Kollaa kesti - Eero Niikoski kertoo

Kulttuurineuvos Eero Niinikosken puhe kirkossa talvisodan päättymisen vuosipäivänä on herättänyt kiinnostusta myös jälkeenpäin. Sitä on kyselty kirjastostakin. Niinikoski kertoo kirjojen kautta saamiaan henkilökohtaisia tuntojaan sodasta. Hän tuo myös esille kuusankoskelaistuneen majuri Viljam Toiviaisen merkityksen talvisodan päivinä. Olen poiminut tekstin kuvitukseksi Rukajärven suunnalla palvelleen lotta Eila Piirikkälän rintamakuvia - tietenkin jatkosodan aikaan otettuja. Min Kuusas ylpeänä esittää:

Kulttuurineuvos Eero Niinikosken puhe

talvisodan päättymisen muistotilaisuudessa

Kuusankosken kirkossa 13.3.2017

Hyvät naiset ja herrat, arvoisat kuulijat

Meitä elokuussa 1945 syntyneitä kutsuttiin Kotiliesi-lehdessä rauhan lapsiksi. Sodat olivat päättyneet ja kansakunta halusi katsoa uuteen huomiseen uudelta pohjalta.

Talvisota oli minulle pitkään etäinen asia. Tämä johtui siitä, että isäni toimi koko sotien ajan täällä kotirintamalla väestönsuojelutehtävissä, eikä minulla ollut ketään muutakaan sukulaista tai läheistä henkilöä, joka olisi kertonut omakohtaisia kokemuksiaan sodasta. Eipä silti, eiväthän vanhemmat yleensäkään kertoneet lapsille sodasta. Se ei vain ollut tapana.

Ainoa keino saada jotakin tietoa talvisodasta olivat kirjat. Meillä oli kotikirjastossa teos nimeltä ”Kunniamme päivät”, joka tehtiin heti talvisodan päättymisen jälkeen. Katselin tätä kuvateosta lapsena usein, enkä tiennyt piteleväni käsissäni kirjaharvinaisuutta. Asia valkeni vasta paljon myöhemmin, kun sain tietää, että tämän samaisen teoksen myöhemmistä painoksista oli poistettu kymmeniä kuvia.

Miksi näin? Poistot johtuivat siitä, että ”Kunniamme päivien” ensimmäisen painoksen ilmestyttyä juhannukseksi 1940 teos joutui neuvostoviranomaisten huomion kohteeksi. Heinäkuun alussa heidän taholtaan esitettiin vaatimus, että teoksen uudesta painoksesta, joka oli jo tekeillä, on poistettava kaikki neuvostovallalle epämieluisat ja neuvostoarmeijaa loukkaavat kuvat. Poistettavaksi tahdottiin kaikki kotiseudun pommituskuvat, sotasaalista esittävät kuvat ja kuvat venäläisistä sotavangeista ja kaatuneista, yhteensä 80 kuvaa.

Näin pitkälle meneviä vaatimuksia ei teoksen julkaisijoiden eikä suomalaisen sensuurin taholta kuitenkaan otettu huomioon. Teoksen kolmannesta painoksesta alkaen poistettiinkin vain 33 kuvaa, jotka korvattiin uusilla. Toinen painos ennätettiin jo saada valmiiksi ennen tätä julkaisukiistaa. On lisäksi mainittava, että heinäkuussa 1941 – jatkosodan juuri alettua – WSOY julkaisi vihkosen, johon oli koottu ”Kunniamme päivien” ensimmäisestä ja toisesta painoksesta poispyyhityt kuvat sellaisenaan. Kyseinen liite on nykyisin bibliofiilien eli kirjankeräilijöiden tavoittelema harvinaisuus samoin kuin kirjan kaksi ensimmäistä painosta.

Kyseinen kuvateos ”Kunniamme päivät” tuli yllättäen julkisuuteen aivan uudessa valossa, kun Helsingin Sanomat julkaisi vuoden 1989 lopulla kohu-uutisen otsikolla ”Lavastettu totuus talvisodasta”. Laajassa artikkelissa todettiin, että useat kuvat, joita olin pikkupoikana tarkkaan katsonut, olivatkin lavastettuja. Asialla olivat ruotsalaisen kustantajan kuvaajat, mutta lavastuksia tekivät myös suomalaiset, sillä talvisodan vuosina 1939-40 ei kameraa käyttäviä TK-kuvaajia vielä rintamilla näkynyt. Lehdissä vilisi vuoden 1939 loppuun saakka Kannaksen syyssotaharjoituksissa otettuja kuvia. Harjoituskuvat olivat kaukana sodan julmasta arjesta.

Talvisodan kuva alkoi hahmottua minulle kaikessa ankaruudessaan vasta 1990-luvun alussa, jolloin luin Erkki Palolammen maineikkaan dokumenttikirjan ”Kollaa kestää”. Sen myötä tutustuin lisäksi naapurissamme Kunnanpellolla asuneen majuri Viljam Toiviaisen rooliin Kollaan suurtaisteluissa. Hän oli viidennen komppanian päällikkö. Kollaan toisen komppanian päällikkönä toimi Aarne Juutilainen, lempinimeltään ”Marokon kauhu”. He saivat yht´aikaa ylennyksen kapteeneiksi helmikuussa 1940. Pastori Jorma Heiskanen kertoo teoksessaan ”Kenttäpappina Kollaalla”, että Toiviainen ja Juutilainen olivat keskenään parhaat toverukset luonteidensa perinpohjaisesta erilaisuudesta huolimatta.

Palolampi on myöhemmin muistellut, että ”Toiviaisen komppaniassa ei juopoteltu, ei pelattu korttia eikä kiroiltu. Sen sijaan siellä luettiin porukalla raamattua vähinä vapaahetkinä. Ennen hyökkäyksen tai vastaiskuun lähtöä nämä Uukuniemen hiljaiset miehet, pääasiassa herännäiskotien kasvatit, hiljentyivät yhteiseen polvirukoukseen”, muisteli kirjailija Erkki Palolampi.

”Kollaan tuntemattoman”, majuri Viljam Toiviaisen poika, varatuomari Mauri Toiviainen julkaisi 1980-luvun lopulla omakustanteena painotuotteen nimeltä ”Kenttäpostia Kollaalle”. Siihen on kerätty kaikki ne kirjeet, jotka Viljam Toiviainen sai Kollaalle. Kirjeitä oli kaikkiaan 105 eli täsmälleen saman verran kuin päiviä oli talvisodassa. Kirjeiden lähettäjinä olivat Toiviaisen vaimo, lapset ja muut lähisukulaiset sekä ystävät. 

 

Kuuluisa kuva Kollaalta, missä komppanian päällikkö, luutn./kapt. Viljam Toiviainen on tositoimissa pikakiväärin takana. Kuva: vänr./ltn. Pekka Kyytinen/ SA-kuva.

Koosteen hellyttävämpiä katkelmia ovat Toiviaisen nuorimmaisen, 3,5 –vuotiaan Jaakko-pojan terveiset isälleen rintamalle. Tammikuussa 1940 Jaakko liittää iltarukoukseensa pyynnön: ”Varjele rakas taivaan Isä meiän rakastaa issää, mutta ei tuhmia ryssiä!” Hieman myöhemmin Jaakko rukoilee, että ”ne tuhmat ryssät tulisivat kilteiksi ja menisivät kottiinsa.” Kun Jaakko kuulee, että hänen isänsä on ylennetty kapteeniksi, hän suuttuu kovasti ja sanoo, ”ettei meiän isä ole semmonen, eihän se sitten pääse kottiinkaa…”.

Viljam Toiviaiselle anottiin kevättalvella 1941 1. luokan Mannerheim-ristiä. Perusteluina mainittiin mm: ”Taisteli vaikeissa olosuhteissa koko sodan ajan, ja jonka henkilökohtaisen urhoollisuuden, taidon ja neuvokkuuden ansiota suurelta osalta on, että Kollaa kesti.” Mannerheim-ristin ritaria Toiviaisesta ei kuitenkaan tullut, koska talvisodan sotilasansioista niitä ei myönnetty lainkaan. Ilmeisesti jatkosodan alkaminen hautasi anomukset arkistoihin ikuisiksi ajoiksi.

Sotien päätyttyä Toiviainen toimi muutaman vuoden siirtoväen huollon palveluksessa, kunnes muutti Kuusankoskelle v. 1949 toimien vuoteen 1954 Kuusankosken seurakunnan taloudenhoitajana. Hän menehtyi kesken siviiliuransa vaikeaan sairauteen vain kuukautta ennen 60-vuotispäiväänsä.

Jos vielä hetken sallitte minun jatkaa tätä kirjallisuuteen perustuvaa talvisota-kuvaani, niin haluaisin todeta, että kaikkein kouriintuntuvimman käsityksen talvisodasta on antanut Pentti Haanpää teoksessaan ”Korpisotaa”. Tämä rivimiehen näkökulmasta laadittu kuvaus ilmestyi myöhäissyksyllä 1940. Kirjan tapahtumat noudattelevat Haanpään omia vaiheita rintamalla, mutta dokumentaarinen esitys se ei ole. Teosta on luonnehdittu Väinö Linnan ”Tuntemattoman sotilaan” varhaiseksi edeltäjäksi.

Haanpää ei yleensä antanut haastatteluja, mutta ”Korpisotaa”-teosta hän on kuvannut seuraavasti: ”Puolustustaistelu takasi suomalaisille eräänlaisen moraalisen ylemmyyden: vihollisen sotilaat eivät tienneet, mitä heillä teetetään ja mitä heille tapahtuu; meikäläiset sen sijaan tunsivat olevansa asialla. Kuopissaan kyyröttelevät sotilaat saattoivat olla köyhiä miehiä, joilla ei kenties ollut palaakaan sitä maata, jota he puolustivat. Luonto, vuodenajat ja kieli olivat kuitenkin ne perustekijät, jotka tekivät maan puolustamisesta yhteisen asian. Isänmaa-sana ei kuulunut sotilaan huulilta, mutta syvällä hänessä asui tunne, että hän oli tämän maan rintaperillisiä. Ilman sitä tunnetta pakkasta ja tykkitulen paahdetta ei olisi voinut kestää”, muotoili kirjailija Pentti Haanpää tuntemuksiaan talvisodasta.

Hyvät kuulijat, kesti lähes 60 vuotta, ennen kuin presidentti Boris Jeltsin tunnusti talvisodan aloittaneet Mainilan laukaukset Neuvostoliiton harhautukseksi. Suomalaisille tässä ei ollut mitään uutta, sillä oma lehdistömme totesi jo heti kyseisen provokaation jälkeen, että venäläisten väitteessä ei ollut mitään perää, koska suomalainen tykistö ei tuolloin olisi edes ylettynyt Mainilaan.

Neuvostolähteet ja monet länsimaisetkin tutkijat nimittivät pitkään talvisotaa paikalliseksi rajakahakaksi. Sitä talvisota ei todellakaan ollut. Se oli kahden valtion, pienen Suomen ja suuren Neuvostoliiton, täysimittainen sota. Neuvostoliitto keskitti Suomea vastaan kolmasosan kaikesta jalkaväestään ja kaksi kolmasosaa tykistöstään yksinomaisena tavoitteenaan Suomen nujertaminen ja valtaaminen.

Mitä meillä oli tätä ylivoimaa vastaan. Omia joukkoja ja ampumataitoisia miehiä oli kyllä kohtuullisesti, mutta aseita ja asepukujakin oli vain osalle. Suurin osa miehistä joutui taisteluihin omissa siviilikamppeissaan. Sotilaita heistä tuli, kun käteen annettiin armeijan kokardi ja sotaväen vyö. Aivan erityisesti mieleeni on syöpynyt eversti Matti Lukkarin toteamus, että sodan syttyessä Suomen kenttätykistöllä oli vain 270 000 ammusta eli saman verran kuin neuvostotykistö käytti kranaatteja yhden päivän aikana helmikuussa 1940. Panssarivaunuja suomalaisilla oli 13, kuulitte aivan oikein 13 kappaletta, kun neuvostojoukoilla oli panssareita yli satakertainen määrä. Mutta kuten tiedämme, puutetta korvattiin mm. polttopulloilla, jotka heitettiin panssarivaunun moottorin ilmanottoaukkoihin. Näin vaunu syttyi palamaan. Heitto edellytti kuitenkin suurta rohkeutta ja neuvokkuutta. Tämä ”Molotovin cocktailiksi” ristitty taisteluase kehitettiin Korialla pioneerikapteeni Eero Kuittisen johdolla.

Tämä pieni esimerkki kertoo meille jälkipolville sen armottoman totuuden, että Suomi joutui taisteluun häviämään tuomittuna. Puutteet korvasi kuitenkin järkkymätön taistelutahto. Kansa oli päättänyt taistella yhtenä miehenä kalleimman omaisuutensa, maamme itsenäisyyden ja kansalaisten vapauden puolesta. Syntyi talvisodan ihme. Onkin sanottu, että talvisodan torjuntavoitto on Suomen nuoren itsenäisyyden suurin saavutus. Kaikkialle maailmaan kiiri tieto suomalaisten uroteoista. Talvisodan aikana kävi konkreettisesti toteen Suomenlinnan Kuninkaanporttiin kirjoitetut sanat: ”Jälkimaailma, seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraan apuun.” Tanakka lause on linnoituksen perustajan sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin tervehdys Suomen kansalle. Samainen herra vieraili muuten täällä Kuusankoskella 270 vuotta sitten ja piirsi paikkakunnasta ensimmäisen maisemakuvan, joka tulee nähtäville Kuusankoskitaloon ensi kesänä.

Hyvät kuulijat, tänä päivänä sotaa ei pääse pakoon, sillä se on lähes päivittäin silmissämme tehokkaiden tiedotusvälineiden toimesta. Harvemmin tulemme enää muistaneeksi, että sota on kuitenkin äärimmäisen intensiivinen kokemus: se nousee normaalista elämästä ja arjesta esiin dramaattisemmin kuin mikään muu asia. Ihmiset joutuvat sodassa tekemään toisilleen asioita, joita normaalioloissa pidetään rikollisina. Sodalla on kuitenkin omat lakinsa: tappaminen ja tuhoaminen ovat sodan arkea ja usein myös tarkoitus, jota on vaikea ymmärtää vaikkapa nykyisen Syyrian sodan kohdalla.

Kuten talvisodassa ja myöhemmin jatkosodassakin saatettiin huomata, että taistelujen keskellä sotilaat pystyvät huolehtimaan myös yhteisestä hyvästä. Tarkoitan tällä aseveljeyttä, toveruutta ja oman ryhmän keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Nämä tekijät voivat yhteisessä hengenvaarassa saada muotoja, joita rauhan aikana ei juurikaan nähdä. Tämän hengen tuttuna ilmauksena syntyi vaatimus ”Kaveria ei jätetä”.

Arvoisat veteraanit ja lotat sekä kaikki te, jotka olette joutuneet elämään maamme sotavuosien poikkeukselliset olosuhteet. Haluan esittää teille meidän sotavuosien jälkeen syntyneiden sukupolvien nöyrimmät kiitokset siitä, että pelastitte maamme itsenäisyyden ja kansalaisten vapauden.

Eero Niinikoski