Soljuva puhe katkeaa välillä
naurunpyrskähdyksiin - Liisa osaa ottaa maailman ja itsensä rennosti.
Juttu luistaa, mielipiteitä sinkoilee, kädet käyvät, mutta
etelämaalaisen vilkkauden takana on kotikouvolalaiset juuret. Kouvolan
ensimmäiseksi mainittu rautatieläinen Gustav Reinhold Karlsson on Liisan
esi-isiä, millä rouva on väliin leuhkinutkin, kun uuden Kouvolan
syntyessä on mittailtu tosikouvolalaisuutta.Itsenäinen vihreä
Liisa Sburatura lähti kunnallispolitiikkaan vuonna 1992. Mikä sai lähtemään mukaan?
- Loukon Reijo ja Junnisen Risto. No, olin kyllä aina seuraillut maailmanmenoa ja kirjoitellut yleisönosastoille. Täällä ei silloin ollut vihreää liikettä - paitsi Elimäellä. Läksin, kun kysyttiin ja toivoin että saisin enemmän kuin kolme ääntä - "se itse, sen mies ja sen äiti..." Sain ihan hirveästi ääniä, melkein kaksisataa.
Kahdeksan vuotta Liisa Sburatura toimi kaupungin luottamuselimissä ainoana vihreänä, kunnes Pertti Pänkäläinen valittiin toiseksi vihreäksi valtuutetuksi. Sburatura oli sekä valtuustossa että hallituksessa niin Kuusaalla kuin Kouvolankin aikaan, Kuusaalla myös valtuuston ensimmäisenä varapuheenjohtajana - miesten ehdotuksesta! Lautakunnista Liisa istui teknisessä ja sosiaalilautakunnassa.
- Perustin oman ryhmäni, en halunnut liittyä muihin ja tehdä poliittista itsemurhaa heti alkumetreillä. Oma ryhmä oli hirmu hyvä, kun puheenjohtaja oli aina samaa mieltä kuin ryhmä. Kyllä yksikin ihminen voi tehdä kunnallispolitiikassa tuloksia, jos tekee yhteistyötä ja jaksaa neuvotella toisten kanssa.
Eniten Sburaturaa kiinnostivat valtuutettuna hoiva-asiat, ihmisen terveyteen liittyvät ja ympäristöasiat. Ja tietysti lasten hoito ja koulutus.
- Pakko sanoa, että talous määrää aika pitkälle asioista. Ei voi elää kuin elopellossa, velaksi. Ei kotonakaan oteta loputtomiin syömävelkaa. Perheenemäntänä vertaan usein kodin ja kunnan taloudenpitoa. Näitä asioita tuli pohdittua Kuusankosken valtuustossa 16 vuotta ja Kouvolan valtuustossa neljä.
- Piti tietää mitä tapahtuu Vuohijärven tai Anjalan suunnallakin. Maantieteellisesti ja budjetin koon suhteen päätöksenteko oli uudenlaista, piti sovitella tehdaspaikkakuntien ja maaseudun tarpeita. Minusta aloitus oli kyllä aika maltillinen ja hyvä, oltiin yhteistyöhakuisia ja -kykyisiä. Olihan meillä vihreitä lopulta kaksi, Pertin kanssa oli hyvä työskennellä.
Liisa Sburatura on poliitikonuransa alusta asti ottanut tiukasti selvää päätettävänä olevista asioista. Se on vienyt aikaa.
- Laiska töitään luettelee, mutta kerran kokouspalkkiokeskustelun aikoina laskin, paljonko käytän aikaa luottamustehtäviin, kun olin Kouvolan kaupunginvaltuustossa, hallituksessa ja konsernijaostossa. Hulppea tuntimäärä siitä viikolle kertyi, lähenteli melkein palkkatyön tunteja.
Poliitikon työ on myös antoisaa, ei sitä muuten jaksaisi.
- Kauhean mielenkiintoista saada selville oman paikkakunnan kiemuroita. Vastuuntunto ja kiitollisuus siitä, että on saanut yli 200 kuusaalaisen valtakirjan, auttaa jaksamaan. Mutta kyllä tunnustan, että työpäivän jälkeen sukkahousut taskussa ja silmänympäryksiä peitevärillä peittäessä kaupungintalon vessassa, suoraan töistä tulleena ja vaatteita vaihtamassa - välillä tunsi olevansa uupunut.
Mediahan ei anna mokia anteeksi, eivät kuntalaisetkaan. Sellaiseen kuulemma tottuu.
- Sitä viritti itsensä valmiustilaan, että pystyi selittämään, jos joku kaupassakin tuli kysymään, mitä lehti tarkoittaa kirjoittaessaan teidän päätöksistä. Jotenkin raskasta olla koko ajan selitysvalmiudessa, vaikka toinen saattoi tulla vain kysymään kuulumisia, Liisa hymyilee.
Tyypillistä medialta tämäkin. Timo Mikkonen lausui usein mielipiteitään valtuuston kokouksissa.
- Yhden ainoan kerran Timppa ei lausunut mitään, ja sekin uutisoitiin: "Mikkonen ei sanonut mitään."
Vuonna 1995 Liisa Sburatura oli myös eduskuntavaaliehdokkaana. Huippukokemus, mutta rahaa olisi pitänyt olla enemmän.
- Ihan toista kuin kuntavaaleissa. Rahaa tarvitaan, kun pyyhkäiset koko tantereen laidasta laitaan puhumassa, teet massiivisen mainoskampanjan, aina pitäisi olla porkkanalaatikoiden kanssa jossain torilla näkösällä. Ei ollut varoja siihen. Olisi pitänyt ottaa virkavapaata, ottaa lainaa - se ei ollut mahdollista. Kiinnostavinta siinä oli löytö, että kaikkein tärkeimmät päätökset tehdään kunnassa!
Tällä hetkellä ex-valtuutetun mielestä Kouvolan kuumimpia kysymyksiä on "sote-soppa".
- Vaikka olen kuinka ammattilainen päättäjänä, niin tässä asiassa olen jo ihan sekaisin. Mistä siinä oikein päätetään, mikä liittyy mihinkin - ei ei... Se asia pitäisi saada kuosiin nopeasti: maakuntamalli vai mikä ihmeen malli?
Kouvolan oman sairaalan rakentamisesta Sburaturalla on jo hänen selvästi ilmoittamansa kanta.
- Ajatus uudesta sairaalasta on hyvä, mutta sijainti upottavalla suolla on selänpäästä, ei mitenkään perusteltua. Uudisrakennus pitäisi rakentaa korkealle kalliolle kestävälle perustalle, Sairaalanmäelle. No sittenhän meitä kommentoitiin, että nurkkakuntaiset kuusaalaiset vetävät kotiinpäin, kävellen ja pyörällä pitäisi muka päästä sairaalaan. Sanoin, että en ole koskaan nähnyt kenenkään menevän kävellen tai pyörällä, jos on 39 astetta kuumetta tai sydänkohtaus. Eikä rankan sosiaalipalvelun potilas mene omin voimin.
Enää Liisa ei haikaile takaisin politiikkaan, paitsi ihan vaan joskus.
- 20 vuotta riitti yhdelle naiselle, ja olisiko minulla enää ollut annettavaakaan. Kieltämättä joskus käy mielessä, että olis kiva... Mutta voihan osallistua muulla tavalla, yhdistyksissä, löyhissä alliansseissa, kirjoitellen. Olin mukana rasismin vastaisen ryhmän mielenosoituksen järjestämisessä Kouvolaan kesällä.
Ei päivääkään esikoulua ja silti mennyt hyvin
- Se on hyvissä käsissä, olen päässyt siellä käymään uusien asukkaiden aikana. Joka kolkka oli jäänyt mieleen vintiltä kellariin.
Liisa oli kolmen vanha, kun hänen isänsä kuoli.
- Hän oli veljensä ja veljenpoikansa kanssa kalastusreissulla, ajoivat aamuhämärissä karille ja hukkuivat kaikki. Minulla on isästä selviä muistikuvia - hän istui pihlajan alla ja soitteli kitaraa ja mahdoliinia ja lauleskeli. Hän syötti minulle kalasoppaa sillä välin kun äiti oli kaupassa eikä millään ymmärtänyt, että olin kalalle allerginen. Kyllä minä Oton muistan hyvin.
Leskeksi jäänyt Kaisla oli sinnikäs nainen ja pärjäsi lapsensa kanssa hyvin. Hän työskenteli parturina, ja pikku Liisa oli tätinsä hoteissa päivät. Nyt hän virnuilee.
- Sehän siinä onkin ihmeellistä. Nyt puhutaan siitä kuinka lapsi uhkaa syrjäytyä jos ei ole esikouluryhmissä, ja on hirveää jos ei ole koko päivää hoidossa. Ystäväni Leena, Marja-Terttu ja minä ollaan kummallisella tavalla säilytty tälläsissäkin järjissä vaikkei olla päivääkään käyty tarhaa eikä esikoulua! Virikkeitä tuli ympäristöstä ja yhteisöstä, ja meillä oli sellainen hengetär kuin Lylly-täti, äitini vanhin sisar hoitamassa minua.
Aika oli muutenkin toisenlaista. Ei ollut autoa, eikä kahta autoa, ei edes puhelinta.
- Oudolla tavalla esikouluttomilla ja lastentarhattomilla eväillä on pärjätty, Liisa jatkaa naljailuaan.
Kivimäeltä käytiin Kymintehtaan kansakoulua. Siitä Liisa nostaa esiin yhden siivun, koska se oli niin ihana.
 |
| Pöllövartiota seistiin tämän seinän edessä. Kuva: Rurik Wasastjerna |
Vielä 60-luvun alussakin oli suuret opetusryhmät. Kun opettaja tuli luokkaan, noustiin seisomaan, samoin vastatessa.
- Yksi aikuinen henkilö oli luokassa, ja se oli opettaja. Jos koulussa oli liikuntaesteisiä, kaverit auttoivat. Koulusta on jäänyt hirveän lämpimät ja mukavat muistot. Toivottavasti suhtautumiseni koulumaailmaan on välittynyt myös omiin lapsiini.
Teini-ikäistä Liisaa ei heinänniitto todellakaan kiinnostanut, eikä äiti jaksanut kahden naisen taloa remontoida työn ohella, joten Liisa ja Kaisla Mäkinen muuttivat kirkon lähelle Kuusaan puolelle.
- Sitten minun tieni vei pääkaupungin ja Turun seudulle. Läksin ammatillisen kurssin kautta tutustumaan työelämään Paimion keskuslaitokselle ja sen jälkeen pääsykokeiden kautta vajaamielishoitajakoulutukseen Kuusankoskelle.
Tutkintoa toisensa perään
Mistä Liisa Mäkinen keksi haluta hoitoalalle?
- Ei ollut mitään nettiä eikä hästäkkiä eikä watsappia, mutta minä keksin kuitenkin. Hoitoala tuli tosin pitkän pohdinnan jälkeen, koska nuorempana jotenkin kammoksuin kaikenlaista poikkeavuutta ja mietin että miten toimin, jos tällainen ihminen tulee vastaan. Puin ja tutkin asiaa paljonkin, ja sitten päätin mennä niinsanotusti omia epävarmuustekijöitäni kohti. Se natsasi: ala oli todellakin minun hommani.
Kuusankoskelle rakennettiin alan oppilaitos
Sairaalanmäelle vasta 80-luvulla, joten Liisa kävi koulunsa Kuusankosken
sairaanhoito-oppilaitoksessa vajaamielishoitajajaostossa
Pienteollisuustalossa.- Sain vakituisen työpaikan heti Kuusaan Keskuslaitoksesta, jossa olin ollut jo ennen tutkinnon suorittamista. Siihen aikaan oli työmarkkinat sellaiset.
Kuuden vuoden työrupeaman jälkeen Liisalle tuli taas tunne, että nyt pitäisi tehdä jotain. Tällä kertaa se oli opiskelu sairaanhoitajaksi Sairaanhoito-oppilaitoksessa Kotkassa. Kolmen ja puolen vuoden koulutuksesta Liisa - silloin jo Sburatura - valmistui vuonna -91. Kuusaan Keskuslaitoksella oli virka odottamassa.
- Suuresti kunnioittamani ylihoitaja oli sanonut, että "sitä virhettä sinä et tee", kun menin viemään irtisanomispapereita. Kaukaa viisas ihminen sanoi, että kannattaa katsoa miten työllisyystilanteen kanssa käy. Sain sitten virkavapautta opiskelun ajaksi.
Opiskelut eivät suinkaan jääneet siihen, kun Liisa Sburatura palasi tutulle työpaikalle Kuusankoskelle, nyt sairaanhoitajan töihin. Seuraavalla vuosikymmenellä hän aloitti Laurea-ammattikorkeakoulussa sosionomiopinnot ja valmistui vuonna 2006 sosionomi AMK:si. Ei riittänyt sekään. Seuraavana vuonna Liisa ryhtyi opiskelemaan silloisessa Kuopion yliopistossa pääaineenaan sosiaalihallintotiede ja sivuaineena organisaatio- ja työpsykologia. Hän sai valmiiksi YTK-tutkinnon nyt jo Itä-Suomen yliopistoksi muuttuneessa oppilaitoksessa vuonna 2011.
Hoitotyön lisäksi Liisa teki vuosia Carealla myös suunnittelijan ja koulutuskoordinaattorin töitä.
Avohuoltoon muutto vaatii valmennusta
80-90 -luvulla Kuusaan Keskuslaitoksella puhalsi monenlaista muutoksen tuulta. Etelä-Karjala irtautui omaksi erityishuoltopiirikseen ja Kuusaan laitoksen asukasmäärä putosi. Samaan aikaan kehitysvammaisille alettiin perustaa pieniä asumisyksikköjä keskelle muuta asutusta. Vielä 70-80 -luvulla ei juuri avohuoltoa ollut. Myöhemmin laitoksesta alkoi vastata Carea.
- Toiminnot supistuivat, henkilöstöä lähti virkojen lakkauttamisen myötä. Asukasmäärä oli ollut neljää viittä sataa, nyt määrä pieneni.
 |
| Keskuslaitos rakennettiin Kuusankoskelle 60-luvulla |
- Nelikymppiset naiset, jotka osasivat lukea, vähän kirjoittaakin ja kutoa mattoa hyvin, eivät kuuluneet osastolle kolmen hengen huoneeseen laitosmaisiin olosuhteisiin. Parempikuntoiset lähtivät sinne, mitä kukin kunta oli heille keksinyt. Mutta välillä valmennus uusiin oloihin ja itsenäiseen elämään jäi vähälle. Jos on koko elämänsä ollut laitoksessa, tarvitsee hyvää valmennusta uusiin oloihin.
Seinät ja katto eivät riitä pienessäkään yksikössä.
- Jos ei siellä ole vammaisille tarkoitettua työtoimintaa ja henkilökohtaista ohjausta ja auttamista, tulee takapakkeja. Se näkyi häiriökäyttäytymisenä, tuli levottomuutta, pelokkuuden tai turvattomuuden tunteesta johtuvia aggressiivisuuskohtauksia. Paperitkaan eivät aina kertoneet ihmisen erityisominaisuuksista, joiden tunteminen olisi voinut auttaa.
Sburatura sanoo, että tekemisen puute aiheuttaa paljon haittaa.
- Joku osaa kutoa mattoa, toinen käy mielellään risusavotassa. Väitän, että toiminnallinen arki ehkäisee univaikeuksia ja häiriökäytöstä. Autismiyksikön purku on harmi. Autismin kirjoon kuuluvat ihmiset tarvitsevat ihan oman yksikkönsä, ei ole inhimillistä panna heitä asumaan yhdessä muiden kanssa. Minun aikanani Kuusaan laitoksessa oli osaavat autismiin erikoistuneet hoitajat, joilla oli selkeät tavat jäsentää asukkaan päivät - se on tärkeää autismin hoidossa.
"Ketkä myö?"
Työ kehitysvammaisten parissa oli Liisa Sburaturan mukaan tavallista ihmisen hoitamista, kaksivuorotyötä: pestään, puetaan, lääkitään, ruokitaan, autetaan, ulkoilutetaan.
Hoitoalalla työskentelevät sanovat usein uupuvansa, kun työntekijöitä on liian vähän. Miten siinä pystyy toimimaan yksilöllisesti, mitä juuri kehitysvammaiset tarvitsevat?
- Kyllä siihen pystyy ihan hyvin, jos on asenne kohdallaan. Ei ole ollenkaan mahdotonta toteuttaa pieniä toiveita, jotka eivät ole rakettitiedettä. Minulla on hyviä esimerkkejä. Eräs asukas halusi lähteä Remu Aaltosen konserttiin Jaalaan, jonka piti alkaa illalla työvuorojen jälkeen, kun vain yökkö oli paikalla. Mutta yksikössä oli hoitotyön helmiä. Yksi hoitajista sanoi, että hänpä lähtee kotiin nyt, tulee illalla takaisin, tilataan auto ja lähdetään konserttiin.
Sburatura lataa lisää teesejä, joilla apua tarvisevat ihmiset saavat yksilöllistä kohtelua. Ei aina, mutta:
- Usein se on kiinni järjestelykyvystä, johtamisesta, asenteesta ja viitsimisestä. Totta, että tekeviä käsiä, näkeviä silmiä ja kuulevia korvia tarvittaisiin lisää, mutta aina sekään ei ole peruste sille, ettei voida auttaa.
 |
| "Hoitotyön helmet" ymmärtävät asiakkaan tarpeet. |
- Luovuutta kehiin, ei tarvitse aina noudattaa kaavaa, "mehän ollaan aina tehty näin" -ajattelu nurkkaan. Nyt ainakin sanotaan, että joka tuutista ulos tulevat ongelmanratkaisijat selviävät uudenlaisista tilanteista.
Joustavaa ajattelua tarvitaan ihan arkisissa tilanteissa, oli kysymys kehitysvammaisista tai vanhuksista.
- Jos palvelutalossa 90-vuotias vanharouva sanoo ettei lähde tänään ulos, niin sitten hän ei lähde. Hän on koko elämänsä ulkoillut, virkannut pitsinsä ja leiponut pullansa, nyt ei ole pakko jos ei huvita.
Uudenlainen ajattelu tuppaa kuitenkin jäämään matkalle, kun hoitaja siirtyy koulunpenkiltä työelämään.
- Minulle on mysteeri, mistä 21-vuotias hoitaja imee sen "me ollaan aina tehty näin". Se ei aina ole se 55+ hoitaja, joka päästää suustaan tuon lauseen, myös nuoret menevät sen taakse. Sen jälkeen homma menee läskiksi. Tilanteen muuttaminen riippuu aika pitkälle lähijohtamisesta. Se riippuu kannustamisesta ja kokeilunhalusta, pitää olla positiivista henkeä puskeva lähiesimies, Liisa Sburatura päästelee 40 vuoden hoitajakokemuksellaan.
Toinen ikävä piirre on vetäytyminen muiden taa: "Me ei ehditä."
- Usein on kiire ja paljon työtä, mutta joskus vedotaan siihen turhaan. Kun pitäisi tehdä jotain potilaan hyväksi tai vaikka lukea hänen paperinsa, niin: "Myö ei ehitä." Ketkä ne myö on? Jokainen potilas ansaitsee yksilöllisen kohtelun, ei voi mennä jonkin kollektiivisen ehtimättömyyden taa, jos ei itse ole viitsinyt tai jaksanut. Ei niitä papereita kaikkien yhdessä tarvitse tankata; yksi lukee ja kertoo muille. Se on tiedottamiskysymys, moraalikysymys, ammatillinen kysymys, Sburatura jatkaa vakuuttavaan tyyliinsä.
Koneellinen lääkehuolto on yleistynyt, mutta Liisa Sburatura edellyttää myös, että hoitaja tuntee lääkkeet.
- On hyvä, että hoitaja jakaa lääkkeet. Hän oppii tunnistamaan pussin lääkkeet, tekemään lääkemuutokset ja seuraamaan lääkkeiden vaikutuksia.
 |
| Laitoksessa on muuttunut muukin kuin kattomalli. |
- Organisaatio muuttui, asumismalli muuttui laitoshoidosta vähitellen avohoidon suuntaan. Asukkaan itsemääräämisoikeus on tullut tasavertaisemmaksi muiden ihmisten tilanteeseen verrattuna, hoitajakeskeisyys on vähentynyt. Asukaspaneelit ja yhteisökokoukset ovat lisänneet asukkaiden mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Asumisyksiköiden ryhmäkoot ovat pienentyneet. Mutta omahoitajajärjestelmässä erityishuolto oli valovuosia muita hoitopaikkoja edellä. Yksilövastuinen hoitotyö ja omahoitajat tulivat kehitysvammahuoltoon jo 80-luvulla.
Viime vuodet vanhusten parissa
Liisa Sburatura teki pari vuotta töitä vanhusten parissa ennen sairauseläkkeelle pääsyään. Hän oli Valkealakodissa hoitajana.
- Ajattelin tehdä keikkatyötä, kun se sarka oli vielä näkemättä, ja huokaista välillä. Keikasta tuli kuitenkin puolen vuoden mittainen. Sitten menin Harju-kotiin Kouvolan Alakylään. Sitten hain Mehiläiseen Kuusankosken uuteen hoivakotiin ja olin siellä reilun vuoden. Tykkään vanhustenhuollosta, rankkaa tietysti mutta kamalan antoisaa.
 |
| Kustaankoti Kuusaan keskustassa |
- Ei valituksen sanaa. Nykypäivän vanhat ihmiset ovat hirveän tyytyväisiä ja myöntyväisiä, surevat ettei vaan heistä ole vaivaa. Mutta onhan muutto uuteen aina outo tilanne: tilat ovat uudet, henkilökunta uutta, tavat toiset. Vanhuus tuo tullessaan heikkoa näköä ja kuuloa. Joskus muistutinkin työkavereita, että mitäs jos itse joutuisi uuteen paikkaan silmät sidottuina ja korvatulpat korvilla, ja tähän tulisi kymmenen uutta ihmistä, kaikilla eri otteet ja äänensävyt. Voi vain kuvitella vanhuksen epävarmuutta, että osaakohan nämä. Eivät vanhukset sitä näyttäneet, mutta omaiset joskus arastelivat oman vanhuksensa puolesta. Ihania omaisia he kyllä olivat, Liisa huokaa.
Jo pitkään oireillut selkä päätti Liisan puolesta, että nyt saa riittää. Töitä kun olikin jonossa siinä määrin, että selkä romahti. Työkaverit varoittelivat, ettei eläkettä ensimmäisellä kerralla saa, mutta Liisa kasasi mittavan näytön hänelle tehdyistä hoidoista ja tutkimuksista ja urastaan. Eläkepäätös tuli nopeasti, ja osa-aikaisella sairauseläkkeellä oloa on opeteltu viime toukokuusta lähtien. Kesällä ei ehtinyt tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, kun Liisan ja Cornelin kolme lastenlasta olivat hoidossa mummolassa päiväkotien ja koulun loma-aikana.
- Mutta varmaan osaan olla eläkkeelläkin. 40 vuotta ansiotyötä, suuri osa siitä kolmivuorotyötä - kyllä se yhden Liisan rupeaman nyt on siinä. Samoin kuin politiikka. 20 vuotta kunnallispolitiikkaa - toinen puoli vetää sinne, toinen puoli työntää mutta aikansa kutakin.
Romanialaisuus näkyy Lauttakadullakin
Liisan hauska sukunimi on siis aviomiehen, Cornelin kautta saatu. Rakkaustarinan alusta muodostui pitkä ja värikäs ja se vaati molemmilta kestävyysurheilijan ominaisuuksia. Kaiken takana oli äiti Kaisla. Tämä halusi terveysmatkalle Romaniaan, jossa kaikki muutkin kävivät siihen aikaan kylpylälomilla. Äiti ja tytär kävivät pari kertaa Romaniassa ja tutustuivat reissuillaan Seija Sburaturaan, joka oli naimisissa Cornelin veljen kanssa.
- Äiti ja Seija toimivat Amorina. Heidän välityksellään tapasimme Cornelin kanssa, muistaakseni kolmannella matkallani. Tutustuttiin, olin sitten Cornelin perheessä mamu, outo ja vierasmaalainen. Ei osannut kieltä eikä ymmärtänyt miten Romaniassa ollaan, Liisa kuvailee oloaan tulevien appivanhempien luona.
 |
| Liisa ja Cornel |
- Ei missään nimessä, kapitalistimaasta tullut nainen. Siitä olisi Ceausescun aikana saanut sakot. Olinhan minä yötäkin, salaa, mutta virallisesti asuin hotellissa. Siitä alkoi viiden vuoden prosessi.
Liisa alkoi käydä Romaniassa aina kun sai säästettyä rahaa reissuun. Cornel pysyi Romaniassa, koska sieltä ei päässyt pois.
- Sitten päätettiin, että jospa mennään naimisiin ja laitettiin avioliittoanomukset menemään. Siinä meni se viisi vuotta. Nikolae Ceausescun hallinto ei voinut hyväksyä minua heidän salskealle sosialistinuorukaiselleen puolisoksi, että välttämättä olin kaksoisagentin roolissa. Kävimme useaan kertaan kuulusteltavana Ceausescun raadin edessä. Minua vaadittiin jäämään Romaniaan - "eikö morsian yleensä seuraa miestään?" Sanoin että ei seuraa tässä tapauksessa. 21-vuotiaana uskalsin ilmoittaa, että en tule tänne muuta kuin lomille. Osasin laskea, että jos sinne menen, en pääse ikinä pois muuten kuin yksin - perhe jäisi Romaniaan. Cornel lempattiin työpaikoilta - liikaa suhteita ulkomaille.
Sinnikkyys aina palkitaan, viiden vuoden odottelun, kahden hylkäyspäätöksen jälkeen tuli myönteinen päätös keväällä -77.
- Menimme naimisiin huhtikuussa Romaniassa. Kommunistien lippuun kietoutunut mies vihkas meidät siviilivihkimisessä. Mutta koska Cornelin vanhemmat olivat hartaita ortodokseja, niin vähän myöhemmin meidät vihki myös pappi mieheni kotona. Suomesta ehti häihini vain meidän äiti, Liisa kertoo.
Mutta eivät asiat vieläkään luistaneet kovin sujuvasti. Cornel ei saanut passia kuukausiin, hän pääsi Suomeen vasta syyskuussa.
- Virkailijat näyttelivät vain valmista passia ikkunan takaa: "Ei vielä, ei vielä." Ihan himuhallinto, mielivaltaista menoa.
Aviomies saapui siis lopulta Suomeen ja nuoripari asettui Itäiseen Linjapuistoon kivaan kaksioon.
- Minähän läksin hakemaan Cornelin, katsoi että ukko tulee varmasti rajan yli, Liisa nauraa.
Cornelilla oli elektromekaanikon koulutus Romaniasta ja muutakin koulutusta, mutta merikapteenikoulutus oli jäänyt kesken. Valtio pelkäsi maailmalla matkustelun olevan riskaabelia länsimaisen naisen kanssa seurustelevalle ja heitti opiskelijan opinahjosta. Suomessa Cornel sai töitä aika nopeasti PS-Puulta, puusepänverstaasta. Ei hänellä puualan koulutusta kyllä ollut, mutta kun oli kätevä käsistään, se riitti.
- Kotouttamisohjelmia ei ollut, siinä oli minä ja meidän äiti ja Leena-serkku, joka suomenkielenopettajana huomautteli punakynää heilutellen "väärin, väärin, väärin". Kotouttamisohjelma olimme me ja ystävät. Siinä se kotiutui ja oppi talon tavoille.
Liisan mies on sopeutunut alusta asti Kuusaalle hyvin. Kulttuurieroja Suomen ja Romanian välillä on, mutta ne eivät ole haitanneet.
- Jos täällä luvataan bussin tulevan tiettyyn aikaan, se tulee silloin eikä kahden tunnin päästä. Kyllä Cornel suomalaiseen täsmällisyyteen oppi. Ei hän ole koskaan valittanut eikä tuskastunut tilanteisiin. Jos minä olisin Romaniassa, minun suu kävisi varmaan koko ajan, kun asiat eivät menisi mieleni mukaan, Liisa antaa tunnustusta miehelleen.
 |
| Mäenpääntiellä asuttiin lapsiperheaika. |
Ruokakin on kelvannut romanialaismiehelle.
- Ei edes ohraryyneistä ole valittanut, Liisa hihittää.
Maksalaatikkokin on maistunut, mutta suomalaisen ruoan Cornel osaa Liisan mielestä laittaa ja maustaa paremmin kuin vaimo.
- Kohta 39 vuotta hän on täällä ollut, tehnyt työnsä ja maksanut veronsa. Selvästi näkee, että hänellä on välillä ikävä Romaniaan, vaikkei hän sitä sanokaan. Juttelu romanialaisten läheisten kanssa Skypen kautta helpottaa oloa. Silloin tällöin Cornel käykin entisessä kotimaassaan.
Pesäpallo - niin suomalaiselta kuulostava ilmiö - on yhdistänyt Sburaturia alusta lähtien. Perheen lapset Stefan ja Anna ovat harrastaneet pesistä lapsesta asti aktiivisesti - Stefanhan tuurasi muutaman KPL:n pelin lukkarina viime kesänäkin. Nyt lapsenlapsetkin käyvät pesäpallokoulua.
- Romaniassa on kansallispeli nimeltä oina. Se muistuttaa vähän pesäpalloa ja paljon neljää maalia. Cornel tunsi oinan ja minä pesäpallon Kivimäen kentiltä asti. Anna oli viisivuotias ja Stefe neljän vanha, kun ilmoitimme heidät pesäpallokouluun. Sen rehtorina oli Esko "Blues" Järvinen. Sieltä lähti kipinä, joka on roihunnut pitkään. Me ajettiin Cornelin kanssa ympäri Suomea katsomassa pelejä.
Nyt Liisa Sburatura aikoo tehdä kaikkea sellaista, mitä ei ehtinyt niinä vuosina kun sukkahousut taskussa kiiti työpäivän jölkeen kunnallispolitiikan kohtaamisiin.
- En ole varsinainen käsityöihminen eikä keittiöiden ihmelapsi, mutta aion tehdä kaikkea sellaista mitä luonnostaa tulee mieleen. Täytekakkuja ilman reseptiä - kätevä emäntä. Olen myös jo kaivanut virkkuukoukun naftaliinista ja virkannut paksusta ontelolangasta parvekematon. Omatekoisia joululahjojakin suunnittelen jo - vaikka peukalosta kuuluukin joka rouhaisulla kronk-kronk, Liisa nauraa.
Sburaturat
muuttivat Mäenpääntieltä uuteen virkamiestaloon muutama vuosi sitten.
Cornel voi käydä vanhassa kodissa, nyt Stefanin isännöimässä, nikkaroimassa ja vääntämässä
puutarhassa, kun sellainen vimma iskee. Liisa ei erikoisemmin kaipaa
puutarhatöitä.- Virkamiestalo on kiva talo, isot huoneet, todella tilava meille kahdelle ja yövieraitakin mahtuu. Paksut seinät, meidän mekastaminen ei kuulu mihinkään. Mutta Cornel kyllä ehtii aina niin kauhean sukkelaan sinne keittiöön, on ottanut sen valtakunnakseen, minä en tahdo keritä sinne. Hän on keittiöitten valtias, minä olen siellä vähän tiellä, vaivautuneen oloisena. Minä taas hallitsen siivouspuolen ja pyykin, Liisa hymyilee..
Eläkkeellä saa - ja pitää - tehdä oma päiväjärjestys. Kellontarkasta lukujärjestyksestä Liisa on sanoutunut irti, sellaisesta sai tarpeeksi työelämän aikaan.
- Mutta toisaalta haluan, että vuorokaudella on neljät kasvot. Yöllä nukutaan, aamulla herätään ja ruvetaan toimimaan, päivällä tehdään työtä tai jotain muuta hyödyllistä ja illalla käydään kohtuuaikoihin nukkumaan. Minä tarvitsen tällaisen struktuurin. Se on hyvä lapsille, vanhuksille, kaikille. On oltava oma rytmi, ettei ajelehdi vaan.
 |
| Liisa ja muut talkoolaiset kunnostamassa Huhtalammen taloa. |
