Villasukka voi hivellä paitsi jalkoja myös silmiä. Tällaisia kaunokaisia en osaisi itse neuloa, itse asiassa en minkäänlaisia.

Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa marraskuussa luettavaksi huumoria:

https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_11.pdf

Eppu Nuotio, Niin kuin vierasta maata

Onko nykyisin epäsäätyisiä parisuhteita? Onko sillä väliä, että mies on kenttätehtävissä viihtyvä poliisi ja nainen suomenruotsalainen teatterin kulttuurityöntekijä? Mitä erilaisista taustoista seuraa? Nuotio tarkastelee tilannetta tyylilleen uskollisesti yksilötasolla mutta kertoo samalla siitä, että noilla asioilla on edelleen väliä. Kulttuuritausta vaikuttaa monin versioin. Mutta estääkö se liiton onnistumisen?  

 

Louise Penny, Kohtalokas kotiinpaluu

Kun nyt kerran päätin lukea Three pines -sarjan kokonaan, niin tarvoin tämänkin läpi. Teki tiukkaa, Pennyn ote on tuossa kohtaa alkanut jo lipsua. Löysää juonta, vielä löysempää kerrontaa, teennäistä taidespekulointia. Suomentajalle tiedoksi, että tyttären aviomies on suomeksi vävy, ei lanko. Muusta huolimattomuudesta olenkin jo aiemmin valittanut.

Louise Penny, Särö pimeydessä

VARO! Juonipaljastuksia! 

Pahoittelut, ettei vieläkään olla marraskuun huumorikirjojen äärellä. On tämä Three Pines -sarja kesken. Mutta tällä kertaa lukukokemus ei ollut pelkästään kiva. Aihe on jännä: viitosvauvojen elämän käänteet syntymästä kuolemiin, ja toisena juonteena ylikomisario Gamachen kamppailu pahiksia vastaan. Nämä esimiehet kun haluavat tuhota hänen uransa ja elämänsä ja sen lisäksi aiheuttaa katastrofin liikenteessä. 

Häiritsevää kirjassa on se, että Penny tarvitsee nyt yli 600 sivua asian kertomiseen. Ei olisi ollut pakko, helposti löytyi lyhennettävää sieltä täältä, missä juoni polkee paikallaan. Erikoista, miten kirjailija alkaa luottaa siihen, että kaikki mikä hänelle pälähtää päähän, kiinnostaa lukijaakin. Vielä enemmän keljuttaa se, kun on taistellut melkein loppumetreille, lusinut uuvuttavat takaa-ajokohtaukset ja miettinyt, miten vanhan työparin kanssa rikkoutunut suhde saataisiin kuntoon, niin sitten vain hypätään puoli vuotta eteenpäin. Silloin kaikki onkin aurinkoisesti, rakastavaiset saavat toisensa, paha palkkansa. Lukukokemusta ei helpota Timo Korpin onnahteleva "suomennos".  "Siirtyessään alakertaan Gamache huomasi, että oli heränneistä joukon ensimmäinen." Haloo! Mutta totta kai tämäkin kannattaa lukea, jos haluaa tietää, mitä hyville ystävähahmoille tapahtuu.

Lena Andersson, Omavaltaista menettelyä

Tämä on ensitapaaminen Ester Nilssonin kanssa. Hän on nainen, joka ei ota opikseen rakkausasioissa. Viisi vuotta myöhemmin hän nimittäin toistaa virheensä Anderssonin romaanissa Vailla henkilökohtaista vastuuta. Runoilija-toimittaja Ester elää ihan mukavassa parisuhteessa mutta ihastuu ja tarrautuu kuvataiteilijaan, josta häntä on pyydetty tekemään esitys seminaariin. Vanha saa mennä, ja Ester jää odottamaan uuden suhteen kehittymistä.

Andersson osaa kirjoittaa piinaavasta roikkumisesta väärässä ihmissuhteessa niin mainiosti, että lukemista jaksaa jatkaa ärtymisestä huolimatta. Taito sekin kirjoittaa niin, että lukija saa huomata miehen kohtelevan Esteriä törkeästi, vaikka Ester ei tätä itse tajua. Ilmankos kirjailija on saanut tästä teoksesta Ruotsin August-palkinnon vuonna 2013.

Louise Penny, Kuukausista julmin

Tämä kirja ei varsinaisesti ole teeman mukaista huumoria. Mutta ei voi mitään, Three Pines -sarja on vienyt mukanaan. Sarjasta on suomennettu jo 12 kirjaa. Jos nyt saisin valita, aloittaisin ihan alusta. Kirjat voi lukea sik-sakaten tapaus kerrallaan, mutta luontevinta olisi edetä samassa tahdissa ylikomisario Gamachen uran ja elämän kanssa.  

Kuukausista julmin on sarjan kolmas. Tällä kertaa mukana on annos mystiikkaa, spiritismiä ja pelkoa. Niillä ja sopivilla fyysisillä oireilla voi saada ihmisen hengiltä. Rikoksen selvittelyn ohella vieraillaan Three Pinesin kylän kodeissa, istutaan yhteisillä illallisilla höyryävien lihapatojen äärellä, mietitään tapausta bistron takkatulen loisteessa. Keskustelut eivät ole mitä tahansa höpinää vaan menevät pintaa syvemmälle. Lämpöä ja raakuutta sopivassa suhteessa, joka kirjassa noin viidensadan sivun verran. No, ainakin sinua on nyt varoitettu.

 

 

 

Lokakuun lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on oranssi tai turkoosi kansi.

https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_10.pdf

Catharina Ingelman-Sundberg, Ryöstön hetki kullan kallis

Marraskuun lukusuosituksena tämä vanhusten rikostentehtailu toimii ainakin minulle. Ei nyt ihan ääneen naurata, mutta tulee hyvä mieli, kun lukee sujuvaa kuvausta ikäihmisten seikkailuista alamaailmassa. Viiden kuuden hengen Keinutuolikopla varastaa ja ryöstää minkä ehtii ja jakaa rahat saman tien tarvitseville, vaikkapa vanhusten hoivakoteihin ja kulttuuriin. 

Kokemus on osoittanut, että nämä senioriseikkailut eivät oikein pure nuorempiin ikäluokkiin. Jopa iki-ihana Richard Osmanin Torstain murhakerho -sarja näyttää olevan K65-kategoriaa. Ulf Durlingin Vanha juusto sopii sekin parhaiten niille, joilla on omaa tuntumaa ATK-hankaluuksiin ja lonkkavaivoihin. Kun niistä kerrotaan hersyvällä huumorilla ja lämmöllä, tuntee ettei ole yksin tässä nuorten ja näppärien osaavassa maailmassa.

Louise Penny, Petollinen valo. Suomentanut Timo Korppi

Jälleen taattua Pennyä, tällä kertaa murha kuvataiteen maailmasta tutuin ja uusin henkilöin. Ei siitä sen enempää, sillä päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi suomennoksen kehnous. Tuntuu kuin lukisi englantia suomalaisin sanoin, kuin suomentaja olisi vain katsonut sanakirjasta sanojen suomenkieliset vastineet ja pannut "lauseiden" perään  pisteet. Kulmikasta, töksähtelevää.

Suosittelen suomentajalle kahta teosta.  

https://www.kotus.fi/julkaisut/kielioppi-_ja_kielenhuoltokirjat/iso_suomen_kielioppi

Tästä teoksesta selviävät suomen kielen ja varsinkin kirjoittamisen perusasiat. Esim. se, erotetaanko lauseenvastike muusta virkkeestä pilkulla. Ei eroteta. Se auttaa myös rakentamaan viittaussuhteet oikein. Ketä "hän" tai "mies" tai possessiivisuffiksi tarkoittaa, ja miten suhde ilmaistaan.

https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%B6yt%C3%B6retki_suomeen

Kersti Juvan Löytöretki suomeen -teos opettaa kädestä pitäen, mitä todellinen suomentaminen on. Siinä ei vain panna käännettyjä sanoja peräkkäin, vaan sen jälkeen muokataan lause tai virke, joka on aitoa suomea, ja jossa on sama ajatus kuin alkuperäisessä virkkeessä. Näköjään tunnetulla pitkän linjan suomentajalla on ehkä ollut liikaa töitä ja kiire, kun kääntäminen on jäänyt puolitiehen. Sikäli ikävä juttu, että tekstin ymmärrettävyys kärsii. Pahasti. Mitä ne kustannustoimittajat tekivätkään?

Louise Penny, Murhan alkusointu

Kannattaa ensin googlata hakusanalla Saint-Gilbert-Entre-les-Loups. Sillä pääsee katsomaan dekkarin tapahtumapaikkaa, oikeasti olemassa olevaa kanadalaista luostaria. Välillähän miljöön kuvitteleminen omin voimin vie turhaan huomiota tekstistä. Yllättävää, että Penny on voinut kirjoittaa murhatarinan aitoon ympäristöön munkkien keskelle.

Varaudu seuraavaksi rauhoittumaan. Tämän murhan selvittämiseen tarvitaan reilut 500 sivua, ja ne pursuavat faktoja, historiatietoja, upeita kielikuvia, yksityiskohtaista luostarin kuvausta, ihmissuhteita, hidasta etenemistä, keskusteluja gregoriaanisesta musiikista, kuvausta musiikin vaikutuksesta ihmismieleen - mikä runsaudensarvi. 

Penny tekee sen taas: koukuttaa jatkamaan lukemista, vaikka valoa tunnelin päässä ei häämötä juurikaan. Hän saa lukijan huolestumaan päähenkilöidensä ylikomisario Gamachen ja komisario Jean-Guy Beauvoirin puolesta, seuraamaan sydän syrjällään, miten heidän väliinsä lennähtää Gamachen vanha vihollinen Montrealista kylvämään vihaa niin töiden kuin yksityiselämänkin tasolla. Eipäs olekaan koskaan tullut vietettyä viittä päivää munkkiluostarissa eristettynä muusta maailmasta. Mutta kyllä kannatti!

Maritta Lintunen, Stella 

Oranssi kansi ei takaakaan , että tarina hehkuisi lämpimänä. Tämä tähti hohtaa kelmeää, etäistä valoa. Ihmiset joutuvat luopumaan taiteellisista uristaan, yksi yrittää saada lapsen toteuttamaan omat haaveeksi jääneet unelmansa, toinen riistää läheiseltään mahdollisuuden lahjakkuutensa toteuttamiseen. Varmaan hieno kirja yksinäisyydestä, turvallisuuden hakemisesta, toisiin vaikuttamisesta, mutta tarinasta jää aika ankea olo.

Tatiana Elf, Erokeskusteluja

Tämä kirja on lokakuun lukuhaastelistalta, ja siinä on oranssi kansi. Lukukokemus osoittaa, että oranssikantisia kannattaa lukea.

Kaksi noin nelikymppistä pariskuntaa, ystäviä kaikki neljä, viettää mökkiviikonloppua. Siitä piti tulla löhöilyä, saunomista ja irtiotto arjesta. Jo ensimmäisenä iltana toinen pariskunta täräyttää toisilleen uutisen: haluan erota. Sen jälkeen aletaan puida toisenkin parin suhdetta, ja kuinkas sitten kävikään.  

Ensin tuntui, että näytelmän tapaan pelkiksi repliikeiksi kirjoitettu teksti on hankalaa lukea, mutta pian siihen tottui. Sitten mietti, onko keskustelu liian nuorisolaista ikäihmiselle, mutta hetken kuluttua huomasi ahmivansa lisää sivuja elikkä olevansa koukussa. Loppujen lopuksi Elfin kirjoittama tarina puhuu isoista ihmiselämän asioista näennäisen kepeästi mutta puhutellen. Ja se nuorisolaiskieli vasta riemastuttavaa luettavaa on.

Eppu Nuotio, Pitkäsoitto. Raakel Oksa ratkaisee

Sadetta tulossa, kipaise äkkiä hakemaan tämä harmaan päivän ratoksi Kuusankosken lyhytlainahyllystä. Puuseppä Raakel Oksa selvittelee suhdetta miesystävänsä Dannen kanssa ja remontoi liikehuoneistoa Käpylässä trendikahvilaksi. Ilmassa on hiontapölyä ja mustasukkaisuutta mutta myös palaneen käryä. Mistä epämiellyttävä tunne liikkeen tiloissa nousee? Turusta Helsinkiin väliaikaisesti muuttanut Ellen Lähde kiinnostuu samasta mysteeristä ja alkaa selvittää, mitä epäilyttävää vanhassa perheyrityksessä on tapahtunut.

Lukijalle ei ihan aukea, miksi asia kiinnostaa näitä kahta wannabe-etsivää. Ei haittaa, sillä on hauska kuvitella miljöö, puvut, sisustus ja ruoat, joita kertoja loihtii silmien eteen. Mielenkiintoista, että ainoa perinteinen perhe - isä, äiti ja lapsi - näyttäytyy epämiellyttävänä. Kaikki muut elävätkin nykyaikaisesti kahden äidin tai kahden isän perheissä, laittavat luontevasti kansainvälisiä ruokatarjoiluita aineksista, joiden nimiä en ole koskaan kuullutkaan, harrastavat lapsesta asti tuubansoittoa ja arkkitehtuuria mutta arvostavat Marimekon perinteikästä raitapaitaa. Ja tuntevat niitä vanhanaikaisia tunteita kuten mustasukkaisuutta tai surua muistisairauden vuoksi. Taattua visuaalista ja sopivasti ihmissuhteita pyörittelevää Nuotiota.

Kannen värityksestä on paha mennä sanomaan mitään. Se on vähän sitä sun tätä, koska kirja ei ole lokakuun Kyyti-lukuhankkeen suosituksissa.

Johanna Hasu, Roihu

Hasun esikoinen piti lukea, koska hänen huhtikuun lukusuosituskirjansa oli niin kiehtova. On tämäkin omalla tavallaan. Nainen päättää murhata narsistisen ex-miehensä, koska tämä  aikoo selvästi viedä heidän yhteisen lapsensa. Lukija saa seurata naisen surmavalmisteluja ja limittäin niiden kanssa takana olevaa karseaa avioelämää. Murhaaminen vaatii tekijältään epävirallisen triathlon-suorituksen. Sen suunnittelu käydään läpi askel askeleelta, pikkutarkasti ja analyyttisesti. Alkuun arkiselta vaikuttavat touhut muuttuvat jännittäviksi sitä mukaa kun suoritus lähestyy. Tekijä on valmistautunut melkein kaikkeen paitsi siihen, miltä elämä murhaajana tuntuu. Tarina menee ihon alle. 

Kannessa on sekä oranssia että tummaa turkoosia, petroolia, mutta ainakin dramatiikkaa.

Louise Penny, Kylmän kosketus

Oma valinta, mutta kesäkuun dekkariehdotuksista saatu riippuvuus. Louise Pennyn Three Pines -sarja nimittäin aiheuttaa riippuvuutta; tämä on jo kolmas sarjan kirjani kesäkuun lukuhaaste-ehdotuksen jälkeen. Vastustamattoman suloinen pikkukylä Kanadassa lumen ja jään keskellä, idyllinen ravintola, johon kyläläiset kokoontuvat nauttimaan lasillisen ja juoruamaan päivittäin, murha, jota saapuu selvittämään sympaattinen rikoskomisario Armand Gamache. Kuin  kurkistelisi lumisadelasipalloon. Mausteena pohdintoja ihmissuhteista ja -mielestä. 

Piti valita kirja kannen värin perusteella, joten: Kansi on enemmänkin turkoosi kuin oranssi. Mutta miksi niin usein takakannen teksti on painettu sen verran haalealla, ettei siitä tahdo saada selvää? Siinä kirjan ainoa heikkous, josta ei ainakaan Louise Pennyä voi syyttää.