Raimo Höijer ja Martti Kurtto, yhtiöläisiä jo teini-iästä

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Raimo Höijer ja Martti Kurtto, entiset yhtiöläiset, eivät ole tavanneet vuosiin mutta juttu käynnistyy heti. "Muistat siä, kun..." Yhtiöläisethän tuntevat kaikki toisensa. Elleivät tunne, ainakin tietävät. Elleivät tiedä, pitää heti ryhtyä selvittämään, kuka se on, kenen poikia tai mistäpäin toi naisihmiin on kotosin.
- Se oli tosiaan sellain yhteiskunta, siäl tiälettii kaikki toistesa jutut ja suvut,  Raimo selvittää ihanalla Kuusaan murteellaan, jossa kuuluu usein vielä älläkin deen paikalla. Muunlainen puhe ei istuisi tähän perikuusaalaisten porukkaan, vaikka Martti nyt onkin muuttanut Iitin puolelle rajaa. Yhtiöläisiä ollaan aina, eläkkeelläkin.

Raimo Höijer ja Martti Kurtto

Martti Kurtto meni Voikkaan tehtaalle töihin kuusitoistavuotiaana vuonna -67. Ylimestari kysyi heti: "Onkos sin isäs tääl töissä?" "On, nimeltään Esko." "Juu kyllä, hän oli rässipoikana aikanaan täällä, ennen talvisotaa", ylimestari sanoi. Marttia joskus häiritsi, ettei häntä itseään oikein muistettukaan, kun isoisäkin oli jo ollut yhtiöllä ja oli vielä Martti-niminenkin. Myöhemmin Martti meni samalle prässikoneelle missä isänsä oli ollut.
- Siellä vanhat koneenhoitajat kysyivät: "Onkos se Esko sinun isäs?"

Martin isoisä oli muuttanut vuonna -28 perheineen Lyöttilästä Voikkaan Virtakiveen, koska Iitissä ei ollut töitä maattomalle eikä kulkuneuvoja työmatkoihin. Virtakivestä oli lyhyt matka tehtaalle. Martti-vaari oli 30-luvulla useaan otteeseen tehtaalla töissä ja sai aina välillä lopputilin.
- Työkaveri Hildenin Usko kertoi usein:"Minä olin vaarisi kanssa korjauspajalla haalausryhmässä." Haalaus tarkoitti painavien koneiden, moottorien ja pumppujen nostoa. Sain kuulla kuinka kovaa työtä haalaus oli, oli rullavaunut vaan ja painavat koneet ensin haalattiin kankien kanssa vaunuun. Sitten miesporukalla toiset veti ja toiset työnsi ja toiset huusi. "Se huutaminen oli kaikkein tärkeintä, taakka liikkui huudon voimalla", Martti Kurtto naureskelee vanhan työmiehen juttuja.

Raimo Höijer kertoo Kymintehtaan haalausmiehestä Kuuslammen Topista, joka huusi aina raikuvalla äänellä ohjeita raskaiden taakkojen nostajille: "Ylös, ylös!"
- Kerran tuli sulfiittitehtaan johtaja Lindqvist ja katseli kun Topi huusi. Sitten hän sanoi: "Olka te hilja, nyt minä huudan", ja rupesi huutamaan ohjeita.

Raimonkin isä, Aaro, oli tehtaalla töissä, sulfiitilla vuoromestarina. Raimo itse meni tehtaalle töihin vuonna -54, ammattikoulusta suoraan rakennusosastolle. Hänkin on kuullut miesvoiman käytöstä entisinä aikoina.
- Kaikki tehtiin itse. Rakennusosastolla oli vissiin 600 ihmistä töissä, rakensivat omilla voimilla voimalaitostakin. Sulfiitin rannassa oli laastiasemat, missä tehtiin sementit. Sittenhän se muuttui pikku hiljaa, tuli koneita, vähennettiin miehiä, otettiin ulkopuolisia töihin. Lopulta yhtiö oli paperitehas vaan. Nythän siellä ei ole enää rakennusosastoa ollenkaan, muutama pomo vaan ottamassa vierasta työvoimaa, Raimo päivittelee.

Yhtiöllä oli tietenkin omat nosturit jo 50-luvulla, mutta ei niitä voitu sisätiloissa käyttää.
- Voikkaan voimalaitoksellakin nostettiin virrasta kaikki kivet nosturilla. Mutta sisällä oli ahtaat paikat, matalat rakennukset, ei niihin nosturit mahtuneet. Nostureiden kanssa kävi vahinkojakin. Kerran oli nosturi lähtenyt vierimään sulfiitin vierua alas ja kerinyt samalla nokkansa rullalle. Kuskille ei käynyt mitenkään, miehet kertovat..

Tehtaan töihin teini-iässä

Sekä Raimo että Martti ovat saaneet tarpeeksi kuunnella vanhempien työntekijöiden juttuja entisistä hyvistä ajoista. Tuoreessa muistissa ovat kuitenkin omatkin taitekohdat. Martti muistaa kuin eilisen päivän, kun hän käveli Voikkaan tehtaan portista vuonna -67 sisään ja aloitti paperiputsarin työt.
- Putsari teki sen likaisen työn mitä kukaan muu ei tehnyt. Tyhjennettiin roskavaunut, korjattiin paperikoneen märkä "kotti" - kun paperikoneelta katkeaa rata, paperi tulee lattialle. Nykyään on kuljettimet, jotka vievät sen suoraan pulpperoitavaksi. Ennen ei ollut, kotti meni suoraan betonilattialle. 16-vuotiaat pojat kaapi sen syliinsä ja nosti roskavaunuun, työnnettiin 50 metriä ja mätettiin uudestaan pulpperoitavaksi hollanteriin. Se oli raskasta työtä, Kurtto kuvailee.

Paperikoneiden seisokit olivat putsareille varsinaisia siivouspäiviä. Koneita puhdistettiin trasselitukoilla, pyyhittiin rasvaiset laakerit puhtoisiksi, että korjausmiehet pääsivät korjaamaan. Pölytkin pyyhittiin.
- Sitten kun tehtaalla meni taas hyvin, me haettiin varastosta tarvikkeita, ja toimiteltiin muita asioita.

Martti Kurtto kävi yhtiön ammattikoulun.
- Paperilinjan. Olin niin kyllästynyt koulunkäyntiin että valitsin vuoden koulutuksen, vaikka sähköasennustyöt ja autonasennus olisi kiinnostaneet. Mutta kun ne oli kolmivuotiset linjat.

Martti Kurtto opetteli vuoromestariksi.

Jos ei sotaväkeä vuoden -70 helmikuusta alkaen ja teknillistä koulua lasketa, Kurtto oli yhtiöllä töissä eläkkeelle lähtöönsä saakka.
- Tammikuussa -71 pääsin armeijasta ja menin vielä Voikkaan tehtaalle töihin. Tammikuussa -74 pääsin teknilliseen kouluun. Olin pyrkinyt Varkauden kaksivuotiseen kouluun - siinäkin mentiin siitä missä aita on matalin, kahdessa vuodessa teknikoksi. Tulin senkin jälkeen vielä Voikkaan tehtaalle takaisin työntekijätehtäviin, joulun -75 jälkeen. Laitoin tuotantopäällikölle hakemuksen että pääsisin esimiestehtäviin. Ei mennyt kovin kauaa kun hän tuli sanomaan minulle - tein pituusleikkurin apumiehen töitä - että "huomenna kun sinä tulet töihin niin älä tule tähän, mene tuonne vuoromestarin kanssa ja rupeat opettelemaan niitä tehtäviä".

Vuoromestarin tehtäviä Voikkaan tehtaalla Martti Kurtto teki -77 syyskuun loppuun, tosin edellisen kesän paperivarastolla lastausmestarin töitä. Määräaikainen työsuhde päättyi silloin.
- Muistatko Raimo, kun yhtiöltä oli miehiä Iranissa käynnistämässä paperikonetta? Ne oli siellä shaahin aikana noin vuoden, ja kun heidän pestinsä päättyi, me määräaikaiset vuoromestarit saatiin lopputili.

Kurtto oli hakenut jo sellutehtaallekin, mutta kuin tilauksesta tuli Jari-projekti - paperitehtaan rakentaminen Brasiliaan.
- Minut otettiin vuonna -78 Kuusaanniemeen soodakattilalle tekemään Jarissa olevien miesten tuurauksia. Sen jälkeen tuli vakituinen paikka auki. Sitä kesti eläkeikään saakka. Olin ensin varavuoromestarina ja tuurasin toisia pääasiassa viikonvaihteet ja yövuorot.

Raimo huomauttaa, että siihen aikaan ei ollut huolta työnsaannista.
- Minun ei tarvinnut hakeakaan mihinkään, tulin suupuheilla aina töihin.

Martti vahvistaa, että töitä oli. Sellutehtaalla oli kolme vuoromestaria. Kuitulinjalla yksi, talteenoton voimalaitoshuollossa yksi ja kuorimolla yksi.
- Kun kuorimolta kuoli vuoromestari, esimies sanoi että toisen kuolema on toisen leipä, ja minut laitettiin kuorimolle vuoromestariksi. Siinä olin kuusi vuotta. Puun tulo tehtaalle, kuorinta, haketus ja hakkeen syöttö sellutehtaalle kuuluivat meille. Siitä siirryin varsinaiselle sellutehtaalle: sellun keitto ja valkaisu, lajittelu - siinä olin vuoromestarina vuoteen 2000. Sitten siirryin päivätöihin kuitulinjojen osastomestariksi, ja siinä olin eläkkeelle lähtöön paitsi että pari viimeistä vuotta olin nimellinen käyttöteknikko, mutta ei tehtävät miksikään muuttuneet. Eläkkeelle jäin vuoden 2013 lopussa, Martti Kurtto listaa työuraansa.

Maalarit takasivat paperin puhtauden

Raimo Höijerin tie vei ammattikoulusta tehtaan maaliverstaalle rakennusosaston kunnossapitoon vuonna -54.
- Siellä sitä maalattiin. Aina kun oli seisokit, me maalattiin kattoja viirojen päältä, ettei paperiin tipu mitään. Paperin piti olla puhdasta, ei ollut huuvia koneitten päällä silloin. Koneetkin maalattiin, kun ne oli valurautaa. Maalattiin ne etteivät ruostu ja likaa paperia. Oltiin aina koneitten seisoessa töissä, pitkiä päiviä, joulut ja uudetvuodet, juhannukset ja vaput. Myö tehtiin töitä - näähän vaan ajoivat, pääsivät helpolla. Kunnossapitohan se piti tehtaan pystyssä, Raimo virnuilee Martille.

Paperiin ei saanut tulla roskaa ulkopuolelta, ja Höijerin mielestä juuri maalariporukkaa sai kiittää korkeasta laadusta. Muutkin kyllä huolehtivat tuotteen puhtaudesta. Raimo muistaa tilanteen ajalta, kun Estlander oli päällikkönä ja yhdellä insinöörillä oli parta. Paperia meni silloin poikki valtavasti, jolloin Estlander komensi insinööriä: "Älkää menkö lähelle konetta, kun teillä on tuo partakin. Sinne menee partakarvoja, menee paperi poikki!"

Kymin ammattikoulusta pääsi suoraan tehtaalle töihin.

Naljailu ei lopu, Raimo jatkaa.
- Sanoin aina paperimiehille. että työ tulette töihin, olette kahdeksan tuntia ja jätätte kaiken seuraaville miehille. Myö tehdään loppuun saakka kaikki valmiiksi, että koneet pelaa. No nykyäänhän ei tarvi maalata, koneet on haponkestäviä eikä niitä korroosio syö, ja huuvat on päällä.

Raimo Höijer oli maaliverstaalla vuoteen -70 ja lähti sitten Kotekoon, teknilliseen kouluun Kotkaan. Koulun jälkeen hän meni töihin Potinkaralle pariksi vuodeksi ja palasi sitten Kymiyhtiöön.
- Kävin sanomassa Mäkisen Eerolle, että tulisin tänne. Eero lähetti Jankerin Matin luo, ja Matti sanoi että siellä on Mäkisellä paikka, sen kun menet.

Tällä kertaa Höijer tuli rakennusoastolle pomoksi. Silloin, vuonna -75, Kyminpuolelle tehtiin päällystyskonetta, jota hän oli ollut rakentamassa Potinkarallakin. Nyt hänellä oli yhtiön miesten seitsenhenkinen porukka, joka teki valuja säiliöitten pohjiksi. Sieltä Höijer siirtyi Kuusaanniemeen, jossa tehtiin kattila viitosta. Nyt sekin on purettu, ja 70-luvulla rakennettu päällystyslaitos on tyhjänä.
- Siinä meni liian paksua massaa, ei sellaisella kannata paperia päällystää. Nyt on uudemmat koneet, jotka tekee ohkaisemmalle paperille päällystyksen ja säästää massaa, Raimo Höijer valottaa.

Ihmetellään hetki komeaa 70-luvun päällystyslaitosta, ja Raimo kertoo toimitusjohtaja Swanljungin saaneen sen isoon lasiseinään Amerikasta mallia.
- Se seinä teetti meillä töitä! Siinä oli paljon konttoreita, ja naiset istuivat ikkunan ääressä. Tiiäthän siä, että kun talvella on 40 astetta pakkasta, niin aina ne soitti: "Höijer tänne, lämpöä lisää!" Ja minä vein sinne naisille pattereita ikkunoille, Raimo naureskelee.

Ilmapiiri oli mukava

Miehet muistelevat vanhoja työkavereita,  nimenomaan iältään vanhoja. Martti kertoo miehestä, joka aina morjesti "hilu tilu!"
- Kun aamulla tokaisin, että taas pitää jaksaa aloittaa, hän sanoi että sinul niitä aamuja on paljon mutta minul ei oo enää monta, kun 65 tulee täyteen, minä jään eläkkeelle. Mutta hän kuoli ennen kuin ehti eläkkeelle.

Raimollekin ovat jäneet mieleen erityisesti iloiset ja puheliaat työkaverit. Kumpikin on sitä mieltä, että tehtaalla oli ennen iloinen meininki.
- Senaikainen ilmapiiri ja tämän päivän ilmapiiri on aivan erilaiset. Siihen aikaan ihmisiä oli töissä enemmän, ja heitä oli joka lähtöön. Jos esimies tarvi työvoimaa, hän tuli ja osoitti sormella: sinä, sinä ja sinä, lähtekää mukaan. Tänä päivänä työvoimaa saa etsiä. Mutta ennen työvoimaa oli paljon ja tehtävää oli paljon, ja ihmiset keskusteli keskenään.

Raimo Höijerin mielestä tehtaalla oli ennen iloisempi meininki.

Ilmapiiri oli miellyttävä, ja se kesti pienen kiusanteon toisia kohtaan. Siitä huolimatta työt tehtiin. Kun tuli uusia päälliköitä, jotka eivät olleet tottuneet Raimon tuhmiin vitseihin, nämä punastelivat ja joku hankki Raimolle vitsikiellonkin.

Hihittelyjen keskellä Martti muistelee joutumistaan jäynän kohteeksi. Hän oli ns. reservimiehenä ennen armeijaan menoa, ja PK 17:llä oli viiran vaihto.
- Olin ylpeä ja otettu mies, kun pomo tuli sanomaan että mene sinne viiranvaihtoapumieheksi. Paikat oli pesty ja purettu ja sitten aloitettiin messinkiviiran levitys märkään päähän. Viira oli kiinni nosturissa. Silinterimiehet ja paperikoneenhoitajat ohjasivat, siellä oli kauhea huuto kun toinen kone kävi koko ajan vieressä. Ihailin silinterimiehiä, että mistä ne tietää nää kaikki asiat.

- Kun viiraa lähdettiin levittämään, minulle sanottiin: "Poika, ota toi rauta tosta portaiden alapäästä." Hain raudan ja kysyin mihin se laitetaan. "Kanna mukana. Jos tarvitaan, niin se on aina lähellä." Pikku hiljaa viiraa levitettiin, välillä pysähdyttiin työntämään telaa tai tukirautaa väliin. Taas kuului huuto "ohoi, jatketaan!" Viimenää viira oli paikallaan. Minä kysyin, mihin rauta laitetaan. "Ei sit mihkää tarvi, heitä roskikseen!" Yli kymmenkiloista rautaa minulla kannatettiin koko aika, ja porukka nauroi, että poika kantoi koko ajan painavaa raudanmurikkaa, se teki töitä. Ja siitä huolimatta minusta silinterimiehet oli viisaita, Martti nauraa nyt itselleen.

Raimo täsmentää, että myöhemmin märän pään viirat muuttuivat muovisiksi. Viira on kuin seulaverkko, jolle lasketaan paperimassa, ja siitä suodattuu vesi pois imulaatikoihin. Paperi on viiran päällä aluksi märkää paperirainaa ja menee sen jälkeen puristinosalle. Kuusaalaisille tutut huopaviirat olivat kuivassa päässä sylinterin päällä. Ai miten niin kuusaalaisille tutut? No yhdessä jos toisessakin taloudessa poistettua huopaviiraa on nähty. Mummi teki niistä tallukoita, äiti ompeli meille talvihousut (sitä luminappuloiden määrää joka niihin pulkkamäessä tarttui!), joku levitti viiraa kesämökin rantaveteen tukevammaksi uimapohjaksi. Raimo täsmentää vielä vertauksella.
- Paperikoneessa oli kuiva pää ja märkä pää niinkun ravintolapöydässä. Märälle päälle maittoi juoma ja kuiva pää ei ottanut ollenkaan.

Väki väheni

Kuusankosken tehtailla on on ollut 4500 ihmistä töissä vielä Martinkin uran alussa. Oli tavallista, että samasta perheestä oli useampi miespolvi tehtaalla töissä, samassa vuorossa samalla koneellakin joskus. Mies ja vaimokin ovat monesta perheestä olleet tehtaalla töissä, mutta oli sekin aika, jolloin vaimon piti jäädä tehtaalta pois, kun pariskunta meni naimisiin.
- Muistan kun olin Voikkaalla vuoromestarina, niin siinä vaiheessa Voikkaalle rupesi tulemaan rässipojan työhön naisia, samoin pituusleikkurin kakkosapumiehen paikalle. Muistan kun ylimestari tuli sanomaan, että paikkaan otetaan poikkeusluvalla tyttöjä. Nimitys oli puristinnainen. Poikkeulupia haettiin myös nuorten yötyöhän, Martti kertoo ja Raimo täydentää, että vaarallisiin töihinkin tarvittiin poikkeusluvat.

Arvomme UPM:n nykyistä lukemaa Kuusaalla ja päädymme alle kuuteensataan - kaikki Kuusaanniemessä. Kunnossapidossa on tuskin ketään tänä päivänä, kun laitteet ovat muuttuneet. Sen lisäksi käyttöryhmäkin tekee jonkin verran kunnossapitotöitä.
- Mutta paperimiehiäkin on vähennetty. Ennen oli koneella 7-8 miestä, nyt on kaksi, valvomossa. Sieltä on kymmeniä jopa satoja metrejä siihen koneeseen, jota valvomosta ajetaan. Automaatio huolehtii kaikesta, eihän siellä tarvita kuin vartija, se hoitaa koko tehtaan, Raimo tiivistää.

Kuusaanniemeä

Päädymme siihen, että nykytyöelämä on karua, kun ei ehdi yhteisiä kahvituntejakaan pitää. Raimon mielestä kukaan ei juuri sen takia viihdy töissä - ei kerkiä muuta kuin tekemään töitä, ei ehdi ajatuksia vaihtaa. Martti vahvistaa käsitystä kertomalla kuinka sellutehdasta ohjataan - tietokoneilla, ei ihmisten vuoropuhelulla.
- Jouduin sellutehtaan ohjauksen itsekin opettelemaan. Jokaisella on oma paikka, kukin katselee edessään olevaa monitoria, painelee nappuloita, tekee säätömuutoksia, tarvittaessa lähtee käymään kentälle katsomaan laitteita. He eivät välttämättä saa toisiltaan niin paljon apua kuin aikaisemmin. Jokaisen on osattava itse se työ.

Raimo kuvailee miten palvelut pelaavat työpisteen lähellä, ei tarvitse kokoontua yhteen. Vieressä on keittiöt missä tehdään ruuat, saunat jos haluaa kylpeä - ei tarvitse lähteä mihinkään omista nurkista. Martti jatkaa, että jos johonkin pitää lähteä, havupuolen keittäjä voi huutaa koivupuolen keittäjälle, että kato vähän aikaa tätä, lähen kattomaan kun siel on vähän häiriöitä. Sitten hän soittaa vuoromestarille ja kertoo että tarvitaan apuvoimia, kunnossapitoa tai siivoojaa, se ja se on rikki. Vuoromestari etsii apua tai menee itse siivoamaan.

Kehitys kehittyy

Paperinvalmistus jaksaa ihmetyttää paitsi maallikkoa, myös näitä vanhoja tehtaalaisia. Raimo Höijer tuntee paperinteon alusta loppuun.
- Mielenkiintoista, miten ihmiset on höksänneet tehdä tällaisenkin järjestelmän, että otetaan kaikki talteen, mitä puusta lähtee. Otetaan mäntyöljy, mistä tehdään vaikkapa hajuvesiä, otetaan lipeämöstä lipeä ja kuivataan se, poltetaan soodakattilassa ja saadaan siitä sähköä - valtavan hieno laitos on keksitty, Höijer kehuu.

Höijer ja Kurtto päivittelevät kehityksen nopeutta.

Kaikki kehittyy ja muuttuu, talteenotto varsinkin viime vuosina. Ja koneet. Kun Martti oli Voikkaalla putsarina, sinne rakennettiin PK 18. Nyt se seisoo toimettomana, vanhanaikaisena. Osa koneista myytiin tehtaan alasajon jälkeen, siellä oli ryhmä joka etsi ostajia. Martti kertoo käyneensä työtehtävissä vanhoilla työpaikoillaan alasajon jälkeen - paperikoneiden tilalla oli tyhjät montut. Se kirpaisi.

Höijer ja Kurtto kuvailevat myös miten työsuojelu on muuttunut tarkemmaksi. Kurtto kertoo kokemuksensa Voikkaan vanhalta sellutehtaalta, sen hän on kertonut myös pitäessään työsuojeluopastuksia ja turvallisuuskoulutusta.
- Menin töihin Voikkaalle -67. Ensimmäisten viikkojen aikana meidät - kahdeksan poikaa - vietiin vanhan sellutehtaan tiloihin. Näytettiin putkien viereen tehdyt telineet, käskettiin ottaa putkista eristeet ja kärrätä ne kottikärryillä irtolavalle roskan joukkoon. Eristeet irtosi palasina noin vaan, pöly oli kova. Pomo sanoi meille: "Pojat, käykää välillä hengittämässä raitista ilmaa, se on asbestia." Kukaan meistä ei tiennyt mitä on asbesti. Tauon aikana tupakoijat vetäisi sauhut ja tuli takaisin asbestipölyyn.

Vuonna -67 asbestin vaarallisuutta ei tunnettu. Nykyisin asiat ovat ihan toisin. Martti Kurtto kuvailee:
- Tänä päivänä kun tekee mitä tahansa, esimies joutuu pitämään sekä omille että vieraalle työvoimalle työsuojelu- ja turvallisuuskoulutuksen. Rakennusmiehet eivät saa tehdä telineitä ilman koulutusta - sellaisen antaminen oli minullakin tehtävänä loppuaikoina. Piti sanoa: tossa on putki, siinä menee lipeää, tossa on putki, siinä menee vettä, tossa on moottori, se käynnistyy sieltä ja sieltä, tuo on ajastimen perässä. Vasta kun oli varmistettu että työntekijät olivat ymmärtäneet, he pistivät nimet paperiin, että olivat saaneet suojelukoulutuksen.

Kurtto pitää nykyistä tarkkuutta erittäin hyvänä asiana.
- Vähäisellä työvoimalla se vain vie hirveästi aikaa. Ei tahdo yhdellä osastomestarilla aika riittää siihen, että seisokissa kaikille annetaan turvallisuuskoulutus.

Höijer kertoo, että hänkin on ollut monella yhtiön työturvallisuuskurssilla. Osasto- ja työpaikkakohtainen turvallisuuskoulutus annetaan vielä erikseen. Tehtaalla on näkyvissä käynnistyskiellot laitteiden huollon aikana, eikä sekään riitä. Pitää huolehtia, ettei koneita käynnistetä vahingossa.
- Tietokoneaikakaudella kone saatetaan käynnistää jotain toistakin kautta.

Oliko teidän työmailla vaarallisia paikkoja?
- Olihan meillä, herrajumala. Kunnossapitohan meni kaikkiin vaarallisimpiin paikkoihin ensimmäisenä. Esimerkiksi jouluaattona mentiin soodakattilaan, kun kattila oli ajettu alas. Tehtiin isot telineet kattilan sisään, 40 metriä oli putousta, tuubit oli kuumia heti alasajon jälkeen. Suolakönttejä oli sähkösuotimissa ja putkissa, ne piti hakata pois ettei ne tipu päälle, miehet oli ihan kuumissaan, Raimo Höijer kertoo.

Raimo antaa rakennusosaston pojille kunnian, kun tulivat aattona aina töihin. Hetki pohditaan, onko nykymiehistä siihen mutta Kurtto kertoo, että nykyäänkin jotkut oikein kyttäävät että pääsisivät aattotöihin. Kahdensadan prosentin ylityökorvaukset olivat hyvä kiihoke, mutta niitä vähennetään koko ajan.
- Nykyäänhän tehtaat seisoo arkipäivinä, ei ne enää joulunpyhinä seisokaan, Höijer muistuttaa.

Tapaturmia kävi tehtailla varsinkin entisaikaan. Oli kuolemaan johtaneita tapaturmia, muuten pahoja onnettomuuksia, kaasu- ja kemikaalivuotoja, joskus jokun käsi jäi puristuksiin. Raimo Höijer oli palokunnassa, kun natriumperoksiditehtaalla vuonna -60 linko räjähti - kuusaalaiset puhuvat siitä klooritehtaan palona.
- Kolme ruumista siellä oli, minun koulukaveri yksi heistä. Olin etsivän kanssa siellä palon jälkeen. Koulukaverikin pantiin pressun päälle, pieni nyytti mitä hänestä oli jäljellä. Ihmisen käry haisi nenässä monta viikkoa, muistan se koko ikäni. Edellisenä päivänä meitä oli koko palokunta, 80 äijää, tehtaalla tutustumassa. Jos se olisi silloin räjähtänyt... Muistan kun onnettomuustilanteessa tuotantopäällikkö kielsi palokuntaa menemästä sisään; siellä oli jo kolme miestä kuollut ja säiliöitä räjähteli kaiken aikaa.

Höijer kehuu palokunnan juhannusjuhlia Sääksniemessä hauskoiksi.

Raimo Höijer kertoo palokuntaharrastuksestaan - se oli monesti rankkaa. Isoissakin paloissa joutui oman henkensä kaupalla menemään sammuttamaan ja pelastamaan ihmisten omaisuutta. Oli dramaattisissa tilanteissa hauskojakin piirteitä. Kymintehtaan asemalla olleen matkustajakodin paloon osa porukasta ajeli laulaen "kylän suurin kypärä ja letku letkeä" -rallia.
- Meillä oli justiin mestarikerholla palokunnan juhlat ja oli otettu vähän pientä. Osa porukasta oli kyllä kunnossakin. Mutta raivaustöissä piti olla lisäväkeä.

Raimo jatkaa kuulemaansa kertomusta entisen synnytysosaston palosta. Ainakin kolmisin päädymme vanhan Mäkikoulun rakennukseen Sairaalanmäen rinteessä - sehän toimi synnytysosastona uuden sairaalan valmistumiseen asti.
- Pakkasta oli 45 astetta (!) ja miehet jäätyi pystyy. Piti viedä paloasemalle sulamaan, ja taas mentiin palopaikalle.

Turhaan ei pokkuroitu

Tehtaalla työntekijä on perinteisesti ollut ylpeä oman työnsä osaamisesta. Herroja ei kumarreltu, kun ammattiosaamista löytyi itseltäkin. Soodakattilalla oli aamukokous joka aamu, ja jokaisella oli oma paikkansa pöydän ääressä.  Raimo istui yhtenä aamuna omalle paikalleen, ja hänen vieressään oli tyhjä tuoli, Väinön vakituinen paikka.
- Sieltä tuli päivystävä insinööri ja istuikin Väiskin paikalle. Väiski tuli ovesta tukka pystyssä ja katsoi kun oma paikka oli varattu, sanoi insinöörille: "Lähe kävelee!" "No mitä minä tästä..." "Se on min paikka", sanoi Väiski. Kun Enska-insinööri ei meinannut lähteä, Väiski kävi hänen syliinsä, Raimo kertoo. Martti tarkentaa ajankohdankin: vuosi -79, kun hän oli vuoromestarina - jutut levisivät nopeasti kaikkien tietoon.

Millainen arvojärjestys tehtaalla oli eri työntekijäportaiden kesken? Oliko ylimmällä askelmalla oleva auktoriteetti vai saneliko suorittava väki, miten asiat tehdään? Höijer ja Kurtto tuumivat hetken, mutta päätyvät samaan lopputulokseen.
- Esimiehethän vei pomojen jutut kokouksiinsa ja esittivät ominaan. Teknikot ja paperimiehet ne työt tekivät, ei siinä esimiehiä tarvittu, Raimo sanoo.
- Huomasin joskus aamukokouksessa maanantaina, kun viikonvaihteessa oli ollut häiriöitä paljon, että päivystävä insinööri sanoi "minä vaihdoin, minä tein". Välillä katsottiin vuoromestarit ja kunnossapitomestarit toisiamme, että kukahan nämä nyt vaihtoi? Kun ei insinööriltä ollut tullut edes ehdotusta toimenpiteistä. Mehän sen keskenämme suunnittelimme, eikä ilman kokeneiden työntekijöiden osuutta olisi monesti selvitty.
- Jossain tapahtui niinkin, että työntekijät ajoivat pois, jos joku isompi päällikkö meni neuvomaan. Jotkut työntekijät suuttuivat niin pahasti, että "jos sinä kerran tulet tähän ja ajat, niin minä lähden kotiin".

Martti kertoo, miten hän oli nuorena paperikoneella rullamiehenä, ja paikalle tuli tehtaan johtaja.
- Koneiden massat ei olleet päällä ollenkaan ja johtaja ihmetteli paperikoneenhoitajalle, mikä on kun ei paperi kestä. Tämä vastasi, että minust se kestää aika hyvin kun ajatellaa, että se on vaan paperia, on nytkin ollut jo 15 minuuttia päällä.

Tehdastyössä tuli välillä hetkiä, ettei työntekijän tarvinnut tehdä muuta kuin istua. Nuori insinööri oli kysynyt esimieheltään, eikö henkilöstöllä voisi teettää jotain hommaa pelkän istumisen sijaan. Tämä vastasi, että kun miehet istuvat, tehdas tuottaa hyvin. Kun he juoksevat, silloin tietää ettei tuotetta synny.