sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Kirjasto muuttui lainastosta olohuoneeksi


Kuusankosken kirjasto Mäenpääntien varrella oli valmistuessaan niin hieno ja edistyksellinen, että sitä tultiin ihailemaan ulkomaita myöten. Rakennus kätki suojiinsa myös neuvolan, hammaslääkärin vastaanoton, kunnanlääkärin työtilat ja monta asuntoa. Kun kirjastovirkailija Kaisa Majander tuli taloon vuonna 1982 kirjastoapulaiseksi, alkuasetelmat olivat muuttuneet radikaalisti. Silloin keskityttiin jo odottelemaan, koska saataisiin kokonaan uusi kirjasto. Kirjastonhoitaja Ari Pesonen otti ennen seuraavaan kirjastorakennukseen muuttoa kuvia vanhasta ja uudesta ja antoi niitä katseltavaksemme. Hänen kuviinsa olen merkinnyt kuvaajan.

Kirjastorakennuksessa on nyt mm. koululuokkia.
Mäenpääntien rakennuksen suunnittelivat Aili ja Niilo Pulkka. Sen harjannostajaisia vietettiin vuonna 1950, ja rakennus valmistui vuonna 1952. Selailemme Kaisa Majanderin kanssa Ari Pesosen valokuvia vanhasta rakennuksesta.
- Sehän on todella kaunis. Kirjasto vastasi alussa tarpeita, mutta kun sitä ryhdyttiin pala kerrallaan laajentamaan, kokonaisuudesta ei voinutkaan tulla toimiva, Kaisa toteaa.

Majander puhuu vanhasta kirjastosta nostalgisella hellyydellä, onhan hänellä jo yli 30 vuoden suhde paikkakuntaan. Hänen aloittaessaan työt kirjaston työntekijöiden nimike oli "kirjastoapulainen", myöhemmin se jonkin uudistuksen yhteydessä muutettiin "kirjastovirkailijaksi".

Kortit käytössä pitkään

Ari Pesonen valokuvat kertovat, miten sokkeloinen aikoinaan upeasta kirjastosta vuosien mittaan muodostui: portaita sinne tänne, pieniä huoneita siellä täällä, henkilökunnan sosiaalitilat kaikkien kulkea läpi - ja ryöstää jotain mukaansa. Kaisa Majander pyörittelee päätään:
- Aika erilaista kuin nykyään, kun työntekijöillä on oltava kunnon sosiaalitilat.

Kuvaaja: Ari Pesonen
Majanderista Kuusankosken vanha kirjasto oli erikoinen ja hiukan huvittava. Huvittava siinä mielessä, että Kuusaan kokoiselta paikkakunnalta olisi odottanut vähän edistyneempää tekniikkaa kirjastossa. Kaisa oli nähnyt uutta teknologiaa Jyväskylässä opiskellessaan, mutta meillä käytettiin tuolloin yhä kortistoa. Asiakkaat hakivat korteista tarvitsemaansa aineistoa. Virkailijat käyttivät samaa kortistoa tiedonhakuun, aineiston paikantamiseen. Ja virkailijoilla oli oma lainaustietojen kortistonsa, asiakkaiden lainat. Nyt muistikuva korteista ja kirjan takakannen taskusta tuntuu yhtä eksoottiselta kuin univormupukuiset Kossilan bussien rahastajat rahalaukkuineen.

Yhdessä valokuvassa näkyy matala lainaustiski. Se ei ollut siinä vielä 80-luvun alkupuolella, vaan paikalla oli korkea puinen palvelutiski.
- Sen takana seistiin, ja me työntekijät saimme tikkuja käsiimme sen kuivaksi kuluneesta laidasta. Tiskistä päästiin eroon, kun saimme ATK-koneet - niitä ei voinut seisomatiskille panna. Tietotekniikka otettiin haltuun 90-luvulla Risto Venetkankaan tullessa kirjaston johtoon, himpun verran jälkijunassa, Kaisa Majander kertoo.

Kirjastovirkailijat Kaisa Majander ja Anne Nurmi ATK-aikaan
Kirjastovirkailijan työ koostui monenlaisista tehtävistä: asiakaspalvelua, kirjojen hyllyttämistä ja kunnostamista, kortistojen järjestämistä.
- Työtä riitti, kun esim. kaikki karhukortit kirjoitettiin käsin. 90-luvulla ruvettiin valmistautumaan ATK-aikaan, rekisteröitiin kirjoja, laitettiin viivakoodit. Kirjoista tiesi silloin enemmän, koska niitä käsiteltiin manuaalisesti, uudet kirjat näki konkreettisesti. Se vanha kirjastolaisuus oli kokonaisvaltaista, jokainen teki kaikkea. Nykyisin erikoistumme enemmän. Minulla on vastuualueena lainaus ja lehdet, jonkin verran kotipalveluakin. Se palvelu tosin on nyt aika vähäistä, koska vapaaehtoisia kirjojen kuljettajia on vähän, Majander miettii.

Tietotekniikan tulo muutti kirjastovirkailijoiden työn luonnetta. Käytännön lainaustyöt, huomautukset, lainojen tarkkailu ja varausten kiinniotto tapahtuivat nyt automaattisesti. Detroit-kortistojärjestelmässä oli ollut paljon muistiin perustuvaa:
- Siinä koetti muistella, että tuosta kirjasta on varaus ja laittoi klemmarin korttiin merkiksi, siinä oli hirveästi muistinvaraista. Nyt menet koneelle ja se näyttää kaikki tarvittavat tiedot kirjan saatavuudesta lähtien. Silloin ennen olikin jännittävää! Asiat painuivat mieleen: kun henkilökunta oli tehnyt itse  kortit ja hyllyttänyt kirjat, kortisto muodostui tänne, Kaisa Majander koputtaa päätään.


Tietokirjat olivat ylätasanteella. Kuvaaja: Ari Pesonen.
Tunnelmaa ja tyyliä, mutta happi loppui

Vanhoine menetelmineenkin ja ahtaudestaan huolimatta entisen kirjaston tilat tuntuivat asiakkaasta viihtyisiltä. Eteisen erotti salista puusäleikkö, tietokirjaosasto oli muutamaa askelta ylempänä omalla parvellaan, lehtihyllyt lukusalin peräseinällä olivat tyylikkäästi vinot, alun perin lastenosastona toimineessa huoneessa oli valtava kirkkomainen ikkuna. Ja se tuoksu - kirjojen tuoksu, jossa sekoittuivat mielikuvituksen maailmat ja arkinen pöly! Pisteenä i:n päällä oli salaperäinen tunnelma, joka syntyi kirjastonhoitajan vakuuttavasta olemuksesta ja kuiskaavasta puheesta - kirjastossa ei kailotettu, se oli juhlava paikka. Muistan hyvin, kuinka Raili Wessman kuiskasi myös kaupassa tavatessamme.

Kirjastolaisten albumin kuvissa näkyvät myös pitkät hyllyt, joita lisättiin lainausosastolle vuosien varrella. Niitä oli niin tiuhassa, että kannatti koukata seuraavasta hyllyvälistä, jos joku oli kykkimässä alimman hyllyn kirjojen äärellä. Ohitse et päässyt.
- Hyllyjä korotettiin aina vaan kunnes ylimmille ei enää ylettynyt. Kirjat piti hyllyttää sellaisena aikana, kun kirjasto ei ollut auki. Ei siellä voinut asiakkaiden aikana kontata, Kaisa Majander kertoo.

Sisäilmaongelmatkin tulivat tutuiksi vanhan kirjaston henkilökunnalle. Jotkut työtilat olivat ikkunattomissa koloissa, niin että työntekijä meinasi pyörtyä hapenpuutteesta pitempään työskennellessään. Albumin ääreen saadaan myös kirjastovirkailija Sirpa Pirinen, ja vanhat kuvat herättävät kollegoissa monta hurjaa muistoa.
- Katsos tuota varastotilaa: katto oli niin matalalla, että siihen ylti kädellä. Tuohon huoneeseen valuivat vedet lattialle, niin että Pekka Starastin luovuttamat valtiopäiväasiakirjat homehtuivat. Muistatko putkirikon? Juu, ja sen kun viemärinaukosta tuli rotta, joka sitten myrkytettiin. Mitähän se asbesti aiheuttikaan meille...

Lastenosastolle. Kuvaaja: Ari Pesonen.
Kirjastotilat olivat loppua kohti aika ahdistavat: sokkeloita riitti, ilma ei vaihtunut, oli pimeää. Taloa ei korjattu vuosikymmeniin, kun odoteltiin uutta kirjastorakennusta. Asiakkaan näkökulmasta uusi lastenosasto perustettiin aika mielenkiintoiseen paikkaan. Jos halusi käydä sekä aikuisten että lasten osastolla, pääsi ravaamaan jälkikasvun kanssa paritkin jyrkät portaat.



Kuvaaja: Ari Pesonen

Muutto uuteen kirjastoon vuonna 2002 päästi työntekijät vanhan rakennuksen hankaluuksista. Työ jatkui aika pitkälle entisen kaltaisena. Nyt on tilaa liikkua, ilmaa hengittää. Tarpeet kuitenkin muuttuvat
- Kun oli oltu tässä kymmenen vuotta, totesimme ettei mikään uusikaan ole koskaan täydellinen. Esimerkiksi asiakaspalvelutiski ei ole nykyaikaa. Ennen ajateltiin, että virkailijat istuvat tuon massiivisen kiinteän kalusteen takana. Mutta miten sijoitat automaatit? Uuden kirjaston tiski on kiinteä könttä, siihen niitä ei voi sijoittaa, ne oli sijoitettava jotenkin tiskin ulkopuolelle. Automaattien lisääminen ja sijoittelu vaatii pähkäilyä, kun palvelutkin vain lisääntyvät. Mehän hoidamme mm. kaupungin raha-asioita. Tänne voi käydä maksamassa kaupungin lähettämät laskut, Majander kuvailee.

Muutto uuteen kirjastoon vuonna 2002. Kuvaaja: Ari Pesonen.
Konnevedeltä Kuusaalle

Kaisa Majanderin kuvaus hänen oman lapsuutensa kirjastopalveluista on kiehtovaa kuultavaa kuusaalaiselle, joka on saanut marssia kirjastoon koska vaan koulumatkalla tai maitokauppareissulla.
- Olen sellaisista oloista, etten ole lapsena voinut käyttää muuta kirjastoa kuin alaluokan takanurkassa olevaa kirjakaappia. Meidän maalaiskylästä oli kirkolle matkaa 15 kilometriä. Kirjasto oli auki vain lauantaisin ja sunnuntaisin, joten koulupäivinä sinne ei päässyt. Koulu ja kirjasto olivat eri päässä kirkonkylää, enkä vielä keskikouluaikanakaan voinut käyttää kirjastoa.  Meidän naapurikylässä oli vähän isompi koulu ja siellä opettaja, joka kantoi huolta kyläkunnan nuorisosta. Jos hänen kirjastoonsa tuli jokin puhdashenkinen kirja, hän lähetti sen minulle pikkuveljeni mukana, Kaisa hymyilee.

Eikö kuulostakin enemmän Suomi-Filmiltä kuin 60-luvun todellisuudelta? Mutta juuri näin tämä kansakoulunopettaja toimi, kun tunsi koko kylän perheenjäsenittäin.
- Hänen kirjakaapistaan sain luettavaksi kirjasarjoja, en tosin mitään Viisikoita tai Neiti Etsiviä. Kotona oli tietenkin kirjoja myös. Mutta lukioaikana pääsin varsinaisesti kirjastonkäyttäjäksi, kun asuin silloin Rautalammilla.

Kaisa valmistui nuoriso-ohjaajaksi muttei tuntenut alaa omakseen. Kun kotikunnassa perustettiin kirjastoapulaisen virka, Kaisa päätyi kirjastoalalle.
- Vanha kotitalousopettajani oli siellä kirjastonhoitajana ja pestasi minut sinne.

Kirjastossa työskennellessään Kaisa hankki alan koulutusta Jyväskylässä poikkeuskoulutuskursseilla.
- Kuusankoskelle olen joutunut sattuman kaupalla - naimakaupalla. Alussa olin hyvinkin valmis lähtemään täältä minne tahansa. Mutta saimme molemmat oman alamme töitä, ja lasten kannalta oli loistavaa asua lähellä heidän isovanhempiaan, kertoo tämä kuusaalaisen Majanderin Harrin puoliso.

Kuusankosken kirjaston suunnitteli arkkitehtitoimisto Brunow & Maunula.

Kirjastovirkailijan työn hauskin puoli on Kaisan mielestä aineisto. Hän haaveilee voivansa eläkkeellä palata vuosia sitten puhutelleiden kirjojen pariin, mm. 60-luvun Keltaisen kirjaston teoksiin. Vanhoja kirjoja joudutaan siirtämään varastoon ja pois, mutta maakunnan jostakin kirjastosta varmasti löytyy aina kappale, ja Kyyti-järjestelmällä sen saa asiakkaalle hyvin kätevästi. Kaisa suunnittelee harrastavansa myös entisten aikojen kirjasarjoja tai ainakin saman kirjailijan teosten kokoelmia, joista näkee kirjailijan kehittymisen.
- Kun on vanhanajan ihminen, niin ihan kirja perinteisessä muodossa kiehtoo. Toivottavasti nykyajan laitteiden rinnalla säilyy vielä konkreettinenkin kirjasto. Kun joskus tulevaisuudessa omat jalat eivät enää kanna, toivon että lapset tuovat kirjastosta kirjoja. Ei tarvitse tuoda ihan uusinta uutta ja tuoreimpia rikoksia, murhia ja ruumiita. Vanhemmatkin kelpaavat, koska ne ovat ihan yhtä jänniä, Kaisa naurahtaa.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Pekka Penttilä - kansallispuvussa svengaa

Naukion yhtenäiskoulun alaluokkalaiset tanssivat Urheilutalossa tanhuja liikuntatunnillaan. Luokanopettaja Satu Rautiaisen ei tarvitse komentaa montaakaan kertaa kuuntelemaan, niin tarkkaavaisesti lapset ottavat ohjeita Pekka Penttilältä kansantanssiharjoituksissaan. Tämä on yksi Penttilän seitsemästä koululaisryhmästä ja vain osa kaikesta siitä, mitä hän tekee kansanmusiikin ja tanhujen parissa. Pekan tuntee joka toinen kuusaalainen - jos ei muualta niin TS:n hyllyjen välistä.

Pekka Penttilän tanhutuntia urheilutalossa.
- Takasin, ja vasemmalle kahdeksan askelta, muistaka taputtaa, tanhuopettaja huutelee musiikin yli. Lapset kikattavat, kun läpsäykset parin käsiin eivät aina osu. Liikuntaa tulee laukka-askelista parin kanssa ja piiristä, jossa tytöt ja pojat uskaltavat jo pitää toisiaan kädestä. Sekin pitää opetella.

Luokanopettaja Satu Rautiaisen luokka on kevään mittaan harjoitellut kerran viikossa tanhuja kevätjuhlaa ja koulun ulkopuolisia esiintymisiä varten. Rautiainen pitää tästä.
- Se antaa lapsille niin paljon - mistäs muualta he tätä perinnettä oppisivat. Ja on tämä virkistävää opettajallekin. Pekka on luotettava yhteistyökumppani - ketä tahansa ei voi ottaa lasten kanssa touhuamaan, Satu kehuu vapaaehtoistyöntekijää.

Satu Rautiainen
Pekka Penttilä harrastaa kansantanhuja useassa aikuisporukassakin. Hän käy Valkealassa Aitomäessä Suiveroiden harjoituksissa tanssimassa, koska on hyvä saada oppia eikä tarvitse itse huolehtia illan harjoitusohjelmasta. Pekka ohjaa itse Kuusaan Kasareikkaa ja Kuusankosken Eläkkeensaajien tanhuajia. Koululaisryhmiä on tänä keväänä seitsemän kolmella eri koululla, Keskustan koulussa, Tähteen koulussa eli nykyään Naukion yhtenäiskoulussa ja Tähteenkadun koulussa.

Kansantanssien opettelu koululiikunnassa alkoi Tähteen koululta Sirkka Uusipaikan ideasta. Siellä mentiin Pekan ohjauksessa muutama vuosi, kunnes tanhut Tähteessä loppuivat.
- Silloin Rikalan Tuula keksi pyytää minua Rekolan kouluun. Siellä tehtiin Tuulan kanssa tiivistä yhteistyötä varmaan parikymmentä vuotta. Hän toi tanhutunnit vielä tänne Naukioonkin viimeisenä työvuotenaan. Kun Tuula jäi eläkkeelle, muut opettajat kysyivät, että ethän sie lähde? Sanoin että ilman muuta jatkan jos haluatte, rakkaudesta lajiin, Pekka Penttilä kertoo.

Jännä juttu, että kansantanssi kiinnostaa nykylapsia, jotka näkevät mediasta kyllä monenlaista vemputusta, jopa vieläkin vaudikkaampaa kuin tanhut. Oppivatko he helposti?
- Juu, ei mene kauan kun he jo osaavat askeleet. Ensin selvitetään, onko tanhu kävely- vai hyppypohjainen. Mutta he ovat niin oppivaisia, että hetkessä oivaltavat kunhan vain malttavat rauhoittua tekemiseen ja musiikin kuuntelemiseen. Siinähän se suurin haaste on, Pekka kertoo.

Aikaisemmin vapaaehtoisohjaajalle maksettiin pieni palkkiokin, nyt ei enää.
- Saan parhaan palkkion lasten palautteesta, kun sieltä joku hihkasee että oli taas kivaa. Tähteenkadun koulussa opettaja kertoi sanoneensa, että seuraava tunti on liikkaa. Joku oppilaista valitti, että en halua kun en tykkää liikasta yhtään. Joku toinen oli sanonut että sieltähän tulee Pekka, jolloin liikan inhoajakin oli ilahtunut, että ai no se on kivaa se Pekan tunti! Sellaista on ihana kuulla, tuntuu että tätä minä jatkan niin kauan kuin rahkeet kestää, Penttilä kertoo onnellisen näköisenä.

Lapsille on tärkeää päästä myös esittämään oppimansa kansantanssit. Niitä on käyty tanhuamassa palvelutaloissa, eläkeläisten tilaisuuksissa ja tietysti oman koulun juhlissa. Keikkoja olisi lisää vaikka kuinka, kun vaan ehtisi tekemään. Niistä tulee esiintymiskokemusta, oppii olemaan yleisön edessä.
- Tanhuissa on juuri se ihana piirre, että näissä oppii olemaan parin kanssa, jopa käsi kädessä.

Tänään on harjoiteltu myös Kikapoota. Se on koululaisporukoiden suosituin tanssi. Sitähän tanssitaan myös lukion vanhojen tansseissa.
- Sanon aina, että sitten vuosien päästä muistatte lukiossa, että tämänhän minä opin jo Pekan johdolla.

Kouluissa Pekka Penttilä auttelee muutenkin kuin tanssinopettajana. Hän on mukana hiihto- ja pyöräretkillä, naisopettajien luokilla poikia valvomassa uimahallireissuillakin - ei altaan puolella mutta pukuhuoneissa ja saunaosastolla.
- Kohta lähden Tähteenkadun koulun kanssa Kotkaan Maretariumiin ja teatteriin. Minua pyydetään mukaan, koska avustajia on vähän ja retkillä tarvitaan perässähiihtäjiä, Pekka naurahtaa.

Menetetyt vuodet

Pekka Penttilä roihuaa kansantanssille niin kirkkaalla liekillä, että hän on varmaan syntynytkin tanhukengät jalassa?
- Harmittaa, että niin myöhään rupesin harrastamaan tanhuja, vasta yli 30-vuotiaana. Muutin silloin Sipilänmäelle, ja uudet naapurit houkuttelivat mukaan Voikkaalle työväenopiston ryhmään. Kävin opistolla yhden vuoden ja siirryin sitten Kasareikkaan. Ai että jos olisin lapsena aloittanut niin saattaisin jo osata jotain, Pekka virnistää.

Tanhuryhmässä pääsi esiintymään melkein kylmiltään heti harrastuksen alussa. Pekka muistelee kauhulla tilannetta Sääksniemen juhannusjuhlissa, joissa Kasareikka kävi esiintymässä. Porukan vetäjä lupasi vielä yhden ylimääräisen yleisön pyynnöstä: Koskisen Sakarin valssin. Pekka ei ollut koskaan kuullutkaan moisesta.
- Kalle sanoi vaan että kyllä sinä sen osaat mennä. Äkkiä harjoiteltiin lavan takana ja menihän se, Pekka kertoo.

Ei Penttilä mikään eilisen teeren poika tanhu-uran alussa ollut. Hän oli käynyt ahkerasti Sääksniemen lavalla tansseissa, Dannyn ja Johnnyn ja Katri-Helenan vetämänä. Väittää tosin, ettei ollut mikään parkettien partaveitsi tuolloin.

Nykyisin kansanmusiikilla ja -tanssilla menee lujaa. Uusia harrastajia liittyy mukaan - hyvänä osoituksena Kouvolassa juuri vietetty viides Lempo-festivaali. Tanhuohjaajalle uutta materiaalia on runsaudenpulaksi asti.
- Kun silmäilee tarjontaa, tulee kaiken aikaa tunne, että tuo olisi kiva opettaa, ja tuo ja tuo... Kansantanssit ovat uudistuneet paljonkin sen 30 vuoden aikana, jonka olen itse tanssinut. Koreografioita tulee ihan mielettömästi. Oulussahan koulutetaan uusia kansantanssin opettajia, ja se on tuonut runsaasti uutta koreografiaa.

Musiikkikin on muuttunut Pekan harrastusaikojen alusta.
- Uusissa en aina tahdo saada kiinni missä mennään, kun ei ole perusiskuja vanhojen tanssien tapaan. Ei muuta kuin hiomaan, kyllä ne sieltä sitten löytyy, Pekka kannustaa itseään.

Kantele sopii äijillekin

Kolmisen vuotta sitten vietettiin kanteleen juhlavuotta. Pekka Penttilä oli silloinkin vuoden alussa Folklandia-risteilyllä aitomäkeläisen tanhuryhmän kanssa.
- Siellä saatiin ajatus, että nyt perustetaankin Äijäkanteleet, sellaista ei ole vielä missä tollanen äijäjoukko soittaisi viisikielistä kanteletta. Sitten hankittiin kanteleet: osalla oli omia tekemiään ja osa saatiin lakkautetusta Aitomäen koulusta.

Äijäkanteleet Lemmossa, mielessään Japani.
Vähän aikaa äijät soittelivat viisikielisillään mutta päättivät sitten hankkia kuusikieliset.
- Viisikielisissä meni aikaa, kun ne piti virittää aina, jos vaihtoi duurista molliin. Nyt siis kantele on kuusikielinen ja siinä on hattivaihtaja, jolla siirrytään kätevästi duurista molliin. Samanlaiset kanteleet myös soivat samalla tavoin, Penttilä selittää.

Äijät ovat oppineet nopeasti soittamaan musiikkia, josta yleisö pitää. Näin voisi päätellä siitäkin, että tämän vuoden Folklandia-risteilyllä porukka julkaisi ensimmäisen kultalevynsä.
https://www.youtube.com/watch?v=acR8oup_Q1w

Kun Äijäkanteleet perustettiin, siitä nousi Suomessa oikein ilmiö.
- Oltiin varsinainen suksee,  miehet soittamassa kannelta. Siitä kerrottiin ulkomaiden mediassakin, Penttilä sanoo.

Kansallispuku ja kannel -yhdistelmä vie ajatukset helposti päreen valossa kokoontuneisiin menneiden vuosisatojen esi-isiin, niihin koukkuselkiin valkohapsiin. Mutta kouvolalaisryhmä Äijäkanteleet esittelee ihan toisenlaisen kansanmusiikki-ilmeen. Kaikki neljätoista äijää ovat varsinaisia komistuksia, ikähaitari parikymppisestä yli kuusikymppiseen. Kansallispuvun liivin alla on T-paita ja jalassa farkut. Kaulasta roikkuva kantele voi olla vaikka vadelmanpunainen kuten Pekka Penttilällä.
- Pukeutuminen on vapautunut takavuosikymmenistä. Silloinhan määrättiin naisillekin tarkkaan, että ei mitään koruja, tietynlaiset kengät, tyylejä ei sotkettu. Nyt meilläkin liivi on ennallaan mutta muu vaatetus tunnelman mukaan, Penttilä esittelee äitinsä ompelemaa liiviä.

Neljästätoista raavaasta uroosta suurin osa on Valkealan Aitomäestä. Penttilä on ajautunut niihin piireihin tanhuharrastuksen kautta. Hän käy pyörähtelemässä Suiveroissa - jos olit Lempo-festareilla, näit varmasti nämäkin.
- Äijäkanteleet koostuu seuraavien seurojen jäsenistä: Aitomäen sonniyhistys, Hyppälän urosmartat ja Nuttuskehvelit. Nuttuskehvelit taas koostuu Suiveroiden miehistä, ja tätä, kautta minä olen päässyt Äijäkenteleisiin. Jos joku ei ole vielä nähnyt Nuttuskehveleitä ja ihmettelee mitä se tekee, niin se on tanssiryhmä. Hyvä kommentti yleisöltä oli, että olette ihan kun Hanksit mutta ei sinne päinkään.

Palataanpa vielä hetkeksi Folklandiaan. Risteily vaikuttaa kansanmusiikkiharrastajan päiväunelta. Koko laiva myydään samanhenkisen porukan risteilylle. Aiemmin laiva seilasi Turusta Tukholmaan, mutta kun laiva siirtyi risteilemään Helsingin ja Tallinnan väliä, kansanmusiikkiväki siirtyi myös.
- Missään muussa laivassa ei ole niin paljon esiintymistiloja. Joka puolella soi, esityksiä on yhtä aikaa koko risteilyn ajan. Olen ollut kaikilla Folklandia-risteilyillä, kaksikymmentä kertaa. Olen esiintynyt kansantanssiryhmässä ja Äijäkanteleiden kanssa. Minähän se hoidan meidän porukan järjestelyt, nytkin meitä on 65 lähdössä seuraavalle risteilylle. Laiva myydään heti loppuun seuraavaa Folklandiaa varten, kun se on palannut edelliseltä.

Penttilä sanoo, ettei Folklandian menoa pysty kuvailemaan sellaiselle joka ei ole osallistunut.
- Meininki on huikea. Se on mahtavaa!

Äijäkanteleet pistävät tarvittaessa tanssiksikin. Uusi aluevaltaus on kammalla soittaminen. Yhtye on soittanut myös Helsingissä Kampin kappelissa ja Kansallismuseossa. Ja sitten Kansanmusiikki-lehti järjesti Kampa kunniaan -kisan kammansoitosta. Äijäkanteleet lähettivät kisaan videonsa ja saivat kutsun paikalle kolmen muun lisäksi.
 - No mehän räväytettiin voitto siitä. Saatiin lisäpisteitä siitä, että käytettiin kampaa muutenkin kuin suun edessä: rapsutettiin sillä ja muuta sellaista. Käytiin muuten Samuelin poloneesin keikkojen  jälkeen kotona ja lähdettiin seuraavana aamuna takaisinpäin, Nummelaan, esiintymään Nuttuskeeveleiden kanssa. Rankkaa mutta hauskaa, Pekka naureskelee.

Kaikesta tästä Penttilä saa paljon.
- Niin hyvän mielen, kiva olla porukoissa. Siellä on nuoria ihmisiä, eri-ikäisiä mutta kaikki samanhenkisiä. Se vaan on niin antoisaa, harjoitukset sekä matkat. Meidän porukka ei edes rymyä, meille riittää se hauskuus ja ilo.

Salmiselta maailmalle

Saksa, Viron tanssipidot, Miehikkälän Pelimannipäivät, Kansantanssin ystävien kesäjuhlat ympäri maata, viimeksi Ivalossa ja ensi kesänä Tampereella, yhteispohjoismaiset kansantanssijuhlat - tänä vuonna Tanskassa, Pispalan sottiisi ja Tanssimania vuorovuosina, Iisalmen talvipäivät  -koulutustapahtuma. Sitten käydään opettelemassa seuraavan kesän vuosiohjelmat jotta ne voi opettaa ryhmälle. On siinä paikkoja joihin tanhu- ja kansanmusiikkiharrastus on Penttilää kuljettanut.
- Ja tietysti pitää päästä joka kesä Kaustiselle. Meitä on taas pyydetty sinne esiintymäänkin, Pekka hehkuttaa.

 Syksyllä tähdätään kauas.
- Meillä on nyt huikea suunnitelma lähteä marraskuussa Japaniin. Japanissahan kantele on suosittu soitin. Minna Raskinen, joka ohjaa meitä, on käynyt siellä monta kertaa pitämässä kursseja ja soittamassa. Nyt on meidän vuoro valloittaa Japani konserteilla kolmessa kaupungissa. Soiton lisäksihän me tanssitaankin.

Kauas on ehditty Tauno Salmisen kaupantiskien takaa. Pekka on palvellut monia kuusaalaisia Salmisen liikkeissä, joita Kuusaalla on ollut monta. Tauno pyysi Pekkaa juoksupojaksi Valtakadulle kirkon lähelle rakennettuun kauppaan vuonna 1962. Salmisella oli silloin kauppa myös Naukiossa.
- Silloin kuljetettiin tavaroita kotiin. Pyörällä poljettiin, ja jos oli enemmän  vietävää, Tauno vei autolla. Siitä kaupasta siirryin kirkon alapuolelle, jonne Salminen avasi uuden kaupan. Sitten valmistui TS, ja Tauno lopetti pieniä kauppojaan, Väkkärässäkin toimineen, Penttilä muistelee.

Tässä vaiheessa Pekka olikin jo kaupan puolella, osastonhoitajana. Kirkon alapuolella toimineessa kaupassa hän työskenteli siihen asti kun kauppaa siinä pidettiin ja siirtyi vasta sitten TS:ään.
- Naukiohan loppui viimeiseksi. TS:ssä olin omistajanvaihdoksen ylikin, ensin Paavo Jormanaisen ja sitten poikansa Simon työntekijänä. Olin tavallaan samassa firmassa töissä yli 40 vuotta, kauppias vain välillä vaihtui. Ja Salminen oli itsenäinen kauppias mutta Jormanaisen aikaan kuuluttiin Tukoon.

Vielä yksi vaihdos oli tulossa, kun Tuko lopetti ja Jormanaisen kauppa siirtyi Keskolle.
- Olin 59-vuotias ja sanoin Simolle, että nyt sanot minut irti. Eiköhän 43 vuotta kaupan alalla riitä, minä alan nyt vaan harrastamaan, Pekka myhäilee. Hän ehtii tanhuamiseltaan ja äijäkanteleiltaan vielä pyöräilemään, uimaan ja vesijuoksuunkin. Liikunta kiinnostaa monessa muodossa. Ja tanhuista tulee lisää virtaa, Äijäkanteleista nyt puhumattakaan. Mutta onhan tässä jo istuttu puhumassa, Pekka nakkaa kamat kassiin ja lähtee polkemaan seuraaviin harjoituksiin.


lauantai 4. huhtikuuta 2015

Pertti Huuhkon elämäntyö näkyi ja kuului

Kuusankoskella on muisteltu oman paikkakunnan suurta musiikkimiestä Pertti Huuhkoa, viimeksi hänen kunniakseen pidetyn konsertin äänin. Kuusankosken Työväen Soittajien puikoissa hän toimi yli kolme vuosikymmentä. Tahtipuikon heiluttaminen esiintymisissä oli vain jäävuoren huippu - orkesterin luotsaaminen on kuin ison perheen ohjailua arkiympyröissäkin. Alla Eero Niinkosken puhe muistokonsertissa ja Pertti Huuhkon elämäkertatietoja. Mutta ensin Pertti Huuhkon kanssa soittaneiden kuusaalaisten muistoja ihmisestä, joka muutti heidänkin elämäänsä.

Tarja Hirsi, huilu, tiedottaja. Tapio Forsström, trumpetti. Seppo Hammar, vetopasuuna. Antero Tuominen, klarinetti, varapuheenjohtaja. Nämä neljä soittajaa istahtivat hetkeksi ennen Kuusankosken Puhallinorkesterin harjoituksia kertomaan, millainen mies Pertti Huuhko oli heidän silmissään. Jokaiselle Pepe oli pitkäaikainen vaikuttaja nuoruudesta pitkälle aikuisuuteen.

Antero Tuominen tutustui Pertti Huuhkoon tullessaan v. -62 Kuusankosken musiikkikouluun. Hänestä tuli Huuhkon oppilas klarinetinsoitossa.
- Pertti oli jämäkkä opettaja. Piti esittää musiikkiopiston vuosinäytteitä, mutta pilli oli niin alavireinen ettei minua voinut säestää pianolla. Niinpä piti soittaa yksin. Isä oli ostanut sellasen halvan soittimen, Antsa muistaa oppilasvuosiensa alusta.

Vuosien saatossa Antero soitti monissa samoissa kokoonpanoissa kuin Huuhko. Vuonna -63 hän liittyi soittokuntaan ja polki talvipakkasillakin Kolarinmäeltä harjoituksiin vanhalle yhteiskoululle Niementien varrelle.
- Pepe keräsi myös kansanmusiikkiporukan. Minä olin siinä aika noviisi, kun piti kolmestaan esiintyä, kolme klarinettia koulukeikoilla, Antero kertoo.

Johtajana Huuhko oli tiukka.
- Jos ei 15-vuotiasta koulupoikaa aina huvittanut käydä harjoituksissa ja Pepe sattui tulemaan tiellä vastaan, niin hän oli heti tivaamassa, miksen ollut käynyt. Harjoitukset olivat toista tyyliä kuin nykyisin. Vanhemmat miehet tupakoivat salissa ja karistivat lattialle, Antero Tuominen pyörittelee päätään.

Soittajistaan Pepe huolehti hyvin. Vuonna -63 puhallinorkesteri teki matkan ruotsalaiseen ystävyyskaupunkiin Lindesbergiin.
- Ammattikoulun sisäänpääsykokeet olivat samaan aikaan, enkä olisi päässyt muiden mukana Ruotsiin. Soittokunta järjesti minulle lennon Arlandaan - he menivät laivalla edellisenä päivänä. Pääsin ammattikouluunkin, Antero kertoo.

Seppo Hammar
Seppo Hammarin ensimmäiset tahdit Pertti Huuhkon kanssa soitettiin big band -tanssiorkesterissa Rytmiystävissä vuonna -52, jolloin Seppo oli 16-vuotias. Huuhko soitti siinä alttosaksofonia ja klarinettia. Vuonna 1954 Huuhko pyysi Seppoa Kymintehtaan soittokunnan harjoituksiin.
- Pepe oli hyvin sopeutuvainen ja myötämielinen ihminen - ei mitään ongelmia. Hän suhtautui minuun isällisesti. Sanoi, että voisi ostaa vanhan pasuunani, ja tilalle sain soittokunnalta paremman.

Hammar ja Huuhko soittivat Veikko Talven kaudella myös Kuusankosken orkesterissa, siis siinä sinfoniaorkesterissa.
- Hyvä soittaja ja hyvä kaveri, Seppo Hammar tiivistää.

Trumpetinsoittaja Tapio Forsström täydentää: Huuhko oli asiallinen mies.
- Hoiti hommat melkein yksin. Piti bändin kasassa, teki nuottihommat ja kalustohommat, oli johtajana, sopi esiintymiset, hoiti kaiken.

Tarja Hirsi aloitti soittamisen 12-vuotiaana lukion yläkerrassa nuorisoporukassa, jota johti Urpo Jyräs. Samaan aikaan hän soitti myös Kuusankosken Työväen Soittajissa. Hän kertoo, että Pertti oli isähahmo ja hänen vaimonsa Aunekin teki paljon töitä orkesterin eteen.
- Aune oli sihteerinä, he hoitivat paperihommat perheen piirissä. Kun he menivät naimisiin, sanottiin että prinssi sai puoli valtakuntaa ja Aune koko orkesterin.

Tarja Hirsi
Nuoriso-orkesterin jäsenille Pertti oli kuin isä. Tarja Hirsi vertaa orkesteria perheeseen.
- Aune oli äiti, ja lisäksi naistoimikunnasta löytyi monta muuta äitiä - soittajien vaimoja. Äidit ja isät pitivät meistä huolta, kun reissattiin. Naisjaosto teki meille eväät linja-automarkoille: mehua ja voileipiä. Rahaa kerättiin orkesterille kirppiksillä, rokkatykillä ja tapahtumilla. Ihan viimeiseen asti Pepe ja Aune soittelivat meille kotiin ja kysyivät kuulumisia. Jos oli soittokuntaan liittyviä asioita, he pyysivät kotiinsa kahville. Me oltiin perhe, reissattiin paljon, esiinnyttiin kovasti ja oltiin yhdessä, Tarja kuvailee.

Tarja muistaa samanlaisia tilanteita kuin Antero. Hän liikkui keskustassa ja huomasi Huuhkon tulevan vastaan.
- Ajattelin että voi vitsi ja siirryin kadun toiselle puolelle. Se huuteli sieltä, että "maanantaina treenit, muista tulla", silloinen Laineen Tarja naureskelee.

Pepe oli nuoristaan kiinnostunut, soitti kotiinkin jos nämä eivät olleet käyneet harjoituksissa. Tarjan mielestä se varmisti, että tuli lähdettyä treeneihin.
- Jos kukaan ei olisi ollut kiinnostunut, olisin saattanut lopettaakin jossain vaiheessa nuoruutta. Pekkasen Teemu piti meille huilisteille omia harjoituksia kotonaan, samoin Pepe. Meille järjestettiin pikkujoulut ja kaikki, Tarja muistelee tyytyväisenä.

Soittajat kertovat, että Huuhko piti omalle jälkikasvulleen kovempaa kuria kuin nuoriso-orkesterilaisille. Lapsenlapsista pidettiin soittoreissuilla niin hyvä huoli, että nämä olisivat mielestään selvinneet vähemmälläkin seurannalla ja omanikäistensä keskuudessa.
- Mutta kyllä meille muillekin pidettiin tarkka kuri reissuilla siitä, että ensin hoidetaan hommat ja edustetaan Kuusankoskea ja työväensoittajia hyvin, ja sitten vasta huvitellaan, Tarja kertoo.

Tapio Forsström säestää: ennen oli enemmän tapahtumia ja esiintymisiä, nuori polvi on tuonut mukanaan vaikeammin opittavaa ohjelmistoa. Hän täsmentää, ettei nykyisessäkään kapellimestarissa ole valittamista. Ennen, Huuhkon aikaan, liikuttiin kuitenkin enemmän yhdessä.
- Kaikki laulu- ja soittojuhlat olivat tärkeitä, joka vuosi mentiin linja-autolla. Käytiin työväenopiston saunareissuilla, marjareissuilla yhtiön eräkämpillä Mäntyharjua ja Saarijärveä myöten.
Tapio Forsström

Trumpetisti Tapio Forsström oli 12-vuotias tutustuessaan Pertti Huuhkoon. Vuonna 1958 Kymintehtaan ja Kuusaan puolen soittokunnat yhdistyivät ja kokoonpano aloitti harjoitukset vanhalla yhteiskoululla.
- Isä soitti trumpettia ja haitaria ja sanoi minulle: menet työväen soittokuntaan. Ei silloin muita soittokuntia kyllä ollutkaan. Ensimmäiseksi sain vanhan alttotorven, jossa vuoti kaikki, liimapaperilla teipattiin kiinni, ja kolme kaveria alkoi harjoitella yhdellä torvella. Kunnon torven sain vasta ammattikoulun soittokunnassa vuonna -59.

Kun soittokunnat yhdistyivät, soittimien kunto nousi.
- Ruvettiin saamaan kunnalta rahaa. Soittokeikkoja oli paljon enemmän ja niillä rahoilla ostettiin parempia soittimia, Forsström muistelee yhteisiä alkuvuosiaan Huuhkon kanssa.

Esiintymisiä Huuhko selvästi jännitti.
- Hänen kätensä tärisivät, hän oli selvästi jännittynyt, joskus manaili takanamme itsekseen, kyllä sen hänen jännityksensä aisti. Sitten kun kaikki onnistui, hän antoi hyvää palautetta, Tarja Hirsi kuvailee.

Puoluekanta tai aate näkyi Pertti Huuhkon aikana musiikkivalinnoissa, mutta aatetta ei sen enempää levitetty tai vaadittu soittajien keskuudessa.
- Minä olen vaan soittanut, minulla ei ole koskaan ollut mitään puoluekirjaa, Tarja kertoo.

Muihin järjestötouhuihin Huuhko kyllä houkutteli soittajiaan.
- Aina laahasi meitä musiikkiliiton ja Karjala-piirin kokouksiin. Tamperetta myöten piti lähteä mukaan, Antero muistaa.

Antero Tuominen
Kun Pertti Huuhko vetäytyi kapellimestarin tehtävästä ja siirtyi rivisoittajaksi, hän teki sen tyylikkäästi.
- Soitti rivimiehenä entisen oppilaansa vieressä, ei ikinä antanut mitään sivuhuomautuksia johtajalle. Hyvin sopeutuvainen mies kaikin puolin, koko porukka kehuu.

Mitään epäjumalankuvaa entiset soittokaverit eivät Huuhkosta yritä maalailla. He kehuvat häntä asialliseksi ja jämptiksi, kunnianhimoiseksikin.
- Mutta jos yrittää yksin hoitaa kaikki hommat ja sitten lopettaa tehtävässä, seuraajat joutuvat haparoimaan ennen kuin oppivat kaikki tehtävät, Tuominen muistuttaa.

Kapellimestarin merkitys koko orkesterin toiminnalle on muutakin kuin musiikillista antia.
- Huuhko oli se henkinen johtaja, joka piti kaiken koossa. Uudemmat kapellit hoitavat vain musiikin johtamisen, soittajaporukka määrittelee ja lähtee harjoittelemaan Pepen muistokonserttia varten.


Juhlakuvassa ylinnä keskellä dir.mus. Pertti Huuhko


Kulttuurineuvos Eero Niinikosken puhe Pertti Huuhkon muistokonsertissa Kuusankoskitalossa 28.3.2015

Arvoisat Perttin Huuhkon omaiset, hyvät soittajat ja konserttiyleisö

Tämän tilaisuuden päähenkilö director musices Pertti Huuhko oli vaikuttajahahmo. Paikallinen kotiseutuväki valitsi hänet v. 2000 peräti yhdeksi viime vuosisadan eli 1900-luvun kuusankoskelaiseksi. Se on melkoinen tunnustus miehen elämäntyölle. Onneksi nimeäminen tapahtui Pertin elinvuosien aikana, jolloin hän saattoi itsekin iloita tästä kanssaihmisten huomionosoituksesta.

Toinen asia, josta hän saattoi aivan aiheellisesti olla ylpeä ja tyytyväinen on tämä talo. Pertti oli yksi niistä vaikuttajapersoonista, jotka vuosikaudet jaksoivat puhua uuden konserttisalin saamisesta Kuusankoskelle. Ja kun se sitten saatiin vuonna 1985, luulen että niin Pertti kuin monet muutkin olivat otettuja, että konserttisalin lisäksi rakennettiin samaan paikkaan paljon muitakin kulttuuritiloja, saimme kokonaisen Kuusankoskitalon.

Pertti Huuhko tai Pepe, kuten lähipiiri häntä kutsui, oli peruskuusaalainen, syntyisin Kotiharjusta, Kyminpuolelta. Musiikki oli läsnä jo lapsuudessa, sillä Pepen äiti kuului Kaiku-kuoron perustajiin ja harrasti muutenkin laulua. Kiinnostus puhallinmusiikkiin syttyi Pepelle, kun hän seurasi suojeluskuntalaisten harjoittelua Kymin ammattikoulun kentällä tai kun hän näki Kouvolassa majapaikkaansa pitäneen Keski-Suomen rykmentin marssiharjoituksia kotitalonsa läheisyydessä.

Päästyään 14-vuotiaana Kymin ammattikouluun vuonna 1941 hän liittyi opettaja Alvar Korven perustamaan poikasoittokuntaan. Pepe sai käyttöönsä Kymiyhtiön Läskelän tehtaalta peräisin olleen vanhan soittopelin, jollaista hän ei ollut koskaan soittanut. Aikoinaan hän muisteli näitä soittoharrastuksen alkuvaiheita tähän tapaan: "Siel orkesteris mie sit sain sellasen vanhan kurttusen alttotorven. Kymintehtaan puolelt kulettiin kouluun lautal joen yli enkä oikein kehannu viiä paljast torvee - kaverit irvail messingin purijaks - ja niin meikäläin pan torven paperiin ja narul kiinni." Pepen omaksi soittimeksi tuli kuitenkin vähitellen klarinetti eli tuttavallisemmin "lurukeppi".

Ammattikoulun poikaorkesteri, jota Pepe usein muisteli uransa tärkeänä vaikuttajana ja innostajana, vaihtui sotien jälkeen Kymintehtaan Työväen Musiikkiyhdistyksen soittokunnaksi. Kymmenkunta vuotta soittajan pultissa istuttuaan hän kävi Suomen Työväen Musiikkiliiton johtajakurssin ja pääsi kokeilemaan tahtipuikon heilutusta jo vuonna 1955.

Kun Kuusankosken ja Kymintehtaan työväenyhdistysten soittokunnat yhdistyivät 1958 Kuusankosken Työväen Soittajiksi, Pepe valittiin uuden 30 soittajan puhallinorkesterin johtajaksi. Tämä työ jatkui sitten yhtäjaksoisesti 32 vuoden ajan aina vuoteen 1990 saakka. Vielä tämän jälkeenkin hän jatkoi rivisoittajana tutussa orkesterissa ja eräissä muissakin kokoonpanoissa useiden vuosien ajan.

Pepen monipuolista osaamista musiikin parissa kuvaa hyvin se, että nuorempana hän oli mukana paikallisissa tanssiorkestereissa klarinetin soittajana ja myöhemmin myös Kuusankosken sinfoniaorkesterissa Veikko Talven johtajakaudella. Hän oli mukana myös kamarimusiikkiin erikoistuneessa Pilkanmaan orkesterissa ja oli myös Kuusankosken Musiikkikoulun sekä Pohjois-Kymen Musiikkiopiston kantavia voimia lähes 40 vuoden ajan.

Pitkän uransa aikana Pepe sai myös ansaittua tunnustusta ja kiitosta. Tasavallan presidentti myönsi hänelle 1980 director musices -arvonimen ja Suomen Työväen Musiikkiliitto antoi hänelle kultaisen ansiomerkkinsä 1985. Sama järjestö muisti häntä vuonna 2005 kultaisella nuottiavaimella numero 6, joka oli jo valtakunnallisellakin tasolla huomionarvoinen saavutus.

Tärkeänä tukena Pepelle oli Aune-puoliso, jonka osuus orkesterin naistoimikunnassa oli niin ikään keskeinen. Kotona ei kuitenkaan kuultu juurikaan puhallinmusiikkia, sillä klassinen musiikki oli Pepelle mieleen. Kotona soi aina klassinen.

Hyvät kuulijat, Pertti Huuhko piti tarkkaa päiväkirjaa menemisistään ja tekemisistään. Tämän dokumentin mukaan hän nousi orkesterin eteen kaikkiaan 1406 kertaa. Kun tähän lukuun lisätään vielä orkesterin harjoitukset, joita oli 2156 kertaa, voidaan todeta, että Pepen tahtipuikko heilahti soittajien edessä kaikkiaan 3562 kertaa. Olkoon tämä muistokonsertti meidän kaikkien yhteinen kiitollisuudenosoitus hänen mittavasta elämäntyöstään.
Eero Niinikoski


Poimintoja Pertti Huuhkon musiikkiurasta

- Pertti Matti Huuhko syntyi Kuusankoskella 11.6.1927 ja kuoli 5.1.2014, 86-vuotiaana.
- Kymin Oy:n ammattikoulun soittokunnassa 1941-1945
- Kymin Työväen Musiikkiyhdistyksen soittokunnassa 1945-1957
- Kuusankosken Orkesterissa 1947-1970
- Pilkanmaan orkesterissa 1960-1975
- Kymintehtaan Työväenyhdistyksen soittokunnan johtajana 1955-1957
- Kuusankosken Työväen Soittajat ry:n johtajana 1958-1990
- Kuusankosken Musiikkikoulun perustajajäsen, johtokunnassa 1961-1970
- Kuusankosken Musiikkikoulun teorian- ja klarinetinsoiton opettajana
- Pohjois-Kymen Musiikkiopiston hallintoneuvostossa ja johtokunnassa vuosina 1971-1998
- Kuusankosken kulttuuriulautakunnassa 1972-1992 ja varajäsenenä 1992-1996
- KTS:n nuorisosoittokunnan johtaja 19787-1989

Varsinaisen leipätyönsä Huuhko teki Pilkanmaan vedenpuhdistuslaitoksen hoitajana.
jne. jne.



sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Kirkon korjaaminen saa työntekijän mietteliääksi

Laitosmestari Ari Salminen avaa oven Kuusankosken kirkontornin portaikkoon. Kierreportaat ovat niin ahtaat, että leveämmät hartiat hankaisivat rapattua seinää molemmin puolin. Salmiselle ja arkkitehti Edla Mäkelälle reitti on vuoden aikana tullut tutuksi kuntopoluksi, kun aikakellojen taulujen kunnostukseen on etsitty ratkaisuja. Nyt Salminen haluaa näyttää, kuinka yksi kelloista on jo saatu edustuskelpoiseksi ja miten muiden kanssa edetään.

Edla Mäkelä ja Ari Salminen
Ensimmäisellä tasanteella, kellojen alapuolella tiiliseinäisessä kamarissa, Edla Mäkelä alkaa visioida. Kaupungin lupa-arkkitehti on nähnyt maailmalla muunkinlaista suhtautumista kirkkojen käyttöön.
- Tässä olisi mainio tila, tänne mahtuisi väkeä monenlaista tilaisuutta pitämään. Mutta nuo kierreportaat ovat ainoa tie tänne, poistumistietä ei ole. Nyt ei olla Italiassa ja Pisassa, nyt ollaan Suomessa, jossa kaiken pitää olla paloturvallista ja jokaisella mahdollisuus päästä kaikkiin tiloihin. Firezen Duomossa ei olla niin tarkkoja riskien kanssa kuin meillä täällä, siellä alas vievät portaat ovat osin samat kuin ylös johtavat, Mäkelä kuvailee itselleen tuttuja kohteita.

Nyt ollaan kuitenkin Suomessa ja Kuusaalla, asiattomilta pääsy kielletty -ajattelun piirissä. Ari Salminen laskeskelee, että Kouvolan kirkot ovat viikossa vain viitisen tuntia käytössä.
- Voisipa näihin poiketa omaan tahtiin hiljentymään kaiken päivää. Ihmisiltä jää kokematta upeiden rakennusten antama rauha ja kauneus, kun ovet ovat kaiken aikaa lukossa, Salminen harmittelee.

Mäkelällä on konkreettinen idea tähän:
- Voisi tulla samaan tyyliin kuin kuntosalille. Niihinkin pääsee lätkällä sisään - samoin kirjastoon.

Kuusankosken kirkontorniin ei tehdä kiertokäyntejä.
- Turvallisuusvaatimukset ovat tiukentuneet kaiken aikaa. Se on tehnyt kaiken liikkumisen hankalammaksi, vaikka onhan turvallisuus tärkeä asia, Salminen sanoo.

Tämä ajatar odottaa uutta kuosia.
Olemme siis etuoikeutettuja, kun pääsemme katselemaan kirkon kelloja takapuolelta ja Kuusaan maisemia niiden alla olevista ikkunoista. Ne varmasti kiehtoisivat muitakin - niin hyvin kaupunginosan rakennukset näkyvät nyt kun lehdet eivät peitä näkymiä. Vielä yksi kerros, ja olemme kellotaulujen ja vanhan kellokoneiston tasanteella. Sen rattaat seisovat paikoillaan - kellot käyvät digitaaliaikaa.

Kellotauluista yksi on nyt saatu onnistuneesti remontoitua. Viime syksynä siihen vaihdettiin uusi lasi haljenneen tilalle. Mutta koska Kuusaan kirkon kellotaulut eivät olleet läpinäkyviä, taulu piti saada näyttämään naapureidensa kaltaiselta.
-Tänne sisällepäin näkyy vesivaneri, johon on kiinnitetty kahvat. Sen ja lasin välissä on valkoinen peltilevy lasin taustana. Taulun reunoja kiertää led-valonauha, joka syttyy pimeällä yhdessä kirkon ulkovalaistuksen kanssa. Sen valotehoa voi muuttaa, jos halutaan vaikka vaihtaa tunnelmaa, Salminen kuvailee.

Ari ja korjattu kellotaulu
Kolmelle muulle tehdään tämän vuoden aikana sama temppu. Kellotaulun laidoilla olevat suorat loisteputket korvataan kehää noudattelevilla ledeillä. Loisteputkien hahmot näkyvät ulospäin häiritsevästi, mutta led päihittää ne muutenkin.
- Ledien ja loisteputkien energiankulutus on eri planeetoilta. Kirkkosalin valaisinkruunuihinkin vaihdettiin led-lamput, ja sähkölasku on roimasti pienentynyt, laitosmestari Salminen kertoo.

Edla Mäkelää ja Ari Salmista alkaa naurattaa, kun he muistelevat viimesyksyistä kellotauluremonttia.
- Varsinainen projekti! Tiedettiin, että tauluun tarvitaan valkoinen tausta valoa heijastamaan, mutta haluttiin testata että se varmasti käytännössä toimii. Meitä oli täällä mukava porukka, jolla viritettiin iso pala valkoista paperia ja pahvia yhden kellotaulun taustalle puoliväliin saakka. Sitten juostiin alas kadulle katsomaan, toimiiko. Kun kellotaulun alaosa oli valkoinen ja yläpuoli tumma, näytti kuin kirkontorni olisi puolillaan maitoa. Naurettiin, että Putin-maitoa, kun silloin kohistiin Putin-juustosta, Edla virnuilee.

Kellotauluprojektissa kunto kasvaa, Edla tietää.


Valkoinen tausta toimi, ja se tehtiin pellistä. Kokeilut muilla kelloilla jatkuvat. Viimeksi on yritetty vetää maitomaista lakkapintaa lännenpuoleiseen lasiin. Se halkeilee ja lohkeilee pois.








- Alun perin näissä oli monta kerrosta maaleja vuosikymmenten varrelta, hyvin krakeloituneita kerroksia. Ne putsattiin pois, ja kellotauluista tuli harmaat. Sitähän kaikki ovat ihmetelleet. Vedettiin tämä uusi tuote pintaan, mutta kun nykymaalit eivät enää saa olla myrkyllisiä kuten ennen, ne eivät kestä.

Remontissa menetetään kellotaulujen eri värit. Tähän asti yksi kelloista on ollut vaalea, yksi vihertävä, yksi sinertävä, yksi rusehtava. Nyt kaikista tulee samanlaiset vaaleat. Tämä muutos ei kuitenkaan edellytä erityistä lupaa, vaikka Kuusankosken kirkko on suojeltu 90-luvulla Kirkkohallituksen erillispäätöksellä.

Jos työt sujuvat hyvin, kellotaulut ovat valmiit kesän lopulla. Rakenteet tekee seurakuntayhtymän oma väki, sähkötyöt Sähköpalvelu Leino Oy. Hintaa remontille kertyy jotakin 5000:n ja 10 000 euron väliltä. Kirkkosalin akustiikan parantaminen verhoilla tai käytävämatolla saa nyt odottaa, rahat käytetään tänä vuonna kellotauluihin.

Vanhan vaaliminen saa mietteliääksi, Ari kertoo.
Aika kulkee kulkuaan, kirkon kellot mittaavat sitä parhaan kykynsä mukaan ja näyttävät useimmiten kaikki neljä samaa aikaakin. Työt vanhan rakennuksen kunnostuksessa ovat saaneet laitosmestari Ari Salmisen miettimään kirkon tehtävää ja ihmisen osaa.
- Ihmisenä oleminen jäsentyy tällaisen historiallisen  rakennuksen kautta. Entisajan ihmisillä on ollut näky tehdä jotakin. Tämä on ollut valtava työ aikana, jolloin työkaluista oli pulaa - ei nostureita, ei mitään apuneuvoja. Se velvoittaa meitäkin omassa työssämme panemaan itseämme likoon, jotta tämä säilyisi. Eikä saa tyytyä tähänkään vaan pitää miettiä koko ajan ratkaisuja, joilla palvelemme ihmisiä. Mikä olisi siihen parempi paikka kuin kirkko keskellä kylää?


Vasemmalla kunnostettu, oikealla remonttia odottava kellotaulu.

Raine Martikaisen kuvia kellotornista









Katso lopputulos:
http://minkuusas.blogspot.fi/2015_10_28_archive.html

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Jyrki Taskinen herättelee Kymen Pirtin perinteitä

Ravintolayrittäjä, krouvari Jyrki Taskinen ei muista mitään ensimmäisestä kerrastaan Pirtissä. Selitys ei ole se ensimmäisenä mieleen tuleva, vaan se, että hän oli ensi käynnillään nelivuotias. Taskinen silmäilee ravintolaansa tyytyväisenä: vuoden takainen hankinta oli fiksu juttu. Pöytäseurana on lisäkseni Leena Tolvanen, joka on katselemassa lapsuuden ympyröitään, Osuuskauppaa pikamyymälöineen ja hotelleineen.
Jyrki Taskinen kehittää Pirttiä harkiten.

Taustalla soi Matin ja Tepon Mä joka päivä töitä teen. Asiakkaita on puolen päivän aikaan liikkeellä jonkin verran. Joku nakuttaa seinustalla olevaa pelikonetta, muutama tupakoitsija istuksii lasikopissa. Taskinen haluaa pitää menon entisellään.
- Kansanravintolat ovat olohuoneita. Täytyy olla tosi varovainen sen kanssa, mitä niissä tekee. Pöydän paikkaa muuttamalla voi pilata paljon, Taskinen painottaa ja osoittautuu perinteiden ystäväksi.

Entisen Osuuskaupan kiinteistössä Jyrki Taskinen ja hänen yhtiökumppaninsa Helena Huovinen avasivat oman ravintolatoimintansa viime vuonna. Vanhoja kuusaalaisia riemastuttaa se, että samalla palasi käyttöön vanha nimi Kymen Pirtti. Paikka oli välillä nimeltään Pippuri.

Taskisella ja Huovisella on neljä ravintolaa, kaikki Restelin entisiä paikkoja. Kuusaalla ovat Wanha Kalastaja, Botticellin paikalle tuleva Kattila ja Kymen Pirtti, Korialla Kujakolli. Vuoden verran heillä oli myös Voikkaalla Wanha-Lautturi.
- Marraskuussa avasimme Wanhan Kalastajan Valtakadulla ja pääsin seuraamaan entistä kotikaupunkia lähempää. Huomasimme, että Kuusankoski on tosi vireä. Kuusankosken keskusta, kaupallinen palvelu ja kysyntä ovat elpymään päin. Tänne kannatti panostaa, Jyrki Taskinen kertoo.

Restel oli luopumassa Pirtistä, ja se sai Taskisen ja Huovisen pohtimaan toiminnan laajentamista täällä. Paikan historia ja perinteet painoivat puntarissa.
- Meidän oli tehtävä jotain, ettei tämä muuttuisi muuksi kuin Kymen Pirtiksi. Olemme kumpikin Restel-taustaisia, ja meille on opetettu samat pelisäännöt: lainsäädäntöä noudatetaan, kaikki velvoitteet hoidetaan, maksetaan verot Suomen yhteiskunnalle, Taskinen luettelee.

Maton tilalle tulee tanssiparketti.
Ei siis muutoksia Kymen Pirttiin, perinteet kunniaan! Jotain kuitenkin uudistetaan. Karaokekorokkeelle tulee parketti, että ihmiset pääsevät tanssimaan. Ravintolaan hankittiin uusi biljardipöytä, ja Totosta on tehty tärkeä osa ravintolan ohjelmaa.
- Nyt panostetaan asiakkaiden viihtymiseen ja turvallisuuteen. Alusta lähtien meille tuli viikonlopuiksi järjestyksenvalvoja ja narikka käyttöön. Hän hoitaa, että liikeideaan soveltuvat asiakkaat pääsevät sisälle ja ravintolaan soveltumattomat asiakkaat eivät.

Pirtti 50-luvulla
Taskinen ja työkaverit ovat nähneet vaivaa Pirtin  ilmeen vuoksi. Englannissa toimiva suomalainen mainostoimisto tuli apuun, kun Taskinen ja Huovinen saivat käyttöönsä Kymen Pirtin vanhan logon.
- Vanhaa fonttia ei löytynyt mistään luettelosta. Tuttu paikallinen taiteilija piirsi kuitenkin mallista alkuperäisen fontin. Se lähetettiin Liverpooliin ja sillä saatiin takaisin vanha logo. Historiataustoja pengottiin kuukausia, mutta niitä oli vaikea löytää. Olimme jo ostaneet paikan, kun yhden laatikoston uumenista löytyi nippu valokuvia talosta. Silloin tajuttiin: Tässä tämä on!

Perinteeseen on hyvä nojata muutenkin. Jyrki saa nähtäväkseen Leena Tolvasen tuomia vanhoja valokuvia Osuuskaupasta.

- Apua, tää lihatukki on meillä. Herra varjele! Tämä löytyi vanhan Martinan varastosta viime kesänä. Veimme sen turvaan Kujakolliin, se on siellä nyt rekvisiittana. Kun tuntee historian, pystyy paremmin elämään tätä päivää ja näkee ehkä vähän tulevaisuuteenkin, Jyrki tuumii.

Osulan lihatukki jatkaa elämäänsä Korialla.
Kattilan ja Kymen Pirtin keittiöt eri maailmoista

Kymen Pirttiin mahtuu ulkoruokinta-aikaan 180 ihmistä. Viikonlopun aikana ravintolassa ehtii käydä 350-450 asiakasta. Heitä houkutellaan väliin paikalle elävällä musiikilla. Tarjolla on ollut tanssiorkestereita, bluesia, oman kylän poikaa Harri Marstiota. Hän esiintyy myös Kujakollissa pääsiäissunnuntaina.
- Pelle Miljoona tulee elokuussa, nyt tavoittelen Anita Hirvosta, Taskinen suunnittelee.

Ruokaa saa syödäkseen täälläkin, Jyrki esittelee ruokalistaa: pikkupurtavaa, salaatteja ja sellaista josta nälkä lähtee.
- Tämä on sellaista pubiruokaa. On meillä pizzojakin, aitoja Lidlin pizzoja joihin käytetään aitoa Lidlin Mozzarella-raastetta. Paistetaan korkeapaineuunissa. Yksi gourmet-henkinen kaverini ei oikein välittänyt maistaa, Taskinen virnistää.

Kymen Pirtissä nälkä lähtee eri ruoalla kuin Kattilassa.
Pian avattavan Kattilan ruokatarjonta lähtee eri pohjalta.
- Sen ruokalistalla painotamme lähiruokaa, luomua, puhtautta ja suomalaisuutta siinä määrin kuin se on mahdollista. Haemme osaavaa henkilökuntaa, joka uskoo samaan arvomaailmaan mihin me.

Ravintola Kattila tulee tarpeeseen.
- Aikamme kuunneltiin Kouvolan keskustassa, että mistään ei saa illalla ruokaa, vaan kymmenen jälkeen auki on vain kebab-paikkoja. Ihan pelkästään ruokaravintolaa ei Kuusankoskelle kannata tehdä eikä edes Kouvolaan. Mutta meillä on iso terassi ja Wanha Kalastaja vieressä, se tuo paljon synergiaetuja. Restel oli aikoinaan rakentanut ravintolat yhteen, joten meidän piti vain avata kolme seinälevyn ruuvia, jolloin Kattilasta pääsee Wanhaan Kalastajaan.

Monivaiheinen kierros maailmalla

Jyrki Taskinen on selvästi palannut juurilleen.
- Asun tosin Korian demokraattisessa tasavallassa, jolla on ystävälliset suhteet Kouvolaan ja sama valuutta, mutta sydämeni on Kuusaalla. Täällä asuvat vanhempanikin.

Krouvari Taskinen on syntynyt Kuusaalla, asui lapsena Salomaan talossa Keskustan koulun vieressä, siinä leipomon talossa. Hän kävi ammattikoulun ja lähti muualle opiskelemaan, luki kokiksi ja tarjoilijaksi ja hankki esimieskoulutuksen. Sitten hän kiersi Restel-ketjun ravintoloissa päällikkönä 14 vuotta.
- Kun tulin Lapista pois, ensimmäinen paikkani Restelillä oli Kouvolan Puistokartano hotelli Martinassa. Sitten minut heitettiin Helsinkiin, taas Martinaan. Sitten minut siirrettiin Nastolaan. Kun kerkisin purkaa muuttolaatikot, tuli siirto Tampereelle. Tampereelta ne heitti Vaasaan ja meinasi unohtaa minut sinne. Sitten takaisin Tampereelle ja taas Vaasaan, kunnes ne siirsi Lahteen. Silloin sanoin, että tämä on minun viimeinen siirtoni. Jos tästä selviän ilman romahdusta, niin ihme.

Muutto työpaikasta ja paikkakunnalta toiselle on kai aika rankkaa. Ihmiset eri puolilla Suomea ovat erilaisia.
- Maailmalla pärjää, jos menee sinne nöyrin mielin mutta ei nöyristellen. Voi kysyä, että anteeksi mutta en tiedä mitä tarkoitat.

Nyt Jyrkiä ilahduttaa havainto, jonka hän on tehnyt mm. Miä oon Kuusaalt -ryhmästä.
- Tähän saakka kuusaalaisia on aina potkittu päähän, vaikka Kouvola on ollut kuiva ja tylsä virastokaupunki ja Kuusas taas vireä kulttuurin ja urheilun kehto. Niin hienoa, että kuusaalaiset alkavat olla ylpeitä siitä, että asuvat Kuusaalla. Yhteisöllisyys on alkanut kasvaa, Jyrki hehkuttaa.

Tässä kohtaa me kolme kuusaalaista alamme olla jo aika tukevassa kotiseutuhengessä ihan ilman kemiallisia avusteitakin. Leena Tolvanen muistaa, että hänen Eino-isänsä nimitti kouvolalaisia rautatieläisten risaperseiksi. Kertaamme taiteilijoita, urheilijoita, missejä ja muita kuuluisuuksia, joita Kuusas on kasvattanut. Löysityön pitkillä vapailla on ehtinyt kehittää monenlaista tekemistä. Taskinen haaveilee, että joku taiteilijayhteisö ostaisi Heinosen kaupan ja perustaisi siihen työpajan lisäksi kahvilan. Leena Tolvanen hallitsee kuusaalaisen nimittelyperinteen.
- Kun veljentyttö meni Sibelius-lukioon, niin minä sanoin että meidän tyttö meni Petelius-lukioon, Leena naureskelee.


Visioita riittää, ja uskoa tulevaisuuteen. Varmasti riittää myös janoisia, ja nälkä meillä on aina vieraanamme. Jutellessa Leena Tolvanen kaivaa vielä käsilaukustaan vanhan paperisen Pirtti-logon ja saa Jyrki Taskisen jälleen huokailemaan ihastuksesta.




Lue Osulasta myös Leena Tolvasen muistot:

http://minkuusas.blogspot.fi/2015/03/leena-tolvasella-oli-koti-osulassa.html

Leena Tolvanen ja Jyrki Taskinen.

Hotellisiivessä lapsena asunut Leena Tolvanen ratkaisi Jyrkiä askarruttaneen kysymyksen, miksi ahtaassa vintinportaassa on vinssi. Tolvaset kuivattivat talvisin pyykin ullakolla, ja pyykkikori nostettiin ylös vinssillä, kun sen kanssa olisi ollut liian vaarallista kiivetä tikkaita.


 

Kymen Pirtin yläkerrassa entinen hotelli on tyhjillään, paikat rempallaan. Täällä on viimeksi pidetty majataloa vuosia sitten. Home estää nykyisin tilojen käytön, eikä uusi Kymen Pirtin yrittäjä innostu hotellitoiminnan pyörittämisestä. Nyt panostetaan ravintolamaailmaan.



keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Leena Tolvasella oli koti Osulassa

Entisen Osuuskaupan talon omistaa nyt Suomen Lähikauppa Oy.

Leena Tolvanen liikkuu Kuusaan Valtakadun Siwan tiloissa kuin kotonaan. Ymmärrettävää, sillä hän on pikkutyttönä asunut samassa talossa, silloin Osuuskaupan rakennuksessa, Kuusaan kirkon lähellä. E-liikkeen Pikamyymälän paikalla on nyt Siwa ja hotelli on tyhjillään, mutta Kymen Pirtti on palannut uusin voimin. Siitä seuraavassa jutussa, nyt muistellaan vuotta 1951, kun Kiviset muuttivat Myllykalliolta Kuusaalle.

Leena Tolvanen
- Tässä oli ovi pieneen tuulikaappiin, josta pääsi vasemmalle pikamyymälään ja oikealle leipä- ja maitopuolelle. Se oli vanhan ajan myymälä, jossa oli tiski. Maitoa myytiin 50-luvun alussa kannuun, samalla tavalla mitattiin kermaa. Pikamyymälä oli sekatavarakauppa eli ruokakauppa, Leena Tolvanen kertoo.

Leena on Kivisen perheen tyttöjä. Isä Eino Kivinen oli E-liikkeen palveluksessa, ja perhe asui ennen Kuusaan puolelle tuloaan Myllykalliolla. Sielläkin Eino oli osuuskaupanhoitajana. Aikakirjoissa Kuusaan pikamyymälä on merkitty avatuksi vuotta liian myöhään.
- Oikea vuosi oli 1951. Me muutimme huhtikuussa, asuimme täällä jo kun isän syntymäpäiviä vietettiin 17.4., silloin yhdeksänvuotias Leena muistaa. Hän on tarkistanut vuosiluvun kahdelta vanhalta naapurilta. Toinen heistä oli töissä kenkäkaupan puolella mutta kävi karkkitiskillä auttamassa ruuhkan iskiessä.

Pikamyymälä oli uusinta uutta

Kirkonseudun osuuskaupassa oli maaseudun ensimmäinen pikamyymälä. Myymälänhoitaja Eino Kivinen lähetettiin ensin opiskelemaan uutta konseptia kurssille Elannon vähän aiemmin  käynnistyneeseen pikamyymälään. Kuusaan pikamyymälä avattiin kesän -51 alussa, samoin ravintola Kymen Pirtti.

Pikamyymälä oli ihan uutta kuusaalaisille tuohon aikaan. Se tarkoitti itsepalvelumyymälää, mutta karamelleille ja lihalle oli omat tiskit ja myyjät. Lihatiskillä oli jonkin aikaa lihaneuvojana Väinö Purje, joka 70-luvulla tuli tutuksi Keskon ruokakauppojen tv-mainoksista. Leena Tolvanen muistaa pikamyymälän hyllyjen artikkelitkin.
- Keskimmäisellä hyllyllä oli toisella puolen hedelmät ja toisella makkarat. Ne pakattiin kaupassa sellofaaniin ja saumattiin kiinni. Tuttu myyjä kertoi, että ihmiset eivät osanneet alkuun toimia pikamyymälässä. He veivät ostoskärrytkin kassan jälkeen mukanaan ja jostain syystä tien yli Stålhammarin puolelle. Myyjä juoksi perään sanomaan, että kärryt piti jättää kauppaan, Leena Tolvanen nauraa.

Eino Kivinen palvelee lihatiskin pikamyymälässä asiakasta, jolla on pikamyymälän uutuus, ostoskori. Taustalla näkyy maito- ja leipäosasto.

Pikamyymälässä oli kaksi kassaa. Siitä vasemmalle tieltä katsoen oli rautakauppa, samaa Osulaa sekin. Sen kupeessa myymälänhoitaja Eino Kivisellä oli pieni toimistotila. Siinä oli säästökassa, jossa asiakkaat saivat nostaa eläkkeitään ja tallettaa rahojaan.

Eino Kivinen ja Säästökassan asiakas
Seinän takana kadun suuntaan työntyvässä ulokkeessa oli oikealla vaatekauppa, jossa myytiin myös liinavaatteita ja kankaita. Ikkunassa järjestettiin joskus muotinäytös. Vaatekaupan vieressä oli kenkäkauppa. Näihin kahteen oli oma sisäänkäynti tien puolelta. Talon alakerrassa torin puolella oli leipomo, jonka ensimmäinen leipuri oli Salonen.

Entisaikaan ruokakaupassakin näyteikkunat somistettiin esimerkiksi hernerokkatölkkien pyramideilla, ja kauppaan näki sisälle. Leena muistaa jäätelökioskin kenkäkaupan kulmalla. Kirkonpuoleisessa päädyssä on ollut myös Osuuskaupan bensamittari.
- Täyden palvelun tavaratalo. Isää tultiin joskus hätyyttelemään kotoakin bensaa myymään, mutta pääasiassa myyntiä oli vain kaupan aukioloaikoina. Ja mieluiten piti olla paras raha, Leena muistelee.

Alkuperäinen järjestys jatkui kuusikymmenluvulle. Mutta kun Centrum valmistui ja vaatekauppa siirtyi sinne, koko Osulan tilasta tuli ruokakauppa, E-market tai E-halli. Leena Tolvanen on asioinut kiinteistössä kaikissa vaiheissa. Nykyinen Siwakin on perheen lähikauppa.
- Minusta paikka tuntuu yhä tosi kotoiselta, vaikka meidän perhe muutti täältä vuonna 1956.

Tavarahissi leikkipaikkana

Leenalle Osulan nurkat tulivat tutuiksi, kun Kivisen lapset pääsivät kaikkialle taloon.
- Torstaisin tuli kuorma, ja me pyörittiin joukossa katselemassa ja leikkimässä. Meidän Matti ehkä jo auttelikin vähän, mutta me muut ajeltiin tavarahissillä ylös alas. Isä aina varoitti, että asiakkaat eivät saa nähdä meitä liikkeen puolelta. Äiti oli ehkä hätistellyt meidät jaloistaan kaupan puolelle, että sai rauhassa ommella.

Leena ja Kivisten ikkunat yläkerroksessa.
Kivisillä oli olohuone, makuuhuone, pieni keittiö ja vessa. 
- Sisävessa tuntui meistä aika hienolta, kun Myllykalliolla oli käyty ulkohuussissa. Suihkua asuntoon ei kuulunut, mutta joskus juhlapyhinä, kun hotelli oli tyhjä, saimme käyttää hotellin yhteistä kylpyhuonetta. Jouluisin oli hienoa, kun me lapset päästiin hotellin puoleiseen käytävään liukuilemaan - silloinhan ei asiakkaita ollut.

- Meidän perheessä oli äiti, isä, kolme lasta ja mummo. Kun makuuhuoneeseen levitti kolme sänkyä, siihen mahtui äidin ompelukone ja joku kaappi eikä mitään muuta. Äiti ja isä nukkuivat sohvalla olohuoneessa ja mummo keittiössä pukkisängyssä, joka pistettiin päiväksi komeroon. Meidän Eija syntyi vielä vuonna -55 joukon jatkoksi. Äiti ompeli muille vaatteita, joten niissä tiloissa kävi vielä vieraitakin.

Taloa ei ollut ajateltu lapsiperheiden asunnoksi, joten pyykin kuivaamisessa oli ongelmia.
- Tuossa kirkon vieressä oli Vihavaisen talo ja äiti kysyi, saisiko hän kuivattaa pyykkiä heidän naruillaan. Talvisaikaan pyykit vietiin hotellin vintille pystysuoria tikkaita pitkin pienen kattoluukun kautta. Se oli niin vaarallista, että joku laittoi aukkoon vinssin koria varten, Leena puistelee järjestelylle päätään.

Edellinen Osuuskaupan talo tien toisella puolen vähän kirkolle päin.

Kun kerran torin laidalle katsellaan, niin tietysti muutkin vanhat rakennukset nousevat mieleen, lihantarkastamo ja taksiasema torin ylälaidalla, torikatokset.
- Tuossa Salmisen entisen kaupan kohdalla oli puutalo, jossa oli ollut Osula ennen tämän liiketalon rakentamista.





Näkymättömiä rajoja

Leena Tolvanen tiirailee alapihalta hotellin yläkertaa. Neljä torinpuoleista ikkunaa olivat heidän, mutta niiden uusi ulkoasu ei miellytä Leenaa. Ennen ikkunoissa oli tuuletusluukku, nämä näyttävät liian uudenaikaisilta. Pieni parveke kuului hotellille.
- Siihen aikaan hotellin lakanoita tuuletettiin oikein pöllyttämällä. Mekin käytimme joskus parveketta.

Leena sisarustensa Kaijan ja Matin ja Siivosen Esan kanssa.
Kivisten lisäksi liiketalossa asui muitakin: talonmies perheineen, viinikassa perheineen, leipurin perhe, portsari ja toinen viinikassa ja keittäjä. Pieni yhden huoneen asunto oli ravintolan henkilöstön käytössä.

Energiahuoltoa
Osuuskaupan rakennusta lämmitettiin haloilla. Siipiosan tyvessä näkyy ovi porraskäytävään, josta päästään hotellin kerroksiin.



Leena huokaa ihastuksesta, kun Siwan kaveri käy ystävällisesti esittelemässä tiloja. Kiipeämme porraskäytävää, jonka kaidetta Leena on pienenä laskenut lukemattomat kerrat persmäkeä - vaikka äiti oli kieltänyt. Ovesta päästään myös kellarikäytävään, josta talon lapset saivat käyttöönsä yhden kellarikomeron kerhohuoneeksi.
- Minun teki mieli partioon, mutta isä ei laskenut, koska oltiin sosialidemokraattinen perhe. Siitä kai korvauksena saatiin pieni koppi, "kolo", jossa pidettiin lasten kesken omaa kerhoa.

Rajanvetoa eri ryhmien välillä käytiin myös aikuisten kesken. Yhtiön saunoihin ja pesutuville Kivisillä ei ollut asiaa, koska he olivat "sivullisia". Leena sanoo, että kateus piti huolen siitä, että väärät henkilöt eivät palveluita saaneet.
- Meillä oli pari muuta saunapaikkaa Myllykalliolla. Tai sitten tulimme kapearaiteisen Päkällä ammattikoulun pysäkille, menimme lautalla joen yli Kyminpuolelle ja kävelimme Kivimäelle mummolaan saunomaan. Joskus isä vei iltaisin salaa muilta pyykkikorin tuttavalle, joka pesi meidän pyykin yhtiön pesutuvassa. Kai se rikos nyt on vanhentunut, että voi tunnustaa, Leena hymyilee.

Osuuskauppaväki oli myös jakautunut keskeltä. Kuusankoskella oli paljon E-liikkeen kauppoja ja vähemmän Ympäristön kauppoja. E-liike oli työväestön oma osuusliike, Ympäristö maalaisten toimintaa.
- Ympäristön kauppaan ei menty, nehän oli vihollisia, Leena sanoo.

Kaupan alakerrassa asui monta Osulan työntekijää.
Osuuskaupalla oli Leenan mielestä jotenkin hienoa asua, vaikka perheen lapsista olikin keljua muuttaa pois rakkalta Myllykalliolta. Hotellissa asui välillä kuuluisuuksia, ja lapset kävivät hakemassa heiltä nimikirjoituksia. Tästä kodista Kiviset muuttivat Kettumäentie 1:ssä toimineen Osuuskaupan yläkertaan vuonna -56, kun hotelli tarvitsi lisää tilaa. Siellä asui myös Väinö Purje perheineen ja muitakin tuttuja e-liikkeeläisiä.

Jatkamme talon kiertämistä torin puolen pääsisäänkäynnille. Siinä oli 50-luvulta eteenpäin Ala-Pirtti, ravintolan   karvalakkipuoli. Ravintolat eivät tulleet Kivisen lapsille tutuiksi vuosikymmeniin.
- Eihän meidän lapsuudessa ja nuoruudessa käyty ravintolassa syömässä perheittäin niin kuin nykyään. Muistan miten helluntailainen Kolun neiti, keittäjä, suri usein että "minä näitä juoppoja joudun passaamaan".

Pyykki vietiin talvella tästä vintille kuivumaan.
Isä ja tytär kunnan töihin

Eino Kivinen oli osuuskauppamies jo nuoresta. Hän aloitti Tirvan myymälässä 30-luvun jälkipuoliskolla. Vuonna -39 hän meni naimisiin Saaran kanssa, ja nuoripari muutti Myllykalliolle. Myllykalliolta perhe muutti Kuusaan Osuuskauppaan ja siitä vuonna -56 Kettumäentie 1:n Osuuskaupan yläkertaan.
- Siihen aikaan E-liikkeen myymälöitä oli Kuusaalla paljon. Kuusaanniemessä oli yksi, ja Valtakadun liiketaloissakin toimi vähän aikaa osuuskauppa, siinä missä oli äskettäin kampaamokin. Myllykalliolla oli kauppa, Tähteessä vanhan Tähteen kauppa Varjopolulla ja uusi siinä missä nyt on seurakunnan tiloja. Pilkanmaassa, Voikkaalla ja Mattilassa oli myymälät, Kyminpuolella oli Niskalan kauppa ja Ykkönen, ja Kymin asemalla, Rauhanharjussa ja Kolarinmäellä oli myös myymälät. Kilpailijan, Ympäristön, myymälöistä muistan vain Kyttärinmäen myymälän.

Eino Kivinen siirtyi Osuuskaupan myymälänhoitajan tehtävistä kunnalle hankintapäälliköksi vuonna 1960.
- Isä oli E-liikkeen mies ja sosialidemokraatti, joten hän sai viran. Niin se meni Kuusaalla silloin,
niin minä sen asian olen ymmärtänyt. Samalla tulee  myönnetyksi, että isällä ei ollut varsinaista koulutusta virkaan - hän oli käynyt ammattikoulun metallipuolella - mutta työuransa takia hän oli "pätevä" niitä töitä hoitamaan. Ja todellisuudessa johtajat häntä käyttivät paljolti ihan juoksupoikanaan. Jos siihen virkaan olisi joku ekonomi valittu -  ei olisi varmaan juoksupojaksi alkanut. Isä osti puita kaupungille, ruokia kouluille ja kaikkea sellaista. Hän oli mukana kunnallispolitiikassa, valtuustossa, ja seurakunnan luottamustoimissa kirkkoväärtinä, Leena Tolvanen muistelee.

Eino Kivinen kuoli äkillisesti aivoverenvuotoon vuonna -75, 62-vuotiaana.
- Meille kaupungin väelle tehtiin uimahallilla kuntotestit vähän ennen isän kuolemaa. Minä sain erittäin huonon tuloksen ja isä erittäin hyvän. Mutta siihen aikaan ei osattu tehdä mitään, jos suoni katkesi päästä, Leena sanoo.

Leena Kivinen kävi ylioppilaaksitulonsa jälkeen kauppaopiston yksivuotisen ylioppilasluokan.
- Haaveilin kirjastonhoitajan ammatista, mutta se olisi tullut liian kalliiksi. Koulutusta antava Yhteiskunnallinen korkeakoulu oli juuri muuttanut Tampereelle. En tiedä, olisinko päässytkään. Kesätöissä olin ollut kirjastossa ja se työ oli mukavaa.  Kun valmistuin ylioppilasmerkonomiksi kauppaopistosta vuonna -63, pääsin kesätöihin kaupungin sosiaalivirastoon. Siellä tuli vanhemman toimistoapulaisen virka auki, ja minä sain sen. Kun alkoi saada omaa rahaa, ei enää tehnyt mielikään muualle.
Tuttu parveke herättää muistoja.

Jossain vaiheessa Leena Tolvanen ylennettiin kanslistiksi, sitten virka taas muuttui, hallintosihteeriksi.
- Sitten virat muutettiin vielä työsopimussuhteisiksi, koska niistä sai ihmiset helpommin potkittua pois. Arvonalennushan se oli. Sanoin, että viraton vaan ei työtön. Istuin Helmisen Heikin ja Korpelaisen Niinan porstuassa seulana, ettei ihan kaikki pääsisi sisälle. Kirjoitin esityslistoja ja pöytäkirjoja, kaikkea sellaista. 41,5 vuotta olin kaupungilla töissä.
Osulan tyttö on viihtynyt ikänsä Kuusaalla. Naimisiin hän meni Veikkonsa kanssa vuonna -66, lapsia syntyi kaksi. Työelämän suhteen Leena piti lapsuuden lupauksensa.
 - Mummo kertoi minun sanoneen pienenä, että kun minä saan työpaikan niin minä en sitä vaihda.

Nyt Tolvaset asuvat Mäenpääntiellä, ihan Leenan lapsuusmaisemissa. Siitä kipaisee nopeasti lähikauppaan, Osulan paikalla toimivaan Siwaan.

Mitä kuuluu Siwan naapurille, Kymen Pirtille? Lue täältä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2015/03/jyrki-taskinen-herattelee-kymen-pirtin.html

Osuuskaupan rautaosaston paikalla myydään nyt karkkia.
Nykyasiakkaalle itsepalvelu on helppo homma.
Leikkelehylly on Osulan lihatiskin kohdalla.
"Tämä oli meidän makuuhuone."
Hotelli on tyhjillään.





Kymiläisten tarinat kirjana

Min Kuusas -blogin tehdashaastattelut on nyt koottu kirjaksi. Näiden kansien välissä viitisenkymmentä entistä kymiyhtiöläistä kertoo työstää...