Helena Yrjölä: "Tärkeintä on potilaan paras."

Helena Yrjölä liikkuu Kymen Paviljongissa kuin kotonaan, henkilökunta moikkailee tuttavallisesti. Tämä pian kahdeksankymppinen puuhanainen on järjestänyt paikassa eräätkin juhlat ja kokoontumiset. Hän kertoo sairaalaurastaan mieluummin Keltin rantatöyräällä kuin Mäellä, jossa hän ehti toimia hoitajana ja osastonhoitajana vuosikymmeniä. Mieluummin kahvilaympäristö siitäkin huolimatta, että Helena Yrjölä piti työstään ja työympäristöstään ja kehuu hienoa työyhteisöään. Sen jäsenet tapailevat toisiaan edelleen säännöllisesti, vaikka Helena on ollut eläkkeelläkin jo 90-luvun lopulta.

Meidän Puistomaan pikkutyttöjen käsitys naapurin Helenasta oli yksiselitteinen: ihana! Kun hän lähti töihin - mielikuvissamme hoitajan puvussa ja hilkassa - hän oli kuin vaalea filmitähti, lempeä ja hymyilevä, ja hänen jälkeensä koko porraskäytävä tuoksui hyvälle! Kun Helena kaivaa esiin pyytämäni vanhat valokuvat, totuus paljastuu: hän oli vielä viehättävämpi kuin muistimme. Sen sijaan siitä meillä ei ollut mitään käsitystä, että tämä enkeli oli työelämässä napakka ja määrätietoinen, rohkea sanoja, jos näki epäkohtia ympärillään.
- Minusta piti aina ajatella ensin potilaan parasta, Helena Yrjölä sanoo.

Neiti Yrjölällä riittää tarinoita aluesairaalan ajoistaan. Niistä olisi aineksia moneen sairaalasarjan jaksoon. Helena sanoo, että moni ei edes usko juttuja todeksi, tosielämä selättää elokuvat jälleen kerran. Harmi vain, ettei kaikkea voi tässä kertoa.
- Kun ei ole juristeja suvussa, Helena naurahtaa.

Mutta aloitetaan alusta. Helena Yrjölä oli päässyt keskikoulusta, ja naapuri houkutteli hänet lomittajaksi valtion puhelinkeskukseen Kouvolaan. Äiti Toini Yrjölä katseli aikansa tyttären töissäkäyntiä mutta alkoi vaivihkaa tarjoilla ajatusta opiskelusta.
- Ensin meidän keittiön ikkunalaudalla olevaan tärkeiden asioiden kulhoon ilmestyi Heinolan seminaarin esite. En sanonut siitä mitään. Sitten sinne ilmestyi Lappeenrannan sairaanhoitajakoulutuksen esite. Kysyin sitten jossain vaiheessa näsäviisaasti äidiltä, aikooko hän hakea sairaanhoitajakouluun. "En, mutta ajattelin, että jos sinä hakisit, kun sinulla ei ole mitään ammattia." Eikä äiti kuulemma ajatellut hakea myöskään opettajakoulutukseen, Helena virnistää.

Ajatus jäi kytemään tyttären alitajuntaan, ja lopulta hän sukulaisten avustuksella sai kasaan hakupaperit Lappeenrantaan - niin viime tingassa, että hänen piti matkustaa Lappeenrantaan viemään ne perille. Helena pääsi opiskelemaan ensimmäiselle kurssille, jonka pituus oli kaksi ja puoli vuotta - ennen koulutus oli kestänyt kolme vuotta. Kurssin aloitti 24 opiskelijaa, ja 22 heistä sai sen suoritettua.
- Alkuun tuntui vähän hassulta pedata tyhjiä sänkyjä. Vaahtomuovipatjat olivat juuri tulleet, staattinen sähkö sai meidät tekemään tarpeettomia liikkeitä. Mutta luennot olivat täyttä asiaa, siellä sai hyvän opin.

Toisen palveleminen käy Helena Yrjölältä luonnostaan.

Kuri oli väliin tiukkaa.
- Meillä oli psykiatrian harjoittelujakso Nikkilän sairaalassa mutta emme saaneet opiskella siellä mitään alan työtä, lattioiden kuurausta ja sellaista vain. Kerroimme siitä rehtorillemme, ja hän hoiti asian kuntoon Nikkilän johtoportaan kanssa.

Psykiatrisella jaksolla tyttöporukka oli kerran juhlimassa, Helenalla oli korvissaan vaarin ostamat läpikorvan-korvakorut. Samalla psykiatrisella jaksolla oli Helsingin kaupungin Marian sairaalan opppilaita, lappeenrantalaiset taas olivat  valtion koulun oppilaita.
- Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan huomasin kauhukseni, että korvikset olivat edelleen korvissani ja otin ne äkkiä pois. Sitten minut kutsuttiin oppilaista vastaavan johtajattaren puheille. "Teidän on nähty käyttävän työasun kanssa korvakoruja." "Juu, tiedän, se oli vahinko ja ne ovat nyt taskussa." "Niin, se ei nyt mitään auta. Jos olisitte Marian oppilas, se ei haittaisi, mutta valtion oppilaana teillä on kahta tiukemmat säännöt."

Kun lappeenrantalaiset saivat loppuarvioinnin, Helenan paperissa luki: "Arvostelukyky alle keskitason, koska innostunut kesken kaiken kaunistamaan itseään tarpeettomilla koruesineillä."
- Rehtori Tellervo Hänninen oli innostava. Hän piti meidän puolia. Nikkilän todistuksen nähdessään hän hymähti: "Kyllä ne ovat pikkumaisia siellä." Marian oppilaat saivat käyttää ruskeita sukkia ja korvakoruja, mutta valtion oppilaiden sukkien piti olla valkoiset, eikä muitakaan erivapauksia ollut.

Potilaiden seurassa parasta

Valmistuttuaan vuonna 1957 Helena pääsi valitsemaan, minne haluaisi lähteä töihin, niitä oli tarjolla pilvin pimein. Moni kaveri lähti Helsinkiin mutta palasi myöhemmin kotiseudulle. Helena halusi Kuusankoskelle, jossa Pohjois-Kymen sairaalat oy oli vuonna -53 avannut uuden sairaalan. Hän oli innostunut kirurgiasta. Lappeenrannassa oli kehuttu, että uudessa sairaalassa on Suomen paras leikkaussalin osastonhoitaja.
- Tarkoittivat Hilkka Kuneliusta, hän oli ehdottomasti paras, pätevä ja näppärä. Samoin röntgenin osastonhoitajaa Minna Laurellia kehuttiin alansa Suomen ykköseksi. Peräti kirurgian oppikirjassa mainittiin, että Kuusankosken uusi sairaala on Suomen ainoa, jossa suoritetaan vatsan tähystyksiä - dosentti Max Siuralan johdolla.

Mäellä oli vuonna 1957 viisi osastoa. Viitonen ja nelonen olivat miesten ja naisten sisätautiosastot, kolmonen ja kakkonen miesten ja naisten kirurgiset osastot, ja lisäksi synnytys- ja naistentautien osasto.  Helena aloitti naisten sisätautiosastolla ja jatkoi miesten vastaavalla. Sitten kehuttu osastonhoitaja Kunelius iski silmänsä tulokkaaseen ja arveli, että tästä saataisiin näppärä leikkaussalinhoitaja.
- Jouduin ylihoitaja Inkeri Alhon puhutteluun. Hän kysyi, voisinko ajatella töitä leikkaussalissa. Sanoin että en halua, haluan hoitaa potilaita, joiden kanssa voi jutella ja olla osastolla kontaktissa. Ylihoitaja pyysi minut kaksi tai kolme kertaa keskustelemaan asiasta. Viimein sanoin, että nyt tämä saa loppua. Jos vielä kerran tulee tällainen kutsu, lähden koko talosta. Kun olen päättänyt, etten mene leikkaussaliin, niin en silloin mene, Helena Yrjölä kertoo lempeän päättäväiseen tyyliin.

Helena sai pysyä osastollaan. Hän muistelee kovaa kiirettä, kun leikkaussalista tuotiin potilaat suoraan osastolle "tutta suussa", intubaatioputki hengitystä turvaamassa - ei silloin mitään heräämöjä ollut. Väkeä oli vähän.
- Meitäkin oli kuusi sairaanhoitajaa ja pari apuhoitajaa - ihan minimit. Vapaapäiviä oli yksi viikossa, yövuoroa tehtiin seitsemän yötä peräkkäin. Yksitoistatuntinen yövuoro tehtiin yksin. Osastolle saattoi eksyä humalaisia riehumaan, öisistä leikkauksista tuotiin potilaita huoneisiin. Hätätilanteissa yökkö sitten hälytti apua ensiavusta, jos ei yksin selvinnyt, Helena Yrjölä kuvailee entistä menoa.

Yövuoron jälkeen oli aamupalaveri, jossa yöhoitaja antoi raportin osastonhoitajalle seisten. Tämän osaston pää oli tarkka asemastaan: hoitajat seisoivat palaverin ajan. Kerran rankan yövuoron jälkeen yöhoitaja nojasi käsillään pöytään lukiessaan raporttiaan.
- Kyllikki, ota kirja käteen ja seiso selkä suorana, osastonhoitaja komensi.

Helenasta (vas.) parasta oli työ potilaan kanssa.

Asenne työhön oli kuitenkin toinen kuin nykyään. Yrjölän työpaikalla ei valitettu.
- Ei ruikutettu väsymystä, naurahdettiin vaan että kyllä oli taas yö. Jos oli kiire, juostiin kahta kovemmin. Siinä ei kehityskeskusteluja käyty - ihan turhia olisivat olleetkin.

Potilaan vierellä olemiseen ei Yrjölän mielestä ole koskaan ollut aikaa tarpeeksi. Kun henkilökuntaa oli vähän, vuoteen äärelle ei voinut juuttua vaikka kuinka olisi halunnut.

- Illalla oli kaksi ihmistä töissä ja potilaita on 28. Ja sitten alkoi tulla tietokoneita hidastamaan potilashoitoa. Jos ei esimerkiksi sijainen tykännyt seurustella potilaiden kanssa, niin tietokoneella istuminen oli muka työtä.

Yrjölä hehkuttaa edelleen osaston henkilökuntaa. Hän oli työkavereihinsa hirveän tyytyväinen. Helenan osaston tapoihin ei kuulunut valittaa henkilökunnan vähyyttä, vaikka siellä oli vähemmän väkeä kuin vastaavankokoisella naisten kirurgisella osastolla.

- Oli konflikteja, mutta niistä selvittiin. Työkaverit tunnistivat toistensa tunnelmat. ”Nyt Sylvi on nenä nirpallaan kun hän on kateellinen siitä ja siitä jutusta, mutta ei välitetä.” Kaupungin nokkamies oli meillä potilaana ja kutsui minut luokseen ihmetellen, kenen kuuluu tuoda virtsapullo. Sanoin, että se tuo joka ehtii. Sairaala-apulainen oli nimittäin ilmoittanut potilaalle, ettei kuulu hänen tehtäviinsä. Kerroin, että eihän se varsinaisesti kuulu, mutta ei meillä tuollaisia vastauksia oikein hyväksytä. Potilaalle vastataan, että ”kerron sille henkilölle, joka voi sen tuoda”.

Hoitajilla oli lupa olla joskus alamaissakin.

- Meillä potilaat olivat pääsääntöisesti tyytyväisiä, ja tytöt – hoitajat – hyväntuulisia. Muistutin heille, että jokaisella on oikeus henkilökohtaisiin murheisiin eikä silloin tarvitse olla tekopirteä. Mutta selittäkää potilashuoneessa, että teillä on huono päivä tänään ettekä jaksa olla semmoinen kuin tavallisesti. Potilailta saa yllättävän paljon tukea. Kun minulta kuoli koiranpentu, itkin töissä kaiken päivää. Koko päivän sain lohtua potilailta! Ehkä se oli heillekin tervehdyttävää, kun saivat vuorostaan elää toisen murheessa mukana, Helena Yrjölä pohtii.

Sairaanhoitajan työstä Helena Yrjölällä on vankka käsitys: se on ihmisen hoitamista. Maisterinpaperit eivät takaa potilaan tilanteen paranemista.
- Ei siinä auta kansio kainalossa paeta toimistohommien suojaan. Tämä on potankantajien ammatti, Yrjölä paukauttaa ammatistaan ylpeänä.

Yrjölä ei siis suuremmin innostu hoitotiedeajattelusta, joka 1900-luvun loppukymmeninä nousi pintaan.
- Pumaskat veivät tavattomasti aikaa potilaiden kanssa olemisesta. Osa hoitajista pakeni kirjojensa ja papereidensa pariin. Muistan hyvin, kun meidän osastolle oli tulossa remontti ja Joutjärven Eira oli menossa sen ajaksi ensiapuun. Eira mietti, että kuinka hän pärjää siellä kun ei ole nähnyt sitä hommaa. Mikkosen Unto, lääkäri, totesi että miten niin et pärjää? Hyvinhän sinä pärjäät. Kun ambulanssi tulee ensiavun eteen, juokset äkkiä vessaan ja panet oven lukkoon. Jos siellä on jotain vaikeita tehtäviä, otat kansiot kainaloon ja lähdet kävelemään.

Puhtaudesta toiset käsitykset

Entisten vuosikymmenten tietämys hygieniasta poikkeaa nykyisestä. Kun potilas kuljetettiin osastolta leikkaussaliin, osaston työntekijät nostivat hänet leikkaussalihoitajien kanssa hänet leikkauspöydälle. Bakteerit siirtyivät samalla.
- Mutta hirveän vähän oli haavainfektioita. Tutustuin eritkoistuessani Jyväskylän keskussairaalan urologiseen osastoon, jollainen meilläkin oli Mäellä jo silloin. Hämmästelin, kun meillä ei umpparileikkauksen haavat juuri koskaan tulehtuneet, mutta Jyväskylässä joka ikinen eturauhasleikkauksen haava märki, vaikka siellä oli korkeammin koulutettu osastonlääkäri ja muutenkin kaikki keskussairaalatasoista. Huomasin, että meillä on hyvä taso, Yrjölä sanoo.

Kuusankosken sairaalaan perustettiin hygieniatyöryhmä, ns. infektiotoimikunta, johon myös Helena Yrjölä valittiin. Se oli aktiivisen anestesialääkärin Kalle Ekholmin ansiota. Helena oli kiinnittänyt huomiota siihen, että hänen osastollaan ei huoneissa ollut likapyykkivaunuja tai koreja.
- Jos haava märki tai potilaalle tuli vahingot alle, niin likaiset vaatteet heitettiin lattialle tai lavuaarille muhimaan. Toisilla osastoilla oli pyykkikorit, mutta meidän osastonhoitajamme tykkäsi, että kaikki liiat tavarat pois, kärryt eivät sopineet hänen silmiinsä. Otin asian esille toimikunnassa, ja kaikki kauhistuivat. Päätettiin tuoda likavaatekärryt meillekin, ja tytöt olivat onnellisia: "Hienoa kun ei tarvitse sylissä puhdasta mekkoa vasten kantaa likapyykkiä pyykkikuiluun."

Uudistus tehtiin osastonhoitajan loman aikana. Kun tämä palasi töihin, hän otti selville, mistä uudistus oli lähtöisin.
- Taas minut kutsuttiin ylihoitajan puhutteluun. "Te ette saa tehdä mitään, osastonhoitaja päättää mitä tilataan", oli määräys. Kärryt vietiin pois.

Instrumenteista oltiin tarkkoja. Jos potilas rikkoi kuumemittarin, häneltä piti mennä ottamaan maksu.
- Vaikka oli kuinka sairas potilas, niin "antakaapas nyt!" Tyyli oli lähtöisin ylihoitajalta, joka hyvää tarkoittaen veti taloon päin.

Osasto, jossa Yrjölä oli hoitajana,  oli talon ainoa, jossa raportin aikana seisottiin. Helenaa oli koulutuksessa neuvottu, että aina kun mahdollista, kannattaa istahtaa, koska työssä joutuu muuten niin paljon seisomaan. Tällä osastolla se ei käynyt.
- Mutta kun palasin erikoistumiskoulutuksesta, sanoin että nyt mekin alamme istua aina kun voi kuten tuolla suuressa maailmassa. Me hoitajat aloimme palavereissa istua, mutta osastonhoitaja seisoi. Vähitellen hän siirtyi istumaan pöydän reunalle toisella kannikalla, Helena naureskelee.

Yksityisyys oli kortilla tiiviissä työyhteisössä, josta osa jopa asui Sairaalanmäen asuntolassa, siis siinä vesitornin puolella päärakennusta olevassa kerrostalossa, jossa on toiminut päiväkotikin. Näiden hoitajien posti tuotiin osastolle. Yhdelle apuhoitajista tuli Seura.
- Esimieheni ihmetteli: "En ymmärrä, hänhän on olevinaan aika fiksu apuhoitaja, ja hänelle tulee Seura-lehti. Sitä roskalehteä ei sairaalaihmisten pitäisi tilailla!"  Yritin sanoa, että minusta se on ihan mukava lehti. Jos tuli uusia ihmisiä, hän valitsi kenen kanssa teki sinunkaupat. Kerrankin tuli uusi hoitaja, hiljainen mutta oikein pätevä työssään - hänen kanssaan osastonhoitaja ei tehnyt sinunkauppoja. Vain virassaan näkyvästi pärjäävien kesken sinuteltiin, Helena kuvailee.

Osastonhoitaja myös tiesi potilaita paremmin näiden tuntemukset. Joskus hän sai lääkärinkin hermostumaan.
- Eirto kysyi potilaalta, onko tällä ollut särkyä. Potilas kertoi, että yöllä oli aika kovaa särkyä. "Eipäs teillä ole", osastonhoitaja sähähti. Potilas intti, että on ollut mutta osastonhoitaja väitti edelleen vastaan. Lopulta Eirto sanoi "Olkaapa nyt hiljaa, neiti Kukkasniemi", ja jatkoi juttelua potilaan kanssa.

Johtotehtäviin, halusi tai ei

Mielenkiintoista kuunnella, kun Helena taivastelee uransa varrelle sattuneita pyyntöjä siirtyä ylempiin tehtäviin. Niitä tarjottiin hänelle useaankin kertaan, mutta lääkärikunnan suostuttelutaidot eivät riittäneet siihen, että hänet olisi saatu luopumaan työstä potilaiden lähellä. Helena nimittää houkuttelutilanteita murheiksi – sana taitaa kertoa siitä, miten hankalaa on sanoa ei, kun toiset kauniisti pyytävät. Omaa ratkaisua kuitenkin tuki potilaiden palaute.
- Eräskin potilas sanoi, että voi että me ollaan onnellisia, kun sinä olet täällä. Viimeksikin kun vaimo tuli katsomaan, niin sinun edeltäjä meinasi jättää hänet oven väliin kun ei halunnut laskea häntä sisälle, Helena hymyilee.

Tuore osastonhoitaja Yrjölä

Napakka sairaanhoitaja, joka uskalsi puuttua epäkohtiin, huomattiin sopivaksi johtotehtäviinkin. Helena Yrjölä pyristeli vastaan, kun häntä pyydettiin erikoistumaan. Mutta käytännön tilanteet osoittivat, että lääkärit halusivat kierroille mukaansa juuri hänet. Toinen sairaanhoitaja tuli kesken kaiken itkien pois ja vannoi ettei tee enää yhteistyötä sen ja sen lääkärin kanssa.

- Kerran Laukka tuli tupakka hampaissa käytävää ja kirosi, että -kele, mistään ei tule mitään jos ei Yrjölä ole mukana. Minä olisin ollut ihan tyytyväinen tilanteeseeni, tykkäsin tavallisesta sairaanhoitajan työstä enkä ollut ajatellutkaan lähteä erikoistumaan.

Helena Yrjölä sanoo suoraan, että ylihoitaja Alho ei tykännyt hänestä - "mie olin vähän liian värikäs". Mutta ylihoitaja joutui taipumaan. Hän kutsui Helenan puheilleen.
- Minun täytyy nyt tehdä sellainen päätös, kun ylilääkäri Eirto kävi täällä vaatimassa, että neiti Yrjölän on vastattava osastosta, kun osastonhoitaja Kukkasniemi on lomalla. Lääkärikunta on päättänyt niin. Minua harmitti kauheasti mutten voinut vastustaakaan, Helena muistaa hyvin.

Siihen aikaan voitiin pätevöityä osastonhoitajaksi myös ns. Pesosen paperilla. Sen sai, jos oli työskennellyt tietyn ajan erikoislääkärijohtoisessa sairaalassa. Helenakin täytti ehdon muttei halunnut turvautua kepulikonstiin vaan päätti mennä Jyväskylään erikoistumiskoulutukseen. Hän suoritti vuoden opinnot 1962-63.
- Hakiessani sinne panin toivoni siihen, etten kuitenkaan pääse, mutta sattumalta pääsin. Koulutuksen jälkeen oli sitten hyvä olla, nyt minulla oli perusteet tehtävän hoitamiseen enkä näin syrjinyt toisia. Ei minulla mitään johtajahaluja itsellä ollut, olen ollut koko ikäni tyytyväinen sairaanhoitajan työhön. Oli se pyttyjen pesemistä tai liinavaatevaraston hyllyjen järjestelyä, kaikki kuului minusta asiaan ja oli potilaan parhaaksi. En ajatellut, että minä haluan vain pistää tai minä haluan vain jakaa lääkkeet.

Helena Yrjölästä tuli osastonhoitaja kirurgiselle osastolle 60-luvun lopulla - myöhemmin osasto muuttui urologiseksi. Edellisestä osastonhoitajasta tehtiin apulaisylihoitaja, jossa tehtävässä hänen ei tarvinnut kiukutella potilaille ylirasitustaan. Hoitajayhteisöään Yrjölä kuvaa todella hyväksi. Ainahan joukkoon kuului joku nirppanokkakin, mutta hänelle Helena sanoi, ettei ole pakko jatkaa täällä, ainahan osastolta pääsee vaihtamaan toiselle, jos ei viihdy. Helenan johtamalla osastolla kokeiltiin mielellään uusia ehdotuksia.
- Yksi hoitajista keksi idean: ne jotka tulevat aamulla töihin, käyvät ottamassa potilailta ensimmäiseksi kuumemittarit pois, ettei yökön tarvitse. Sanoin, että kokeillaan vaan. Toiset epäilivät koko ideaa mutta sanoin että kokeillaan, kun on ehdotettu. Pari viikkoa tehtiin niin ja sitten kaikki halusivat luopua käytännöstä. Mutta oli annettu mahdollisuus muuttaa, Helena Yrjölä tuumii.

Yrjölä muistelee huvittuneena osastolle tulleen apulaisosastonhoitajan neuvoa hänelle, osastonhoitajalle: "Sinun pitää seisoa neuvoja antaessasi, anna hoitajien istua. Näin ohjeet tulevat ylempää." Tulokasta harmitti, kun esimies istui vastapäätä työtovereitaan. Helena vastasi: "Kun minä en siedä sellaista määräilyä."

Toisen osaston päällikkö koulutti Helenaa: "Sinä puhut aina työkavereista. Minä sanon heitä alaisikseni."
- Vastasin, että no jos sinulla on alaisia sitten. Minulla on työkavereita. Laskin itseni demokraattiseksi johtajaksi. Olihan minulla arvostelijoita, varsinkin ylemmällä tasolla. Olin heidän mielestään monessa asiassa liian värikäs ja kantaa ottava.

Helenan asenne oli hiukan toinen kuin myöhemmin valmistuneilla. Hänen viimeisinä työvuosinaan uusi työntekijä saattoi alkajaisiksi tehdä työlistaa siitä mitä halusi tehdä.
- Ei tullut kuuloonkaan 60-luvulla, se oli täyttä hoitoa silloin.

Osastonhoitaja Yrjölä oli jäämässä lomalle, ja hänen sijaisekseen oli tulossa vastakoulutettu, osastonhoitajalinjan käynyt henkilö. Helena selitti tytölle osaston töitä, mutta tätä kiinnostivat vain kirjalliset tehtävät, eivät potilaat. Kyllä hän tiesi, kuinka työt tehtäisiin.
- Kun tulin lomalta, minua odotti kirje lääninlääkäriltä. Sain muistutuksen. Osastollemme oli tuotu potilas, jonka vaimo oli sanonut, että potilas on saanut lääkkeet jo kotona. Hoitaja – sijaiseni - oli sanonut, että siitä huolimatta sairaalassa otetaan sairaalan lääkkeet ja pakottanut potilaan ottamaan samat lääkkeet uudelleen. Vaimo oli kirjoittanut asiasta lääninlääkärille, jottei muita kohdeltaisi samoin, eikä muillekin tulisi paha olo ja paha mieli. Hän käsitteli osaston toimia kaikkea muuta kuin rakentavasti. Hoidon ajankohdasta selvisi, että kaikki oli tapahtunut lomani aikana. Lääninlääkäri oli kirjoittanut tietävänsä, että olin silloin poissa, mutta vastuu oli silti minun. Lavikkalan Sirkka, lääkärimme, halusi soittaa tutulle lääninlääkärille mutta kielsin. Ihmettelin vain, eikö jopa vähemmän koulutettu hoitaja olisi tajunnut ilman erityisopastusta, ettei samoja lääkkeitä kahdesti anneta, Helena Yrjölä hymähtää.

Hoitajien työ muuttui runsaassa neljässä vuosikymmenessä potilaita aktivoivaksi. Heidät otettiin mukaan omaan hoitoonsa sen sijaan että olisi annettu maata vuoteessa pitkä sairaalassaoloaika.
- Potilaat ottivat muutokset hyvin vastaan, kun niitä ei tarkoiltu liian jyrkästi. Voinnin mukaan he saivat itse käydä pesulla ja pedata sänkynsä ja tehdä jotain pientä kuntonsa eteen. Alkuun toipumisajat leikkausten jälkeen olivat pitkät. Selkävaivat hoidettiin makuulla. Isoja murtumia ei usein naulattu, vaan raajat olivat vedossa. Nämä asiat ovat tosiaan muuttuneet, Helena listaa.

Helena Yrjölä (oik.) kehuu työyhteisönsä ilmapiiriä.

Toisaalta entisaikojen puitteet vaativat hoitajilta enemmän luovuutta.

- Silloin joutui enemmän ajattelemaan, suunnittelemaan, miten tämänkin raajan saisi vetoon niin että se paranisi oikein. Mietittiin, mihin pannaan hiekkapussi ja millä nostetaan tätä kohtaa. Joskus kesti kauankin ennen kuin saatiin potilaalle hyvä asento. Sitten potilas meni kontrollikuvaan ja taas lääkäri saattoi soittaa, että nyt reiteen tarvitaan lisää tukea. Se oli käsityötä. Lääkäri sanoi, mitä tarvitaan, että koettakaa nyt keksiä jokin ratkaisu. Tytöt kehittivät ns. varvasvedon, ettei jalka puutunut.

Laitteet olivat toisenlaiset kuin nykyiset kertakäyttöiset. Tippalaitteet purettiin osiin ja pestiin osastolla uutta käyttöä varten.
- Eikä tullut mitään infektioita.

Lääkäreiden kanssa tasavertaisia

Lääkärien ja hoitajien suhde oli hyvä. Lääkärit arvostivat sairaanhoitajien työtä jo kauan ennen kuin hoitotieteestä alettiin puhua, jos hoitajat tekivät työnsä hyvin. He osasivat pyytää apua oikeilta henkilöiltä.

- Kerrankin lääkäri Ervasti soitti, että polilla on mies, jolle ei siellä saada katetria ja Ervasti itse ei jouda tulemaan. Hän oli käskenyt ensiavun lähettää miehen meidän osastolle, jossa kyllä osataan katetri laittaa. Tällaista apua lääkärit monesti kysyivät meiltä, meihin luotettiin tavattomasti.

Kotikasvatuksenko tulosta vai mistä johtui, että Helena ei arastellut lääkäreitä.
- En osannut heille niiata, pidin meitä tasavertaisina ihmisiä. Ei siihen tarvittu mitään hoitotieteitä hoitajien asemaa korostamaan.

Helena Yrjölä sai seurata läheltä myös lääkäreiden ja potilaiden kanssakäymistä. Ylilääkäri Mikko Eirto oli hänen mielestään hieno mies, kohtelias kaikille. Hänellä oli tapana kysyä potilaan ammattia. Nuorena kuulemansa tilanteen Helena muistaa tarkasti.
- Kerran eräs mies vastasi, että "mie oon vaan tavallinen työmies tehtaalta". Eirto sanoi: "Ei mitään vaan tehtaalla, jokainen meistä on omassa työssään paikallaan ja tarpeellinen. En minä kysy uteliaisuudesta. Kun teidät on leikattu, niin sairasloman pituus riippuu työn raskaudesta." Potilas huokasi helpotuksesta ja selitti tarkkaan työnsä, Eirto kuunteli kohteliaasti loppuun. Nykyäänhän sairaslomat menee vissiin leimasimella: tuosta sairaudesta tuon verran ja sitä rataa ylemmältä taholta tulleiden määräysten mukaan, Helena Yrjölä kuittaa.

Kuusankosken asukkaat jumaloivat Visa Jääskeläistä, koska tällä oli väitöskirja tehtynä, lääketieteen ja kirurgian tohtorilla. Kirurgina Eirto kuitenkin voitti hänet mennen tullen, ja ilmeisesti ihmissuhdetaidoillaankin, voi päätellä Helenan tarinasta.
- Potilas sanoi omasta sairaudestaan jotain tyyliin "mie ajattelin, että jos se johtuisi..." Visa Jääskeläinen keskeytti ja sanoi: "Ei pidä ajatella, kun ei ole edellytyksiä."

Kuin suoraan Ursula-sarjan hoitajaromaaneista on sekin kertomus, kun kateellinen (toimittajan tulkinta) työtoveri sanoi lääkäreiden olleen vastaan Helenan tuloa osastolle. Neiti Yrjölä paineli saman tien kysymään lääkäreiltä, mitä näillä oli häntä vastaan ja miten hän voisi parantaa työtapojaan. Asia oli kuulemma päinvastoin: lääkärit vakuuttivat tykänneensa napakasta hoitajasta aina.
- Minä olen tottunut aina selvittämään asiat perin pohjin.

Vanha röntgentalo

Uudistuksia tarvittu aina

Helena puuttui hölmöihin työtapoihin.
- Tulin kerran osastolle, ja siellä olivat sairaala-apulaiset julmat vesisangot vierellään lattialla polvillaan luuttuamassa harjalla kuuraten. Että kun osasto hiljenee, niin on aikaa pestä lattiat. Kauhistelin heidän työvälineitään. Hygieniatyöryhmä oli tehnyt opintokäynnin Porvoon sairaalaan, jossa oli maan ensimmäiset siivoustyön johtajat ja siivous oli ulkoistettu. No sehän ei oikein toiminut, kun sairaaloissa tulee akuutteja tilanteita, niin soita nyt sitten joku korjaamaan jätökset lattialta. Siellä kuitenkin näin uudenlaiset mopit, Helena Yrjölä muistelee.

Siivoojarouvat halusivat mopit myös Kuusankosken aluesairaalaan. Yrjölä tilasi mopit keskusvarastosta.
- Siellä oli ylihoitajan liittolainen, yhtä säästeliäs vastaava. Kun muut tavarat tulivat, tilausvihkoon oli kirjoitettu: "Täällä ei ole koiranpentuja myytävänä. Neiti Yrjölä ostakoon koiransa mistä haluaa." Katsos kun moppeja tilasin. Suutuin ja vein vihon mukaani infektiotoimikunnan kokoukseen. Anestesialääkäri Kalle Ekholm muuttui ihan punaiseksi ja sanoi että tämä on viimeinen pisara. Hän lähetti liittohallitukseen kirjeen ja ilmoitti, että nykyisellä infektiotoimikunnalla ei ole toimintaedellytyksiä tällaisessa työympäristössä, joten me kaikki sanomme itsemme irti.

Toimikunnan viesti synnytti kohun ja sai aikaan parannuksen. Toimintavaltaa siirrettiin toimikunnalle, ja se lupasi jatkaa. Sitten tuli mopit.
- Ja paljon muutakin. Kun lasiruiskuja keitettiin kattiloissa - ei ollut muita kuin lasisia ruiskuja - ne menivät helposti rikki. Ja ylihoitaja haukkui sen, joka joutui hakemaan uusia ruiskuja. Kaikki pelkäsivät mennä asialle. Mutta nyt siihen tuli muutos. On se ollut aika ohdakkeista, Helena muistelee.

Eräänä aamuna osastolle marssi korkea raati, ylihoitaja, sosiaalihoitaja, leikkauksen tehnyt lääkäri ja useita muita virkailijoita. Osastolla oli yksi polvi, joka oli tulehtunut leikkauksessa. Potilas oli eristetty infektionsa vuoksi.
- Siellä pidettiin jo alkupuhetta, että eihän tällaisella osastolla voi ortopedisiä potilaita hoitaakaan, jos teillä potilaat infektoituvat. Sanoin, että meillä on ollut suhteessa vähiten infektioita tässä sairaalassa. He olettivat että kiitän ja lupaan että parannamme tapamme. Sanoinkin, että asia tutkitaan perin pohjin, otamme näytteet kaikista. Näytteet otettiin kaikista, myös leikkaussalin väestä. Potilaan polvessa oli sama bakteeri kuin leikkaavan lääkärin nielunäytteessä. Kun asia selvisi, tämä kävi osastolla monta kertaa pyytämässä anteeksi jupakkaa. Sanoin että tarviiko tuollaista laumaa kerätä ensimmäiseksi – eihän se lääkäri sitä joukkoa kerännyt vaan ne naiset, jotka eivät sietäneet minua. Kiltti lääkäri kävi niin monta kertaa harmittelemassa asiaa, että Joutjärven Eira lopulta sanoi: ”Jos vielä kerran pyydät anteeksi, minä lyön. Me ei kestetä sitä enää”, Helena naureskelee muistolle.

Puoliensa pitäminen on ollut Helena Yrjölälle luontaista. Hän on pitänyt myös omiensa – niin työtovereiden kuin potilaiden – puolia. Yhdellä työtovereista oli selkävaivoja, joiden takia tämän piti saada vaihtaa vähemmän selkää rasittaviin työtehtäviin sairaalassa. Sairaalassa avautuikin paikka kevyemmässä työssä, ja tämä Maria ilmoittautui hakijaksi Helenan kehotuksesta. Yllättäen siihen valittiinkin nainen talon ulkopuolelta.

- Minä hermostuin. Puhuin pääluottamusmiehelle, että on tapahtumassa oikeusmurha enkä siedä tällaista vääryyttä. Maria sai viran. Ulkopuolinen hakija tietysti soitti ja tivasi mitä olin vehkeillyt mutta kerroin hänelle selvät perusteet ja kehotin hakemaan meidän osastolle avautuvaa paikkaa. Se ei soittajaa kiinnostanut.

Kyllä oikaisemisesta sitten kuitenkin palkinnon saa.
- Minulla olisi varmaan tänä päivänä huono omatunto, jos Maria ei olisi saanut sitä paikkaa.

Helena Yrjölä muistuttaa, että aluesairaala huolehti hyvin hoitajistaan. Heille oli tenniskenttä, Kymiyhtiön rantapalsta, sairaanhoitajien kesäkotiyhdistys. Pikkujoulut juhlittiin, jouluaattona työskenteleville tarjottiin jouluateria ruokasalissa. 

Aluesairaalan elämässä on tietenkin dramaattisia hetkiä. Pahin tilanne oli vuonna -65, kun kaksi junaa törmäsi toisiinsa Lahden radalla. Potilaat tuotiin Kuusankoskelle, ja henkilökunta oli lujilla auttaessaan kymmeniä loukkantuneita. Helena kiersi Eirton mukana – tämä kulki potilaalta toiselle vedellen ranteita paikoilleen ja tarkastaen potilaita. Osalle tarvittiin vuodepaikkoja, mutta sängyt loppuivat Helenan osastolta kesken.
- Lähetin tytöt hakemaan lisää sänkyjä sisätautiosastolta. Siellä osastonhoitaja ei antanut sänkyjä, koska ”kirra aina rikkoo meidän sängyt, kun niiltä kuskataan niin paljon leikkaussaliin”. Laitoin napakan apuhoitajan kavereineen hakemaan sängyt vaikka väkisin. Saimme ison potilasjoukon hoidettua saman päivän aikana nopeasti, osan kotiin, osan leikkaukseen, kenet minnekin.

Byrokratiaa ei takavuosikymmeninä ollut haitaksi asti. Eirton ”luottopotilas” Gestrinin pappa tarvitsi verta säännöllisesti. Hän ei viitsinyt ilmoittautuakaan vaan marssi suoraan Helenan osastolle ja kysyi, olisiko vapaata paikkaa. ”Soita Eirtolle”, pappa sanoi ja sai taas pari pussia verta.

Äidin hoitaminen opetti

Kolme viimeistä työvuottaan Helena Yrjölä työskenteli ortopedialla. Uusi työntekijä huomasi erikoisia käytäntöjä. Ja koska hän oli Helena Yrjölä, hän tietysti kyseli lääkäreiltä, jotka eivät edes tienneet kummista tavoista. Ja muutoksia tuli, potilaiden ja työntekijöiden parhaaksi.

Helena Yrjölä jäi eläkkeelle vuonna -96. Kiihkeiden työvuosikymmenten jälkeen eläkkeelle siirtyminen voisi olla rankkakin elämänmuutos. Ei ollut Helena Yrjölälle. Hän oli jo irtautunut soroptimisteista, luottamustehtävät Pohjois-Kymen konserttiyhdistyksessä olivat loppuneet, kun yhdistys lakkasi puheenjohtaja Kalervo Kerannon kuoltua. Mutta Helenan lopettaessa työt hänen äitinsä Toini sairastui ja joutui terveyskeskussairaalaan, jossa oli melkein neljä vuotta. Helena kävi tapaamassa häntä kaksi kertaa päivässä, syötti talon ruokia ja toi kotoa sesonkiruokia.
- Äiti oli hoitanut minut hyvin, nyt minulla oli aikaa hoitaa häntä. Terveyskeskuksessa oli ihana hoito. Keittiöön vein erikoiskiitokset, koska ruoka oli maukasta ja kauniisti laitettua.

Suloista koiraa ei voinut ohittaa taputtelematta.

Äidin sairaalavuodet opettivat jälleen yhden asian Helenalle. Hän vei aika ajoin veljensä Pekan kanssa äidin kotiin, jossa tämä kuitenkin väsyi kahveista ja konjakeista huolimatta. Sitten äitiä vietiin puistoon ulkoilemaan. Hän väsyi sielläkin.
- Sitten sanoin Pekalle, että onkohan tämä sellainen juttu, että omaiset hakevat vanhuksen väkisin kotiin ja kuvittelevat, että tällä on kotiympäristössä kaikki hyvin. Mutta vanhuksella onkin uusi koti, tuttu paikka vuodeosastolla. Lakkasimme kuskaamasta ja äiti oli niin tyytyväinen. Aina oppii jotain uutta, Helena tuumii ja kertoo esimerkkejä sairaalalta.

- Meillä oli huonokuntoinen mies, joka halusi syödä itse. Hän sotki kyllä itsensä ja vuoteensa ruokaan mutta nautti ruokahetkistä. Me tietenkin siivosimme ruokailun jäljet. Hän sai riittävästi ruokaa koska söi kaiken, vaikkakin hitaasti. Tytär kävi ja kauhisteli näkyä, ja ylilääkäri Schumacher kutsui minut paikalle. Kerroin että pappa haluaa syödä itse, ja kun punajuurta päätyy vähän hiuksiin, tytöt siivoavat. Me olemme kuunnelleet potilasta emmekä omaisia, vaikka meidän olisi helpompi syöttää hänen siististi ja nopeasti. Schumacher sanoi, että noin minäkin haluaisin tehdä kuin teillä tehdään, ja lupasi selittää asian tyttärelle.

Esimerkkejä ylihuolehtivista omaisista riittää.
- Kuoleva potilas, ei vielä viimeisillään, oli kolmen hengen huoneessa, ja heillä oli oikein hauskaa. Tyttäret ilmestyivät hienot turkit päällä ja kysyivät, voisiko isän siirtää pieneen huoneeseen, koska hän on huonossa kunnossa. Kerroin, ettei juuri nyt ole pienempiä huoneita vapaana ja että pappa on niin virkeä nykyisessä paikassaan. Tyttären myönsivät, että virkeä on mutta pienempään pitäisi päästä. Kysyin papalta, halusiko hän pienempään ja hän sanoi että ei missään nimessä pois kavereiden luota. Ja kaverit sanoivat, etteivät laske pappaa pois. Sitten vapautui paikka kahden hengen huoneesta ja kerroin siitä tyttärille. - Haluatteko isänne sinne? - Ilman muuta, he sanoivat ja menivät kertomaan isälleen. Hetken päästä he ilmestyivät silmät pyöreinä luokseni. - Isä ei halua lähteä siitä huoneesta pois!

Helena muisti tapaukset omaa äitiään kuskatessaan.

- Meillä voi olla turhia luuloja, jos emme kuuntele toisten mielipidettä heidän omasta tilanteestaan, Helena kiteyttää.

Tiukka täti tämä sairaalasarjan ehdoton enkelihahmo. Mutta ei kovis, sillä hän kysyy tarinoiden jälkeen:
- Vaikutanko minä sinusta riitelijältä?

Ei vaikuta riitelijältä tämä asioita hoitava ihminen. Innostumme keskustelemaan oikeudenmukaisuudesta, siitä miten jotkut ihmiset jaksavat tarttua epäkohtiin ja selvittää asioiden oikean laidan. He kyllä tietävät, ettei siitä suosio juuri kasva mutta eivät voi jättää asiaa hoitamatta, perinpohjaisesti.

Helena esittelee Kymen Paviljongin hauskuuksia, kotieläimiä ja yrttilaatikoita. Hän miettii, mistä onkin tullut rohkeus sanoa mielipiteet hankalissakin tilanteissa ja päätyy isoisäänsä. Yrjölän vaarin tunsi ja hänen tapansa tiesi moni muukin.
- Vaari oli persoona, määrätietoisuus on ehkä häneltä perittyä, Helena tiivistää.

Helena starttaa autonsa vasta uusittu ajokortti laukussaan ja suuntaa kesämökille. Mukaan varmaan pääsee kotona odottava Nina-koira, joka on kovia kokeneena alkanut puolen vuoden kuluessa uskoa, että tässä kodissa siitä pidetään hyvä huoli. Eläkkeellä Helena Yrjölä on keksinyt taas uusia tehtäviä. Seniorien muistijumpan vetämistä kaverin kanssa, esitelmiä ilmasodasta tädin miehen päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Yksi tilaisuus johti seuraavaan, kysyntää kertojalle on riittänyt pitkin lähiseutuja. Nyt mielessä kangastelee muistiinpanojen teko oman Toini-äidin vaiheista. Hoidettavia asioita riittää.

************************************

Kuusankosken aluesairaalan vaiheita ja sairaalaelämää varsinkin lääkäreiden näkökulmasta on kuvannut Hannu Tapiovaara. Näet kiinnostavan historiikin täältä:
 http://personal.fimnet.fi/laakari/hannu.tapiovaara/KAS.pdf

Kuvia Sairaalanmäeltä  

Keuhkotautiparantola käynnistyi vuonna 1933.

Ensiavun ja röntgenin siipi valmistui vuonna 1968

Kymenlaakson psykiatrinen sairaala valmistui vuonna 2005.

Tässä talossa on toiminut myös röntgen.