Anna-Liisa Vanhalakka, pilkanmaalaisten luottosisar

Anna-Liisa Vanhalakka tietää lukemattomien kuusankoskelaisperheiden ilot ja surut mutta osaa vaieta niistä. Ne ovat tulleet tutuiksi, kun hän on hoitanut asukkaita vauvaikäisistä vanhuksiksi terveydenhoitajan urallaan. Kaikkein läheisimpiä ovat pilkanmaalaiset, sillä Pilkanmaan neuvolassa on vuorollaan vieraillut koko kylä saamassa apua vaivoihinsa.

Pientä Hietalan Anna-Liisaa hoitivat Voikkaalla mummo ja vaari, kun yksihuoltajaksi jäänyt äiti pääsi töihin ensin siivoojaksi Voikkaan seurataloon ja sitten tehtaansairaalaan Tallinmonttuun. Kun Anna-Liisa meni oppikouluun, tehtaanlääkäri hommasi tyttärelle ja äidille kodin sairaalan naapurista. Niin Anna-Liisasta tuli "sairaalan tyttö". Koulupäivien jälkeen hän kävi syömässä sairaalan alakerrassa.
- Minulla oli hyvät oltavat sota-aikanakin. Eerolan kartanosta tuli kaikki ruokatavara sairaalaan, ja Elna keittäjänä teki siitä hyvää ruokaa, Anna-Liisa kertoo kaikesta kokemastaan tyytyväisenä.

Tehtaansairaala. Kuva: Jukka Airola

Keskikoulun jälkeen Anna-Liisa meni vuodeksi ammattikouluun.
 - Täällä ei ollut talouskoulua, ja halusin tyttökaverini kanssa talousoppiin. Yhtiön ammattikoulussa oppi kyllä kanat kynimään ja elukat avaamaan, kun tehtiin ulkopuolisten asiakkaiden tilauksia.

Anna-Liisan koti Tallinmontussa

Ammattikouluvuoden jälkeen Anna-Liisa pääsi yhtiön palkkakeskukseen töihin. Siellä oppi tarkaksi rahojen kanssa. Kahden ja puolen vuoden päästä hän pääsi sairaanhoitajakouluun Helsinkiin Tukholmankadulle.
- Opiskelijat jaettiin porukoihin. Me kuuluttiin Vaasan sairaanhoitajatarkouluun, joka toimi myös Seinäjoella. Osa lähti Kuopioon, ja loput jäi Helsinkiin. Me käytiin Seinäjoella harjoittelussa, mm. yksi kuukausi Joulumerkki-hoitokodissa. Se oli ihana paikka, tubi-äitien terveet lapset oli siellä hoidettavina. Tietysti oltiin myös Seinäjoen ympäristössä ja osastoilla töissä. Se oli kauhian kivaa aikaa, polkupyörillä paineltiin paikasta toiseen. Porukka oli niin yhteisöllistä!

Anna-Liisa Hietala erikoistui kirurgiseen sairaanhoitoon. Hän oli ajatellut lähteä kätilökurssille. Sitten opinnoissa  tuli jakso synnytyslaitoksella.
- Ensimmäinen synnytys oli kaksossynnytys, äiti synnytti terveen pulskan pojan ja kuolleen tytön. Opettaja nosti kuolleen tytön syliini ja sanoi että vie tämä liiteriin. Ajattelin, että voi hyvänen aika, jos joka kerta pitää noin kovasti hermostua jo kun peli alkaa, siis itse synnytys. Minä peruin kätilökurssin ja päätin mennä kirurgiaan erikoistumaan.

Kahden ja puolen vuoden opintojen jälkeen edessä oli työpaikan valinta. Ystävätär houkutteli Anna-Liisan Joensuuhun sairaalan poliklinikalle.
- Sairaala oli valtavan suuri. Yövuoroissa poliklinikan yöhoitaja avasi ulko-oven - tuli sieltä kuka hyvänsä. Kerran sisään livahti mies, joka ehti pullottamaan itselleen pirtua sairaalan kärrystä. Ennen minun aikaa siellä oli muulloinkin käynyt omatoimisia pirtun pullottajia. Siellä joskus pelotti. Mutta ei luvattomat kävijät meitä hoitajia vainonneet vaan sairaalan aineita.

Joensuussa Anna-Liisa viipyi vuoden. Samaan aikaan Joensuussa opiskeli hänen tuleva miehensä Raimo, kouluaikainen luokkakaveri. Joensuun vuoden jälkeen Anna-Liisa meni Helsinkiin terveyssisarkoulutukseen. Valmistujaispäivänä toukokuussa -57 Raimon uskonnonopettaja vihki nuorenparin avioliittoon.
- Me ei enää muisteta, mikä se täsmällinen päivä oli. Sormukset oli siihen aikaan niin kapeat, että kaiverruksesta ei näe lukea päivämäärää, Anna-Liisa Vanhalakka nauraa. - Mutta mitäs sillä on väliä, ollaan yli 60 vuotta oltu naimisissa.

Nuori terveydenhoitaja sai ensimmäisen paikkansa Kuusankosken Pilkanmaasta. Mutta Raimo sen sijaan sai opettajan paikan Kesälahdelta itärajalta, ja Anna-Liisa ilmoitti ettei tulekaan Kuusaalle. Pariskunta lähti katsomaan Kesälahden oloja.
- Illalla nukkumaan käydessä ruvettiin kuuntelemaan, mikä kopisee. Torakoita! Edellinen opettaja oli vielä paikalla ja varoitteli meitä tulemasta Kesälahdelle, sieltä olisi pitänyt lähettää lapset Parikkalaan kouluun kansakoulun jälkeen. Kysyin Kuusankoskelta, pääsisinkö sittenkin Pilkanmaahan. Se onnistui, ja Raimokin pääsi apukoulun opettajaksi Pilkan koululle. Sieltä hän siirtyi Keskustan koululle ja oli siellä kai 15 vuotta. Sitten hän muutti Pilkanmaahan opettajaksi.

Aluksi Vanhalakat asuivat terveyssisaren asunnossa. Sitten päästiin oman katon alle.
- Meitil oli koulun vastapäätä toisella puolella tietä omakotitalo ja kaksi lasta.

Viisikymmenluvulla terveyssisarilla ei ollut määriteltyä työaikaa. Se tuli vasta vuoden -72 kansanterveyslain myötä, työpäivä oli kahdeksasta neljään.
- Sitten ei saanutkaan lähteä illalla tai yöllä muuten kuin johtavan hoitajan luvalla. Mutta kun oltiin muutettu terveyssisaren asunnosta omaan kotiin, tuli vähemmän yöhälytyksiä, ihmiset jaksoi varttua paremmin aamuun.

Anna-Liisa Vanhalakan työmaata olivat lastenneuvola, Pilkanmaan koulu ja Tähteen koulu.
- Ja lisäksi kaikki vaarit ja mummot ja sairaat. Silloin annettiin paljon antibiootteja pistoksina. Minäkin kävin monta kertaa kodeissa oma vauva vaunuissa mukana antamassa piikin pyllyyn potilaille. Sitä annettiin varmaan turhan takiakin, jopa lenssuun. Verikokeita otettiin paljon. Me haettiin ihmisten verikokeet heiltä kotoa - aamulla seitsemältä lähdettiin ottamaan niitä. Onneksi minulla oli auto ja kortti.

Kahden pienen lapsen kanssa äidin ei aina ollut helppo päästä potilaskäynneille, jos isällä sattui olemaan kokouksia. Mutta pelastukseksi löytyi samalla kylällä asuva Salli Laalo, joka auttoi lastenhoidossa 12 vuotta. Anna-Liisa kehuu kotiapulaista kerrassaan hyväksi ihmiseksi. Ja miten helppoa vanhempien oli aamulla lähteä töihin, kun joku jäi katsomaan lapsia kotiin tai lähettämään heitä kouluun.

Pilkanmaassa koettiin 70-luvulla dramaattisia hetkiä, kun eräälle tilalle iski lavantauti. Osa koululaisista joutui eristyksiin sairaalaan juotuaan tilalta toimitettua maitoa.
- Oli iso ruljanssi, kun koulun yli sadalta oppilaalta otettiin kaikilta kakkanäytteet useampaan kertaan. Lääkintöhallituksesta tuli tarkastaja, jonka kanssa kuljin ottamassa haukkuja vastaan. Minun olisi kuulemma pitänyt huolehtia, ettei tauti levinnyt. Miten sen olisi voinut estää? Mutta vaikea asia se oli tilallekin, joka sai elannon maidosta.

Terveyssisar seurasi koko kylän vointia ja tilanteita. Syntyneistä pidettiin kirjaa kuten monesta muustakin asiasta.
- Syntyneiden määrä pysyi aika vakiona niin kauan kun keskustassa ei ollut vielä uusia taloja. Mutta kun väljempiä asuntoja alkoi tulla kerrostaloihin, niin monilapsiset perheet muutti pienistä Pilkanmaan asunnoista niihin, mm. Rekolaan. Sitä ennen lapsia syntyi viitisenkymmentä vuodessa. Mutta kun äitiysneuvolassa alettiin antaa ehkäisyneuvontaa ja pillereitä oli tarjolla, toistakymmentä lasta jäi syntymättä, Anna-Liisa kertoo.

Terveyssisar viemärinä ja tuomarina

Pilkanmaan neuvolassa ei alkuaikoina ollut vesijohtoa, ei edes kaivoa. Kellarinrapun vieressä olevaan suureen puutynnyriin tuotiin säiliöautolla vettä. Pihan perällä mäellä oli ulkohuussi.
- Ihmisille tehtiin paljon röntgentutkimuksia, ja silloin peräpää piti tyhjentää tarkkaan. Se tehtiin Pilkanmaan vastaanotolla ennen kuin potilas meni seuraavana aamuna mäelle aluesairaalaan röntgeniin. Suoli pantiin täyteen vettä, mutta harva silloin jaksoi juosta mäelle huussiin. Minä olin se viemäri ja tuomari, kannoin ulosteen astiassa ulkohuussiin. Kaiken tavaran kanssa on täytynyt tutuksi tulla, Anna-Liisa nauraa ja kertoo, että aikanaan taloon saatiin vesijohto ja viemärikin.

Pilkanmaan neuvola. Kuva Irma Pajulan kokoelmista

Vauvat siirtyivät Vanhalakan asiakkaiksi kaksiviikkoisina. Hän kävi ensin katsomassa lasta kotona, ja sitten alkoivat säännölliset neuvolakäynnit. Anna-Liisa kertoo, että rokottamisessa ehti tapahtua muutos parempaan hänen työvuosinaan.
- Alkuun vanhemmat pelkäsi lasten rokottamista kauheasti, ja tietysti lapset huusi. Vuosien mittaan pelot vähenivät ja lasten huuto saman tien. Pilkanmaahan tuli yhdessä vaiheessa kauhia rokotussuma, kun yksi äiti sairastui polioon. Siihen aikaan ei ollut kertakäyttöneuloja, minä pesin kaikki käytön jälkeen ja steriloin neulat tarkoitukseen valmistetussa kaapissa. Välillä piti sanoa, että nyt pidetään paussi, tavarat loppui ja min on ne pestävä ja steriloitava. Käykää jossain ja tulkaa takas, ei voida nyt jatkaa kun ei ole vehkeitä. Muita poliotapauksia ei ilmaantunut.

Alkuvuosina isät eivät olleet paljon mukana neuvolakäynneillä eivätkä ainakaan kylvettäneet lasta.
- Nythän isät tuovat lapsia vastaanotolle yksinkin. Sekin ero oli, että ennen äidit ei olleet väsyneitä. Sitä olen ihmetellyt, että jos ihmisellä on nykyisin yksi tai kaksi lasta, hän on niin vetämättömissä. Tosin Pilkanmaassa monella nuorella perheellä oli lähellä isovanhemmat, jotka osallistuivat lasten hoitoon. Mutta minun aikana perheet olivat suuria, yhdessäkin oli yhdeksän lasta. Eikä äidit valittaneet.

Sodan jälkeen Pilkanmaassa oli paljon Karjalasta tulleita siirtolaisia. Kartano ja isot tilat joutuivat antamaan maistaan.
- Siirtolaiset oli hirviän tyytyväistä väkeä. Kymiyhtiöllä oli pulaa miestyöntekijöistä, karjalaismiehet pääsivät sinne. Vaimot saivat pitää kotona pienen karjan ja hoitaa lapset. Minulla oli neuvolassa jakeluhuone, jonne perheet toivat lasten pieneksi käyneitä vaatteita. Minä jaoin niitä sitten tarvitseville.

Terveydenhoitaja Vanhalakka on ollut kova osallistumaan. Hän on istunut "sairaanhoitajien hallituksissa" ja toiminut Pelastakaa lapset ry:ssä.
- Sairaanhoitajien puolesta yritettiin ajaa palkkaus- ja työoloasioita. Oltiin kahdessa lakossakin, minä olin lakkotirehtööri, Anna-Liisa nauraa mutta muistaa, kuinka jotkut potilaat kävivät haukkumassa lakkovahteina olleita hoitajia. - Mutta lakkoporukka oli kyllä hyvin yhtenäinen.

Kuusankosken kaupunki rakensi 80-luvulla Mäyränkorpeen uuden neuvolan ja lastentalon. Anna-Liisa Vanhalakka kutsuttiin rakennustoimikuntaan. Hänelle tarjottiin talon valmistuttua paikkaa siellä, ja mielellään hän siirtyikin uudenaikaisiin tiloihin pariksi kolmeksi viimeiseksi työvuodekseen.
- Niin hienot oli kotisairaanhoidon paikatkin siellä. Ei tarvinnut missään nurkissa ihmisten märkäneviä säärihaavoja hoitaa.

Anna-Liisa Vanhalakalla on iloiset muistot uransa varrelta, ja Pilkanmaasta aivan erityiset. Asiakkaat tulivat tutuiksi, heidän kanssaan oli mukava tehdä yhteistyötä. Asukkaat luottivat kymmenien yhteisten vuosien jälkeen omaan terveyssisareensa paremmin kuin tämän lomasijaisiin.
- He kysyivät kuulemma lomieni aikana pettyneenä, että eiks sit itteää olekkaa täällä. Lapsenlapset taivastelee nykyisin, että yhdessä kulkiessa menee aikaa, kun minä tunnen jokaisen, Anna-Liisaa naurattaa.

Eilan vaiheita 25. Tiivistä seurustelua

Kihlattu morsian Eila Piirikkälä viettää elokuussa -46 paljon aikaa sulhasensa Pentti Niemisen kanssa. Yhdessäolon onneen sekoittuu muitakin tunteita, tulevan eron pelkoa, vähän mielipahaa ellei pientä mustasukkaisuuttakin. Siihen Pentti kyllä luvalla sanoen antaa aihettakin. Miehet!

Torstaina 1.8. Eila palaa ystäviensä Eila ja Pirre Helénin luota Heinlahdesta. Pena tulee käymään, ja nuoripari lähtee tansseihin Sääksniemeen. Perjantaina Eila lähtee Lahteen. "Siellä oli eräs kokous (Edistysp. Nuoriso os.) - illalla olimme Kariniemessä illallisilla." Kokous jatkuu lauantaina. "Lounas Seurahuoneella. Iltapäivällä tulivat Salme, Olli ja Pena. Olimme kaikki Ed.n.os:n illallistanssiaisissa illalla Seurahuoneella. Siellä oli hauskaa. - Pena on niin, niin kultainen - Kävelimme vielä Penan kanssa vähän ennenkuin tulimme Nellylle yöksi." Nelly on Salmen ja Eilan Lahdessa asuva isosisko.

Nelly ja Olli Laine

Sunnuntaina on hiukan kehno ilma, ja siskokset miehineen pelaavat Nellyn luona marjapussia. Illalla kuusaalaiset palaavat kotiin mutta painelevat vielä Sääksniemeen. Maanantaina Eila tutustuu taas uusiin sukulaisiinsa. "Olimme Pentin kanssa Tanttarilla Pentin serkun, Ilman, kihlajaisissa." Seuraavana iltana Eila on Niemisillä - kihlapari ei näköjään malta olla hetkeäkään erossa.

Mutta torstaina alkavat työt. "Hiukan pitkältä tuntui päivä." Eila on Kymiyhtiön rakennusosastolla  kirjurina. Perjantaina Mäyrämäellä lämmitetään sauna, Penakin tulee saunomaan. Samalla suunnitellaan lauantain retkeä Mäntyharjulle, josta Pentin Lasse-isä on kotoisin.

Ennen Mäntyharjun reissua Eila on - varmaan kaikulaisten kanssa - laulamassa vuorineuvos Ekholmille, joka täyttää 50 vuotta. Matka sukuloimaan on "oikein hauska - ja perilläkin oli hauskaa. Molemmat, sekä mummo että P:n täti niin herttaisia ihmisiä". Sunnuntaina pari osallistuu Mäntyharjun urheilukentän vihkiäisiin. Missäköhän päin Mäntyharjua kenttä on - ehkä Koirakivessä, jossa sukua asui. Nimittäin "oli ajettava pyörillä 20 km M:n asemalle."

Rientoja riittää kotipuolessakin. Maanantaina Eila ja Pena vierailevat "Korialla Kiurun Irjan ja Paulin luona." Tiistaina mennään elokuviin: Huijari huiputtaa. "Aika hauska kuva." Keskiviikkona on Eilan tädin vuoro; Salme, Pentti ja Eila käyvät Hakalalla. Torstaina Pentti on Piirikkälällä. "Olemmekin tämän kesän aikana olleet yhdessä melkein joka ainoa ilta."

Perjantaina Eila auttelee appea. "Illalla konttorissa kirjoittamassa puhtaaksi Pentin isälle erästä 10-vuotiskertomusta. Senjälkeen Niemisellä syömässä ja vielä yöllä saunassa." Lauantaina meno jatkuu. "Kiurun Irja ja Pauli olivat illalla täällä ja olimme kaikki nelisin Sääksniemessä." Sunnuntaina Pentti lähtee Eilan sukulaisiin Sippolaan. "Tanilla, Roinilassa ja Mettälässä." Vauhtia on riittänyt sen verran, että maanantaina väsyttää. "Kävin nukkumaan klo 17 illalla. Väsytti aivan hirveästi."

Eila konttorissa v. 1939

Mutta elokuun viimeisistä yhteisistä viikoista on otettava kaikki irti. Tiistaina Pentti on Mäyrämäellä, nuoripari ei viitsi lähteä tanssimaankaan, kun sataa. Keskiviikkona he käyvät elokuvissa Kuusaalla katsomassa Marie Curie -elokuvan.

Torstaina kuunnellaan radiosta EM-kisoja, jotka pidetään Oslossa. Ensin kuitenkin koukataan Niemisten kautta. Kannatti kuunnellakin kisoja, sillä Suomi sai "kaksoisvoiton maratonmatkalla ja 10 000 metrillä ja voitti kolmiloikan." Tämä täytyy kyllä tarkistaa. Kyllä, Wikipedia vahvistaa. Kultaa maratonilla/Mikko Hietanen, 10 000 metrillä/Viljo Heino ja kolmiloikassa /Valdemar Rautio. Ja lisäksi 400 metrin aidoissa/Bertel Storskrubb. Hopeaa maratonilla/Väinö Muinonen, 10 000 metrillä/Helge Perälä ja lisäksi keihäänheitossa/Yrjö Nikkanen. "Keitin sen kunniaksi kahvit ja paistoin räiskäleitä. Äiti ja Salme ovat Lappeenrannassa."

Impi ja Salme palaavat sukuloimasta, ja Pentti vierailee Mäyrämäellä. Seuraavana iltana nuoripari käy pyörähtelemässä Sääksniemessä. Sukulointi jatkuu Niemisillä sunnuntaina. Siellä ovat kylässä Paasoset Kouvolasta. "Illalla elokuvissa, Pentin isä ja äiti olivat myös." Maanantaina kyläillessään Pena saa Eilalta kirjan Ainoa nainen. Tiistaina Eila laittaa töitten jälkeen illalla ruokaa, Pena tulee kylään, ja kun Salme ja Impi-äiti tulevat elokuvista, koko porukka syö kaalikeittoa ja räiskäleitä. Ollikin, Salmen poikaystävä, pistäytyy.

Keskiviikkona Pena lähtee käymään Helsingissä. "Olin koko illan kotona ja minulla oli kamala ikävä. Kuinkahan sitten käy kun Pentti maanantaina lähtee Tampereelle. Peloittaa jo." Torstaina on kivaa ja keljua kerrottavaa kalenteriin. "Pena tuli tänään Helsingistä ja sain häneltä tuliaisina eläinradan merkkini - Vesimiehen. Pena kertoi että se T:reen tyttö on yhä vielä soitellut ja minulle tuli niin paha mieli. Että Pentti voikin, vaikka olemme kihloissakin." Eilaa itkettää vielä seuraava päiväkin, mutta hän kuivaa kyyneleensä ennen kuin lähtee illalla Niemisille.

Lauantaina Eila leipoo Pentille eväitä, pullia ja sokerikakkutorttuja. Eilan isän siskon talosta Elimäeltä tulee vieraita. "Peltolan täti ja Ritva tulivat meille. Olimme illalla Pentin kanssa Sääksniemessä."

Sääksniemen lava

SYYSKUU

Syyskuisena sunnuntaina Eila käy aamulla sienessä, ehkä äidin ja siskon kanssa. Pentti tulee hakemaan häntä elokuviin. Tänään katsotaan jännityselokuva Kaasuvalo. Sieltä pari kävelee parisataa metriä Niemiselle. "Parsin Pentin sukkia ja korjasin paitaa. Kiurun Irja ja Pauli kävivät siellä myös. Viimeinen ilta. (Minua niin itketti)." Seuraavana aamuna Eila saattaa Pentin junalle ennen töihin menoaan. "Illalla olin yksin elokuvissa Kymillä. Siellä esitettiin elok. Synnin jäljet (Eeva-Kaarina Volanen)." Eila ja Eeva-Kaarina ovat olleet lottatoverukset ja ystävystyneet. Nyt Eeva-Kaarina on kuitenkin jo kuuluisa filmitähti ja näyttelijä. Mutta eläkeiässä he alkoivat tavata uudelleen, kun Eeva-Kaarina kävi Kuusankoskella. Hän ei ollut unohtanut nuoruuden ystäviään, ja ryhmä kokoontui monet kerrat ystävysten kodeissa.

Arki alkaa sujua entiseen tapaan. Yhtenä iltana Impi ja tyttäret siirtävät marjapensaat uuteen paikkaan. Eilan ystävät käyvät kyläilemässä - Elvi on taas kuvioissa mukana. Lottakaveri Kekalta tulee Kajaanista paketti. Eila kirjoittaa Pentille ja Pentti kirjoittaa takaisin ja soittaa hänelle töihin. "Iltapostissa sain kirjeen ja mieleni tuli niin kevyeksi." Yhtenä päivänä tuleva anoppi soittaa ja pyytää Eilaa kentälle. Tarina ei kerro, mille kentälle. "Kentältä menin vielä Niemiselle korvikkeelle ja Pena soitti juuri silloin kotiin. Juttelin hänen kanssaan! Kirjoitin vielä illalla kirjeen."

Sitten kalenteri kuvailee kerrassaan viihtyisiä näkyjä. "Olin koko illan kotona ja kudoin Penan joululahjoja. Äiti luki ääneen Seitsemää veljestä." Impi-äiti on varmaan lukenut hyvin, hänhän näytteli Kuusankosken Työväennäyttämölläkin. Lauantainakin Eila kutoo koko illan, mutta Salme lähtee Saarisen Eilan ja Laineen Jaakon häihin. "Sain tänään kirjeen Penalta!" Lauantaina kannetaan kirjepostia. Anoppi taitaa tykätä tulevasta miniästään. Lauantaina hän soittaa Eilalle ja pyytää  tätä kylään sunnuntaina "ja mielellänihän minä meninkin". Koti-idylli jatkuu maanantaina. "Äidin kanssa leivoimme illalla ja minä laitoin Pentille paketin - hiukan piirakkaa, pullaa ja omenia. Äiti luki taas Seits. veljestä." Kirjeissään Pena kiittelee onnellisena Eilan leipomuksia, joita hän opiskelijaboksissaan nauttii kämppäkaverin kanssa.

Tiistaina Eila nousee kuudelta siivoamaan. Impi on lähtenyt marjaan - veikkaan puolukkametsää. "Sain tänään Pentiltä paketissa 2 kirjaa. Illalla olin lauluharjoituksissa. Oli niin hauska kokoontua taas pitkästä aikaa. Meille morsiamille laulettiin Runsaammin riemua. Sulasen Eeva saattoi minua." Kyläilyt jatkuvat, nyt Viivi ja Elvi tulevat rupattelemaan ja tekemään käsitöitä. Eilan isän veli Eino saapuu Lappeenrannasta kylään.

Appivanhemmat ottavat Eilan mukaan perheen touhuihin. Torstaina Pentti soittaa, ja sitten "Niemisen setä soitti ja pyysi minua klo 16 jälkeen tekemään Pentille paketin, kun täti on sairas - olin illalla Niemisillä. Pentti soitti!" Mitenkähän Eilan työpaikalla on suhtauduttu noihin soittoihin, kun vielä vuosikymmeniä myöhemminkin yhtiön konttorissa esimiehet -

Eila ja Maija-Kyllikki Rukajärvellä

naiset - huomauttivat, jos joku sai yksityispuheluita.

Kirjeet viuhuvat Kuusaan ja Tampereen välillä. Eila on sairas ja kirjoittaa Pentille neljän arkin kirjeen. Hän itse saa kirjeen Pentilta -  "ja Maija-Kyllikiltä!!!" Tämä on Eilan lottaystävä, tytöt olivat yhdessä Rukajärven suunnalla rintamalottina. Maija-Kyllikin kokemus vangiksi joutumisesta on mukana Rukajärven tie -elokuvassa, jossa siihen on kyllä lisätty melko lailla lisää dramatiikkaa.

Lauantaina tulee yllätysvieras. "Kävin päivällä Kouvolassa. Minulla oli illalla niin ikävä Penttiä kun äidin kanssa kahden olimme kotona ja yht´äkkiä Pentti tulikin ovesta sisälle. Olin niin onnellinen että hyppäsin suoraan Pentin kaulaan. - Hän oli päivällä lähtenyt Tampereelta ja tuli junalta suoraan meille. Kävimme hänen kanssaan Niemisellä ja Pena saattoi minut vielä kotiin - Onnellinen!" Sunnuntaina nuoripari seilaa Niemisiltä Mäyrämäelle ja takaisin. He lämmittävät saunan marjastajille. S. Niinivaara oli pyrkinyt päivällä Eilalle käymään, ja illalla serkkutyttö Hakalan Liisa kävi. Lopuksi Eila saattaa Pentin illalla Kouvolaan junalle. "Ihana päivä!"

Maanantaina Eila käy voimistelemassa, tiistaina lauluharjoituksissa ja keskiviikkona elokuvissa. Pentiltä tulee keskiviikkona kirje, ja torstaina saapuu mies itse. Eila käy Viljakaisilla ja Penaa vastassa. Seuraavana päivänä Pena saunoo morsiamen kotona. Lauantaina he käyvät Pentin serkun häissä. "Tutustuin siellä Penan sukuun kuin myös päinvastoin." Myöhemmin Eila tutustuu sukuun vielä paremmin. Hän nauratti meitä tyttäriään kertomalla ikimuistoisesta junamatkasta, jossa puoli sukua matkusti samassa junanvaunussa Mäntyharjuun häihin, ja joku emännistä otti asiakseen haukkua kaikki muut turhia kainostelematta. Eivätkä toiset olleet moksiskaan.

Sunnuntaina tulee sitten murhetta, kun sulhanen ei tajua, miten käyttäydytään. Päivällä Eila ja Pentti vievät pikkuveljen Paavon lastenjuhliin. Illalla Eila saattelee Penaa junalle. "Olen ilkeä, mutta minusta tuntuu ilkeältä, kun Pena läsnäollessani tuntee niin suurta mielenkiintoa matkaseuraansa kohtaan. Tällä kertaa se oli Heli. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että hänellä on seuraa, mutta minusta hän saisi osoittaa edes hiukan vähemmän mielenkiintoa heitä kohtaan kun olen saattamassa. Siitä jää aina jollakin tavoin kuin paha maku suuhun erotessa. Ilmeisesti olen ilkeä."

Maanantaina Eila käy jälleen voimistelussa - olisiko Naisvoimistelijoiden tarjoamaa. Seuraavana päivänä lähtee kirje Penalle, ja myöhemmin Eila menee vielä Kaiun harjoituksiin. "Äiti kävi illalla Niemisellä." Kovastihan siellä nyt jo sukuloidaan appivanhempienkin kesken. Keskiviikkonakin Eilaa vielä vaivaa "se sunnuntai-iltainen".

Hakalan pihapiiriä

Torstaina Eila saa Pentiltä kirjeen. Aamupostissa. Hän soittaa Penalle töistä. Töiden jälkeen Eila menee Niemiselle hakemaan riikunoita. Tässä on jotain tuttua. Pentin äiti on jo siis tuolloin tehnyt soittokierroksen suvulle, kun pihan hedelmät alkavat kypsyä. "Illalla ratkoin lottamanttelini. Purkasin myös yhden kaulaliinan. Kudon siitä sukan suut." Tuunausta 40-luvun tapaan. Perjantaina Eila käy taas voimistelemassa ja menee sieltä suoraan suihkuun - Kymintehtaan saunalleko? "Kova matsi!" Eila kommentoi kuin nykypäivän salikäynnin jälkeen. Lauantai-illan morsian istuu sievästi kotona. "Kävin illalla saunassa. Kirjoitin Pentille ja sitten kudoin klo 24:ään asti sitä villatakkia."

Syyskuu päättyy hiukan apeissa tunnelmissa. Sunnuntaina sataa. Nelly tulee Lahdesta, ja perheestä muut lähtevät Hakalalle, mutta Eila ei pääse kovien vatsakipujen vuoksi. "Hirveä päivä." Maanantaina Eila menee töihin - kai, koska ei ilmoita jääneensä kotiinkaan. Niin ja koska "Niemisen täti soitti päivällä".  Nelly-sisko palaa Lahteen, Eila kutoo illan sukkaa kotona.

Eine Hasari, Iitistä kymiyhtiöläiseksi

Eine Hasari vastaa ensitapaamisellamme juuri sitä mielikuvaa, joka monelle on syntynyt Kymiyhtiön toimistotöissä palvelleista naisista: tehokas, edustava, hallitsee tilanteet kuin tilanteet. Mielikuva ei petä, siihen vain kertyy lisää syvyyttä keskustelun edetessä: lämpöä, pilkettä silmäkulmassa.

Einelle muodostui monipuolinen työura yhtiöllä - vaikkei hän päässytkään niihin maagisiin 40 työvuoteen, joita melkein kaikki yhtiöläiset ovat tavoitelleet. Hän on alun perin iittiläinen, peräti kirkonkylässä syntynyt ja kasvanut, siellä kansakoulunsakin käynyt. Yhteiskouluun piti sentään lähteä Kausalaan, jonne perhe muutti kerrostaloon, kun Eine oli 15-vuotias. Mutta Iitin kirkon aidalta hänet poimi mukaansa Kuusankoskelle poika, josta tuli hänen elämänkumppaninsa. Timo Hasarihan se oli, nuorimies matkalla Saukonkallion lavalle. Timo ei saanut tanssipaikalla kirkonaitanäkyä mielestään ja teki kaverinsa kanssa U-käännöksen. Tytöt mukanaan porukka jatkoi Hiidensaareen mökille, ja tuosta vuodesta -68 Eine ja Timo ovat käyneet yhdessä ain.

Nuoren Einen mielessä kangasteli sairaanhoitajan ammatti, hän oli ollut vanhainkodeissa harjoittelemassakin. Kun hän ei ensimmäisellä yrittämällä saanut opiskelupaikkaa, hän päätti mennä kauppaopistoon Kouvolaan. Samoin päätti Timo, vaikka oli päässyt poliisikouluunkin.
- Käytiin yhdessä kauppaopisto kihloissa ollessamme. Naimisiin mentiin sitten, kun koulu oli käyty, Eine Hasari kertoo.

Monien sen ajan nuortenparien tapaan Eine ja Timo asuivat alkuun vanhempien kanssa saman katon alla. Timon vanhempien omakotitalossa Voikkaalla Lapinmäellä oli yläkerrassa tilaa pariskunnalle.
- Timo meni töihin yhtiölle ja sai työsuhdeasunnon Valtakadulta, ja niin muutettiin Kuusaan puolelle. Minä olin töissä Kouvolassa, ensin Nokian kaapelitehtaalla Kellomäessä, sitten Veholla tien toisella puolen. Viiden vuoden kuluttua mietin, että voisinhan minäkin tulla vähän lähemmäs.

Eine harrastaa maalaamista, ja toistenkin taide kiinnostaa.

Siihen aikaan Kymiyhtiölle pääsikin Einen mukaan aika helposti, ja hän sai paikan myyntisihteeristössä.
- Vuodesta -74 olin yhtiöllä. Myyntisihteeristössä olin ensin pari vuotta. Meitä oli monta naista tekemässä tilauksia paperikoneille. Työ oli vähän yksitoikkoista, mutta tilausten laskeminen oli vaativaa. Tilaukset vietiin tuotantomääräyksille, jotka meni tehtaalle. Kielitaitoa siinä tarvittiin, koska tilaukset oli ulkomailta, Eine sanoo.

Myyntisihteeristöstä Eine Hasari pääsi telexiin.
- Se oli kova paikka, siinä testattiin kuinka hermot kesti. Lähetettiin telex-saanomia ympäri maailmaa, tehtiin reikänauhoja joita ajettiin. Työn inhottava puoli oli se, että työtä tehtiin illalla, kun täällä kellonajat oli toiset kuin asiakkailla. Aika harvoin pääsi puoli viideltä, kun työpäivän piti päättyä. Joskus tuli neljän aikaan sanoma, joka piti lähettää kaikkiin myyntikonttoreihin ympäri maailmaa. Viesteillä oli aina kauhea kiire, ja päälliköt kävi vieressä hoputtamassa. Piti saada nopeasti vastauksia, eikä he aina huomanneet kahden tunnin aikaeroa esim. Suomen ja Englannin välillä - viesti ei tosiaan ollut viipynyt matkalla kahta tuntia. Asiatytöt veivät sitten päälliköille asiakkaiden vastaukset.

Konttorissa tätä työtä teki vain kaksi naista, vaikka toiminta oli vilkasta. Olot helpottuivat, Kun Eine Hasari parin vuoden jälkeen siirtyi hallinto-osastolle. Siellä oli tekstinkäsittelyosasto, jossa hän oli jonkin aikaa myös esimiehenä sijaistaessaan äitiyslomalla olevaa työkaveria.
- Olisin saanut jäädä esimieheksi, mutta en oikein tykännyt siitä. Sitten pääsinkin tekemään sihteerin töitä vuonna -74. Samaa työtä tein pitkään, esimiehet vaan vaihtui. Minulla oli myös vuosia vastuullani esim. kaikki teknillisistä oppilaitoksista tulevat kesätyöntekijät ja loppuvuosinani yhtiön edustustilat Koskelaa, johtokunnan huvilaa ja Voikkaan klubia myöten. Niissä oli Amican henkilöstö, pidin heihin yhteyttä. Olin johdon ja henkilöstön yhteistyöelimien sihteerinä - siinä joutui menenmään mukaan retkille Saksaa, Hollantia  ja Tukholmaa myöten. Satavuotissäätiön tehtäviäkin tuli minulle, kun Marjatta Käki jäi eläkkeelle. Olin muutaman kerran mukana Haikon kartanossa, kun säätiö käsitteli apuraha-hakemuksia. Työ oli hirveän monipuolista, tykkäsin todella työstäni.

Kuvassa UPM Kymin Hallinto-osaston sihteeri Eine Hasari vuonna 2005 Kymin teollisuusoppilaitoksen työpisteessä

Piti tietää paikkansa

Yhtiön edustustiloista huvila oli tarkasti rajatun ryhmän käytettävissä.
- Se oli niin pyhä paikka, että meidän Timokin pääsi sinne vain kerran - eteiseen asti viemään pyssyn jollekin johtajalle. Johtajilla oli siellä yläkerrassa omat huoneet, Tiivolallakin. Nythän sinne pääsee kuka vaan.

Samalla tavoin pyhä paikka oli pääkonttorikin. Siellä kukin sai kulkea vain hänelle määrätystä ovesta.
- Me saatiin kulkea pääovesta, kun oltiin sen tason johtajien  sihteereitä. Toiset joutui kulkemaan sivuovesta. Meidän Timppakaan ei saanut kulkea pääovesta, vaikka oli päällikkönä metsäpuolella. Oli tarkkaa, missä naulakossa pidettiin vaatteitakin. Ihan huippua, Eine nauraa.

Jako näkyi Koskelassakin siinä, missä pöydässä sai syödä.
- Soikeat pöydät olivat vähän paremmat. Päälliköillä oli omat pöydät - Gustav Danielssonille oli hyvin tarkkaa, ketä hänen pöytäänsä tuli. Jos kesäharjoittelija vahingossa eksyi pöytään, Gustav ilmoitti, että tämä on hänen seurueensa, ruotsinkielisiä. Mutta kun hän kuului hallinto-osastoon, hänestä tuli läheinen, ja hän kävi lähes päivittäin juttelemassa, vaikkapa kertomassa itikanpuremastaan, Eine hymyilee "jännälle persoonalle".

Johtokunnan huvila

Keskuskonttorin alakerran kahviossakin luokkajako näkyi, ruotsinkieliset halusivat istua omassa pöydässä ja puhua ruotsia.
- No ajathan muuttuivat, suomenkielisten määrä kasvoi, johtajienkin joukkoon tuli suomea puhuvia. Minä jouduin käyttämään työssäni enemmän englantia ja saksaa kuin ruotsia. Yhtiö lähetti minut Lontooseen viikoksi syventämään englannin taitoani. Ja yhtiöllähän oli virkamiesklubin kustantamana Englannin missejä, joista yhden tunneilla minäkin kävin työaikana. Olin muuten virkamiesklubin sihteerinä useampaan otteeseen, nyt olen toiminnantarkastaja.

Kaiken kaikkiaan Einestä oli kiva työskennellä keskuskonttorin rakennuksessa ja työyhteisössä. Raja-aidat hälvenivät yhä enemmän, pukeutumiskoodista oli luovuttu - tosin farkuissa ei passannut töihin tulla, ei välttämättä naiset pitkissä housuissakaan. Aina kuitenkin oli niitä, jotka puhuttelivat työtovereita kolmannessa persoonassa.
- Gustavkin teki aina arkistokursseilla sinunkauppoja, mutta ne olivat voimassa vain yhden päivän. Sitten hän taas rupesi teitittelemään, Eine hymyilee.

Keskuskonttoriin ei menty mistä tahansa ovesta.

Palkat ovat UPM:n toimistotyössä paremmat kuin kunnan vastaavissa tehtävissä. Eine muistelee myös luontaisetuja pilke silmäkulmassa. Tilirulla tuli tutuksi appiukon taloudessa, tämä kun oli koneenhoitajana Voikkaan tehtaalla. Vessapaperiarkit herättävät lähinnä hilpeyttä, vaikka yksi pakka näitä on peräti museoesineenä Poikilossa. Joskus työntekijät saivat joulupapereitakin.
- Työntekijät saivat kinkkurahoja, mutta toimihenkilöt eivät. Mutta tulihan sitten tuotantopalkkioita ja kannustuspalkkioita.



Eine Hasari tunnistaa yhtiöläisten ylpeyden omasta työpaikasta ja omista tuotteista. Hän viihtyi työssään niin hyvin, ettei olisi halunnut vielä 59-vuotiaana lähteä työelämästä, kun UPM vähensi työntekijöitä.
- Sitä koki oman firmansa, että se on hyvä! Olin aina ajatellut pysyväni eläkeikään asti, mutta ei ollut vaihtoehtoja. Minulle tuli vain 34 vuotta täyteen silloin 2006, Eine harmittelee.

Eläkkeellä on kuitenkin ollut ihan mukavaa, Eine kertoo. Hänelle on kertynyt hommia ja harrastuksia "ehkä vähän liikaakin".
- Vähän politiikkahommia Kokoomusnaisissa, Punaista Ristiä sekä hallinnossa että käytännön avustustoimissa, Kymin Nikkareissa kulttuurijaoston vetäjänä, sotilaskotisisarissa tarjoiluihommissa. Ja maalaan minä taulujakin, kävin kansalaisopistossa kurssin. Lapsenlapsia haluan tietenkin tavata, tämä tehonainen luettelee.

Kun molemmat Hasarit ovat vapailla, vaikka kovasti harrastavatkin, voi myös suunnitella yhteisiä reissuja.
- Edelleen voidaan hakea satavuotissäätiöltä virkistysrahoja joka toinen vuosi. Haettiin juuri Timon kanssa, ajateltiin mennä Turkuun Karibia-kylpylään, sieltä voisi lähteä risteilylle Ruotsiin. Meillä kun tulee 50 vuotta täyteen avioliittoa, niin sen kunniaksi, Eine kertoo ja huomaa samalla Timon, joka jo etsiskelee vaimoaan Kuusankoskitalon aulassa. - Kato, on se vähän harmaantunut niistä Iitin kirkonaidan ajoista, Eine hymyilee.

Erkki Vahter, lautturina yhdeksänvuotiaasta

Nelikymmenluvulla talvet olivat talvia - tämänvuotinen hieno pakkaskausi ei hätkähdytä sodan ajan eläneitä. Erkki Vahter oli yhdeksänvuotias, kun hän ryhtyi ajamaan lauttaa Kymijoen yli tehtaan alapuolella ja talvisin jäädyttämään samaan kohtaa jäätietä. Hän muistaa, miltä kylmyys, märkä ja nälkä tuntuivat pikkupojasta, joka vastasi yksinään lautturivuoroistaan.

Erkki Vahter oli seitsemänvuotias, kun perhe muutti Kuusankoskelle Koskenniskalta vuonna 1937.
- Isäukolla oli hoidettavana sähköllä kulkeva TVH:n lautta, joka kulki Kuusaan puolen ja Kyminpuolen väliä tehtaan alapuolella. Kun sota syttyi vuonna -39 ja miehet lähti sotaan, minä jouduin auttamaan isää lautan ajossa. Taalin Eero, eläkeläismies, oli kolmantena lautturina, Erkki kertoilee kotonaan Rekolassa.

Kulkijat saivat käyttää valtion lauttaa ilmaiseksi. Sillä ei ollut aikataulujakaan. Kun rannassa oli yksikin ihminen, hänet vietiin joen yli. Joki oli siitä kohtaa noin 250 metriä leveä, ja ylitys kesti viitisen minuuttia.  Lautalla kulkivat niin kuorma- kuin linja-autotkin, mutta sillä vietiin henkilöautojakin 40-luvulla.
- Kolarin Lassella oli Letukka, joka meni usein lautan kyydissä. Jos asiakas oli yöllä eri puolella kun lautta, se soitti hälytyskelloa lauttakoppiin. Joskus oltiin lämmittelemässä kopissa, kun siellä oli pystyuuni. Siinä sai paistettua tikun nenässä vähän lihaa tai kalaakin, Erkki kertoo.

Lauttalaiturit ovat edelleen paikoillaan.

Yhdeksänvuotiaana Erkki Vahter ajoi lauttaa täyttä häkää, yölläkin. Koulut jäivät vuosina 1939-1944 vähemmälle. Erkki muistaa työn rankkuuden. Kunnollisia työvaatteita ei ollut, satoi ja tuuli.
- Kyl siel kurjaa oli. Minulla oli vaan polvihousut jalassa, oli se kärsimystä. Vaikka kouluun en ehtinytkään, niin kuudelta aamulla ehdin jonottamaan paleltunutta lanttua ja soppaa, jota jaettiin hyväntekeväisyytenä Niinivaaran koululla. Kolarin Lassen vastapäätä asui äiti ja tytär, jotka leipoi leipää ja rieskaa. Sitä oltiin jonottamassa neljän viiden aikaan. Oli sit hyvää kun sai lämmintä leipää, Erkki huokaa.

Erkki Vahter on piirtänyt lautasta tarkan kuvan, josta selviää sen rakenne ja käyttö konekoppeineen  vetovaijereineen.
- Tämä oli ohjausvaijeri, se oli vahvempi ja kesti tukkisumienkin voiman. Tässä oli valurautainen ohjausratti, niinkun autonratti. Lautturin piti laittaa etukettingit kiinni hevosia ja ajopelejä pysäyttämään ennen kun irrottiin laiturista.

Tukinuittoa tehtaan yläpuolella. Kuva: Veikko Hakala

Lautan ajoa hankaloitti tukinuitto. Nelikymmenluvulla tehtaan vieressä joen rannassa oli ränni, josta tukkeja uitettiin.
- Tukkeja oli seurattava lautalta. Jos ne jäi lauttan sivuun, niin ne lähti painamaan alavirtaan niin että ohjausvaijeri kiristyi tiukalle. En muista, että vaijeri olisi koskaan katkennut. Mutta säikeet kului ajan mittaan, ja vaijeria korjattiin uusilla pätkillä.

Koska oli sota, oli myös vihollisen pommikoneita. Erkki kuuli hyvin pommitukset Korian sillan suunnalta. Joskus koneita ilmaantui myös Kuusaan ylle.
- Oltiin keskellä jokea, punainen lyhty paloi, että rannalta näki missä lautta liikkui. Lyhty piti heti sammuttaa, ukko huutaa rannalta että tulet äkkiä pois sieltä. Minä kysyin että mihkäs täältä äkkiä pääsee, ei tätä pyörtääkän voi.

Erkin ääni saa tarinoivan sävyn, kun hän ryhtyy kertomaan tapausta, joka järkyttää häntä edelleen.
- Olin vuonna -44 yöllä yksin lauttalla. Neljän aikaan aamuyöstä sieltä tulee kaksi linja-autoa peräkkäin mäkeä alas. Tulivat suoraan Kannakselta. Kumpikin oli täytee haavottuneita, ne huusi äitiä avuksi, tuu äiti auttamaan! Ne itki ja huusi verisinä - kurkkasin sen verran ovesta. Ajattelin, että voinko ottaa kaksi linja-autoa samalla kertaa lauttalle, että pääsis pojat hoitoon - ammattikoulun sotasairaalaan. Sit otin molemmat, pikkusen limittäin. Lähtiessä lauttan keula painui alas ja ajattelin, että herrajumala meneekö tää pohjaan. Mutta ei, se jäi hyvin kekalleen, että päästiin toisella puolella rantaan parrun päälle.

Erkki oli tuolloin 14-vuotias. Nimismies oli alkuvuosina käynyt tarkastuksella ja miettinyt, voiko noin nuorelle pojalle antaa vaativan tehtävän. Mutta Erkin isä oli sanonut, että hän vastaa pojan töistä. Työ vaati silmää, jo lauttaa täyttäessä piti arvioida, montako autoa voitiin ottaa.
- Jos oli kaksi kuorma-autoa sorakuormassa, otin vain yhden, jos oli kaksi tyhjää kuorma-autoa, otin molemmat. Ei mitään koskaan sattunut, Erkki toteaa.

Talvisaikaan lautan korvasi jäätie. Sitä jäädyttivät lautturit.
- Jos oli pakkasta, mentiin aamulla aikaisin tekemään avanto, josta saatiin nostettua ämpärillä vettä. Jäätien reunoihin pantiin lumipatsaat, ettei vesi päässyt takaisin jokeen. Vettä mätettiin koko matkalta. Jos satoi lunta, se piti kolata.

Jäätie kulki lautan reitin sivussa, ja sen vahvuus mitattiin vähintään joka toinen aamu. Kalukopissa oli taulukko, paljonko jään vahvuus pitää olla eri ajopeleille. Lauttaa ajettiin syksyisin niin pitkään kuin se kulki, mutta lopulta sitä ei saatu etenemään, vaikka hakkasi jäätä tuuralla tai kirveellä. Keväällä jäätie räjäytettiin, että päästiin taas ajamaan lauttaa.
- Laitettiin reiät jäähän viiden metrin etäisyyksille. Meillä oli neljä viisi metriä pitkä seiväs, sen päässä rautatanko. Pää oli terotettu, ja siihen laitettiin pötkö dynamiittia. Pötkö reikään, paksun jään kohdalla molemmilta puolilta. "Kaikki kunnossa? No sitten tulet lankaan", Taalin Eero huusi. Työnnettiin dynamiitti reikään parin kolmen metrin päähän itsestä. Se oli sellain kotti, että täytyi varoa ettei päässy hengestään, Vahter kuvailee ja vakuuttaa, että dynamiitin lanka kyllä palaa veden allakin.

Joskus jäätie oli paikallaan vielä toukokuun alussa.
- Yhtenä vapunpäivänä olin vuorossa, jäätie oli kuin silta rantojen välillä. Sieltä lähtee tulemaan humalain äijä. Me huudetaan isäukon kanssa että älä mene sinne enää. Mies huutaa takasin että kylhän mie nyt menen, kun tää on näin komia silta. Me laitettiin jo veneet valmiiksi, mutta ei miehelle käynyt kuinkaan. Se oli tosiaan kun silta, kaikki muu oli sulaa ympärillä, Erkki päivittelee.

Kuusankosken silta valmistui vuonna 1949, joten siihen asti lautta ainakin toimi. Sillan alapuolella oli Rusin lautta. Lisäksi joen yli kulki Haapasalon lautta näiden kahden välissä. Kuusaalla oli yläjuoksun puolella vielä Pukkisaaren lautta, Tähteen lautta nykyisen Voikkaan sillan lähellä sekä ylempänä Kyöperilän ja Voikkaan lautat.

Sorakuljetuksia yhtiön tarpeisiin

Lautturivaiheen jälkeen Erkki muutti isänsä kanssa Karhulaan ja oli siellä jonkin aikaa töissä. Sieltä hän muutti Lahteen ja löysi elämänkumppaninsa, nyt jo edesmenneen vaimonsa Ullan. Lahdessa Erkki toimi osuuskaupan kuskina, ajoi eläimiä teurastamolle - ei mitään mukavaa reissaamista. Sotaväen Vahter kävi Kouvolassa kolmannessa autokomppaniassa.

Vuonna -62 Erkki Vahter muutti perheineen Kuusankoskelle.
- Piti ruveta velimiehen Reinon kanssa sorahommiin, hänellä oli tämä Vahterin Sora ja Kuljetus. Veljen kanssa piti sitä sorahommaa tehdä, mutta myö ei sovittu. Ostin Bedfordin, rännäli mikä rännäli. Oikein huono. Ostin sen jälkeen Mersun. Ja sitten tuli 67-mallin nokka-Sisu. Kolmen vuoden välein ostin aina uuden auton.

Erkki Vahter ja hänen toiseksi viimeinen Sisunsa

Vahter ajoi jonkin verran TVH:llekin, mutta lähti pian Kymiyhtiölle vakituiseksi kuskiksi, ei tosin palkkalistoille vaan urakoimaan. Töitä riitti, sillä Vahter tuli aina kun tarvittiin, viikonloppuisin ja iltaisinkin. Lastina oli useimmiten soraa, joskus lipeää Hallan sahalle, välillä muutakin.
- Yhtiön teille piti aina vetää soraa. Puukentät nieli soraa kauheasti. Kerran olin tulossa sorakuorman kanssa Anhavaisista, kun puhelin soi. Yhtiöltä soitettiin, että sorakuorma pois ja äkkiä tänne, pitää saada kahdeksan paperirullaa Kotkan satamaan, laiva varttuu. Minähän laskin rullat kyydissä Kotkaa kohti kun paloauto. Satamassa miehet oli jo hihnat olkapäillä. Kun toin lastin perille, tuut tuut alkoi laiva huutaa luotsia. Kun sain rullat sisään, laiva lähti.

Työpäivät saattoivat olla rankkoja.
- Kymmenen mälliä enstee ajo soraa Anhavaisista, sit neljän jälkeen kolme neljä kuormaa lipeää Hallaan. Kun kahden maissa tuli nukkumaan, niin ei siinä kauaa ehtinyt maata. Lipeää kuljettaessa pantiin yhtiön lipeäpönttö lavalle, ja sillä vietiin.

Vahter haki soraa pääasiassa Anhavasta. Mutkainen ja mäkinen tie oli vaikea ajaa, ja yhden talven tie oli kiinnikin runsaan lumentulon takia.
- Silloin otettiin sora yhtiön kasasta Niskalasta. Harjaseulan kone nosti hiekan lavalle, ja siitä ajettiin tielle. Muistan hyvin tehtaan portin luona olleen hiekkasiilonkin, josta laskettiin hiekka lavalle. Joskus se meni tukkoon, märkä hiekka alkoi holvaamaan. Seipään kanssa sitä jötkötettiin irtonaisemmaksi, lopulta se tuli yhellä kertaa. Apumiehen kanssa hommaa hoidettiin. Apumies oli mukana ajossakin lavalla, lavaa piti pitää vähän ylhäällä hiekottaessa. Mustavuori oli ilkeä hiekottaa ja aurata, jyrkkä ja mutkainen tie. Etuperin hiekottamisesta ei tullut mitään, takaperin kun meni, oma auto pääsi hiekotukselle. Joskus tehtiin teille saviasvalttia - savea ja vettä, lipeää päälle. Se kesti yllättävän hyvin pitkän aikaa.

Vahter teki myös aurausajoja. Talvisaikaan se tiesi valmiina oloa vuorokauden ympäri. Erkki kuvailee, miten runsas lumi pitää aurata: ei yksisiipisellä, vaan niin että toinen siipi on vähän ylhäällä, ettei lumi valu takaisin tielle. Tiekin on tunnettava hyvin, ettei aja kiviin. Aurausalueet jaettiin toisten kanssa.
- Minulle tuli Kouvolan väli, Kuusaan Niementie, keskusta - mahottomat alueet.

Kuvassa Kymiyhtiön kuljetusvälineammattilaiset  Pekka Mauno ja Jukka Kuusela haastattelevat Erkki Vahteria.



Kun paljon ajaa, joutuu pahoihinkin tilanteisiin. Erkki oli tilattu yhtenä iltana viemään kuormaa Haukkasuolle. Rusin mutkasta oli kylkeen rysähtänyt sivutieltä pakettiauto, sen kuljettaja jäi takapyörän alle ja kuoli. Poliisit totesivat, että olivat edellisenä iltana ottaneet saman kaverin humalassa auton ratista. Erkkiä ei lohduttanut, ettei kolari ollut oma vika.
- Se kaiveli, ja kauan. Kun kuulee rekkakolareista, tulee asia mieleen. Tiedän miltä se tuntuu.

Erkki Vahter kehuu Kymiyhtiötä ja kuljetuksen pomoja.
- Olin hyvis väleis kaikkien kanssa, aina pelas hommat. Mutta työmiehet kyllä vähän rassasi keskenään. Ja toisten firmojen kuljettajat oli joskus kateellisia, kun minulle riitti töitä. Se oli ilkeä puoli työssä. En ollut koskaan KTK:nkaan ajossa - muut osakkaat suuttui kun ajoin pikkusen tingityllä hinnalla. Minä vastasin että voin jättää KTK:n, en minä täällä kopissa istuessa tienaa mitään, kannattaa mennä sinne missä minulla on töitä. Riipin Erkki ja Sarnalan Erkki tilasi minulta yhtiölle ajoja, ja ktk:laisia pienemmälläkin taksalla se vielä kannatti. Mutta en kuitenkaan eronnut KTK:sta.

KTK oli Kuorma-autojen Tilauskeskus, jossa kuljettajat odottivat yhteisessä toimipisteessä tilausajoja.

KTK:n konttori oli SP:n tiloissa. Pihalla on myös Vahterin Bedford. Kuva vuodelta -61 on Jorma Jääskeläisen arkistosta.

Erkki Vahter ajoi kuorma-autojaan vuoteen 1992. Hänellä on edelleen auto ja kortti.
- On kortti, mut autoa en aja. Tiedän oman kuntoni, en halua toisten kuntoa vaarantaa. Minul on kuski tässä, oma poika Raimo. Töissäkin minul ol aina se, että homma pitää tehä hyvin. Menköö sit se aika mikä menee, mut se on tehtävä just niin.


Kiitokset: Jukka Kuusela, Pekka ja Ruut Mauno
Vinkki: Kuusankosken lautoista on perinpohjainen Rolf Lanndérin kirjoittama artikkeli Kuusankosken kirjassa s. 529-533

Ethän varasta

Veturinikkunasta kurkistaa kouvolalainen veturinkuljettaja Veikko Hakala - alun perin Veikko oli kuusaalainen. Tämä äidin serkku oli älykäs mies. Häntä häiritsi Kouvolan ratapihalla työskennellessä se, ettei hän ymmärtänyt neuvostoliittolaisten vaunujen kyljissä olevia tekstejä. Niinpä hän opetteli venäjän kielen ja samalla tietysti kyrilliset kirjaimet. Siinä sivussa hän opiskeli muutaman muunkin vieraan kielen itsekseen ja osin kansalaisopistossa. Veikko taisi osata seitsemää kieltä.

Viisikymmenluvulla Veikko Hakala innostui valokuvaamisesta siinä määrin, että hankki kaluston paitsi kuvaamiseen myös kuvien valmistamiseen. Suku on saanut valtavasti iloa hänen valokuvistaan - kehitettyään itse mustavalkoiset otokset hän jakeli niistä kopioita tilanteissa mukana olleille. Niinpä meilläkin on hienoja kuvia lapsuudenkodista, sisustuksesta, mökkimaisemista, ihmisistä, yhdessäolosta, luonnosta, entisaikojen Kuusankoskesta.

Omien albumieni täydennykseksi olen saanut Veikon pojalta Juhalta skannattavaksi pinkan Hakalan perheen albumeja. Niitä ja omia kokoelmiani olen esitellyt blogissani. Nyt kuvia on ilmestynyt julkisuuteen yllättävissä käänteissä, ilman mainintaa lähteestä josta ne on siepattu, ja ilman kuvaajan nimeä. Kuvien käyttöön ei ole myöskään pyydetty lupaa. Kun näköjään noin monelle on edelleen epäselvää, että toisen hengentuotteen julkaisuun tarvitaan sekä lupa että maininta tekijästä, suosittelen tutustumista tekijänoikeuslakiin. Siitä on yksiselitteinen ja helppolukuinen esitys täällä:
 http://www.tekijanoikeus.fi/wp-content/uploads/2015/03/ABC_esite_FIN_RGB.pdf

Annetaan kunnia niille, joille se kuuluu, tässä tapauksessa kuvaajille. Se on välillä työlästä ja hidasta mutta erityisen tärkeää "näin nettiaikoina", jolloin verkossa ja yleisötilaisuuksissa tuppaa vallitsemaan kuvien suhteen villin lännen meininki. Varmuuden vuoksi ryhdyn vastedes kirjoittamaan kuvaajien nimet kuviin itseensä. Päivitin aluksi alla olevan vanhan jutun Kuusaan vanhoista väylistä, kun se näyttää kiinnostavan lukijoita edelleen. Nyt ilmoitan, kuka on kaiken sen vaivannäön ja taidon haltija, joka on kuvat käyttööni luovuttanut. Veikko-sedän lisäksi meitä ilahduttavat siinä jutussa Jukka Airola ja Arto Sulanen - sekä UPM:n Kymin arkisto.

Kuusaan vanhoilla väylillä, uudistettu versio

Tehdäänpäs välillä lenkki Kuusankosken vanhoissa maisemissa. Pikkuserkku antoi lainaksi isänsä, veturinkuljettaja Veikko Hakalan 50-luvulla ottamia valokuvia, mukana on Arto Sulasen ja Jukka Airolan kuvia, ja osa on UPM:n Kymin keskusarkistosta saatuja.

Tässä potkutellaan Ahlmanintietä kohti Kymintehdasta yleislakon aikaan vuonna 1956. Linja-autot eivät kulje, mutta tienpito näköjään toimii lakonkin aikana. Eero Niinikoski kertoo Vellikupissa n:o 9, että Ahlmanintien rakensi Kymiyhtiö tarkoituksenaan helpottaa Kouvolan ja Kymintehtaan välistä liikennettä. Tien rakentaminen alkoi 1929, ja se valmistui vuonna 1934. Tie on nimetty vuorineuvos Einar Ahlmanin mukaan. Hopeapajut on istutettu rakennustyön loppuvaiheessa - puutarhuri Matti Sihvonen halusi ne juhlistamaan Ruotsin kruununprinssi Gustav Adolfin vierailua. Hyvin näyttävät kasvaneen parissakymmenessä vuodessa.

Kymintehdas talvi-iltana kävelyportailta nähtynä. Jostain Kivimäen rinteestä portaat ovat johtaneet alas kohti tehdasta. Kymintehtaan opettajatalossa asuva rouva kertoi juosseensa niitä pitkin ruokatunnille kotiin yhtiön rakennusosastolta. Täsmällistä paikkaa en ole löytänyt, vaikka olen rämpinyt paksussa hangessa ristiin rastiin kallioiden reunoilla.

Portaat kulkivat näköjään Kymintehtaan kansakoulun, "Niinivaaran koulun", sivuitse. Kymintehtaalta näkyvät kuvan ottajan Veikko Hakalan mukaan kiisu ja spriitehdas. Anita Korkalainen muistaa portaista tämän: "Ainakin yhdet kallioportaat lähtivät Niinivaaran koululta vähän matkaa tien oikealla puolella olevan talorivistön (useampi 4 hellahuoneen talo) takaa ja ylhäällä portaat tulivat jonnekin päiväkodin  taakse. Kummini asuivat alueella, ja kävimme usein siellä. Portaat olivat melko jyrkät eli vaati todella hyväkuntoisia käyttäjiä ja sateella saattoivat olla liukkaatkin. En muista ainakaan meidän käyttäneen niitä talvella "

Näkymä klubin portilta, klubirakennus oikealla. Tämä oli Niskalantietä, Kyminpuolen valtaväylää. Alla parempi kuva klubista, se on ilmeisesti saksittu KymiYhtymä-lehdestä - kiitos! Kuvateksti kertoo: "Selim A. Lindqvistin suunnittelema vanha kaupparakennus toimi klubina vuosina 1910-1958. Rakennus sijaitsi Kymintehtaan alueella, nykyisen Kinnaksen portin tuntumassa. Pikkukuvassa vasemmalla klubin kevätkarnevaalit ja oikealla virkailijoiden illanistujaiset 1920-luvun jälkipuoliskolla. Kuvissa näkyvät tuolit ovat edelleen käytössä Koskelan ruokasalissa."

Nyt kiivetään Kymin ympyrän yläpuolelle, Kuusaantielle eli Kiitotielle katselemaan kohti Kuusaan keskustaa. Veikko Hakala on kuvannut valtaväylän liikenteen 50-luvulla talvi-iltana ja joskus sulan aikaan alemmassa kuvassa.

Sama mäki sulaan aikaan. Veikko Hakalan kuvan takana lukee, että tässä odotellaan autoa.

Kymin ympyrän kuvassa näkyy taustalla makkaratehtaan talo ja sitä vastapäätä Vettasen kauppa. Niskalantien pohjoispuolella oli liiketalo, jossa taisi olla mm. kellosepänliike. Sen rakennuksen ikkunamarkiisi näkyy kuvan ylälaidassa.Tästä rakennuksesta Anita Korkalainen kertoo näin: "Siinä Kuusaantien ja  Niskalantien risteyksessä olevassa Väkevän talossa oli Kopran kelloliike ennen joen toiselle puolelle tuloaan. "

Luostariset ovat pysähtyneet kyläreissullaan poseeraamaan autonsa kupeeseen Kymin ympyrän yläpuolella. Hiekkapohjaisen Kiitotien varrella taustalla huoltoasema, jonka Eero Niinikoski tunnisti SP-asemaksi eli venäläisten omistaman Suomen Petrooli -nimisen firman (myöh. Teboil) huoltamoksi.

Tässä taidetaan huristella Kuusaan sillan yli vuonna 1951 tai vuotta myöhemmin. Tastalla vasemmalla näyttäisi olevan rakenteilla Kuusankosken seurakuntatalo, ja se valmistui vuonna 1952.
Kuusaan silta esiintyy suunnitelmana kartoissa jo vuonna 1938, mutta se rakennettiin vasta sotien jälkeen ja valmistui vuonna 1949, kertoo Rurik Wasastjernan kirja Kolme tehdasta, yksi kunta 1940-1959.

Niemiset ovat lähteneet sunnuntaikävelylle ja törmänneet Kuusaan sillalla Hakalan perheeseen ja Heikki Koskenseppään.

Mattolaituri sillan vieressä alajuoksun puolella

Sillalta Kuusaan suuntaan otettu kuva on otettu aikaisintaan vuonna 1954, sillä posti-arava on jo paikoillaan - ehkä rakenteilla. Pellolla sitä vastapäätä on sähkölaitoksen talo, sen vasemmalla puolella näkyy seurakuntatalo. Mahtoiko posti-aravan oikealla puolella näkyvässä kuutiossa toimia Keidas-baari - talohan sitten paloi. Kiitotien oikealla puolella on KOP:n talo ja kunnantalo. Niiden välissä häämöttää Keskustan koulu, kunnantalon oikealla puolella kirjasto. Pengertien talot ovat jo paikoillaan, mutta loppu keskustaa onkin peltoa. Rakennuksista voi lukea lisää Rurik Wasastjernan kirjasarjasta. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto.

Kuusaalla liikenneympyrä on ihan vanha juttu. Tämä ensimmäinen rakennettiin sellaiseksi, ettei se katkaissut näkymää ympyrän toiselta laidalta kirkolle. Ylin kuva on Veikko Hakalan, seuraavat kolme UPM:n Kymin keskusarkistosta.

Alla: Pilkanmaalainen poimii Kuusaalta Kouvolaan menijöitä. Taustalla Poliisitalo, valtion virastotalo, joka valmistui vuonna 1955.

Vieressä sama seutu vuosikymmen pari myöhemmin. Näistä taloista ovat jäljellä enää taustalla näkyvät "tornitalot". Yhdystalo syttyi 70-luvulla tuleen mutta pelastui sillä kertaa. 2000-luvulla se sitten tuhoutui pommi-iskussa ja uudessa palossa. Keltainen liiketalo oikealla purettiin. Paikalla on nyt liikekeskus Fenix - käyttääkö joku sitä nimeä? Tiekin siirtyi äskettäin sijansa kuvan alareunaa kohti. Tori on siirretty tänne kirkon vierestä, mutta tila on jäänyt puristuksiin auto- ja kävelyliikenteen väliin. Oikeaa toria odotellaan yhä...

Kuusankosken kunnantalo edustaa myöhäistä klassisismia. Sen suunnitteli Georg Jägerroos. Nykyisellään rakennus istuu sopuisasti kaupunkikuvaan, mutta aivan huiman näköinen se on alkuvuosinaan otetussa kuvassa, jossa ympärillä avautuvat laajat pellot vain muutaman asuinrakennuksen täplittämässä maastossa. Kuin eduskuntatalo keskellä ei mitään. Talo valmistui vuoden 1931 lopussa. Kannattaa lukea sen tarina Rurik Wasastjernan kirjasta Kolme tehdasta, yksi kunta 1920-1939. Nykyisin rakennus toimii Kouvolan kaupungin tekniikka- ja ympäristötalona.

Kunnantalon edessä näpätty kuva on aika-arvoitus. Valtakadun oikealla laidalla olevat kerrostalot rakennettiin vuosina 1957-58. Kirkon alapuolen risteyksessä näkyy yksiraiteisen rautatien tasoristeyksestä varoittava liikennemerkki. Se kertoo kapearaiteisesta rautatiestä, joka kulki Voikkaan ja Kymintehtaan välillä. Jukka Suortasen kirjoitus Kapearaideliikennettä Kuusankoskella Vellikupin numerossa 8 kertoo radan vaiheet ja ihmisten muistot liikenteestä kattavasti. Suosittelen! Mutta Päkän matkustajaliikennehän lopetettiin jo vuoden -54 kesällä - eikö tienpitäjällä ollut kiirettä poistaa varoitusmerkkiä? Tarkempi Suortasen kirjoituksen lukeminen paljastaa kuitenkin, että kapearaiteisella jatkettiin tavarakuljetuksia vielä pari vuotta henkilöliikenteen päätyttyä. Suortanen kertoo: "Radan purkutyöt aloitettiin 15.6.1956 Kymintehtaan alueelta, mistä ne etenivät vaiheittain siten, että viimeiset tavarajunat kulkivat radalla syksyllä 1959." Veikko Hakala on siis ottanut kuvan vuosien 1957 ja 1959 välillä - jos siis luotamme tienpitäjän ripeyteen liikennemerkkien ajan tasalla pidossa.

Yllä oleva kuva näyttää ensin vieraalta seudulta. Mutta mäki, rautatien merkki, taustalla olevat maastonmuodot ja himmeästi erottuva betonipylväs varmistavat, että näkymä on Kuusankosken kirkonmäeltä kunnantalon suuntaan Valtakatua pitkin ennen kuin kadun varteen on alettu rakentaa liike- ja asuintaloja.

Alla Jukka Airolan kuva kirkonrinteessä sijainneesta Huhtalammen talosta, joka oli paikkakunnan vanhimpia rakennuksia. Moni muistaa sen 60-luvulta partiokämppänä, jota kutsuttiin kävijöiden piirissä Opistoksi. Tuhopolttaja poltti talon 90-luvulla.

Kuusankosken kirkko illalla. Vain kellotauluissa on valot, ja katulyhty valaisee lumista Valtakatua ja mainospylvästä.

Tie kirkolta Marskinkadun suuntaan oli 30-luvulla vilkasta kauppapaikkaa. Iltaisin nuoret kulkivat sitä "itteään näyttämässä ja muita kauniita kattomassa". He sanoivat reittiä linjoiksi - mentiin linjoille. 50-luvulla Osula täydensi kauppa- ja ravintolatarjontaa.





Alla sama paikka illalla. Torin ylälaidalla Osulan takana näkyy rakennus, jossa toimi lihantarkastamo ja myöhemmin taksiasemakin.

Alla olevan kuvan oikeanpuoleisessa talossa toimi Kososen lihakauppa - 60-luvulla se palveli hyvin vaativiakin asiakkaita. Anita Korkalainen antaa lisätietoja: "Valkaman talossa Kososen kaupan vieressä oli aikoinaan valokuvaamo - olisiko ollut Pitkänen ennen Kunnanpellolle muuttoaan. Senjälkeen siinä oli Lindroosin Kemikalio, joka muutti Kirjakaupanmäeltä pienestä puutalosta Tamlanderin vierestä valtaväylälle".

Wäinö Walkaman rakennuttamassa liiketalossa toimi Kansallispankki vuoteen 1951, ennen kuin me myöhemmät sukupolvet opimme tietämään sen mm. lihakaupan ja kukkakaupan talona.




Alla sama rakennus 70-luvulla Jukka Airolan kuvaamana.

Tässä ollaan vappukävelyllä Valtakadulla. Vasemmalla Kososen kauppa, tien oikealla puolella näkyy pelastusarmeijan talo ja sen takana elokuvateatteri Iltatähden nurkkaa.

Jatketaan kohti Iltatähteä, sivuutetaan ensin pelastusarmeijan talo. Iltatähden oven molemmin puolin on pilasterit, jotka ovat ennen olleet vaaleapohjaiset, tummilla vaakalistoilla koristellut - nythän ne ovat pystyrimoitetut.

Vinosti vastapäätä on Heinosen kauppa, jonka portaat ovat olleet entisaikojen  nuorista yhtä kutsuvat kuin nykynuorisonkin mielestä. Alla Jukka Airolan kuva, jossa kurkataan Heinosen takapihalle. Anita Korkalainen mjuistaa sittemmin kuuluisaksi tulleen myyjättärenkin:
"Heinosen kaupan takapihan kuvassa kulmassa olevan oven takana oli kaupan maito-osasto, jossa oli myyjänä ehkä kesätyttönä Maija-Liisa Peuhu ja äitinsä Toini. Toini siirtyi Kansantaloon Virtasen Herkkukauppaan ja oli mukava kun oli tuttu myyjä kouluaikaan - saattoi saada  vähän ekstraa karkkiostoksilla."

Astutaan Korkalaisen muiston kunniaksi kilometri taaksepäin ja vilkaistaan Veikko Hakalan kuvaa herkkukaupan ikkunasta.

Vähän tietä eteenpäin Heinoselta, ja oikealla oli yhtiön sauna- ja pesularakennus. Pesutuvan vieressä oli Kauppayhtiö, tehtaankauppa, joka näkyy Arto Sulasen kuvassa oikealla. Vasemmalla näkyy Villenkioski, Ville Vainion kioski. Muistatko ne eriväriset toffeepatukat? Punainen, ruskea, tai vaaleanturkoosi kuori - eihän mikään nykykarkki tietenkään vedä niille vertoja. Taustalla Marskinkadun ylin asuintalo, jota ei enää ole.

Anita Korkalainen muistelee yhtiön sauna-pesutuparakennusta näin: "Saunarakennus oli iso rapattu kaksikerroksinen talo löylypuolella iso kiuas, joka lämmitettiin metrin haloilla ja lauteita ainakin viisi kerrosta, iso pesuhuone ja pukuhuoneet ala-ja yläkerrassa. Sauna lämmitettiin keskiviikosta lauantaihin, miehet ke-la ja naiset to-pe. Pesutuvassa oli monta isoa pataa joissa valkopyykit keitettiin ja seinustaa kiersi puiset pyykkialtaat joissa pyykkilaudoilla hinkattiin vaatteet puhtaiksi. Tämä "puhtaanapitolaitos" oli laajan asiakaskunnan käytössä, Aronpelto - Puistokatu taisi olla rajana kirkolle päin ja Kuusaanniemi toiseen suuntaan. Eerolassa taisi olla  saunoja, mutta Lahtiset hyppyrimäeltä kävivät ainakin saunomassa."

Tehtaankauppa oli näin komea rakennus Kirjakaupanmäeltä nähtynä. Arto Sulasen kuva on otettu vuonna 1970. Näin Arto muistelee: "Kuvat on kuvattu syyskesällä 4.9.1970, jolloin oli pitkä lämmin syksy. Heinosen veljekset pitivät jonkin aikaa Tehtaan kaupassa Riston toimesta lihakauppaa alakerrassa ja Hannu taisi hoidella päätysisäänkäynnistä toisessa kerroksessa olevaa rauta- ja maaliosastoa. Ostin sieltä itsekin ison erän maalipigmenttejä ym."

Matka jatkuu, Valtakatu kaartaa oikealle ja muuttuu Marskinkaduksi. Vasemmalle jää Kirjakaupanmäki, ihan oman laulunsa aihe. Missähän täällä on ollut se punainen portti, josta vanhat ihmiset puhuu?

Suoraan Valtakadun päässä oli yhtiön v. 1897-98 rakennuttamista tiilisistä asuintaloista suurin. Neljä "mestaritaloa" on suunnitellut insinööri Gustafson, kertoo Wasastjernan teossarja ja päättelee henkilön olleen sama mies, joka vastasi 1891 valmistuneen uuden paperitehtaan rakentamisesta. Talot rakennettiin tehtaan oman tiiliruukin tiilistä mestareita, vöörmanneja, koneenhoitajia ja ammattitaitoisia verstaanmiehiä varten, teos selvittää. Kuva UPM:n Kymin keskusarkistosta.

Ylimmän talon paikalle rakennettu uudistalo tuli pari vuotta sitten kuuluisaksi, kun holtiton nuori kuski ajoi autolla talon päätyseinästä sisään suoraan olohuoneeseen. Alla Jukka Airolan kuvassa näkyy vielä ylin mestareiden taloista.

Ensimmäisenä oikealla Marskinkadun varrella oli harmaa kasarmi. Kuusankoskella näitä yhtiön rakentamia monen perheen asuintaloja on kutsuttu kasarmeiksi ilman mitään viittausta armeijaelämään. Tämä rakennus oli pystyssä vielä 1970-luvun alussa.


 

Alla yksi Koulukadun kouluista, yhteiskouluna palvellut rakennus, josta lisää alla olevan Koulukatu-kuvan tekstissa. Kuva Jukka Airolan kokoelmasta samoin kuin yhteiskoulun takana sijaitseva Kymin ammattikoulun kuva.

Marskinkatu oli nimeltään Koulukatu vuoteen 1933. Tuolloin sille annettiin uusi nimi sen kunniaksi, että marsalkka Mannerheim kävi Kuusankoskella katsomassa yhtiön ammattikoulun seinälle ripustettua muotokuvaansa ja viipyi paikkakunnalla kaksi päivää. Hänen isänsähän perusti Kuusankoski-yhtiön Kuusaankosken länsirannalle 1870-luvulla, joten nimi on ihan perusteltu.

Koulukatu-nimikin oli perusteltu, tien laidalla oli nimittäin monta koulurakennusta aikoinaan. Kuvan oikeassa laidassa näkyy niistä yksi, Iitin kunnan vuonna 1902 perustama Walkaman koulu. Koulukäytön jälkeen se palveli yhtiöläisten nikkariverstaana. Tässä talo on tumma, myöhemmin se maalattiin vaaleaksi. Tien vasemmalla laidalla näkyy yhteiskoulun rakennus - siellä taas kouluaikojen jälkeen harrastettiin monenlaista, liikuntaa ja yhdistystoimintaa, ja moni kuusaalaisnainen kävi siellä kutomassa mattoja, raanuja, shaaleja - usein Annikki Salmen suunnittelemien mallien mukaan. Peruskorjaus taisi tuhota kovassa käytössä olleen Toimelan; se purettiin 90-luvulla.


Pieni kasarmi valmistui vuonna 1874, vuosi Kuusankoski-yhtiön käynnistymisestä. Se oli alkuun työntekijöille rakennettu asuintalo, jossa oli peräti 11 hellahuonetta ja yksi kahden huoneen asunto, kertoo Wasastjernan teos. Myöhemmin talossa toimi apteekki 1950-luvulle. Sen jälkeen sisäänkäynti nurkasta suljettiin, ja taloon muutti ruotsinkielinen alakoulu. Nyt rakennusta korjataan asuinkäyttöön.

Tässä painellaan Marskinkatua Nikkariverstaan ohi apteekin vaiheilla. Suuntana on seuratalo ja Kaiku-kuoron vappuaamun konsertti talon portailla. Mukana on vappurekvisiittaa, ainakin viuhka. Nyt vappu on, nyt vappu on, siis veikot laulakaa niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

UPM:n Kymin keskusarkiston aarteita on tämäkin kuva Koulukadulta. Se on otettu apteekkitalon kohdalta. Kuvassa oikealla on Veikko Talven teoksen kuvatekstiä lainaten: "Kuusankosken tehtaan v. 1888 perustama kansakoulu, alkuaan maakauppias Breitholtzin kauppatalo, vasemmalla yhtiön v. 1915 rakentama koulutalo, joka paloi v. 1919." Eero Niinikoski täydentää tietoja: "Oikealla näkyvä rakennus oli kouluvaiheen jälkeen asuintalo. Viimeisimmäksi siinä toimi Kymin kemian markkinointiosasto. Rakennus purettiin 70-luvulla. " Edellisessä kuvassa pilkottava Walkaman koulu jää kuvan ulkopuolelle vasemmalle. Jukka Airolan kokoelmista löytyi lisää kuvia tästä rakennuksesta, alla olevat kaksi.

Sama paikka Jukka Airolan kuvaamana läheisen mäen päältä katsottuna. Vasemmalla Ekholmintien mutka, siitä oikealle kemian markkinointiosasto, sen oikealla puolella nikkariverstas.

Reitti jatkuu tehtaalle päin. Ekholmintien risteyksessä vilkaisu oikealle: jos eläisimme 50-lukua tai vanhempia aikoja, voisimme matkustaa kuvassa näkyvällä Päkällä Kymintehtaan ja Voikkaan väliä.

Kuusankosken asema rakennettiin vuonna 1921 kapearaiteisen rautatien pohjoispuolelle eli yhtiön ammattikoulun puolelle, mutta se siirrettiin tien rakentamisen takia Koskenrannan puolelle seuratalon viereen 1941.

Lenkki on heitetty, palataan kohti lähtöpistettä.Veikko Hakala kuvasi Kymintehtaan komean portin ilmeisesti 50-luvulla. Tämän jälkeen portti on muurattu umpeen, ja ohi kulkee Patosillalle ja toiseen suuntaan pääkonttorille vievä silta. Nyt aluetta suunnitellaan jälleen uuteen uskoon. Tehdasrakennuksiin on tullut uudenlaista elämää, lisää halutaan, ja se vaatii muutoksia tiejärjestelyihinkin.

Lähteet:

Julius Polin: Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta. 1932.
Veikko Talvi, Pohjois-Kymenlaakson teollistuminen. Kymin Osakeyhtiön historia 1872-1917.
Rurik Wasastjerna: Kolme tehdasta, yksi kunta. Kuusankosken kaavoitus- ja rakennusperintö I-III.
Vellikupit 8 ja 9 
UPM:n Kymin keskusarkistosta saadut kuvat
Jukka Airolan, Veikko Hakalan ja Arto Sulasen kuvat 
Eila Niemisen arkisto