Urpo Huuskonen - teollisuusosaaja on pystynyt muuntautumaan

Urpo Huuskonen on niitä harvoja voikkaalaisia, jotka suostuivat sanomaan jotain julkisestikin, kun Voikkaan tehdas ajettiin alas vuonna 2006. Muuten hän on tyypillinen yhtiöläinen: hallitsee hommansa paperinteossa, osaa kertoa siitä sujuvasti ja kansantajuisesti eikä leveile osaamisellaan ennen kuin siitä erikseen tivataan. Voikkaan jälkeen hänen uransa lähti uuteen alkuun omin ponnisteluin.

Urpo syntyi iltatähtenä pilkanmaalaiseen pienviljelijäperheeseen, jolla on tehdastausta.
- Vaari aloitti Voikkaan tehtaalla viime vuosisadan alussa. Hän pääsi 30-luvulla eläkkeelle koneenhoitajana. Isäkin kävi Voikkaalla kesätöissä, purkamassa vaunuja kuorimolle, mutta hänelle hommattiin maatila. Isää ei oikein luvut kiinnostaneet kuten muita sisaruksia. Isän jälkeen minäkin pidin sitä tilaa sivutoimisesti samalla kun olin tehtaalla töissä - erittäin sivutoimista maanviljelyä. Saatiin tila pidettyä hengissä, ja nyt siellä jatkaa tytär, Huuskonen kertoilee täsmälliseen tapaansa.

Suvussa ja tuttavapiirissä on ollut niin paljon tehtaalaisia, että sanonta 80-luvulta pitää Urpollakin paikkansa.
- Että jos Kuusaalla alkaa jakaa markan jokaiselle vastaantulijalle, joka ei ole tehtaalla töissä, niin viidelläkympillä kävelee koko päivän.

Pilkanmaasta näkyy Voikkaan tehdas. Kuva: Jukka Airola

Urpo itse kävi keskikoulun ilman että luvut juurikaan kiinnostivat. Hän meinasi saada maantiedosta ehdot.
- Vältyin niiltä, kun kerroin opettajalle, että en ole menossa lukioon vaan ammattikouluun, Urpo hekottelee.

Kunnallinen ammattikoulu oli juuri aloittanut toimintansa Kuusankoskella - nythän se on jo lopettanutkin. Ammattikoulussa Huuskonen valitsi prosessipuolen. Sen jälkeen hän kävi vielä Kymiyhtiön ammattikoulun.
- Siihen aikaan oli sapluuna, että kaksi vuotta yleistä ammattikoulua ja yksi vuosi yhtiön. Aikaisemmin yhtiön ammattikoulu oli kolmivuotinen, uudessa mallissa saatiin sitten sama oppi. Minun aikana ei enää luvattu, että ammattikoulusta pääsee suoraan töihin Kymiyhtiöön, mutta kyllä meidän kurssilta kaikki pääsi silloin vuonna -78.

Huuskosen ura yhtiöllä alkoi Voikkaan tehtaalta.
- Sisääntuloammatti oli putsari. Nuorilla pojilla oli erilaisia siivous- ja kärräystehtäviä. Ammattikouluaikana käytiin opissa kolmeen sisääntuloammattiin: pituusleikkurin apumies, prässipoika eli puristinhenkilö ja muistaakseni hylsälle töihin, eli paperirullan sisällä olevia hylsyjä pätkimään ja heloittamaan. Puristinhenkilön paikka oli ensimmäinen vakanssi, johon otettiin naisiakin vuorotyöhön, siksi nimitys muuttui prässipojasta puristinhenkilöksi. Heloittamisessa hylsyn päähän lyötiin rautahelat, koska siihen aikaan jotkut painokoneet jarrutti ja kiihdytti rullaa kiilalla, ja se vaati helan, jotta rulla kestää.

Armeijan jälkeen Urpo lähti Tampereelle teknilliseen kouluun.
- Ennen lukuvuoden alkua, armeijan jälkeen, menin pakkariksi, ja silloin olin kaikilla koneilla reservipakkarina. Opiskeluvuosina pääsin joka kesä yhtiölle töihin. Yhtenä vuonna tosin en saanutkaan kutsua sinne ja ajattelin, että täytyy keksiä jotain muuta. Kaverini oli saanut viestin tulla ja meni tehtaalle. Virtasen Jorma ihmetteli, että missäs se Urpo on. Kaveri kysyi, että onko Urpollekin sitten hommia, kun oli ymmärretty että ei ole. "Onhan tääl sen verran hommia", Virtanen sanoi ja kaveri soitti minut paikalle. Yhtenä kesänä olin varastossa tavallaan pomona, yhden kesän labrassa kesä-erkkinä, Erkki Raschkan lomittajana.

Urposta kasvoi isona lukumies, maantiedon ehtojen uhka naurattaa vielä.

Teknillistä koulua Urpo kävi yhden vuoden ja pyrki jo keväällä opistoon. Tällä kertaa hän pääsi sinne parhailla pisteillä ja tuli valittua luokanvanhimmaksi.
- Saatiin mm. vanhat kokeet kiertoon luettavaksi ennen tenttejä. Pieniä retkiä organisoin, ja olin aktiivinen paperikerhossa, joka piti ravintolaa ja hankki rahaa erilaisiin happeningeihin. On täs vähän oltu kapakoitsijakin, Urpo leuhkii.

Insinööriopinnot kestivät neljä vuotta.
- Siihen aikaan opiskelu oli koulumuotoista, aamukahdeksasta iltapäivään neljään. Ei sellaista kuin nykyään, kun netistä yritetään katsella kaikkea. Luvut maittoi paremmin kuin keskikoulussa.


Tikutkin talteen

Teknillisen opiston jälkeen Urpo Huuskonen palasi vuonna -85 keväällä Voikkaan tehtaalle. Silloin siellä oli menossa PK11:n muutos, joka alkoi päällystämöllä. Hiomon puolella tehtiin lajittelun muutosta.  Huuskonen tuli projektiin käyntiinajajaksi ja Pekka Valokarin aisapariksi. Valokari oli käyttöinsinöörinä, Huuskonen tutkimus- ja kehitystehtävissä.
- Hiomolla muutos oli iso, Voith-hiomon sanomalehtihiokkeesta alettiin tekemään LWC-hioketta. Kuitenkin massamäärinä ajettiin enemmän hioketta 16:lle ja 17:lle. Tarvittiin tarkkuutta, että päällystävälle koneelle lähtevä massa oli riittävän laadukasta - siinä ei saa tikkua olla senkään vertaa mitä sanomalehdessä, Huuskonen kertoo.

Voikkaalla tehtiin sanomalehtipaperi MFC:tä ja SC-paperia.
- Kun olin Voikkaalla, PK 14 teki pakkakäärettä rullien suojaksi kuljetuksiin. Merikuljetuksissa laitetaan ensin tervapahvi kosteussuluksi, sitten PK14:n tekemä suojapaperi, ja sitten päätylaput aaltopahville. Päätylapuissa luki Finnpap, tehtaitten yhteisen myyntiorganisaation nimi.

Silta Pilkanmaasta tehtaalle. Kuva: Jukka Airola

Kaikki Voikkaan koneet olivat alkuaan sanomalehtikoneita.
- Jopa 18, joka lähti käyntiin vuonna -68. Mutta kun isoja sanomalehtikoneita tuli sinne sun tänne, ei sitä laatua enää mahtunut Voikkaalta markkinoille niin paljon. Osa koneista muuttui SC-koneiksi. Sitä paperia näki esim. Seuran sivuilla, ei-päällystettyä paperia. Siinä savi on ajettu kuiturakenteen sisään, ei pintaan. Osa kyllä jää pintaan, pinta kalanteroidaan eli kiillotetaan, Huuskonen kertoo ja kuvailee elävästi, miten paperin pinta muodostuu telojen erilaisten pintojen harjatessa myötä- ja vastasukaan. Jos massassa onkin tikku, se voi tehdä telaan kuopan. Silloin tela hiotaan taas tasaiseksi, ja homma jatkuu.

Vuoden -86 kesällä Huuskonen sai nimityksen hiomon kakkoskäyttöinsinööriksi ja oli tässä tehtävässä 18 vuotta.
- Hiomossa tuotetaan mekaanista massaa hiomalla puuta kiveä vasten. Kivi värisyttää puun kuituja, jolloin ligniini pehmenee 140 asteessa, Urpo kuvailee ja nostaa pöydältä paperipalan osoittaakseen miten läpinäkyvää sellu on, tai miten "sellulla on huono opasiteetti". - Tätähän voi valoa vasten lukea melkein molemmin puolin. Ja tämäkin on 80-grammaista paperia - sanomalehti on usein 52- tai jopa 48-grammaista. Mutta harvemmin niistä kuvat näkyy läpi, koska mekaaninen massa antaa paperille läpinäkymättömyyttä. Päällystetyt paperit ikään kuin maalataan savella, jolloin opasiteettia saadaan lisää.
 
Herää kysymys, millä mielellä käyttöinsinööri tarttuu painettuun sanaan. Lukeakseen sisältöä vai arvioidakseen millaiselle paperille teksti on painettu. Mutta esitys jatkuu, nyt kuulen, miten kiveä vasten hieromalla saadaan kivihioketta, SGW:ta, paineetonta hioketta.
- Voihtin koneessa oli vaan kivi alla, ja puupinoa painettiin sitä vasten. Uittamalla massassa kiveä se  puhdistui ja tuli taas ottamaan uuden kerroksen pintaansa ja luovutti sen eteenpäin. Noin yksi prosentti massaa ja 99 prosenttia vettä, siitä se lähti lajitteluun. Ensimmäisessä lajittelussa tuli erilaisia päreitä koneesta ulos, ne lajiteltiin. Pienemmät tikut lajiteltiin eroon, ja jos massa oli riittävän hyvää, se meni paperikoneelle.

Sitten siirrytään painehiokkeeseen, ja sen Urpo selittää yhtä järkeenkäyvästi.
- Tampellan kehittämä systeemi, jossa paineistamalla hiomakone sinne saadaan korkeamman asteiset suihkuvedet. Normaalikoneessa vesi on noin 80-asteista, Urpo kertoo. Säikähdän, että olen takuulla kuunnellut kertomusta suu auki ihaillen, sillä se vilahtelee hienoja termejä ja näkyjä: keskipakopumppu, alkaa kavitoimaan, kaasukupla joka estää virtauksen, puskusyklooni. Herään todellisuuteen Urpon kuvaillessa "...suht koht hyvin säilyttää vaaleutensa, ei muutu ruskeaksi, koska mitä korkeampi lämpötila, sen tummempana massa tulee koneesta..." Tarina jatkuu valkaisusta ja syystä, joka johtaa paperin tummumiseen. Hei, tämän minäkin olen vanhoista sanomalehdistä huomannut!

Vai näin perinpohjaista tietoa tehtaalla tarvitaan sellua ja paperia tehtäessä. Porttien ulkopuolelta voi vain arvailla, mitä kaikkea osaamista niiden sisällä vaaditaan, että syntyy paperia eri tarpeisiin. Huuskonen tietää kaiken lisäksi muidenkin puunjalostustehtaiden sellunvalmistuksen menetelmät ja tuotteet eri puolilla Suomea. Nyt ja menneinä vuosikymmeninä. Ja mihin papereihin erilaisia sellutuotteita käytetään. Että sillä lailla.

Ne tikut ja päreet jäivät äsken askarruttamaan. Mutta ei huolta: niitä lajitellaan niin kauan, että ne pääsevät lajittimesta läpi ja mukaan selluseokseen, joka kelpaa paperikoneelle. Kaikki säästetään, mikä voidaan. Ja nykyäänhän säästetään yhä enemmän talteenoton kehittymisen myötä.

Urpo Huuskonen on synnynnäinen opettaja. Kysäisen ohimennen, mikä ero on sulfaatti- ja sulfiittiselluloosan teossa, ja hän latelee ulkomuistista koko prosessin lukemattomine käänteineen ja aineineen. Samalla selviää, miksi sulfaatti haisee metyylimerkaptaanille, sulfiitti ei. Kuunnellessa tuntuu, että noinhan se on, ja melkeinhän tässä itsekin osaisi sellua tuolla reseptillä keittää. Onneksi Urpo ei menettänyt lukuhaluja keskikoulussa kokonaan, erikoista että jollekin tuollaiset jutut on niin itsestäänselviä. Mutta harmi, että noilla tiedoilla ei sitten 2006 tapahtumien jälkeen ollutkaan käyttöä.

Jos on tehnyt töitä duunariporukassa ja koulutuksen jälkeen palaa samojen kavereiden kanssa työskentelemään insinöörinä, niin sehän voi mennä hyvin tai huonosti.
- Jaa, en minä koskaan huomannut hankaluuksia, puheliaana ihmisenä en välittänyt mistään hierarkioista. Tietysti kriisitilanteissa piti olla insinöörin roolissa. Mutta tavallisessa arjessa minulle kuului ongelmien etsintä ja kehitystyö, muille taas heidän omat työnsä. No, kyllä vielä -85 joku saattoi huokaista että insinööri tuli, nythän minun ei tarvikaan ratkaista pulmaa. Mutta minä halusin katsoa tilanteet yhdessä työntekijäporukan kanssa. Tiiminähän asiat ratkaistaan. Osastojen välilläkin rakensin asioita siihen suuntaan, että hyvä paperirulla meillä kaikilla on yhteinen tavoite, ja asiakkaan tyytyväisyys.

Kartelli päätti tuotannosta ja myynnistä

Finnpap oli kiinnostava vaihe suomalaisessa puunjalostusteollisuudessa. Finnpap eli Suomen Paperitehtaiden Yhdistys oli vuodesta 1918 vuoteen 1996 toiminut suomalaisten paperinvalmistajien yhteinen myyntiorganisaatio. Urpo Huuskosen tulkinta on selkeä.
- Se oli kartelli, jonka kautta kaikki Suomessa tuotettu paperi meni maailmalle. Finnpap jakoi tilauksia tehtaille. Se oli myyntikonttori - Japanissahan niitä sanotaan kauppahuoneiksi. Se oli silloin muotia ja tapa. Finnpap oli erittäin tärkeä vuonna -85, kun aloitin insinöörihommat. Huomasin, että paperihan ikään kuin myytiin Finnpapille. Se myi asiakkaille mieluiten hyvää paperia, ja siksi laatua piti kehittää. Ja missä laadussa oli eniten kysyntää, siihen koitettiin koneita suunnata. Tosin kotimaahan paperi taidettiin myydä tehtailta suoraan, mutta sen osuus oli suhteellisen pieni.

Voikkaan tehdas 40-luvulla. Kuva Kymiyhtiön korttikokoelmasta

Kun tehtaiden yhteinen Finnpap hoiti myynnin, Kymiyhtiöllä oli pelkästään asiakaspalvelu, ei myynti- tai markkinointiosastoa.
- Kun tuli valituksia, asiakaspalvelu hoiti keskustelut.

Huuskosen aikoina paperia valmistettiin myös varastoon, ei pelkästään tilausten mukaan.
- Esimerkiksi Venäjän kauppa oli aika varmaa, Pravdankin tilaus. Jos ei ollut muuta ajettavaa, niin tehtiin sinne painopaperia - sehän oli aina samankokoista rullaa, laatu oli tiedossa. Sitä saatettiin tehdä varastoon isoja määriä. Välillä varastopaikkoja etsittiin kylältäkin. Peroxidin iso punainen lato oli joskus Voikkaan paperia tupaten täynnä. Täytettiin myös satama- ja terminaalivarastoja. Tiedettiin, että kyllä se tilaus kuitenkin tulee, että Pravda tilaa Voikkaan paperia miljoona tonnia. Heidän viisivuotissuunnitelmassa oli sovittu näin.

Voikkaa teki paperia myös Hufvudstadsbladetille.
- Kun sitä otettiin ajoon, ajettiin yksi päivä, ja siinä oli suunnilleen vuoden paperit valmiina. Ajot tehtiin mielellään niin, että varastoa käytettiin hyväksi. Mutta 80-luvun lopulla syntyi ajatus, että varastoihin sitoutunut raha oli pahasta. Paperin pitää olla joko metsässä pystyssä tai painokoneessa. Koitettiin pienentää puuvarastoja ja varaosavarastoja. Ennenhän ainakin vähän erikoisempia varaosia pidettiin omassa varastossa. Jos koneesta hajosi kivitela, mentiin tiilivarastosta hakemaan uusi, pistettiin koneeseen ja jatkettiin ajoa.
- Tai sitten on pooli, että jotain osaa on Suomessa vain yksi ja sitä kytistämässä viisi konetta. Keltä se ensin hajoaa, sille menee nopeasti uusi tilalle. Jos toiselta hajoaa samalla viikolla, se saa odottaa pitkään. Se on sitä riskinhallintaa, jota tehdastyö viime kädessä on aina. Tuote on vain rahantekoväline, jos filosofisesti ajatellaan. Tosin jos ei tuotetta tule, koko ansaintalogiikka tietysti häviää.

Joskus koneet pantiin seisomaankin. Jos hintaa haluttiin ylöspäin tai jos tuotetta ei saatu kaupaksi, Finnpap jakoi seisokkeja tehtaille.
- Minulle tuli käsitys, että se oli Finnpapin käsissä, että aiheutetaan pula markkinoille, jolloin hinnan pitäisi nousta. Tuli käsky, että tuo kone seisoo tuon viikon, tehdään silloin huoltoja. Ensimmäiset päivät puunattiin konetta ja ihmiset teki pitemmän aikavälin hommia - huoltoa, siivousta. Jos joku halusi lomaa, siinä oli hyvä hetki ottaa. Ei koneella tarvittu täysmiehitystä sen seisoessa, mutta työntekijöitä ei lomautettu. Lomautukset alkoivat vasta -92 lamassa.

"Voi voi voikkaalaisia"

UPM on fuusioitunut eri firmojen kanssa lukuisia kertoja 1900-luvulla. Vuonna 1985 silloinen Kymi-Strömberg yhdistyi lappeenrantalaisen Kaukas Oy:n kanssa. Voikkaa siirtyi Kaukaan hoteisiin, vaikka samaa konsernia Kuusaanniemen kanssa oltiinkin.
- Kulttuurierot tehtailla oli selvät, mutta en kokenut sitä kovin pahaksi. Olin ylempien toimihenkilöiden edutajana yt:issä ja mukana rakentamassa henkilöstörahastoa. Siinä huomasin, että toimitusjohtajaksi tullut Casimir Ehrnrooth oli lappeenrantalaisille läheinen, meille etäinen. Kaukaalaiset kokivat vähän, että me oltiin riippana. Että voi voi Voikkaata, eikös ne nyt tätäkään... Mutta heillä oli paperinteko ollut menestystarina kaiken aikaa. Voikkaalla paperia oli tehty jo sata vuotta, ja siinä oli menestyksen lisäksi tullut vähemmän menestyksekkäitä hetkiä. Kaukaalaiset  miettivät, kannattaako sanomalehtipaperia tehdä ollenkaan, ja niin PK18 muutettiin päällystäväksi koneeksi. Tänä päivänähän taas sanomalehtikoneilla ainoina on kohtuullinen tilauskanta, vaikka ei niilläkään volyymi kasva. Olikohan PK18:n muutos hyvä, kone oli kuitenkin tehtaan syömähammas, joka toi talolle rahaa sanomalehtipaperin tekijänä. Toisaalta Kaukaaseen yhdistyminen toi meille painehiomon. 90-luvun alun lama olisi ollut tehtaalle vaikea paikka ilman painehiomoa, Huuskonen arvuuttelee.

 Vuonna 2006 Voikkaan tehdas päätettiin sulkea. Se oli ensimmäinen kokonaisen suuren tehtaan alasajo koko maassa.
- Ei sitä millään meinannut uskoa, että näin pääsi käymään. Tehtaallahan ajettiin tuotantoennätyksiä, olisiko niitä pitänyt pystyä ajamaan jo aikaisemmin? Toisaalta markkina supistui, ja konsernin johto varmaan mietti, suljetaanko yksi kone sieltä, toinen täältä vai yksi tehdas kokonaan. Voikkaalla oli jo suljettu kaksi konetta, 11 ja 18 kantoivat koko tehdasalueen kuorman. Ei niiden kantokyky riittänyt, vaikka 11:n tuote kävi hyvin kaupaksi. LWC oli jo hiipumassa silloin; aikakauslehtiä ja suoramainontaa käytettiin vähemmän. Nythän niitä ei enää juuri näy muuta kuin Biltemassa.

Urpo Huuskonen oli 47-vuotias, kun Voikkaan tehdas suljettiin.
- Aika kovana koin sen tilanteen. Olin 10 vuotta liian vanha nykyisiin töihin ja 10 vuotta liian nuori eläkeputkeen. Mutta onnistuin saamaan töitä Gaia Consultingilta. Tuttava oli Kouvolan toimiston johtajana ja halusi katsoa, miten teollisuusosaaminen istuu heidän palveluihinsa. Hehän auttavat yrityksiä erilaisissa selvityksissä, vaikkapa hiili- tai vesijalanjälkien laskemisessa, energiakysymyksissä.

Konsultointia Huuskonen teki reilut neljä vuotta.
- Mutta minun tehtävä on enemmän teollisuuspuoli, ja firma teki ohjelma-arviointeja EU-hankkeisiin, joissa teollisuuspuoli ei saanut olla liian vahva. EU:n mukanaolo hankaloitti tiettyjen hankkeiden edistämistä. Vuoden 2010 aikoihin vanhat voikkaalaiset alkoivat muistutella, että olin puhunut jostain ihmeen työosuuskunnasta. Huomasin, että osuuskunnan kanssa voitaisiin tehdä Gaialle keikkoja ja muille myös. Perusajatus osuuskunnassa oli antaa mahdollisuus muutamille, jotka tekisivät konsulttitöitä. Tämä on toistaiseksi toiminut hyvin. Toisen vuoden jälkeen alkoi tulla pitempiaikaisia toimeksiantoja, ja niillä on päästy eteenpäin. Asiakkaat ovat tällä hetkellä yhtä helsinkiläisyritystä lukuunottamatta Kouvolasta ja Kotkasta. Osuuskunnalla on 14 jäsentä, Huuskonen kertoo.

Urpon jutellessa puhelin soi useampaan kertaan, ja pakko on vastata. Nyt ei kuitenkaan autella osuuskunnan puitteissa, vaan Kettumäen kansanpuistosta pirautellaan.
- Olin siellä kesällä kotaprojektissa. Nyt siellä huuva ei vedä, ja nosturi kiukuttelee. Olin muuten Kinnossakin yhden kauden palkkatöissä, samoin pellettien valmistaja Deletecillä puoli vuotta projektipäällikkönä. Kehiteltiin ja rakennettiin kuivausmenetelmää ja prosessia.

Nyt Urpo Huuskonen on Cimson koulutuspalveluilla kolmatta vuotta.
- Sielläkin on silloin tällöin tullut tuntiopettajan töitä. Kurssit on usein uravalmennusta ja valmennusta työnhakuun. Käytän siellä itseäni esimerkkinä: täytyy vaan uskaltaa kysyä töitä. Ainahan työtä vailla ei jaksa olla positiivinen, no silloin ei kysellä töitä. Mutta taas kun tuntee jaksavansa, lähtee vaan liikkeelle ja kasvattamaan ystävä- ja tuttavapiiriä. Ne on tärkeitä linkkejä, ja sieltä ne tehtävät useimmiten löytyy.

Huuskosella riittää energiaa myös kotiseutuharrastukseen. Urposta Kuusankoski-seura sai viime syksynä uuden puheenjohtajan. Politiikkaa Huuskonen on "harrastanut" kaiken aikaa. Tällä hetkellä hän on keskusvaalilautakunnan jäsen.
- Viimeksi olin ehdolla valtuustoon, mutta äänet ei riittäneet. Yhteisten asioiden hoito kiinnostaa, hän sanoo, ottaa takkinsa ja lähtee kohti Kettumäen kansanpuistoa. Työ kutsuu.

 

Eilan vaiheita 24. Kihloihin!

Elämä on muutakin kuin rakkautta ja romantiikkaa, se on joskus myös ruusuilla tanssimista. Kulunut sutkaus pitää täsmälleen paikkansa Eila Piirikkälän elämässä kesällä 1946. Kesä alkaa kavereiden häitä juhlien. 1. kesäkuuta, lauantaina: "Penan kanssa Talvalan Irren häissä Ky.talolla. Oikein hauskaa oli. Heidät vihittiin kirkossa. Senjälkeen kävimme Pentin kotona, sitten meillä ja meiltä lähdimme kaikki - äiti, Lahtelaiset, Salme ja Olli ja Pena talolle."

Seuraavana päivänä Eila on Myllykoskella laulujuhlilla. Tarina ei kerro, millä laulujuhlilla. Maanantaina hän on kansantanssiharjoituksissa. Ja uutinen Pentistä: "Pentti on ensimmäistä päivää osastollamme töissä." Eila oli aloittanut tammikuussa Kymiyhtiön rakennusoastolla oltuaan sitä ennen Kuusankosken Voimalan rakennuksen ja tehdasrakennuksen konttoritöissä, varastolla ja ihan alussa, vuodesta 1935 konttorissa. Juoksutyttönä, kuvittelisin, tuollainen 14-vuotias tyttönen. Nyt siis nuoripari oli samalla osastolla.

Kiirettä pitää, koska Eila ei ehdi raportoimaan kalenteriinsa kuin silloin tällöin. Helluntaina 9.5. hän on "Kentällä tanhuharjoituksissa ja illalla Penan kanssa Sääksniemessä." Maanantaina, toisena helluntaipäivänä "Voimistelujuhlissa tanhuamassa urh.kentällä. Illalla seurat. (seuratalolla?) voimistelujuhlissa. Pena oli myös. (Ikävä ilma)" Tiistaina Eila käy eräässä kokouksessa seuratalolla, ja Kukkosen täti, Kirsti ja Elvi vierailevat Mäyrämäellä.

Mitä ihmeen voimistelu- ja urheilujuhlia Kuusaalla vietetään tämän tästä, sillä 16.6. "Pena lähti Mikkeliin käymään. Olin päivällä urheilujuhlissa ja illalla Elvin kanssa Napan lavalla."

Viikko hiljaista, sitten merkintä juhannuksesta.  Lauantai 22.6. "Lähdimme Pena, Viivi, Leo, Sike, Ami, Lehtiset, Rouhiaiset ja Riuttalat Urajärvelle juhannusta viettämään. Siellä pojilla oli vuokrattuna saari. Menimme Lehtisen autolla." Vuonna -46 juhannusta víetettiin päivämäärän, ei viikonpäivän mukaan. Sunnuntai 23. kesäkuuta: "Juhannusaatto. Vietin sen Urajärvellä. Kesäyö, kesäyö, leiri hiljaa nukkuu, nuotiossa tuli räiskyen palaa..." Ja juhannuspäivänä maanantaina: "Tästä päivästä ei voi kirjoittaa. Sen voi vain kokea - elää. Voi suven ihanuutta."

Seuraa arkiviikko, mutta lauantaina melkein sama porukka lähtee taas Urajärvelle. Sunnuntaina "Paluu takaisin illalla. Kuinka haikeaa se lähtö aina onkaan." Ehkä tiistaina helpottaa, sillä Eila ja Pena ovat "Seuratalolla eräässä illanvietossa." Nelly-sisko tulee Lahdesta Kuusaalle käymään.

Tiistaina 2.7. Pena sitten rohkaisee mielensä. "Illalla Penan kanssa S:niemessä ja kun tulimme kotiin kosi Pena, t.s. kysyi koska menemme ostamaan sormukset. -------------------- Tuo viiva kuvaa kaikkea sitä mitä en osaa sanoa." Torstai 4.7. "Tänään Pena kävi puhumassa äidille. Kuinka jännittäviä päiviä - kuinka uskomattomilta tuntuvia." Impi-äiti oli suoraviivaisempi puheissaan. Äiti ja isä kertoivat, että Pentti oli pyytänyt Impiltä Eilan "kättä ja sydäntä", ja Impi oli kuitannut: "Vie koko likka."

Perjantaina: "Illalla Niemisellä. Pelkäsin niin, että voin melkein pahoin." Ja lauantaina juhlitaan jälleen kavereiden häitä, nyt Katajamäen Vienon, ja sieltä nuoripari painelee vielä Sääksniemeen tansseihin. Vävy kunnostautuu  anopin silmissä maanantaina: "Penan kanssa mullittamassa meidän perunamaata."

Kihlajaiset saavat aikaan monenlaista tohinaa. Keskiviikkona "Pena oli meillä illalla ja kirjoittelimme kihlakortteja. Aamulla lähdemme Lahteen ostamaan sormukset." Torstaina "Lähtö Lahteen. Kävimme ostamassa sormukset ja olimme lopun aikaa Nellyllä. Sain Pentiltä ihania punaisia neilikoita ja Nellyltä gladioluksia."

Mylläkkä kotona jatkuu perjantaina. "Siivosimme kovasti Salmen kanssa. Äiti tuli illalla kotiin Kausalasta." Ja lauantaina: "Kauhea touhu päällä koko päivän. Olemme siivonneet, leiponeet ja järjestäneet kaikenlaista. Illalla vielä Pentin kanssa Karlssonin Matin häissä seuratalolla."

Pitihän uutinen kertoa kaikelle maailmalle. Sivu Eilan leikekirjasta

Sunnuntaina 14.7. se on sitten virallista. "Kihlajaiset. Pentiltä 5 ihanaa tummanpunaista ruusua sekä hopeinen rintaneula. Kotoa ruusuja myös. Vieraina Pentin vanhemmat, Hakalat, Kukkoset ja Viljakaiset, myös Aati ja Greta." Ruusuilla tanssiminen jatkuu maanantaina ja tiistaina. "Ruusuja, ruusuja, orvokkeja ja kaikkia kukkia on tullut koko päivän. Ihanaa! Illalla kaikki äiti, Salme ja minä Niemisillä - Pentin kotona. Ostin neilikoita Pentin äidille." "Yhä vain kukkia ja taas kukkia! Sähkösanoma Antilta! Kerhon porukka oli meillä illalla."

Keskiviikkona nuoripari pakenee hälyä. "Lähdimme Pentin kanssa saareen "lepäämään" tämän hermojännityksen jälkeen. Meillä oli teltta mukana." Torstaina "Olemme vain lukeneet ja laiskotelleet. Kauniit ilmat ovat suosineet meitä." Perjantaina "Viivi ja Leksa tulivat tänään saareen. Heillä oli matkaradio mukana. Oli niin rattoisaa, kun he tulivat."

Lauantaina sitten kotiinpäin. "Meidän täytyi tänään lähteä kotiin, kun huomenna on Pokin Irjan ja Kiurun Paulin häät. Kukkia ja onnitteluja oli taas tullut lisää, kun tulimme kotiin. Illalla olimme Sääksniemessä." Sunnuntaina on neljännet häät tänä kesänä. "Irjan ja Paulin häissä. Siellä oli ruokaa niin paljon kuin jaksoi ja halusi syödä. Muutenkin oikein hauskat häät." Ei ihme, että ruokaa riittää, ollaan Ruotsulassa ison talon tyttären häissä. Eila ja Irja ovat ystävystyneet poikakavereidensa kautta. Pentti ja Pauli ovat nimittäin olleet kämppäkavereita opiskellessaan Tampereen teknillisessä opistossa. Tytöt ovat matkustaneet yhdessä herroja tapaamaankin Tampereelle.

Penan opiskelukavereilta satelee sydämellisiä onnitteluita.

Nämäkään häät eivät ole sesongin viimeiset. Seuraavana perjantaina Eila käy ensin kuoron lauluharjoituksissa Lundbergin 60-vuotisjuhlaa varten. Kuoro laulaa hänellekin "Runsaammin riemua". Lauantaina "Laineet tulivat Lahdesta Hilkan häihin. Häissä illalla Ky.talolla. Pena oli niin kultainen taaskin tänään. Kävin välillä kuoron kanssa Lundbergeilla laulamassa ja sitten taas häihin."

Sunnuntaina on jo muutakin tekemistä. "Päivällä esteratsastuskilpailuja seuraamassa Penan kanssa ja illalla elokuvissa. Pinochio." Maanantaina ei merkintää, tiistaina: "Sääksniemessä illalla!" Ja heinäkuun viimeisen päivän merkintä: "Lähdin tänään Heinlahteen Eilan ja Pirren luo. Heillä on oikein hauska koti."

Timo Hasari, puunhankinnan osaaja piipun juurelta

Timo Hasari on nähnyt Kymiyhtiön - UPM:n  puunhankinnan muutokset työuransa aikana. Hän tuntee kuljetusreitit niin raiteilta kuin maanteiltäkin ja osaa kertoa, kuinka mittausmenetelmät ovat automatisoituneet viime vuosikymmeninä. Uran varrella Hasari on nähnyt monta merkillistä asiaa, kuten kamiinoita ja suden tehtaalle tuodun puutavaran joukossa.

Timo Hasarilla on elävät muistot nuoruusvuosiensa asuinpaikasta Sikomäestä. Hänen perheensä muutti Suopellolta yhtiön asunnosta omaan taloon Voikkaalle. Timon isä oli yhtiöläisiä, Voikkaan paperitehtaalla, viimeisinä työvuosinaan koneenhoitajana PK15:llä. Timon tarina vahvistaa käsitystä Sikomäestä Voikkaan Pispalana, niin idyllisiltä kuvaukset kuulostavat.
-  Viisikymmenluvulla mäki oli sokkeloinen ja täynnä pieniä torppia. Alue tuli minulle erittäin tutuksi, koska kannoin sinne postia nuorena kolme vuotta. Nyt se on muuttunut, sinne on tullut isoja taloja vanhojen joukkoon.

Virtakiven sauna Kymijoen rannassa oli alueella asuvien monitoimikeskus. Timon nuoruudessa 1950-60-luvulla kylpöjiä Virtakivessä riitti, koska monellakaan sikomäkeläisellä ei ollut omaa saunaa.
- Kaikki yhtiöläiset alueelta kävi siinä. Jopa läheisellä rinteellä olevasta virkamiestalosta asukkaat kävivät saunomassa, "herrojen puolella". Sillä puolella oli saunassa pesijä. Samasta ovesta mentiin, samat portaat alas, mutta työläisporukka meni oikealle, herrat vasemmalle, Hasari naurahtaa.

Saunarakennuksessa oli myös kovassa käytössä ollut pakari, iso pesutupa ja mankeli. Joessa oli aikoinaan kova virta, eikä monikaan uskaltanut lähteä uimaan.
- Ite en pelännyt, aika monta kertaa tuli uitua Mansikkasaareen ja takasin - ihan vastarannalla on saari, jota moni ei edes huomaa. Uidessa pärjää hyvin, kun osaa käyttää virtaa hyväkseen. Kun lähti saunarannasta, virta vei tehtaalle päin. Mutta kun tuli koste, akanvirta, niin sitä myöten pääsi taas ylöspäin. Siinä sai virran kanssa pelata aika mukavasti.

Uinti ei jäänyt pelkkään Mansikkasaaren valloitukseen. Viidentoista huitteilla Timo kauhoi moneen kertaan niin Tuhosaariin kuin Tehtaansaareenkin.
- Kaikki ne väylät olen uinut edestakasin. Paljon kalastettiin. Käytiin Sopasenrannassa onkimassa, sieltä sai hyvin ahvenia ja särkiä, virvelillä haukiakin. Sikomäkeläisillä oli myös veneitä, 60-luvun lopulla jo moottoriveneitäkin.

Timo jakoi siis lehtiä ja kirjeitä voikkaalaiskoteihin. Postin paikan saamisessa Timon äidillä oli sormensa pelissä. Tämä kysyi Sikomäen postinjakajalta Veli Turkkilalta pojalle töitä, ja siellä sattuikin juuri vapautumaan jakajan paikka.
- Olin Lahdessa sukulaisten luona katsomassa Salpausselän kisoja. Äiti soitti sinne, että nyt olisi paikka, tule äkkiä opettelemaan. Ensin jaoin sunnuntaisin, sitten kesäisinkin, kolmospiiriin. Se alkoi seuratalon vierestä vaatturi Ehkolan talosta ja jatkui Voikkaantien vartta Lapinmäelle ja Sikomäelle.

Väylä oli vilkas, tien varrella paljon liikkeitä.
- Oli kauppoja ja kahdeksan baaria, ainakin jos vähän liiotellaan. Vaatekauppoja, urheiluliike, Lapin kenkäkauppa, kirjakauppa, invalidien kioski. Ruokakauppoja oli monta: Kempin sekatavarakauppa, Luodon lihakauppa, Ympäristön osuusliike, Kuusankosken osuusliike, Ruutin Martin sekatavarakauppa. Oli Laulajaisen kalakauppa - pieni kioski isojen talojen välissä. Mäellä oli Lummen leipomo, Voikkaan kirkon ohi ja siitä vasempaan. Oli Yhdyspankki ja Säästöpankki, Voikkaan tullissa Myllytien ja Voikkaantien kulmauksessa. Olisko siinä tullattu mäntyharjulaiset ja jaalalaiset, kun ne tuli Voikkaalle, Timo arpoo sanan taustaa.

Voikkaan työväentalo. Kuva Työväen Arkistosta

Ajanvietettä tarjosi kolmekin elokuvateatteria. Ennen työväentalon paloa sen suojissa oli elokuvateatteri, seuratalolla oli toinen, ja lisäksi elokuvateatteriksi rakennettu Kimara Tekomäen päällä.

Kansakoulun käytyään Timo Hasari meni oppikouluun.
- Voikkaallahan aloitti yksityinen oppikoulu vuonna 1957. En ollut menossa sinne, mutta opettajani Allan Pöntinen lähes pakotti minut. Olimme toinen ikäluokka uudessa oppikoulussa. Käytiin iltapäiväkoulua, kun koululla ei ollut omaa rakennusta. Oltiin kansakoulun tiloissa, ja koulun luokkia oli seuratalolla, palokunnantalolla ja työväentalolla. Silloinen pastori Edvin J. Laurema oli ensimmäinen rehtori. Hänen jälkeensä tuli Sakari Nummela, ja tämän lähdettyä Kalervo Aaltonen. Kalervo oli meillä liikunnanopettajana.

Lukio ei enää kiinnostanut, kun oli takana kuusi vuotta kansakoulua ja kuusi oppikoulua - viides luokka tuli käytyä kahteen kertaan. Timolla oli pienestä pitäen kaksi haaveammattia, opettaja tai upseeri. Kohtalo puuttui näihin unelmiin.
- Kesällä -65 oltiin kaverin kesämökillä Hiidensaaressa ja päätettiin lähteä tansseihin Saukonkalliolle. Kuinka ollakaan siinä Iitin kirkolla löysin elämäni naisen hautausmaan aidalta. Einen kanssa ollaan oltu yhdessä siitä asti. Olin silloin 19.

Kymintehdas tuli tutuksi Voikkaan jälkeen

Mutta tätä ennen Timo oli jonkin aikaa Ruotsissa töissä. Virtakiven nuorten miesten keskuudessa oli  sellainen buumi.
- Läksin -65 alusta Vesteråsiin Asean tehtaalle moorttorisahuriksi, kun kaikki tutut kaverit Virtakivestä lähti sinne ja kehui että siellä on niin hyvä olla. Kesän alussa palasin, kun piti mennä sotaväkeen. Ja sittenhän se kohtalo sieltä hautausmaan aidalta muutti kaikki suunnitelmat.

Eine ja Timo menivät ensin Kouvolaan kauppaopistoon ja merkonomitutkinnon suoritettuaan naimisiin vuonna -68.
- Muutettiin vanhempieni yläkertaan Sikomäelle. Siellä asuttiin vajaa vuosi. Olin kesän Voikkaan voimaosastolla töissä, laskin Kymijoen juoksuja ja koskien tehoja. Syksyllä olin vähän aikaa kemian markkinoinnissa, lähettelin KY5:tä maailmalle sahoille sinistymisen estoon. Myöhemminhän siitä syntyi iso ongelma, kun ainetta pääsi jokeen ja paljon kaloja kuoli. Lähetettin myös spriitä, pirtua, alkoholiliikkeelle. Se oli tarkkaa hommaa, monien pumaskojen täyttöä ja leimoja vaadittiin, Hasari kuvailee työuransa alkua.

Sutta ja sekundaa

Pätkätöiden jälkeen elämä vakiintui.
- Pääsin yhtiölle vakituisiin töihin ja saatiin työsuhdeasunto Valtakadulta. Työpaikka oli Voikkaan paperitehtaan konttorissa, jossa selvin paperikoneiden tuotantoa. Meitä oli kaksi miestä ja toistakymmentä naista siinä konttorissa, ihan kivaa hommaa. Siellä olin vajaan vuoden, kunnes pääsin Kymin lähetysosastolle pääkonttoriin. Sieltä osasto siirrtyi voimalaitoksen alakertaan. Tein rahtikirjoja sellulle ja paperille. Hoidin vähän aikaa laivauksiakin. Tavara lastattiin junaan ja sillä Kotkaan, Haminaan ja Helsinkiin, jopa Raumalle. Satamista se lähti ympäri maailmaa.

Voimalaitos Kuusaankosken päällä

Vuonna 1971 Timo Hasari siirtyi metsäosastolle.
- Johonka mie sit juutuinkin. Vuonna -68 oli perustettu Ahlströmin, Tampellan, Kaukas Oy:n  ja Kymin yhteinen puunhankintayhtiö Tehdaspuu. Tehtaille jäi kuitenkin omat metsäosastot, jotka huolehtivat tehtaan puuhuollosta  piipunjuuritasolla.

Toimisto oli pääkonttorissa, mutta Hasari liikkui sieltä paljon.
- Suurin homma oli venäläisten vaunujen kirjaaminen ja sopimusseuranta. Venäjää en osannut, mutta jouduin käymään kaikki sopimukset läpi. Kyllä se onnistui. Lähetysosastolla lähetettiin tuotteita Venäjälle ja Iraniin, ja siinä olin oppinut kirjoittamaan venäläisellä kirjoituskoneella tietämättä mitä kirjoitin. Mallista vain katsoin. Siinä oppi kyrilliset kirjaimet, ja se on auttanut monta kertaa maailmalla liikkuessa.

Venäjältä tuodun puun osuus vaihteli 10-20 prosenttiin, ja lasti oli usein muuta kuin kuului olla.
- Se tuotiin  venäläisillä korkealaitaisilla vaunuilla, joita ei nykyään enää juuri näy. Nykyisinhän vaunuissa on vaan piikit laidoilla, ei umpilaitoja. Venäläispuun kanssa taisteltiin, siitä tehtiin jatkuvasti reklamaatioita, parhaimmillaan vissiin kaksituhatta reklamaatiota vuodessa. Valitimme puun laadusta ja lastauksesta. Vaunuissa oli käyttöön kelpaamatonta puuta, väärää puuta, osin palanutta puuta tai hiiltä jostain metsäpaloalueelta. Sellainen on myrkkyä sellunvalmistuksessa. Vaunuissa saattoi olla ylimääräistä tavaraa.  Erikoisinta oli löytää puun joukosta ns. sammakkokamiinoita, sellaisia armeijan kamiinoita. Ne jouduttiin palauttamaan. Lastissa on ollut merihelmiäkin, peukalonpään kokoisia kovia pihkapalloja.

Kovin yllätys lastissa tavattiin kuitenkin 70-luvulla, kun Kymin sulfiittisellutehtaalle tuotiin kuusta. Yhdessä vaunussa puun mukana tuli susi.
- Se oli ilmeisesti hypännyt itse junaan jossain vaiheessa ja kuollut sitten matkan aikana.

Lastaus oli tehty joskus juonimalla, vaunussa ei ollut läheskään niin paljon puuta kuin piti olla.
- Silloin maksettiin vielä venäläisille sen mukaan, mitä ne oli lähettäneet. Reklamaation jälkeen Venäjältä tuli aina joku  kaveri tarkistamaan, ollaanko laskettu oikein. Meidän valituksista varmaan 80 prosenttia meni läpi. Vuosituhannen vaihteessa puuta alettiin kuljettaa avovaunuilla, jolloin lasti yleensä oli enemmän tilatun mukaista.

Saksanaholla otetussa kuvassa pitäisi olla venäläistä tasauspätkää.
- Mutta ei se mitään tasauspätkää ole, vaan siinä on sahoilta tullutta haketettavaa tavaraa. Sieltä tuli tasauspätkänä aivan selviä lankkuja, kuusi metriä pitkiä. Puut tarkastettiin mittauspaikoilla tarkasti, miehet hyppivät vaunusta vaunuun katsomassa lastit. Nykyisin avovaunujen aikaan sellaista ei enää tarvitse tehdä.
Kuvassa Isto Takkala ja Kymin metsänhoitajana toiminut Tapio Nikkanen tutkivat keltalakkisen Hasarin kanssa, mikä "tasauspätkistä" lähetetään Hallan sahalle jatkokäsittelyyn.

Metsäosastolla Hasari aloitti puutavarakirjanpitäjänä ja jatkoi toimistopäällikkönä. Kun Kymi fuusioitui Yhtyneiden Paperitehtaiden kanssa vuonna -95, metsäosastot lakkautettiin.
- Jäljellä olevat metsänhoitajat siirtyivät Tehdaspuuhun, me muutama konttorihenkilö siirryttiin sellun kirjoihin.

Rautatievaunut mitattiin Kuusankosken asemalla Kuusaanniemessä. Parhaimmillaan Kuusankosken asema oli liikennemääriltään Suomen suurimpia, kun kahden paperitehtaan, Kuusaanniemen ja Voikkaan, tuotanto ajettiin sen kautta. Hasari kertoo, miten tarkka systeemi oli rakennettu sähköonnettomuuksien varalta. Ratapihalta otettiin sähköt pois siksi aikaa, kun puuta mitattiin, ja siinä piti olla yhtiön miehen lisäksi VR:n kaveri mukana. Luvat sähköjen katkaisuun kysyttiin VR:stä Kouvolasta.

Ratapihalle tuli tietenkin myös kotimaista puuta. Avovaunuissa kuljetettuna se oli huolellisemmin lastattua kuin venäläinen puu. Mutta venäläinen koivu on Hasarin mielestä parempilaatuista kuin kotimainen, joka oli usein käyrempää kuin venäläinen.

Viereinen kuva on vuoden 2003 paikkeilta. Hasari on lähdössä mittauskeikalle päätellen pukeutumisesta: kypärä, turvaliivit ja turvakengät. Taustalla on Kuusaanniemen kuorimo.

Joskus Venäjältä tuli puuta enemmän kuin tehdas pystyi ottamaan vastaan. Silloin sitä varastoitiin ympäri seutua. Kulutusta hidastivat monet seikat.
- Tehtaan päässä syynä oli joskus lakot tai jotkut muut ongelmat, huoltotöitä tai muuta. Jonain vuonna arvioitiin väärin menekki ja tehtiin isot sopimukset. Sitten tulikin tuotannonrajoituksia, ja puita oli joka paikka pullollaan, Tillola, Tykkimäen parkkipaikka, Selänpää, Utti, Kaipiainen, Kaitjärvi. Sopimuksissa luki että suurin piirtein tasaisin kuukausimäärin piti puuta tulla. Mutta joskus alkukuusta ei tullut mitään ja loppukuusta tulikin useampi tuhat kuutiota muutaman päivän sisään.

Pitkään varastoiminen ei ole puulle hyväksi. Koivun saannot pienenevät jyrkästi, kun se joutuu odottelemaan prosessiin viemistä.
- Jos koivu oli vuoden seisonut varastossa, sen saanto oli pudonnut melkein puoleen. Kuitua ei saatu enää niin paljon. Koivu alkaa kuorimattomana lahoamaan. Havupuu ei ole niin tarkka varastoinnin pituuden kanssa, Timo Hasari kertoo.

Puuta tuotiin myös Virosta, Saksasta, Englannista, Tanskasta ja Ruotsista. USA:sta tuli haketta  laivalasteittain.
- Yhtiöllä oli eteläisessä USA:ssa oma saha, ja hake tuli sieltä. Jossain vaiheessa kotimaan sahoilla meni niin huonosti, ettei niiltä saatu haketta. Etelä-Amerikasta tuotiin eukalyptusta, sitä pantiin koivusellun sekaan antamaan vaaleutta.

Mittauspäällikkö Hasari esittelee avovaunujen kätevyyttä.

Timo Hasari sai työssään isännöidä monia vierailijaporukoita, suomalaisia ja ulkomaalaisia. Tehtaalla kävi paperin ostajia, puun toimittajia, kotimaisia puun myyjiä.
- Niitä oli kiva kuljettaa tehtaalla, sai rehellistä tietoa asioista. He kehuivat tehneensä isot kaupat, monen sadan kuution verran puutavaraa. Että niillähän nyt tehdas pyörii pitkään. Me kerrottiin, ettei niillä kauaa tehdasta käytetä, kun täällä menee puuta pari tuhatta kuutiota vuorokaudessa, Hasari virnistää.

Reissuja rajan taa

Kuten moni upm:läinen Timo Hasarikin on tehnyt työmatkoja ulkomaille. Häntä on lähetetty Ruotsiin, Tanskaan, Viroon, Latviaan, Saksaan ja Venäjälle. Matkat ovat olleet niin virallisia puuntoimittajien tapaamisia kuin huviretkiä ja messureissujakin. Venäjällä hän kävi Neuvostoliiton hajottua vuosittain viisi kuusi kertaa, lähinnä  katsastamassa Viipurin lähiympäristön puun kauppaajien tuotteita, koivua ja mäntyä.

Alemmassa kuvassa ollaan Venäjällä Tihvinin puutavaran toimittajan katkaisulaitoksella ja sahalla. Pitkät rungot tuotiin metsästä ensin tälle katkaisulaitteelle. Kuusankosken osaston vastaavana päällikkönä Hasari joutui käymään Venäjällä useaan kertaan puun laadun ja lastauksen takia.

Timo Hasarin kuvaus puiden mittausjärjestelmän muutoksesta ällistyttää kuuntelijaa. Ennen mitattiin pinon korkeus mittakepillä. Nykyään vaunut punnitaan vauhdissa, kun juna saapuu Saksanahon vaa´alle. Vaaka rekisteröi joka vaunun painon. Kun vaunu tulee tyhjänä takaisin, se rekisteröidään jälleen, ja erotukseksi jää puun paino. Määrätyllä otannalla otetaan koenippuja, joista saadaan puulle kuutiopaino. VR seuraa vaunun numeron perusteella jokaisen  asemalta lähtevän junan. Järjestelmä tietää vaunun akselimäärän ja laskee sen perusteella, että kaikki vaunut on punnittu.

Tietotekniikka haltuun jo uran alussa

Eläkkeelle Timo Hasari jäi vuonna 2007. Päätös eläkkeelle lähdöstä syntyi jo edellisvuonna.
- Palasin vuoden 2006 kesälomalta, ja kaksi viikkoa sen jälkeen tuli tunne että jumatsukka, tää ei o enää kivaa. Siihen asti se oli ollut kivaa. Tiedossa oli myös, että Tehdasmittaus Oy oli päätetty fuusioida takaisin UPM:n metsäosastoon vuonna 2008. Tulossa oli lisäksi uusi ATK-ohjelma. Olen opettanut tietokoneohjelmia vuodesta 1980 ja ollut laatimassa uusia tietokoneohjelmia. Ajattelin, että enää en ala opettamaan porukkaa. Soitin palkkaosastolle ja käskin katsoa, koska minulle tulee 40 vuotta täyteen yhtiöllä. No lokakuun lopulla 2007. Sitten soitin esimiehelle ja käskin sanoa minut irti niin, että minulla on viimeinen työpäivä lokakuun lopussa 2007. Esimies kysyi, enkö voi jatkaa. Sanoin että olen tosissani, en jatka. Niin minut sitten irtisanottiin huhtikuussa 2007 "tuotannollisista ja taloudellisista syistä", Hasari kuvailee tunnelmiaan. Enää hommat eivät sytyttäneet, mutta 40 vuotta piti silti saada täyteen.

Tietokoneet ja ohjelmat kiinnostivat kyllä Timoa silloin, kun niitä alettiin tehtaalle hankkia. Pohja ATK-osaamiselle oli luotu jo kauppaopistossa. Hän oli mukana, kun vuonna -86 yhtiöllä tehtiin uusi ATK-ohjelma Kaukaan tullessa yhtiöön. Kun Schauman liitettiin vuonna -88, Hasari kiersi sen laitoksilla ympäri Suomea opastamassa. Oma työkin muuttui tietotekniikan tullessa köykäisemmäksi.
- Eihän työuran loppuvuosina tarvinut ulos mennä vaunuja katsomaan, kaiken näki ruudulta.

Hasari on monitoimimies. Yhtiöllä ollessaan hän ajoi viraapelina rekkaa Peltolan Kuljetukselle vuodesta -86 lähtien 20 vuotta. Keikkoja oli pitkin Etelä-Suomea, tavallisesti haketta lastina.
- Ajoin ammattikuorma-autokortin vuonna -68, kun ei ollut töitä.

Eläkkeellä Timo Hasari on ollut mm. Kuusankoski-seuran aktiivi mutta pitää nyt vuoden taukoa. Mopokerho Papparaisiin hän liittyi, kun hankki aikoinaan pappa-mopon. Hän laitteli sitä ja myi pois toissavuonna, ajatteli lopettaa.
- Mutta sitten löysin Valkealasta tuttavan mökin liiteristä -77-mallisen Soliferin, jota ei ollut käytetty 35 vuoteen. Sain ostettua sen, kunnostin ja rekisteröin. Kun läksin ensimmäisen kerran ajamaan sillä viime kesänä, poliisit pysäytti ja puhallutti minut Kinnaksen portin luona. Nauratti, kun autoillessa ei ole varmaan kymmeneen vuoteen poliisit pysäyttäneet.

Timo Hasari tekee siis löytöjä milloin mistäkin lähialueelta. Nyt hän jo vilkuilee kelloa siihen malliin, että pitäisi päästä Einen luo Rekolan porteille. Päättelen sen siitä, että miehen silmät kirkastuvat aina kun hän mainitsee tämän löytönsä hautausmaan aidalta.

Vanhat kuvat ovat Timo Hasarin kokoelmasta. Lisäksi yksi Työväen Arkiston sivuilta.

Penan viestejä Eilalle 17. Huolta ja työn iloa

Talvella Pentti haaveilee jo tulevasta kesästä

Tammikuun 1947 lopussa kirjeet singahtelevat Kuusankosken ja Tampereen välillä. Pentti kirjoittaa kihlatulleen Eilalle 30.1. saatuaan tältä kirjeen samana päivänä. Aleksanterinkatu 24 D 27:stä lähtee seuraava kirje jo 31.1. Tällä välin Pentti on saanut uuden kirjeen Eilalta. Ensimmäinen kirje päivittelee Eilan sairautta, lohduttaa ja varoittelee lähtemästä liian aikaisin liikkeelle.

Pena on suorastaan ahdistunut kuultuaan, että morsian on kipeä ja ihailee, miten tyynesti Eila on asian kertonut. "Vain parilla rivillä kuittaat olevasi sairaana, minä varmaan olisin valitellut elämääni sen takia vielä kuukaudenkin kuluttua." Tarina ei kerro, mitä Eila sairastaa, mutta teksti puhuu tuskista ja pyöreistä poskista - joita Pena tietysti rakastaa yhtä paljon kuin kapeampiakin. "Rakas, jälleen olet antanut minulle asiallisen näytteen millainen ote on otettava elämään ja toivon että opettaisit minullekin sen. Otin heti kirjeesi saatuani puhelun Sinun konttoriisi, sillä pelkäsin Sinun kaikesta huolimatta olevan työssä. Olin tosiaan iloinen tällä kertaa siitä, etten saanut Sinua langan päähän."

Sitten seuraa kaikenlaista kehdenkeskistä kuhertelua. Huolestunut sulho jopa ilmoittaa rukoilleensa Jumalaa, että hän vähentäisi Eilan kärsimyksiä. Sitten seuraa lisää kaunokieltä - ihmeellistä, miten tekniikan ylioppilas osaakin olla niin runollinen. Mutta lopulta Eila saa jotain kuulumisiakin Pentin päivästä. "Olen eilisen ja tämän päivän piirtänyt maalaistalon karjarakennusta. Vasta nyt olen saanut entisen työtarmoni takaisin. Tähän asti olen kyllä paiskinut töitä, mutta hieman kuin itseäni pakoittaen, mutta nyt se tuntuu taas luistavan aivan itsestään. Työintoani lisää tietysti se, että kävin tänään näyttämässä sitä arkkitehdillemme ja hänellä ei ollut mitään huomauttamista sitä vastaan. Aion nyt loppuviikolla tussata ja maalata t.s. valmistaa sen lopullisesti. Sitten pääsenkin vuokratalon kimppuun."

Onkos Pena aikonut tehdä filunkia, vai miksi hän kirjoittaa hankkineensa kaverilta valmiita töitä? "Näistä valmiista taloista minulla ei ole paljonkaan hyötyä (niistä joita ostin Juvosen pojalta), sillä meille annettiin jokaiselle täältä Tampereelta tontit, mille a.o. talo pitäisi rakentaa. Tämä ei saata minua millään tavalla murheelliseksi, jos työintoni pysyy tällaisena ja pysyyhän se varmasti, kun tahtoo." Onneksi kepulipeli ei kannata, ei tarvitse myöhemmin katua tekosiaan, kun kaikki kuitenkin aina paljastuu.

Lopuksi toivotellaan öitä ja terveisiä perheelle ja annetaan täysi siunaus Eilan valmistamille tyynynpäällisille ja ihastellaan, että Eila on ehtinyt ommella pitsit käsin.

Seuraavana iltana Pentti on taas kirjeenkirjoituspuuhissa. Ensin hän kiittelee Eilalta tulleesta kirjeestä, joka oli ainoa heidän taloonsa tullut kirje tänään! Sitten kuvausta päivästä: "Kävin tässä välillä kylvyssä, sillä meillä on tänään lämminvesipäivä. Tunnen itseni aivan kuin uudeksi ihmiseksi, kun sain oikein kunnollisesti peseytyä ja muuttaa puhtaat vaatteet ylleni. Tulipa tuosta mieleeni taas ensi kesä, kuinka lie tullutkaan, lauantai-iltoineen ja saunoineen. Mikäpä meidän on sitten yhdessä kylpiessä ja polskutellessa saunassa, varsinkin kun se Sinusta on niin kovin mieluista, eiks´juu?"

Pentin ikäluokka on kaikkien nuorisoikäluokkien tapaan ymmärtänyt tehtävänsä ja ryhtynyt kriittiseksi auktoriteetteja kohtaan. "Meitä oli tänään koolla täällä kolme poikaa ja juttelimme vähän siihen suuntaan, että antaisimme potkut muutamille heikoimmille opettajillemme. Emmehän tietysti kolmessa voi mitään, mutta jos saamme koko luokan kannatuksen, niin ryhdymme viemään tarmokkaasti asiaa eteenpäin. Olisi tosiaan jo aika joissain asioissa antaa uusien tuulien puhaltaa, sehän nyt nykyisin on niin kovin muodissa." Tarina ei kerro, tuliko potkujen antamisesta mitään, mutta suunnitelmista kyllä tunnistaa vanhemmankin Penan intomielen uudistaa asioita.

Lopuksi vähän viihdettä. "Niin tuo meidän radiomme, tai oikeammin Salon, on verraton laitos. Jos vain olemme vapaat koulusta, kuuntelemme sitä aina, varsinkin jos tulee jotain musiikkiohjelmaa." Sitten Penan täytyykin jo lopettaa ensimmäisen arkin kummankin puolen tultua täyteen, jotta hän ehtii kouluun ja vielä sitä ennen viemään kirjeen postiin.

Jaakko Taskinen näki verstaan kosteat päivänavaukset

Jaakko Taskinen on jättänyt kädenjälkensä ympäri Kuusankoskea. Hän on rakentanut taloja ja remontoitnut niitä niin paljon, että nuorena hankittua ammattitaitoa on tarvittu monessa kohtaa. Tältä mieheltä käy sekä rakentaminen että maalaaminen. Mutta työuransa Jaakko teki Kymiyhtiössä. Maalausverstaan ajoilta hän kertoo tavallisesti vaietusta käytännöstä, jonka mahdollisti yhtiön oma pirtutehdas.

Mutta ensin Jaakon elämäntarinaa 30-luvulta näihin päiviin. Jaakko sanoo muistavansa hyvin koko sodan, niin talvi- kuin jatkosodankin. Hän oli Mörkölinjalla asuva pikkupoika talvisodan aikaan ja oli lähellä saada osuman.
- Me oltiin silloin pommisuojassa vihollisen pommikonelaivuetta piilossa, maakellarihan se suoja oikeastaan oli. Venäläiskone pommitti naapuritaloa, ja ilmanpaine heitti minun ja kaverini hienon kaksikerroksisen lumilinnan hajalle. Talo taas oli niin täynnä osumia, että vaatteita ja retaleita riippui puiden oksilla.  Lumilinnan hävittäminen tuntui katkeralta pikkupojasta, joka oli suurella vaivalla rakentanut sen kaverinsa kanssa, Jammu muistelee. Hän muistaa myös, miten hyppäsi ojaan kun näki suuren pommikonelaivueen tulevan päälle.
- Olin ihan varma, että ne pommittaa minua, mutta niillä oli varmaan kohteena Korian silta.

Pommisuojassa oli Mörkölinjan ja lähialueen porukkaa yleensä paljon, niin että pikku hiljaa olo siellä kävi tukalaksi.
- Muistan kun ne pommitti Kymintehtaan asemaa. Väkeä oli pommisuoja täynnä, kynttilänvalossa istuttiin, lasipullot helisi pommien pudotessa. Mutta sitten happi alkoi maakellarista loppua, kynttilät hiipua, ja silloin piti mennä ulos. Maakellari olisi kestänyt sirpaleet, vaikkei ehkä pommeja. Haapasen Niilo oli poliisi ja tarkasti talot pommitusten jälkeen.

Silloin lapsena ympäristön rinteet tuntuivat korkeilta, nyt mäkiä ei enää huomaakaan.
- Laskettiin mielestämme hyvinkin isoa mäkeä ronkkelilla, omatekoisella rattikelkalla. Siinä oli edessä yksi jalas, jota käänneltiin. Se oli menevinään hirmusen kovaa.

Jaakko kävi Kymintehtaan Mäkikoulua, Sonckin suunnittelemaa kansakoulua. Rakennus oli jyrkänteen reunalla, ja pojat kiipeilivät joskus kaiteella ja rinteessä. Mutta ainakaan Jaakon aikana yhdellekään lapselle ei käynyt huonosti.
- Me ekaluokkalaiset kokoonnutaan nykyisin kerran vuodessa tapaamaan toisiamme Etappiin, ketkä ollaan vielä hengissä. Viimeksi meitä oli 24, vaikka meikäläinenkin on jo 83-vuotias.

Taskisen perhe ei ollut yhtiöläisiä kuten useimmat muut Mörkölinjalla. Jaakon isä oli räätälinä Rutasen liikkeessä. Mutta kaikki Taskisen yhdeksän lasta ovat olleet Kymiyhtiöllä töissä.
- Oli äitillä tekemistä, kun pula-aikana ruokki niin isoa perhettä. Joskus hän polki pyörällä hakemaan ruokaa Perheniemestä ja Artjärveltä, jossa oli tuttu talo. Tien varressa oli poliiseja ja elintarvikevalvojia vahtimassa, kun hamstrata ei olisi saanut. Mutta tutut poliisit laski äitin siitä läpi.

Taskisen äiti teki ompelu- ja kudontatöitä Seppälän liikkeeseen, joka toimi Kymintehtaan asemalla. Eetu Seppälä haki työt Taskisten kotoa. Perheisiin syntyi samaan aikaan vauvat, mutta Seppälän Elvin vauvalle ei riittänytkään äidinmaitoa. Taskisen äiti imetti sitten molemmat pienokaiset.
-  Kun Eetu Seppälä vietti isot syntymäpäivät, meidän äiti kutsuttiin kunniavieraaksi.

Jammun siskoista yksi oli tuttu lukuisille kuusankoskelaisille. Eila Saarinen oli nimittäin kunnanlääkäri Enomaan hoitaja-työpari.
- Moni ihmetteli, mistä Eila tiesi ruveta ottamaan potilaasta verikoetta tai röntgenkuvaa, vaikkei Enomaa ollut puhunut vielä mitään. Mutta heillä oli omat sanattomat merkkinsä siitä, mitä tehdään, velipoika kertoo.

Tehdassaleja lavastettiin vieraiden takia siistimmiksi

Taskinen kävi Kymiyhtiön ammattikoulun nelivuotisen puutyölinjan. Viimeisenä vuonna oltiin kolme päivää tehtaalla töissä ja loput päivät koulussa. Jaakko sai koulutuksen maalarin, puusepän ja kirvesmiehen ammattiin. Hän haki myös Kotkaan teknilliseen kouluun, mutta perhe pistikin hanttiin. Poikaa tarvittiin hankkimaan rahaa kotiin. Ei auttanut, vaikka teknillisen koulun rehtorikin soitti, että missä hakupaperi oikein on, kun Jammu oli vetänyt sen takaisin. Edessä oli työpaikka Kymiyhtiössä.
- Rakennusosaston päällikkö Esko Viherlaiho meinasi tehdä meistä asfalttityöntekijöitä, kun asfaltti oli tullut muotiin. Mutta jossain pykälässä luki, ettei alle 18-vuotiaita saanut panna niin vaarallisiin hommiin. Minun ensimmäinen työpaikkani oli rakennusosaston maalaamo.

Rakennusoastolla oli monta eri työntekijäryhmää. Varsinaisia rakennusmiehiä oli kolmessa paikassa, sellulla, Kuusaalla ja Kuusaansaarella. Joka osastolla oli kaikkia päteviä ammattimiehiä kirvesmiehistä muurareihin ja rappareihin. Asunto-osaston päämaja oli Pajamäessä.

Silta Kuusaansaaren ja Kyminpuolen välillä

Ennen Kymiyhtiö ei tarvinnut ostopalveluita rakentamisessa, kaikkeen löytyi tekijät yhtiöltä. Jaakko muistelee isoja kohteita, joita hänen aikanaan on rakennettu. Kymintehtaalle tehtiin päällystyslaitos, höyryosastolla ja sellussa rakennettiin uutta, koko Kuusaanniemi rakennettiin 60-luvulta alkaen.
- Kunnossapitoa oli paljon silloinkin kun ei tehty uutta. Ensimmäisessä paikassa, maalaamossa ja puuseppäverstaalla, henkilövahvuus oli noin 80 henkeä. Pelkästään rakennusosastolla oli noin 500 työntekijää - silloin Kuusaan tehtaissa oli töissä melkein 5000 henkeä, Taskinen sanoo.

Aamuisin rakennusmiehille pidettiin työnjako.
- Siinä meni ison porukan kanssa jonkun aikaa ennen kuin jakolistoista selvisi, minne kukin tänään menee. Vaikka että Kekkonen on tulossa kylään, menette maalaamaan sellun keittokattilat julkiselta puolelta, ei takapuolelta. Kerrankin saatiin samana aamuna tietää, että Kekkoin tulee. Minulla oli maalausruisku, ja sillä vedeltiin etupuolet siistiksi. Kekkoin oli kehunutkin, että näyttää olevan siistissä kunnossa kaikki.

Ajan mittaan Taskisen reviiri laajeni. Ensin hän siirtyi automaalaamoon puuseppäverstaan ja sähköverstaan väliin. Siellä maalattiin kaikki yhtiön autot.
- Meikäläinen oli ensimmäisenä sällinä sellaiselle kuuluisuudelle kun Markkasen Kali, joka oli monikertainen suomenmestari pesäpallossa. Autoja oli hirveästi, ja uudetkin autot piti maalata yhtiön väreihin. Ne oli vihreitä, yhtiön tunnukset tuli oviin. Sääli niitä oli maalata, mutta se kuului asiaan.

Päivä käyntiin pirturyypyin

Vähän aikaa Jammun pitää miettiä, voisiko yhden jutun automaalaamosta kertoa. Kannustan kovasti ja saan kuulla tarinan.
- Yksi miehistä maalasi autoa sellaisella oikeastaan myrkyllisellä pahanhajuisella maalilla, joka kuivui nopeasti. Se ei peittänyt paljon, sellaisia kerrostumia vaan, piti paklata ja hioa hyvin. Minulla oli aamuisin homma, jossa käytettiin puhdasta pirtua, 96-prosenttista etyylialkoholia. Sitä sai hakea päälaborasta. Sillä piti pyyhkiä koko auto rasvaisista sormenjäljistä, että maali tarttuisi, Taskinen kertoo.

Kymiyhtiön auto. Kuva Pekka Maunon kokoelmista

Todellisuudessa pirtu ei tahtonut riittää, koska sitä käytettiin muuhun tarkoitukseen. Sällin piti ensimmäiseksi aamulla kaataa pirtu laboran mittalasiin. Sitten hän lisäsi joko lämmintä tai kylmää vettä sen mukaan mikä maalarille maistui. Jammu itse ei alkoholia töissä nauttinut.
- Siihen aikaan ryypättiin maalaamossa paljon, minä en ottanut. Viereiseltä sähköverstaalta tuli joka aamu pomot mukaan ottamaan ryypyt. Päivä alkoi hyvin, se oli tavallaan julkinen salaisuus.

Yhtenä aamuna vuorineuvos Ekholmin auto tuli maalaukseen, hieno dollarihymy.
- Minä menin tekemään lähtökuppia mittalasiin, mutta pirtu loppui. Työkaveri käski hakea laborasta  lisää. Minä läksin kolmen litran maitokannun kanssa hakemaan. Oli sovittu, että me saadaan sieltä pirtua ilman erillistä lappua. Mutta sinä aamuna varastomies sanoikin, että päällikkö oli kieltänyt antamasta ilman lappua. Korvikkeeksi hän antaakin metyylialkoholia, sitä myrkyllistä. Selosti minulle kaikki kemian kaavatkin siitä, kuinka samanlainen vaikutus sillä on kuin pirtulla - maaliin.

Metyylialkoholi on tappavaa jo muutaman senttilitran juomisella. Vähempikin määrä voi sokeuttaa ihmisen. Yhtiöllä sattui sen kanssa muutama tapaturma, joku kuolikin sen juomiseen. Mutta yhtiöläiset osasivat jalostaa metyylialkoholin juotavaksi. Maalaamossa aineen vaarat tunnettiin.
- Kun palasin metyylialkoholin kanssa, pomoni tiuskaisi: mitä! Sieppasi kannun ja paineltiin päälaboratorioon suoraan johtajan puheille. Tivasi, että mitäs te meinaatte kun laitatte meille tenttua, se ei käy meidän tarkoituksiin. Pomoni tempaisi taskustaan lapun ja sanoi, että minulla on juuri vuorineuvos Ekholmin auto maalattavana, ja jos se epäonnistuu niin laittakaa nimi tuohon, että se on teidän vastuulla. Eihän labran mies pannut nimeään alle mutta antoi meille kannullisen pirtua silloin ja jatkossakin.

Kaksikko palasi maalaamolle pirtu mukanaan, Jammu teki miehille toiset kupit. Ekhomin autoa maalattiin ruiskulla, ja sen ikkunat oli peitetty, ettei niihin menisi maalia. Sitten työkaveria alkoi väsyttää, ja hän meni vuorineuvoksen autoon nukkumaan.
- Ekholm tulikin katsomaan, missä vaiheessa maalaus on. Auton sisältä kuului kova kuorsaus. Minä otin hiekkapaperia ja aloin hangata kovaäänisesti ja heiluttelin autoa, että kaveri heräisi. En tiedä, huomasiko Ekholm vai ajatteliko, että onpa ahkera poika. Nukkuja ei kärynnyt, Jammu naureskelee.

Alkoholin käyttö oli yleistä tehtaalla 50-luvulla, Jaakko Taskinen kertoo ja kyselee huolestuneena, tuleeko liikaa viinajuttuja nyt. Vakuutan uskovani, että on siellä töitäkin tehty.
-  Joka osastolla otettiin, se oli yleistä. Tuossa oli kupariverstas ja alhaalla paja. Pajamiehet oli näppäriä, ne keitti metyylin pois. Metyylin kiehumapiste on tollain 64 astetta. Ahjon vieressä pajamiehet lämmitti ainetta niin, että metyyli haihtui kokonaan pois. Sen jälkeen sitä pystyi taas ottamaan ihan reilusti. Se oli vähän kuin satavitoshommaa, luontaisetu, ei siihen puututtu, Jaakko analysoi.

Kuparipajassa oli töissä pienikokoinen mies, joka kesti viinaa mahdottoman hyvin. Hänestä tuli oikea legenda. "Viinaa saisi olla sammio ennen kuin sammuu Tammio", runoiltiin.

Metyylialkoholin kuljetusta ja säilytystä valvottiin tarkasti. Venttiilit oli sinetöity, jottei ainetta voisi lorauttaa itselle. Pirtutehtaan miehet eivät jääneet neuvottomiksi. Kun metyylivaunu lähti Rajamäelle, he laittoivat vaunun sisään kattoon ämpärit roikkumaan.
- Vaunu tarkastettiin tyhjänä ja vasta sitten täytettiin. Rajamäellä vaunu tyhjennettiin ja tarkastettiin, että se varmasti oli tyhjä. Kukaan ei huomannut ämpäreitä, jotka oli jääneet kattoon täynnä viinaa. Pirtutehtaan miehet noutivat sitten ämpäreihin jääneet saaliinsa talteen. Ja taas oli mitä jalostaa, Taskinen kertoo.

Jammu muistuttaa, että siihen aikaan Kuusaalla ei ollut viinakauppaa, joten kun jano yllätti, piti lähteä Kouvolaan. Joka tilipäivänä tehtaan edessä odotti rivi takseja, joilla porukka lähti käymään Kouvolassa.
- Tilipussien jaossa oli monilapsisten perheiden eukkojakin odottamassa. He nappasi pussin itselleen, että kotiinkin jää rahaa. Siellä oli usein myös autovuokraamo Sinisalon omistaja. Nuoret yhtiöläismiehet vuokrasi usein häneltä autoja muttei maksaneetkaan. Sinisalo tuli tilipäivänä hakemaan velat pois.

Uralla eteenpäin

Jammu muistelee kuljetusosaston aikoja, päällikkö Hixeniä ja pomoaan Viktor Lintusta.
- Oltiin aika reippaita poikia vaikka itse sanonkin. Mutta osattiin huiliakin. Kerran Lintunen tuli siihen, kun vedettiin lonkkaa, ja alkoi kommentoimaan laiskottelua. Minä puolustin meitä, että katos kun tässä ympärillä on kaikki maalattua, me ollaan vissiin ne istuviltaan maalattu. Vikkahan melkein pyysi anteeksi sitten.

Vähitellen Taskisen hommat laajentuivat, hänestä tuli maalaamon pomo.
- Viherlaihohan pisti minut hoitamaan muitakin kuin maalaustöitä, nimittäin rakennushommia ja puusepän hommia. Puuseppäverstaalla oli paljon väkeä, koska kaikki tehtiin itse: ovet, ikkunat, kaapit asuntoihin ja konttoreihin. Hoitelin sitten jossain vaiheessa sekä maalaamon että puuseppäverstaan hommia.

Osastoilla järjestys oli sellainen, että ylinnä oli päällikkö, hänen alaisenaan insinöörit, sitten  pomotaso. Pomoissa oli ylimestarit ja vanhemmat mestarit.
- Minulle annettiin usein mestarien tehtäviä, sain tehdä paljon arvokkaampiakin hommia kuin kouluja käyneet pomot. Minut nimitettiin B-palkkaluokan pomoksi, jolla on alaisiakin. Pääsin etenemään töissä vaikken kouluja saanutkaan käydä.

Teitittely oli tehtaalaisten kesken vakiokäytäntö, jos toinen oli hierarkiassa ylempänä. Taskiselle kuitenkin konttoripäällikkö Torsten Oljemark ehdotti sinunkauppoja, kun Jammu sai korjattua nopeasti hänen autonsa, joka oli korjaamolta haettaessa hyytynyt Mustanvuoren mäkeen.
- Konttorilla käydessä kaikki katsoi pitkään, kun Torsten huuteli että no hei, mitä sulle kuuluu?

Tarkka luokkajako alkoi lieventyä pikku hiljaa. Ensimmäisiä tuttavallisesti käyttäytyviä oli Raino Westerholm.
- Heidän perhehän kävi meillä laulamassa joulun aikaan, kun olivat hengellinen perhe.

Nuoruusvuosien urheilu pitää vieläkin vauhdissa

Jaakon työuran aikana yhtiön oma osuus rakennus- ja kunnostustöissä alkoi vähetä, ja firma ryhtyi ostamaan palveluita ulkoa. Oma henkilökunta pieneni luonnollisen poistuman kautta, ihmisiä ei ulkoistusten takia irtisanottu. Vuonna -93 Taskinen jäi vapaaehtoisesti putkeen ja sitä kautta eläkkeelle. Taskisen lähtiessä hänen tilalleen kuitenkin palkattiin työntekijä - sen verran ison aukon Jammu jätti työmaalle. Tavoitteenahan yhtiöllä oli ikäluokka kerrallaan irtisanomisessa väen vähentäminen, mutta tässä kohtaa sitä ei tapahtunut.

Vapaa-ajallaan Jammu on käyttänyt ammattitaitoaan talojen rakentamiseen. Niitä on tehty muillekin kuin itselle ja kahden lapsen perheelle. Kesämökillä menee kolmannes vuodesta, varsinkin kun Taskiset viljelevät siellä vaikka mitä kasviksia. Jammu on vääntänyt kannot maasta viljelypalstoilta hartiavoimin.
- Tutut suosittelee että ottakaa nyt kanojakin. Ei nyt kuitenkaan niitä oteta. Eikä lehmiä.

Hyvää jatkoa maan kääntäminen on kuitenkin nuoruuden urheiluharrastuksille. Niiden lista on pitkä: pesäpallo, koripallo, lentopallo, jalkapallo ja suunnitus - Jukolan viestiä myöten.
- Kuusankosken Urheiluseura oli Miehikkälän Jukolan viestissä 48:s. Meikäläin oli siinä joukkueessa. Pesäpalloa pelasin Vedossa lukkarina. Lehti kirjoitti että nopea ja voimakaslyöntinen.

Nikkari piti pelastaa kaksi kertaa

 
Nikkarin kentällä käy vilske. Talvisena aamuna siellä on kaksi ryhmää viereisistä päiväkodeista. Svenska Lekskolan ja Ekholmintien päiväkoti ovat tuoneet lapsia luistelemaan ja leikkimään kentälle ja lähimaastoon. Jääkiekkomaalit ovat valmiina lätkänpelaajia varten. Kesällä kentällä pelataan jalkapalloa ja pesäpalloa, kokoontuu siellä joskus mölkky- ja petankkiporukoitakin. Nämä kaikki saisivat etsiä muita pelipaikkoja, elleivät Pajamäen asukkaat olisi pelastaneet kenttäänsä ensimmäisen kerran 25 vuotta sitten.

Iso kansakoulu. Kuva: Arto Sulanen

"Kenttäänsä" on tietysti aika paljon sanottu. Alue oli Kymiyhtiön omaisuutta. Siihen oli muodostunut tyhjä laani peruskoulun saavuttua Kuusankoskelle 70-luvun puolivälissä. Paikalla ollut kansalaiskoulu oli nimittäin purettu, kun kaikki 1-9-luokkalaiset kävivät nyt koulua Naukiossa. Aikaisemminhan rakennus oli toiminut kansakouluna ja tarjonnut myöhemmin luokkatiloja oppikoulun isompien luokillekin. Tyhjä tasainen alue oli kunnostamattomanakin mainio areena kaikenlaiselle urheilulle.

Nikkarikerho tai -verstas, entinen koulu.

Nimensä kenttä sai nikkariverstaasta. Kymiyhtiön vapaa-ajan askartelutilat olivat vanhassa koulussa, jossa oli aikoinaan 50-luvulle asti oppikoulun pienimpien luokat. Siihen aikaan rakennusta kutsuttiin Pippiläksi. Alun perin koulun rakennutti Iitin kunta vuonna 1902, ja sitä kutsuttiin Walkaman kouluksi johtajaopettajansa Wäinö Walleniuksen, myöhemmin Walkaman, mukaan.

Pajamäkeen oli alettu rakentaa 70-luvun lopulla uusia omakotitaloja, ja mäki vilisi lapsia.  Porukka osallistui muuhunkin kuin pelaamiseen. Pojat saivat kaupungilta jääkiekko- ja jalkapallomaalit mutta ilman kunnon verkkoja. Niinpä jalkapallomaalien verkoissa riitti paikkailemista. Jääkiekkomaaleille taas joku isä oli saanut yhtiöltä viiraa, ja jossain vaiheessa pojat ostivat taskurahoillaan niihin tukevaa metalliverkkoa. Nyt ei mennyt aikaa kiistelyyn siitä, oliko se maali vai ei. Suurimman työn teki kuitenkin korttelipoliisimme Hokkasen Hanski, joka pakkaspäivinä jäädytti kenttää. Oli se näky pimeässä töihin polkiessa ennen kahdeksaa aamulla, kun yksi suihkuttaa vettä kentän laidalla olevasta kaivosta jäätävässä säässä toisten perheiden lasten iloksi.

Välillä käyttäjätkin jäädyttivät luistinrataa.

Melkein pari vuosikymmentä lapset ehtivät touhuta Nikkarin kentällä. Vuonna 1993 kuultiin hälyttävä uutinen: kaupunki aikoi ohjata uudella kaavalla Sairaalanmäen suunnalta tulevan liikenteen Niementielle Marskinkadun sijaan. Se veisi rauhan idylliseltä pihakadulta ja tekisi pääsyn Pajamäestä Nikkarin kentälle vaarallisen - tietähän käyttäisivät ambulanssitkin. Tyrmistyksestä toimintaan: soittoja kadunrakennuspäällikölle, perusteluiden tivaamista, alueen tilanteen selittämistä, naapurusten kanssa keskustelua. Lopulta laadimme adressin ja pieni ryhmä kiersi kaikki talot Pajamäestä Melkunmäkeen keräten nimiä hankkeen torppaamiseksi.

Taustalla oli suunnitelma Pessankosken sillan rakentamisesta autoliikenteen käyttöön. Se toisi kuulemma sellaisen autovirran Voikkaan suunnalta Kuusaalle Eerolantien kautta, että myös Tähtikadun liikenne ja liittymät pitäisi miettiä uudelleen. Emme käsittäneet, miksi juuri pihakadun omainen Niementie piti uhrata, kun vieressä kulkivat julkisemmat ja isommat väylät Marskinkatu ja Lauttakatu. Adressin valmistuttua järjestimme asukastilaisuuden Nikkarin kentälle, ja kutsuimme sinne kaavoittajan edustajat.

Virkamiehet saapuivat paikalle, ja syntyi vaikutelma, ettei heistä kukaan ollut jalkautunut Pajamäkeen ja Nikkarille tätä ennen - sen verran uteliaasti he katselivat ympärilleen, että mitä on tullut suunniteltua. Kartallahan kaikki saattaa näyttää oikein näppärältä. Maastossa toteutus voi pilata monien ihmisten elämää.

Kaavoittajalle tehtiin selväksi, että Niementien pitää pysyä rauhallisena katuna.

Kaavaehdotusta muutettiin, liikenne Sairaalanmäen suuntaan siirtyi Lauttakadulle ja myös Marskinkatu rauhoittui. Niementie säilyi entisellään, ja pelit Nikkarilla jatkuivat. Pienetkin lapset uskalsi laskea kotoa kentälle keskenään, kun ei ollut vaaraa vilkasliikenteisen  tien ylittämisestä.

Asukastempauksemme ja vaatimuksemme pääsivät oikein lehtiin. Tässä juttu Kuusaan Seudusta 2.6.1993.

Kuusankosken kaupungin liikuntatoimessa oli hyviä tyyppejä: heiltä sai kentän kuunnostukseen ja luistinradan jäädyttämiseen apua aina tarvittaessa. Tauno Hellsten tiesi, miten tärkeää on ylläpitää urheilupaikkoja pitkin kylää.

Meni pari kolme vuotta, ja saimme uusia keljuja uutisia. Nyt oli vaarassa itse Nikkarin kenttä. Yhtiö halusi eroon paitsi nikkariverstaan rakennuksesta myös sen ympäristön maista. Kaupunki kaavoitti alueen omakotitonteiksi, myös Nikkarin kentän. Tarvittiin uusia tempauksia. Yhtiön lakimies ymmärsi kentän merkityksen mutta sanoi, että kaupunki haluaa kaavoittaa senkin talotonteiksi. Kaupunginarkkitehti puolestaan ymmärsi myös kentän merkityksen mutta sanoi, että Kymiyhtiö halusi kaavoittaa sen tonteiksi. Pajamäkeläiset turvautuivat järeään aseeseen, Jukka Nybergiin. Tämä oli tottunut neuvottelemaan kovempienkin osapuolten kanssa palkoista ja työoloista. Niinpä hän kutsui yhtiön ja kaupungin herrat saman pöydän ääreen, kaavan rajat piirrettiin uudestaan, ja nyt Nikkarin kenttä olikin jäänyt urheilukäyttöön!

Tunteen nostatukseksi tarvittiin tietenkin myös tempauksia. Pojat haastoivat isät jalkapallo-otteluun. Piti olla leikkimielinen ottelu. No ei ollut. Isät voittivat. Meillä naisilla ja pelaamiseen liian pienillä lapsilla oli kyllä ihan leikkisää kentän laidalla.

Nykyisin Nikkarin kenttää hoidetaan hienosti. Kouvolan kaupungin työntekijät lanaavat sitä sulaan aikaan ja jäädyttävät silloin, kun lopultakin saamme pakkaskelejä talvella. Erään isän vaatimat lamput valaisevat kentän/luistinradan iltapimeälläkin. Kentän laidalle on rakennettu verkkoaita, joten kiekot eivät pääse särkemään asuintaloksi muutetun yhtiön entisen tiedotusosaston ikkunoita.

Pajamäkeläisiä Nikkarin vaiheet ovat opettaneet pitämään puoliaan: asiat voidaan muuttaa, jos ne ovat menossa hulluun suuntaan. Virkamiehiin ja luottamushenkilöihin kannattaa pitää yhteyttä, he yrittävät tehdä hyvää eivätkä huonoa kouvolalaisten ympäristölle. Nikkarin ja Niementien kanssa touhutessa olemme tietysti juurtuneet entistä paremmin omaan ihanaan kulmakuntaamme. Nykyiset pajamäkeläiset vanhemmat ovat ottaneet kentän hoitaakseen uudella tarmolla. He kunnostavat sitä kesäaikaan, ja lumisateen jälkeen kenttä puhdistuu vapaaehtoisvoimin. Kun ennen viisi poikaa urakoi lumikolilla tunnin, he saivat jäätä näkyviin sen verran, että pääsivät vetelemään kiekkoa maaliin. Nyt yksi asukas ajelee mönkijällä ja saa samassa ajassa koko kentän peli- ja luistelukuntoon. Koko mäki kiittää, ja paljon isompikin joukko.

Niementie on kokenut samaan aikaan muutoksia, ja hyvään suuntaan. Sen varrella olevat talot on remontoitu kauniiksi ja toimiviksi - yhden ihmisen ansiosta. Tämä Seppälä on ostanut kiinteistöjä ja kunnostanut ne arvonsa mukaisiksi asuintaloiksi. Samalla maisema on kaunistunut entisestään. Kadun nimi on muutettu Liljequistintieksi Kymiyhtiön luottoarkkitehdin Bertel Liljequistin kunniaksi. Alla kuvia neljännesvuosisadan takaa ja nykypäivästä.

Tämän olimme vaarassa menettää

Kuvia Niementieltä v. 1993

Ja tämänkin melkein menetimme

Kuvia Nikkarin kentältä 2017-18

1993

Nämä entiset nuoret oppivat pitämään huolta omista pelipaikoistaan ja ettei kaiken urheilun tarvitse olla vanhempien ohjaamaa tai seuran riveissä harrastamista. Voi soittaa kaverille, että mennäänkö, ja pian on peli käynnissä. Siellä sitten äidit ja isät voivat yrittää kentän laidalla huudella, että ettekö te meinaa koskaan lopettaa, kun olisi ruoka-aikakin. Joskus pelit piti aloittaakin vasta melkein puolilta öin, kun aikaisemmin oli liian kuuma tai liikaa ötäköitä ilmassa.