 |
| Hannele Rautomäki vanhoilla kotikulmillaan. |
Hannelen perhe, Jalmari ja Toini Lahtinen ja lapset Eero, Hannu ja Hannele, muuttivat marraskuussa -49 hiihtomajaan Kuralasta Kymintehtaalta. Jalmari oli ottanut hoitaakseen hiihtomajan yhtiön vuorotöidensä lisäksi ja sai majasta samalla perheelleen asunnon. Muutto keskeltä vilkasta yhteisöä syrjään mäen ja Eerolan peltojen väliin syyspimeällä tuntui rankalta.
- Kuorma-auto vei tavarat ja pojat, ja me äidin kanssa kävelimme. Pidin äitiä kädestä, ja äitiä itketti koko matkan, kun jouduimme muuttamaan tänne Jumalan selän taa, Hannele hymyilee.
Yhteisö vaihtui, äidin huolenpito jatkui
Lähtö tiiviistä yhteisöstä tuntui sitäkin pahemmalta, kun uudessa kodissa ei ollut naapureita näköpiirissä. Jonkin matkan päässä oli yhden huoneen talo, josta Hannele muistaa Vauhkoset ja Pönnit.
- Vanha koti Kurala oli yhtiön eräänlainen neljän perheen rivitalo. Kiva paikka Maitolahdentien tuntumassa, yhteisöllistä elämää vietettiin. Siellä oli sodan vaurioittamien perheiden lapsia, jotka joskus joutuivat hakemaan yösijaa muualta, ja meillä oli aina ovet auki. Keittiön lattialle tehtiin siskonpeti yövieraille, Hannele muistaa varhaislapsuuttaan.
Sodan jälkeen ihmiset pitivät huolta toistenkin lapsista. Ei ehtinyt sosiaalitoimi apuun silloinkaan, kiun Hannelen Eero-veljen luokkakaveri tarvitsi kodin. Pojan äiti oli kuollut ja isä vankilassa, joten opettaja pyysi oppilaitaan kyselemään, ottaisiko joku Erkki-pojan hoiviinsa. Eero oli ilmoittanut heti, että kyllä meidän äiti ottaa.
- Erkki tuli meille huoneen ja keittiön asuntoon meidän kolmen oman lapsen joukkoon. Meidän äiti oli avarasydäminen. Hän teki kotiavustajan töitä yhtiön sosiaalitoimessa työskentelevän Toini Iivanaisen apuna - autteli perheitä tiukoissa tilanteissa, esim. kun perheenäiti kotiutui sairaalasta uuden vauvan kanssa. En tiedä, saiko hän korvauksen siitä vai ei. Samaa työtä teki moni muukin, Hannele Rautomäki kertoo.
 |
| Toini Lahtinen (oik.) kestitsee hiihtomajan kuistilla naapureita. |
Monta lajia samassa pihapiirissä
Hiihtomajan ympäristössä riitti harrastajia. Ihan vieressä kohosi hyppyrimäki, jossa harjoiteltiin ahkerasti ja pidettiin kilpailuja, jopa kansallisia kisoja. 45 metrin mäestä ovat leiskauttaneet kaikki Suomen kuuluisuudet. Paikkakunnan omalle hyppääjälle, Kuusankosken Urheiluseuran Aulis Kallakorvelle mäki oli kotimäki. Kallakorpihan mm. hyppäsi hopealle vuoden 1956 olympialaisissa ja voitti ensimmäisenä suomalaisena Holmenkollenin mäkikisan vuonna 1953.
 |
| Jalmari Lahtinen on taas järjestänyt perheelleen ampumakilpailun. |
- Näytti mahtavalta, kun pahvihirvi lähti liikkeelle. Isä piti meidän perheellekin kisoja. Me ammuimme penkalla liikkuvaa hirvenkuvaa. Ei silloin paljon suojauduttu haitoilta: pää tärähti ampuessa, ase löi olkapäähän eikä korvia suojattu melulta. Ihmettelen, että kuulo on vielä tallella, Hannele naurahtaa.
Uimapaikkakaan ei ollut kaukana. Kotoa hiihtomajalta Lahtisen lapset polkivat Kaarteenlahteen uimaan, ja samassa lahdessa pestiin matot ja pyykit padoissa. Siihen aikaan lapset päästettiin ilman vanhempia jokeenkin uimaan.
- Heti kun oppi ajamaan pyörällä, pääsi joelle.
Jalmari Lahtinen harrasti itse monenlaista urheilua. Hän laittoi hiihtomajan pihaan lentopallokentän, rakensi hyppyrimäen viereen syöksymäen ja jäädytti kerran hyppyrimäen montun luistinradaksi. Hiihtoa harrastettiin päivittäin, olihan vieressä hienoa peltoaukeaa ja metsää vaikka minkälaisiin hiihtolenkkeihin. Isä Lahtinen kävi säännöllisesti Lapissa ja innostui pujottelusta. Niinpä hän oli tekemässä Naukion pujottelurinnettä Sairaalanmäen kupeeseen. Hannelen poika puolestaan jatkoi perinnettä kisaamalla Naukiossa.
- Hyppyrimäestä minä en hypännyt, ja alastulorinteestäkin laskin vain puolestavälistä. Mutta syöksymäestä olen laskenut. Minulle ei käynyt kuinkaan, mutta yksi kaverimme laski niin hurjasti että katkaisi jalkansa. Meidän isä piti huolen, että meillä oli aina huippuvarusteet kaikkiin lajeihin.
Lahtinen metsästi ja kalasti, hiihti ja lasketteli. Vanhemmalla iällä hän ryhtyi harrastamaan kävelyä - käveli mm. Hammerfestistä Rovaniemelle. Hän oli armeijassa ollut lääkintämiehenä, ja sieltä oli lähtöisin hänen ideansa ensiapuryhmän perustamisesta yhtiölle.
- Isää kiinnosti myös etsintä, hän oli perustamssa myös etsintäpartiota. Ampumaradan yhteydessä hänestä tuli hyvä tuttu yhtiön johtajien kanssa - nämä harrastivat paljon ampumista. Ensiapukisoihin isä sai aina yhtiön auton lainaksi. Hiihtomajalla perustettiin myös Nyyttikerho, josta Kuusaan Latu sai alkunsa, Hannele Rautomäki kertoo.
 |
| Jalmari Lahtinen on vaihteeksi järjestänyt perhejuhlaan lentopalloa. |
- Kymiyhtiöllä oli Englannin missejä, jotka pitivät englannintunteja yhtiön virkailijoille. Talvisaikaan heille piti tietenkin opettaa hiihtoa suomalaiskansalliseen tapaan. Opettajana oli meidän isä. Me olimme Hanski-veljeni kanssa yleisönä kunnes isä antoi meille porttikiellon. Meitä nauratti aina niin kamalasti, kun missit eivät pysyneet yhtään pystyssä, Hannele hekottelee.
Lahtisen lapset hiihtelivät milloin Lappakoskelle, milloin Nauhaan ja Kukkomäelle. Joku työkaveri muisteli myöhemmin nähneensä, miten Hannele tuli koulusta, pisti repun naulaan, otti sukset ja lähti hiihtelemään - ties mihin suuntaan. Joskus hiihdettiin myös Pukkisaareen - jos joen jäät olivat tarpeeksi vahvat. Pukkisaareen mentiin myös sulaan aikaan, omalla veneellä.
- Se oli mahtava paikka, siellä käytiin piknikillä työpaikan vieraittenkin kanssa, Hannele Rautomäki kertoo.
 |
| Nykyinen Ampuskin polku oli ennen autotie hiihtomajalle. |
Joku kohta vanhassa kotipiirissä näyttää tutulta. Kuusikko on ennallaan ja Hannele muistaa, miten kuusaalaiset hakivat siitä joulun alla joulukuuset kotiin.
- Jonain vuonna yhtiö huomasi, että kuusia alkaa mennä liikaa ja pani vartijan tielle kuusikon kohdalle jouluun ajaksi. Oli turvallista tulla kotiin sinä jouluna, kun vartija marssi tiellä edestakaisin.
Hannelen lapsuusreviiri ulottui myös Eerolan kartanolle. Siellä ei ollut mitään kartanon isäntäväkeä, työntekijöitä sitäkin enemmän. Eerolassa asui myös nimismies Koutola. Lahtiset tunsivat sieltä mm. kanalanhoitajan ja Hannelen luokkatoverin.
Hannelen Hannu-veli sai harjoitella autolla ajoa hiihtomajan ympäri, kun äiti osti hänelle tuomari Walleniukselta 30-luvun Nashin. Hänellä kävi huono tuuri, kun lähti alaikäisenä ajelemaan Nashia Eerolan suoralle. Hän ajoi ojaan - ja paikalle osui kotimatkalla ollut nimismies. Hannu selitti, että isoveli oli ajanut ojaan ja hän tässä vaan apua on lähtenyt hakemaan. Kun vanhemmat kuulivat, mitä oli käynyt, Hannu sai painella pyytämään valehteluaan anteeksi nimismieheltä. Nuorimies sai anteeksi eikä siitä seurannut muuta.
 |
| "Täältä on saanut mahtavat juuret." Hannele äidin kainalossa. |
Monen hiihtoretken ensimmäinen mehuetappi
Hiihtomajan talo oli Lahtisten koti, mutta koti oli muidenkin käytössä. Alakerrassa oli keittiö ja perheen olohuone, jonka alkovissa oli vanhempien makuusija. Talvisin kisojen aikaan keittiö oli yleisessä käytössä.
- Äiti teki mehuja ja leipoi pullaa tapahtumiin - hiihtokilpailuihin tai koululaisten hiihtoretkiin ja vastaaviin. Niitä myytiin, ja minun tyttökaverit tulivat aina innolla mukaan myymään. Me saatiin nimittäin panna voitto tasan myyjien kesken; äiti otti itselleen vain tarpeiden hinnan, Hannele kertoo.
Alakerrassa oli iso sali, jossa oli takka ja kaminalämmitys, pöytiä ja tuoleja. Kilpailujen aikaan se oli yleisön lämmittelypaikka ja kilpailijoille paikka vaihtaa vaatteita. Salista oli luukku keittiöön, josta ostettiin mehut ja pullat. Yläkerrassa oli perheen lasten huone, ja sen vieressä oli kerhohuone, jossa pidettiin metsästäjien ja urheiluseuran johtokunnan kokoukset.
- Kesäaikaan oli hiljaista, mutta talvisaikaan ei perheen tarvinnut yksin olla. Isä ja äiti kasvattivat siinä muitakin nuoria kuin omat lapsensa. Siihen aikaan lapset olivat kaikkien lapsia, niinkuin nytkin pitäisi olla, Hannele Rautomäki tuumaa.
 |
| Perhejuhla hiihtomajan kodissa. |
Kun Hannelen vanhemmat muuttivat hiihtomajalta Kolarinmäelle omaan taloon, Hannele kysyi yhtiön tuomarilta, voisiko hän miehensä Jorman kanssa vuokrata talon. Se ei käynyt, koska perheessä miehen piti olla yhtiöllä töissä, jos yhtiön asuntoon haluttiin - vaimon työpaikka yhtiöllä ei ollut peruste. Pian yhtiö sitten purkikin talon.
- Kivitalo, mahtava ja fantastinen paikka, ja purettiin... Tässä oli kaksi isoa ulkorakennusta, minulla leikkimökkinä vanha vartiokoppi, jossa mahtui aikuinenkin seisomaan. Eihän tässä mukavuuksia ollut, kantovesi mutta tosi hyvä kaivo. Saunaa ei ollut, käytiin yhtiön saunassa Heinosta vastapäätä saunomassa. Pilkotut puut saatiin yhtiöltä, aura kävi tekemässä meille talvisin tien, Hannele luettelee.
 |
| Hiihtomaja tyhjänä. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto. |
Hannele kävi Keskustan koulua. Sinne piti lähteä aamulla 10 yli 7, että kerkisi. Kansakoulun jälkeen hän pyrki ja pääsi oppikouluun. Ensimmäisen lukukauden Hannele kävi yhteiskoulua Niementien - Marskinkadun kulmilla, mutta vuodenvaihteessa -60 koulu muutti Valtakadulle uuteen rakennukseen. Oppilaat kantoivat pulpetit ja koulutavarat pyykkikoreissa joululomalla uuteen opinahjoon.
Keskikoulun jälkeen Hannele oli vuoden piikomassa Kalson perheessä Lauttakadulla. "Ihana perhe", Hannele muistelee. Seuraavan syksyn hän vietti Kotkassa talouskoulua käyden. Sieltä tuli muutamassa kuukaudessa oppi, joka kantaa edelleen.
- Sain rohkeutta ruoanvalmistukseen. Tykkään laittaa ruokaa ja kutsua vieraita syömään. Ihanaa kun päivällispöydässä on paljon omaa väkeä koolla. Ja mikä parasta, sain talouskoulussa käsityönumeroksi yhdeksän, kun Kilkin Aili oli yhteiskoulussa antanut minulle kutosen. Hän väitti, että meidän äiti oli tehnyt käsityöni. Ei todellakaan ollut, Kilkki ei vaan tykännyt minusta. Toisaalta minä ompelin Mustosen Sinikan essun hänen puolestaan, kun hän oli meillä yökylässä. Sinikka sai siitä seiskan, jonka minä siis otin itselleni, kun en omaa oikeaa numeroa saanut, Hannele kuittaa.
Talouskoulun jälkeen Hannele lähti yhtiölle paperinlajittelijaksi.
- Ei ollut minun paikka. Jouduin työpaikkakiusatuksi. Keskikoulun käymiseni tuntui olevan kova paikka vanhemmille lajittelijoille. Selän takana jupinaa, kantelemista, valittamista esimiehelle vaikkei kukaan kertonut minulle, mitä olin tehnyt väärin. Sitten vielä menin pyytämään salin mestarilta, että saisimme tutustua paperintekoon, jotta oma työtehtävä tuntuisi mielekkäämmältä. Se luvattiin sillä ehdolla, etten keskustelisi poikien kanssa opastuksen aikana. Että sellaista erikoisuuden tavoittelua varmaan vanhempien naisten mielestä. Monta kertaa kotiin palatessa itkeä pillitin työpäivän päätteeksi, Hannele kertoo.
Speden luoma liitto
Aviomies löytyi aika läheltä, mäen toiselta puolelta. Amorina toimi Spede Pasanen, joka veti Kansantalolla huvitilaisuuden, ja päälle oli tanssit. Ohjelmassa oli spedemäinen tietokilpailu, johon Jorma kutsuttiin ja jossa hän ei erityisemmin loistanut. Tanssien jälkeen Hannele kävi tyttöystävänsä luona vetämässä villahousut jalkaan - oli sentään tammi-helmikuun vaihde. Hän näki Valtakadulla kaverin, joka hyppelehti ja yritti ylettyä lyhtypylväiden mainoksiin. Jorma siinä yritti tappaa aikaa, että näkisi Hannelen ja voisi kysyä saako saattaa kotiin, kun oli sama suunta.
- Siitä se lähti, käytiin elokuvissa ja tansseissa. Juhannuksena tuli ero, kun minusta tuntui etten ole kypsä tähän suhteeseen. Jorma oli tosissaan ja minä vasta 17. Oli kahdeksan kuukauden tauko, tapailin muita poikia ja kokeilin, löytyykö parempia. Ei löytynyt. Sitten minä otin Jormaan yhteyttä, kutsuin hänet katsomaan kissanpentuja.
 |
| Hannele ja Jorma Rautomäki |
- Sitä on nyt yli 50 vuotta kestänyt. Ei paremmin voisi olla, Hannele huokaa iloisena yhteisestä taipaleesta sähköasentajamiehensä kanssa.
Paperinlajittelusta Hannele Rautomäki pääsi rakenteilla olevan Kuusaanniemen tehtaan konttoriin kopioimaan rakennuspiirustuksia.
- Se oli minun pelastukseni. Viihdyin niin hyvin, että ylitöissäkin jaksoin olla iltamyöhälle, kun isoja piirustuksia piti saada kopioitua kovalla kiireellä. Ainoa harmi oli se kauhea haju, joka tarttui vaatteisiin, kun tehdaalla päästettiin koepäästöjä. Työkaverit oksentelivatkin pistävää hajua, mutta minua ei haitannut, vaikka odotin jo esikoistamme Pauliinaa.
Kuusikymmenluvun alussa äitiysloma oli kaksi kuukautta, josta kuukausi piti pitää ennen ja kuukausi jälkeen synnytyksen. Hyväkuntoinen Hannele sinnitteli töissä niin pitkään, että vauvan syntymään jäi enää muutama päivä. Sitten hän saikin olla tytärtä hoitamassa ruhtinaalliset lähes kaksi kuukautta, ja sitten takaisin töihin. Jorman äiti hoiti vauvaa, ja Hannele kiiti ruokatunneillaan anoppilaan imettämään - ruokatunnit olivat vuonna -64 puolentoista tunnin mittaisia. Mutta kun Pauliina oli yhdeksän kuukauden ikäinen, Hannele jäi kotiin hoitamaan perheen esikoista.
Nuori perhe joutui muuttamaan useampaan kertaan ennen kuin oikea paikka löytyi. Häiden jälkeen pari muutti Valtakadun tuliteriin kolmikerroksisiin taloihin, mutta Jorma ei kerrostalossa viihtynyt. Kuusikymmenluvun alussa oli vaikea löytää asuntoa, varsinkin kun perheen mies ei ollut yhtiöllä töissä. Hakakujalta löytyi kuitenkin Kollanuksen neitien talo, jossa nuoripari sai asua kunnes talo purettiin kerrostalojen tieltä. Seuraava koti oli Kyminpuolella omakotitalossa, jonne muutettiin jo kahden lapsen kanssa - Ari-Matti syntyi Hakakujalla. Pian uuden kodin omistaja kuitenkin ilmoitti muuttavansa siihen itse. Seuraava muuttokuorma suunnattiin Maunukselantielle omakotitaloon, joka sekin oli purkutuomion alla - paikalle oli tulossa kerrostaloja.
- Muutettiin jouluksi Maunukselantielle, mutta seuraavan vuoden lokakuussa meillä oli jo oma talo Rekolassa. Siinä on nyt viihdytty hyvin 40 vuotta, Hannele kertoo.
Kotiäitinä Hannele oli 60-luvun lopun, mutta sitten Kuusankosken kauppala haki työntekijöitä asuntolaskentaan, ja Hannele sai töitä puoleksi vuodeksi. Vuoden päästä alkoi väestölaskenta.
- Väestölaskennasta jäin suoraan kunnan töihin, kun minut pyydettiin palotarkastustoimistoon toimistovirkailijaksi. Aluksi se oli puolipäivätyötä - sopi mainiosti lasten koulu- ja päiväkotirytmiin.
Paloalalle hommiin
Kymmenen vuotta Hannele teki puolipäivätyötä, ja sitten tehtävä muuttui kokopäiväiseksi. Hän naureskelee prosessia, jossa hänelle räätälöity virka piti julistaa hakuun, ja hänen itsensä piti vastailla kyselijöille.
- Että minua hävetti, kun tiesin, että minut oli siihen ajateltu ja toiset soittaa kiinnostuneina.
 |
| "Apulaispalopäällikkö" Rautomäki palopäällikkö Pentti Niemisen työkaverina. |
Uudessa työyhteisössä Hannele oli äitihahmo.
- Kyllä minä pojista pidin hyvän huolen, ja kivoja poikia olivatkin. Joidenkin kanssa sai alussa vähän ottaa mittaa. Nämä olivat tottuneet ajattelemaan, ettei toimiston nainen ole oikein ihminenkään. He luulivat, että minä kuuluin siihen samaan kastiin, mutta minäpäs en kuulunutkaan. Otettiin koville yhteen ennen kuin se oma paikka hierarkiassa löytyi. Apulaispalopäälliköksi ne minua sitten sanoivatkin, Hannele hymyilee.
 |
| Isoäiti Hannele ja lapsenlapset palomuseossa - isoäiti oikealla! |
Luottamus- ja vapaaehtoistehtäviä
Seurakuntaa Hannele Rautomäki on palvellut aktiivisesti. Hän piti monta vuotta pyhäkoulua Rekolan kerrostalossa. Ensimmäisen pyhäkoulunsa hän tosin piti jo 12-vuotiaana, kun äiti tarvitsi tuuraajaa.
- Olin kauhean otettu, kun siellä oli minun luokkakavereita, Tuomisen Harrikin. Vähän minuu jännitti kyllä, Hannele naureskelee.
Kirkkovaltuustossa Rautomäki toimi parikymmentä vuotta. Hän kokeili myös kaupunginvaltuutettuna toimimista yhden kauden, 1992-96. Eikä tykännyt. Hän oli ainoa Kristillisdemokraattien edustaja Kuusankosken valtuustossa. Hänelle oli sovittu rooli Kokoomuksen ja Keskustan ryhmässä, mutta käytännössä hänet sivuutettiin.
- Kokoomus ilmoitti heti: Emme tarvitse teitä mutta te tarvitsette meitä. Jos tein jonkin esityksen ryhmässä, varmasti ei kukaan kannattanut, mutta joku heistä saattoi mennä kokouksessa esittämään sen pöntöstä omana ehdotuksenaan. Ja se narina siitä, että istun kahdella jakkaralla, kun olen kaupungin palveluksessa. Ikinä en ajanut paloalan asioita valtuustossa. Huomasin, että politiikka ei ole rehellistä peliä, Hannele täräyttää.
Vaalitoimikunnassa toimiminen on avannut Hannelen silmiä näkemään ihmiselämän moninaisuuden. Toimikunnan jäsenet kiertävät vaalien alla laitoksissa auttamassa ennakkoon äänestämisessä. Nyt 70 vuotta täytettyään Hannele jäi pois vaalitoimikunnasta.
- Olin monta kautta siinä hommassa, varmaan viiden puheenjohtajan aikana. Koulutinkin puheenjohtajia, kun minua ei väärästä puolueesta tulevana voinut valita puheenjohtajaksi. Olisi pitänyt olla demari. Työ oli mielenkiintoista ja kivaa. Oli jännä nähdä, miten laitoksissa asuvat jaksavat olla niin aktiivisia ja osallistua. Siellä sai aika hyvän läpileikkauksen elämästä, mukavia tapaamisia paljon, Hannele pohtii.
Hannelella on pikku vinkki ehdokkaillekin.- Kun näytimme monivuotiselle laitospotilaalle pitkiä ehdokaslistoja, hän huomasi: "Ai Valto Koski, tuttu nimi, sen mie voisin valita!" Valtsu oli niin fiksu että kävi laitoksissa tervehtimässä äänestäjiä.
Eläkkeelle Hannele Rautomäki jäi vuonna 2008. Ja vauhtia riittää edelleen. Jumppa kerran viikossa, mökkeilyä kalastuksineen ja marjastuksineen, Martat - sihteerinä Hertta-Martoissa - kirjallisuuspiiri. Kortteja syntyy ystäville ja kylänmiehille tervehdyksiksi. Askartelu on niin kivaa, mutta piirtämään Hannele ei ole ryhtynyt sen jälkeen kun oppikoulun piirustuksenopettaja tylytti pahasti. Vuosi sitten Hannele aloitti SPR:n ystäväpalvelussa.
- Ja nyt ehdotellaan, että ryhtyisin sihteeriksi. Joskus olisi kiva olla vaan ihan mukana, ei aina sihteerin tehtävissä, Hannele huokaa.
Tyttären perhe asuu lähellä, poika vaimoineen Helsingin seudulla. Puolison kanssa on kivaa, tehtäviä ja tekemistä riittää.
- Kerran yksi ihminen kysyi, osaanko olla tarpeeksi kiitollinen. En tiedä, osaanko tarpeeksi, mutta kiitollinen minä kyllä kaikesta olen, Hannele Rautomäki vakuuttaa.
