Urpo Huuskonen on niitä harvoja voikkaalaisia, jotka suostuivat sanomaan jotain julkisestikin, kun Voikkaan tehdas ajettiin alas vuonna 2006. Muuten hän on tyypillinen yhtiöläinen: hallitsee hommansa paperinteossa, osaa kertoa siitä sujuvasti ja kansantajuisesti eikä leveile osaamisellaan ennen kuin siitä erikseen tivataan. Voikkaan jälkeen hänen uransa lähti uuteen alkuun omin ponnisteluin.Urpo syntyi iltatähtenä pilkanmaalaiseen pienviljelijäperheeseen, jolla on tehdastausta.
- Vaari aloitti Voikkaan tehtaalla viime vuosisadan alussa. Hän pääsi 30-luvulla eläkkeelle koneenhoitajana. Isäkin kävi Voikkaalla kesätöissä, purkamassa vaunuja kuorimolle, mutta hänelle hommattiin maatila. Isää ei oikein luvut kiinnostaneet kuten muita sisaruksia. Isän jälkeen minäkin pidin sitä tilaa sivutoimisesti samalla kun olin tehtaalla töissä - erittäin sivutoimista maanviljelyä. Saatiin tila pidettyä hengissä, ja nyt siellä jatkaa tytär, Huuskonen kertoilee täsmälliseen tapaansa.
Suvussa ja tuttavapiirissä on ollut niin paljon tehtaalaisia, että sanonta 80-luvulta pitää Urpollakin paikkansa.
- Että jos Kuusaalla alkaa jakaa markan jokaiselle vastaantulijalle, joka ei ole tehtaalla töissä, niin viidelläkympillä kävelee koko päivän.
 |
| Pilkanmaasta näkyy Voikkaan tehdas. Kuva: Jukka Airola |
- Vältyin niiltä, kun kerroin opettajalle, että en ole menossa lukioon vaan ammattikouluun, Urpo hekottelee.
Kunnallinen ammattikoulu oli juuri aloittanut toimintansa Kuusankoskella - nythän se on jo lopettanutkin. Ammattikoulussa Huuskonen valitsi prosessipuolen. Sen jälkeen hän kävi vielä Kymiyhtiön ammattikoulun.
- Siihen aikaan oli sapluuna, että kaksi vuotta yleistä ammattikoulua ja yksi vuosi yhtiön. Aikaisemmin yhtiön ammattikoulu oli kolmivuotinen, uudessa mallissa saatiin sitten sama oppi. Minun aikana ei enää luvattu, että ammattikoulusta pääsee suoraan töihin Kymiyhtiöön, mutta kyllä meidän kurssilta kaikki pääsi silloin vuonna -78.
Huuskosen ura yhtiöllä alkoi Voikkaan tehtaalta.
- Sisääntuloammatti oli putsari. Nuorilla pojilla oli erilaisia siivous- ja kärräystehtäviä. Ammattikouluaikana käytiin opissa kolmeen sisääntuloammattiin: pituusleikkurin apumies, prässipoika eli puristinhenkilö ja muistaakseni hylsälle töihin, eli paperirullan sisällä olevia hylsyjä pätkimään ja heloittamaan. Puristinhenkilön paikka oli ensimmäinen vakanssi, johon otettiin naisiakin vuorotyöhön, siksi nimitys muuttui prässipojasta puristinhenkilöksi. Heloittamisessa hylsyn päähän lyötiin rautahelat, koska siihen aikaan jotkut painokoneet jarrutti ja kiihdytti rullaa kiilalla, ja se vaati helan, jotta rulla kestää.
Armeijan jälkeen Urpo lähti Tampereelle teknilliseen kouluun.
- Ennen lukuvuoden alkua, armeijan jälkeen, menin pakkariksi, ja silloin olin kaikilla koneilla reservipakkarina. Opiskeluvuosina pääsin joka kesä yhtiölle töihin. Yhtenä vuonna tosin en saanutkaan kutsua sinne ja ajattelin, että täytyy keksiä jotain muuta. Kaverini oli saanut viestin tulla ja meni tehtaalle. Virtasen Jorma ihmetteli, että missäs se Urpo on. Kaveri kysyi, että onko Urpollekin sitten hommia, kun oli ymmärretty että ei ole. "Onhan tääl sen verran hommia", Virtanen sanoi ja kaveri soitti minut paikalle. Yhtenä kesänä olin varastossa tavallaan pomona, yhden kesän labrassa kesä-erkkinä, Erkki Raschkan lomittajana.
 |
| Urposta kasvoi isona lukumies, maantiedon ehtojen uhka naurattaa vielä. |
- Saatiin mm. vanhat kokeet kiertoon luettavaksi ennen tenttejä. Pieniä retkiä organisoin, ja olin aktiivinen paperikerhossa, joka piti ravintolaa ja hankki rahaa erilaisiin happeningeihin. On täs vähän oltu kapakoitsijakin, Urpo leuhkii.
Insinööriopinnot kestivät neljä vuotta.
- Siihen aikaan opiskelu oli koulumuotoista, aamukahdeksasta iltapäivään neljään. Ei sellaista kuin nykyään, kun netistä yritetään katsella kaikkea. Luvut maittoi paremmin kuin keskikoulussa.
Tikutkin talteen
Teknillisen opiston jälkeen Urpo Huuskonen palasi vuonna -85 keväällä Voikkaan tehtaalle. Silloin siellä oli menossa PK11:n muutos, joka alkoi päällystämöllä. Hiomon puolella tehtiin lajittelun muutosta. Huuskonen tuli projektiin käyntiinajajaksi ja Pekka Valokarin aisapariksi. Valokari oli käyttöinsinöörinä, Huuskonen tutkimus- ja kehitystehtävissä.
- Hiomolla muutos oli iso, Voith-hiomon sanomalehtihiokkeesta alettiin tekemään LWC-hioketta. Kuitenkin massamäärinä ajettiin enemmän hioketta 16:lle ja 17:lle. Tarvittiin tarkkuutta, että päällystävälle koneelle lähtevä massa oli riittävän laadukasta - siinä ei saa tikkua olla senkään vertaa mitä sanomalehdessä, Huuskonen kertoo.
Voikkaalla tehtiin sanomalehtipaperi MFC:tä ja SC-paperia.
- Kun olin Voikkaalla, PK 14 teki pakkakäärettä rullien suojaksi kuljetuksiin. Merikuljetuksissa laitetaan ensin tervapahvi kosteussuluksi, sitten PK14:n tekemä suojapaperi, ja sitten päätylaput aaltopahville. Päätylapuissa luki Finnpap, tehtaitten yhteisen myyntiorganisaation nimi.
 |
| Silta Pilkanmaasta tehtaalle. Kuva: Jukka Airola |
- Jopa 18, joka lähti käyntiin vuonna -68. Mutta kun isoja sanomalehtikoneita tuli sinne sun tänne, ei sitä laatua enää mahtunut Voikkaalta markkinoille niin paljon. Osa koneista muuttui SC-koneiksi. Sitä paperia näki esim. Seuran sivuilla, ei-päällystettyä paperia. Siinä savi on ajettu kuiturakenteen sisään, ei pintaan. Osa kyllä jää pintaan, pinta kalanteroidaan eli kiillotetaan, Huuskonen kertoo ja kuvailee elävästi, miten paperin pinta muodostuu telojen erilaisten pintojen harjatessa myötä- ja vastasukaan. Jos massassa onkin tikku, se voi tehdä telaan kuopan. Silloin tela hiotaan taas tasaiseksi, ja homma jatkuu.
Vuoden -86 kesällä Huuskonen sai nimityksen hiomon kakkoskäyttöinsinööriksi ja oli tässä tehtävässä 18 vuotta.
- Hiomossa tuotetaan mekaanista massaa hiomalla puuta kiveä vasten. Kivi värisyttää puun kuituja, jolloin ligniini pehmenee 140 asteessa, Urpo kuvailee ja nostaa pöydältä paperipalan osoittaakseen miten läpinäkyvää sellu on, tai miten "sellulla on huono opasiteetti". - Tätähän voi valoa vasten lukea melkein molemmin puolin. Ja tämäkin on 80-grammaista paperia - sanomalehti on usein 52- tai jopa 48-grammaista. Mutta harvemmin niistä kuvat näkyy läpi, koska mekaaninen massa antaa paperille läpinäkymättömyyttä. Päällystetyt paperit ikään kuin maalataan savella, jolloin opasiteettia saadaan lisää.
Herää kysymys, millä mielellä käyttöinsinööri tarttuu painettuun sanaan. Lukeakseen sisältöä vai arvioidakseen millaiselle paperille teksti on painettu. Mutta esitys jatkuu, nyt kuulen, miten kiveä vasten hieromalla saadaan kivihioketta, SGW:ta, paineetonta hioketta.
- Voihtin koneessa oli vaan kivi alla, ja puupinoa painettiin sitä vasten. Uittamalla massassa kiveä se puhdistui ja tuli taas ottamaan uuden kerroksen pintaansa ja luovutti sen eteenpäin. Noin yksi prosentti massaa ja 99 prosenttia vettä, siitä se lähti lajitteluun. Ensimmäisessä lajittelussa tuli erilaisia päreitä koneesta ulos, ne lajiteltiin. Pienemmät tikut lajiteltiin eroon, ja jos massa oli riittävän hyvää, se meni paperikoneelle.
Sitten siirrytään painehiokkeeseen, ja sen Urpo selittää yhtä järkeenkäyvästi.- Tampellan kehittämä systeemi, jossa paineistamalla hiomakone sinne saadaan korkeamman asteiset suihkuvedet. Normaalikoneessa vesi on noin 80-asteista, Urpo kertoo. Säikähdän, että olen takuulla kuunnellut kertomusta suu auki ihaillen, sillä se vilahtelee hienoja termejä ja näkyjä: keskipakopumppu, alkaa kavitoimaan, kaasukupla joka estää virtauksen, puskusyklooni. Herään todellisuuteen Urpon kuvaillessa "...suht koht hyvin säilyttää vaaleutensa, ei muutu ruskeaksi, koska mitä korkeampi lämpötila, sen tummempana massa tulee koneesta..." Tarina jatkuu valkaisusta ja syystä, joka johtaa paperin tummumiseen. Hei, tämän minäkin olen vanhoista sanomalehdistä huomannut!
Vai näin perinpohjaista tietoa tehtaalla tarvitaan sellua ja paperia tehtäessä. Porttien ulkopuolelta voi vain arvailla, mitä kaikkea osaamista niiden sisällä vaaditaan, että syntyy paperia eri tarpeisiin. Huuskonen tietää kaiken lisäksi muidenkin puunjalostustehtaiden sellunvalmistuksen menetelmät ja tuotteet eri puolilla Suomea. Nyt ja menneinä vuosikymmeninä. Ja mihin papereihin erilaisia sellutuotteita käytetään. Että sillä lailla.
Ne tikut ja päreet jäivät äsken askarruttamaan. Mutta ei huolta: niitä lajitellaan niin kauan, että ne pääsevät lajittimesta läpi ja mukaan selluseokseen, joka kelpaa paperikoneelle. Kaikki säästetään, mikä voidaan. Ja nykyäänhän säästetään yhä enemmän talteenoton kehittymisen myötä.
Urpo Huuskonen on synnynnäinen opettaja. Kysäisen ohimennen, mikä ero on sulfaatti- ja sulfiittiselluloosan teossa, ja hän latelee ulkomuistista koko prosessin lukemattomine käänteineen ja aineineen. Samalla selviää, miksi sulfaatti haisee metyylimerkaptaanille, sulfiitti ei. Kuunnellessa tuntuu, että noinhan se on, ja melkeinhän tässä itsekin osaisi sellua tuolla reseptillä keittää. Onneksi Urpo ei menettänyt lukuhaluja keskikoulussa kokonaan, erikoista että jollekin tuollaiset jutut on niin itsestäänselviä. Mutta harmi, että noilla tiedoilla ei sitten 2006 tapahtumien jälkeen ollutkaan käyttöä.
Jos on tehnyt töitä duunariporukassa ja koulutuksen jälkeen palaa samojen kavereiden kanssa työskentelemään insinöörinä, niin sehän voi mennä hyvin tai huonosti.
- Jaa, en minä koskaan huomannut hankaluuksia, puheliaana ihmisenä en välittänyt mistään hierarkioista. Tietysti kriisitilanteissa piti olla insinöörin roolissa. Mutta tavallisessa arjessa minulle kuului ongelmien etsintä ja kehitystyö, muille taas heidän omat työnsä. No, kyllä vielä -85 joku saattoi huokaista että insinööri tuli, nythän minun ei tarvikaan ratkaista pulmaa. Mutta minä halusin katsoa tilanteet yhdessä työntekijäporukan kanssa. Tiiminähän asiat ratkaistaan. Osastojen välilläkin rakensin asioita siihen suuntaan, että hyvä paperirulla meillä kaikilla on yhteinen tavoite, ja asiakkaan tyytyväisyys.
Kartelli päätti tuotannosta ja myynnistä
Finnpap oli kiinnostava vaihe suomalaisessa puunjalostusteollisuudessa. Finnpap eli Suomen Paperitehtaiden Yhdistys oli vuodesta 1918 vuoteen 1996 toiminut suomalaisten paperinvalmistajien yhteinen myyntiorganisaatio. Urpo Huuskosen tulkinta on selkeä.
- Se oli kartelli, jonka kautta kaikki Suomessa tuotettu paperi meni maailmalle. Finnpap jakoi tilauksia tehtaille. Se oli myyntikonttori - Japanissahan niitä sanotaan kauppahuoneiksi. Se oli silloin muotia ja tapa. Finnpap oli erittäin tärkeä vuonna -85, kun aloitin insinöörihommat. Huomasin, että paperihan ikään kuin myytiin Finnpapille. Se myi asiakkaille mieluiten hyvää paperia, ja siksi laatua piti kehittää. Ja missä laadussa oli eniten kysyntää, siihen koitettiin koneita suunnata. Tosin kotimaahan paperi taidettiin myydä tehtailta suoraan, mutta sen osuus oli suhteellisen pieni.
 |
| Voikkaan tehdas 40-luvulla. Kuva Kymiyhtiön korttikokoelmasta |
Kun tehtaiden yhteinen Finnpap hoiti myynnin, Kymiyhtiöllä oli pelkästään asiakaspalvelu, ei myynti- tai markkinointiosastoa.
- Kun tuli valituksia, asiakaspalvelu hoiti keskustelut.
Huuskosen aikoina paperia valmistettiin myös varastoon, ei pelkästään tilausten mukaan.
- Esimerkiksi Venäjän kauppa oli aika varmaa, Pravdankin tilaus. Jos ei ollut muuta ajettavaa, niin tehtiin sinne painopaperia - sehän oli aina samankokoista rullaa, laatu oli tiedossa. Sitä saatettiin tehdä varastoon isoja määriä. Välillä varastopaikkoja etsittiin kylältäkin. Peroxidin iso punainen lato oli joskus Voikkaan paperia tupaten täynnä. Täytettiin myös satama- ja terminaalivarastoja. Tiedettiin, että kyllä se tilaus kuitenkin tulee, että Pravda tilaa Voikkaan paperia miljoona tonnia. Heidän viisivuotissuunnitelmassa oli sovittu näin.
Voikkaa teki paperia myös Hufvudstadsbladetille.
- Kun sitä otettiin ajoon, ajettiin yksi päivä, ja siinä oli suunnilleen vuoden paperit valmiina. Ajot tehtiin mielellään niin, että varastoa käytettiin hyväksi. Mutta 80-luvun lopulla syntyi ajatus, että varastoihin sitoutunut raha oli pahasta. Paperin pitää olla joko metsässä pystyssä tai painokoneessa. Koitettiin pienentää puuvarastoja ja varaosavarastoja. Ennenhän ainakin vähän erikoisempia varaosia pidettiin omassa varastossa. Jos koneesta hajosi kivitela, mentiin tiilivarastosta hakemaan uusi, pistettiin koneeseen ja jatkettiin ajoa.
- Tai sitten on pooli, että jotain osaa on Suomessa vain yksi ja sitä kytistämässä viisi konetta. Keltä se ensin hajoaa, sille menee nopeasti uusi tilalle. Jos toiselta hajoaa samalla viikolla, se saa odottaa pitkään. Se on sitä riskinhallintaa, jota tehdastyö viime kädessä on aina. Tuote on vain rahantekoväline, jos filosofisesti ajatellaan. Tosin jos ei tuotetta tule, koko ansaintalogiikka tietysti häviää.
Joskus koneet pantiin seisomaankin. Jos hintaa haluttiin ylöspäin tai jos tuotetta ei saatu kaupaksi, Finnpap jakoi seisokkeja tehtaille.
- Minulle tuli käsitys, että se oli Finnpapin käsissä, että aiheutetaan pula markkinoille, jolloin hinnan pitäisi nousta. Tuli käsky, että tuo kone seisoo tuon viikon, tehdään silloin huoltoja. Ensimmäiset päivät puunattiin konetta ja ihmiset teki pitemmän aikavälin hommia - huoltoa, siivousta. Jos joku halusi lomaa, siinä oli hyvä hetki ottaa. Ei koneella tarvittu täysmiehitystä sen seisoessa, mutta työntekijöitä ei lomautettu. Lomautukset alkoivat vasta -92 lamassa.
"Voi voi voikkaalaisia"
UPM on fuusioitunut eri firmojen kanssa lukuisia kertoja 1900-luvulla. Vuonna 1985 silloinen Kymi-Strömberg yhdistyi lappeenrantalaisen Kaukas Oy:n kanssa. Voikkaa siirtyi Kaukaan hoteisiin, vaikka samaa konsernia Kuusaanniemen kanssa oltiinkin.
- Kulttuurierot tehtailla oli selvät, mutta en kokenut sitä kovin pahaksi. Olin ylempien toimihenkilöiden edutajana yt:issä ja mukana rakentamassa henkilöstörahastoa. Siinä huomasin, että toimitusjohtajaksi tullut Casimir Ehrnrooth oli lappeenrantalaisille läheinen, meille etäinen. Kaukaalaiset kokivat vähän, että me oltiin riippana. Että voi voi Voikkaata, eikös ne nyt tätäkään... Mutta heillä oli paperinteko ollut menestystarina kaiken aikaa. Voikkaalla paperia oli tehty jo sata vuotta, ja siinä oli menestyksen lisäksi tullut vähemmän menestyksekkäitä hetkiä. Kaukaalaiset miettivät, kannattaako sanomalehtipaperia tehdä ollenkaan, ja niin PK18 muutettiin päällystäväksi koneeksi. Tänä päivänähän taas sanomalehtikoneilla ainoina on kohtuullinen tilauskanta, vaikka ei niilläkään volyymi kasva. Olikohan PK18:n muutos hyvä, kone oli kuitenkin tehtaan syömähammas, joka toi talolle rahaa sanomalehtipaperin tekijänä. Toisaalta Kaukaaseen yhdistyminen toi meille painehiomon. 90-luvun alun lama olisi ollut tehtaalle vaikea paikka ilman painehiomoa, Huuskonen arvuuttelee.
- Ei sitä millään meinannut uskoa, että näin pääsi käymään. Tehtaallahan ajettiin tuotantoennätyksiä, olisiko niitä pitänyt pystyä ajamaan jo aikaisemmin? Toisaalta markkina supistui, ja konsernin johto varmaan mietti, suljetaanko yksi kone sieltä, toinen täältä vai yksi tehdas kokonaan. Voikkaalla oli jo suljettu kaksi konetta, 11 ja 18 kantoivat koko tehdasalueen kuorman. Ei niiden kantokyky riittänyt, vaikka 11:n tuote kävi hyvin kaupaksi. LWC oli jo hiipumassa silloin; aikakauslehtiä ja suoramainontaa käytettiin vähemmän. Nythän niitä ei enää juuri näy muuta kuin Biltemassa.
Urpo Huuskonen oli 47-vuotias, kun Voikkaan tehdas suljettiin.
- Aika kovana koin sen tilanteen. Olin 10 vuotta liian vanha nykyisiin töihin ja 10 vuotta liian nuori eläkeputkeen. Mutta onnistuin saamaan töitä Gaia Consultingilta. Tuttava oli Kouvolan toimiston johtajana ja halusi katsoa, miten teollisuusosaaminen istuu heidän palveluihinsa. Hehän auttavat yrityksiä erilaisissa selvityksissä, vaikkapa hiili- tai vesijalanjälkien laskemisessa, energiakysymyksissä.
Konsultointia Huuskonen teki reilut neljä vuotta.
- Mutta minun tehtävä on enemmän teollisuuspuoli, ja firma teki ohjelma-arviointeja EU-hankkeisiin, joissa teollisuuspuoli ei saanut olla liian vahva. EU:n mukanaolo hankaloitti tiettyjen hankkeiden edistämistä. Vuoden 2010 aikoihin vanhat voikkaalaiset alkoivat muistutella, että olin puhunut jostain ihmeen työosuuskunnasta. Huomasin, että osuuskunnan kanssa voitaisiin tehdä Gaialle keikkoja ja muille myös. Perusajatus osuuskunnassa oli antaa mahdollisuus muutamille, jotka tekisivät konsulttitöitä. Tämä on toistaiseksi toiminut hyvin. Toisen vuoden jälkeen alkoi tulla pitempiaikaisia toimeksiantoja, ja niillä on päästy eteenpäin. Asiakkaat ovat tällä hetkellä yhtä helsinkiläisyritystä lukuunottamatta Kouvolasta ja Kotkasta. Osuuskunnalla on 14 jäsentä, Huuskonen kertoo.
Urpon jutellessa puhelin soi useampaan kertaan, ja pakko on vastata. Nyt ei kuitenkaan autella osuuskunnan puitteissa, vaan Kettumäen kansanpuistosta pirautellaan.
- Olin siellä kesällä kotaprojektissa. Nyt siellä huuva ei vedä, ja nosturi kiukuttelee. Olin muuten Kinnossakin yhden kauden palkkatöissä, samoin pellettien valmistaja Deletecillä puoli vuotta projektipäällikkönä. Kehiteltiin ja rakennettiin kuivausmenetelmää ja prosessia.
Nyt Urpo Huuskonen on Cimson koulutuspalveluilla kolmatta vuotta.- Sielläkin on silloin tällöin tullut tuntiopettajan töitä. Kurssit on usein uravalmennusta ja valmennusta työnhakuun. Käytän siellä itseäni esimerkkinä: täytyy vaan uskaltaa kysyä töitä. Ainahan työtä vailla ei jaksa olla positiivinen, no silloin ei kysellä töitä. Mutta taas kun tuntee jaksavansa, lähtee vaan liikkeelle ja kasvattamaan ystävä- ja tuttavapiiriä. Ne on tärkeitä linkkejä, ja sieltä ne tehtävät useimmiten löytyy.
Huuskosella riittää energiaa myös kotiseutuharrastukseen. Urposta Kuusankoski-seura sai viime syksynä uuden puheenjohtajan. Politiikkaa Huuskonen on "harrastanut" kaiken aikaa. Tällä hetkellä hän on keskusvaalilautakunnan jäsen.
- Viimeksi olin ehdolla valtuustoon, mutta äänet ei riittäneet. Yhteisten asioiden hoito kiinnostaa, hän sanoo, ottaa takkinsa ja lähtee kohti Kettumäen kansanpuistoa. Työ kutsuu.
