Tuula Lehtoa ei voi ohittaa huomaamatta häntä; näyttävä olemus ja iloisen rempseä puhetyyli pitävät siitä huolen. On vaikea kuvitella yhtiön myynnissä työuransa tehneestä Tuulasta, että hän on ollut ensin näkymätön pikkutyttö ja aikuistuessaankin vielä pitkään mielestään kaikkea muuta kuin osaava ja nätti. Mutta lisäksi tässä ihmisessä kiinnostavat hänen vauhdikas elämänsä ja jännittävät tehtävänsä Kymiyhtiössä.Tuula, tyttönimeltään Leskinen, syntyi Riihimäellä mutta muutti Voikkaan Mattilaan isoäidin hoiviin nelivuotiaana, kun hänen äitinsä kuoli. Isoäidin isä, nimeltään Nieminen, oli tullut Voikkaalle tehdasta rakentamaan Tampereen Kattohuopatehtaalta vuonna 1897.
Tuulan isä jäi asumaan Hyvinkäälle eikä pitänyt paljoakaan yhteyttä tyttäreensä. Tuula kuitenkin sanoo ponnekkaasti eläneensä onnellisen lapsuuden mummon luona.
- Kellä on ollut aina koulusta tullessa kotona ruoat valmiina, aikuinen seurana? Kaverit kävi meillä, pöydän ympärillä laulettiiin Iskelmälaulu-vihot läpi, pelattiin dominoa... Sellaista aikaa nykylapset eivät pääse kokemaan.
Vaikka kavereita oli naapurissa, Tuula kertoo olleensa mieluiten yksin, hän ei kavereita kaivannut.
- Yksin olen nyhrännyt, lukenut ja askarrellut kaikenlaista. Jos kaverit joskus hyväksyi leikkeihinsä, niin kyllä ne minut johonkin leikkimökkiin sulki ja häipyi. Mutta ei se minua häirinnyt. Minulla oli oma maailmani, hiihtelin pellon ympäri laskiaisena, kun muut laski mäkeä. Meidän kodin naapurissa kaikki olivat leskirouvia. Minähän olin se hemmoteltu kakara heidän keskellään.
Tuula sai mummoltaan hyviä neuvoja. Hyvin painui mieleen se, että jos naapurissa jotain kysytään kotiasioista, vastaat "en tiiä". Naapurin mummot ovat muistelleet myös, kuinka Tuula oli liiteriin mennessään luukannut samalla tavalla kuin mammansa ja laulanut virsiä.
Kuusivuotiaana Tuula-tytölle avautui runojen ja esiintymisten maailma. Hän sai esittää leikkikoulun juhlassa runon.- Osasin sen niin hyvin ulkoa, että kukaan ei saanut yhdestäkään sanasta selvää, kun mie annoin tulla! Tuula nauraa.
Vaikka Tuula seurasi muiden lasten touhuja enemmän sivusta, hän sanoo aina halunneensa olla esillä. Hän lausui kodin vieraille runoja, oli hyvä matkimaan. Jossain vaiheessa nuorena hän meni työväenopiston näytelmäpiiriin. Sieltä hänet napattiin Kuusankosken teatteriin, jossa hän viihtyi kolme neljä vuotta.
- Mutta minusta ei koskaan olisi tullut mitään muuta kuin komedienne. En ikinä pystynyt näyttelemään edes nuorta tyttöä. Paras roolini oli Lumikin ja seitsemän kääpiön noita-akka.
- En senttiäkään antaisi pois, Tuula sanoo.
Konttorissa tarkka arvojärjestys
Tie Kymiyhtiöön ei Tuulalla ollut yhtä suoraviivainen kuin samanikäisillä pojilla ammattikoulusta sorvin ääreen. Hän meni keskikoulun jälkeen työväenopistoon kirjanpitokurssille, koska ei ollut varaa lähteä opiskelemaan. Tuula oli jättänyt paperit yhtiön työnhakuun.
- Pelkäsin koko ajan, että jos mamma kuolee niin mitä sitten teen. Yhtiöltä tulikin eräänä päivänä puhelu: siellä olisi työpaikka, jos vain haluaisin tulla.
Ensimmäinen työpaikka vuonna -61 oli Voikkaan paperitehtaan konttorissa kirjurina. Tuula oli aloittaessaan 19-vuotias. Koneilta tulevista paperirullista tehdään konttorissa listat.
- Siihen aikaan työ tehtiin käsin. Listaan merkittiin mm. brutto- ja nettopaino. Omalla laitteellaan tehtiin luettelot, jotka lähtivät rullien mukana maailmalle.
Kuusikymmenluvun konttorielämää Tuula luonnehtii aika kauheaksi. Työntekijät teitittelivät toisiaan, arvojärjestys oli tiukka. Tuula erehtyi kerran työkaverin nimipäiväkahvilla ottamaan ensin, ja heti oikaistiin: vanhin aloittaa. Saattoihan joku tehdä sinunkaupatkin parin vuoden työtuttavuuden jälkeen: "Kun meillä on nämä syntymäpäivät niin lähekkäin, voisimme sinutella toisiamme."
Konttorissa oli parikymmentä henkeä töissä. Kaikki pelkäsivät insinöörejä, suuria herroja. Jos piti pyytää heiltä allekirjoitusta, käyntiä oli aneltava etukäteen. Konttorityö vaati tarkkuutta ennen tietokoneaikoja. Kuukausiraporttiin ei saanut tulla virheitä. Jos viimeiselle riville pitkien sarakkeiden loppuun tuli virhe, piti aloittaa alusta, korjata ei saanut.
- Niinkun nyt joku suuri herra olisi tiennyt, oliko sitä vähän pyyhitty vai ei, Tuula naureskelee.
Tehtaalla kysyttiin luontoa
Jossain vaiheessa Tuula sai tehtäväkseen käydä tehtaalla tarkistamassa vuorokauden rajan.
- Listat ja rullathan eivät olleet ajan tasalla kaiken päivää. Piti mennä koneelle kysymään pakkareilta, paljonko siellä oli pakkaamattomia rullia, jotka kuuluivat edellisen päivän tuotantoon. Sinne kun tällainen ensikertalainen meni, niin pakkarit häipyivät tahoilleen ja katselivat, että siellä se tyttö seisoo, mennäänkö sanomaan vai ei, Tuula nauraa.
Entisajan paperimiehen työ oli Tuulan mukaan ihan toista kuin nykylaitteiden äärellä työskentelevän.
- Paperimiehet on aina vaatimassa lisää palkkaa, mutta ne ei tiedä, millaista työ oli ennen. Kun rulla tuli koneelta, se pyöriteltiin käsin pakkakääreeseen. Kääre hakattiin päädyistä kämmenenpohjalla tiiviiksi ja liimattiin käsin pensselillä päätylappu. Sitten sabluunalla laivausmerkki päälle. Ajattele: nyt vaan painat nappia, kone tekee kaiken, ja palkkaa tarvii saada lisää, Tuula ihmettelee.
 |
| Näiden portaiden päässä oli Kymintehtaan myyntikonttori, ei tosin portaita. |
- No ei ollut, mutta kun halusin. Vaikka olihan siellä pukeutumissäännöt: konttorissa ei pukeuduta punaiseen. Eikä saanut käyttää avonaista puseroa. Vuonna -74 yhtiön Englannin tehtaalla konttorin naiset saivat ensimmäisen kerran käyttää pitkiähousuja, Kuusaalla tosin paljon aikaisemmin.
Tuula paljastuu pikku kapinoijaksi jo alusta asti. Hän muistelee palovakuutusraportin tekemistä. Konttorissa työskenteli vanha neiti, joka oli aina tehnyt raportin käsin ja paperi vaakasuunnassa. Mappiin pantaessa paperi piti taittaa, ja mappi täyttyi nopeasti.
- Kysyin, voisiko raportin kirjoittaa koneella paperi pystysuunnassa. EI. Neiti-ihmisten täyttämässä konttorissa riitti pikku konflikteja - mehän oltiin kaikki naisia paitsi konttoripäällikkö Unto Kantola.
Rullalla passi maailmalle
Tuula Lehto siirtyi konttorista Voikkaan paperitehtaan myyntiosastolle vuonna -70. Tehtäviin kuului mm. tilaustietojen välittäminen. Hän muistaa häkellyttävän tarkasti työn yksityiskohdat.
- Tilauksesta kerrottiin rullan leveydet, laatuvaatimukset, millainen rullan etiketti halutaan, asiakkaat ja muu tarpeellinen. Tiedot vietiin paperikoneenhoitajalle, pituusleikkurille, pakkarille ja varastoon. Tietojen väliin piti leikata erikokoisia kalkkeerauspapereita, koska kaikki tiedot ei saaneet mennä kaikille. Tavallisilla kirjoituskoneilla kirjoitettiin keittiöntuoleilla istuen. Ihmettelen usein, miksi ihmiset vastustaa tietokoneita, kun ne helpottaa työtä niin hirveesti, Tuula sanoo.
Paperirullan etiketti paljastuu sekin tarkkaan suunnitelluksi tuotteeksi. Se tehdään asiakkaan toiveiden mukaiseksi.
- Siinä pitää olla asiakkaan nimi, rullan brutto- ja nettopaino, osa vaatii tiedot metrimäärästä. Osa vaatii tiedon, mistä kohtaa isoa tampuuria rulla on otettu. Tampuurihan on se 30-tonninen rulla, joka tulee paperikoneen päästä. Siitä leikataan pituusleikkurilla asiakasrullia. Etiketissä pitää olla vielä painot, koko ja pintapaino, ja laatu.
Etiketti sisältää tuotteesta kaiken olennaisen tiedon.
- Etiketti on rullan passi maailmalle. Jos tulee valitus, tiedot löytyvät etiketistä, ja tekninen asiakaspalvelu näkee, mistä kohtaa rulla on paperikoneella tullut ja onko siinä ollut vikaa vai ei. Oikein fiksu asiakas sanoi, ettei ota muuta kuin keskirullia. Sveitsiläiset olivat näin fiksuja. Tilauksiahan tuli vuosikymmenten varrella ympäri maailmaa: Australiasta, Uudesta-Seelannista, Kauko-Idästä - Thaimaasta, Kiinasta ennen tehtaiden perustamista sinne, Japanista - Euroopasta, USA:sta. Etelä-Amerikkaan meni vähemmän, Venäjälle meni paljon, esim. vodkapullon etikettejä. Niitä tehtiin Kuusaansaaressa, jossa oli hyvin ohutta paperia valmistava kone. Siinä oli vain yksi iso sylinteri, Lehto kertoo.
Aina valmiina uusiin haasteisiin
Konelappuja kirjoittelevan Tuulan käsitys omasta itsestä muuttui, kun hän sai myyntiosastolla uuden työkaverin.
- Olin aina luullut, että olen hirvittävän tyhmä ja ruma ja että minusta ei ole mihinkään. Työkaverini sai minusta esiin ihan toisenlaisen ihmisen. Hän osasi puhua ja sanoi suoraan, että ei kuule, nyt ei mene ihan hyvin. Paperikoneellahan minut oli aina alistettu, olin hiljainen enkä uskaltanut vastustaa ketään. Muutos näkyi pukeutumisessani, pukeuduin jo punaiseenkin. Keskustelin paljon enemmän ihmisten kanssa, työkaverit eivät enää tuntuneet niin korkea-arvoisilta. Tosin myyntiosastolla oli luokkakaverini, jonka kanssa ensin teititeltiin. Minulle sanottiin siellä: "Olet viimeinen joka tänne kelpaa ilman merkonomin tutkintoa."
Koskaan Tuula Lehto ei anonut siirtoa muihin tehtäviin, hänet on aina siirretty.
- Minulle on aina sanottu "haluatko" ja minä olen sanonut "joo". Tietämättä mitä edessä on, Tuula hihittää.
Tuomon Luomun ikkunasta ei ihan näy Tuula Lehdon seuraava työpaikka, Kymintehtaan myyntikonttori. Siellä ovat nyt Terpsikerhon tilat. Työmaana oli avokonttori. Uudessa työssä Lehto tarkisti konelappuja. Hän muistelee tilanteita insinöörien kokousten tai vierailijatapaamisten viereisessä työpisteessä, jossa oli konttorin ainoa venäjänkielinen kirjoituskone. Sillä piti kirjoittaa Neuvostoliittoon, myöhemmin Venäjälle menevien tilausten laivausmerkinnät.- Kirjoitin toinen sormi sarakkeella ja toisen käden yhdellä sormella näppäimiä hakaten kirjain kerrallaan. Mietin, mitä vieraat tuumivat sen nähdessään. "Minkälaisia konekirjoittajia tänne on hankittu!"
Kuusaan puolelle siirtyessään Tuula Lehto näki hierarkioiden jo murenevan. Tilanne muuttui vuosien mittaan yhä mutkattomammaksi.
- Ei Asunmaatakaan enää tarvinnut pelätä. Kenen kanssa tahansa voi jutella ja missä vaan, Lehto kertoo.
Työ vaati jonkin verran englannin kielen taitoa, ja yhtiö kustansi kielitunnit. Kuusankoskelle hankittiin Britanniasta nuoria opettamaan kieltä työntekijöille. Tuula Lehto kehuu opetusta: kun englanninkielinen opettaja vaatii keskustelemaan, opiskelija ryhtyy jo alun perin ajattelemaan asiat englanniksi. Yksi opettajista oli myöhemmin Yleen siirtynyt David Mawby, joka myös opasti vieraita tehdaskierroksilla. Eräs ulkomaalainen rouva oli kysynyt Davidilta 30-tonnisesta tampuurista, että kuka ostaa niin ison rullan.
- David vastasi: Kuulkaas kun me emme voi antaa kenellekään yksin noin isoa rullaa, kun paperi menee niin hyvin kaupaksi. Meidän täytyy pilkkoa se, että kaikki saavat.
Tuula Lehto kävi tehdasopaskoulutuksen ja sai ryhmiä opastaessaan kuulla monenlaisia kommentteja. Hänestä työ oli hauskaa, kun siitä löytyi jatkuvasti uutta. Eniten Tuula piti koululaisten opastamisesta, oppilaat olivat niin välittömiä. Kerran hänellä oli tarkkisluokka, jonka kanssa aloitettiin myös Koskelan av-huoneessa.
- Pojat löi itsensä mahalleen pöydälle, "puhu eukko mitä puhut, ei me kuunnella". Aloitin kertomalla, miten Lontoon konttorimme lähelle oli juuri tehty pieni pommi-isku. Kaikki nousivat pystyyn. Vein heidät tehtaalle, pojat kulkivat nätisti perässäni. Tehtaalla oli roskaksi joutuvaa paperia ja pojat saivat ottaa sitä. Yksi teki lennokin, ja minä kysyin voisinko saada siitä mallin. Poika ei puhunut mitään. Kun luokka meni linja-autoon, poika toi lentsikan käteeni. Pitkän aikaa sen jälkeen moni huuteli tavatessa: "Muistatko kun olin sun kierroksella?"
Tuula Lehto emännöi myös ulkomaisia vieraita muualla kuin tehdaskäynneillä. Yhteen aikaan oli muotia käydä heidän kanssaan Formula-Centerissä.
- Nehän tuli ihan hulluiksi ajaessaan, ja illallinen meni siinä että tutkittiin tuloslistoja.
Vierailijoiden joukossa oli monen maan kansalaisia ja monenlaista kysymystä tehtiin. Periaate oli kuitenkin helppo esitellä.
- Paperinteossa ensin imetään, sitten puristetaan ja lopuksi kuivataan. Viirapäässä, siellä mistä massa tulee, huuli määrää paperin painon, tehdäänkö 52-, 80- vai 135-grammaista. Enää en tunne kaikkia paperilaatuja, mutta työvuosina ne piti osata, Lehto kertoo.
Laadut piti hallita, koska myyntisihteeri hoiti tietyn koneen tilaukset. Jokaisella koneella oli määrä, jonka verran sen paperista sai ostaa. Jos asiakas halusi enemmän, myyntisihteeri harkitsi, annetaanko vai ei.- Jos joku muu asiakas jätti ottamatta, toinen sai sen. Näin oli siihen aikaan, kun oli myyjän markkinat.
Myyntisihteeri myös laski paperin toimitusaikataulut, jotka ilmoitettiin asiakkaille etukäteen. Jos tuotantoon tuli katkos, lähetys saattoi myöhästyä sovitusta laivasta.
- Sitten me soitettiin asiakkaalle: "I´m very sorry..." Haukkumiset tuli. Ranskan konttorissa oli oikein inhottava kaveri, jolle olin luvannut A-nelosten toimituksen aamulaivaan. Sillä oli hyvät mahdollisuudet ehtiä, kun läksin illalla töistä. Kun aamulla menin töihin, oli hirveä pakkanen. Lavalle ladottujen paperilaatikoiden puristekalvo ei ollut kuumentunut riittävästi vaan oli jäänyt löysäksi. Lasti jäi laivasta, se purettiin ja paketoitiin paketti paketilta uudestaan.
Vaativa asiakas oli myös Aura-Printin mies. Kerran hän soitti ja sanoi tarvitsevansa paperia just nyt.
- Sanoin ei pysty. Hän sanoi soittavansa Ensolle, sanoin että soita vaan. Asia vaivasi ja mietin ruokatunnilla ja keksinkin, mistä paperi saadaan. Soitin miehelle, joka ei ollut saanutkaan paperia Ensolta. Sanoin lähettäväni hänelle paperit vielä samana päivänä. Seuraavana päivänä minulle tuli jumalaton kukkakimppu.
Myyntityössä oleva näki tietokoneelta, jos jossain oli käytettäviä rullia. Sitten vaan suostuteltiin miehiä leikkaamaan se; asiasta sovittiin mestareiden ja insinöörien kanssa.
- Siinä tarvittiin henkilökemiaa - että sai puhuttua asian niin, että miehet tekivät työn. Minä viekastelin, kehuin kuinka hyvin toinen oli aina järjestänyt asiat. Ihminen tekee homman mieluummin kehujen kuin määräilyn jälkeen. Pitää olla psykologista silmää, Tuula vinkkaa.
Myyntisihteereiden täytyi myös tietää, mahtuuko asiakkaan tilaus rullan 8,5 metriin.
- Jos se ei mahtunut, asiakas velvoitettiin ottamaan jokin pieni rulla sivusta. Jos hän ei voinut, aloimme kysellä myyntikonttoreista, onko kenelläkään mahdollista myydä tällaista rullaa. Englantilaisten tilaukset oli vaikeita; kun he muuttivat tuumat senteiksi, tulos oli mitä sattui.
Joskus suuret uutiset näkyivät saman tien paperitehtaalla.
- Kun prinsessa Diana kuoli, oli hirveä homma saada paperia Englantiin, kun lehdet menivät niin hyvin kaupaksi. Kaikki rukoilivat lisää paperia.
Etiketti käsityötä
A-nelosten tilauksissa asiakas sai määrätä, millainen kääre, etiketti ja laatikko niihin piti tulla.
- Me teimme Kouvolan Kirjapainossa mallit asiakkaan toivomusten mukaan ja lähetimme Englantiin. "Ei käy, ei ole ihan samanväriset." Ei voineetkaan olla, koska pakkaus oli pahvia, joka oli aina vähän eriväristä ja painoväri vaihteli sen mukaan. Neljään kertaan lähetin nekin, ennen kuin kelpasivat. Joskus tuntui, että enemmän merkitsi kääre ja laatikko kuin sisältö. Etikettejä saattoi olla sata erilaista.
Tuula Lehto oli myynnissä; markkinoinnista huolehtivat eri ihmiset. Jossain vaiheessa hän myi A4:ää, jonkin ajanjakson hän oli varastomyynnissä. Hyvien aikojen jälkeen tuli huonoja.- Joskus tiedettiin, että kone ei käy aamuun asti, ellei tule lisää tilauksia. Meitä oli kerrankin kolme myyntisihteeriä vahtaamassa, tulisiko tilauksia ja kelle. Olen ollut juhannuksenkin töissä, ja joulun.
Tietokoneet tulivat konttoreihin 70-luvun puolivälissä. Tuula teki yhden kesän töitä pelkästään koodittaen asiakkaita tilauksista tietokantaan.
- Se olikin melkoista: kun sai yhden tiedon syötettyä, kone meni jumiin. Sitten haettiin ATK-ihminen apuun, ja siinä meni aikaa. Saatiin tehtyä kolme tilausta päivässä, mutta onneksi pystyi tekemään käsinkin. Kun homma toimi, saatiin lopulta 30, jopa 50 tilausta tehtyä päivässä. Mutta se alku oli aika mielenkiintoista aikaa.
Tietojenkäsittely helpotti myyntisihteerin työtäkin. Tilaukset tulivat myyntikonttoreista tietokoneelle, ne kerättiin laaduittain ja toimitettiin koneelle. Etiketitkin tulivat samaa reittiä, ne sai nappia painamalla koneelle.
Ulkomailla yhtiön nimissä
Tuula Lehto nauraa olleensa aina innokas heittäytymään uusiin asioihin. Jos kysyttiin, halusiko hän Milanoon, hän vastasi ensin joo ja kysyi vasta sitten, mitä tekemään. Vuonna -74 Tuula sai Teollisuustoimihenkilöiden stipendin, jolla hän pääsi kolmen kuukauden kesätöihin Blackburnin tehtaille Englantiin. Matkaan lähti toinenkin nuori suomalaisnainen.
Jo "kahden torven" menomatka Blackburniin nostatti itsetuntoa: Helsingin koneen myöhästyminen aiheutti ketjureaktion, jossa likkojen piti selviytyä ensimmäistä kertaa maailmalla yllättävistä tilanteista heikolla kielitaidolla vieraissa paikoissa ennen kännykkäaikakautta. Perille pääsivät ja kesä oli siis onnistunut.
- Eri vaiheiden jälkeen päästiin omakotitaloon parin kiinalaistytön ja muutaman englantilaistytön kanssa. Se oli alun perinkin buukattu meille - asian oli hoitanut Bjarne Nygård. Bjarne on ollut aina tyrkkäämässä minua eteenpäin joka paikassa, Tuula kehuu samalla kun ihmettelee englantilaisten asumisoloja ja käytöstapojakin.
Työ oli samaa kuin Kuusaalla, se sujui.
- Mutta puhuin englantia aika huonosti. Silloin huomasin, että saan vieraassakin maassa kavereita enkä jää yksin. Kesäni Blackburnissa oli tosi hyvä. Otin osaa niiden urheilupäiviin, mitä kiiteltiin. Reissasin kaikki viikonloput ympäristössä toisen suomalaistytön kanssa. Tehdaskin järjesti ohjelmaa, vierailtiin mm. Manchesterissä katsomassa studiot, joissa kuvattiin Coronation Streetiä, tutustuttiin naapuritehtaaseen, käytiin Lontoossa katsomassa musikaali, vierailtiin Liverpoolissa.
Työnteko oli Englannissa Tuulan mielestä paljon alkeellisempaa kuin meillä. Paikalliset tavat hämmensivät. Tuula oli vieraillut tutun tytön luona, jonka mies oli tehtaalla töissä ja haki Tuulan nuorenparin kotiin. Tuulalle huomautettiin, ettei ole soveliasta seurustella tehtaantyöläisen kanssa. Osaston päällikkö nautti suurta kunnioitusta. Kun hän tuli aamulla töihin, kaikki nousivat ylös: "Good morning, sir!" Jos pojat kävivät hänen huoneessaan, he vetivät pikkutakin ensin päälle.
Seuraava ulkomaankomennus oli vuonna -87. Myyntisihteereiden piti käydä kerran vuodessa jossain ulkomailla olevassa myyntikonttorissa.
- Kaikki ei suostuneet lähtemään, meikäläinen lähti. Ensin menin Brysseliin, lensin sieltä Lontooseen myyntikonttoriin. Brysselissa myyntikonttorin johtaja oli itse minua vastassa kentällä. Hän oli nimittäin aloittaessani työt huutanut minulle kurkku suorana puhelimessa, että jos hän ei saa palaneen varastonsa tilalle uutta paperia, hän soittaa Mika Tiivolalle. Meikäläin alkaa itkemää, niinkun nyt Mika Tiivolaa olisi kiinnostanut jonkin myyntikonttorin johtajan paperit. Itkemiseni meni Bjarne Nygårdin korviin. Hän oli soittanut Brysselin pomolle, että jos on valittamista, soitat hänelle etkä itketä hänen alaisiaan. Kun herra seuraavan kerran tuli Belgiasta, hän pyysi minulta polvillaan anteeksi ja antoi suklaarasian, Tuula nauraa.
Ensimmäisenä Brysselin-päivänä Tuula seuraili myyntikonttorin töitä. Toisena päivänä hänet kuskattiin johonkin kauppakeskukseen shoppailemaan, haettiin sieltä syömään. Seurana oli pieni hieno herrasmies, ruoan kanssa tarjoiltiin shampanjaa, ja Tuulaa nauratti kun kaikki selvästi päättelivät hänet miehen rakastajattareksi.
- Siellä minä söin elämäni ensimmäisen osterin. Seuraavana päivänä oli vaiheikas lento Lontooseen ja perillä seikkailin omin avuin hotelliin. Myyntikonttorissakin käytiin ja syömässä niin, että sain ruokamyrkytyksen jossain boheemissa näyttelijöiden suosimassa ravintolassa.
Vuonna -90 Bjarne Nygård heitti Tuulalle Koskelassa: "Lähdetkö kahdeksi kuukaudeksi Milanoon töihin?" "Juu, lähden."
- Siellä minä Milanossa mapitin papereita. Panin niitä pinosta pinoon ja mapista mappiin. Tarkistin ajat sitten toimitettujen tilausten tilausvahvistuksia. Pitkiä päiviä siellä tehtiin, yhdeksältä aamulla töihin, seitsemän kahdeksan aikaan illalla kotiin. Välissä oli lounastauko.
Tuula viihtyi jälleen uudessa paikassa, vaikka kaikki polttivatkin taukoamatta tupakkaa.
- Siellä oli kyllä kiva olla, hyvä tunnelma, kauhean kivoja ihmisiä kaikki. He pelkäsivät että olisin yksinäinen ja veivät minua mukaan illallisille ja muihin iltarientoihin. Se oli maalaistytön unelmamatka. Lähtiäislahjaksi sain jalkapallon MM-kisoihin liittyvät korut ja laukun, jonka sain itse valita hienosta laukkuliikkeestä. Oli niille täällä kotopuolessa tietysti kadehtijoitakin.
Yksi matkakohteista oli UPM:n Dörpenin tehdas Saksassa. Varsinaisessa korvessa, Tuula Lehto sanoo.
- Siellä näki järjestelmällisyyttä. Tehtaan lattioilla ei ollut yhtään roskia. Jos kone ei käynyt, työntekijät pesivät ikkunoita tai siivosivat lattioita. Täällä ei kukaan koneenhoitaja lähtisi pesemään ikkunoita. Niin se pitäisi ollakin, että kaikki tekevät kaikkea. Sellainen palkka, että sen eteen pitää tehdä töitä eikä vain istuskella, Tuula puuskahtaa.
Viimeisinä työvuosinaan Tuula Lehto kävi myös Kööpenhaminan myyntikonttorissa. Töitäkin siellä tehtiin, mutta myös juhlittiin. Tuula ihmettelee, miten kovia tanskalaiset ovat juhlimaan. Mikäs oli firman laskuun juomia nauttiessa.
- Mutta minä läksin kesken juhlien, kun en jaksanut sellaista. Ja se nainen, jonka kanssa pääsin seuraavana aamuna asiakaskäynnille, ei varmaan ollut selvin päin. Kun tanskalaiset tulivat tänne, he vaativat Vaakunasta sviitin, jossa oli sauna ja shampanjaa. Niihin aikoihin joskus vuosituhannen vaihteessa, kun minä jäin töistä, kaikki tämä loppui. Rahat loppuivat, Tuula kuittaa.
Englannin-reissun mahdollistanut stipendi oli tarjolla vain jonkin aikaa. 70-luvun alussa ei vielä paljon reissattu, joten Tuulan tilaisuus oli harvinainen. Tosin liitto sanoi, ettei olisi koskaan antanut stipendiä Tuulalle, jos olisi tiennyt, että tämä kieltäytyisi lakkovahdin tehtävästä, kun pian matkan jälkeen alkoi teollisuustoimihenkilöiden lakko.
- Minä erosin teollisuustoimihenkilöistä silloin. Sanon aina, että jos mun firmalla menee hyvin, minullakin menee hyvin, jos firmalla menee huonosti, mullakin menee huonosti. En ymmärtänyt lakkoa, asiathan sujuivat. Lakossa oltiin palkkojen ja työaikojen takia. Minulle huomauteltiin, kun olin jutellut rikkureiden kanssa, niinpä erosin.
Työnantaja oli Tuula Lehdon mielestä hyvä.
- Oli kuntokilpailut - kun viitsit vähän kävellä, uida, hiihtää, ja palautit kuntokortin, saatoit saada Lapin-matkan tai esinepalkintoja. Minäkin keräsin kaikki pöytähopeat sillä konstilla. Oli Vuolenkosket ja Verlat. Jos halusi opiskella, se oli joka ikiselle mahdollista. Minäkin suoritin Markkinointi-instituutin kaikki kurssit viimeistä lukuun ottamatta. Yhteen aikaan konttorissa oli joku jääkiekkoilija, joka istui kaikkien sihteerien vieressä, jotta opimme englantia. Kaiken maailman askartelua ja kursseja oli, Tuula luettelee.
Ay-neuvotteluja ei muuten juuri konttorityöntekijöiden keskuudessa käyty, tehtaan puolella sitäkin enemmän. Tuula ihmettelee, että jokin logistiikkajärjestelmä oli vuosia pois käytöstä, kun palkoista ei päästy sopimukseen.
- Ajattele, näille maksetaan saunarahat ja kaikki. Jos vuorotyöläiset oli lauantaina töissä, he saivat saunarahan. Kun ATK tuli, yhtä ainutta nappulaa ei painettu ilman lisää palkkaa, vaikka työ helpottui. Niin että he on kyllä ihan itse pelanneet itsensä ulos.
Myyntisihteerin palkat eivät tuohon aikaan olleet kovin kummoiset, mutta Lehto sanoo valinneensa aina mieluummin huonon palkan ja hyvät hermot. Paitsi kerran meni myös hermot.Yhtiöläisillä oli hauskaa työajan ulkopuolellakin. Tuula järjesti ensimäistä kertaa pikkujoulua vuonna -74. Hän oli Lucia-neito. Sen jälkeen hän järjesti vuosikausia pikkujouluihin ohjelmaa Koskelassa pidettyihin juhliin. Alussa juhlaan osallistui vain oma toimisto, myöhemmin tehtaan johtajiakin.
- Ne oli hauskoja juhlia. Paras numero oli se, kun sain meidän insinöörit tanssimaan pienten joutsenten tanssin. Sain Voikkaan mestarikerholta vanhoja pitsiverhoja, joista tein niille hameet. Lisäksi heillä oli villaiset urheilusukat ja lenkkarit, hiihtokilpailulaput rinnassa ja kypärät päässä. Tämä esitettiin kahtena vuonna. Kerran tein muotinäytöksen yhtiön kukkajulisteista. Niitä sidottiin ihmisten päälle insinöörin puvuksi ja toimistotytön puvuksi, korut klemmareista, vessapaperia kaulassa. Kirjoitin siihen sketsin, lausuin runoja, lauloin Tuija Lehdonmaana Arja Saijonmaan lauluja.
Ihmiset viihtyivät, mutta tietysti joku kysyi, miksi aina samat ihmiset esiintymässä.
- Sanoin että olen ihan valmis antamaan hommat muiden tehtäväksi. Minä en voinut juodakaan mitään juhlissa. Piti vahtia järjestelyt ja hoitaa jäljet pois.
Organisaattorin työ poiki lisää hommia.
- Gräsbeck kutsui minut huoneeseensa ja kysyi: "Sanoisitko tyttö minulle kyllä?" Vastasin, etten varmana sano. Mutta kun kuulin ehdotuksen: lähtisinkö jäähalliin kuuluttamaan mainoksia, vastasin iloisesti joo! En ollut nähnyt jääkiekko-otteluita, palkkana oli vain halvin ateriakorvaus. Olin siellä kolme vuotta, tapasin kaikki suuret valmentajat. Kuulutin Suomi-Tsekki-maaottelussakin. Otin myös A-junnujen pelit, ja pojat, joille olisin sopinut äidiksi, puhuttelivat "meiän likaksi". Rauno Korpi sanoi kuitenkin, että kyllästyn kolmessa vuodessa, ja niin siinä kävi.
Touhuaminen jääkiekon maailmassa poisti Tuula Lehdolta stressin. Työasiat eivät painaneet iltaisin matsien äärellä. Stressiä oli kertynyt liioista töistä ja siitä, ettei saanut tilaa tehdä niitä.
 | |
| Esimiehen kiitospuhe eläkkeelle jäävälle Tuulalle. |
- Sitten Mais Kakkosen omistaja pyysi minua juontamaan muotinäytöksiä. Myöhemmin liiviliike Eeva tarvitsi mannekiinia muotinäytökseen. Olin viisikymmentä, kun esiinnyin Pentik-paviljongissa ensimmäisen kerran yleisölle uimapuvussa. Olin tullut Karibialta ja olin ruskea. Aikanaan taas Adrianne pyysi minut malliksi ja olin siellä 65-vuotiaaksi. Susa ei lopettanut töitäni, itse lopetin ajatuksella, että voin sanoa vetäisseeni cat walkilla vielä kuusvitosena, Tuula virnistää.
Muotinäytösten teko ei ole mikään yhden illan juttu. Näytöksiä harjoiteltiin pari viikkoa etukäteen.
- Ensin niitä pidettiin Avassa Pelastakaa Lapset ry:n hyväksi. Olin silloin juontamassa. Sitten niitä on ollut Sommelossa ja Kuusankoskitalolla kerran pari vuodessa. Sieltä sai aina ostettua omat vaatteet.
Kerron Tuulalle, miten helposti hän erottuu katukuvasta - ihan kuin hän ei sitä tietäisi.- Niin, mutta minähän olen pitkään ollut tuote. Adrianne pukee minut, kampaaja tekee tukaĺleni mitä haluaa, Body-Shopin myyjä antaa meikkiohjeet. Olen kävelevä tuote, ihan kivaa.
Tuula katselee elämäänsä hyväksyen.
- Mitään en kadu. Olen paljon tehnyt, paljon matkustellut, yksin. Se on suuri rikkaus, tutustuu uusiin ihmisiin, sanoo tämä, signorina Ferrari, kuten italialaistutut sanovat.
Italiasta on tullut Tuulalle aikuisena kuin toinen kotimaa. Kolme vuosikymmentä hänellä oli siellä läheinen miesystäväkin - ihastus muuttui aikanaan hyväksi ystävyydeksi. Tuula luettelee matkakohteitaan ympäri Italiaa - monenlaista on nähty ja koettu. Hieno reissu oli myös 50-vuotismatka Karibian-risteilynä.
- Sekin oli maalaistytön unelmamatka. Henkilökunta juhlisti syntymäpäivääni monella tapaa, käytiin maissa monissa paikoissa.
Mattilan tyttö on päässyt pitkälle. Toisaalta hän ei ole koskaan tuntenut olevansa täällä juurillaan.
- Minut on helppo heittää minne vaan, viihdyn aina. En ole koskaan tuntenut suurta kotiseuturakkautta.
Vauhtia riitti hyvin yksinkin, mutta Tuula tapasi joku vuosi sitten Kuusaan torilla tutunoloisen miehen. Tämä oli jäänyt leskeksi.
- Vaimo oli kuollut ja hän oli heti lähtenyt etsimään uutta. Hän oli nähnyt "hurjan hyvännäköisen naisen" ja päättänyt tutustua minuun, eikä muistanut että me oltiin koulussakin rinnakkaisluokilla. Hän rakastui minuun korviaan myöten. Ihmettelen, että asuin 40 vuotta yksin, mutta sulauduin hänen huusholliinsa niin helposti. Nythän me matkustetaan yhdessä aika paljon, kohteina Italia, Kanaria, Pärnu. Sain hänet innostumaan italiantunneistakin.
Tuula kertoo mutkattomaan tyyliinsä elämästään, asettuu tottuneesti kuvattavaksi ja lähtee kotiin katsomaan, millaista ruokaa mies on hakenut kaupasta ja laittanut ateriaksi. Autokyytiä hän ei kelpuuta, vaikka seuraakin mielellään autourheilua - siihen hän oppi nuoruutensa kahdeksan avioliittovuoden aikana.
