Eihän Kuusankoskea enää ole. Tämän hämmästyttävän väitteen kuuli monta kertaa vuoden 2009 alussa, kun Kuusankoski liittyi viiden muun kunnan kanssa yhteen uudeksi Kouvolaksi. Kielitoimiston vetoomus, että pidettäisiin kiinni vanhoista paikannimistä lisäämättä niihin turhia määrityksiä muulloin kuin hallinnon vaatimissa pakkotilanteissa kaikui kuuroille korville ainakin meillä mediassa. Kerroimme Kouvolan Valkealasta ja Kouvolan Jaalasta ikään kuin olisimme yhdessä kuntaliitoksen yössä unohtaneet, missä Jaala ja Valkeala sijaitsivatkaan.
Kuusankoski on edelleen voimissaan, ja varsinkin kuusankoskelaisuus. Se on mm. murretta, betonipylväitä, ylpeyttä tehtaista. Niistä lisää tuonnempana.
Nyt juhlimme sitä, että Kuusankosken kunnan perustamisesta on kulunut sata vuotta. Onko se tosiaan juhlan aihe, kun kuntana Kuusankoskea ei enää ole, ja toisaalta taajama oli olemassa jo vuosikymmeniä ennen kuntaa? Kyllä on. Kunnan perustaminen määräsi historian kulun. Jos sitä ei olisi tehty, olisimmeko nyt täällä joen länsipuolella Iitin syrjäkylää, osa Päijät-Hämettä? Olisivatko nuo Kyminpuolen valkealalaiset vastarannalla mukana uudessa Kouvolassa ja Kymijoki jälleen rajajokena? Nyt olemme keskellä kuntaa ja nautimme asemastamme.
Tämä satavuotisjuhla kertoo kotiseuturakkaudesta, jolla on monenlaisia ilmenemismuotoja. Sitä osoittaa vaikkapa omien juurien tutkiminen - lukuisten kyläkirjojen kokoaminen. Rantakulmalta Ruotsulaan, Niskalasta Maunukselaan, Pilkanmaasta Tallinmonttuun ja sieltä Voikkaalle on kirjoitettu teoksia, joista saa käsityksen kylien menneistä vuosikymmenistä. Samaa kiinnostusta asuinpaikkaan ilmentävät Kuusankoski-seuran kotiseutukävelyiden suosio ja seuran vuosijulkaisu Vellikuppi historiakatsauksineen. Joten ei olla turhantarkkoja, kuusankoskelaisuutta tässä ollaan juhlimassa.
Kuusankosken taajama oli siis olemassa jo lähes puoli vuosisataa ennen kunnan perustamista. Paperiyhtiöt olivat luoneet yhteisöt ensin erikseen ja myöhemmin Kymiyhtiöksi yhdistyneenä Kymipuolelle, Kuusaan puolelle ja Voikkaalle. Vastasyntynyt kunta sai kummilahjana toimivan yhteiskuntarakenteen kouluineen, terveydenhoitojärjestelmineen, vapaa-ajan vieton paikkoineen, jopa poliisilaitoksineen. Yhtiö oli rakentanut työntekijöilleen asuinalueita - Hanskalinja, Mustavuori, Aronpelto, Naukio, Koskenranta, Yrjönoja - niitä esiteltiin kekseliäinä ratkaisuina alan valtakunnallisissa lehdissä. Seurakuntakin oli jo olemassa, kiitos paperitehtaiden.
Ei siis ihme, että tuore kunta halusi osoittaa olevansa jotain itsekin.Sen ensimmäinen oma suurhanke, kunnalliskoti, herätti huomiota maanlaajuisesti - Kymiyhtiö tosin tuki rakentamista miljoonilla markoilla. Kunnantalosta rakennettiin keskelle peltoaukeaa eduskuntataloa muistuttava monumentaalinen ilmestys. Vähitellen kunta otti huolekseen sille kuuluvia tehtäviä. Edelleen tosin tarvittiin yhtiön tukea, kun vaikkapa keuhkotautisairaalan rakennusprojektista uhkasivat rahat loppua tai kun yhtiö lahjoitti miljoonia, joiden turvin käynnistyi ensimmäisen kunnallisen päiväkodin suunnittelu. Pitkään kuitenkin yhtiöläisille oli tarjolla enemmän kuin muille. Kauppiasperhe kadehti tehtaalaisia, joilla oli käytössään yhtiön saunat ja pesutuvat, heidän taas piti jyskyttää lauantaisin pikku-Päkällä Kyminpuolelta Pilkanmaahan sukulaisten saunaan kylpömään.
Pikku hiljaa Kuusankosken kunta, vuodesta 1957 kauppala ja vuodesta 1973 kaupunki, sai puitteet kuntoon. Rakennettiin omat koulut, lasten päivähoitopaikat, terveyspalvelut, urheilukeskus - kaikkea tarvittavaa niin runsaasti, että nyt niitä jo käyttäjien puutteessa - tai rahan - puretaan ja lasketaan heinittymään. Varsinainen ylpeydenaiheemme on tämä Kuusankoskitalo naapuripalveluineen. Maitokauppareissulla voi pistäytyä taidenäyttelyyn, illalla tulla kuuntelemaan konserttia tai katsomaan näytelmää, käydä siinä välissä naapurissa kirjastossa ja miettiä, minkä elokuvan valitsisi seuraavaksi.
Kunta ja yhtiö ovat luoneet puitteet, ja viime vuosina niihin on noussut palveluita, joista saamme kiittää yksityisiä yritteliäitä ihmisiä. Elokuvateatteri ja tehdasalueen Taideruukki ovat tästä valtava näyttö. Ne kertovat sekä yrittäjien että kävijöiden rakkaudesta kulttuuriin ja paikkakuntaan. Eikä yhtään hassumpaa, että myös ei-kuusankoskelaiset yrittäjät tulevat vaalimaan kulttuuripalveluitamme esim. ostamalla ammattikoulun.
Kuusankoskelaisuuden myös kuulee, se on omintakeisen murteen hallintaa. Omintakeisen siksi, että sen piirteitä on vaikea huomata. Mutta samoin kuin puunjalostusammattilainen huomaa eron kalanteroidun ja päällystetyn paperin välillä, peruskuusaalainen huomaa heti, kun miä muuttuu vieraan oloiseksi mieksi. Hän myös tietää kaatua-sanan perusmuodon: kaaduta. Olin ihan murhis liaskois, kun huomasin ehdotuksen uuden uimahallin nimeksi: Vimppari!
Kuusankoskelaisuus on myös ylpeyttä omasta työstä. Täälläpäin Suomea ei kuulu kehuskella itseään, siksi vieras luulee kuusankoskelaisen vähättelevän itseään tai olosuhteitaan: tää nyt on vaa tälläin. Varmasti ammattiylpeyttä on opettajien tai hoitoalan ihmisten keskuudessa, mutta täällä sen aistii varsinkin tehtaalaisissa. On nimittäin tehty sellua ja paperia paitsi itselle, myös asiakkaille ympäri maailmaa. On oltu kansainvälisiä kauan ennen Erasmus- ja Comenius -vaihto-oppilasohjelmia. Yhtiöläiset ovat käyneet neuvomassa myanmarilaisia ja kiinalaisia paperinteossa, rakentaneet brasilialaisille sellutehdasta - ei täällä ole omiin nurkkiin jumituttu. Ylpeydenaihe on myös jatkuva koulutus- ja tutkimustyö, jota globaali teollisuus harjoittaa. Yliopistojen tutkimuslaitokset kalpenevat yhtiön tieteellisen tutkimuksen rinnalla.
Ei siis ihme, että olemme niin kiintyneitä voimalinjapylväisiimme, jotka kertovat ylpeydenaiheistamme. Ne kannattivat aikoinaan sähkölinjoja, jotka toivat energiaa tehtaille. Nyt ne tuovat energiaa meille: tämä on meidän taustamme, tehtaiden ansiosta paikkakuntamme on olemassa, niiden takia meillä on myös terveyspalvelut, kaupat, kampaamot, muotihuoneet, kuntosalit.
Vuonna 2001 talibaanit tuhosivat valtavat buddha-patsaat Syyrian Palmyriassa. Se oli tehokas veto: vihollinen nujerretaan viemällä siltä jotain omaa, tuhoamalla sen identiteetti. Samana vuonna 2001 New York menetti kaksoistorninsa - sama idea kuin edellä. Ymmärrän newyorkiltaisten murheen, kun he menettivät sky linensa - samalta varmaan tuntuisi betonipylväidemme kaataminen. Ymmärrän, miksi näin tehdään viholliselle - mutta sitä en ymmärrä, miksi niin halutaan tehdä ystävien, perheen kesken. Miksi emme iloitsisi toistemme aarteista, joista itsekin saamme nauttia: Repovedestä, betonibrutalismista, kartanoista, kirjamessuista, tehdasmuseoista, pahvitehtaasta, arboretumista.
Kuusankoskelaisuus ei poistu ihmisestä, vaikka hän muuttaisi muualle. Täältä lähteneiden kotiseuturakkaudesta kertoo se, että varhaiskeski-ikäiset ja sitäkin nuoremmat pitävät keskenään Kuusankoski-sivustoa ja keskusteluryhmiä, lähettelevät niihin kuvia kunnan taannoisista suuruudenhulluista liikekeskushankkeista tai kuntaa mainostaneita, nyt jo nostalgisen huvittavia videoita 70-80-luvuilta. He tekevät eri aiheisia omia kotiseutukävelyitä kohteinaan tutut koulujen pihat, kaupat, teollisuusalueet, lähettävät rahaa joilla saa koronan aikaan ostettua Vanhan kaupan olutta ja hankkivat Studion elokuvalippuja hyväntekeväisyyskäyttöön, kun eivät itse pääse näytöksiin. Yksi Helsingin seudulla asuva ex-kuusaalainen on tosin sanonut ettei voisi muuttaa takaisin, koska elämä täällä on niin hektistä: kun lähtee jonnekin asioille, on saman tien perillä.
Hyvä juhlaväki. Kuusaalaisilla on usein tapana vanhoista tutuista keskustellessaan todeta jostain puheena olevasta henkilöstä: sehän elää viäl. Kun käy ihailemassa vierasveneitä Hirvelän uudessa satamassa, kahvittelee Virtakivessä vuolaana juoksevan Kymen äärellä, patikoi Eerolan golfkentän rantapolkuja Lappakosken alapuolella, katselee tehtaan savuista, mistä nyt tuulee, pysähtyy Niskalaan avatulle rantaraitille ihmettelemään vastarannan hulppeita koteja, voi hyvillä mielin todeta Kuusankoskestakin: sehän elää viäl.
Lämpimät onnittelut satavuotiaalle!
YTM Eijaleena Martikainen
