Huhtikuun teemana ovat taiteilijaromaanit tai tietokirjat taiteesta

https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_04.pdf

Pihla Hintikka, Hetken Pariisi on meidän

Elena omistaa taidegallerian Pariisissa ja etsii kunnianhimoisia, kantaaottavia taiteilijoita. Ines on muotitoimittajana juorulehdessä ja kaipaa jotain asiallisempaa työtä. Alma luo uraa mallimaailmassa ja vasta opettelee sanomaan häiriköiville miehille ei. Rinnalla kulkevat heidän miehensä - rakastettuja, ystäviä, aviopuolisoita. Muotitalon omistaja Victor haluaa yhdistää taiteen ja muodin vaatteissaan, ja siitäkös sotku syntyy. Pierre työskentelee taidegalleriassa mutta sekaantuu huumekauppaan. Sachalla on yksivuotias lapsi mutta häntä innostaa enemmän suhde liiton ulkopuolella. 

Nämäkään ainekset eivät vielä riitä, ja mukaan syötetään pakolaiskysymys ja muodin raadollisuus. Muotimaailman suuri ongelma ei kuitenkaan ole se meidän tuntemamme, eli että vaatteiden valmistus tuottaa kymmenesosan hiilijalanjäljestä ja kuluttaa hillittömästi vesivaroja. Kirjassa tuskaillaan enemmän sitä, että muodin tekijät uupuvat, kun mallistoja pitää nykyään tehdä niin monta vuodessa. Pakolaiskysymystä lähestytään nuorten miesten hyväksikäytön näkökulmasta.

Tämä on niitä jännittäviä romaaneja, joissa heitetään ilmaan monen monta palloa mutta otetaan niistä hallitusti alas vain osa. Lukija saa ihan itse päättää, miten kunkin elämä järjestyy sen jälkeen, kun loppusivuilla tapahtuneesta terroriteosta on selvitty. Kannattaa lukea, tämä tarina ei jää painamaan mieltä jälkeenpäin.

 

Richard Osman, Torstain murhakerho

Pari viimeksi lukemaani kirjaa olivat sen verran eteerisiä ja sielukkaita, että tähän väliin tarvittiin jotain arkisempaa taiteilijagenren ulkopuolelta. Olen periaatteessa sitä mieltä, että elämä on liian lyhyt, jotta ehtisi lukea saman kirjan uudelleen. Tavoilleni uskollisena olen poikennut säännöstäni mm. Gogolin Kuolleiden sielujen ja varsinkin Dickensin teosten kohdalla. Joskus sitä vain ikävöi toissavuosisadan brittihahmoja kuin omia ystäviään, varsinkin jos heidät on esitelty viiltävän terävänäköisesti ja lämpimän huumorin säestyksellä. Nyt joukkoon on liittynyt Richard Osman. 

Nelihenkinen noin kasikymppisten naapurusten porukka ratkoo asuinyhteisössään murhia poliisien avuksi ja riesaksi. Osman jatkaa siitä, mihin Agatha Christie päätti neiti Marplensa kanssa. Kirjasarjassa ihastuttaa tekstin nokkeluus, rivien välissä alituiseen lymyävä huumori ja varsinkin se missä valossa ikäihmiset nähdään. Nämä ovat nimittäin teräväpäisiä, omavaltaisesti toimivia, järjen ääntä noudattavia ja sopivasti ovelia nuorempiaan viisaampia ongelmanratkaisijoita. Hyviä roolimalleja meille perässätulijoille.

Pirkko Soininen, Kipulintu

Maila Pylkkösen tuntevat varmasti kaikki runoudesta kiinnostuneet. Meille muille hän on jäänyt vieraaksi. Tämän kirjan myötä sivistyy tietämään Pylkkösen erityisen aseman suomalaisessa runoudessa. Arvostelut ylistävät hänen taitoaan kirjoittaa runoja, joissa puolikypsän puolukan ihmettely muuttuu seikkailuksi, arkiset havainnot siirtyvät kielestä tapahtumiksi. Runousoppineet varmasti ymmärtävät mitä se tarkoittaa.

Soininen kertoo Pylkkösen elämän karuudesta ja kauneudesta. Tämä päätyy neljä kertaa Nikkilän mielisairaalaan, luopuu kahdesta lapsestaan, vajoaa ryyppykausiin. Sitten hän taas alkaa toipua, mielikuvitus ja todellisuus eivät enää sekoitu keskenään, syntyy aivan omanlaisiaan vapaamittaisia runoja. Tukena Nikkilässä on toinen runoilija, L. Onerva. Tarinaa kirjassa kertoo Maila itse vanhempana versionaan välillä ankarasti moittien, välillä ymmärtäen ja nuorta itseään lohduttaen. 

Pylkkäsen ympärillä eläneet olisivat riittäneet teoksen ihmisiksi, Soinisen jälkisanat ovat tarpeettomat. Hän kuvaa, miten "otti metron" (!) Vuosaareen ja yritti aistia Mailan asuinseuduilla tämän läsnäoloa. Lukija kyllä ymmärtää ihan kiitoksistakin, miten valtavan työn Soininen on tehnyt tämän tiiviin herkän elämäkertakatkelman eteen. Ja miten hienosti hän  pystyy  kuvaamaan runoilijan sielunelämää.

Sirpa Kähkönen, 36 uurnaa

Tämä ei kuulu huhtikuun taiteilijaromaaneihin mutta tuli luettavaksi pitkän jonotuksen jälkeen. Sirpa Kähkönen on saman kysymyksen äärellä, jota me kaikki vanhempamme menettäneet tuskailemme: miksi en aikoinaan kysynyt enemmän, kun olisin voinut? Äidin kuolemasta on vuosi, ja nyt Sirpa on päättänyt laskea hänet menemään. Mutta hän voi päästää irti äidistä vasta kun on selvittänyt itselleen, millainen tämä oli. Kertojana on tosiaan itse kirjailija, teos on henkilökohtaista pohdintaa.

Tunnistan tuonkin. Kun on menettänyt läheisen, haluaakin äkkiä tietää hänestä paljon enemmän kuin jaksoi kuunnella hänen elinaikanaan. Tahtoisi tietää koko elämänkaaren, ajatukset, perustelut tekemisille, tunteet. Siinä sitä sitten kaivelee esiin valokuvat, kirjoitukset, esineet, kuuntelee tuttujen tarinat, ja rakentaa itseään moitiskellen vainajasta  kokonaista kuvaa. Moni ei vain joudu käymään läpi niin rajua historiaa kuin Kähkösellä on äitinsä kanssa ollut. Ei hän syyttele, pikemminkin yrittää ymmärtää. Osittain se on helppoa, kun muistaa äidin saaman aivovamman. Osaa äidin käytöksestä on vaikea kestää, vaikka tietää syynkin. Lukija seuraa sydän kylmänä, miten Kähkösen Kuopio-saagasta tutut henkilöt kohtelevat toisiaan, ja ihmettelee, miten noissa oloissa on kasvanut niin ehjä kirjailijapersoona. Voi kun Kähkönen ei lopettaisi kirjoittamista, kuten hän jossain haastattelussa vähän uhkaili.

Sadie Jones, Ehkä rakkaus oli totta

Miksi yksi 1900-luvun loppupuolen brittinuorista kertova romaani saa vanhanrouvankin 50 vuoden takaiset muistot hulvahtamaan mieleen, mutta toinen samaan aikakauteen sijoitettu brittinuorista kirjoitettu romaani jättää kylmäksi? Sen täytyy johtua kielestä. David Nichollsin Sinä päivänä soljuu luontevana eteenpäin, mutta Jonesin teatterimaailmaan sijoittuva tarina tarjoaa vähän väliä (minusta) tekotaiteellisia kummallisia lauseita, jotka vain pysäyttävät tarkistamaan, onko niissä mitään järkeä. "Kuinka kipeästi hänen olikaan pitänyt päästä pois." "Veri syöksähteli kihelmöiden hänen ja hänen ajatustensa läpi, ja hän täyttyi elämästä, oli liian täynnä, liian piukka." "...istuivat takkatulen ympärillä: kasoittain koksia ja tuhkaa, joka loisti kuin sulatusuuni betonisessa olohuoneessa." "Hän oli antanut Tomazsia kohtaan tuntemansa vihan kyteä selvittämättömänä, kunnes se oli jäätynyt umpeen." Välillä taas tuntuu kuin lukisi englantia suomalaisin sanoin.

Esimerkkejä kielikuvista riittäisi kyllä, niistä jotka menevät juuri ja juuri ohi sektorin, niin että tarkka lukija hermostuu: miten niin brittikodin olohuone on betoninen? Mutta tässäkin romaanissa on jälleen minulle uutta tietoa, nimittäin näytelmän valmistumisesta. Miten se muhii kirjoittajan mielessä, miten teatterit torjuvat sen tai riitelevät siitä, miten näyttelijät valitaan, mitä tunteita herää ohjaajassa, näyttelijöissä, käsikirjoittajassa eri vaiheissa. Kiehtovaa.

Kirjan takakansi kertoo, että teos on juovuttavan upottava, täyteläinen ja vangitseva. Joten jos itse en ymmärräkään sen loistokkuutta, niin tasapuolisuuden nimissä suosittelen lukemaan arvion, joka tekee sille oikeutta:

https://kirsinbookclub.com/kirjat/sadie-jones-ehka-rakkaus-oli-totta/

Satu Koskimies, Hurmion tyttäret

Välillä jotain vähän vaativampaa. Satu Koskimies on kirjoittanut romaanin, jossa kaksi 1920-luvun johtavaa runoilijaa tilittää tuntojaan päiväkirjamerkinnöissään. Elina Vaaran ja Katri Valan ajatuksia saadaan heidän varhaisteini-iästään lähtien, joten romaani lähtee vauhtiin hitaanlaisesti. Kannattaa kuitenkin sinnitellä mukana. Varttuessaan tytöt - naiset - alkavat esitellä runojaan ja mutkittelevaa polkuaan runojen julkaisemisen maailmaan. Nyt tulee mukaan muitakin historiasta tuttuja nimiä: Lauri Viljanen, Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä, Mika Waltari ja monta muuta. Näistä miesrunoilijoista tulee kannustajia, ihailijoita, rakastettuja, hylättyjä ja aviomiehiä. 

Koskimies on kirjoittanut tarinan lukemiensa Vaaran ja Valan omien tekstien pohjalta ja kuvitellut tapahtumat niihin perustaen. Lukija saa tutustua Tulenkantajat-ryhmään muutenkin kuin ikkunat auki Eurooppaan -huudahduksen keksijöinä. Sisällissodan ankeuden jälkeen he haluavat tuoda runouteen eksotiikkaa, värejä, hurmiota ja lumoutumista. Näitä kaikkia etsitään vilkkaasti kahviloista ja kotibileistä, joista kieltolainkin aikaan löytyy virvokkeita mielikuvituksen ja aistien kiihotukseen.

Kiinnostavinta minusta on lukea runojen synnystä, hiomisesta, runon kirjoittamisen vaikeudesta ja lennosta, jopa parityöskentelystä hyvän runon aikaansaamiseksi. (Näiden osuuksien jälkeenkään en tajua, miksi jokin säe on hieno, toinen kömpelö.) Runoilijat suorastaan juopuvat toistensa kielikuvista. "Ilmassa mullan väsynyt hymy" tai hurja "myöhäisen hedelmän punainen valtimoveri". Hämmästyttävää, että kielikuvista on sata vuotta sitten syntynyt raivoisia kiistoja niiden rohkeuden takia. Ja että taistelu vapaa mitta vastaan loppusointuruno on ollut niin kiihkeää. Romaani on hieno kurkistus viime vuosisadan kulttuurihistoriaan, ja kiva on lukea sen ajan paatoksellista kieltä.

Eppu Nuotio, Maggie ja minä

Nuotion taiteilijaromaania ei löydy Kyyti-lukuhaasteen huhtikuun nettisuosituksista, mutta ihana Kuusankosken kirjasto kerää aiheen mukaista kirjallisuutta myös esittelypöydälle (heti etuovesta oikealle). Onneksi. Oli kiinnostavaa lukea tanssija Maggie Gripenbergin, taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin ja hänen puolisonsa Juhani Ahon suhteista. Vennyn ja Maggien rakkaus rinnastuu tämän päivän päähenkilön Hannan henkilösuhteisiin.

Hanna työskentelee Kansallisteatterin puvustamossa. Häneltä opitaan paljon roolivaatteista, näytelmän puvustuksen rakentamisesta, käytettyjen pukujen historiasta. Päästään taas kulissien, ihan oikeiden teatterin kulissien taa. Ompelun asiantuntijana Hanna vasta tutustuu klassiseen musiikkiin ja lukupiiriharrastukseen. Kumpikin alkaa vallata mieltä ja viedä huomiota pois puolisosta ja lapsesta. Piirin kautta Hanna tutustuu myös vähän omalakiseensa, arvaamattomasti käyttäytyvään Ulrikaan. Tekee mieli huutaa varo tota!

Jälleen Nuotio osoittaa, miten arkea, työtä ja ihmissuhteita voi kuvata lämpimästi hymyillen niin, että lukija tuntee sympatiaa kaikkia, niin hössöttävää isoäitiä kuin lainakoira Jukkistakin kohtaan. Parisuhteen rajoja mietitään ennen kuin repäistään. Erittäin kivaa oli lukea lukupiiriläisten facebook-viestittelyä. "Meilläkin on pesemättömät ikkunat. Mä rakastan ikkunanpesemistä! Mitä? Oikeestiko? Hullu." Sain taas vahvistuksen sille, miksi en ole sosiaalisessa mediassa. Mieluummin vaikka keskinkertaisia kirjoja kuin aikaa syövää ja informaatiosta vapaata koneella kiljahtelua. Eikä tämä kirja ole keskinkertainen.

 

Raakel Lignell, Kevätuhri

Pitäisi oikeastaan kuunnella Igor Stravinskyn Kevätuhri kokonaan läpi ja etsiä sieltä asiat, jotka Lignell esittelee kapellimestarihahmonsa havainnoimina: bassojen murina, pasuunoiden painostava harmonia, käyrätorven haikea melodia, lähes wagnermainen paatos. Kaikki mitä kirja kertoo musiikkikappaleen esittämisestä harjoitteluineen analysointeineen on kiehtovaa luettavaa. Samoin kaikki kulissien takana tapahtuva vääntö paikoista orkesterissa, kilpailusta ja uran luomisesta on jännää sisäpiiritietoa, josta kirjailija kirjoittaa vakuuttavasti, muusikko kun itsekin on. Kiinnostavaa.

Sitten on se toinen puoli kirjaa, jota ei oikein saa edes sopimaan tähän älykkääseen, sivistyneeseen, kulturelliin tekstiin. Siihen toiseen on pakattu joukko pää- ja sivuhenkilöitä, joista vain harvaan haluaisin tutustua oikeassa elämässä. Näin taviksen näkökulmasta jokainen näyttää vähän sekopäältä (paitsi se 6-vuotias Ester) ja onnistuu sotkemaan omat ja toistensa asiat ihan piittaamattomuuttaan. He vain ajautuvat vieraisiin sänkyihin, jalat vievät väärille oville. Kaikki teinistä kuusikymppiseen elävät pidäkkeettömästi, koska seksi on niin kivaa, kenen kanssa vaan. 

Kaiken kukkuraksi kaikilla henkilöhahmoilla on omat luurankonsa kaapeissaan. Niistä olisi riittänyt puoleen tusinaan kirjoja, sen verran hurjia kohtaloita itse kullakin on repussaan. Oikein vetävä teos, jos kaipaa jotain räväkkää ja epäuskottavaa todellisuuspakoista ryyditettynä sivistävillä musiikillisilla osuuksilla.

Tiina Rajamäki, Alisa

Kaksi nuorta sellistiä ja yksi viulisti osuvat yksiin joksikin aikaa opiskeluvuosinaan. Yksi heistä kuolee jo alussa, ja kaksi muuta eivät saa asiaa mielestään. Tarina kuvailee musiikkiopintojen ankaraa suorittamista, alan vaativuutta ja koko elämän ja ihmissuhteiden kietoutumista uran ympärille. Kerronta on ilmavaa, luvut lyhyitä, teksti sujuu. Jotakin jäin kaipaamaan, olisiko se sitten huipennus tai selitys sille, miksi tämä piti kertoa. Kuulostaa ilkeältä hyvin kirjoitetusta tekstistä, joten kannattaa lukea ja etsiä itse tarinan juju.

 

Johanna Hasu, Ei hyvä hylätyn

Äkkiseltään saattaa ajatella, että kulttuuri, taide varsinkin, on ylevyydessään kaiken likaisen kilpailun ja vertailun yläpuolella. Kaikkea kanssa. Hasun teos kuvailee syvällisesti, millaisissa tunnesyövereissä ihmismieli liikkuu, kun pitää löytää paikka auringossa, kilpailla oman persoonan ja osaamisen avulla. Raastavaa.

On aina ilo lukea vieraista aihealueista, kun kirjailija tietää mistä puhuu. Hasu on pianistina alan ammattilainen ja on siksi osannut rakentaa tilanteita, joita maallikko ei ole tullut ajatelleeksikaan. Miltä tuntuu pianistista, kun hänen kanssaan vuosia esiintynyt tenori haluaa lopettaa yhteistyön? Miten käsitellä omaa keskinkertaisuuttaan, kun se ei ole tähän asti häirinnyt mutta estää nyt kumppania etenemästä? Miten selvitä hylkäämisestä? Tässä romaanissa pianisti Aamos käy läpi hurjia tunteita pohtiessaan yhteistä matkaa Jürgenin kanssa nyt, kun se on päättymässä. 

Hasu ei ole tyytynyt vain tähän asetelmaan vaan rakentaa mukaan Alma ja Toivo Kuulan tarinan. Nykypäivän henkilöiden draamassa on paljon yhteistä viime vuosisadan alun taiteilijapariskunnan elämäntilanteen kanssa. Juuri taiteilijuus nostaa kohtalot niin väkevinä esiin - siinä kun intohimoa ja työtä, rakasta harrastusta ja elannon ansaitsemista on vaikea erottaa toisistaan. Olipa kiehtova tarina ihan viimeiseen hengenvetoon saakka.

 

Tracy Chevalier, Neito ja yksisarvinen

Hauska oppia uutta, tällä kertaa kuvakudosten tekemisestä. Samalla tosin joutuu kestämään viihdekirjallisuustyyppistä tarinointia rakkaussuhteista, joissa ei ole tietoakaan rakkaudesta. Vuonna 1490 pariisilainen valeaatelinen Jean Le Viste haluaa talonsa seinille sarjan kuvakudoksia korostamaan asemaansa. Työ alkaa kuvien maalaamisella, ja tähän työhön Le Viste kutsuu lahjakkaan taidemaalarin Nicolas des Innocentsin. Isännän tytär ihastuu taiteilijaan, seuraa vaivaannuttavaa kihertelyä ja veikistelyä pöydän alla, mutta lopulta päästään asiaan.

Nyt saadaan tutustua keskiajan lopun seinävaatetuotantoon.  Sen keskeiset osaajat asuvat Brysselissä, niin myös Georges de la Chapellen kutomo. Lukija saa tietää, miten kuvat muutetaan villalangoista  kuvatekstiileiksi. Prosessi kuvataan eriväristen lankojen saapumisesta, loimien kiristyksestä ja kuvamallin asentamisesta lähtien. Enpä ole valmiita seinävaatteita ihmetellessäni tiennytkään, että valtavat teokset tehdään kapeina suikaleina, jotka sitten ommellaan yhteen, ja kutoja näkee työn edistymisen vain peilin kanssa alapuolelta. Tarinasta saa käsityksen, miten maalaus ja siitä tehtävä suurikokoinen vaate ovat kuin eri maailmasta, sillä valmiiseen työhön ei voi jäädä suuria tyhjiä kohtia. Osaan tarvitaan lisää hahmoja, jotkin kohdat voi täyttää kukkaketomaisella koristuksella. Tässä vain pari esimerkkiä seinävaatteiden työprosessista. Kiehtovaa.

Kirjailija on ottanut lähtökohdakseen todelliset kuvakudokset neidosta ja yksisarvisesta ja kehittänyt niiden ympärille fiktiivisiä ihmiskohtaloita. Kyllä nämä holtittomasti käyttäytyvät ihmisetkin on kiinnostavasti kuvattu, jokainen heistä kertoo itse roolistaan ja ajatuksistaan. Niistäkin muodostuu oma kudelmansa, joka varmasti muistuttaa aikakauden yksilöiden mietteitä elämästä.

David Nicholls, Kaikki peliin

Kyyti-lukuhaaste toimii tälläkin tavalla: kun lukee itselle uudelta kirjailijalta hyvän teoksen, tekee mieli lukea häneltä lisää. Nichollsin Sinä päivänä -romaanilla oli tällainen vaikutus. Kaikki peliin sopisi kyllä taiteilijaromaanin genreenkin, ainakin päähenkilö itse pitää itseään runoilijana. Hän on nuori mies, joka aloittelee omaa elämäänsä yliopisto-opiskelijana. Unelmat ovat suuret, todellisuus iskee vasten kasvoja kerta toisensa jälkeen. Tarina ei kuitenkaan ole surullinen vaan Nichollsille ominaisesti tragikoominen. Lukijan tunteet vaihtelevat myötähäpeästä huutonauruun. Tilanteet muistuttavat omia vuosikymmenten takaisia, ja se johtuu juuri kirjailijan tarkkanäköisyydestä ja yleisinhimillisestä tarinankertojan taidosta.

Sofia Lundberg, Alyson Richman, M. J. Rose, Perjantai-illan klubi 

Kolmen kirjailijan tiimi on kirjoittanut viiden naisen kuvataideryhmästä, joka vaikutti Tukholmassa viime vuosisadan alussa. Taiteilijoiden keskeisin hahmo oli Hilma af Klint. Tämä todellisuudessakin elänyt naisporukka kokoontui viikoittain paitsi luomaan taidetta myös ottamaan yhteyttä henkiin. Siinä sitä olikin aihetta kauhisteluun kaikille ulkopuolisille. Ja kaiken lisäksi heitä saattoi epäillä myös rakkaussuhteista pelkästään eroottisten maalausten perusteella.

Toisessa aikatasossa, nykypäivässä, newyorkilaismuseon edustaja rakentaa näyttelyä kauan piilossa olleista Hilma af Klintin maalauksista. Samalla hän joutuu miettimään omia parisuhteitaan ja suhtautumistaan yliluonnolliseen. Kirjasta oppii kaikennäköistä taidemaailmasta. Miten monimutkaista on rakentaa näyttely, saada teokset haalittua, hankkia pystyttämiselle poliittisesti korrektit sponsorit, kertoa teosten tarinat juuri sopivasta näkökulmasta. Eipä noita tule ajatelleeksi, kun pysähtyy näyttelyissä ihmettelemään  taulun eteen, että tykkäänkö vai en. Samaa mietin kirjasta. Mutta plussan puolelle jäi, eikä sen kanssa aika mitenkään hukkaan mennyt.

Jean Echenoz, Ravel

Kukapa nyt ei Maurice Ravelin Boleroa tuntisi, sehän jää helposti korvamadoksi, jos sattuu kuulemaan radiosta. Sama juttu iki-ihanan Pavana kuolleen prinsessan muistolle -sävellyksen kanssa. Mutta mitäs muuta Ravelista tiesinkään? Enpä juuri mitään. Jean Echenozinkaan romaani ei yritä tehdä selkoa säveltäjän urasta ja elämästä vaan keskittyy hänen viimeisiin vuosiinsa. Hyvä valinta, sillä niiden kuvaukset kertovat hauskasti säveltäjän persoonasta ja olemuksesta.

Uskallan luottaa siihen, että  Echenoz pysyttelee lähellä totuutta. Mitä järkeä muuten olisi valita juuri tämän historiallisen henkilön persoona ilmentämään viehättävää keikarimaisuutta, itsekeskeisyyttä, diivailua ja toisaalta avuttomuutta arjessa, hiljalleen hiipuvaa luomisvoimaa. Tässä saakin olla tarkkana: miten pitkälle kannattaa muodostaa oma mielikuva jostain henkilöstä fiktiotarinan pohjalta? Miten pitkälle kirjailijalla on lupa muokata ja keksiä tilanteita ja luonnehdintoja oikeasti eläneestä ihmisestä? Ja toisaalta: Ravelin tuotannosta voi pitää ihan tietämättä, millainen ihminen sen on luonut.

 

 

 

Tämän kuun kuvat esittelevät Kuusankosken vanhaa kirjastotaloa, joka toimi Mäenpääntiellä vuodesta 1952 vuoteen 2002. Lisää talosta:

http://minkuusas.blogspot.com/2015/04/kirjasto-muuttui-lainastosta.html
 

Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä.

https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_03.pdf 

Havaintoja maaliskuun kirjatarjokkaista

Mainio idea houkutella meidät lukemaan kirjekirjoja. Useampi peräkkäin luettuna osoittaa, miten kirje mahdollistaa sellaista, mitä anonyymille kertojalle ei sallisi. Henkilökohtaisuutta, tunteiden tilittelyä, naiiviutta, selvänäköisyyttä, kaikenlaisten ajatusten paljastamista, jopa kirjoittajan huijausyrityksiä. Kiehtovaa.

Mirja Turunen, Elämänmerkki

Sokerina pohjalla maaliskuun kirjekirjatarjonnasta: Irma ja Urho Hälikän kirjeet kotoa rintamalle ja rintamalta kotiin jatkosodan aikana. Mirja Turunen on käynyt läpi 700 viestin kirjeenvaihdon ja esittelee sen aihealueisiin luokiteltuna ja kommentoituna. Moni asia kirjeissä hämmästyttää. Miten nopeasti kirjeet kodin ja rintaman välillä kulkivat. Miten ihmeessä tavaravirta liikkuikin rintamalta Riihimäelle. Miten nuori äiti selviytyi synnytyksistä ja pienten lastensa hoidosta puutteen keskellä ja epämääräisten apulaisten varassa. Miten hienosti isä Urho pysytteli ajan tasalla perheen arjesta kirjeiden kautta. Ja miten puolisot jaksoivat paineista ja ristiriitaisista tunteista huolimatta uskoa liittoonsa ja yhteiseen tulevaisuuteen.

Ravistelevaa luettavaa kahdestakin syystä. Pääsemmepä me nykyään helpolla verrattuna vanhempiimme tai isovanhempiimme. Ja hyvä muistaa, että tämä on monen todellisuutta tälläkin hetkellä.

Maija Muinonen, Mustat paperit

Surullinen asetelma, nainen tietää kuolevansa ja kirjoittaa siksi kirjeitä, joissa hän kuvittelee nyt vielä pienen poikansa tulevaisuutta ilman äitiä. Kirjeet ovat paikoin kuin runoa, oivalluksia tavallisista ilmiöistä: "Joskus aurinko paistaa huoneeseen niin kuin siellä ei olisi ketään vaikka siellä on teitä monta." Tilanne puhuttelee, ja kieli nostaa traagisuuden uudelle tasolle. Kerronta on kaunista, välillä melkein absurdia, joskus kuin Salvador Dalin maalaus, silti tajuttavaa.

Vähän ihmetyttää takakannen teksti, jossa melkein paheksutaan kuolevaa, joka ei halua päästää irti. Kuka nyt haluaisikaan, jos on ihanan viisivuotiaan äiti eikä saa olla mukana lapsen kasvussa. Minusta kirjeiden kirjoittaja ei halua hallita poikansa elämää, hän vain haaveilee tämän tulevaisuuden vaihtoehdoista ja saa edes sitä kautta olla osallisena lapsensa aikuisuudessakin.

Carol Shields ja Blanche Howard, Kuiva kausi

Vancouverissa Kanadan länsirannikolla asuva aviopari joutuu kymmeneksi kuukaudeksi eroon toisistaan, kun vaimo saa pätkätyön Ottawasta läheltä itärannikkoa.  Charles ja Jocelyn ovat rahapulassa eivätkä voi matkustaa toistensa luo. Niinpä he alkavat kirjoittaa toisilleen kirjeitä - kirjan julkaisuajankohtana 1990-luvun alussa se oli vielä ihan tavallista. 

Ensin asetelma muistuttaa kansansatua Ukko akan, akka ukon töissä. Charles kuvailee opetteluaan kahden teini-ikäisensä koti-isäksi, Jocelyn kertoo työstään ja uusista työkavereistaan komissiossa, joka tutkii naisten köyhyyttä. Kumpikin vakuuttelee omaa ikäväänsä toisen luo. Sävy muuttuu, kun puolisot huomaavat toisen siirtyneen vanhan työnjaon ulkopuolelle. Vaimosta kuoriutuu se lakitieteilijä, joka on ollut vakan alla kotirouva- ja avioerojuristin vuosien aikana. Arkkitehtimies kerää ympärilleen uusia ihmisiä, lähinnä naisia, runopiirin ja kotiavun kautta. Parisuhteen siloinen pinta alkaa rakoilla.

Kirjeenvaihtoa on nautittavaa lukea. Huomaan parahtelevani varsinkin Charlesin kirjeitä lukiessani. Etkö hyvä mies tajua, ettei vaimon mielestä ole ihan sama, vaikka nuori siivooja Sue muuttaakin talon kellariin ja viettää aikaa perheen kanssa? "Suen mielestä..." ei kuulosta vaimon korvissa samalta kuin "naapurin Joe kertoi..." Jocelyn vastaa yhtä varomattomasti kuvaillen tiiminsä miesten kanssa vietettyjä hetkiä. Kirjeistä muodostuu draaman kaari, jossa näkyy parin kehitys erilaisiksi ihmisiksi kuin he tähän asti ovat ehtineet olla.

Voi vain kuvitella, kuinka hauskaa kirjailijoilla on ollut kirjeenvaihtoa laatiessaan. Shields on kirjoittanut miehen, Howard vaimon kirjeet. Onkohan viimeisin kirje tullut aina yllätyksenä, miltä on tuntunut heittäytyä vastaamaan toisen antamiin kysymyksiin ja haasteisiin, onko henkilöhahmon pään sisään meno erilaista kuin kirjan kirjoittamisessa yksin? Ainakin lukija tempautuu tunteineen mukaan ihmettelemään, mitä se toinen oikein tarkoittaa tuollakin kommentilla tai kuvauksella yhdessäolosta uusien ystävien kanssa.

Alice Walker, Häivähdys purppuraa

Aina epäilyttää aloittaa kehutun ja palkitun romaanin lukeminen. Onkohan se liian vaikea? Tämän kirjan kirjoittaja lisää esipuheessaan paineita: "...minua hämmentää edelleen, että Häivähdys purppuraa nähdään niin harvoin kirjana, jossa Jumala ja Jumalakuva asetetaan vastakkain." Pelottava myyntipuhe Walkerilta, ikään kuin kirjan voisi lukea oikein tai väärin. Onneksi kannatan koulukuntaa Viis kirjailijasta kunhan tarina toimii minulle.

Tämä tarina tempaa mukaan ensi riveiltä. Murrosikäinen musta tyttö Celie (todellakin, kirjeiden kirjoittajat käyttävät koko värikirjoa sumeilematta ihonväriensä kuvailuun) osaa tuskin kirjoittaa. Hänen aikansa kuluu talousaskareissa ensin lapsuuskodissa, sitten aviomiehen talossa. Hän pelastaa siskonsa Nettien insestiltä toimittamalla tämän pois maatilalta. Fiksu sisar päätyy valkoiseen perheeseen ja sen kanssa Afrikkaan lähetyskentille. Celie kirjoittaa ensin Jumalalle, sitten siskolleen. Mukana ovat myös Nettien kirjeet Afrikasta.

Siskosten kirjeistä vyöryy esiin 1930-luvun mustien tilanne Yhdysvaltain eteläosissa. Köyhyyttä, kovaa työtä, raiskauksia, insestiä, pahoinpitelyä. Ja samalla suurta välittämistä, lämpöä ihmisten kesken, pyyteetöntä hoivaa. Celien kirjeissä kerrotaan, miltä rotusorto USA:ssa näyttää mustien silmin. Ei tarvita julmaa ruoskanheiluttelua, riittää alentuva käytös, erilliset vessat, koulutushalujen pilkkaaminen. Hienoa kirjassa on se, että paatoksellisuus puuttuu kokonaan, eteen leviää vain koko elämän runsaus hyvässä ja pahassa. Nettien kirjeet taas näyttävät lähetystyön nurjan puolen: "alkuasukkaat" viis veisaavat valkoisista valistajista, he säilyttävät omat tapansa kohdella naisia, pitävät kiinni perinteisistä jumalistaan. Lukijalle aukeaa uusia näkymiä orjakauppaan: Amerikkaan viedyt syyttävät Afrikkaan jääneitä siitä, että nämä - sukupolvia sitten - halusivat myydä omaa kansaansa orjiksi.

Kirje on mainio tapa kuvata, mitä ihmisen sisällä liikkuu, kertojanääni ei pysty ihan samaan. Ihmettelen, miten Steven Spielberg on saanut - kuulemma - kirjan hengen vangittua elokuvaansa, keskeisinhän tapahtuu ajatuksissa. Ajatuksia kaiken tapahtumavyöryn keskellä kyllä riittää. Eikä yhtään haitannut, etten ymmärtänyt Walkerin itsensä tivaamaa pohdintaa Jumalasta ja jumalakuvasta. Sen sijaan löytyi  tiiviiseen kirjaan pakattuja monenkirjavia elämäntilanteita, tunteisiin vetoavaa puhetta ihmiseltä ihmiselle.

Kersti Juva on onnistunut suomentamaan tämänkin niin, että eri kirjoittajien tyylit toimivat. Ei varmaan ole helppoa kääntää tekstiä "huonolle" suomelle.

Iida Turpeinen, Elolliset

Tämä kirja ei kuulu Kyyti-lukuhaasteen luetteloon, tupsahtipahan vain pitkän odotuksen jälkeen luettavaksi. Onpa Turpeinen koonnut hienon, historiallisia faktoja pursuavan tarinan maailman uhanalaisista ja sukupuuttoon kuolleista lajeista ja niiden kanssa toimineista ihmisistä, punaisena lankana merilehmä. Monien yksilötason tarinoiden jälkeen virkistävää, joskin surullista lukea kertomus muista lajeista ja niiden kohtaloista ihmisen armoilla.

Raili K. Miettinen, Saaren nainen

Takaisin Kyyti-lukuhaasteen listalle. Saaren nainen kertoo yllättäen saareen muuttavasta naisesta. Maaliskuun teemaan se sopii hyvin, sillä naisen erakkomaista elämää katkovat ystävättäreltä saapuvat sähköpostit (edellinen omistaja on huomaavaisesti vetänyt sähköt saareen, jonka kirjan kertojaminä on ostanut kirjastovirkailijan säästöillään. Mainittakoon, että saari on niin iso, että sen metsässä asuu myös karhu). 

Kertomusta luo nainen, joka on koko ikänsä halunnut kirjoittaa kirjan. Nyt hänellä on aikaa ja paikka kirjoittamiseen, mutta hän ei keksi juonta. Sen sijaan hän pohtii koko elämäänsä, tilittää tuntemuksiaan, kuvaa yksityiskohtaisesti päivän pienet askareet yksinäisessä mökissään, jossa hän kuitenkin viihtyy eristyksissä ihmisistä. Silti hän pohtii: "Siitä tykkään, että on oikeaa ihmisten tarinaa, fiktiota, eikä mitään muodissa olevaa autofiktiota ja tajunnanvirtaa." Hän siis vetää maton oman tekstinsä alta.

Toinenkin juttu kirjassa hämmästyttää. Saaren nainen ja avioliittonsa myrskyjä kuvaileva Rebekka tilittävät sähköpostissa toisilleen tunteittensa vuoristorataa niin suorasukaisesti, että syntyy jatkuvia väärinkäsityksiä, joita pitää sitten oikoa. Hyvä osoitus siitä, miten vaarallista kirjoittaminen on verrattuna nokakkain keskusteluun. Mutta se hämmästyttävä asia: kirja jaksoi tuosta huolimatta kiinnostaa loppuun asti, kaikki 160 sivua.

Richard Osman, Viimeinen pirulainen

Taas yksi syrjähyppy, koska sain Kyydistä pitkään jonottamani Osmanin neljännen eläkeläisdekkarin ja annan sen mielelläni nopeasti eteenpäin. En rupea sitä tässä esittelemään muuten kuin: hei te kaikki eläkeikäiset (ja varhaiskypsät nuoremmat), lukekaa Osmanin sarja. Paitsi että se on riemukasta kunnianosoitusta harmaille ohimoille ja lempeää virnuilua hiljaiselle tiedolle, siinä on välillä tosi viisaita ajatuksia. En ole koskaan lukenut niin koskettavaa dementian kuvausta kuin tässä Osmanin kirjassa on.

Jane Austen, Uskollinen ystävänne. Kootut kertomukset

Sitä kuvittelee tuntevansa jonkun kirjailijan tyylin ja ajattelutavan. Että esimerkiksi Jane Austen olisi ollut aikanaan rohkea ihan vaan koska uskalsi kirjoittaa tarinoita julkaistaviksi. Vieläpä sellaisia tarinoita, joissa ihmiset veikistelevät ja viekastelevat ja muistuttavat koristeellisten käytöstapojensa keskellä etäisesti nykypäivän todellista oikeaa ihmistä. Vähänpä tiesin, vaikka olen katsonut moneen kertaan Ylpeys ja ennakkoluulo- ja Järki ja tunteet -romaanien filmatisoinnit.

Jo suomentaja Inkeri Koskisen esipuheessa on minulle uutinen: Jane Austen keksi kaikkitietävän kertojan! Lisää seuraa: "Lady Susan on hämmentänyt lukijoitaan, koska sen päähenkilö tuntuu epäinhimillisen kierolta." Naulan kantaan. Kokoelman viimeinen, tarina juonittelevasta sosiopaattiladysta vetää vertoja tämän päivän uutisille vaikkapa nyt eräiden valtiojohtajien kyvystä muuttaa musta valkoiseksi ja päinvastoin. Austen tykittää tulemaan sellaisen kirjeenvaihdon, että moni nykyinen käsikirjoittajatiimi menisi vihreäksi kateudesta. Hauskinta on se, että ladyn käsittämättömät juonittelut kertoo tämä itse kirjeissään aivan kuin olisi käyttäytynyt kaikkien etikettisääntöjen mukaisesti. Oivaltaminen jää lukijalle.

Neljän tarinan kokoelmassa kirjeitä kirjoittaa iso joukko ihmisiä. Heidän tyylinsä todellakin eroaa vaikkapa tämän hetken somekielestä. Mutta myös jokaisella on oma erilainen äänensä, kun tarkkaan lukee. Joku sanoo suoraan, toinen kuorruttaa viestinsä niin, että sen sisältö täytyy ihan louhia tekstistä. Se ei haittaa, niin huvittavasti Austen panee kirjoittajat kuvaamaan olojaan tyyliin "me emme käy missään", ja sen jälkeen seuraa luettelo kymmenestä kartanosta, joissa vieraillaan säännöllisesti. Taitaa olla toimiva esimerkki epäluotettavasta kertojasta.

Ina Ruokolainen, Nenne Hallman & Suvi Ahola, Kolmen naisen kirjeitä

Palataanpas harharetkeltä jälleen Kyyti-lukuhaasteen suosittelemiin teoksiin. Kolmen naisen kirjeenvaihto kuuluu todellisen elämän piiriin, kirjeitä kirjoittaa julkisuudesta tuttu porukka. Nämä kolme ovat tunteneet toisensa Sanoma Oy:n toimittajakoulusta lähtien, parikymppisistä. Välillä työ ja perhe-elämä ovat vieneet heidät kauas toisistaan, mutta ystävyys on säilynyt eläkeiän kynnykselle asti. Nyt uuden elämänvaiheen edessä he kertovat toisilleen asioista, joista ei ole ehditty tarpeeksi puhua. Lapsista ja vanhemmista, perhetaustasta ja tulevaisuuden ajatuksista, rakkaudesta ja luopumisesta, sienistä ja koirista.

Kirjeet on kirjoitettu julkaistaviksi, siksi lukija säästyy sisäpiirivihjailuilta ja pääsee mukaan pohdintoihin. Mitään hätkähdyttävän uutta niissä ei ole, mutta jännä kuulla miten samanlaisia tuntemuksia näillä hienon uran luoneilla ammattikirjoittajilla on elämän eri alueista kuin meillä muillakin. Moni vain ei osaisi tilittää yhtä avoimesti omia sielun (eikä ruumiin) liikkeitäkään kuin he. Hiukan mietityttää, onko reilua kertoa jotain keljua kaikkien tuntemasta ex-puolisosta.

Jälleen kerran vakuutun kirjeiden kirjoittamisen hienoudesta. Vinkki: kaiva esiin vanhat saamasi kirjeet. Pääset ehkä aikamatkalle vuosikymmenten takaiseen elämään - leikkaamaan matonkuteita kesämökille, hortoilemaan Speden Saluunasta Kuusaan suuntaan, osallistumaan perheautokilpailuun 60-luvulla. Ihan tällaiseen aikasiirtymään Kolmen naisen kirjeitä ei vie, se katsoo asioita nykyhetkestä taaksepäin. Niinpä vuoden 2024 lukija onkin jo tietävämpi kuin vuoden 2021 kirjeenkirjoittaja: pandemian jälkeen ei koittanutkaan suuri auvo, tuli jotain ihan muuta.

Daniel Glattauer, Joka seitsemäs aalto

Ilmeisesti digi-ihmissuhteestakaan kertovaa kirjaa ei saa päättää ratkaisemattomaan. Muuten en ihan ymmärrä, miksi kustantaja ja kirjailija päättivät kertoa, mitä tapahtui Kun pohjoistuuli puhaltaa -kirjan kirjeenvaihtoystäville sittemmin. Ymmärrän kyllä, muistan oman raivoni Sofi Oksasen Koirapuiston viimeisellä sivulla. Ehkä kuitenkin wieniläistarinan ensimmäinen osa myi hyvin, ja päätettiin takoa, kun rauta oli kuuma. 

Ihan sujuva tämä jatko-osakin on. Mies ja nainen jatkavat sähköpostien vaihtamista entiseen malliin. Paitsi että nyt edellisen osan kepeys ja huumori ovat poissa. Tilalla on jankkaamista, stalkkaamista, pilkun viilaamista toisen viesteissä. Kunnioitettavaa kuitenkin, että kirjailija on jaksanut keksiä noin paljon sanomista ihan vaan viesteistä, joilla suurimmaksi osaksi ei ole yhteyttä tosielämään. Muutama oikean elämän piirre siellä vilahtaa: tyttöystävä, matkoja. Mutta enimmäkseen istutaan myöhään illalla tai yöllä koneen äärellä odottamassa toisen viestiä. Tekee mieli karjaista molemmille: istuminen vaarantaa terveytesi!

Hienosti Glattauer kuitenkin esittelee netin vaaroja. Miten rinnakkaistodellisuus alkaa koukuttaa ja ohittaa tosimaailman. Miten elämä uhkaa jäädä elämättä, kun odottaa vastausta henkilöltä, jota ei oikeasti edes tunne. Kannattaa tämäkin Glattauer lukea, ja sen jälkeen painua vähintään triathlonille, jotta saisi hengen kulkemaan ja liikuntakykynsä takaisin.

David Nicholls, Sinä päivänä

Koskahan viimeksi itkeä tirautin, kun suljin kirjan viimeisen kerran. Tämän kirjan lopettaessani kävi näin, koska en olisi halunnut luopua sen henkilöistä. Heidän elämäänsä seurataan pari vuosikymmentä - ystävyyttä, erossa olemista, rakkautta. Alussa ollaan opiskelijoita, lopussa nelissäkymmenissä. Muutama kirjekin kirjaan sisältyy maaliskuun teeman mukaisesti, mutta pääasiassa näkökulma on kaikkitietävän kertojan kuvaamana vuoron perään Emman ja Dexterin vaiheissa.

Nichollsilla on taito kuvata tavallista elämää iloineen suruineen niin kepeän rakastettavasti, että vanha lukija tunnistaa parikymppistenkin tilanteista omat nuoruuden tuntonsa. Kun piti astua itsenäisenä aikuisena maailmaan, alkaa luoda omaa elämää, tulla joksikin, eikä ollut hajuakaan mitä oikeasti halusi ja miten ollaan itsenäisiä eikä ikävöidä kotiin ja vanhojen kavereiden luo. 

Kirjan rakenne on kiva. Tarinat etenevät vuosi vuodelta samana päivänä, heinäkuun 15:ntenä. Yhden päivän aikana selviää hyvin, mitä vuoden mittaan on tapahtunut. Päähenkilöiden elämäntilanteet vaihtelevat, muutokset kuvataan melkein sivulauseissa. Tärkein anti on vuoropuheluissa, joissa on hillitöntä huumoria brittitapaan kuivahkojen huomautusten muodossa. Sellaiseen harvoin törmää täällä kotoisessa kirjallisuusmaailmassa - mieleen tulee ensimmäisenä Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Arjen ankeuden ja mukavat hetket voi siis kuvailla synkistelemättä, hauskasti, ja silti kirjan sulkiessaan tuntee, että on lukenut jotain aika riipaisevaa. Oppinut ainakin sen, ettei ole ainoaa oikeaa tapaa elää tätä elämää. Joskus heinäkuun 15. päivä tuo hienoja hetkiä, joskus mustia.

Pitää varmaan ottaa Netflix hetkeksi, koska siellä on tästä kirjasta tehty sarja, ja siitäkään ei kuulemma raaskisi luopua.

Jessica Brockmole, Kirjeitä saarelta

Tässä jo toinen maaliskuun lukuhaasteen kirjekirja, jossa kaksi toisilleen tuntematonta aloittaa kirjeenvaihdon. Amerikkalainen nuori David lähettää ihailijakirjeen Britanniaan Skyen saarella asuvalle runoilijalle Elspethille. Tämä vastaa, ja siitä kehkeytyy elinikäinen rakkaustarina iloineen ja eroineen. 

Tarinaan tuo erityistä mielenkiintoa se, että sen kaksi aikatasoa sijoittuvat maailmansotiin. Ensimmäisen maailmansodan aikaan David matkustaa vapaaehtoiseksi ambulanssikuskiksi Ranskaan, ja ystävykset onnistuvat tapaamaan toisensa useaankin kertaan. Toisessa aikatasossa eletään vuotta 1940, jolloin Elspethin tytär alkaa selvittää äitinsä ja omaakin menneisyyttään. 

Kummassakin ajassa kaikki tapahtuu sodan jaloissa ja armoilla. Lukija saa kirjeiden myötä seurata henkilöitä niin hiljaiselle saarelle ja Edinburghiin kuin taistelun tuntumaan Ranskaan. Tilanteet välittyvät kirjeistä elävästi. Jos on lukenut Mirja Turusen Elämänmerkin, kirjan Hälikän pariskunnan kirjeenvaihdosta sodan aikana, ei enää hämmästele, miten hyvin posti kulkee sodankin aikana. Ja samanlaisia toivotuksia toisen hyvinvoinnista saa lukea molemmista kirjoista. Toisaalta toisilleen vieraat kirjekaverit pohtivat samoja asioita kuin nyky-Saksan kirjeenvaihtotoverit Glattauerin kirjassa: uskallammeko tavata, jos vaikka emme vastaakaan odotuksia oikeassa maailmassa.

Kirjeitä sinkoilee muiltakin kuin pääparilta, se virkistää. Äidin menneisyyden selvittely vetää esiin myös äidin ja enon välien katkeamisen. Kirjan lopussa huomaa seikkailleensa jälleen uusissa maisemissa ja tilanteissa ja eläytyneensä kaikkien kirjoittajien osaan.

Daniel Glattauer, Kun pohjoistuuli puhaltaa

Ennen vanhaan romansseja syntyi, kun katseet kohtasivat lavatansseissa, työpaikoilla, yökerhoissa, Suomen Ladun retkillä. Sitten tuli internet ja sosiaalinen media. Nyt tiedetään, että ihmiset istuvat mielellään koneensa äärellä ja elävät ihmissuhteita sen kautta. Monet pitävät liian vaivalloisena lähteä tapaamaan ihmisiä, ja että vielä päätyisi sänkyyn jonkun kanssa. Ei jaksa.

Glattauer rakentaa asetelman, jossa kaksi toisilleen tuntematonta alkaa vahingossa käydä vuoropuhelua sähköpostissa osoitteessa olevan lyöntivirheen vuoksi. Kohteliaiden mutta persoonallisten viestien myötä he kiinnostuvat toisistaan. Pian ollaankin tilanteessa, jossa kumpikin odottaa viestiä toiselta ihan vaan uteliaisuuden vuoksi, arkea paetakseen. Sitten viestittely lähtee käsistä ja alkaa muuttaa kummankin elämää.

Vaikea selittää, miksi kirjeenvaihto koukuttaa lukijan. Yksi syy on se, että sähköisestä alustasta huolimatta kieli on kivaa yleiskieltä. Toiseksi lukija tunnistaa yhteydenotoista itsensä. Jos ei heti tule vastausta, ikävät ajatukset alkavat velloa päässä: se on suuttunut, sairastunut, kuollut... Kolmas syy on se, että tässäkin flirttailusuhteessa edetään uskottavasti samojen lainalaisuuksien kanssa kuin niissä lavatansseissa syntyneissä. Leikitään välillä kissaa ja hiirtä, ollaan vaikeasti tavoitettavia, vaivutaan synkkyyteen, sitten taas vannotaan valoja.

Aika näppärä teos, varsinkin kun se saa miettimään, mikä nykyään on parisuhteissa uskottomuutta. Vasta seksin harrastaminenko? Vai se, että istutaan samalla sohvalla puolison kanssa kumpikin oman kannettavansa kanssa muka ylitöitä tehden ja uskoudutaan syvimmistä tunteista jollekin ulkopuoliselle?

Mari Mörö, Kuuri

Pieni kirja, 144 sivua, mutta niin painava, askarruttava, uteliaisuutta herättävä, taitavasti rakennettu mestariteos. Kalle kirjoittaa kirjeitä rakastetulleen. Alussa lukija on ymmällä, sillä maamerkkejä annetaan vähän - eihän Kallen tarvitse selittää Kaisille asioita, jotka tämä jo tietää. Herää uteliaisuus. Vasta muutaman kirjeen jälkeen lukija huomaa, että eletään pula-aikaa. Mörö lavastaa maisemaa asia kerrallaan. Kalle neuvoo Kaisille, mistä saa elintarvikkeita tai kangasta ja miten käyteltäisiin yhdessä ostokuponkeja.

Kirjeissä on tarkkaa ja asiapitoista ajankuvaa paitsi aineellisesta puutteesta myös moraalikäsityksistä. Mörön on täytynyt kahlata arkistoissa, jotta hän on saanut selville noin paljon sodanjälkeistä arkea. Kunnioitettavaa, varsinkin kun tiedonjyvät on riputeltu kirjeisiin kuin ohimennen, itsestäänselvyyksinä. 

Tarkkana saa olla, että kuvio selkenee. Kallen avioliitto on ohimenevä huomautus, Kaisin motiivit oudon seurustelusuhteen jatkamiseen selittyvät rivien välissä: naisen moraalinen velvollisuus on pitää huolta sodan vaurioittamasta miehestä. Tyylikästä.

Kerrassaan hieno ratkaisu kirjoittaa tarina kirjeiksi, joita vain toinen osapuoli lähettää. Niistä kuitenkin selviävät myös Kaisin tekemiset ja käsitykset. Lukijan tehtäväksi jää päätellä ne Kallen reaktioista. Ne puolestaan alkavat näyttää yhä holtittomammilta. Kallella on alkoholiongelma, ja hän on päätynyt koekaniiniksi Antabus-kokeeseen. Kalle kamppailee viinan ohella myös mielenterveysongelmien kanssa. Lukijaa alkaa surettaa sekä kirjeiden kirjoittajan että niiden saajan puolesta.

Mari Mörö on kirjoittanut koukuttavan, tarkkaan mietityn ja turhasta riisutun tarinan. Lukija saa tehdä oman osansa arvaillessaan, mihin tämäkin lause liittyy, kenestä nyt puhutaan. Kuin kuuntelisi kanssamatkustajan puhelua junassa, paitsi että Kuuri kiinnostaa, puhelut eivät.

Jukka Pakkanen, Tule syyskuu!

Koronapandemian aikaan kaksi vanhaa tuttavaa käy kirjeenvaihtoa. Toinen on suomalainen, toinen italialainen, viime tapaamisesta on kulunut yli 30 vuotta. Outoa, miten kaukaiselta covidin ja sulkujen ajat tuntuvat, kun tilalle ovat tulleet Ukraina, Venäjä, Gaza, Israel. Muutaman vuoden takaiset yhteiset valtaisat kokemukset ovat nyt alkaneet näkyä kaunokirjallisuudessa - olethan lukenut Elizabeth Stroutin Lucy meren rannalla -kirjan.

Kirjeenvaihtoystävät ovat sanan ammattilaisia ja abstraktin ilmaisun osaajia, kaikkea muuta kuin perinteisiä äijämiehiä. Siitä huolimatta miehisyys paistaa heidän teksteistään, eikä aina kovin sympaattisella tavalla. He "tekevät matkoja itseensä". "Jokainen ihminen on keskus, jota muut kiertävät kuin planeetat aurinkoa." Toinen on leski ja viihtyy omissa oloissaan kärsimättä turhan paljon eristysoloista. Toisella on vaimo, jota hän lukijan mielestä laiminlyö mutta huomautusten jälkeen suo tälle aikaansa hyväntekijän elkein. 

Tuo edellinen ikävästi sanottu oli vain minun kokemukseni kirjasta. Joku toinen löytää siitä suurta syvällisyyttä ja runoutta, filosofisia ajatuksia elämästä ja muistoista. Joka tapauksessa kirja saa miettimään koko ihmiskunnan touhuja ja kriisitiloja  - olivat ne luonnonmullistuksia tai itse aiheutettuja - ja sitä miten ne vaikuttavat kaikkien elämään.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen, Nainen parvekkeella 

Maaliskuun kirjavalikoimasta tuli poimittua heti kiehtova tarina. Suomalainen Salome tekee dokumenttia Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Hän löytää siihen tehtyjä luonnoksia ja saa yhteyden myös itse taulun omistajaan. Käynnistyy vyyhti, joka osoittautuu rikoksen suunnitteluksi.

Nuotio ja Soininen ovat kehittäneet monella aikatasolla ja monessa päässä liikkuvan kertomuksen. Vanhin niistä kuvailee ihan oikean Edelfeltin taulun maalaamisen vaiheita ja siihen liittyviä ihmiskohtaloita. Tuoreimmat tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2015. Taulun syntyhistoriaa ja merkitystä vatvoo kolme ihmistä, joista yksi haluaa tietää kaiken, toinen salata, ja kolmas epäilee, että se yksi huijaa sitä toista. On kysymys myös isän ja pojan ja äidin ja tyttären suhteista, lapsettomuuden surusta ja kasvatusvanhemmuuden riemusta.

Onpas jännittävä kuvio, kun kohteena on olemassa oleva taideteos. Siihen ympätty tarina on varmaan suurimmaksi osaksi sepitettä, ja jäin pohtimaan, että aika uskaliasta luoda fiktiota tuollaisen faktan ympärille. Mutta hauska lukea taidekauppamaailman omituisista kuvioista, jotka pahimmillaan vievät ihmiseltä hengen.

Maaliskuun teemana ovat siis kirjat, joissa on kirjeitä. Tässä tarina etenee pääasiassa kahden ihmisen sähköpostikirjeenvaihdon kautta. Yllättäen tämä sähköinen alusta ei tuotakaan epämääräistä huolimatonta suomea. Pikemminkin teksti on hauskan vanhahtavaa 35-vuotiaankin kirjoittamana: "...lamaannuin täysin, kun luin kaksi viestiäsi. Voi hyvä jumala, miten hirveää! - - - Sinun on pakko, aivan pakko saada taulu takaisin." Eihän tuollaisia tunteenpurkauksia voisi panna persoonattoman kaikkitietävän kertojan osuuksiin. Kirjeet sallivat ihan omanlaisensa kielen.

Kirjeenkirjoittajien keskellä on yksi henkilö, joka kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan. Hänen osuutensa tuntuvat vähän hyppäävän silmille.Tyyli on melkein sama kuin kirjeissä, mutta kelle tai mihin hän sanansa osoittaa? Ei se pahasti häiritse, vähän vain ihmetyttää.

Vahva suositus: lue ihmeessä.

 

Helmikuussa Kyyti-kirjastot tarjoavat meille uuden lukuhaasteen: norjalaista kaunokirjallisuutta. Tai sitten kirjoja muilta mantereilta, ellei pohjoismainen juuri nyt maita

https://kyyti.finna.fi/Content/lukuhaaste

Havaintoja helmikuun kirjatarjokkaista

- Olipa kiva lukea norjalaista kirjallisuutta monta teosta putkeen ja viipyillä niiden kanssa  norjalaisympäristöissä. Uudenlaista, tuoretta maisemaa, ja sisältö vähän muuta kuin mielikuvat reippaista punaposkisista hiihtäjistä ja parvekkeelta vilkuttavista kuninkaallisista ovat luoneet.

-  Norjassakin perheet hajoavat, puolisot riitelevät. Listalla olevat kirjailijat osaavat kirjoittaa aiheesta ilmavasti, eikä kepeys tee tarinoinnista pinnallista. Eron suomalaisiin ihmissuhdedraamoihin huomaa.

- Onpa Norjassa vaurasta. Kotihoitaja/kodinhoitaja ehtii pelata asiakkaiden kanssa shakkia, juoda kahvia, vetää huonekalujen jalkoihin sukat ennen kuin ryhtyy luuttuamaan lattiaa. Hänellä on vain kaksi asiakasta täyden työpäivän aikana. Valtion öljykassassa on näköjään, mistä ottaa.

- Saksalaismiehitys nousee esiin monessa nykykirjassa. Natsimielisyys ja vastarintaliikkeeseen osallistuminen selittävät edelleen monien käyttäytymistä.

- Hienoa, kun saa lukea valmiista listasta poimittuja kirjoja. Näihinkään en olisi huomannut tarttua ilman Kyyti-lukuhaastetta.

Jo Nesbø, Valtakunta

Tässä oivaa matkalukemista, jos edessäsi on esim. tuhannen kilometrin autokyyti nelostietä. Sen nähtävyydet ovat tien laidoilla seisovat metsät ja välillä jonkin kaupungin takapihat ABC:eineen ja pienteollisuusalueineen. Valtakunta tarjoaa näiden tilalle norjalaista vuoristomaisemaa, huippuja ja rotkoja, varsinkin rotkoja. Ihmiset asuvat pienessä kylässä, jota uhkaa kuihtuminen ohitustiesuunnitelman myötä. Pelastajaksi ilmoittautuu kauan muualla ollut Carl vaimoineen. Heidän tarkoituksenaan on rakentaa hotelli vuoden huipulle ja saada kyläläiset mukaan hankkeeseen. 

Nesbø tempaisee lukijan mukaan ihmissuhdekuvioilla, joita hän paljastaa säästellen, kuin pesisi hitaasti tuulilasia puhtaaksi kurakerros kerrallaan. Pääporukka on ylhäällä vuorenrinteellä asuva perhe, josta ovat jäljellä vain veljekset, huoltoasemaa pitävä Roy ja sijoittaja-rakennuttaja Carl. Isä ja äiti ovat ajaneet autollaan rotkoon vuosia sitten. Sinne on päätynyt myös kuolemia tutkinut nimismies, eikä hän jää viimeiseksi jyrkän kurvin uhriksi. 

Valtakunnassa pyöritellään kylän valta- ja ihmissuhdekuvioita laaksossa ja veljesten ja pikkuveljen vaimon keskinäisiä suhteita koukuttavasti. Poikien elämää varjostaa insesti, kyläläisten välejä väärien ihmisten hengailu keskenään. Rotkokuolemien tutkinta pitää veljekset varpaillaan. Silti kerronta on kepeää, kummallisten tilanteiden värittämää. Taitaa olla sitä mustaa huumoria. Joka tapauksessa Norjan kaltevat maisemat voittavat mennen tullen nelostien näkymät.

Tein ihmiskokeen, päätin olla lukematta takakannen tiivistelmän. Halusin kokeilla, kuinka hyvin tarinaan pääsee sisään tietämättä siitä mitään ennakkoon. Sivulle 200 asti ihmettelin, missä viipyy Harry Hole. Sitten luin takakannen. Loput 400 sivua saatoin lukea keskittyneesti, koska tämä ei ole Harry Hole -dekkari. Lyö kuitenkin laudalta monet Nesbøn Hole-kirjat

Nina Lykke, Ei, ei ja vielä kerran ei

Tämä Lykken kirja ei ollut Kyyti-haasteen helmikuun listalla. Teki kuitenkin mieli lukea häneltä muutakin kuin Kohonnut riski - niin mukaansatempaavasti hän kirjoittaa ihmisten vaikeistakin tilanteista. Hyvä valinta, pääsin taas tolpilleni Fossumin jälkeen.

Norjalaiset perhedraamat ovat tähän mennessä kertoneet puolison pettämisestä ja liittojen hajoamisesta. Siitäkin voi näköjään kirjoittaa monella tyylillä. Perheeseensä väsyneen Ingridin osuuksissa Lykke heittää samanlaista suorapuheista kommenttia koulusta, yhteiskunnasta, palveluista ja niihin tyytymättömistä vätyksistä kuin toisessakin suomennetussa romaanissaan. Oikein ihmetyttää, että Norjassa saa ladella kaunistelematta  meidän ihmisten, asukkaiden ja palvelujen käyttäjien typeryydet. Ainakin vuonna 2016 sai, ellei sitten kirjailija ole vain niin paksunahkainen, että kestää someraivon. Sillä sitä hän ainakin Suomessa saisi niskaansa, jos kehtaisi aiheuttaa pahan mielen pumpulissa kasvaneille.

Kirja kertoo aviovaimon, aviomiehen ja tämän uuden ihastuksen elämät näiden omasta näkökulmasta. Toimii hyvin, henkilöiden outo käytös saa selityksensä, vaikkei kaikkien perusteluja itse ymmärtäisikään. Eivätkä ratkaisutkaan ole niin ilmeisiä kuin äkkiseltään kuvittelisi. Suomentaisivat nyt vielä Lykken kolmannenkin romaanin, ei ole tuota norjan kielen taitoa.

Karin Fossum, Helvetintuli

Tuntuuko joskus, että kaikilla muilla on helppoa paitsi sinulla? Luepa tämä Fossumin kirja kahdesta perheestä, joiden kohtalot punoutuvat toisiinsa.

Tai tuntuuko välillä, että elo on ihan liian pinnallista ja kivaa? Lue siinäkin tapauksessa tämä Fossumin dekkari. Tulee takuulla lohduton olo.

Muistelen lukeneeni ennenkin Karin Fossumin suosittuja dekkareita ja tykänneeni. Tällä kertaa tulee mieleen, että ehkä tämä on häneltä väliteos.

Lars Mytting, Sommen kuusitoista puuta

Jos pitää Dan Brownin Da Vinci -koodin tyylistä, pitää varmaan tästä norjalaiskirjailijankin seikkailuromaanista. Vaatii nimittäin aika lailla keskittymistä juonenkäänteisiin ja yhä uusien vinkkien seuraamiseen, että pysyy vauhdissa mukana, kun se alkaa kiihtyä.

Norjalainen perunanviljelijä on kasvattanut pojanpoikaansa maatilallaan, kun lapsen vanhemmat kuolivat tämän ollessa kolmen ikäinen. Kun isoisä kuolee, nyt nuoreksi mieheksi varttunut Edvard haluaa selvittää menneisyytensä. Samalla tavalla hän tulee selvittäneeksi sukunsa ja parin muunkin suvun vaiheita peräti ensimmäiseen maailmansotaan  ja Sommen taisteluun saakka.

Lähtölaukauksen ampuu vanha pappi, joka kertoo Edvardin sedän ihmeellisistä puusepäntaidoista ja paljastaa, ettei setä kuollutkaan toisen maailmansodan jälkeen. Lukija pääsee tutustumaan norjalaisen visakoivumetsikön ja ranskalaisen saksanpähkinämetsän arvoituksiin. Puulajit ovat käsittämättömän arvokkaita, ja pian kilpaillaankin jo puiden omistuksesta. Mukaan tulee tietysti tyttöystävä jos toinenkin, ampaistaan Shetlannin saarille ja sieltä Ranskaan, kahlataan arkistoissa ja saadaan vinkki sieltä toinen täältä, ja lopulta Edvard saa takaisin muistoja vanhempiensa kuolemastakin. 

Mainio muisti- ja hahmotustesti niille, jotka haluavat pitää aivoistaan huolta. Historiaviittaukset panevat tarkistamaan googlesta, mitä tapahtuikaan Sommessa tai Authuillessa sotien aikaan. Ja vinkeistä lukiessaan voi muistella lapsuuden maastoleikkejä, joita pihan isommat lapset järjestivät metsään - yhden rastin löytäessään sai aina uuden vinkin seuraavasta. Eipä ole sekään leikki mennyt hukkaan, kun selvisin tästä ryteiköstä suht kuivin jaloin.

 

 Per Petterson, Miehet minun tilanteessani

Pettersonin minäkertojan tilanne on tämä: vaimo on lähtenyt 15 aviovuoden jälkeen pariskunnan kolmen tyttären kanssa. Mies on kirjailija, ja vakituisen päivätyön lopetettuaan hän ehtii touhuta yksinäisyydessään monenlaista. Hän käy baareissa, lähtee niistä joka kerta eri naisen matkaan, viruu omalla sohvallaan, nukkuu autossa kun ei saa unta sängyssään, haahuilee pitkin Osloa ja lähiympäristöä.

Kuulostaa tosi kiehtovalta vai mitä? Ei. Mutta Petterson kuvaa taitavasti, miten hiiohoi-takkiin pukeutuneen julkkistaiteilijan ulkokuori ja tekemiset ovat ristiriidassa pään sisäisen myllerryksen kanssa. Arvid Jansson ikävöi tyttäriään, vaimoaankin, vaikkei parilla näytä olleen paljoakaan yhteistä henkisellä puolella viime vuosina. Hän tarkkailee itseään, oli hän sitten kaljalla muiden joukossa tai kahvilassa kirjoittamassa lyijykynällä tulevaa uutta romaaniaan. Hän skannaa melkein pakkomielteisesti vastaantulevat naiset: olisiko tämä se oikea?

Tällaisen sekoilun seuraamisen luulisi olevan puuduttavaa luettavaa, mutta kun se ei ole. Petterson nivoo Arvidin ihmissuhdemietteet maisemaan. Kirjailija pyörii lapsuutensa kulmilla, muistelee, mitä tuonkin talon paikalla ennen oli ja miten seutu on nyt muuttunut tai pysynytkin samanlaisena. Tuttu tunne, kuin olisi Kuusankoski-seuran kotiseutukävelyillä: tässähän oli ennen se Kososen lihakauppa, muistatko. Kaikki muuttuu, niin ympäristö kuin ihmissuhteetkin. Oikeastaan erikoisempaa on se, että jokin pysyy entisellään.

Ei haittaa, vaikka kertoja luettelee katu kadulta, missä liikutaan lukijalle vieraassa kaupungissa. Tarkat ja oivaltavat havainnot näkymistä ja kohdatuista ihmisistä ovat kiinnostavaa luettavaa. Samalla tempautuu mukaan kertojan murheisiin lasten tapaamisesta, yksinäisyydestä. Tälle miehenretaleelle alkaa toivoa pelkkää hyvää, suhtautua häneen lämpimästi. Takakannen kuvaus synkän humoristisesta kuvauksesta jää kuitenkin askarruttamaan. Olenko menettänyt huumorintajuni, kun ei yhtään naurata?

Maja Lunde, Mehiläisten historia

Mehiläisten historiassa vain kirjailija on norjalainen. Kaikki muu onkin kansainvälistä: tapahtumapaikat, globaalit ongelmat. Kirjassa kulkee vuorotellen kolme tarinaa. Varhaisin kertoo mehiläistenhoitajasta, joka elää Englannissa 1800-luvun puolivälissä, seuraava USA:ssa asuvasta mehiläisten hoitajasta vuoden 2007 jälkeen, kolmas entiseen Kiinaan sijoittuvasta dystopiasta vuoden 2098 jälkeen. Kaikissa on mukana mehiläinen.

Kertomukset liikkuvat yksilötasolla, perheen piirissä, mikä tekee niistä helposti luettavaa. Mutta perheiden kohtalot kietoutuvatkin mehiläisten elämään, joka lopulta ratkaisee koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Se puolestaan tekee tarinoista hyytäviä, koska Lunde on selvittänyt, miten riippuvaisia hedelmä- ja viljasadot ovat mehiläisistä, ja miten katastrofaalista olisi niiden häviäminen maapallolta. Lukija ei voi tuudittautua siihen, että tämähän on vain kuvitelmaa. Nimittäin USA:ssa koettiin vuonna 2006 valtava mehiläiskato, jolle ei löytynyt yksittäistä syytä. Meidän pitääkin olla huolissamme.

Kolme kertomusta liittyvät toisiinsa, joten dystopioita karttavakin saa luvan kurkistaa vastenmieliseen tulevaisuuteen, jos aikoo kirjan kokonaan lukea. Romaani mehiläisten tärkeydestä on varmaan hyvä tapa herätellä meitä todellisuuteen. Ainakin norjalaiset kirjakauppiaat valitsivat Lunden teoksen vuoden 2015 parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi.

Aslak Nore, Meren hautausmaa 

Tässäpä vasta mukaansa tempaava kirja lukijalle, joka tietää ulkomuistista, ketkä taistelevat toisiaan vastaan Afganistanissa, keitä ovat jihadistit ja kurdit, Peshmerga ja Isis. Kannattaa myös olla selvillä Norjan saksalaismiehityksestä sekä kiinnostunut rannikkolaivojen yksityiskohtaisesta tuntemuksesta. Lisäksi ei pidä suuttua, jos ei voi luottaa yhteenkään kirjan päähenkilöistä, jos matto vedetään alta kerta toisensa jälkeen. Sehän on vain piristävää. Eikun lukemaan! 

Jännärin tapahtumat sijoittuvat nyky-Norjaan ja sodanaikaiseen Norjaan ja toisaalta Afganistaniin ja Kurdistaniin. Tarina seuraa laivanvarustajasukua, jolla on synkkä salaisuus vartioitavanaan. Osa haluaa sen paljastaa, osa salata. On kysymys rehellisyydestä ja totuudesta ja toisaalta valheesta, joka romuttaisi koko Norjan hienon historian kunniakkaana maana. Totta puhuen tämä mahtipontinen salaisuus jää minulta käsittämättä - onko sillä nyt väliä, upposiko tietty alus englantilaisten miinaan vai saksalaisten räjäytykseen.

Norjan osuudet ovat kiinnostavaa seurattavaa. Saa tietää, että saksalainen miehittäjä saattaakin olla natsismia kammoava vastarintamies. Ja että kulttuuriapurahoja jakava säätiö on savuverho asekätkentäoperaatiolle. Ja oikeastaan tässä tapellaankin perinnöstä, ihan rahasta ja omaisuudesta, ei niinkään Norjan maineesta. Itse asiassa kirjan henkilöistäkään harva on sitä, miltä näyttää ulospäin. 

Mitä pitemmälle 477-sivuinen jännäri etenee, sitä useammin lukijaa potkaistaan nilkkaan. Totta vai valetta, vierastaistelija vai maanpetturi, kurdien puolella vai heitä vastaan? Jos tarinaan ei olisi kytketty Lähi-Idässä hääräilevää, selleissä kidutettuna viruvaa ja välillä merenpohjaan sukeltavaa tiedustelijaa, olisin pysynyt kärryillä kaiken aikaa. Lopulta kuitenkin alkoi tuntua, että kirjailija kovin mielellään esitteli tietämystään aavikoiden vastakkainasettelusta ja taisteluiden vaaroista. Tarina olisi toiminut ilman niitäkin.

Suosittelen lämpimästi kaikille jännärin ystäville, jotka tykkäävät siitä, että heitä huijataan ja että tarinaan tungetaan kaksi kertaa enemmän aineksia kuin siihen mahtuu. Toimii muuten muistitestinäkin lukemattomine henkilöineen ja juonenkäänteineen.

Geir Gulliksen, Kertomus eräästä avioliitosta

Jos odotat raikkaita tunturituulia ja norjalaisia villapaitoja, tämä kirja ei ole sinua varten. Päähenkilöt voisivat yhtä hyvin asua New Yorkissa tai Kouvolassa. Gulliksen keskittyy vain kahden ihmisen, miehen ja naisen, parisuhteeseen. Ja keskittyykin sitten kunnolla.

Pari on eroamassa, ja mies haluaa ymmärtää mitä heille on tapahtunut. Seuraa mielenkiintoinen kertojavalinta. Koska nainen ei osaa puhua omasta osuudestaan, mies sanoittaa naisen kokemukset avioliitosta. Mies kertoo - keksii - mitä nainen on milloinkin ajatellut, kokenut, tuntenut, sanonut silloinkin kun mies ei ole ollut paikalla. Huomasin hiukan ärsyyntyväni ja ymmärtäväni rahtusen kulttuurisen omimisen synnyttämää kohkaamista. Nainenhan ei pukeudu polven alle ulottuvaan hameeseen ja siistiin jakkuun lähtiessään polkemaan töistä kilpaa muiden pyöräilijöiden kanssa. Yksi kertojamoka levittää epäluuloa muitakin väitteitä kohtaan.

Ja väitteitähän riittää. Liitto on alussa molempien mielestä ainutlaatuinen koko maailmassa. Niin ainutlaatuinen, että se kestää vapauden kiintyä muihinkin. Vuosien avioelämän ja kahden lapsen jälkeen nainen törmää kiinnostavaan mieheen. Ai niin, onhan kirjassa sentään norjalaista hiihtourheilua! Aviomies tietää ja sietää niin kauan kuin tuntee vielä olevansa naisen maailman ykkönen. Mustasukkaisuus kuitenkin hiipii rakoilevan liiton keittiöön ja sänkykamariin. Gulliksen taitaa pyrkiä osoittamaan, kuinka huvittavalta näyttää, kun yritämme muokata itsestämme jotain muuta kuin olemme. Kuin pisteenä i:n päälle satuin lukemaan Helsingin Sanomista Laura Frimanin kolumnin En halua avointa suhdetta. "Loputtomien valinnan mahdollisuuksien maailmassa - - - on ennen kaikkea vapauttavaa, että jotakin on vain yksi."

Asetelma on herkullinen, kirja vain 200-sivuinen. Sen takia sen pystyy lukemaan, vaikka kertojamiehellä on vain kaksi asiaa. Hän jauhaa jauhamistaan omia ja vaimonsa (kuviteltuja) mielenliikkeitä eri tilanteissa. Joskus sanottavan tajuaa, välillä se sotkeutuu omaan näppäryyteensä: "... itsesuojeluvietti - kuin ohut rasvakerros paljaiden luiden päällä. Kuin pienen valkoisen rummun kalvo, jota kukaan ei halua kuunnella."  

Napanöyhdän kaivelun vielä kestää, mutta ne sänkykamarijutut, hohhoijaa. Varmin tapa poistaa seksistä hurma on kertoa siitä sanoin. Tässä piehtaroidaan pedissä ahkerasti ja selvitetään teknisellä tarkkuudella missä kunkin kädet ja muut vartalonosat kulloinkin ovat. Olisi jännittävämpää lukea miten mopataan laitteella satametrinen käytävä, sentti sentiltä.  Hienoin eroottinen kohtaus lukemissani kirjoissa on Heidi Köngäksen Luvattu-romaanissa. Piikatyttö osuu istumaan ihastuksensa kohteen viereen pirtinpöytään, ja penkillä hänen ja miehen sormet koskettavat toisiaan. Sillä latauksella olisi valaissut koko pirtin, jos olisi ollut sähkölamppu. Gulliksenin vällyepisodit lähinnä nukuttavat.

Mutta kannattaa lukea tämäkin parisuhdetarina, muistaa vain ottaa välillä lisähappea. Jos sitten kaipaa niitä vuonoja ja rehtiä maalaiselämää, voi aloittaa Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjan. Minä ainakin jäin koukkuun. Niissä todistetaan, että Norja on kalteva maa, kuten Juice Leskinen sanoo.

 

Nina Lykke, Kohonnut riski

Sattuipa hauskasti, kun heti yhden aviokriisi- ja uskottomuustarinan perään tartuin saman aiheen kirjaan. Muuta yhteistä kuin teema näillä kahdella norjalaiskirjalla ei paljoakaan ole. Lykken kirjassa nainen kertoo tarinaansa itse. Hän on mielestään ihan ok -avioliitossa Akselin kanssa kunnes  ottaa vahingossa somessa yhteyden vuosikymmenten takaiseen poikaystäväänsä Björniin. Suhdehan siitä kehittyy, ja sen kehittymistä seurataan tiiviisti.

Lykken tarinassa, toisin kuin Gulliksenilla, on muutakin elämää kuin salasuhde. Nainen on lääkäri, ja yleislääkärinä hän hoitaa päivittäin tunnollisesti monenlaisia potilaita ja sairauksia. Mielessään hän kuitenkin vastaanotoillaan kiukkuaa asiakkaita, jotka käyvät nillittämässä pienistäkin vaivoistaan ja vaativat ensi töikseen magneettikuvauksen, verikokeet ja röntgenit ennen kuin lääkäri ehtii kunnolla tutkiakaan. Lykken kertojanainen suomii norjalaista yhteiskuntaa, joka tarjoaa ihmisille mahdollisuuden ainakin vaatia perinpohjaisia tutkimuksia valtion piikkiin. Suomii hän mielessään potilaitakin, joilla on otsaa tulla vaatimaan hoitoja masennukseensa, joka johtuu siitä, että joka vuosi täytyy lähteä samaan paikkaan ulkomaille viettämään lomaa. Hän raivoaa mielessään Paksukaista, joka käy säännöllisesti vastaanotoilla edellyttämässä monenlaisia palveluja vaikkei itse edes aio tehdä kuntonsa hyväksi mitään. Kauheita nuo norjalaiset, vai mitä? Lukija hykertelee saadessaan suoraa puhetta meidän nykyihmisten härskiydestä - kaunokirjallisuus on varmaan ainoa paikka missä ihmisille saa enää sanoa suorat sanat näiden typeryyksistä.

Toinen virnuilun aihe on lääkäripariskunnan asuinalue, joka on omasta mielestään boheemiuden ja suvaitsevaisuuden tyyssija. Mutta annas olla, jos joku uskaltaa poiketa kaavasta - sitä ei suvaitsevuus siedä. Kertojakin levittelee vaatteita ympäri vasta siivottua huushollia, ettei näyttäisi niin poroporvarillisen siistiltä, kun on spontaaneja naapureita tulossa kylään.

Valkoisen keskiluokan sietämätön keveys, kuten takakansi määrittelee teeman, on kuvattu mukaansa tempaavasti, huumorin ja lämmön kautta. Siksi kirja on kiva lukea, vaikkei aviokriisin kuvaus jaksaisikaan kaiken aikaa innostaa. Ainoa ihmettelyn aiheeni on kirjan loppupuolella, jossa marssitetaan yllättäen kertoja tapaamaan äitiään palvelutaloon. Tuntui vähän irralliselta muusta kokonaisuudesta. Mutta kannattaa ehdottomasti lukea ja miettiä ennen kuin seuraavan kerran varaa aikaa julkiseen terveydenhuoltoon toisten kustannuksella.

Britt Karin Larsen, Finnskogen, elämän kehto

Tässä ympäristössä en olekaan ennen pyörinyt kirjallisuuden avulla. Ollaan 1800-luvun puolivälin Norjan ja Ruotsin suomalaismetsissä. Kirjasarjan avausteos kuvaa pienen etnisen vähemmistön, suomalaisten, muutamaa jäsentä. Nämä yrittävät tulla toimeen karuissa maaseudun oloissa, kun ympärillä asuvat ruotsalaiset ja norjalaiset pitävät heitä lähes villi-ihmisinä. Ensimmäisessä osassa ei vielä nouse sellaista henkilöhahmoa, jonka vaiheita seuraisi myötätuntoisena. Nyt kuvaillaan enemmänkin niukkoja oloja, joissa nälkä, hylkäämiset, lasten kuolemat, lapsityövoiman käyttö tai naisen täydellinen turvattomuus ovat arkea. Ihmiset seuraavat viettejään, pappi turhautuu kansan sivistämispuuhissaan niin, että sortuu itsekin viinan ja naisten lumoihin. Kukin yrittää pärjäillä miten parhaiten taitaa.

Itse asiassa tuon sanottuani mietin, oliko elämä lähes 200 vuotta sitten pohjimmiltaan ihan erilaista kuin nyt. Puitteet vain ovat erilaiset, selviämisen esteet toiset.

Pahoittelut, tulee pieni ylimääräinen viive norjalaiskirjojen kommentteihin. Sain kauan sitten varaamani kirjan luettavaksi. Syytän siis Helena Juntusta. Hän on kirjoittanut Petri Tammisen toimittaman kirjan Joskus liikaa, aina liian vähän - Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Kirjaa ei vain pysty laskemaan käsistään, ellei sitten nukahda yöunille sen kanssa. Se on kielen ilotulitusta, jossa kirjoittaja kertoo oopperan ja laulajan arjesta esityksissä, kulisseissa, keikkamatkoilla. Loiston ja kimalluksen edestä vedetään esirippu, saamme tietää miltä laulajasta tuntuu eri orkestereiden, eri kapellimestareiden kanssa työskentely, miten arvostelut musertavat tai nostavat pilviin. Juntunen kertoo kommelluksista ja vastoinkäymisistä lavalla ja työyhteisöissä ja siitä kun kaikki puhaltavat samaan hiileen. Tarina ripottelee hauskuuksia tyyliin mitä voi tehdä, kun vastanäyttelijä haisee savusillille sentin päässä naamastasi? Voi työntää hänen suuhunsa kurkkupastillin. Tarinat on kirjoitettu melkein runotyylliin pelkistetyin lausein - äh, minä vain pilaan kun yritän kuvailla miten hieno paljastava ja iso lukukokemus tämä on, lukekaa itse! 

Kysymys: miksi yksi ihminen saa useamman kuin yhden huippulahjan elämäänsä, Helenakin laulajuuden ja kirjallisen taituruuden? 

P.S. Ei tarvitse tykätä oopperasta voidakseen nauttia tästä kirjasta.

Vigdis Hjort, Onko äiti kuollut

Kovia pohtimaan ihmissuhteita nuo norjalaiset. Jo kolmas samantapainen kirja helmikuun lukemistossa Gulliksenin ja Lykken seuraksi. Tässä tarinassa perheestään irti riistäytynyt tytär selvittelee äitisuhdettaan. Hän on nuorena vastavihittynä lähtenyt yhtäkkiä uuden rakkauden perässä USA:han, perustanut perheen ja luonut uran kuvataiteilijana. Nyt hän on palannut Norjaan kotikaupunkiinsa ja haluaa selvitellä välit äitinsä ja siskonsa kanssa.

Minäkertoja annostelee ajatuksiaan sen verran verkkaisesti, että lukija ihmettelee pitkään, miksi välit perheen kanssa ovat poikki. Teksti etenee sykäyksin, välillä pitkää pohdintaa, lähinnä omien ajatusten ja muistikuvien selvittelyä, mutta usein sivulla on vain lause tai pari. Toimii.

Tytär haluaa tavata äidin ja siskon mutta nämä torjuvat hänet vihaisesti. Vähitellen syyt alkavat selvitä lukijallekin, kun tytär kuvailee tilanteita lapsuudestaan. Nyt lukijakin pääsee mukaan ja ymmärtää, miten poikkeuksellinen lapsen ja vanhemman suhde on, varsinkin äidin ja tyttären. Kuten eräs kuusaalainen lastenpsykiatri joskus sanoi: "Hyvän äidin menettämisestä toipuu aikanaan, huonon äidin menettämisestä ei koskaan."

Tarina on rakennettu tarkasti. Juuri kun malttamaton lukija alkaa ihmetellä, eikö tässä päästä eteenpäin, kun ainoat tapahtumat ovat äidin stalkkaaminen ja mökillä puuhastelu, ja muuten vain vispataan samaa perheriitakuviota, kertoja alkaa avata ikkunoita lapsuuden traumaattisiin kokemuksiin. Ehkä pinnaa ei olisi tarvinnut vetää näin kireälle? Mutta se tuntuu olevan nykytyyli, elokuvatkin ovat usein ylipitkiä, aikuiskasvatusta. Kolmen neljän norjalaiskirjan perusteella syntyy kuitenkin jännä uusi mielikuva norjalaisista: tykkäävät ja osaavat paitsi hiihtää myös tutkiskella sielunsa syövereitä.

Marie Aubert, Mikään ei voisi olla paremmin

Valitinko edellä tarinoiden venyttämisestä? Nyt ei tarvitse. Sanotaankohan 144-sivuista kirjaa pienoisromaaniksi vai pitkäksi novelliksi, ja onko luokittelulla mitään väliäkään? Aubert osaa tiivistää perheen tilanteen vain olennaisiin hetkiin ja puheenvuoroihin, muutamiin päähenkilön ajatuksiin, ja asia tulee selväksi.

Asetelma on klassinen: henkilöt kokoontuvat yhteen viettämään muutaman päivän mökillä, ja jännitteet kasvavat. Nytkin on kysymys perhekuvioista kuten yllä kuvatuissa teoksissa. Onko perhekriisi hittiaihe norjalaiskirjallisuudessa vai ovatko suomalaiskustantamot vain poimineet juuri tämän aiheen tekstejä? Ei tietoa, mutta jännän erilaisen kuvan nämä kirjat antavat norjalaisesta elämänmenosta kuin ne hiihtokilpailuiden punaposkiset kaunottaret ja reippaat komistukset. 

Tällä kertaa puidaan lapsettomuutta. Yksi yrittää saada munasolujaan pakastetuiksi, sisko on lopultakin raskaana ja aiheuttaa kateutta, siskokset taistelevat äidin suosiosta vaikka eivät paljoakaan arvosta tämän ajatuksia. Miehet aiheuttavat pettymyksiä, ja loppuratkaisu jättää kylmän olon. Mutta teksti vetää hyvin, keskitytään olennaiseen. Lukija näkee asiat selkeämmin kuin minäkertoja - samaan tapaanhan P. G. Wodehouse antaa meidän ymmärtää Bertie Woosterinsa kuvaamat tilanteet oikeassa valossa, vaikka olemme hänen näkökulmansa armoilla. Se se vasta on taito.

Roy Jacobsen, Näkymättömät

Nyt ollaan ytimessä, saaressa keskellä norjalaisvuonoa jossain menneisyydessä, ehkä toisen maailmansodan vaiheilla. Pienellä saarella asuu perhe, kolmen sukupolven joukko on tarinan mittaan viiden kuuden hengen kokoinen. Päähenkilönä on nuori Ingrid, alussa vasta pikkulapsi, kirjan edetessä nuori aikuinen. Aikuiseksi pitääkin kasvaa yhtäkkiä, kun vanhempi polvi kuolee ja sairastuu.

Merkillistä, miten saaren elämään tempautuu mukaan, vaikka kaikki on niin vierasta - meri, kalastus, myrskyt, elämäntyyli. Sitäkin merkillisempää, kun huomaa, ettei saarelaisten päivissä ole juuri muuta kerrottavaa kuin arkinen aherrus. Teksti vie mukanaan, sen yksinkertaisuus puhuttelee. Kalastetaan, siivotaan saalis ja kalastusvälineet, myydään kuivatut kalat, hoidetaan lehmiä ja mietitään hevosen tarpeellisuutta. Myrsky, tapaturmat, kuolemat, ilot ja yllätykset kuvataan lakonisen toteavasti. 

Toisin kuin yhtä lyhyessä Finnskogenissa tässä kirjassa ehtii päästä henkilöiden pään sisään, eniten tietysti nuoren Ingridin. Hänen pitää kehittyä äidin ja isän pikkutytöstä ensin koululaiseksi ja sitten vastaamaan koko porukan elämästä. Kasvu tapahtuu olosuhteiden vaaltimana, luonnostaan, tarinaan ei sisälly päälleliimattuja syvällisiä pohdintoja.

Repliikkejä on harvassa. Olisi kiinnostavaa tietää, onko suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen keksinyt käyttämänsä murteen itse, vai puhutaanko jossain päin Suomea oikeasti tuollaista murretta. Paikoin vähän särähtää. 

Mutta suosittelen lämpimästi ja ryntään Kuusankosken kirjastoon nappaamaan jatko-osan esittelyhyllystä ennen kuin joku muu ehtii ja meritunnelma häipyy omasta päästä.

 

Lisää norjalaiskirjoja tulossa, kunhan ehdin lukea

Eijaleena Martikainen