Ilkka Parvinen ei nuorena miehenä arvannutkaan päätyvänsä ammattikoulupohjalta vielä diplomi-insinööriksi. Ei hän arvannut monia muitakaan työn tekemiseen liittyviä ihmeellisyyksiä, joiden takia hän sai monta kertaa tuntea olevansa työpaikallaan erilainen. Näin voi käydä, jos pitää kiinni periaatteistaan, jotka ovat kodin perintöä ja seurausta maalaisjärjen käytöstä.
Voikkaan pääportin tuntumassa oli Ilkka Parvisen lapsuuskoti. Seutu on muuttunut, mutta hyvin ovat mielessä Lipiäisen kuppila, Voikkaan mylly, tehtaan kukkakauppa ja tehtaankauppa seuratalon alakerrassa. Seitsemän vuotta kansakoulua Voikkaan Koulunmäellä ja yksi vuosi jatkopätkiä Pilkan koululla - sellainen oli Ilkan koulutie ennen kuin hän meni yhtiön ammattikouluun kolmivuotiselle metallilinjalle.- Siihen aikaan 50-luvun lopulla metallilinjaa pidettiin koulun parhaana. Rumasti sanottu, mutta kansakoulussa parhaiten menestyneet pääsivät metallipuolelle, koska se oli vaativin kädentaidoiltaan ja teoriapuoleltaan, Ilkka kainostelee.
Ilkasta saa nyhtää tiedot hänen etevyydestään koulussa: Olit siis hyvä?
- En tiedä olinko hyvä mut olin mie paras tältä alueelta. Meitä oli kolme, jotka palkittiinkin Kuusankosken parhaina oppilaina: Aallon Mikko, minä ja joku tyttö. Keskiarvoni oli melkein kymppi.
Tuolla pohjalla voisi olettaa, että poika lähtee oppikouluun. Ilkalle ei tullut mieleenkään toteuttaa sellaista haavetta.
- Olin köyhän kodin lapsi, ja siihen aikaan tällä seudulla oli sellainen käsitys, ettei työläisten kakarat lähde mihinkään oppikouluihin. Opettaja kävi kotona puhumassa meiän äitille - isä oli kuollut kun olin viisivuotias - että poika pitää laittaa oppikouluun. Sanoin itse, että en mene, Ilkka Parvinen kertoo.
Ammattikouluvalintaansa Ilkka ei ole katunut koskaan. Myöhemmin, opiskeltuaan jatkuvasti lisää hän tosin mietti, että olisihan tie voinut suorempikin olla. Ammattikoulun jälkeen hän nimittäin kävi armeijan - ilmavoimissa Kauhavalla. Ilmavoimat Ilkka valitsi sen teknillisen koulun takia.
- Mistään muusta armeijan koulutuksesta ei saa yhdeksään kuukautta harjoitteluaikaa hyväkseen. Se oli apumekaanikkolinja, kunnossapitotyötä, korjattiin ja huollettiin lentokoneita. Sinne oli kovat karsinnat, kokeet Kauhavalla ja terveystarkastus täällä.
Sotaväestä Ilkka jatkoi -63 suoraan teknilliseen kouluun Lappeenrantaan ja valmistui -66 koneteknikoksi. Ammattikouluopinnoista oli hyötyä teknillisessä koulussa.
- Ehdottomasti. Kymiyhtiön ammattikouluahan pidettiin yhtenä maan parhaista teollisuusoppilaitoksista.
Ruokahalu kasvoi syödessä. Kun Ilkka Parvinen huomasi pärjäävänsä hyvin teknillisessä koulussa, hän mietti, että voisihan siihen päälle lukea vielä lisää. Tuoreena teknikkona Parvinen jatkoi sitten opintoja teknillisessä opistossa Lappeenrannassa vuonna -66 ja valmistui koneinsinööriksi vuonna -70. Työvuosinaan hän suoritti vielä diplomi-insinöörin tutkinnon ja sai todistuksen 50-vuotissyntymäpäiväkseen vuonna -94.
- Kun olin jäänyt orvoksi isän kuoltua, ja äitin kanssa siinä elettiin, en voinut kuvitella, että siltä pohjalta opiskellaan pitkälle. Oli vaan kiire päästä töihin. Mutta kun pärjäsi ja sai hankittua itse rahat opintoihin, into kasvoi. Oli silloin opintolainajärjestelmäkin, ja sain lainaa Säästöpankista Rautjärven Oivalta, mutta en koskaan nostanut sitä, Ilkka kertoo.
Töitä pätkissä opintojen lomassa
Kymiyhtiön ammattikoulun käyneet pojat siirtyivät suoraan koulunpenkiltä tehtaalle töihin, ensin harjoittelijoiksi, sälleiksi tai pakinkantajiksi ja siitä vaativampiin tehtäviin. Ilkka Parvinenkin meni ammattikoulusta Voikkaan verstaalle mutta vain puoleksitoista kuukaudeksi ennen armeijaan lähtöään. Hän oli tuon ajan työkalukopissa työkalukorjaajana.
- Korjattiin kaikkia kunnossapidon työkaluja, mitä korjata voi. "Kopissa" oli töissä yksi jakaja, työkaluhioja, yleismiehiä - neljä tai viisi henkeä yhteensä. Lukan Pekka muun muassa oli silloin siellä; muistatko Lukan Pekan joka näytteli Kuusankosken teatterissa ja lähti Tampereen Työväen Teatteriin?
Puolentoista kuukauden pesti Voikkaan tehtaalla päättyi siihen, kun Ilkka lähti armeijaan Kauhavalle. Sotaväki päättyi -63 toukokuun 10. päivä, ja taas Parvinen pääsi Voikkaan tehtaalle töihin siihen asti, kun teknillinen koulu Lappeenrannassa alkoi syyskuun alussa.- Yhtiön kunniaksi voi sanoa, että lyhyidenkin työrupeamien saaminen oli ihan itsestäänselvyys meille ammattikoulun käyneille. Opiskeluaikanakin kaikilla lomilla pääsi töihin, sen kun marssi ylimestarin juttusille. Teknillisen koulun viikon kahden joululomat oltiin seisokkiajan remonteissa. Joulun juhlapyhät oli ihan hirmusia tienestiaikoja, kahtasataa prosenttia maksettiin. Teknillisen opiston aikani olin kesät terästehtaalla ja Hackmannilla Joutsenossa.
Valmistuttuaan teknikoksi Ilkka Parvinen meni töihin Imatran terästehtaalle, koska vaimo oli saanut jo aiemmin töitä Joutsenon emäntäkoululta ja samalla työsuhdeasunnon. Sieltä Ilkka oli käynyt teknillistä opistoa ja sitten töissä. Mutta vuoden -72 alusta Parviset palasivat Kuusaalle, ja Ilkka aloitti työt Kymiyhtiössä.
Pehmopolitiikka harmitti
Valmistuttuaan insinööriksi Ilkka Parvinen pääsi valitsemaan kuudesta työpaikasta. Hän meni Imatran terästehtaalle. Ovako - terästehdas - rakensi Hankoniemeen Koverhariin uutta terästehdasta. Koko henkilökunta palkattiin työvoimatoimiston asiakkaista. Parvinen oli organisoimassa työhönottohaastatteluja.
- En tiedä ilkeääkö sanoakaan: olin henkilöstöinsinöörinä. Se oli niitä aikoja, kun alkoi tämä pehmopolitiikka, ihmisen ymmärtäminen. Työpaikalla oli valistunut toimitusjohtaja Esko Laitinen, ja menin suoraan hänen alaisuuteensa kehittelemään erilaisia henkilöstön ohjaussysteemejä. Joka varmaan on ollut suurin virhe, mitä työelämässä on, Ilkka nauraa.
Parvinen virnuilee puhuessaan pehmopolitiikasta. Hänestä asioiden pitäisi mennä näin:
- Työnantajalla ja työntekijällä on molemmilla oma paikkansa. Ei saa liikaa ymmärtää, niin että työpaikalla alkaa työntekijät johtaa systeemiä. Paperiliiton touhu paperitehtaissa meni täysin yli 70- ja 80-luvuilla. Nehän sai sellaisen vallan, että tuloksia nyt nautitaan koko Suomessa.
Parvisen mielestä uudessa ajattelussa menivät puurot ja vellit sekaisin.
- Totta kai ihmiset on tasa-arvoisia ja samanarvoisia ihmisinä. Mutta se rupesi hämärtymään niin että tämä tasa-arvoinen työnantaja ei saakaan enää määrätä. Määrätä-sanaakaan ei vissiin enää saa käyttää. Nyt pyydetään ja anellaan, että jos teille sopisi, niin voisitteko mahdollisesti.
Terästehtaalla ei vielä ollut ongelmia johtosuhteissa. Mutta kun Parvinen palasi omaan kylään, tilanne muuttui. Hän ei välttämättä suosittele muille samaa mitä itse teki: lähti ammattikoulusta opiskelemaan ja palasi johtamaan entistä kaveriporukkaa.
- Siinä tulee helposti kavereilla mieleen, että täähän on vaan Parvisen Illu, eipä sitä nyt tarvi paljon kuunnella. Siinä sotkettiin työ ja kaveruussuhteet - nehän on ihan eri asiat. Sinä teet omaa työtäs, sinut ymmärretään tietysti ihmisenä, mutta ei se saa mennä liian pitkälle. Siinä hukkuu koko bisnesidea, Ilkka pyörittelee päätään.
Kaiken tämän jälkeen Parvinen sanoo kuitenkin: "Olen aina kokenut, että olen enemmän psykologi kuin kunnossapitomies."
YT-komitean esiaste KuusaanniemessäParvinen aloitti Kuusaanniemessä vuonna -72 munakennotehtaan käyttöinsinöörinä. Sellutehtaan isännöitsijä Ilmari Lindberg - myöhemmin sellutehtaan johtaja ja vielä myöhemmin paikallisjohtaja - palkkasi hänet tehtävään. Nykyisin Lindbergeistä tunnetaan parhaiten Ilmarin poika, puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg.
- Ilmari oli Kymiyhtiön edistyksellisin johtaja, alkoi ensimmäisenä johtaa nykyaikaiseen tyyliin, jossa ihmistä vähän ymmärretään. Minulla oli ajoittain ristiriitaa Ilmarinkin kanssa, että tultiiks tänne tekemään munakennoja ja johtamaan kunnossapitoa vai ymmärtämään ihmistä. Mutta hän oli ehdottomasti koko urani paras esimies, tuki alaisiaan ja johti meitä ymmärtäen mutta vaativasti, Ilkka Parvinen kehuu.
Tuohon aikaan ei maassa ollut YT-lakia. Lindberg perusti sellutehtaalle tehdaskomitean.
- Se oli YT-komiteoitten esiaste. Kun YT-laki tuli ja komiteat perustettiin, sellutehtaalla oli valmis malli. Pidimme sitä Ilmarin omana keksintönä. Siinä oli yhtiön edustajat, toimihenkilöitten edustajat, työntekijöitten edustajat, ja sen tehtävänä oli pohtia tehtaan ajankohtaisia asioita. Nykyisestä YT-toiminnasta se poikkesi niin, että siellä pantiin toimeksi. Ilmari johti puhetta. Kun työntekijä esitti jonkin puutteen työpaikassaan, Ilmari sanoi että Ilkka, sinä laitat sen kuntoon, Parvinen muistelee.
Työntekijöiltä tuli komiteassa valtavasti hyviä ideoita tuotannon ja työolojen parantamiseksi. Ilkka Parvinen oli tuolloin jo kunnossapidon päällikkönä, ja hänelle lankesi ideoiden toteuttaminen. YT:t merkitsevät nykyisin usein samaa kuin irtisanomisneuvottelut, mutta 70-80 -luvulla komitean työ oli jatkuvaa tehtaan kehittämistä.
- YT:t oli alun perin luotu työntekijän osallistamiseksi tehtaan kehittämiseen. Nythän se on sitä väen vähentämisneuvottelua pääasiassa. Muu on luultavasti aika vähäistä, Parvinen arvelee.
Ristiriitaisia tilanteita ei olisi Parvisen mukaan syntynyt ilman ay-liikkeen jatkuvaa puuttumista työntekoon.
- Ei työntekijät itse olisi sellaisia keksineet, he oli tottuneet tekemään töitä. Mutta Paperiliitto yritti ruveta johtamaan koko paperiteollisuutta. Minun työssäni ajautui riitelemään pääluottamusmiesten kanssa, ja oma homma jäi sillä välin hoitamatta.
Munakennotehdas yhtiön erikoisuus
Kymiyhtiö oli mukana Kitimatin sellutehdashankkeessa Kanadassa, ja Ilmari Lindberg oli siellä töissä. Sieltä tullessaan hän osti kaksi kananmunakennokonetta, maailman suurimpia lajissaan. Näin Ilkka on sen kuullut, mutta olihan siitä varmaan johdon kanssa sovittu. Tarkoitus oli integroida tuotantoa niin, että Kuusaanniemen sellutehtaan jätemassasta tehdään kennoja. Tuotteet menivät suurimmaksi osaksi Neuvostoliittoon Sahalinin saarille.
- Maailmanlopun paikkaan Uralin taa meni kennoja niin paljon kuin saatiin tulemaan. Mutta alussa koneet eivät lähteneet teknisistä syistä toimimaan, ja Ilmari tarvitsi apua tuotannon käynnistämiseen ja palkkasi minut. Ei hän minua henkilökohtaisesti tarvinnut vaan koneinsinöörin, Illu lisää vaatimattomasti.
 |
| Munakennotehdas oli kooltaan kuin Kymin keskusvarasto. |
- Koneet oli varmaan 50 metriä pitkät. Toisessa tuli kymmenen kennoa rinnakkain, toisessa kuusi. Tehtiin siellä omenakennojakin, etupäässä Eurooppaan. Täällähän luotiin ihan oma kennomallikin, insinööri Lauri Kaira sen kehitti. Sitä ei kuitenkaan ehditty paljon tehdä ennen kuin tehdas kaatui toimittuaan kuutisen vuotta, Ilkka muistelee.
Työntekijöitä munakennotehtaalla oli "hirmuinen määrä".
- Ostettiin automaattipakkaus siihen, mihin kennot tulee koneesta kasalle. Sitä ei kuitenkaan saatu toimimaan minun aikana. Siellä oli 50 naista, jotka ottivat kennoja koneelta suoraan käsin ja pakkasivat käsin. Lisäksi siellä oli koneenhoitaja ja massamies - jos oli viisivuorosysteemi, niin miehiä oli sitten kymmenen. Koneet rupesi työntämään niin paljon, että maailma alkoi hukkua munakennoihin. Sitten kävi heikosti: venäläiset lakkasivat ostamasta niitä. Suomessa oli toinenkin munakennotehdas, Varkaudessa, ja sen tuotanto riitti yksin Suomen tarpeisiin. Meidän piti viedä ulkomaille ja vietiinkin, mutta munakennot ovat liian kevyttä tavaraa rahtilaivojen kuljetettavaksi. Tehdas piti lopettaa, Parvinen kertoo.
Siis kuinka, miten voi olla liian kevyttä kuljetettavaa?
- No iso laiva ei saa paljon tilaa vievistä kevyistä munakennoista sellaista lastia, että sillä uskaltaa lähteä merelle. Se kelluu niin pinnalla, että menee myrskyssä nurin. Rahtialuksen pitää saada niin painava lasti, että se ui riittävän syvällä ja pysyy pystyssä, Ilkka selvittää.
Munakennotehtaan rakennus on edelleen olemassa, siihen tehtiin Kuusaanniemen varasto. Parvinen osoittelee Tuomon Luomulta näkyvää Kymintehtaan keskusvarastoa, että tuon kokoinen. Munakennotehtaan perustamisen järkevyyttä on helppo jälkikäteen arvioida: ei ollut järkevää.
- Koneet oli liian suuret, markkina olisi pitänyt löytyä ulkomailta, ja vienti oli liian kallista. Toistasataa miljoonaa kennoa vuodessa oli vähän turhan paljon.
Tuotanto ajoi kunnossapidon ohi
Kennojen valmistuksesta Ilkka Parvinen siirtyi puolentoista vuoden kuluttua, vuonna -73 kunnossapidon päälliköksi.
- Se oli korjausosasto, johon minut oli koulutettu ja jossa olin aloittanut yhtiössä viilarina. Nyt insinöörinä johdin 150 ihmisen osastoa. Insinöörin työ oli sitä, että mietin millaisin konein, ihmisin, menetelmin, organisaatioin parhaiten saadaan tehtaat pysymään käynnissä. Piti seurata laitteiden teknistä kehitystä, ostaa uusia kehittyneempiä laitoksia mutta etupäässä seisokeissa huoltaa olemassa olevia laitteita. Siihen kuului kone-, sähkö-, mittari- ja rakennusosastot. Rakennusosasto ei ollut minun johdossa, mutta ne muut kuului minulle. Voikkaan mylly vielä muiden lisäksi, Parvinen hymyilee.
Ilkka Parvinen sanoo suorasukaiseen tyyliinsä, että väkeä oli ehdottomasti liikaa töihin nähden. Väen vähentäminen alkoikin pian.- Tosin pienessä mittakaavassa, koska yhtiön henkilöstöpolitiikka on ollut niin ihmistä suosivaa. Siinä ei ole pahaa sanottavaa, ihmisistä on pidetty huoli. Kunnossapitoon otettiin vuonna -77 jopa lisää väkeä, kun uusi sellulinja lähti käyntiin. Mutta muutama vuosi eteenpäin alettiin työntekijöiden määrää vähentää luonnollisen poistuman kautta.
Parvinen näkee pitkän kaaren eri työntekijäryhmien arvostuksen muutoksissa.
- Kun tehdas perustettiin 1872, kunnossapito-osasto oli erittäin merkittävä. Kun ostettiin kone, se piti osata korjata kokonaan itse. Kunnossapidossa piti olla osaavaa väkeä paljon. Vielä minun aikana ammattikoulussakin oli arvostettua olla kunnossapidon mies ja viilari, koska koko tehas pyöri niiden varassa. He olivat parhaiten palkattuja työntekijöitä. Mutta systeemi alkoi kääntyä siihen suuntaan, ettei korjata enää mitään, vaan ostetaan aina rikki menneen tilalle uusi, kun markkinoilta saa kovan kilpailun tuloksena halvalla. Koneet myös kestävät paljon paremmin kuin ennen vanhaan. Korjattavaa ei yksinkertaisesti ole enää niin paljon kuin ennen, Parvinen analysoi.
Kunnossapidon tehtävän Ilkka Parvinen näkee ristiriitaisena: mitä paremmin se hoitaa tehtävänsä, sitä varmemmin se tekee itsensä tarpeettomaksi.
- Jos saat koneen pyörimään hyvin, sinulla ei ole töitä. Pääosa kunnossapidosta tehdään, kun on isot seisokit. Jos onnistut hyvin, seisokkeja ei tule etkä voi tehdä mitään. Kehitys johti siihen, että korjaamoväki alettiin ostaa ulkoa. Kun meillä oli 150 omaa työntekijää kunnossapidossa, niin jouluseisokeissa meillä oli 450 äijää töissä.
Ulkopuolinen väki saatiin paikkakunnan omista pienistä firmoista, joita oli paljon.
- Oli Pelkonen, oli Tehko jonka konkurssin vanavedessä syntyi monta pientä teollisuuspajaa Kuusankoskelle. Niistä kerättiin kunnossapitäjiä ja erikoishommiin miehiä kauempaakin.
Parvinen sanoo, että hän olisi ulkoistanut paljon töitä, mutta se ei silloin kuulunut yhtiön politiikkaan.
- Yhtiö piti omistaan huolen, mille annan suuren arvon. Mutta muut yritykset alkoivat ulkoistaa, ja kun muodostettiin UPM, niin toisesta yhtiöstä Valkeakoskelta alkoivat uudet tuulet puhaltaa.
Kunnossapito-osaston johtamisen keskellä Ilkka innostui jälleen opiskelemaan. Hän aloitti paperitehtaiden insinööreille räätälöidyn erikoiskoulutuksen, jonka järjesti Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu. Siinä oltiin kaksi päivää viikossa korkeakoululla, muu viikko kotipaikkakunnalla. Ilkka aloitti diplomi-insinööriopinnot paperipuolella, vaikka oli konepuolen insinööri ja teknikko.
- Se johtuu erikoislaatuisesta luonteestani. Ennen siis kunnossapito oli tärkein osasto, mutta Paperiliitto onnistui ajamaan tuotantopuolen palkkauksen kunnossapidon ohi. Ymmärrän kyllä tuotannonkin merkityksen. Sitten tuotanto sai henkisenkin yliotteen: "Kunnossapito ei ole mitään." Eikä sellukaan ollut mitään niiden mielestä. Minulle sanottiin aina, että "älä sie puhu mitään, kun et paperinteosta mitään ymmärrä". Luin sen takia paperi-diplomi-insinööriksi, että pääsin sanomaan niille samoille naamoille diplomi-inssinä: "Sanokaa nyt, etten mie ymmärrä mitään. Mie voin sanoa, että työ ette ymmärrä nykypäivän paperinteosta mitään." Kävin kierroksen ja sanoin tämän eniten urputtaneille. Olen ollut yhtiön vittumaisin mies, Ilkka naurahtaa.
Arkkisalin touhu suututti
Yhtiö halusi vastinetta sille, että oli antanut Parviselle työajasta vapautusta diplomi-insinööriopintoihin ja maksanut kalliin koulutuksen kulut. Hänet haluttiin Kuusaanniemen arkkisalin vetäjäksi, koska siellä meni huonosti.
- Siellä alkoi iso kehitysprojekti, jonka tarkoitus oli saada tää yhtiön jästipäinen kansa muuttumaan nykyaikaiseksi, yhtiötä ymmärtäväksi. Sitä veti henkilökohtaisesti toimitusjohtaja Furuhjelm, minä olin yhtenä tekijänä mukana. Arkkisalin touhuista ei tullut mitään, ja se oli yhtiön tuotantolinjan päätepiste - paras paikka työntekijöiden tehdä kiusaa yhtiölle ja hilata palkkoja ylös. Minut pantiin sinne puhkaisemaan mätäpaise, kun olin korjauspuolen ja paperipuolen koulutuksen saanut - ja se pottumainen mies. Mutta minullakin tuli mitta täyteen parissa vuodessa, Ilkka kertoo.
Arkkisalin aika vaikuttaa olleen Parviselle kovaa aikaa, vieläkin hän käyttää kovia ilmaisuja meiningistä mutta selittää sitten maallikolle.- Ensin ei saatu tulemaan arkkeja tarpeeksi ja väitettiin, että vika on tekninen. Arkkeja alkoi kyllä tulla, mutta henkisesti asiat ei tulleet kuntoon. Otin lopputilin. Muutama päivä sitten juttelin entisten arkkisalin poikien kanssa, ja he totesivat itsekin, että eihän sinussa mitään vikaa ollut. Mutta kun sitä johdettiin ay-liikkeestä käsin, laitteita ei ajettu niin kovaa kuin olisi pystytty. Jarrutettiin, italialainen lakko koko ajan päällä, Parvinen huokailee.
Kyllä Parvinen joskus hikeentyikin hidasteluun niin, että meni vääntämään vivusta konetta kovemmalle, vaikkeivät insinöörit saisi mennä laitteita ropaamaan.
- Kävin suutuspäissäni vääntämässä niin että paperit lenteli pitkin huonetta. Ei pitäisi mennä, sehän on ammattityötä, en minä osaa niitä koneita ajaa. Mutta kävin vain kysymässä, että missäs se vipu on, käännän vähän vauhtia tähän koneeseen. Sen jälkeen oli seisokkia pitkä aika, Ilkka naurahtelee.
Oikea tapa Parvisen mukaan olisi ollut, että ammattimiehet olisivat ajaneet konetta kovempaa koska kerran osasivat.
- Mutta he eivät suostuneet, kun ay-liike oli antanut ohjeet, että ei ajeta kovempaa ennen kuin palkkaneuvotteluissa luvataan lisää palkkaa. En syytä tekijöitä, ei se ole kiva tilanne rehelliselle suomalaiselle paperimiehelle. Monta kertaa he eivät pystyneet vastatessaan katsomaan silmiin.
- Työnteon kannalta yhtiön aika Kuusaalla oli hyvin ikävää aikaa, pelkkää riitelyä. Ei saanut toteuttaa haluamaansa, että olisi tehnyt hyvää yhtiölle ja hyvää omalle väelle. Oli sellain idealistinen näkemys, että kun minä nyt tulen omien poikien kanssa tänne, niin mehän tehään tästä hieno paikka ja saadaan paljon aikaan. Mutta se meni ay-liikkeen kanssa riitelyksi koko ura.
Parvinen alleviivaa, ettei hänellä alaisiaan vastaan ole mitään, hyvillä henkilökohtaisilla suhteilla hän sai kavereita ylitöihin tai "ay-liikkeen määräämien kaiken maailman lakkojen" aikaankin.
- Henkilökohtaisesti soittelin kavereita yöllä töihin. Ja ne tuli. Mutta kaikki ei kuitenkaan toiminut kuten olin idealistisesti ajatellut palatessani luokkakavereiden pomoksi. Sanoin heille, että myö kun tää homma hoidetaan, niin minä teen muuten teille olot niin hyväksi kuin kotona. Mutta pojat sanoi, että ymmärräthän sinä, ettei me voida ohi ay-liikkeen säädösten toimia. Olisi he tehneet, jos itse olisivat saaneet valita.
Hankalinta tilanteessa Parvisen kannalta oli se, että esimiehen lupaamaa tukea ei tullutkaan.
- Jäin yksin, tosin minua tuki toimitusjohtaja. Hän pyysi minua jäämään mutta minä lähdin. Sen jälkeen lähti toimitusjohtaja, samoin kolmas samassa tilanteessa ollut. Esimies jäi eläkkeelle. Uskon, että arkkisalin ongelmien takia kaikki tämä tapahtui. Vuonna 1997 lähdimme.
UlkomaankomennuksilleIlkka Parvinen ei lähtenyt varmistamatta tulevaisuuttaan. Häntä oli pyydetty Svetogorskiin kunnossapitojohtajaksi. Osastoa veti tuttu mies Kaukaalta, ja tämä oli "pannut kallonkutistajat haastattelemaan minua". Parvisen osastoon kuului Svetogorskissa 1500 miestä.
- Olin siellä kymmenen kuukautta, vaikka oli tehty viiden vuoden sopimus. Osoittautui, että omistajat halusivat vain paikat myyntikuntoon. Kymmenessä kuukaudessa ruotsalaiset saivat sen myytyä amerikkalaiselle IP:lle. Sitten soittivat UPM:ltä, että lähtisitkö Kiinaan, Changsun tehtaalle. Just kaksi viikkoa sitten kolmas paperikone lähti siellä käyntiin. Olin kunnossapitopäällikkönä, kun ensimmäistä rakennettiin.
Kiinassa vierähti kolme vuotta. Sieltä jäi hyvät muistot, kun Kuusaalta ei jäänyt. Parvisen uran toiseksi paras esimies löytyi Kiinasta.
- Salmisen Pertti palkkasi minut sinne. Sanoi lähtiessä, että "sinä hoidat kunnossapidon, minä hoidan toimitusjohtajan työt ja sitten tulee yksi tuotantopäällikkö ja yksi tuotantojohtaja ja yksi talousjohtaja, viisi suomalaista kaikkiaan. Meillä on jokaisella oma posti, minä en kerkiä sinun asioita valvomaan, sinä hoidat ne". Näin toimittiin. Ei tarvinnut hänen luonaan avun tarpeessa käydä kolmea kertaa enempää, muuten kylläkin kokouksissa tavattiin. Hän tuki hommaa hyvin.
Kiina oli kokemuksena "aivan loistava". Työntekijät oli palkattu siinä mielessä pystymetsästä, että he eivät olleet olleet missään tekemisissä paperin kanssa.
- Nuoria paperi-insinöörejä suoraan yliopistosta palkattiin ja opetettiin heille, miten Valmetin paperikonetta pitää ajaa. Kiinalainenhan on sellanen, että se lukee sen mitä kirjassa lukee ja toimii sen mukaan. Kone saatiin käyntiin helposti, ja muutamassa kuukaudessa se ajoi ohi Kuusaanniemen koneista.
Ilkkaa ilahdutti Kiinassa sekin, että siellä kunnossapitomiehet olivat tehtaan ykkösmiehiä. Niin kuin täällä oli silloin, kun Ilkka uransa aloitti.
- He oli ammattimiehiä. Ei minulla ollut muuta tehtävää kuin katsella päältä, mitenkä homma pelaa. Siellä ei ollut ay-liikettä, sai keskittyä asiaan. Kiinalaiset kunnioittaa vanhuksia, ja minä olin tehtaalla vanhin. Nehän piti minua suuressa arvossa. Sieltä jäi niin hyvä mieli, Ilkka muistelee.
Vanhat ikävät muistot kuitenkin kevenivät, kun oma yhtiö lopputilin jälkeen kutsui takaisin.
- Oli helkutin hieno juttu. Muutenhan minulla olisi henkisesti romahtanut usko koko systeemiin, Ilkka tunnustaa.
Parvinen oli tehnyt kolmen vuoden sopimuksen Kiinassa työskentelystä, mutta häntä pyydettiin sen jälkeenkin jäämään Kiinaan. Hän oli kuitenkin luvannut Tuijalleen palata kolmen vuoden kuluttua Suomeen.
- Meillä oli yhtiön kanssa sopimuksessa, että paikka löytyy Suomesta kun palaan. Esitin toivomuksen, ettei tarvisi enää töihin mennä ja pääsin neuvottelujen jälkeen putkeen 57-vuotiaana.
Nyt on aikaa pohdiskella
Nyt eläkkeellä, kun Illu on ison osan vuodesta kullankaivajana omalla valtauksellaan Lapissa ja hiihtelee, hänellä on aikaa nauttia luonnosta ja harrastaa vapaan ihmisen filosofointia. Ja miettiä uraansa. Se ei mennyt ihan haaveiden mukaan.
- Minä jouduin köyhän kodin lapsena ammattikouluun ja sitä tietä paperiteollisuuteen, väärälle uralle. Minua olisi kiinnostanut psykologia. Minähän suoritin jossain välissä kasvatustieteitten approbaturin - ajattelin meneväni ammattikouluun opettajaksi siinä vaiheessa kun totesin, ettei tämä oikein ole minun hommaa.
Ilkka miettii vanhoja työkavereita, jotka oli tuntenut kouluajoista lähtien.
- Kuvastaa suhteitamme, että Lapissakin viihdyn yhden meidän verstaan viilarin kanssa.
 |
| Kohtaaminen pääluottamusmies Jorma Timosen kanssa: välit kunnossa. |
- Suomen paras ammattikoulu teki meistä parhaita ammattimiehiä. Kun sitten tulimme tehtaalle, niin ay-liike määräsi, että viilaaja tekee vain viilaajan töitä, sorvaaja vain sorvarin töitä, putkimies putkimiehen ja voitelija voitelijan töitä. Ei saanut tehdä mitään muuta. Kaveri osasi kuitenkin kaikki ne työt. Kun piti mennä tekemään joku tehtävä, johon olisi tarvittu yksi tai kaksi ihmistä, siellä piti parhaimmillaan olla kuusi tai seitsemän ammattiryhmää, joista viisi katseli ja kaksi teki töitä. Yritin selittää, ettei se voi johtaa muuhun kuin että tällainen kunnossapito loppuu.
Parvinen on iloinen oltuaan oikeassa mutta ei vahingoniloinen.
- Nyt se on nähty. Tänä päivänä jokainen tekee yhtiöllä kaikkia osaamiaan töitä, jopa paperimiehet kunnossapitoa, kunnossapitomiehet tuotantoa. Sitä ajoin koko urani onnistumatta. Nyt se on onnistunut, vähän kovemman käden kautta. Työpaikat on menneet. Tullessani oli Kuusaalla 4500 työpaikkaa, nyt Kuusaanniemessä on vähän yli 600.
