Timo Hasari, puunhankinnan osaaja piipun juurelta

Timo Hasari on nähnyt Kymiyhtiön - UPM:n  puunhankinnan muutokset työuransa aikana. Hän tuntee kuljetusreitit niin raiteilta kuin maanteiltäkin ja osaa kertoa, kuinka mittausmenetelmät ovat automatisoituneet viime vuosikymmeninä. Uran varrella Hasari on nähnyt monta merkillistä asiaa, kuten kamiinoita ja suden tehtaalle tuodun puutavaran joukossa.

Timo Hasarilla on elävät muistot nuoruusvuosiensa asuinpaikasta Sikomäestä. Hänen perheensä muutti Suopellolta yhtiön asunnosta omaan taloon Voikkaalle. Timon isä oli yhtiöläisiä, Voikkaan paperitehtaalla, viimeisinä työvuosinaan koneenhoitajana PK15:llä. Timon tarina vahvistaa käsitystä Sikomäestä Voikkaan Pispalana, niin idyllisiltä kuvaukset kuulostavat.
-  Viisikymmenluvulla mäki oli sokkeloinen ja täynnä pieniä torppia. Alue tuli minulle erittäin tutuksi, koska kannoin sinne postia nuorena kolme vuotta. Nyt se on muuttunut, sinne on tullut isoja taloja vanhojen joukkoon.

Virtakiven sauna Kymijoen rannassa oli alueella asuvien monitoimikeskus. Timon nuoruudessa 1950-60-luvulla kylpöjiä Virtakivessä riitti, koska monellakaan sikomäkeläisellä ei ollut omaa saunaa.
- Kaikki yhtiöläiset alueelta kävi siinä. Jopa läheisellä rinteellä olevasta virkamiestalosta asukkaat kävivät saunomassa, "herrojen puolella". Sillä puolella oli saunassa pesijä. Samasta ovesta mentiin, samat portaat alas, mutta työläisporukka meni oikealle, herrat vasemmalle, Hasari naurahtaa.

Saunarakennuksessa oli myös kovassa käytössä ollut pakari, iso pesutupa ja mankeli. Joessa oli aikoinaan kova virta, eikä monikaan uskaltanut lähteä uimaan.
- Ite en pelännyt, aika monta kertaa tuli uitua Mansikkasaareen ja takasin - ihan vastarannalla on saari, jota moni ei edes huomaa. Uidessa pärjää hyvin, kun osaa käyttää virtaa hyväkseen. Kun lähti saunarannasta, virta vei tehtaalle päin. Mutta kun tuli koste, akanvirta, niin sitä myöten pääsi taas ylöspäin. Siinä sai virran kanssa pelata aika mukavasti.

Uinti ei jäänyt pelkkään Mansikkasaaren valloitukseen. Viidentoista huitteilla Timo kauhoi moneen kertaan niin Tuhosaariin kuin Tehtaansaareenkin.
- Kaikki ne väylät olen uinut edestakasin. Paljon kalastettiin. Käytiin Sopasenrannassa onkimassa, sieltä sai hyvin ahvenia ja särkiä, virvelillä haukiakin. Sikomäkeläisillä oli myös veneitä, 60-luvun lopulla jo moottoriveneitäkin.

Timo jakoi siis lehtiä ja kirjeitä voikkaalaiskoteihin. Postin paikan saamisessa Timon äidillä oli sormensa pelissä. Tämä kysyi Sikomäen postinjakajalta Veli Turkkilalta pojalle töitä, ja siellä sattuikin juuri vapautumaan jakajan paikka.
- Olin Lahdessa sukulaisten luona katsomassa Salpausselän kisoja. Äiti soitti sinne, että nyt olisi paikka, tule äkkiä opettelemaan. Ensin jaoin sunnuntaisin, sitten kesäisinkin, kolmospiiriin. Se alkoi seuratalon vierestä vaatturi Ehkolan talosta ja jatkui Voikkaantien vartta Lapinmäelle ja Sikomäelle.

Väylä oli vilkas, tien varrella paljon liikkeitä.
- Oli kauppoja ja kahdeksan baaria, ainakin jos vähän liiotellaan. Vaatekauppoja, urheiluliike, Lapin kenkäkauppa, kirjakauppa, invalidien kioski. Ruokakauppoja oli monta: Kempin sekatavarakauppa, Luodon lihakauppa, Ympäristön osuusliike, Kuusankosken osuusliike, Ruutin Martin sekatavarakauppa. Oli Laulajaisen kalakauppa - pieni kioski isojen talojen välissä. Mäellä oli Lummen leipomo, Voikkaan kirkon ohi ja siitä vasempaan. Oli Yhdyspankki ja Säästöpankki, Voikkaan tullissa Myllytien ja Voikkaantien kulmauksessa. Olisko siinä tullattu mäntyharjulaiset ja jaalalaiset, kun ne tuli Voikkaalle, Timo arpoo sanan taustaa.

Voikkaan työväentalo. Kuva Työväen Arkistosta

Ajanvietettä tarjosi kolmekin elokuvateatteria. Ennen työväentalon paloa sen suojissa oli elokuvateatteri, seuratalolla oli toinen, ja lisäksi elokuvateatteriksi rakennettu Kimara Tekomäen päällä.

Kansakoulun käytyään Timo Hasari meni oppikouluun.
- Voikkaallahan aloitti yksityinen oppikoulu vuonna 1957. En ollut menossa sinne, mutta opettajani Allan Pöntinen lähes pakotti minut. Olimme toinen ikäluokka uudessa oppikoulussa. Käytiin iltapäiväkoulua, kun koululla ei ollut omaa rakennusta. Oltiin kansakoulun tiloissa, ja koulun luokkia oli seuratalolla, palokunnantalolla ja työväentalolla. Silloinen pastori Edvin J. Laurema oli ensimmäinen rehtori. Hänen jälkeensä tuli Sakari Nummela, ja tämän lähdettyä Kalervo Aaltonen. Kalervo oli meillä liikunnanopettajana.

Lukio ei enää kiinnostanut, kun oli takana kuusi vuotta kansakoulua ja kuusi oppikoulua - viides luokka tuli käytyä kahteen kertaan. Timolla oli pienestä pitäen kaksi haaveammattia, opettaja tai upseeri. Kohtalo puuttui näihin unelmiin.
- Kesällä -65 oltiin kaverin kesämökillä Hiidensaaressa ja päätettiin lähteä tansseihin Saukonkalliolle. Kuinka ollakaan siinä Iitin kirkolla löysin elämäni naisen hautausmaan aidalta. Einen kanssa ollaan oltu yhdessä siitä asti. Olin silloin 19.

Kymintehdas tuli tutuksi Voikkaan jälkeen

Mutta tätä ennen Timo oli jonkin aikaa Ruotsissa töissä. Virtakiven nuorten miesten keskuudessa oli  sellainen buumi.
- Läksin -65 alusta Vesteråsiin Asean tehtaalle moorttorisahuriksi, kun kaikki tutut kaverit Virtakivestä lähti sinne ja kehui että siellä on niin hyvä olla. Kesän alussa palasin, kun piti mennä sotaväkeen. Ja sittenhän se kohtalo sieltä hautausmaan aidalta muutti kaikki suunnitelmat.

Eine ja Timo menivät ensin Kouvolaan kauppaopistoon ja merkonomitutkinnon suoritettuaan naimisiin vuonna -68.
- Muutettiin vanhempieni yläkertaan Sikomäelle. Siellä asuttiin vajaa vuosi. Olin kesän Voikkaan voimaosastolla töissä, laskin Kymijoen juoksuja ja koskien tehoja. Syksyllä olin vähän aikaa kemian markkinoinnissa, lähettelin KY5:tä maailmalle sahoille sinistymisen estoon. Myöhemminhän siitä syntyi iso ongelma, kun ainetta pääsi jokeen ja paljon kaloja kuoli. Lähetettin myös spriitä, pirtua, alkoholiliikkeelle. Se oli tarkkaa hommaa, monien pumaskojen täyttöä ja leimoja vaadittiin, Hasari kuvailee työuransa alkua.

Sutta ja sekundaa

Pätkätöiden jälkeen elämä vakiintui.
- Pääsin yhtiölle vakituisiin töihin ja saatiin työsuhdeasunto Valtakadulta. Työpaikka oli Voikkaan paperitehtaan konttorissa, jossa selvin paperikoneiden tuotantoa. Meitä oli kaksi miestä ja toistakymmentä naista siinä konttorissa, ihan kivaa hommaa. Siellä olin vajaan vuoden, kunnes pääsin Kymin lähetysosastolle pääkonttoriin. Sieltä osasto siirrtyi voimalaitoksen alakertaan. Tein rahtikirjoja sellulle ja paperille. Hoidin vähän aikaa laivauksiakin. Tavara lastattiin junaan ja sillä Kotkaan, Haminaan ja Helsinkiin, jopa Raumalle. Satamista se lähti ympäri maailmaa.

Voimalaitos Kuusaankosken päällä

Vuonna 1971 Timo Hasari siirtyi metsäosastolle.
- Johonka mie sit juutuinkin. Vuonna -68 oli perustettu Ahlströmin, Tampellan, Kaukas Oy:n  ja Kymin yhteinen puunhankintayhtiö Tehdaspuu. Tehtaille jäi kuitenkin omat metsäosastot, jotka huolehtivat tehtaan puuhuollosta  piipunjuuritasolla.

Toimisto oli pääkonttorissa, mutta Hasari liikkui sieltä paljon.
- Suurin homma oli venäläisten vaunujen kirjaaminen ja sopimusseuranta. Venäjää en osannut, mutta jouduin käymään kaikki sopimukset läpi. Kyllä se onnistui. Lähetysosastolla lähetettiin tuotteita Venäjälle ja Iraniin, ja siinä olin oppinut kirjoittamaan venäläisellä kirjoituskoneella tietämättä mitä kirjoitin. Mallista vain katsoin. Siinä oppi kyrilliset kirjaimet, ja se on auttanut monta kertaa maailmalla liikkuessa.

Venäjältä tuodun puun osuus vaihteli 10-20 prosenttiin, ja lasti oli usein muuta kuin kuului olla.
- Se tuotiin  venäläisillä korkealaitaisilla vaunuilla, joita ei nykyään enää juuri näy. Nykyisinhän vaunuissa on vaan piikit laidoilla, ei umpilaitoja. Venäläispuun kanssa taisteltiin, siitä tehtiin jatkuvasti reklamaatioita, parhaimmillaan vissiin kaksituhatta reklamaatiota vuodessa. Valitimme puun laadusta ja lastauksesta. Vaunuissa oli käyttöön kelpaamatonta puuta, väärää puuta, osin palanutta puuta tai hiiltä jostain metsäpaloalueelta. Sellainen on myrkkyä sellunvalmistuksessa. Vaunuissa saattoi olla ylimääräistä tavaraa.  Erikoisinta oli löytää puun joukosta ns. sammakkokamiinoita, sellaisia armeijan kamiinoita. Ne jouduttiin palauttamaan. Lastissa on ollut merihelmiäkin, peukalonpään kokoisia kovia pihkapalloja.

Kovin yllätys lastissa tavattiin kuitenkin 70-luvulla, kun Kymin sulfiittisellutehtaalle tuotiin kuusta. Yhdessä vaunussa puun mukana tuli susi.
- Se oli ilmeisesti hypännyt itse junaan jossain vaiheessa ja kuollut sitten matkan aikana.

Lastaus oli tehty joskus juonimalla, vaunussa ei ollut läheskään niin paljon puuta kuin piti olla.
- Silloin maksettiin vielä venäläisille sen mukaan, mitä ne oli lähettäneet. Reklamaation jälkeen Venäjältä tuli aina joku  kaveri tarkistamaan, ollaanko laskettu oikein. Meidän valituksista varmaan 80 prosenttia meni läpi. Vuosituhannen vaihteessa puuta alettiin kuljettaa avovaunuilla, jolloin lasti yleensä oli enemmän tilatun mukaista.

Saksanaholla otetussa kuvassa pitäisi olla venäläistä tasauspätkää.
- Mutta ei se mitään tasauspätkää ole, vaan siinä on sahoilta tullutta haketettavaa tavaraa. Sieltä tuli tasauspätkänä aivan selviä lankkuja, kuusi metriä pitkiä. Puut tarkastettiin mittauspaikoilla tarkasti, miehet hyppivät vaunusta vaunuun katsomassa lastit. Nykyisin avovaunujen aikaan sellaista ei enää tarvitse tehdä.
Kuvassa Isto Takkala ja Kymin metsänhoitajana toiminut Tapio Nikkanen tutkivat keltalakkisen Hasarin kanssa, mikä "tasauspätkistä" lähetetään Hallan sahalle jatkokäsittelyyn.

Metsäosastolla Hasari aloitti puutavarakirjanpitäjänä ja jatkoi toimistopäällikkönä. Kun Kymi fuusioitui Yhtyneiden Paperitehtaiden kanssa vuonna -95, metsäosastot lakkautettiin.
- Jäljellä olevat metsänhoitajat siirtyivät Tehdaspuuhun, me muutama konttorihenkilö siirryttiin sellun kirjoihin.

Rautatievaunut mitattiin Kuusankosken asemalla Kuusaanniemessä. Parhaimmillaan Kuusankosken asema oli liikennemääriltään Suomen suurimpia, kun kahden paperitehtaan, Kuusaanniemen ja Voikkaan, tuotanto ajettiin sen kautta. Hasari kertoo, miten tarkka systeemi oli rakennettu sähköonnettomuuksien varalta. Ratapihalta otettiin sähköt pois siksi aikaa, kun puuta mitattiin, ja siinä piti olla yhtiön miehen lisäksi VR:n kaveri mukana. Luvat sähköjen katkaisuun kysyttiin VR:stä Kouvolasta.

Ratapihalle tuli tietenkin myös kotimaista puuta. Avovaunuissa kuljetettuna se oli huolellisemmin lastattua kuin venäläinen puu. Mutta venäläinen koivu on Hasarin mielestä parempilaatuista kuin kotimainen, joka oli usein käyrempää kuin venäläinen.

Viereinen kuva on vuoden 2003 paikkeilta. Hasari on lähdössä mittauskeikalle päätellen pukeutumisesta: kypärä, turvaliivit ja turvakengät. Taustalla on Kuusaanniemen kuorimo.

Joskus Venäjältä tuli puuta enemmän kuin tehdas pystyi ottamaan vastaan. Silloin sitä varastoitiin ympäri seutua. Kulutusta hidastivat monet seikat.
- Tehtaan päässä syynä oli joskus lakot tai jotkut muut ongelmat, huoltotöitä tai muuta. Jonain vuonna arvioitiin väärin menekki ja tehtiin isot sopimukset. Sitten tulikin tuotannonrajoituksia, ja puita oli joka paikka pullollaan, Tillola, Tykkimäen parkkipaikka, Selänpää, Utti, Kaipiainen, Kaitjärvi. Sopimuksissa luki että suurin piirtein tasaisin kuukausimäärin piti puuta tulla. Mutta joskus alkukuusta ei tullut mitään ja loppukuusta tulikin useampi tuhat kuutiota muutaman päivän sisään.

Pitkään varastoiminen ei ole puulle hyväksi. Koivun saannot pienenevät jyrkästi, kun se joutuu odottelemaan prosessiin viemistä.
- Jos koivu oli vuoden seisonut varastossa, sen saanto oli pudonnut melkein puoleen. Kuitua ei saatu enää niin paljon. Koivu alkaa kuorimattomana lahoamaan. Havupuu ei ole niin tarkka varastoinnin pituuden kanssa, Timo Hasari kertoo.

Puuta tuotiin myös Virosta, Saksasta, Englannista, Tanskasta ja Ruotsista. USA:sta tuli haketta  laivalasteittain.
- Yhtiöllä oli eteläisessä USA:ssa oma saha, ja hake tuli sieltä. Jossain vaiheessa kotimaan sahoilla meni niin huonosti, ettei niiltä saatu haketta. Etelä-Amerikasta tuotiin eukalyptusta, sitä pantiin koivusellun sekaan antamaan vaaleutta.

Mittauspäällikkö Hasari esittelee avovaunujen kätevyyttä.

Timo Hasari sai työssään isännöidä monia vierailijaporukoita, suomalaisia ja ulkomaalaisia. Tehtaalla kävi paperin ostajia, puun toimittajia, kotimaisia puun myyjiä.
- Niitä oli kiva kuljettaa tehtaalla, sai rehellistä tietoa asioista. He kehuivat tehneensä isot kaupat, monen sadan kuution verran puutavaraa. Että niillähän nyt tehdas pyörii pitkään. Me kerrottiin, ettei niillä kauaa tehdasta käytetä, kun täällä menee puuta pari tuhatta kuutiota vuorokaudessa, Hasari virnistää.

Reissuja rajan taa

Kuten moni upm:läinen Timo Hasarikin on tehnyt työmatkoja ulkomaille. Häntä on lähetetty Ruotsiin, Tanskaan, Viroon, Latviaan, Saksaan ja Venäjälle. Matkat ovat olleet niin virallisia puuntoimittajien tapaamisia kuin huviretkiä ja messureissujakin. Venäjällä hän kävi Neuvostoliiton hajottua vuosittain viisi kuusi kertaa, lähinnä  katsastamassa Viipurin lähiympäristön puun kauppaajien tuotteita, koivua ja mäntyä.

Alemmassa kuvassa ollaan Venäjällä Tihvinin puutavaran toimittajan katkaisulaitoksella ja sahalla. Pitkät rungot tuotiin metsästä ensin tälle katkaisulaitteelle. Kuusankosken osaston vastaavana päällikkönä Hasari joutui käymään Venäjällä useaan kertaan puun laadun ja lastauksen takia.

Timo Hasarin kuvaus puiden mittausjärjestelmän muutoksesta ällistyttää kuuntelijaa. Ennen mitattiin pinon korkeus mittakepillä. Nykyään vaunut punnitaan vauhdissa, kun juna saapuu Saksanahon vaa´alle. Vaaka rekisteröi joka vaunun painon. Kun vaunu tulee tyhjänä takaisin, se rekisteröidään jälleen, ja erotukseksi jää puun paino. Määrätyllä otannalla otetaan koenippuja, joista saadaan puulle kuutiopaino. VR seuraa vaunun numeron perusteella jokaisen  asemalta lähtevän junan. Järjestelmä tietää vaunun akselimäärän ja laskee sen perusteella, että kaikki vaunut on punnittu.

Tietotekniikka haltuun jo uran alussa

Eläkkeelle Timo Hasari jäi vuonna 2007. Päätös eläkkeelle lähdöstä syntyi jo edellisvuonna.
- Palasin vuoden 2006 kesälomalta, ja kaksi viikkoa sen jälkeen tuli tunne että jumatsukka, tää ei o enää kivaa. Siihen asti se oli ollut kivaa. Tiedossa oli myös, että Tehdasmittaus Oy oli päätetty fuusioida takaisin UPM:n metsäosastoon vuonna 2008. Tulossa oli lisäksi uusi ATK-ohjelma. Olen opettanut tietokoneohjelmia vuodesta 1980 ja ollut laatimassa uusia tietokoneohjelmia. Ajattelin, että enää en ala opettamaan porukkaa. Soitin palkkaosastolle ja käskin katsoa, koska minulle tulee 40 vuotta täyteen yhtiöllä. No lokakuun lopulla 2007. Sitten soitin esimiehelle ja käskin sanoa minut irti niin, että minulla on viimeinen työpäivä lokakuun lopussa 2007. Esimies kysyi, enkö voi jatkaa. Sanoin että olen tosissani, en jatka. Niin minut sitten irtisanottiin huhtikuussa 2007 "tuotannollisista ja taloudellisista syistä", Hasari kuvailee tunnelmiaan. Enää hommat eivät sytyttäneet, mutta 40 vuotta piti silti saada täyteen.

Tietokoneet ja ohjelmat kiinnostivat kyllä Timoa silloin, kun niitä alettiin tehtaalle hankkia. Pohja ATK-osaamiselle oli luotu jo kauppaopistossa. Hän oli mukana, kun vuonna -86 yhtiöllä tehtiin uusi ATK-ohjelma Kaukaan tullessa yhtiöön. Kun Schauman liitettiin vuonna -88, Hasari kiersi sen laitoksilla ympäri Suomea opastamassa. Oma työkin muuttui tietotekniikan tullessa köykäisemmäksi.
- Eihän työuran loppuvuosina tarvinut ulos mennä vaunuja katsomaan, kaiken näki ruudulta.

Hasari on monitoimimies. Yhtiöllä ollessaan hän ajoi viraapelina rekkaa Peltolan Kuljetukselle vuodesta -86 lähtien 20 vuotta. Keikkoja oli pitkin Etelä-Suomea, tavallisesti haketta lastina.
- Ajoin ammattikuorma-autokortin vuonna -68, kun ei ollut töitä.

Eläkkeellä Timo Hasari on ollut mm. Kuusankoski-seuran aktiivi mutta pitää nyt vuoden taukoa. Mopokerho Papparaisiin hän liittyi, kun hankki aikoinaan pappa-mopon. Hän laitteli sitä ja myi pois toissavuonna, ajatteli lopettaa.
- Mutta sitten löysin Valkealasta tuttavan mökin liiteristä -77-mallisen Soliferin, jota ei ollut käytetty 35 vuoteen. Sain ostettua sen, kunnostin ja rekisteröin. Kun läksin ensimmäisen kerran ajamaan sillä viime kesänä, poliisit pysäytti ja puhallutti minut Kinnaksen portin luona. Nauratti, kun autoillessa ei ole varmaan kymmeneen vuoteen poliisit pysäyttäneet.

Timo Hasari tekee siis löytöjä milloin mistäkin lähialueelta. Nyt hän jo vilkuilee kelloa siihen malliin, että pitäisi päästä Einen luo Rekolan porteille. Päättelen sen siitä, että miehen silmät kirkastuvat aina kun hän mainitsee tämän löytönsä hautausmaan aidalta.

Vanhat kuvat ovat Timo Hasarin kokoelmasta. Lisäksi yksi Työväen Arkiston sivuilta.

Penan viestejä Eilalle 17. Huolta ja työn iloa

Talvella Pentti haaveilee jo tulevasta kesästä

Tammikuun 1947 lopussa kirjeet singahtelevat Kuusankosken ja Tampereen välillä. Pentti kirjoittaa kihlatulleen Eilalle 30.1. saatuaan tältä kirjeen samana päivänä. Aleksanterinkatu 24 D 27:stä lähtee seuraava kirje jo 31.1. Tällä välin Pentti on saanut uuden kirjeen Eilalta. Ensimmäinen kirje päivittelee Eilan sairautta, lohduttaa ja varoittelee lähtemästä liian aikaisin liikkeelle.

Pena on suorastaan ahdistunut kuultuaan, että morsian on kipeä ja ihailee, miten tyynesti Eila on asian kertonut. "Vain parilla rivillä kuittaat olevasi sairaana, minä varmaan olisin valitellut elämääni sen takia vielä kuukaudenkin kuluttua." Tarina ei kerro, mitä Eila sairastaa, mutta teksti puhuu tuskista ja pyöreistä poskista - joita Pena tietysti rakastaa yhtä paljon kuin kapeampiakin. "Rakas, jälleen olet antanut minulle asiallisen näytteen millainen ote on otettava elämään ja toivon että opettaisit minullekin sen. Otin heti kirjeesi saatuani puhelun Sinun konttoriisi, sillä pelkäsin Sinun kaikesta huolimatta olevan työssä. Olin tosiaan iloinen tällä kertaa siitä, etten saanut Sinua langan päähän."

Sitten seuraa kaikenlaista kehdenkeskistä kuhertelua. Huolestunut sulho jopa ilmoittaa rukoilleensa Jumalaa, että hän vähentäisi Eilan kärsimyksiä. Sitten seuraa lisää kaunokieltä - ihmeellistä, miten tekniikan ylioppilas osaakin olla niin runollinen. Mutta lopulta Eila saa jotain kuulumisiakin Pentin päivästä. "Olen eilisen ja tämän päivän piirtänyt maalaistalon karjarakennusta. Vasta nyt olen saanut entisen työtarmoni takaisin. Tähän asti olen kyllä paiskinut töitä, mutta hieman kuin itseäni pakoittaen, mutta nyt se tuntuu taas luistavan aivan itsestään. Työintoani lisää tietysti se, että kävin tänään näyttämässä sitä arkkitehdillemme ja hänellä ei ollut mitään huomauttamista sitä vastaan. Aion nyt loppuviikolla tussata ja maalata t.s. valmistaa sen lopullisesti. Sitten pääsenkin vuokratalon kimppuun."

Onkos Pena aikonut tehdä filunkia, vai miksi hän kirjoittaa hankkineensa kaverilta valmiita töitä? "Näistä valmiista taloista minulla ei ole paljonkaan hyötyä (niistä joita ostin Juvosen pojalta), sillä meille annettiin jokaiselle täältä Tampereelta tontit, mille a.o. talo pitäisi rakentaa. Tämä ei saata minua millään tavalla murheelliseksi, jos työintoni pysyy tällaisena ja pysyyhän se varmasti, kun tahtoo." Onneksi kepulipeli ei kannata, ei tarvitse myöhemmin katua tekosiaan, kun kaikki kuitenkin aina paljastuu.

Lopuksi toivotellaan öitä ja terveisiä perheelle ja annetaan täysi siunaus Eilan valmistamille tyynynpäällisille ja ihastellaan, että Eila on ehtinyt ommella pitsit käsin.

Seuraavana iltana Pentti on taas kirjeenkirjoituspuuhissa. Ensin hän kiittelee Eilalta tulleesta kirjeestä, joka oli ainoa heidän taloonsa tullut kirje tänään! Sitten kuvausta päivästä: "Kävin tässä välillä kylvyssä, sillä meillä on tänään lämminvesipäivä. Tunnen itseni aivan kuin uudeksi ihmiseksi, kun sain oikein kunnollisesti peseytyä ja muuttaa puhtaat vaatteet ylleni. Tulipa tuosta mieleeni taas ensi kesä, kuinka lie tullutkaan, lauantai-iltoineen ja saunoineen. Mikäpä meidän on sitten yhdessä kylpiessä ja polskutellessa saunassa, varsinkin kun se Sinusta on niin kovin mieluista, eiks´juu?"

Pentin ikäluokka on kaikkien nuorisoikäluokkien tapaan ymmärtänyt tehtävänsä ja ryhtynyt kriittiseksi auktoriteetteja kohtaan. "Meitä oli tänään koolla täällä kolme poikaa ja juttelimme vähän siihen suuntaan, että antaisimme potkut muutamille heikoimmille opettajillemme. Emmehän tietysti kolmessa voi mitään, mutta jos saamme koko luokan kannatuksen, niin ryhdymme viemään tarmokkaasti asiaa eteenpäin. Olisi tosiaan jo aika joissain asioissa antaa uusien tuulien puhaltaa, sehän nyt nykyisin on niin kovin muodissa." Tarina ei kerro, tuliko potkujen antamisesta mitään, mutta suunnitelmista kyllä tunnistaa vanhemmankin Penan intomielen uudistaa asioita.

Lopuksi vähän viihdettä. "Niin tuo meidän radiomme, tai oikeammin Salon, on verraton laitos. Jos vain olemme vapaat koulusta, kuuntelemme sitä aina, varsinkin jos tulee jotain musiikkiohjelmaa." Sitten Penan täytyykin jo lopettaa ensimmäisen arkin kummankin puolen tultua täyteen, jotta hän ehtii kouluun ja vielä sitä ennen viemään kirjeen postiin.

Jaakko Taskinen näki verstaan kosteat päivänavaukset

Jaakko Taskinen on jättänyt kädenjälkensä ympäri Kuusankoskea. Hän on rakentanut taloja ja remontoitnut niitä niin paljon, että nuorena hankittua ammattitaitoa on tarvittu monessa kohtaa. Tältä mieheltä käy sekä rakentaminen että maalaaminen. Mutta työuransa Jaakko teki Kymiyhtiössä. Maalausverstaan ajoilta hän kertoo tavallisesti vaietusta käytännöstä, jonka mahdollisti yhtiön oma pirtutehdas.

Mutta ensin Jaakon elämäntarinaa 30-luvulta näihin päiviin. Jaakko sanoo muistavansa hyvin koko sodan, niin talvi- kuin jatkosodankin. Hän oli Mörkölinjalla asuva pikkupoika talvisodan aikaan ja oli lähellä saada osuman.
- Me oltiin silloin pommisuojassa vihollisen pommikonelaivuetta piilossa, maakellarihan se suoja oikeastaan oli. Venäläiskone pommitti naapuritaloa, ja ilmanpaine heitti minun ja kaverini hienon kaksikerroksisen lumilinnan hajalle. Talo taas oli niin täynnä osumia, että vaatteita ja retaleita riippui puiden oksilla.  Lumilinnan hävittäminen tuntui katkeralta pikkupojasta, joka oli suurella vaivalla rakentanut sen kaverinsa kanssa, Jammu muistelee. Hän muistaa myös, miten hyppäsi ojaan kun näki suuren pommikonelaivueen tulevan päälle.
- Olin ihan varma, että ne pommittaa minua, mutta niillä oli varmaan kohteena Korian silta.

Pommisuojassa oli Mörkölinjan ja lähialueen porukkaa yleensä paljon, niin että pikku hiljaa olo siellä kävi tukalaksi.
- Muistan kun ne pommitti Kymintehtaan asemaa. Väkeä oli pommisuoja täynnä, kynttilänvalossa istuttiin, lasipullot helisi pommien pudotessa. Mutta sitten happi alkoi maakellarista loppua, kynttilät hiipua, ja silloin piti mennä ulos. Maakellari olisi kestänyt sirpaleet, vaikkei ehkä pommeja. Haapasen Niilo oli poliisi ja tarkasti talot pommitusten jälkeen.

Silloin lapsena ympäristön rinteet tuntuivat korkeilta, nyt mäkiä ei enää huomaakaan.
- Laskettiin mielestämme hyvinkin isoa mäkeä ronkkelilla, omatekoisella rattikelkalla. Siinä oli edessä yksi jalas, jota käänneltiin. Se oli menevinään hirmusen kovaa.

Jaakko kävi Kymintehtaan Mäkikoulua, Sonckin suunnittelemaa kansakoulua. Rakennus oli jyrkänteen reunalla, ja pojat kiipeilivät joskus kaiteella ja rinteessä. Mutta ainakaan Jaakon aikana yhdellekään lapselle ei käynyt huonosti.
- Me ekaluokkalaiset kokoonnutaan nykyisin kerran vuodessa tapaamaan toisiamme Etappiin, ketkä ollaan vielä hengissä. Viimeksi meitä oli 24, vaikka meikäläinenkin on jo 83-vuotias.

Taskisen perhe ei ollut yhtiöläisiä kuten useimmat muut Mörkölinjalla. Jaakon isä oli räätälinä Rutasen liikkeessä. Mutta kaikki Taskisen yhdeksän lasta ovat olleet Kymiyhtiöllä töissä.
- Oli äitillä tekemistä, kun pula-aikana ruokki niin isoa perhettä. Joskus hän polki pyörällä hakemaan ruokaa Perheniemestä ja Artjärveltä, jossa oli tuttu talo. Tien varressa oli poliiseja ja elintarvikevalvojia vahtimassa, kun hamstrata ei olisi saanut. Mutta tutut poliisit laski äitin siitä läpi.

Taskisen äiti teki ompelu- ja kudontatöitä Seppälän liikkeeseen, joka toimi Kymintehtaan asemalla. Eetu Seppälä haki työt Taskisten kotoa. Perheisiin syntyi samaan aikaan vauvat, mutta Seppälän Elvin vauvalle ei riittänytkään äidinmaitoa. Taskisen äiti imetti sitten molemmat pienokaiset.
-  Kun Eetu Seppälä vietti isot syntymäpäivät, meidän äiti kutsuttiin kunniavieraaksi.

Jammun siskoista yksi oli tuttu lukuisille kuusankoskelaisille. Eila Saarinen oli nimittäin kunnanlääkäri Enomaan hoitaja-työpari.
- Moni ihmetteli, mistä Eila tiesi ruveta ottamaan potilaasta verikoetta tai röntgenkuvaa, vaikkei Enomaa ollut puhunut vielä mitään. Mutta heillä oli omat sanattomat merkkinsä siitä, mitä tehdään, velipoika kertoo.

Tehdassaleja lavastettiin vieraiden takia siistimmiksi

Taskinen kävi Kymiyhtiön ammattikoulun nelivuotisen puutyölinjan. Viimeisenä vuonna oltiin kolme päivää tehtaalla töissä ja loput päivät koulussa. Jaakko sai koulutuksen maalarin, puusepän ja kirvesmiehen ammattiin. Hän haki myös Kotkaan teknilliseen kouluun, mutta perhe pistikin hanttiin. Poikaa tarvittiin hankkimaan rahaa kotiin. Ei auttanut, vaikka teknillisen koulun rehtorikin soitti, että missä hakupaperi oikein on, kun Jammu oli vetänyt sen takaisin. Edessä oli työpaikka Kymiyhtiössä.
- Rakennusosaston päällikkö Esko Viherlaiho meinasi tehdä meistä asfalttityöntekijöitä, kun asfaltti oli tullut muotiin. Mutta jossain pykälässä luki, ettei alle 18-vuotiaita saanut panna niin vaarallisiin hommiin. Minun ensimmäinen työpaikkani oli rakennusosaston maalaamo.

Rakennusoastolla oli monta eri työntekijäryhmää. Varsinaisia rakennusmiehiä oli kolmessa paikassa, sellulla, Kuusaalla ja Kuusaansaarella. Joka osastolla oli kaikkia päteviä ammattimiehiä kirvesmiehistä muurareihin ja rappareihin. Asunto-osaston päämaja oli Pajamäessä.

Silta Kuusaansaaren ja Kyminpuolen välillä

Ennen Kymiyhtiö ei tarvinnut ostopalveluita rakentamisessa, kaikkeen löytyi tekijät yhtiöltä. Jaakko muistelee isoja kohteita, joita hänen aikanaan on rakennettu. Kymintehtaalle tehtiin päällystyslaitos, höyryosastolla ja sellussa rakennettiin uutta, koko Kuusaanniemi rakennettiin 60-luvulta alkaen.
- Kunnossapitoa oli paljon silloinkin kun ei tehty uutta. Ensimmäisessä paikassa, maalaamossa ja puuseppäverstaalla, henkilövahvuus oli noin 80 henkeä. Pelkästään rakennusosastolla oli noin 500 työntekijää - silloin Kuusaan tehtaissa oli töissä melkein 5000 henkeä, Taskinen sanoo.

Aamuisin rakennusmiehille pidettiin työnjako.
- Siinä meni ison porukan kanssa jonkun aikaa ennen kuin jakolistoista selvisi, minne kukin tänään menee. Vaikka että Kekkonen on tulossa kylään, menette maalaamaan sellun keittokattilat julkiselta puolelta, ei takapuolelta. Kerrankin saatiin samana aamuna tietää, että Kekkoin tulee. Minulla oli maalausruisku, ja sillä vedeltiin etupuolet siistiksi. Kekkoin oli kehunutkin, että näyttää olevan siistissä kunnossa kaikki.

Ajan mittaan Taskisen reviiri laajeni. Ensin hän siirtyi automaalaamoon puuseppäverstaan ja sähköverstaan väliin. Siellä maalattiin kaikki yhtiön autot.
- Meikäläinen oli ensimmäisenä sällinä sellaiselle kuuluisuudelle kun Markkasen Kali, joka oli monikertainen suomenmestari pesäpallossa. Autoja oli hirveästi, ja uudetkin autot piti maalata yhtiön väreihin. Ne oli vihreitä, yhtiön tunnukset tuli oviin. Sääli niitä oli maalata, mutta se kuului asiaan.

Päivä käyntiin pirturyypyin

Vähän aikaa Jammun pitää miettiä, voisiko yhden jutun automaalaamosta kertoa. Kannustan kovasti ja saan kuulla tarinan.
- Yksi miehistä maalasi autoa sellaisella oikeastaan myrkyllisellä pahanhajuisella maalilla, joka kuivui nopeasti. Se ei peittänyt paljon, sellaisia kerrostumia vaan, piti paklata ja hioa hyvin. Minulla oli aamuisin homma, jossa käytettiin puhdasta pirtua, 96-prosenttista etyylialkoholia. Sitä sai hakea päälaborasta. Sillä piti pyyhkiä koko auto rasvaisista sormenjäljistä, että maali tarttuisi, Taskinen kertoo.

Kymiyhtiön auto. Kuva Pekka Maunon kokoelmista

Todellisuudessa pirtu ei tahtonut riittää, koska sitä käytettiin muuhun tarkoitukseen. Sällin piti ensimmäiseksi aamulla kaataa pirtu laboran mittalasiin. Sitten hän lisäsi joko lämmintä tai kylmää vettä sen mukaan mikä maalarille maistui. Jammu itse ei alkoholia töissä nauttinut.
- Siihen aikaan ryypättiin maalaamossa paljon, minä en ottanut. Viereiseltä sähköverstaalta tuli joka aamu pomot mukaan ottamaan ryypyt. Päivä alkoi hyvin, se oli tavallaan julkinen salaisuus.

Yhtenä aamuna vuorineuvos Ekholmin auto tuli maalaukseen, hieno dollarihymy.
- Minä menin tekemään lähtökuppia mittalasiin, mutta pirtu loppui. Työkaveri käski hakea laborasta  lisää. Minä läksin kolmen litran maitokannun kanssa hakemaan. Oli sovittu, että me saadaan sieltä pirtua ilman erillistä lappua. Mutta sinä aamuna varastomies sanoikin, että päällikkö oli kieltänyt antamasta ilman lappua. Korvikkeeksi hän antaakin metyylialkoholia, sitä myrkyllistä. Selosti minulle kaikki kemian kaavatkin siitä, kuinka samanlainen vaikutus sillä on kuin pirtulla - maaliin.

Metyylialkoholi on tappavaa jo muutaman senttilitran juomisella. Vähempikin määrä voi sokeuttaa ihmisen. Yhtiöllä sattui sen kanssa muutama tapaturma, joku kuolikin sen juomiseen. Mutta yhtiöläiset osasivat jalostaa metyylialkoholin juotavaksi. Maalaamossa aineen vaarat tunnettiin.
- Kun palasin metyylialkoholin kanssa, pomoni tiuskaisi: mitä! Sieppasi kannun ja paineltiin päälaboratorioon suoraan johtajan puheille. Tivasi, että mitäs te meinaatte kun laitatte meille tenttua, se ei käy meidän tarkoituksiin. Pomoni tempaisi taskustaan lapun ja sanoi, että minulla on juuri vuorineuvos Ekholmin auto maalattavana, ja jos se epäonnistuu niin laittakaa nimi tuohon, että se on teidän vastuulla. Eihän labran mies pannut nimeään alle mutta antoi meille kannullisen pirtua silloin ja jatkossakin.

Kaksikko palasi maalaamolle pirtu mukanaan, Jammu teki miehille toiset kupit. Ekhomin autoa maalattiin ruiskulla, ja sen ikkunat oli peitetty, ettei niihin menisi maalia. Sitten työkaveria alkoi väsyttää, ja hän meni vuorineuvoksen autoon nukkumaan.
- Ekholm tulikin katsomaan, missä vaiheessa maalaus on. Auton sisältä kuului kova kuorsaus. Minä otin hiekkapaperia ja aloin hangata kovaäänisesti ja heiluttelin autoa, että kaveri heräisi. En tiedä, huomasiko Ekholm vai ajatteliko, että onpa ahkera poika. Nukkuja ei kärynnyt, Jammu naureskelee.

Alkoholin käyttö oli yleistä tehtaalla 50-luvulla, Jaakko Taskinen kertoo ja kyselee huolestuneena, tuleeko liikaa viinajuttuja nyt. Vakuutan uskovani, että on siellä töitäkin tehty.
-  Joka osastolla otettiin, se oli yleistä. Tuossa oli kupariverstas ja alhaalla paja. Pajamiehet oli näppäriä, ne keitti metyylin pois. Metyylin kiehumapiste on tollain 64 astetta. Ahjon vieressä pajamiehet lämmitti ainetta niin, että metyyli haihtui kokonaan pois. Sen jälkeen sitä pystyi taas ottamaan ihan reilusti. Se oli vähän kuin satavitoshommaa, luontaisetu, ei siihen puututtu, Jaakko analysoi.

Kuparipajassa oli töissä pienikokoinen mies, joka kesti viinaa mahdottoman hyvin. Hänestä tuli oikea legenda. "Viinaa saisi olla sammio ennen kuin sammuu Tammio", runoiltiin.

Metyylialkoholin kuljetusta ja säilytystä valvottiin tarkasti. Venttiilit oli sinetöity, jottei ainetta voisi lorauttaa itselle. Pirtutehtaan miehet eivät jääneet neuvottomiksi. Kun metyylivaunu lähti Rajamäelle, he laittoivat vaunun sisään kattoon ämpärit roikkumaan.
- Vaunu tarkastettiin tyhjänä ja vasta sitten täytettiin. Rajamäellä vaunu tyhjennettiin ja tarkastettiin, että se varmasti oli tyhjä. Kukaan ei huomannut ämpäreitä, jotka oli jääneet kattoon täynnä viinaa. Pirtutehtaan miehet noutivat sitten ämpäreihin jääneet saaliinsa talteen. Ja taas oli mitä jalostaa, Taskinen kertoo.

Jammu muistuttaa, että siihen aikaan Kuusaalla ei ollut viinakauppaa, joten kun jano yllätti, piti lähteä Kouvolaan. Joka tilipäivänä tehtaan edessä odotti rivi takseja, joilla porukka lähti käymään Kouvolassa.
- Tilipussien jaossa oli monilapsisten perheiden eukkojakin odottamassa. He nappasi pussin itselleen, että kotiinkin jää rahaa. Siellä oli usein myös autovuokraamo Sinisalon omistaja. Nuoret yhtiöläismiehet vuokrasi usein häneltä autoja muttei maksaneetkaan. Sinisalo tuli tilipäivänä hakemaan velat pois.

Uralla eteenpäin

Jammu muistelee kuljetusosaston aikoja, päällikkö Hixeniä ja pomoaan Viktor Lintusta.
- Oltiin aika reippaita poikia vaikka itse sanonkin. Mutta osattiin huiliakin. Kerran Lintunen tuli siihen, kun vedettiin lonkkaa, ja alkoi kommentoimaan laiskottelua. Minä puolustin meitä, että katos kun tässä ympärillä on kaikki maalattua, me ollaan vissiin ne istuviltaan maalattu. Vikkahan melkein pyysi anteeksi sitten.

Vähitellen Taskisen hommat laajentuivat, hänestä tuli maalaamon pomo.
- Viherlaihohan pisti minut hoitamaan muitakin kuin maalaustöitä, nimittäin rakennushommia ja puusepän hommia. Puuseppäverstaalla oli paljon väkeä, koska kaikki tehtiin itse: ovet, ikkunat, kaapit asuntoihin ja konttoreihin. Hoitelin sitten jossain vaiheessa sekä maalaamon että puuseppäverstaan hommia.

Osastoilla järjestys oli sellainen, että ylinnä oli päällikkö, hänen alaisenaan insinöörit, sitten  pomotaso. Pomoissa oli ylimestarit ja vanhemmat mestarit.
- Minulle annettiin usein mestarien tehtäviä, sain tehdä paljon arvokkaampiakin hommia kuin kouluja käyneet pomot. Minut nimitettiin B-palkkaluokan pomoksi, jolla on alaisiakin. Pääsin etenemään töissä vaikken kouluja saanutkaan käydä.

Teitittely oli tehtaalaisten kesken vakiokäytäntö, jos toinen oli hierarkiassa ylempänä. Taskiselle kuitenkin konttoripäällikkö Torsten Oljemark ehdotti sinunkauppoja, kun Jammu sai korjattua nopeasti hänen autonsa, joka oli korjaamolta haettaessa hyytynyt Mustanvuoren mäkeen.
- Konttorilla käydessä kaikki katsoi pitkään, kun Torsten huuteli että no hei, mitä sulle kuuluu?

Tarkka luokkajako alkoi lieventyä pikku hiljaa. Ensimmäisiä tuttavallisesti käyttäytyviä oli Raino Westerholm.
- Heidän perhehän kävi meillä laulamassa joulun aikaan, kun olivat hengellinen perhe.

Nuoruusvuosien urheilu pitää vieläkin vauhdissa

Jaakon työuran aikana yhtiön oma osuus rakennus- ja kunnostustöissä alkoi vähetä, ja firma ryhtyi ostamaan palveluita ulkoa. Oma henkilökunta pieneni luonnollisen poistuman kautta, ihmisiä ei ulkoistusten takia irtisanottu. Vuonna -93 Taskinen jäi vapaaehtoisesti putkeen ja sitä kautta eläkkeelle. Taskisen lähtiessä hänen tilalleen kuitenkin palkattiin työntekijä - sen verran ison aukon Jammu jätti työmaalle. Tavoitteenahan yhtiöllä oli ikäluokka kerrallaan irtisanomisessa väen vähentäminen, mutta tässä kohtaa sitä ei tapahtunut.

Vapaa-ajallaan Jammu on käyttänyt ammattitaitoaan talojen rakentamiseen. Niitä on tehty muillekin kuin itselle ja kahden lapsen perheelle. Kesämökillä menee kolmannes vuodesta, varsinkin kun Taskiset viljelevät siellä vaikka mitä kasviksia. Jammu on vääntänyt kannot maasta viljelypalstoilta hartiavoimin.
- Tutut suosittelee että ottakaa nyt kanojakin. Ei nyt kuitenkaan niitä oteta. Eikä lehmiä.

Hyvää jatkoa maan kääntäminen on kuitenkin nuoruuden urheiluharrastuksille. Niiden lista on pitkä: pesäpallo, koripallo, lentopallo, jalkapallo ja suunnitus - Jukolan viestiä myöten.
- Kuusankosken Urheiluseura oli Miehikkälän Jukolan viestissä 48:s. Meikäläin oli siinä joukkueessa. Pesäpalloa pelasin Vedossa lukkarina. Lehti kirjoitti että nopea ja voimakaslyöntinen.

Nikkari piti pelastaa kaksi kertaa

 
Nikkarin kentällä käy vilske. Talvisena aamuna siellä on kaksi ryhmää viereisistä päiväkodeista. Svenska Lekskolan ja Ekholmintien päiväkoti ovat tuoneet lapsia luistelemaan ja leikkimään kentälle ja lähimaastoon. Jääkiekkomaalit ovat valmiina lätkänpelaajia varten. Kesällä kentällä pelataan jalkapalloa ja pesäpalloa, kokoontuu siellä joskus mölkky- ja petankkiporukoitakin. Nämä kaikki saisivat etsiä muita pelipaikkoja, elleivät Pajamäen asukkaat olisi pelastaneet kenttäänsä ensimmäisen kerran 25 vuotta sitten.

Iso kansakoulu. Kuva: Arto Sulanen

"Kenttäänsä" on tietysti aika paljon sanottu. Alue oli Kymiyhtiön omaisuutta. Siihen oli muodostunut tyhjä laani peruskoulun saavuttua Kuusankoskelle 70-luvun puolivälissä. Paikalla ollut kansalaiskoulu oli nimittäin purettu, kun kaikki 1-9-luokkalaiset kävivät nyt koulua Naukiossa. Aikaisemminhan rakennus oli toiminut kansakouluna ja tarjonnut myöhemmin luokkatiloja oppikoulun isompien luokillekin. Tyhjä tasainen alue oli kunnostamattomanakin mainio areena kaikenlaiselle urheilulle.

Nikkarikerho tai -verstas, entinen koulu.

Nimensä kenttä sai nikkariverstaasta. Kymiyhtiön vapaa-ajan askartelutilat olivat vanhassa koulussa, jossa oli aikoinaan 50-luvulle asti oppikoulun pienimpien luokat. Siihen aikaan rakennusta kutsuttiin Pippiläksi. Alun perin koulun rakennutti Iitin kunta vuonna 1902, ja sitä kutsuttiin Walkaman kouluksi johtajaopettajansa Wäinö Walleniuksen, myöhemmin Walkaman, mukaan.

Pajamäkeen oli alettu rakentaa 70-luvun lopulla uusia omakotitaloja, ja mäki vilisi lapsia.  Porukka osallistui muuhunkin kuin pelaamiseen. Pojat saivat kaupungilta jääkiekko- ja jalkapallomaalit mutta ilman kunnon verkkoja. Niinpä jalkapallomaalien verkoissa riitti paikkailemista. Jääkiekkomaaleille taas joku isä oli saanut yhtiöltä viiraa, ja jossain vaiheessa pojat ostivat taskurahoillaan niihin tukevaa metalliverkkoa. Nyt ei mennyt aikaa kiistelyyn siitä, oliko se maali vai ei. Suurimman työn teki kuitenkin korttelipoliisimme Hokkasen Hanski, joka pakkaspäivinä jäädytti kenttää. Oli se näky pimeässä töihin polkiessa ennen kahdeksaa aamulla, kun yksi suihkuttaa vettä kentän laidalla olevasta kaivosta jäätävässä säässä toisten perheiden lasten iloksi.

Välillä käyttäjätkin jäädyttivät luistinrataa.

Melkein pari vuosikymmentä lapset ehtivät touhuta Nikkarin kentällä. Vuonna 1993 kuultiin hälyttävä uutinen: kaupunki aikoi ohjata uudella kaavalla Sairaalanmäen suunnalta tulevan liikenteen Niementielle Marskinkadun sijaan. Se veisi rauhan idylliseltä pihakadulta ja tekisi pääsyn Pajamäestä Nikkarin kentälle vaarallisen - tietähän käyttäisivät ambulanssitkin. Tyrmistyksestä toimintaan: soittoja kadunrakennuspäällikölle, perusteluiden tivaamista, alueen tilanteen selittämistä, naapurusten kanssa keskustelua. Lopulta laadimme adressin ja pieni ryhmä kiersi kaikki talot Pajamäestä Melkunmäkeen keräten nimiä hankkeen torppaamiseksi.

Taustalla oli suunnitelma Pessankosken sillan rakentamisesta autoliikenteen käyttöön. Se toisi kuulemma sellaisen autovirran Voikkaan suunnalta Kuusaalle Eerolantien kautta, että myös Tähtikadun liikenne ja liittymät pitäisi miettiä uudelleen. Emme käsittäneet, miksi juuri pihakadun omainen Niementie piti uhrata, kun vieressä kulkivat julkisemmat ja isommat väylät Marskinkatu ja Lauttakatu. Adressin valmistuttua järjestimme asukastilaisuuden Nikkarin kentälle, ja kutsuimme sinne kaavoittajan edustajat.

Virkamiehet saapuivat paikalle, ja syntyi vaikutelma, ettei heistä kukaan ollut jalkautunut Pajamäkeen ja Nikkarille tätä ennen - sen verran uteliaasti he katselivat ympärilleen, että mitä on tullut suunniteltua. Kartallahan kaikki saattaa näyttää oikein näppärältä. Maastossa toteutus voi pilata monien ihmisten elämää.

Kaavoittajalle tehtiin selväksi, että Niementien pitää pysyä rauhallisena katuna.

Kaavaehdotusta muutettiin, liikenne Sairaalanmäen suuntaan siirtyi Lauttakadulle ja myös Marskinkatu rauhoittui. Niementie säilyi entisellään, ja pelit Nikkarilla jatkuivat. Pienetkin lapset uskalsi laskea kotoa kentälle keskenään, kun ei ollut vaaraa vilkasliikenteisen  tien ylittämisestä.

Asukastempauksemme ja vaatimuksemme pääsivät oikein lehtiin. Tässä juttu Kuusaan Seudusta 2.6.1993.

Kuusankosken kaupungin liikuntatoimessa oli hyviä tyyppejä: heiltä sai kentän kuunnostukseen ja luistinradan jäädyttämiseen apua aina tarvittaessa. Tauno Hellsten tiesi, miten tärkeää on ylläpitää urheilupaikkoja pitkin kylää.

Meni pari kolme vuotta, ja saimme uusia keljuja uutisia. Nyt oli vaarassa itse Nikkarin kenttä. Yhtiö halusi eroon paitsi nikkariverstaan rakennuksesta myös sen ympäristön maista. Kaupunki kaavoitti alueen omakotitonteiksi, myös Nikkarin kentän. Tarvittiin uusia tempauksia. Yhtiön lakimies ymmärsi kentän merkityksen mutta sanoi, että kaupunki haluaa kaavoittaa senkin talotonteiksi. Kaupunginarkkitehti puolestaan ymmärsi myös kentän merkityksen mutta sanoi, että Kymiyhtiö halusi kaavoittaa sen tonteiksi. Pajamäkeläiset turvautuivat järeään aseeseen, Jukka Nybergiin. Tämä oli tottunut neuvottelemaan kovempienkin osapuolten kanssa palkoista ja työoloista. Niinpä hän kutsui yhtiön ja kaupungin herrat saman pöydän ääreen, kaavan rajat piirrettiin uudestaan, ja nyt Nikkarin kenttä olikin jäänyt urheilukäyttöön!

Tunteen nostatukseksi tarvittiin tietenkin myös tempauksia. Pojat haastoivat isät jalkapallo-otteluun. Piti olla leikkimielinen ottelu. No ei ollut. Isät voittivat. Meillä naisilla ja pelaamiseen liian pienillä lapsilla oli kyllä ihan leikkisää kentän laidalla.

Nykyisin Nikkarin kenttää hoidetaan hienosti. Kouvolan kaupungin työntekijät lanaavat sitä sulaan aikaan ja jäädyttävät silloin, kun lopultakin saamme pakkaskelejä talvella. Erään isän vaatimat lamput valaisevat kentän/luistinradan iltapimeälläkin. Kentän laidalle on rakennettu verkkoaita, joten kiekot eivät pääse särkemään asuintaloksi muutetun yhtiön entisen tiedotusosaston ikkunoita.

Pajamäkeläisiä Nikkarin vaiheet ovat opettaneet pitämään puoliaan: asiat voidaan muuttaa, jos ne ovat menossa hulluun suuntaan. Virkamiehiin ja luottamushenkilöihin kannattaa pitää yhteyttä, he yrittävät tehdä hyvää eivätkä huonoa kouvolalaisten ympäristölle. Nikkarin ja Niementien kanssa touhutessa olemme tietysti juurtuneet entistä paremmin omaan ihanaan kulmakuntaamme. Nykyiset pajamäkeläiset vanhemmat ovat ottaneet kentän hoitaakseen uudella tarmolla. He kunnostavat sitä kesäaikaan, ja lumisateen jälkeen kenttä puhdistuu vapaaehtoisvoimin. Kun ennen viisi poikaa urakoi lumikolilla tunnin, he saivat jäätä näkyviin sen verran, että pääsivät vetelemään kiekkoa maaliin. Nyt yksi asukas ajelee mönkijällä ja saa samassa ajassa koko kentän peli- ja luistelukuntoon. Koko mäki kiittää, ja paljon isompikin joukko.

Niementie on kokenut samaan aikaan muutoksia, ja hyvään suuntaan. Sen varrella olevat talot on remontoitu kauniiksi ja toimiviksi - yhden ihmisen ansiosta. Tämä Seppälä on ostanut kiinteistöjä ja kunnostanut ne arvonsa mukaisiksi asuintaloiksi. Samalla maisema on kaunistunut entisestään. Kadun nimi on muutettu Liljequistintieksi Kymiyhtiön luottoarkkitehdin Bertel Liljequistin kunniaksi. Alla kuvia neljännesvuosisadan takaa ja nykypäivästä.

Tämän olimme vaarassa menettää

Kuvia Niementieltä v. 1993

Ja tämänkin melkein menetimme

Kuvia Nikkarin kentältä 2017-18

1993

Nämä entiset nuoret oppivat pitämään huolta omista pelipaikoistaan ja ettei kaiken urheilun tarvitse olla vanhempien ohjaamaa tai seuran riveissä harrastamista. Voi soittaa kaverille, että mennäänkö, ja pian on peli käynnissä. Siellä sitten äidit ja isät voivat yrittää kentän laidalla huudella, että ettekö te meinaa koskaan lopettaa, kun olisi ruoka-aikakin. Joskus pelit piti aloittaakin vasta melkein puolilta öin, kun aikaisemmin oli liian kuuma tai liikaa ötäköitä ilmassa.

Marja-Terttu Virtanen, erilainen opettaja

Kun Marja-Terttu Virtanen katseli pikkutyttönä kodin ikkunasta, sieltä näkyi Simolan talon lehmiä. Koti oli Rantakulmalla isän rakentamassa talossa eikä missään maaseudulla, mutta 50-60-luvun Kuusankoskelle mahtui taajamien keskelle peltoa ja niittyä. Marja-Terttu on yhtiöläisperheestä, isä oli rakennusosastolla kirvesmiehenä remonttiryhmässä, joka korjasi kymiyhtiöläisten asuntoja.

Marja-Terttu on runsasta ikäluokkaa. Vuonna -53 Kuusankoskella syntyi niin paljon lapsia, että kouluikään tullessa heitä oli jaettava huolella eri kouluihin. Marja-Terttukin kävi kaksi ensimmäistä vuottaan kansakoulua Kuusaan puolella Mäenpääntiellä. Kolmannesta luokasta viidenteen hän oli jo Kymintehtaan kansakoulussa ja lähti sitten oppikouluun. Keskikoulun jälkeen hän aloitti lukion mutta jokin häiritsi.
- Totesin, että kemia ja fysiikka ei ole minun alueita. Lähtöpäätöstä vauhditti se, että kemianopettajan mielestä tytöt ei olleet mitään. Niinpä kahden lukiovuoden jälkeen totesin: ei kiitos, tämä on tässä. Jäi toisaalta kiva muisto, kun uskonnonopettaja Tolvasen Liisa pyysi minut juttelemaan ja vannotti jatkamaan lukion loppuun, kysyi vielä kanssaan ranskankerhoonkin, Marja-Terttu kertoo kiitollisena opettajan välittämisestä. Hän kuitenkin piti päänsä.

Lasten kanssa työskentely kiinnosti, ja Marja-Terttu meni puoleksi vuodeksi Voikkaan päiväkotiin harjoittelijaksi. Ennen harjoittelun loppumista lukiosta tuttu psykologian opettaja Toivo Kettunen soitti päiväkotiin.
- Hän oli siirtynyt Keskuslaitoksen johtoon, kertoi, että heillä alkaa uusi harjoittelijajakso, ja kysyi tulisitko? Sillä tiellä minä nyt olen, Marja-Terttu sanoo.

Puolen vuoden harjoittelu keskuslaitoksella tuntui mielenkiintoiselta, asukkaiden hoito kiinnosti Marja-Terttua heti. Hän huomasi siellä hyvin mielenkiintoisia persoonia. Ensimmäinen työpaikka laitoksella oli aikuisten kehitysvammaisten parissa. Sitten oli vuorossa hoito-osasto, kivaa, koska sai taas hoivata ja auttaa.

Näihin aikoihin alettiin antaa vajaamielishoitajakoulutusta Kotkan sairaanhoito-oppilaitoksessa, siihen asti koulutus oli annettu hoitolaitoksissa. Marja-Terttu haki sinne, ja puolentoista vuoden kuluttua hän valmistui vajaamielishoitajaksi. Myöhemmin nimike vajaamielinen muuttui kehitysvammaiseksi.
- Olen aina vähän protestoinut sitä, että nimenmuutoksilla yritetään muuttaa asiaa. Muutos ei lähde pelkästä nimen vaihtamisesta. Ennen oli mielisairaanhoitajia, ovatkohan he nyt mielenterveyshoitajia... Ei ole apuhoitajiakaan, lähihoitajia vain. Nimenmuutoksilla me paljastetaan omia ajatuksiamme asioista, Virtanen pohtii.

Tutkinto oli hankittu, entäs nyt sitten?
- Sitten piti päästä mahdollisimman kauas Kuusaalta. Oulu oli tarpeeksi kaukana. Siihen aikaan ajateltiin, että pitää olla vakituinen työpaikka, ja Oulusta sain sellaisen, Tahkokankaan keskuslaitoksesta hoitajan paikan.

Tahkokankaalla oli juuri avattu osasto, jossa oli liikuntavammaisia lapsia. Uudessa rakennuksessa oli uimahalli ja liikuntasali, kaikki toimivaa ja hienoa. Marja-Terttu teki osastolla kolmivuorotyötä hoitajana.
- Hyvin paljon auttelimme ja hoidimme, siihen aikaan ei paljoakaan puhuttu kuntouttamisesta niin kuin nykyään.



Etelä houkutteli uusilla työmuodoilla

Kun Marja-Terttu oli ollut kolme vuotta Oulussa, hän löysi uuden työpaikan Kirkkonummelta, jonne rakennettiin uudenlainen kuntoutus- ja tutkimusyksikkö. Siellä vierähti seitsemän vuotta. Sitten tulivat ensimmäiset valtakunnalliset suunnitelmat laitosten purkamisesta. Niinpä Kymen erityishuoltopiiri perusti ensimmäisenä Suomessa asumisyksikön vaikeavammaisille. Se sijaitsi Lappeenrannassa. Sinne siirrettiin laitoksesta kuusi hyvin haastavasti käyttäytyvää nuorta aikuista. Työtä tehtiin yhteistyössä Jyväskylän yliopiston ja Kehitysvammaliiton kanssa. Marja-Terttu Virtanen oli asumisyksikössä osastonhoitajana.
- Siellä me sitten opeteltiin asumaan. Tutkittiin, voidaanko vaikuttaa käytöshäiriöihin ja asukkaiden stereotypioihin, Marja-Terttu Virtanen kertoo.

Lappeenrannan yksikkö toimi omakotitalossa. Porukka laittoi ruuan itse, kävi lähikaupassa, toimi kuin kodissa. Kuuden asukkaan kanssa työskenteli yhdeksän henkilökunnan jäsentä, heitä oli paikalla ympäri vuorokauden.
- Mietimme, miten esim. nuoren miehen ahmimishäiriö saataisiin hallintaan, kun meillä sai käydä ruokakaapilla omatoimisesti. Kun talossa oli vieraita, vieraan kädestä lähti äkkiä pulla, Marja-Terttu naureskelee. - Mutta löysimme ratkaisuja, ja hammaslääkärikin kehui, että nuoren herran hammaskivi oli vähentynyt kun saimme oksentelun vähenemään. Toinen asukas, joka vahingoitti itseään, oli laitoksessa ollut haalarissa kädet piilossa. Meillä hän pääsi haalarista eroon, mutta tarvittiin koko ajan tiukkaa valvontaa. Haitallista käyttäytymistä ei ole helppo sammuttaa.

Huolimatta jatkuvasta tarkkaavaisuudesta työ oli mukavaa, kaikkia kiinnosti tehdä jotain uutta ja erilaista.
- Ja oli lupa sanoa, että nyt en jaksa, tule sinä minun tilalle.

"Nykyvanhemmat ovat uskomattoman myönteisiä"

Lappeenrannassa Marja-Terttu kiinnostui vaikeavammaisten lasten opettajien koulutuksesta, jota nyt tarjottiin Jyväskylän yliopistossa.  Vuonna -88 hän aloitti opinnot ja valmistui vuonna -89 erityisluokanopettajaksi. Hän sai Kuusankosken laitoskoulusta paikan ja vähän enemmänkin kuin olisi halunnut.
- Pahaksi onneksi koulun rehtori oli lähdössä kehitysaputyöhön. Kettusen Topi puuttui jälleen elämääni ja junaili minut vastentahtoisena hoitamaan rehtorin viransijaisuutta vuodeksi. En ollut koskaan työkseni edes opettanut, saati tehnyt rehtorin töitä, Marja-Terttu nauraa.

Kehitysvammaisen koulunkäynti alkaa virallisesti kuusivuotiaana, se kestää 11 vuotta. Ennen koulua voi olla eskaria parikin vuotta. Virtanen painottaa, että kehitysvammaisten koulun tehtävä on antaa lasten perheille se kokemus, että teidän lapsi on erilainen mutta ihan yhtä hyvä kuin joku muukin lapsi.
- Taidot jotka on muille lapsille itsestäänselvyyksiä, pitää opettaa meidän lapsille. Vaikkapa istumaan käyminen opiskellaan vaihe vaiheelta. On paljon tärkeämpää tehdä lähityötä lasten kanssa kuin istua palavereissa tekemässä toinen toistaan hienompia suunnitelmia.

Keskuslaitoksen hallintorakennus

80-luvun lopulla Kuusaan laitoskoulussa oli peräti seitsemän opettajaa ja yli 40 oppilasta - yhdessä ryhmässä  oli korkeintaan kuusi oppilasta. Keskuslaitoksella oli asukkaita parhaimmillaan 360, joten oppilaita riitti. Rehtoriaikanaan Marja-Terttu Virtanen piti pienten kouluun tulevien ryhmää, nykyisin heitä sanotaan esikoululaisiksi. Myöhemmin hänellä oli vaikeavammaisten ryhmiä, joissa jokaisella koululaisella oli oma opetussuunnitelma. Sen opettaja teki lapselle yhdessä vanhempien ja terapeuttien kanssa.
- Siihen sisältyi motoriikka, kommunikaatio, päivittäiset taidot, kognitiiviset taidot ja sosiaaliset taidot. Nämä lapset ovat usein puhumattomia - kommunikaatio on silloin tosi tärkeä aihe. Monilla liikkuminen on vaikeaa, siksi motoriset taidot. Sosiaalisia taitoja sietäisi opettaa meille muillekin, Marja-Terttu hymyilee.

Millaiset olosuhteet vaikeavammainen lapsi tarvitsee koulunkäyntiinsä? On asiantuntijoita, jotka kannattavat kaikkien lasten opiskelua yhdessä - enää ei puhuta edes integraatiosta vaan inkluusiosta. Se menee vielä pitemmälle kaikkien opettamisessa yhdessä. Vaikeavammaisten lasten opetuksessa lähes 30 vuotta toiminut Marja-Terttu puistelee päätään.
- Ei mitään inkluusiota! Nämä lapset tarvitsevat ihan omat tilat, oman tutun ja turvallisen henkilökunnan. Lapset tulevat nykyään kouluun kotoa. Ei heidän tarvitse enää koulussa opetella, että oltaisiin ihan kuin kaikki muutkin, koska he eivät pysty siihen.

Aikaa myöten jotkut asiat muuttuivat hankalammiksi.
- Alkuaikoina me opettajat veimme lapsia esim. lääkäriin tai hammaslääkäriin. Tänä päivänä sellainen ei käy. Minusta pitäisi joustaa. Jos ryhmässä on kuusi lasta, niin siinä on melkein saman verran aikuisia, silti koululakien takia ei voi lähteä saattamaan, Virtanen harmittelee. - Juuri nämä perheet tarvitsisivat joustavuutta monissa asioissa.

Kehitysvammaisilla lapsilla on runsaasti terapiaa, ja Carea-koulussa se on saatu hyvin mahtumaan koulupäivään ja koululuokkaankin. Terapeutti ja opettajat voivat tehdä sitä yhdessäkin vaikkapa jumppatuntina.
- Mutta ratsastusterapiaa annetaan tietysti muualla, ja lapsi piti vapauttaa siksi aikaa koulunkäynnistä, ja joku muu saattoi hänet ratsastamaan. Poissaolo piti korvata, koska ratsastus ei ollut koulunkäyntiä, Marja-Terttu naureskelee byrokratian kiemuroille. Ihan aina ei jaksanut naurattaakaan, enemmän harmitti.

Marja-Terttu Virtanen painottaa, että kaikkien lasten kannattaa ehdottomasti käydä koulua, jos vain terveys kestää.
- Totta kai lapsi tulee toisten lasten joukkoon sen sijaan, että kotiin tarvittaisiin hoitaja. Perhe voi elää koulupäivän ajan muuta elämäänsä. Tämän päivän nuoret vanhemmat ovat uskomattomia, kerta kaikkiaan ihania! Elämänmyönteisiä, lapsikeskeisiä, sitä oli huikeaa seurata. Alkuvuosinani opettajana en olisi uskonut, että niin vaikeavammaiset voivat asua kotona ja perhe tukee heitä niin hyvin.

Osaksi uudenlainen myönteinen vanhemmuus johtuu Virtasen mukaan siitä, ettei vanhemmilla ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Mutta asenteet kehitysvammaisuutta kohtaan ovat myös muuttuneet.
- Kun valmistuin vajaamielishoitajaksi vuonna -76, kehitysvammaisuus saattoi monen mielestä olla jopa häpeä perheelle. Tänä päivänä ei enää syytellä ketään, se vain on tapahtunut. Nykyään kouluun tuleva lapsi on tavallisesti ollut päiväkodissa oman avustajansa kanssa. Päivärytmiin on jo pitkään kuulunut muutakin kuin kotona oloa, ja lapsista on tullut aivan erilaisia kuin takavuosina.

Jokainen oppilas on erilainen Carea-koulussakin

Marja-Terttu Virtanen tuntee vammaisen ihmisen elämää sekä koulutuksen että kanssakäymisen pohjalta. Hän kertoo, miten huolellisesti on tutustuttava esim. autistisen lapsen valmiuksiin opetuksen suunnittelussa.
- Autisti saattaa olla erittäin älykäs, mutta autistisella lapsella voi olla myös kehitysvammaa. Autismin kirjo on moninainen. Meidän lapset ovat olleet hyvin varhaisesta iästä säännöllisessä seurannassa Kotkassa lastenneurologian osastolla. Olemme saaneet sieltä paljon hyvää neuvoa. Luokassa tarvitaan paljon ohjaajia, jotta ehditään selvittää mistä lapsi on kiinnostunut. Lapsi kyllä hakee kiinnostuksensa kohteet. Jos niitä ei ole tarjolla tai hän ei saa kerrottua, että perhoset olisivat tosi kiva juttu, tulee helposti häiriökäyttäytymistä. Kun ei kukaan ymmärrä, niin mitä muuta voi tehdä kuin huutaa tai vähän läimäistä toista, Marja-Terttu ymmärtää. - Vaikeavammaisten opetuksessa on tärkeintä luoda lapselle tunne, että hän voi luottaa sinuun ja voi tuoda kaikenlaisia tunteita esille. Usein väärin sanotaan, että autistinen lapsi on tunteeton. No ei tosiaan ole, hän vain ei osaa ilmaista tunteitaan.

Tavallisen peruskoulun opetussuunnitelmaan kuuluvia aineita opetetaan, jos lapsi on sillä tasolla, että hän voi ottaa niitä vastaan.
- Silloin katsotaan lapsen tason mukaan, että minkähän vuosiluokan historianopetus ja mikä aihepiiri sieltä sopisi hänelle. Vaikeasti liikkuvalle lapselle on aika sama, milloin se maailmansota käytiin. Tärkeämpää on tuntea vaikka oma lähihistoria ja omat ihmiset siitä.

Carea-koulussakin on monenlaisia oppilaita.
- Siellä on myös ryhmiä, joiden lapset ovat kiinnostuneita ympäristöstään. Sinne tulee nykyisin myös maahanmuuttajalapsia omine haasteineen. Heillä kielitaidottomuus voi antaa alkuun väärän kuvan lapsen taidoista. Pitää tarkkailla, kuuluisiko lapsi kuitenkin johonkin muuhun kouluun.

Virtanen korostaa yhteistyötä. Opettajat saavat paljon apua terapeuteilta, koska nämä näkevät lapsissa erilaisia asioita.
- Vanhemmat ovat ne tärkeimmät kumppanit - lapsihan käyttäytyy kotona ihan eri tavalla kuin koulussa. Alkuvuosina taisin kuvitella, että tiesin kaiken paremmin kuin vanhemmat, jotka ei varmaan ole tätäkään huomanneet. Tai että ei fysioterapeutin tarvitse tulla neuvomaan. Mutta aika äkkiä huomasin, että ei onnistuta, jos ei tehdä yhteistyötä. Kaikkien kannattaa tehdä omia erityisvahvuuksiaan, silloin työskentely on motivoitunutta.

Kun Kuusaan keskuslaitoksessa asui joskus lähes 400 ihmistä, niin nyt samassa paikassa - nimeltään sosiaalipalvelut - asuu enää kolmisenkymmentä henkeä.
- Koulu on siellä edelleen, ja tiettävästi sinne suunnitellaan uutta koulua. Se on hyvä paikka, ympärillä metsää, jossa voi liikkua. Toistaiseksi on käytössä oma uimahalli. Tämä kaikki on tärkeää näille lapsille. Meidän alueellahan ei ole koskaan ollut alun perin kehitysvammaisten kouluksi rakennettua tilaa, tämä on ensimmäinen, Marja-Terttu Virtanen kertoo innostuneena.

Uuden koulun yhteyteen on toivottu muitakin palveluita. Vaikeimmin vammaisille ei kouluvuosien päätyttyä ole tarjolla montakaan vaihtoehtoa.
- Olisi luonnollista, jos lapset voisivat jatkaa päivätoiminnassa, jossa on heidät tunteva henkilökunta, Marja-Terttu Virtanen miettii.

Etelä-Karjala erosi Keskuslaitoksen ja erityishuoltopiirin kuvioista 90-luvulla. Sitten tuli aika, jolloin lapsia ei enää pantu laitoksiin kuin ihan erityisistä syistä. He jäivät asumaan kotiin.
- Ihan hyvä asia. Kotona vaan kuule kummasti pärjätään, vaikka lapsi olisi hyvinkin vaikeavammainen, kuten minun viimeiset oppilaani olivat. Kun lapsi tulee kouluikään, hän lähtee aamulla taksilla kouluun, ja koululla on iltapäivähoitoa. Vanhemmat voivat olla töissä.

Etelä-Karjalan irtautuessa erityishuoltopiiristä koulun seitsemästä opettajasta neljä irtisanottiin, koska oppilasmäärä putosi. Siihen aikaan laitosta johti Päivi Hiltunen, joka perusti sinne autismiohjaajan viran. Marja-Terttu Virtanen oli saanut dysfasia- ja autismikoulutusta ja sai paikan.
- Työnkuvani muuttui. Kartoitettiin laitoksen autistiset asukkaat, sijoitettiin heidät lähekkäin, ja minä kävin ohjaamassa heidän henkilökuntaansa. Olin aika tiiviisti heidän arjessaan mukana. Päiväkodista saatettiin kysyä neuvoa, tai kodeista pyydettiin minua käymään. Vaihtelevaa työtä riitti.

Kun kehitysvammaisen lapsen kouluvuodet päättyvät, ollaan uuden edessä. Tällä hetkellä Kuusankoskella toimii Kiipulan erityisammattikoulu, jossa on muutama paikka vammaisille. Vaikeimmin vammaiselle jatkopaikat ovat tiukassa, moni siirtyy päivätoimintayksikköön.
- Ne ovat isoja ryhmiä ja niissä olisi kehittämisen varaa, Marja-Terttu Virtanen muotoilee varovasti. - Mutta on edelleen lapsia, jotka päätyvät vain jonnekin istuskelemaan.

Päivätoimintayksiköiden pitäisi toimia tiiviissä yhteistyössä vaikeavammaisten kouluopetuksen kanssa. Vastikään eläkkeelle siirtyneellä ammattilaisella riittää ideoita ja ehdotuksia.
- Nuorten yksiköihin lisää henkilökuntaa ja resursseja! Minä tykkään kovasti puhelaitteista, jotka helpottavat kommunikointia. Ne ovat esimerkiksi nappeja, joita painamalla lapsi voi vastata "kyllä" tai "ei". Puhelaitteen avulla voi kertoa asioista - viimeiset lapseni eivät oma-aloitteisesti kertoneet mitään, mutta kommunikaattorin kanssa saatoin nähdä, että oli ollut tosi kiva koulupäivä. Sinne voi ohjaaja kertoa, että minä - lapsi - tein tänään sitä ja sitä koulussa. Vanhemmat tekevät sitten saman: minä tein kotona tätä ja tätä. Tietokoneista on apua, kuvakommunikaatiot, esineet, tuoksut - näillä voi ilmaista asioita. Lapsen oman suihkugeelin haistelu tai hänen uimapukunsa tunnustelu kertoo, että tänään mennään uimaan.

Koulukunnat vaihtuvat, ajattelutavat muuttuvat

Vuosikymmenten kuluessa isoja kehitysvammaisten laitoksia on purettu ja asukkaille rakennettu pieniä kodinomaisia asuntoja niiden tilalle. Nyt on taas käynnissä on uusi ilmiö, vai onko se pitkään alalla olleen mielestä oikeastaan uusi?
- Näyttää selvästi, että pyörä keksitään uudestaan. Rakennetaan isoja ns. resurssikeskuksia, kun on huomattu, että avopalvelut eivät pelaakaan niin hyvin. Kehitysvammaisten pitää nyt esim. pyrkiä samoihin terveyskeskuspalveluihin kuin muutkin, eikä se ole ihan yksinkertaista. He ovat aika haasteellinen ryhmä vaikkapa lääkärille, joka ei ole tutustunut asiaan.  Resurssikeskukset on ajateltu neuvolatyyppisiksi, niissä on psykologeja, sosiaalityöntekijöitä ja lääkäreitä, joille kehitysvamma on tuttu juttu.

Marja-Terttu Virtanen sanoo, että joissain asioissa on menty toiseen äärilaitaan. Puhutaan paljon itsemääräämisoikeudesta.
- Eihän se itsemääräämisoikeus poista kehitysvammaa, oikeutta ei pysty käyttämään samalla lailla kuin terve. Harmittaa, kun on nähnyt sen ajan kun osastoista alettiin tehdä kodinomaisia ja asukkaille alettiin tarjota kuntoutusta. Asiat olivat lopulta aika hyvin! Sitten kaikki se purettiin tavoitteena rahan säästäminen, mutta vaihtoehto ei toimi enää samalla tavalla. Palveluiden hankkiminen ja hyvän elämän saaminen jää paljolti asukkaiden ja heidän perheidensä vastuulle.

Kuntouttaminen on hoitotyössä nykyään itsestäänselvyys. Mutta ei se niin kovin vanha keksintö ole. Kehitysvammaisen ihmisen kuntouttaminen alkoi tulla tutuksi Marja-Tertun uran alkuaikoina, vielä Oulun aikoina se ei ollut maan tapa. Vasta opettajakoulutuksen vuosina kuntoutus alkoi löytää uomiaan.
- Liikuntavammaisten osastolla se on esim. sitä, että annetaan mahdollisuuksia käyttää omaa kehoa, annetaan virikkeitä. Mutta vielä pitkään 70-80-luvuilla hoito oli vain huolenpitoa.

Marja-Terttu Virtanen jäi viime vuonna eläkkeelle 40 vuoden innostuneen työuran jälkeen. Nyt hän on huomannut, että ihan mielellään joku toinen saa tehdä homman kuin hän. Aikaa on nyt muulle, ja vaihtoehtojen miettimiselläkään ei ole kiire.