Ossin isä oli koneenhoitajana Kymiyhtiöllä, ja sen huomasi kotioloistakin. Tässä asemassa olevalle yhtiö toimitti pilkotut puut, ja sähkö oli ilmainen. Äiti oli kotiäiti vaikka kävikin joskus pätkätöissä osuuskaupassa. Ossin lapsuus kuulostaa turvallisemmalta kuin monen muun joenvarren asukkaan: hän ei harrastanut uintiä tukkipuomeille asti.
- Ainoastaan silloin, kun Kajavan Jukka tuli kesäksi mummolleen, uitiin vähän pitemmälle. Jukkahan oli uimakoulunopettajana kotikaupungissaan Oulussa, ja mummolassa ollessaan hän opetti meillekin hyppimistä ja temppuja.
Rantakulmalla asui 40-50-luvuilla muitakin kuin yhtiöläisiä. Siellä oli autoilija, pari hevosmiestä, valtion puuseppä, suutari, kauppiaita, leipuri.
- Niskalantie oli oikein kauppakatu.
Ossi kävi kansakoulun jälkeen ammattikoulun kaksivuotisen yleislinjan, ja sen jälkeen hän meni tehtaalle töihin.
- Kun se oli tos silmis jatkuvastee ja kavereiden kanssa käytiin tehtaan edustalla soutelemassa. Saatiin kertoa työnantajalle, minne päin tehdasta haluttiin töihin. Suurin osa halusi paperi- tai sellutehtaalle. Niitä arvostettiin, jotka pääsivät sähkö- tai mittarikorjaamolle, kun ne oli olevinaan huippuoppilaita ja paikat huippupaikkoja. Mutta myöhemmin samat kaverit sanoi, että hävisivät valinnassa. Heillä oli pienemmät palkat kuin meillä.
Työt aloittaessaan Ossi Viljakainen oli liian nuori vuorotyöhön. Niinpä hän oli prässipoikana, laborassa, massanäytteitä ottamassa. Kuusitoistavuotiaana hän pääsi itsenäiseksi prässipojaksi vahtimaan, että huovat ja viira pysyvät paperikoneessa paikallaan.- Jos paperirata meni poikki, prässipoika hälytti kuivan pään porukan, että tulkaahan hakemaan uutta päätä. Riippui massasta, kuinka usein sitä tapahtui. Joskus huonona päivänä rata saattoi katketa useamman kerran tunnissa, joskus taas vain kerran pari vuoron aikana.
Prässipojan työoloissa ei ollut kehumista. Kesällä kuumaa, talvella kylmä, istut paikallasi etkä voi lähteä mihinkään. Tätä kahdeksan tuntia putkeen.
- Koneenhoitajalle piti ilmoittaa, jos halusit vessaan. Eväät syötiin koneen äärellä, ja jos tuli ratakatko, eväät syrjään. Yöllä oli vähän vaikeaa pysyä hereillä, Ossi Viljakainen kertoo.
Vuonna 1962, 20-vuotiaana, Ossi pääsi toiseksi rullamieheksi - reserviporukkaan, ei vakinaiseksi. Nämä varamiehet menivät tilalle, jos joku vakituisista oli vaikkapa sairaana. Rullamies oli koneen kuivassa päässä.
- Vaihdettiin tampuri, kun se tuli täyteen. Muuten vaan seurattiin toimintaa. Minulla oli tietenkin itse tehty lusa, jolla paperi katkaistaan. Puuseppäverstalla tehtiin meille lusien aihiot, ja niitä sitten vuoleskeltiin itse koneen äärellä silloin kun kone pelasi hyvin. Tehtiin useampi varastoon, että riitti. Puinen oli paras, muovinen lusa ei luista samalla tavalla. Kun puukärki katkesi, vuoltiin uusi kärki. Lusat oli pitkäikäisiä, Ossi kuvailee tätä huipputeknologian äärellä käytettyä yksinkertaista työkalua.
Vaaran paikkoja riitti
Ossi Viljakainen tunsi hyvin Kymintehtaan paperikoneyksilöt.
- Vitoin oli sellain hiljaa kulkeva kapea vanha kone. Kolmoin oli vähän isompi toista laatua tekevä. Neloin teki etupäässä puupitoista paperia, se oli suurin. Samanlaista hommaa rullamies teki joka koneella.
Seuraavaksi Viljakainen siirtyi kalanterin apumieheksi PK neloselle. Se teki etupäässä painopaperia.
- Päällystämätön paperi kiillotettiin sillä koneella. Siinä istuttiin koneen äärellä ja vartuttiin. Meille kuului tampurin vaihto. Tyhjä tampuri piti ottaa pois, kun paperi oli kiillotettu loppuun. Apumies oli ylhäällä tekemässä omat tehtävänsä. Kiillotettava paperi vietiin kalanterin yläosaan ja pujotettiin teloille. Jos rulla katkesi, apumies kävi pujottamassa paperin uudestaan ylhäältä telojen väliin.
- Välillä se ei meinannut mennä, ja joku huusi että miä tuikkaan vähän sormella. Sehän vetikin sormenpään halki. Viisi- ja kuusikymmenluvulla työsuojelusta ei puhuttu mitään. Tänä päivänä siellä on hissi.
Vuonna -64 Ossi meni takaisin paperikoneelle rullamieheksi. Kone oli PK nelonen, joka teki aikakauslehtien painopaperia. Siihen aikaan koneet kävivät koko ajan, Ossi ei muista minkäänlaisia seisokkeja olleen markkinatilanteen takia.
- Tuotannonrajoitusseisokit keksittiin vasta myöhemmin.
Paperikone neloselta Viljakainen vaihtoi parin vuoden kuluttua arkkisaliin, koska sieltä tarjottiin kaksivuorotyötä. Vuonna -66 arkkisali oli vielä Kymintehtaalla amerikansalin yläpuolella. Tässä vaiheessa yhtiölle tuli ensimmäinen riisin käärintäkone, jolla piti pakata isoja paperikokoja. Se oli prototyyppi, puoliautomaattinen: riisit nostettiin käsin koneeseen, ja siitä ne menivät eteenpäin.
- Se ei onnistunut, kun täällä oli niin monia paperilaatuja ja -kokoja, oli kiiltävää ja mattapintaista. Kone oli käytössä vuoden verran, ja sitten se hylättiin. Minä sitten leikkelin riisikoneen giljotiinilla vapaapäivän tekijänä a-nelosia, Viljakainen jatkaa monipolvisen työuransa kuvausta.
Tämän vaiheen jälkeen arkkisaliin tuli leikkuri, joka leikkasi a-nelosia rullalta suoraan.
- Giljotiini jäi pois ja osittain myös naiset, jotka kääri pakkauksia. Leikkuri leikkasi a-nelosia, ja sen perässä oleva pakkauskone pakkasi niitä. Naisia tarvittiin enää koneen loppupäässä panemaan laatikkoon koneen sylkemät riisit.
Inssille näytettiin ovea
Kuusaanniemen valmistuttua Kymintehtaan arkkisali toimi vielä vuosia. Ossi Viljakainen siirtyi Kuusaanniemen arkkisaliin vuonna -73. Arkkisalissa oli työnjako sukupuolen mukaan.
- Jostain syystä naisille tuli tämä päähomma, miehet hoiti konetta ja vaihtoi rullia. Kone laski aina 500 arkkia kerrallaan laatikkoon ja siirtyi sitten seuraavaan laatikkoon. Meille jäi käärerullien laitto, leikattavien rullien asentaminen ja toiminnan varmistaminen. Vuosien mittaan automaatio lisääntyi ja työtehtävät jaettiin tasapuolisemmin naisten ja miesten kesken. Alussahan naiset saivat huonompaa palkkaa kuin miehet, ja siitä riitti jupinaa. Mutta lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen ennen eläkkeelle lähtöäni viimeisellä koneella miehillä ja naisilla oli sama palkka.
 |
| Kuusaanniemeä |
- Kuulosuojaimet tuntui aluksi hankalilta, oli tunne ettei osaa liikkua tehdasympäristössä ilman siihen kuuluvia ääniä, kun niiden perusteella oli tähän asti suunnistanut. Kuuloon oli kyllä tullut jo vikaa tätä ennen, Ossi kertoo.
Arkkisaliin ei kaivattu esimiehiä kovinkaan tiheästi. Nuoret paperikoneen insinöörit saattoivat uransa alussa käydä useinkin kyselemässä, onko laatu ollut hyvä.
- Ne tyrmättiin isommalla porukalla, että ei siellä tarvi joka päivä käydä, Ossi naurahtaa.
Työtaistelun tapaisenkin Viljakainen muistaa 60-luvulta.
- Oli jokin epäselvyys, ja me päätettiin spontaanisti ilmaista mieltä panemalla koneet seis. Kylmähän meille tuli, kun koneet ei lämmittäneet, mutta istuttiin vaan. Isännöitsijä Estlander tuli paikalle ja uhosi kutsuvansa poliisit. Ei niitä kuitenkaan kutsuttu. Kerran Estlander kävi arkkisalissa ja huomasi, että palopostin eteen oli unohtunut hylättyjä arkkeja. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen mentyään saliin ilmestyi konttoripäällikkö Oljemark. Miehet kysyivät, mitä asiaa konttoripäälliköllä tänne on, niin Oljemark kertoi: "Tuo on kuulemma minun syyni, että nuo paperit ovat palopostin edessä." Asia hoidettiin, Ossi hymähtää.
Isännöitsijä Estlander oli usein napit vastakkain porttivahtien kanssa. Hän nimittäin asui tehdasalueella johtokunnan huvilan vieressä olleessa talossa ja joutui kulkemaan kotiinsa porttivahtien silmien ohi. Nämä puolestaan näyttivät valtaansa mielellään, eikä meno sujunut aina mallikkaasti. Portista ei saanut ajaa polkupyörällä, ja kerran porttivahti juoksi lumihangessa Ossin perään, kun tämä oli hurauttanut portin läpi toisella polkimella seisten. Kerran taas Ossi oli pyrkinyt Ekholmin sillan portista autolla ilman oikeaa vihreää lupalappua, vieläpä yrittänyt huijata toisella vihreällä lapulla. Porttivahti ampaisi tarkastamaan eikä laskenut läpi. Vaikka Ossi seuraavalla kerralla pyrki ihan oikean lapun kanssa läpi, porttivahti ei avannut porttia, "kostoksi".
Satavitosia, omia töitä työajalla, ei kuulemma paperikoneilla ehtinyt oikein tehdä. Mutta arkkisalissa tuli tehtyä vastavuoroisia palveluksia. Ossi leikkasi giljotiinilla kaverille pinon lapuiksi, ja kaveri sorvasi Ossin vaimolle paksut neulepuikot puuseppäverstaalla. Arkkisalin paperia oli helpompi kuljetella paketeissa porttivahdin ohi kuin isoja tilirullia. Se oli kuulemma aika tavallista, 60-luvun puolella paperiarkit menivät lähinnä lasten piirustuspaperiksi kotiin enemmän kuin tulostamiseen kuten nykyisin.Joskus hävisi muutakin tavaraa. Tehtaalla kuljetettiin pakkauksia nelipyöräisillä kärryillä. Aika usein kärryistä puuttui pyöriä, koska ne olivat samankokoisia kuin työtekijöiden kottikärryissä kotona. Joku vei portista kokonaiset kärrytkin. Porttivahti oli penkonut läpikotaisin kärryillä olleen laatikon, jossa oli eristevillaa muttei ollut huomannut että pakkauksen alla oli yhtiön kärryt.
Muistelemme yhtiön rakennuksia ja niiden käyttötarkoituksen muutoksia. Kerhola oli alkuaan portin ulkopuolella oleva kaikille työntekijöille tarkoitettu paikka ja siirtyi sitten keskusvaraston yläkertaan nykyisen Taideruukin rakennukseen työntekijöiden ruokalaksi. Sieltä se muutti Kuusaanniemeen.
- Olen eläkkeelle siirryttyäni käynyt monessa yhtiön rakennuksessa, jonne ei työvuosina ollut mitään asiaa: vanhassa pääkonttorissa, uudessa pääkonttorissa Helsingin rautatieaseman kupeessa, Koskelassa, johtokunnan huvilassa. Olemme kuljetelleet Niinikosken Eeron pyynnöstä taidesäätiöiden tauluja paikasta toiseen.
Puhdin pakettiauto on tosiaan miehistöineen ajanut pitkin poikin Suomea tauluja kuljettamassa. UPM kustansi takavuosina nuorten taiteilijoiden näyttelyn, ja tauluja kuskasi Ossi Viljakainen kavereineen.
- Näyttely viipyi kaksi viikkoa kaikilla UPM:n tehdaspaikkakunnilla. Myö kuskattiin ne paikalle, ripustettiin, ja kahden viikon päästä haettiin seuraavalle paikkakunnalle. Lahti, Valkeakoski, Rauma, Pietarsaari, Kajaani, Lappeenranta, Kuusankoski, Ossi luettelee. Vanha tuttu urheiluseura saa nyt nauttia eläkeläisten hankkimasta tulosta, ja taitaa kuljetusporukalla olla ihan mielenkiintoista reissuilla, vaikka ne välillä pitkää päivää vaativatkin tekijöiltään.
