa 1965 ja 1971. Kilpailuihin osallistuu tavallisesti 30-40 palokuntaa ja vuodesta vuoteen kärjessä ovat vuorotelleet samat kymmenen palokuntaa.

    Kymen läänin tehdas- ja vapaapalokuntien kalustokilpailuissa Kymintehdas sai kiinnityksen VIPU-säätiön kiertopalkintoon ja Voikkaa tuli kilpailussa toiseksi. Tänä syksynä Kymintehdas jälleen voitti kilpailun.

- Palokuntatyössä ei sovi unohtaa myöskään palokuntalaisten puolisoiden merkittävää panosta ja myötämielisen suhtautumisen tärkeyttä. Lokakuun paikkeilla Kymintehtaan palokunnalla on perinteellinen perhejuhla, jossa puolisot ovat mukana ja silloin heitä muistetaan pienillä lahjoillakin.

Palokuntatyön lisäksi Rotaryt ja Kaikukuoro

Palopäällikkö Pentti Niemisen toinen harrastus on rotaryaate. Hän on kuulunut Kuusankosken Rotaryklubiin vuodesta 1965 ja toimi viime vuonna klubin presidenttinä. Hänen mielestään rotarytoiminta jokaviikkoisine kokouksineen ja esitelmöineen on kehittävää, uusia näkemyksiä antavaa toimintaa, joka auttaa pysymään paikkakunnan ja jopa yleismaailmallistenkin asioiden tasalla.

    Hän on aina viihtynyt hyvin lapsuuden ja nuoruuden aikaiset ystävänsä, joiden kesken on säilynyt hyvät lämpimät suhteet. Täällä hänellä on kaunis omakotitalo Melkunmäellä, jossa emännöi Eila-rouva. Molemmilla heillä on yhteisenä harrastuksena ollut kuorolaulutoiminta. Pentti Nieminen lauloi Kaiku-kuorossa n. 15 vuotta, kunnes palokunta-aate alkoi ottaa vapaa-ajasta suuremman osan. Eila Nieminen sensijaan laulaa edelleen Kaiku-kuorossa ja toimii kuoron rahastonhoitajana. Pentti Niemisellä on tietenkin edelleen lämpimät ja kiinteät suhteet kuoroon ja niinpä hänet onkin valittu kuorolaisten ”pääluottamusmieheksi”.

HELI KYLLÖNEN

Erik Bruunin julisteilla on tarinat

Kuinkahan monessa kuusaalaiskodissa on ollut seinällä yhtiön teettämä juliste, jossa on kesäinen kukkakimppu mustalla tai vaalealla pohjalla? Veikkaanpa, että kaikissa näissä kodeissa ei suinkaan ole ajateltu: "Tämähän on sen kuuluisan saimaannorppa-julisteen piirtäjän tekemä." Täällä ainakin istuu yksi, joka osaa yhdistää nämä asiat vasta kuunneltuaan graafikko Erik Bruunia Kuusankosken Taideruukissa.

Erik Bruunin julisteita näkee Kuusankosken Taideruukissa helmikuun ajan.

Bruunin töitä katsellessa tajuaa, kuinka ne ovat olleet osa maisemaamme vuosikymmenet. Hyvon-kalsarit, Jaffa-pullot ja suomalainen luonto on myyty meille melkein huomaamattamme keskellä arkea.
- Juliste toimii, jos katsojalle tulee hyvä mieli. Sen pitää esitellä selkeästi tarjottava tuote. Jättäydyin kilpailuista, kun ensimmäisen palkinnon voitti juliste, josta en edes ymmärtänyt, miksi se oli tehty. Julisteen käyttötarkoitus oli jäänyt pois, kun oli tehty vain taidetta, Bruun määrittelee erilaisten kuvien rajoja.

Graafikko Erik Bruun

Mainosjulisteen on näytettävä asiansa hetkessä, viesti on ymmärrettävä liikkuvan raitiovaunun ikkunasta parissa sekunnissa. Erik Bruun teki luonnoksensa alkuun tulitikkuaskin kokoisina nähdäkseen, ehtikö katsoja tajuta viestin heti. Täältä näet Bruunin töitä vuosikymmenten varrelta:
http://www.bruundesign.com/tuotteet.html

Erik Bruunin julisteet eivät ole pysähtyneet vain suomalaisten katsottaviksi. Ulkoministeriö osti aikoinaan Forest Finland -sarjan julisteita tuhansittain ja jakoi niitä suurlähetystöihin. Niiden seiniltä on ympäri maailmaa saatu ihailla suomalaisen luonnon yksityiskohtia. Monet ovat saaneet kuvia koteihinsakin. Kuten sekin italialaisperhe, joka on kertonut Bruunille kehystäneensä lahjajulisteen ja ripustaneensa sen keittiön seinälle vuosia aikaisemmin.
- Mutta korostan, että ne eivät ole luontokuvia. Niihin on poimittu yhteen aineksia luonnosta julisteen tarpeiksi, Bruun selvittää.

Pian 89-vuotiaan Erik Bruunin vierailu Kuusankosken Taideruukissa on (tietenkin) kulttuurineuvos Eero Niinikosken aikaansaannosta. Bruun ja Niinikoski tutustuivat vuonna 1975, kun Kymiyhtiö - minkäniminen se silloin olikaan - alkoi tilata graafikolta metsäaiheisiä julisteita. Yhteistyö kesti vuosia, ja tuttavuus on jatkunut vuosikymmeniä. Yhtiö teki silloin ajalle harvinaista asiakaslehteä ja vuosikertomusta. Samaan yhteyteen sopi hyvin yhteistyö maineikkaan graafikon kanssa. Bruunia yhteistyö kiinnosti, koska suuryhtiö pystyi tarjoamaan pitkälle kehittyneen värivalokuvan painotekniikan käyttämisen.
- Tilaaja olisi halunnut kalenterin mutta ehdotin julisteita. Eero suostui, Bruun kertoo.

Bruun on tehnyt yhtiölle myös aarnikotkatunnuksia.

Taideruukissa Niinikoski toimi haastattelijana, Bruunilta taas eivät tarinat loppuneet. Loistojuttu, että galleristi Parvinen ja sisällöntuottaja Niinikoski ovat löytäneet toisensa. Tämä on jo ties monesko kaksikon yhteistempaus ja vasta alkua.

Byrokraatti livahti palatsiin Bruunin ohi

Tutuimpia Bruunin julisteita ovat kukkakimppukuvat, musta- ja vaaleataustainen. Mustapohjainen syntyi Erikin ja valokuvaaja Krister Katvan yhteisellä retkellä. Erik otti mukaan tiskipaljun ja kastelukannun, ja herrat ajoivat maalle niityn laidalle. Erik keräsi pakettipellolta kymmenen metrin säteeltä joukon luonnonkasveja, jotka kukkivat yhtä aikaa juhannuksen alla. Niistä tehtiin paljuun iso kimppu, asetelma nostettiin mustan sametin päälle ja kuvattiin ulkona pellon päässä. Juliste voitti kansainvälisen julistekilpailun.

Julistekilpailun palkinnot jakoi Buckinghamin palatsissa prinsessa Diana. Bruun ei itse kuitenkaan saanut mennä vastaanottamaan palkintoaan. Eero Niinikoski muistelee tapausta.
- Kuulin, että matkaan pääsee kaksi henkilöä ja sanoin, että toinen on tietenkin tekijä itse. Mutta eihän se käynyt, sillä Matkailun edistämiskeskuksessa oli jo kaksi virkamiestä, jotka halusivat palkinnonjakotilaisuuteen Englantiin, Niinikoski hymähtää.

Joka julisteella on tosiaan tarina. Tietenkin, sillä jokainen juliste on syntynyt omia teitään, uusissa tilanteissa, eri tarpeisiin, ja melkein kaikkiin liittyy "yksi hassu juttu". Saimaannorppaa Bruun kävi piirtämässä Särkänniemen akvaariossa vuonna 1974. Hän oli aamun ensimmäinen asiakas ja meni norpan altaan lasiseinän taa alakertaan. Norppa laskeutui Bruunin eteen, mies alkoi piirtää. Välillä norppa kävi hengittämässä ylhäällä ja laskeutui yhä uudelleen takaisin malliksi.
- Kun kuva tuli valmiiksi, käänsin sen norpan nähtäväksi. Minä väitän, että silloin se hymyili, Bruun sanoo.

Jotkut luontojulisteet on kuvattu "silloisella huipputekniikalla yhdistäen". Koivunrunkoja vasten sijoitettu horsmakimppu on kuvattu erikseen, tuohitausta erikseen. Talvikkeja, maariankämmekkää ja saniaisia on kerätty toiseen julisteeseen männynrungon juurelle, koska nämä kasvit elävät männyn kanssa symbioosissa. Bruun muistaa vuosikymmenten takaa kuvauspaikat tarkasti.
- Siinä oli jyrkkä aurinkoinen rinne, ja nämä kerättiin pieneltä alueelta.

Käpylatvajulisteen kuusi löytyi Lopelta Kymiyhtiön metsästä. Juhannuksen alla sen latvassa oli tiheässä emikukintoja ja käpyjä. Kuusta taivutettiin niin, että siitä saatiin sahattua vain latva.
- Lupa tähän piti tietysti kysyä omistajalta. Metsuri oli ihmeissään, kun otettiin pelkkä latvus, Bruun lisää.

Erik Bruunilla on erämaamökki, jonka rannasta hän on löytänyt kuvauksellisia kelonpätkiä. Niitä on päätynyt myös julisteisiin. Bruun kertoo innoissaan mökistä: sen rannalta ei näe yhtään toista rakennusta.
- Kun veimme sinne tanskalaisvieraamme ja esittelin hänelle koskematonta maisemaa, hän otti mua kädestä ja kysyi: "Etteks te pelkää?"

Bruun ei taida luonnossa pelätä - päätellen hänen soututarinoistaan. Veljensä kanssa hän rakensi aikoinaan veneen, jolla veljekset tekivät ensimmäisenä kesänä laajan retken pitkin suomalaisjärviä ja seuraavana kesänä vielä laajemman. On Bruun sitten tavattu soutamasta Ahvenanmerellekin, ja siinä tarvittiin jo viranomaislupia.
- Meidät pysäytettiin ja meiltä vaadittiin lupaa, jota ei tietystikään  ollut. Sain puhelinnumeron ja soitin sisäasiainministeriöön. Kerroin virkailijalle, että meidän pitäisi osallistua Tukholman soutukilpailuun, meidät oli kutsuttu sinne. Minut yhdistettiin ministeri Leinolle. Kun hän kuuli, että olimme menossa kilpailuun, hän sanoi sähköttävänsä meille luvan välittömästi.

Kelokuvaan Bruun halusi vastapainoksi lentävän talitintin. Hän kävi kysymässä Eläintieteellisestä museosta, ja sieltä hänelle luvattiin lentoasentoon täytetty tintti. Viikon kuluttua hän sai linnun, kuvasi sen ja liitti julisteeseen vastapainoksi ikiaikaisen kelon massiivisuudelle. Juliste oli esillä Leningradissa, jossa sitä katseli myös Neuvostoliiton kulttuuriministeri.
- Hän kysyi minulta, mitä taiteilija on ajatellut tätä luodessaan. Vastasin hämmästyneenä, että komea järkäle vaati kevyen kontrastin, linnun. Hän otti minua olkapäästä ja sanoi: "Kyllä minä ymmärrän mitä tässä on. Tämä järkäle on Neuvostoliitto, tuo pieni lintu on Suomi."

Linnut Erik Bruun piirtää mieluiten ylhäältä, kuten albatrossijulisteensa yksilönkin. Mutta merikotkan hän kävi piirtämässä Eläintieteellisessä museossa alhaalta päin, "kuin takin vuori edellä".
- Näin eräällä souturetkellämme merikotkan liitelevän korkeuksiin, ja se jätti lähtemättömän vaikutuksen. Kun merikotka alkoi olla uhanalainen 60-luvulla, piirsin siitä luonnonsuojelujulisteen. Mallina oli merikotka, joka roikkui eläinmuseon katossa. Otin mukaani pahvinpalan, makasin selälläni sen päällä ja piirsin, hän kuvailee mielenkiintoista työasentoaan.

Albatrossista puheenollen: Bruunin malli oli peräisin maailmanympäripurjehdukselta, jonka Suomen Joutsen teki vuonna 1931. Siltä matkalta miehistö toi tuliaisina kolme albatrossia, kuolleina ja siivet supussa. 

Lentoyhtiö joutui nöyrtymään

Joskus julisteen muoto vaatii kohteensa määrättyyn asentoon. Viikkosanomat järjesti aikoinaan kilpailun Suomen kansalliseläimestä, ja päätoimittaja Juha Tanttu pyysi Erikiä tekemään voittajasta piirroksen. Kansallislinnun, joutsenen, rinnalle lukijat valitsivat kansalliseläimeksi karhun. Pystyjulisteeseen ei oikein saanut mahtumaan neljällä jalalla seisovaa kontiota, joten Erik Bruun soitti Korkeasaareen ja kysyi seisovista karhuista.
- Siellä sanottiin, että karhu olisi luonnollisin neljällä jalalla seistessään, mutta tule nyt itse katsomaan. Kun menin seuraavana aamuna kohti karhulinnaa, näin ensimmäisenä kaksi parivuotiasta karhua, jotka seisoivat pystyssä, varmaan ruokaa odotellen. Pääsin heti piirtämään!

Kaloista muotoiltua lentokonetta esittävällä julisteellakin on hieno tarina. Bruun kävi usein Lapissa kalastamassa ja lensi Ivaloon koneella, jossa näytti tavallisesti olevan urheilukalastajia matkustajina. Hän sai idean ja piirsi koneen, jonka runkona on kala, ja siivissä olevat moottoritkin ovat kaloja. Hän tarjosi sitä mainokseksi Aerolle, joka sittemmin sai nimen Finnair. Lentoyhtiöstä vastattttiin, ettei kukaan halua matkustaa haisevan kalan vatsassa.
- Tyrmäys oli niin perusteellinen, että se muuttui minussa energiaksi. Menin kivipainoon ja toteutin ideani: kosken pauhu, kalat ja niistä muodostuva lentokone. Kun ensimmäinen vedos tuli painokoneesta, olin niin innostunut että tein painosalissa kuperkeikan.

Juliste päätyi Stockmannin näyttelyhallin seinälle. Seuraavana vuonna se valittiin edellisen vuoden parhaaksi julisteeksi.
 - Uutista seuraavana päivänä Aerosta soitettiin ja kysyttiin, paljonko maksaa. Tuplahinta, Bruun nauraa.

Bruun on kuvittanut myös seteleitä. Hän päivittelee vieläkin tilanteen erikoisuutta, kun Suomen pankista soitettiin ja kysyttiin setelinpiirtäjää viisisataselle ja tuhannen markan setelille ja kiellettiin samalla kertomasta asiasta kenellekään.
- Jos äitini olisi elänyt, olisin soittanut hänelle heti, Bruun virnuilee.

Bruun teki töitä metsäteollisuudelle ja saattoi luvata vain torstaipäivänsä setelipainon holvissa työskentelylle. Erämaaluonto-ideoita kuitenkin pulpahteli holvin ulkopuolellakin.
- Niin innostava aihe, etten malttanut olla luonnostelematta kotona. Turvallisuudesta vastaavat kontrollimiehet kauhistuivat, kun kuulivat että teen luonnoksia kotona. Vaimonikin törmäsi hassuun tilanteeseen, kun setelit olivat jo käytössä. Hän halusi vaihtaa matkavaluuttaa Reykjavikissa pankissa, mutta siellä uudet setelit olivat virkailijoille aivan vieraita. Vaimoni yritti vakuuttaa: "Kyllä ne ovat ihan aitoja. Tiedän sen, koska minun mieheni on piirtänyt ne."

Pöllikuvan tukit sahasi nimikkometsuri, maailmanmestari, sillä sahausjäljestä haluttiin siisti.

Puistomaa valmistautuu uuteen aikakauteen

Puistomaan nykyinen omistaja Kari Laurell on tyytyväinen. Lopultakin kerrostalojen remontointi pääsee vauhtiin, kun maapohja-asiat on saatu kuntoon. Vuoden päästä saattaa jo olla monta kunnostettua asuntoa joko vuokralle tai myytäväksi. Remontissa Laurellin perhe haluaa säilyttää vanhaa mahdollisimman paljon.

Kari Laurell on Kuusaan poikia.

Kari, Tommi ja Saara Laurell ostivat Puistomaan kolme taloa ja "eläketalot" pari vuotta sitten. Eläketaloille ei tarvitse juuri nyt tehdä mitään, asunnot pidetään vuokrattuina nykysille asukkaille sellaisinaan. Ketään ei ajeta kodeistaan pois. Mutta Puistomaan 50-luvun alussa rakennetuissa taloissa on alkanut tapahtua. Vesikatot ja ikkunat on jo kahdesta isosta kerrostalosta uusittu. Pikku hiljaa asuntojakin on päästy remontoimaan, kun maanomistus on selvä ja vuokralaisia muuttanut pois.
- Valtion virkamiesten touhu oli niin hidasta, että maapohja-asiasta ei yli kolmeen kuukauteen kuulunut mitään. Kun lopulta soitin heille, sopimus tuli neljässä päivässä. Nyt tontit kuuluvat Asunto Oy Kouvolan Kansantie kuudelle, ja eläketalot Asunto Oy Kouvolan Valtakatu 21:lle. Et usko, millainen homma on ollut vanhojen aravalainojen sun muiden kanssa puljaaminen. Siinä odoteltiin, että virkamies sattui ottamaan asiakseen hoitaa hommaa, jolloin se taas vähän eteni, Laurell huokaa.

Porraskäytävä on kuin silloin ennen, 50-luvulla. Jotkut seinät ovat nyt hätkähdyttävän väriset, esillä olevat putket kertovat reilut 15 vuotta sitten tehdystä putkiremontista. Mutta lämpöpatterit ovat ennallaan, tekisi mieli edelleen lämmitellä käsiä niiden rakosissa kuten lapsena tehtiin. Ei maltettu käydä vaihtamassa märkiä lapasia kuiviin: äkkiä vaan rappukäytävään ja kädet kintaissa patterinväleihin.






Ylätalossa asutaan vain A-rapussa. Osa muista asunnoista on siinä asussa, mihin edelliset vuokralaiset ovat ne lähtiessään jättäneet. Osassa taas on alettu purkaa vanhoja rakenteita. Laurellit haluavat katsoa, missä kunnossa lattian alunen on ja vaihtaa eristeet uusiin, ja joissain huoneistoissa mietitään oviaukkojen leventämistä. Mutta pääasiassa asunnot pidetään lähellä alkuperäistä malliaan, ulkonäköön ei haluta koskea.
- Me ollaan itsekin vähän tällaisia, vanhoillisia. Meidän silmään tämä henki sattuu oikein hyvin - pojankin, vaikka hän on vasta nelissäkymmenissä. Tommi on varsinainen säästäjä, ei raaski heittää mitään pois, ovenkahvojakaan. Sitä ei auta laittaa varastoa siivoamaan, se siirtelee vaan tavaroita eri paikkoihin eikä hävitä mitään. Ollaan Tommin kanssa ihan haltioissamme näistä taloista, se on kai periytynyt isältä pojalle, Kari naureskelee.

Kari Laurell on pyörinyt näillä kulmilla jo poikasena. Hänen isänsä oli hoiti Kuusaan urheilukenttää, ja perhe asui Karin varhaislapsuudessa kentän laidalla. Puistomaan talot kiinnostivat Karin nykyistä perhettä jo lähes kymmenen vuotta sitten, kun ne tulivat ensimmäistä kertaa myyntiin. Silloin osto tyssäsi aravakelpoisuuden vaatimukseen, mutta nyt talot ovat vapautuneet aravasta. Laurelleilla on myös rakennusyritys, Ernu Oy.
- Kuusaanniemessähän me pääsääntöisesti ollaan viime vuosina rakennettu, nytkin sellun laajennusta, Laurell kertoo.

 
Asuntojen ovet ovat alkuperäiset. Tekee mieli rimputtaa vanhaa ovikelloa. Sen ääni on yhtä tuttu kuin 50 vuotta sitten. Tulee olo, että kohta äiti tulee avaamaan... Kari Laurell ei ihmettele, että ääni on edelleen tuttu: sehän on oleellinen elämän ääni.




Yksiön kokoinen olohuone

Puistomaan asunnoissa huoneet ovat isoja. Kaksiossa on tilaa 64 neliötä. Kolmiossa pelkkä olohuone on 35-neliöinen. Sellaiseen olkkariin mahtuu nykyään yksiö.
- Moni on näitä kokoja ihmetellyt. Kun nykymakuuhuone voi olla yhdeksän neliötä, niin täällä se on 20. Vapautunut tunne, kun tulee ovesta ja näkee miten väljää täällä on, Laurell vertaa.

Alatalossa asutaan kaikissa asunnoissa paitsi yksiöissä, ylätalo on aika hiljainen. Nykyiset vuokralaiset tietävät tilanteen: kun remontti alkaa, sen alta on väistyttävä. Parhaillaan on menossa viemäriremppa, kunhan on tutkittu kuinka laajaa uusimista se vaatii.
- Mutta aikaa on - me kunnostamme ensin keskimmäisen talon, poikamiesboksin, ja sitten edetään rappu kerrallaan. Vesijohdot on uusittu 15-20 vuotta sitten, ja niiden ikä on 40 vuotta. Lämmitysputket kestävät sata vuotta, siitä on kulunut vasta 60. Ehkä ensi vuonna asuntoja on jo valmiiksi remontoituina, Laurell suunnittelee.

  

Puistomaa lämpiää nyt kaukolämmöllä. Enää ei sitten pattereita ilmata niin kuin ennen vanhaan. Ikkunapenkit ovat seinän levyiset, ja seinä on tosi paksu. Ikkunalla oli lapsena kiva istuskella lukemassa  ja vilkuilla samalla, koska äiti tulee kaupasta ja tuo maidon ja lauantaimakkaran lisäksi Da Capot.




Puistomaan asunnot saa kaupaksi tai vuokralle, Laurell uskoo. Hän on kuunnellut kiinteistöalan väkeä, joka tietää mikä kiinnostaa ihmisiä. Osuuspankki oikein halusi mukaan rahoittamaan, ja paikalla käyneen johtajan silmät kuulemma rupesivat loistamaan, kun hän näki alueen ja asunnot.
- Tämä on niin hienossa paikassa - ei millään pellolla vaan rauhallisella paikalla mäen rinteessä. Ikkunoista näkyy kaunista metsämaisemaa. Näihin pääsee kiinni aika pienellä rahalla verrattuna tämän päivän 3000 euroa/neliö -hintoihin, Laurell visioi myyntitilannetta.

Serkkujen entisessä kodissa on vielä vanhat kaapit - umpipuuta. Mutta jääkaappeja ei ollut edes vielä 60-luvun alussa. Ruoat pidettiin ulkoseinän vieressä olevassa ruokakomerossa, josta oli venttiili ulos. Kyllähän se talvella pysyi viileänä, mutta lämpimään aikaan kylmää vaativat ruoat säilytettiin kellarissa olevassa kylmiössä. Ja se keittiön kylmäkomero oli ihan tavallisen kaapinoven takana. Mahtoi hohkata kylmää lähimmän istujan selkään...

Eteisen ja keittiön välillä on käytävä, jonka päällä on pitkä komero ovi molemmissa päissään. Meillä siellä säilytettiin mattoja ja muuta isoa tavaraa. Mutta mitenkäs se komero nyt on noin lyhyt, vaikka silloin ennen se oli loputtoman mittainen ja kamalan jännä luola?  Osaan asuntoja yläkomero jätetään, osasta hävitetään.




Kari Laurell on ystävällinen isäntä, hän vie kohteliaasti alakerran tiloihin, joita minun tekee mieli nähdä vuosikymmenten jälkeen. Matkalla hän kertoilee suunnitelmista: pintaremonttia vain, mitään hyvää ja toimivaa ei lähdetä muuttamaan, värisuunnitelma teetetään ja sen mukaan ruiskumaalataan seiniä. Kylmiö on nyt lämmin, ja siitä tulee lisää varastotilaa asunnoille. Sitähän tarvitaan aina, vaikka alakerran käytävän varrella on edelleen varastokomerot ja vintissä kanakopit. Tänne ei siis pysty rakentamaan hissejä?
- Kyllä pystyisi, mutta silloin koko homma menisi pipariksi. Porrashuone on niin kapea, että siihen ei hissi mahdu. Pitäisi tehdä ulkopuolelle, niin se on ralulei! Me ei hissiä tehdä, sen tekee ehkä tulevaisuudessa sitten joku muu, Laurell vakuuttaa.

Joka kerta, kun lämpimään aikaan juotiin kahvia tai syötiin, maito piti hakea kellarikylmiöstä. Ensin porraskäytävän ovesta alas kellariin, sitten seuraavasta ovesta tähän  pelottavaan pitkään käytävään. Toisessa päässä uusi ovi...

 ... ja sitten edessä oli paksu kylmiön ovi. Hirveetä, jos se vaikka loksahtaisi kiinni, kun itse on sisällä...

 ... ja valot sammuisi ja kukaan ei kuulisi kun huutaa apua!
Entiset vuokralaiset ovat näköjään jättäneet mehupullojaan ja hillopurkkejaan lämpimään kellariin.

Poikamiesboksin asuntoihin suihkut

Käymme meidän vanhassa kodissa, jossa lattiaa on purettu. Tunnistan purkujätteestä 50-luvun korkkimattomme palasia. Seinät on maalattu, samoin rimoista rakennettu ikkunalauta. Sekin on sama kuin vuonna -52. Kaikki on tuttua. Mutta poikamiesboksissa en ole koskaan käynyt sisällä, joten tämä ensimmäiseksi kunnostettava kiinnostaa kovasti. Laurell kutsuu sitä E-rapuksi.

Talojen keskellä pihassa kasvaa isoja koivuja ja mäntyjä. Ne jäävät paikoilleen, omistaja haluaa pitää alueen luonnonläheisenä.
- Kuten sanottu, olen höyrähtänyt vanhoihin asioihin. Puistomaa on puistomaa, ei tänne tarvita mitään hienouksia.

50-lukua, taustalla mestarikerho.

Alakerran asunnoissa parveke on maan tasalla. Olohuoneen oven kautta oli helppo ottaa lumiset lapset sisään. Muistatko tunteen, kun äiti ripsi varpuluudalla lumipaakkuja takista ja vilttihousuista, joihin se oli kasaantunut pieniksi palloiksi? Kun astui olkkarin ovesta sisään ulkovaatteista kuorittuna, näki makuuhuoneen oven kautta etupihan puoleisesta ikkunasta ulos. Käytön kannalta turha ovi antoi hienon ylellisen tilantunteen.

Kerron, että alussa pihalla ei ollut koivuja, joten ei niitä välttämättä tarvitse säästää. Ja että metsän rinne on pusikoitunut minun lapsuudesta ja takapiha oli ennen siisti nurmikko, jolla oli polku liuskekivistä. Nyt talon takaosa on aikamoista rytöä vanhaan verrattuna. Laurell kuuntelee kohteliaasti. Asia kerrallaan. Jatkamme E-rappuun.

Niemiset silloin kun takapiha oli hienona.

Poikamiesten asuntoihin rakennetaan suihkut ja muuta ei pieniin bokseihin tehdäkään. Asunnoissa ei nimittäin ole suihkuja, sinkuilla oli kellarissa yhteinen suihkutila. Myöhemminhän alakerran oleskelutiloihin tehtiin kaikille puistomaalaisille yhteinen sauna.
- Me pohdittiin, pitäisikö asuntoihin tehdä saunat, mutta ei tuntunut järkevältä. Kaikki ihmiset ei välitä saunasta. Kun tehdään tähän alakertaan satakymmenen-prosenttinen sauna, niin a vot! Laurell viittoo keskimmäistä taloa kohti.

Ennen kuin astumme sisään keskitalon portaikkoon, Laurell osoittaa autotallirakennusta: tuo häviää ja tilalle tulee uusi.

Ärhäkkä keltainen maali vaihtuu muuhun väriin keskitalossakin. Pienet yksiöt ovat käytävän molemmin puolin. Oven takana eteinen, josta pääsee vessaan - ja kohta suihkuun. Eteisestä astutaan huoneeseen, johon mahtuu minikeittiö. Osa yksiöistä yhdistetään 34-neliöisiksi kaksioiksi. Yhteensä Puistomaalla on asuntoja 74 kappaletta - 4000 neliötä kaikkiaan.

Poikamiesten puhelinkopin ovi on sormipaneelia...

... ja asuntojen ovet loimukoivua.

Meidän entisen olohuoneen lattiapinnasta on vielä muistoja jäljellä.

Ennen oravat tulivat parvekkeenovesta sisään samalle korkkimatolle.

Lastenhuone nyt...

... ja 50-luvulla. Kuva: Veikko Hakala.

Sormet muistavat nämä lukot...

... ja tämän vanhemmankin katkaisijaversion.

Isoisää etsimässä II. Otto Piirikkälä - elämä ja teot

Isoisän jälkien seuraaminen jatkuu. Otto Piirikkälä alkaa saada hahmoa, kun hiukan penkoo. Tämä tuskin kiinnostaa muita kuin meitä serkuksia, mutta valokuvissa sentään saattaa näkyä muillekin tuttuja asioita. Isoisä-nimitys tuntuu kuusaalaisen käyttämänä vähän hienostelulta."Vaari" sen sijaan kuulostaa liian tuttavalliselta - eihän meistä lapsenlapsista Jukkaa lukuun ottamatta kukaan ehtinyt edes tavata Ottoa, joka kuoli vuonna 1934.

Seurakunnasta pyytämäni virkatodistus sukututkimusta varten ei puolentoista tunnin työn jäljiltä kerro kovinkaan paljon - edes kuolinvuotta. Kuudenkymmenen euron edestä se ilmoittaa, että Otto syntyi Sippolassa, mutta häntä ei ole merkitty seurakunnan kastekirjaan. Sippolasta Otto on muuttanut vuonna 1892 - tietenkin perheensä kanssa - Anjalan seurakunnan alueelle, sieltä vuonna 1899 Valkealaan. Vai onko koko perhe muuttanutkin jo silloin Kuusaalle, koska virkatodistus sanoo Oton siirtyneen vuonna 1919 Kuusankosken seurakunnan jäseneksi seurakuntajaon myötä? Ehkä perhe on tullut vuosisadan lopussa leivän perässä tehtaan tuntumaan. Tuttu sukututkija nimittäin sai selville netistä, että Oton isä oli muonamies. Muonamiehet olivat osa-aikaista työvoimaa, joka teki talolle esimerkiksi 2–4 työpäivää viikossa. He kuuluivat alempiin luokkiin, mutta heidän asemansa oli kuitenkin parempi kuin esimerkiksi loisten. Muonamiehiä  ei kuitenkaan pidätellyt paikoillaan oma talo tai torppa.

Otto Piirikkälän vanhemmat olivat Sippolassa 8.3.1850 syntynyt Kaarle ja 24.4.1854 Luumäellä syntynyt Eeva, omaa sukua Ukkola. Otto syntyi perheen viidentenä lapsena. Vanhin oli Anton, s. 1875, seuraava Ida, s.1877, kolmas Lena Stina, s. 1880, ja neljäs Wilhelmina, s. 1882. Otto siis syntyi vielä Sippolassa - joko 1886 tai 1887 - mutta häntä nuoremmat kolme lasta muualla. Hilta syntyi Anjalassa 1893 mutta kuoli kolmivuotiaana 1896. Myös Eemil syntyi Anjalassa, vuonna 1896, mutta nuorimman, vuonna 1903 syntyneen Johan Einarin syntymäkotikunnasta ei ole merkintää.

Kirkonkirja kertoo vielä, että Otto meni naimisiin 26.10.1912  Iitissä vuonna 1893 syntyneen Impin kanssa. Toinen puoli Kuusankosken aluettahan oli silloin Iittiä, joten saattoi Impi olla jo Kuusaan likkojakin. Hän oli tyttönimeltään Nieminen. Oton ammatista ei ole kirkonkirjoissa merkintää - me kuitenkin tiedämme, että hän oli kirvesmies. Kuusankoskella hän asui Ruotsulan kylässä, jolla siihen aikaan tarkoitettiin laajaa aluetta Kyminpuolelta - nykyisinhän Ruotsulaksi kutsutaan enää seutua Korian suoralta Niskalaan päin. Asuinpaikaksi mainitaan numero 3 Rasi, II ja III Rastas. Kymintehtaan alueella oli iso Rastaan tila, jonka maita perheen asuinpaikka on varmaan ollut.

Otto ja Impi hääkuvassa 1912

Muuta lyhyt virkatodistus ei paljastakaan, paitsi sen uteliaisuutta herättävän seikan, että Otto Piirikkälä on siirtynyt siviilirekisteriin 5.3.1925. Mutta miksi - sitä ei kukaan pysty kertomaan. Ei auttaisi, vaikka äiti olisi elossa - eivät vanhemmat sisällissodan jälkeen kertoneet lapsilleen mitään osallistumisestaan työväenliikkeen taistoihin tai suhteestaan kirkkoon. Ei ainakaan Otto, jonka äiti muisti olleen hiljainen, kiltti mies.

Oton  hauta on uudella hautausmaalla, Sammakkolammilla kuten vanhat kuusaalaiset sanovat. Sammal peittää kauniisti kummun hautausmaan luoteisnurkassa, jonne kirkosta eronneita on haudattu. Kuusikymmenluvulla teetettyyn hautakiveen on hakattu päivämäärät 15.7.1887- 26.10.1934. Virkatodistus kylläkin  ilmoittaa Oton syntyneen vuonna 1886...

Otto oli uuden hautausmaan ensimmäisiä vainajia. Äiti kertoi joskus tarinaa oman äitinsä unennäöstä - meidän suvussa on ollut enneunien näkijöitä ja kaukoparantajia enemmänkin. Kuten isällä oli tapana vitsailla: "Veret seisauttavaa sakkia." Impi-vaimo, meidän mummo, näki syksyllä -34 unta, että hän kulki Rastaan talon ohi. Talon kuistilla emäntä oli harjaamassa mustaa vaatetta mutta heitti sen Impille sanoen:"Saat tän, minä en sitä enää tarvi." Kun mummo kulki unessa kotiinpäin, tie olikin uusi ja outo. Muutama viikko unen jälkeen Otto yllättäen sairastui ja kuoli. Mummo ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt uudella hautausmaalla vaan teki ensimmäisen matkan sinne miehensä hautajaissaatossa. Tie oli sama, jonka hän oli unessa nähnyt.

Impi ja lempi

Otto löysi Impin - tai toisinpäin - ehkä Kymintehtaan työväenyhdistyksen riennoissa. Mummo oli innokas harrastajanäyttelijä, ja Kymitehtaan työväenyhdistyksellä oli myös näytelmäpiiri. On helppo kuvitella Impi liehumassa lavalla ja vakaa kirvesmiesnuorukainen seuraamassa tapahtumia yleisön joukossa. Millaisia hurmauselkeitä on mahdettu esittää, että 18-vuotias Impi onkin valinnut ikälopun 25-vuotiaan Oton eikä sitä Heikkiä, jonka kanssa oli jo jotain ollutkin? Varmaan tenhoavat otsakiehkurat, jotka näkyvät hääpotretissa, ovat osaltaan vaikuttaneet asiaan.

Otto perheineen vuonna 1920

Pariskunnan ensimmäinen lapsi Nelly syntyi vuonna 1912 - niinpä niin! Perhe asui ensin Kolarinmäellä pienessä mökissä, mutta vuonna 1915 Otto oli jo rakentanut mäen alle Koppelinnotkoon uuden ison talon. Se talo ei ollutkaan mikä tahansa mökki. Toisessa jutussa http://minkuusas.blogspot.fi/2014/06/isoisaa-etsimassa.html kerrotaan talosta lisää. Se poikkesi naapurirakennuksista erikoisen kattonsa, koristeellisten ikkunoidensa ja kokonsa puolesta, ja poikkeaa vieläkin. Kuusaan rakennusperintöä tutkiva arkkitehti Rurik Wasastjerna hoksasi, mistä tavallinen kirvesmies ehkä keksi rakentaa jotain tämäntyylistä: aivan lähelle on rakennettu samoihin aikoihin Kymintehtaan työväentaloa, joka valmistui vuonna 1916.  Ottohan on saattanut olla rakentamassa sitäkin. Mitä sanotte yhdennäköisyydestä?

Kymin työski, kuva: UPM, KYmin keskusarkisto

 Talon alakerrassa oli kaksi asuntoa: toinen Oton omalle perheelle, toinen Einar-veljelle ja Eeva-äidille. Vuonna 1920 otetussa valokuvassa talon edessä seisovat vasemmalta lukien Einar, Impi, Eeva-mummo, Nelly ja Otto.

Erikoinen katto on ihmetyttänyt naapureita alusta asti. Mutta nyt vasta huomasin uuden kummallisuuden: vuoden 1920 kuvassa yläkerran ikkuna kurkistaa tasaisen lappeen alta, mutta uudemmissa kuvissa vintin ikkunat ovat saaneet ympärilleen monimutkaisemmat kehykset - talon takana muoto on sama kuin etupuolella. Nykyinen omistaja kertoo, että vintissä on huoneita - ehkä Otto on tuunannut asumusta vuosien varrella asumistarpeiden muuttuessa. Tarina ei kerro, milloin hirsirunko on saanut lautaverhouksen.

Ikkunoissa on ruutua ja jakoa moneen lähtöön.

Notkosta mäelle

Äiti on leikannut lehdestä kuvan leikekirjaansa ja kirjoittanut alle: "Tässä mökissä äiti ja isä asuivat Nellyn syntyessä."  

Valokuva: Pekka Niemi

Talo oli Kolarinmäellä Koppelinnotkon yläpuolisessa rinteessä. Lähdin etsimään sitä ja ravasin pitkin rinnettä tuloksetta, talo on purettu. Perhe kasvoi lisää vasta sisällissodan jälkeen, kun oli asuttu jo vuosia uudessa talossa Koppelinnotkossa. Vuonna 1921 syntyi Eila ja vuonna 1923 Salme. Mutta mikä ihme sai Oton rakentamaan perheelleen vielä uuden talon Mäyrämäen laelle? Ehkä Eeva-mummo kuoli, Einar muutti pois, ison talon pitäminen ja vuokralaisten hyysääminen kävi voimille... Uudesta talosta tuli pienempi kuin ensimmäisestä, ja viisihenkinen perhe eleli keittiön, kammarin ja alkovin käsittävässä hirsitalossaan hankalakulkuisen, todella jyrkän mäen päällä. Maisemat kuitenkin olivat melkoiset, eikä 30-luvulla tarvinnut miettiä, miten auto jaksaa vetää liukailla säillä ylös mäelle.

Uusi koti Mäyrämäellä

Äiti muisteli, kuinka Otto-isä ei antanut vaimonsa Impin käydä töissä. Itse hän liikkui kirvesmiehenä ympäri omaa ja naapuripitäjiä ja oli joskus poissa kotoa pitempiäkin jaksoja. Niinpä mummoni livahti mieheltään salaa töihin Saksanahon lautatarhalle. Tytöilleen hän osti Mäyrämäen juurelta urheiluliikkeestä pallot lahjuksiksi, etteivät nämä kertoisi isälleen että äiti käy töissä. Otto tuli sitten työreissultaan kotiin ja kysyi portailla istuvilta tyttäriltään:
- Mistäs tytöt on noin hienot pallot saanu?
- Äiti osti, ettei myö kerrottais että se käy töissä, Salme vastasi.

Impi Piirikkälä (vas.) ja Amanda Pesu Saksanahon halkolaanilla

Kunnantalon rakentajia, Otto edessä oikealla kirves olalla.

Otto teki kirvesmiehen töitä ainakin Kuusankoskella ja varmaan kauempanakin. Yksi rakennustyömaista oli kunnantalo. Luultavasti hän oli rakentamassa myös kirkkoa, ehkä ehti mukaan myös tuberkuloosiparantolan rakennustyömaalle. Äiti muisteli isäänsä: iso rauhallinen mies. Kun työväentalolla - Kymin työskillä - joskus tuli tappeluita eikä muu auttanut, paikalle haettiin Piirikkälän Otto. Tämä sai tilanteen rauhoittumaan.

Otto Piirikkälä oli työväenaatteen mies, mutta kotona ei puhuttu politiikkaa. Äiti ymmärsi vasta jälkeenpäin isänsä vastauksen kysymykseen, jota hän ei itse osannut ihmetellä lainkaan. Äiti halusi mennä mukaan pikkulottien toimintaan, kun kaveritkin olivat siellä. Äidiltä ja isältä piti kuitenkin kysyä lupa. Isä antoi luvan mutta sanoi:
- Mene nyt sitten mutta muista, että pysyt kannassasi etkä vaihtele puolta miten sattuu.

Äidin valokuvalaatikoista löysin kuvia, joita en ole ennen nähnyt. Kovasti hämmästyttää niitä katsellessa maininta, että Otto oli iso mies. Ehkä hän sitten oli jotenkin raamikas ja uskottava, kun sai porukat tottelemaan, mutta ei hän ainakaan erikoisen pitkä ollut nykymittapuun mukaan.

Otto, Impi ja Nelly

Takana vas. Nelly, Impi ja Otto Piirikkälä, Helga ja Urho Hakala. Keskellä mummo vierellään Salme ja Eila, merimiespuvuissa Veikko ja Liisa Hakala.

.

Vasta nyt olen ymmärtänyt, että koko Koppelinnotkon ja Mäyrämäen alue oli vankkaa työläisasutusta ja vilkasta työväenyhdistyksen toimintaympäristöä. Omat isovanhempani osallistuivat nuorempina politiikkaan ja mm. työväennäyttämöharrastukseen. Meille lastenlapsille mummo oli se kiikkutuolissa keinutteleva lempeä perusmummo. Äiti on kuitenkin kertonut, että hänen nuoruudessaan meno oli vauhdikasta. Kotona pyöri usein näyttelijäporukkaa, joka oli kiertueella Kuusankosken suunnalla. Mummon arvojärjestyksestä kertoo se, että jos tyttärien piti päästä tansseihin, niin lipastonlaatikosta kaivettiin vaikka viimeiset kolikot, että likat pääsivät pitämään hauskaa.
Viereisessä kuvassa Otto, Impi, Salme, Nelly ja Eila ja kaksi naapurintyttöä, 1920-lukua

Hakuammunta tuotti tulosta

Takaisin Ottoon! Koppelinnotkon talon rakentamisen jälkeen syttyi sisällissota. Löydän Kuusankosken kirjasta maininnan isoisästä. Kappaleessa Taisteluiden aika kerrotaan Punakaartin 73. rykmentistä, Kymintehtaan rykmentistä. III Pataljoona (Kymintehdas) käsitti neljä komppaniaa. Neljännen komppanian päällikkönä oli Otto Piirikkälä.

Koppelinnotkoa. Kuva: Veikko Hakala.

On helppo kuvitella, että ikänsä köyhissä oloissa elänyt nuori mies liittyy työväenliikkeeseen. Mutta hän oli myös aktiivikaartilainen ja vielä kuulussa Kymintehtaan rykmentissä, pahamaineisessakin. Ryntään hakemaan Mirja Turusen Kouvolan veripellot -kirjan ja luen sen tukka pystyssä rivi riviltä. Mirkku kuvaa väitöskirjantarkasti kaikkien sisällissotaan osallistuneiden teot, joista on jokin merkintä olemassa. Kirjan lopussa huokaan helpotuksesta: Otto Piirikkälää ei edes mainita kirjassa, hän ei kuulunut hirmutekojen tekijöihin. Olisin sen kyllä arvannutkin - ei meidän vaari...

Jos Otto oli aktiivinen työväenyhdistyksen jäsen, hänestä täytyy olla tietoja yhdistyksen asiapapereissa. Joitain mainintoja löytyi googlaamallakin, ja lisää varmaan ilmaantuu, kunhan käyn kaupunginarkistossa. Riemastuttavaa oli löytää netistä uusi tarina Otosta. Nimimerkki Hasse B. Normal kuvailee kansalaissodan aikoja:
" - - kansanmiliisin paikallisosasto perustettiin Kymiyhtiön tehtaille 18. päivänä maaliskuuta Kuusankosken seuratalolla pidetyssä kansalaiskokouksessa. Sattumalta ovat valituiksi tulleiden miliisimiesten nimet säilyneet tiedossani ja muistissani. Heitä oli kuusi miestä kultakin tehtaalta.
Kymintehtaalta:
maalari Antton Tommola
makasiinimies Viktor Seppäla
kirvesmies Otto Piirikkilä
paperityöläinen Nestor Nieminen
työmies Taneli Saarenpää
seppä Viktor Jyräs"

Tässä isoisän sukunimi on Piirikkilä. Häntä kuitenkin kutsuttiin Piirikkäläksi, ja sitä muotoa käytti koko perhe virallisestikin. Mutta teksti jatkuu kuvauksella vuoden 1917 tapahtumista Kouvolassa ja Kymintehtaalla. Otto keskeyttää arvokkaan juhlan:

"Sunnuntaina, tämän kyseessä olevan marraskuun 18. päivän iltana oli kuluneen kesän aikana korjatun Kymintehtaan työväentalon avajaisjuhla. Kutsuvieraana oli mm. korjauspiirustukset laatinut Kymin Oy:n rakennusmestari Forsberg. Yleisöä, etupäässä Kymintehtaan työväestöä, oli saapunut tähän merkittävään juhlaan korjatun talonsa uuden ja avaran salin täydeltä. Myös vapaina olevat järjestyskaartilaiset olivat mukana juhlassa, ja kaikki sujui aluksi suunnitelmien mukaan, kunnes myöhemmin illalla tapahtui välikohtaus.
Ohjelman ollessa meneillään syöksyi salin ovesta sisälle miliisimies Otto Piirikkilä huutaen hätäisesti: "Kaikki järjestyskaartilaiset Osulaan heti." Salissa syntyi valtava kohahdus, ihmiset hyökkäsivät kohti ovia ja ikkunoita. Vain suurin ponnistuksin saivat poliisit, miliisit ja järjestysvuorossa olleet kaartilaiset suuremman paniikin estetyksi. Me vapaina olleet järjestyskaartilaiset juoksimme Osulaan, jossa saimme kuulla, että tehtaan suunnasta oli kuulunut kiväärinlaukauksia. Otimme mukaamme ne muutamat kiväärit, jotka eivät olleet vartiomiesten käytössä, ja riensimme juosten komppanianpäällikkö Toivo Harjun johdolla "Klupin" portille, kuten Kymintehtaan pääporttia siihen aikaan nimitettiin. Perille saavuttuamme oli siellä jo kaikki rauhallista. Vartiomiehet, maanviljelijän poika Eeti Sipilä ja paperityöläinen Rikhard Halinen seisoivat vartiopaikallaan.
"Miksi täällä ammuttiin?" kysyi Harju terävästi heiltä. "Ei paljon miksikään", tuli vastaus ja pojat yrittivät naureskella, mutta komppanianpäällikön vakavuus tarttui heihinkin ja toinen pojista alkoi selittää:
"Tästä kulki herrasväkeä, ja määräyksen mukaisesti me kysyimme mieshenkilöiltä aseita ja koettelimme heidän taskunsa päältä päin. Eräs heistä ei alistunut tarkastukseen, vaan lähti juoksemaan karkuun. Ammuimme piruuttamme muutaman laukauksen ilmaan pelotellaksemme häntä." Tuon selityksen uskon täydellisesti vielä tänäkin päivänä, sillä olisivathan pojat toki osanneet ampua edestään juoksemaan lähtenyttä miestä. Myös komppanianpäällikkö rauhoittui, mutta sanoi kuitenkin, että portille oli nähtävästi valikoitava vartiomiehet.
Seuraavana päivänä ilmestyi Klupin portin ilmoituskaappiin kirjelmä, jossa tapaus vääristeltiin ja paisutettiin moninkertaiseksi."

Pyhiinvaellusretki lapsuuskodille 90-luvulla. Edessä Koppelinnotkon tytöt Eila ja Salme, takana Eija ja Tytti.

Eila Nieminen, o.s. Piirikkälä

Tyttärien mielessä Koppelinnotkon koti säilyi aina rakkaana, vaikka he ehtivät asua siinä vain lapsuusvuotensa ennen muuttoa Mäyrämäelle. Äiti, Eila, on kirjoittanut tämän runon 80-luvulla:

Lapsuuskoti

Talo vain - tavallinen,
hirret lomittain.
Ikkunat, ovi
harmaata porraspuuta
ja piha.

Eikö muuta?
Kaikki!
Koko maailma!

Pihako vain?

Nukkanurminen aurinkotanner!
Kokonainen manner,
maanosa ihmeellinen.

Portin pielessä kaksi puuta,                                      

w

vanha kellari nurkassa pihan                                 

Koppelinnotkoa. Kuva: Veikko Hakala.

vierellään pihlaja.
Keväisin tuoksusta raskas
syksyisin
punamarjoja täynnä ihan.
                              
Porrasko vain?

Mikä autuas paikka
istua pienen lapsen
katsoa pilviin ja antaa auringon paistaa silmiin.

Oviko tavallinen?

Sehän taikasana oli maailman sydämeen
- kotiin.                                                                                        

Koppelinnotkoa. Kuva: Veikko Hakala.

Mikä autuas maailma
sisällä aidan.
Pieni ja mittaamaton.

Yhä vielä voin nähdä sen,
voin koskea sitä -
vaan - tuntea en.

Minulle
mitä tapahtunut on?!
      
            Eila Nieminen