Mörkölinja oli Erkki Utusen kasvuympäristöä 30-luvun lopulta. Siellä perhe asui muiden yhtiöläisten keskellä yhtiön asunnossa. Erkin molemmat vanhemmat olivat töissä Kymiyhtiöllä, isä koko työuransa, äiti sodan aikana useamman vuoden.
- Minä olin yksin kotona, kun äiti oli töissä ja isä sodassa. Olin neljä-viisivuotias niihin aikoihin. En muista kyllä niistä ajoista mitään. Naapurin täti Mäkisen Elli kuulemma kävi välillä katsomassa minua. Sen kyllä muistan, miten keittelin äitille perunoita ruokatunniksi. Äiti oli klapikuurilla töissä. Hän oli aamulla pannut puut valmiiksi pesään ja perunakattilan hellalle. Minä sitten raapaisin sovittuun aikaan tikun ja sytytin puut palamaan, niin äitikin sai syödäkseen.
"Lapikuuri" oli kaarisillan lähellä Mustanvuoren juurella paikka, jossa tehtiin virkamiehille polttopuut. Ne pätkittiin, halottiin halkomakoneella ja pantiin siiloon. Sieltä kuorma-auto niitä haki ja vei virkamiesten ja paperikoneenhoitajien asunnoille. Erkki Utunen selittää halkojen kuljetuksia, nyt löytyi oikea mies kertomaan myös, miten kapearaiteisen junan reitti kulki ammattikoululta tehtaalle ja Kouvolaan päin.
- Se tuli Tallinmontun yläpuolella tehtaalle ja jatkui tehtaan jälkeen rantaa pitkin. Missä nyt kulkee Ahlmanintie, niin sen vierestä rata vei lähelle Savontaloa sinne entiselle tunnelille asti. Nykyään radan kohdalla on pyörätietä. Matkustajia juna kuljetti vain ammattikoulun ja Voikkaan välillä.
Erkki tietää Mustanvuoren portin paikankin.
- Siitä ei pitänyt päästä piirin sisään - yhtiöläiset kutsuivat tehdasaluetta piiriksi - mutta kaikki pääsi siitä kulkemaan. Portti oli kiinni, ja siinä oli yötä päivää porttivahti. Sodan aikaan oli koko ajan kaksi paloautoa porttikopin takana piilossa siltä varalta, jos veli venäläinen pommittaisi tehasta.
Piipun päälle ja heikoille jäilleTehtaanpiippu kiinnosti yritteliäitä miekkosia joskus liikaakin. Utunen kertoo nuoruusvuosien naapuristaan Anderssonin Nissestä, joka oli "persoona".
- Viitoskattila oli ollut valmis jonkin aikaa. Sen yläkerran savulehtasta meni laakeri, ja me ruvettiin korjaamaan sitä kesähelteellä. Yötä päivää korjattiin. Nisse oli yli kuusikymppinen ja ylimestarina, hän kulki kamera kaulassa ohitse. Kun me palattiin kahdentoista aikaan ruokatunnilta, niin nähtiin tehtaalla liikkuvien katselevan, kun joku kiipeää kattilan kuvetta ja siitä edelleen tiilipiippua ylös. Nisse kiipesi ottamaan valokuvia! Alas tullessaan hän sai aika ripityksen insinööri Lahdelta, että mitä varten vanha äijä lähtee kiipeämään 126-metrisen piipun päälle.
- Ollihan on Mika Häkkisen mummon veli. Mikan vaaria sanottiin Häkkisen Komiaksi, hän oli tosi komea. Kouvolassa hän kulki ylioppilaslakki päässä, vaikkei ollutkaan kirjoittanut ylioppilaaksi, muistelemme kuusaalaisten juttuja.
Laineen Hilkka puolestaan pelasti Erkin hukkumasta. Mörkölinjan rannassa oli hyvä pieni hiekkaranta, jota kutsuttiin poikien rannaksi. Erkki oli vasta nyrkillätapettava uimataidoton ja juoksi rannalta veteen mutta astuikin äkkisyvään. Hilkka oli vieressä, kerkisi saada pojan ylös ja elvytteli hakkaamalla selkään. Erkki muistaa vain kuinka hän oksensi vettä. Taas yksi tarina, joka panee ihmettelemään, miten lapset saivat polskia virtaavassa vedessä.
 |
| Uimapaikka Mörkölinjan päässä. Kuva Maisa Clarkin kokoelmista |
- Joessa uitettiin puuta, ja puomit petti usein, kun ei ollut rautalenkkejä. Silloin suma ulottui rantaan asti. Sanoivat, että suma oli neljä- viisikertainen. Myöhän mentiin kuivin jaloin ylitte Kuusaanniemeen sumaa pitkin sen seittemän kertaa. Pojat varoitti aina, että älä puhu tästä kotona, eikä muori saanut koskaan tietää siitä. Mut eihän puut ollu edes liukkaita, kun niitä oli niin paljon joka suuntaan, Erkki vähättelee vaaraa.
Ja vielä kamalampaa seuraa. Erkki oli saanut luisteluun nurmekset. Naapurustossa asui vähän vanhempi poika, Nuutisen Aulis, sittemmin Kallakorven Aulis eli Aplis.
- Aplis haki minut kotoa, lupasi pitää huolen, ja mentiin katsomaan jääpallomatsia Kuusaanlammin jäälle. Äiti pisti minulle terät jalkaan, ja minut pantiin potkukelkkaan. Aplis potkutteli joen rantaa ja lähti ylittämään jokea kuusaanniemeläisten jäätietä pitkin. Edessä väreili lammikko, me mentiin suoraan sitä kohti. Apliksellakin oli luistimet jalassa, vauhtia oli. Se sanoi mulle, että nosta jalat ylös. Mentiin lammikon yli, katottiin taakse, ja sinne tuli iso avanto. Aplis vannotti, että älä puhu kotona.
Ja sitten muistellaan tietenkin Aulis Kallakorven urheilijanuraa. Tämä oli mäkihypyn huippunimiä 1950-luvulla. Hänen parhaimpiin saavutuksiinsa kuuluvat vuoden 1956 talviolympialaisten hopeamitali, Holmenkollenin mäkikisan voitto ensimmäisenä suomalaisena 1955 ja Salpausselän mäkikisan voitto vuonna 1953. Erkki muistaa, että Aulis ei saanut töistä vapaata, ei edes ommoo lommoo Salpausselkää varten - siihen aikaan töitä tehtiin lauantaisinkin.
- Aplis oli silloin putkimiehenä tossa verstaalla. Mutta ainahan oli takaporttina Enomaa. Aplis kävi Enomaalla, sai sairaslomaa ja voitti Salpausselän mäkikisan, Erkki kiittelee vanhaa kunnanlääkäriä asioiden tärkeysjärjestyksen ymmärtämisestä.
Kädentaidoille oli kysyntää
Kuusivuotisen kansakoulun jälkeen Erkki Utunen kävi Kymiyhtiön ammattikoulun nelivuotisen metallilinjan. Hän kehuu opetusta ja erikseen koulun omaa valimoa, jossa sai tuntuman oikeaan työntekoon.
- Tein paistinpannun, silitysraudan, äitimuorille kahden litran padan munkkien paistamiseen. Joistain tehtaan koneiden osien tekemisestä saatiin pientä palkkaakin. Oltiin jokahiin kaksi kuukautta vuoronperään valimossa. Kolmannen opintovuoden jälkeen päästiin kaikki automaattisesti töihin tehtaalle. Neljä päivää viikossa töissä, perjantai ja lauantai koulussa. Minäkin tein 15-vuotiaana 47-tuntisia viikkoja korjauspajalla. Aloitin levyseppänä. Muotoraudasta tehtiin kaikkea, esimerkiksi moottoreille suojuksia, ettei ne kastuneet, kun sähkömoottorit ei sihi aikaan kestäny vettä. Itte otettiin koneesta mitat ja suunniteltiin suojus. Kaikki tehtiin käsin, se oli oikein min hommaa se, mielenkiintoista. Eri osastoilta koko tehtaalta tuli tilauksia, jos jossain oli häikkää. Jos rakennettiin uutta ja laajennettiin, oltiin mukana sielläkin. Koko tehtaalla ei ole montaa nurkkaa, jossa en olisi käynyt, Erkki summaa.
Erkki näyttää korjauspajan edessä otettua kuvaa henkilöstöstä. Sinihaalarisia miehiä riittää kymmenittäin.
- Tässä kuvassa on vain kuutisenkymmentä, mutta parempina aikoina meittii oli kaheksankymmentäkin. Levyseppiä, putkimiehiä ja hitsareita. Yhteistyö pelasi hyvin. Pomoja oli neljä. 70-luvun puolenvälin jälkeen vaihdoin kahteen löysiin, olin tisurina. Tehtiin aamua ja iltaa pyhän arjen kanssa. Aloin silloin rakentamaan perheelleni omaa taloa, ja tuossa mallissa pääsi päivällä rautakauppaan.
Löysityötä vähän kadehdittiin, koska siinä hankki paremmin kuin päivätyössä. Verstaan miehet kadehtivat paperimiehiä, ja Erkkiäkin taidettiin kadehtia, kun hän siirtyi verstaalla kahteen vuoroon ja hyvin palkattuihin viikonlopputöihin.
- Sanoivat, että hyvähän teitin tääl on hankkia pyhätöistä kunnon palkat. Mutta kun joskus kesällä kysyttiin heitä tuuraamaan viikonloppua, ei ne tulleetkaan.
Kuusaanniemessä oli oma korjauspaja, ja Kymintehtaan verstas hiipui vähitellen. Työ pysyi samanlaisena uudellakin tehtaalla.
- Sielläkin putket oli tukossa ja venttiilit vuoti. Vuonna -82 Kymintehtaan löysiporukka muutti Niemeen. Tosin me käytiin Kymintehtaallakin, autohan meillä oli aina käytössä.
70-luvun lopulta Erkki Utunen kertoo erikoisen tapauksen. Oli kova pakkanen, perjantai-ilta. Kahdeksan aikaan illalla tuli hälytys isoon konttoriin - pääkonttorirakennukseen. Tornin kellon alla oli Matti Jankerin konttori. Siivooja oli mennyt sinne vähän ennen kahdeksaa tarkistamaan päivällä siivoamansa paikat. Hän oli kuullut, että jossain lorisee vesi. Tornin oven alta oli ruvennut tulemaankin vettä. Hän hälytti apua.
- Meille tuli kiivas lähtö. Kellon alla ja konttorin yläpuolella on iso vesisäiliö, niin iso kuin sinne mahtuu, ja valtava määrä vettä. Sen rakennusaikana ei luotettu hitsaukseen, vaan saumat oli niitattu. Pohjassa oli rautainen kiilaluistiventtiili, se oli jäätynyt ja haljennut. Sieltä tuli vettä. Me käytiin siellä tutkimassa ja uitiin vedessä, kun sinne ei mahtunut kuin maaten. Alkuperäisen venttiilin mallisia ei meillä enää ollut. Niinpä soiteltiin eri tehtaille, ja Myllykoskelta löytyi sellainen vielä. Ei muuta kun taksi ajamaan sinne ja hakemaan venttiiliä. Se yöhän siinä pyörähti, ennen kuin saatiin uusi venttiili paikalleen ja pelaamaan.
Mutta miksi kummassa pääkonttorin tornissa oli iso vesisäiliö?- Ilmeisesti ei ole vesipumput pelanneet niin hyvin, että yläkertaan olisi saatu vettä. Säiliön vedellä vedettiin kai yläkerroksen vessat. Siinä oli hyvää tuuria, että vahinko huomattiin jo perjantai-iltana eikä vasta maanantaiaamuna. Töihin tulevat olisi silloin todenneet että täähän onkin uimapaikka. Sitä paitsi Jankerin Matilla oli niin kylmä huone, että minä en olisi sellaisessa tarennut tehdä istumatyötä. Niinpä siellä oli sähkölämmittimiä pitkin isoa huonetta, ja siihen sitten vielä vesivuoto..., Erkki maalailee uhkakuvaa.
Putkitöissä omat vaaransa
Erkki kertoo kauhutarinaa rikin poltosta, joka tapahtui kiisutehtaan kolmannessa kerroksessa. Savukaasut menivät metrin paksuista valurautaputkea, joka kuumeni punaiseksi polton aikana ja jota täytyi vahtia ja kääriä asbestinarulla, jos tuli reikiä.
- Jos putki vuoti, ilmaan pääsi rikkiä eikä siinä ollut enää happea. Mutta siellä oli niin hyvät rappuset, että silmät kiinni osasi tulla yhdellä hengenvedolla kolme kerrosta alas. Ei siihen aikaan ollut hengityssuojia. Minäkin sen seittemän kertaa tulin ne portaat, takapuolta siinä poltteli.
Asbestin vaarallisuutta ei tiedetty silloin. Erkki arvelee, että hän on säästynyt asbestin haitoilta, koska lähti aina niiden töiden jälkeen illalla juoksemaan ja juoksi itsensä läkähdyksiin.
Lisää vaaranpaikkoja muistuu mieleen tarinoidessa. Erkki oli viiran vaihdossa pantu nuorimapana pitämään paikoillaan kattopalkissa olevia pultteja, joiden varassa tampuri alhaalla oli. Hänelle tehtiin heppoiset telineet, jotka alkoivat huojua, kun Erkki sinnitteli pulttia paikoillaan. Kaiken lisäksi alhaalla paperikoneen vieressä pyöri pulpperi.- Botho Estlander opasti japanilaisia vieraita tehtaalla, ja vieraat alkoivat osoitella, että telineet heiluu. Estlander kun karjaisi, niin siinä ei kauaa mennyt, kun telineistä oli tehty vakaat.
Järjestäytyminen ay-liikkeeseen oli verstaalla yleinen käytäntö. Kaikki liittyivät Metalliliittoon, Erkkikin vuonna -53. Hän muistaa tilaisuuden Kuusankosken työväentalolta.
- Meitä oli yli 200 tässä osastossa, Voikkaalla oli oma osastonsa. Myö pyyettii kahta penniä tunnilta lisää, mutta luottamusmiehemme Nurmisen Lauri torjui puheessaan: "Ettehän tynä voi kahta penniä pyytää, kyllä meidän täytyy yhteen penniin tyytyä." Nimenomaan "tynä" eikä työ tai te. Siihen aikaan ammattimiehen palkat oli jotain markka kaksikymmentä penniä.
Istumme Taideruukin uudemmassa osassa, siivessä, joka on toiminut ennen rautatarvikkeiden varastona.
- Täällä oli kaikkia putkia kymmeneen milliin asti, isommat oli yläpihalla. Mutta pientä tavaraa täällä oli hyllyssä kaikkia kokoja mitä vaan on keksitty, yhtiön omassa varastossa. Jos tarvi vaikka kahden millin haponkestävää peltiä 50 senttiä kertaa 50 senttiä palasen, otettiin täältä kahden neliön pelti. Sitä sitten käytettiin, kuka tarvi mihinkin satavitosiin. Tehtiin savustuspönttöjä, kysy vaan kuinka monta. Yksi on Käsivarressakin, retkeilyliiton majalla. Tenupönttöjä minä en tehnyt, mutta aurinkokellon tein mökille Vuohijärven saareen. Nyt se on kotona pihassa.
Eläkkeelle Erkki Utunen jäi vuonna -93. Hänellä on ollut aikaa osallistua muistelemalla mm. Työväen Arkiston teollisuusperinteen keruuseen aihetta käsitelleessä piirissä.
- Eläkettä tarjottiin vuotta aikaisemmin, mutta minulle oli jonkunlainen kunnia-asia saada 40 vuotta täyteen. Sinne asti sinnittelin ja sitten jäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Se kävi pomolle hyvin.
