- Olin Oulussa lenkillä Pikisaaressa ja siellä lankesin, Erja naureskelee.
.JPG) |
| Takana Kuusas, edessä Oulu |
Erja on ostanut Oulusta itselleen ihanan asunnon. Muutto on hoidettu itsenäisyyspäivän tienoilla, Oulussa asumista kokeiltu, nyt pitää vielä kärvistellä muutama viikko Kuusaalla, jotta voisi opettaa seuraajan töihinsä. Erjaa selvästi polttelee lähtö, viimeinen työpäivä 21.2. tuntuu olevan liian kaukana.
- Oulussa on tyttäreni perheineen. Kotini on ihan keskellä kaupunkia - kun astun kaksi rappua kadulle, kaikki on lähellä: Stockman, taidenäyttelyt, teatteri - autoa en tarvitse missään.
Ennen Erja ajattelli muuttavansa äidin huoneistoon Kuusaan keskustaan vanhuudenpäiviksi. Mutta uuden Kouvolan synnyttyä ajatus pois lähdöstä alkoi houkutella.
- Kuusaalta on häipyneet kaikki palvelut. Kaupungintalossa on vieraat kasvot tiskien takana, ei ole Kelaa, ei työvoimatoimistoa. Yhden kerran olen Kouvolan Kelassa, siinä pienessä läävässä käynyt. Se oli kuin nuijalla lyöty, vanhat ihmiset kyyristelivät odottamassa, ei ollut istuimia missä huilia. Ei vanhoilla ihmisillä ole tietokoneita millä asioida, heidän pitää mennä toimistoihin jonottamaan.
Kuusaan pankkipalvelutkin ovat supistuneet niin, että joihinkin konttoreihin saa mennä vain parina tuntina päivässä.
- Oulussa saa käydä pankissa nostamassa rahaa puoli viiteen iltapäivällä. En kyllä kuvittele, että sielläkään kaikki pelaa hienosti.
Eniten Grönroosia kirpaisee oman äidin kohtelu. Tämä ei selvinnyt kotona ilman apua, hän kaatuili jatkuvasti eikä tilanne helpottunut vaikka kotona kävi hoitajia. Sota-ajan ihmisenä hän pinnisti viimeiseen asti, jotta pärjäisi. Mutta hänelle ei löytynyt paikkaa kaupungin eikä yksityisten palvelutaloista.
- Onneksi äiti kuoli pois. Nykyään toitotetaan, että kaikki vanhukset haluavat asua kotona. Yritetään järjestää kotipalveluita tajuamatta, että jotkut eivät niittenkään tuella pysty asumaan kodissaan, Erja ihmettelee päättäjien ajatuksenjuoksua.
Vanhusten hoito on Erjan mielestä kasvotonta. "Omahoitaja" teki hoidontarpeen kartoituksen, ja sen jälkeen tätä omaa hoitajaa ei näkynyt.
- Joka kerta ovesta kurkisti uusi naama.
 |
| Taidenäyttelyt kiinnostavat omiakin töitä tekevää Erjaa. |
Kuuden lapsen katras opetti olemaan porukassa
Kolme tyttöä ja kolme poikaa - sellaisessa sisarusparvessa Erja eli lapsuutensa Markankylässä. Äiti hoiti lapsia kotona, isä oli Voikkaan tehtaalla töissä.
- Isä oli levyseppä-hitsaajana päivät tehtaalla. Iltapäivällä hän tuli kotiin, joi kahvit ja lähti mopolla viraapelihommiin, tekemään toisille putkitöitä. Kotona hän valmisti muille kaiteita ja portaita, kaikennäköistä. Isä oli tosi yritteliäs. Harvalla siihen aikaan oli kesämökki, kuten meillä oli Salonsaaressa. Siellä viihdyttiin hyvin kesät - ainakin me lapset ja isä. Äitiä ei paljon kiinnostanut tulla sen katraan kanssa pitämään työleiriä ilman mukavuuksia.
Grönroosin äiti oli kotiäitinä talvet mutta teki Voikkaan laborassa kesäisin sijaisuuksia.
- Se oli hirveää aikaa, kun äiti ei ollutkaan kesällä kotona. Ihan kamalaa aamulla herätä ja tajuta, että äiti on mennyt töihin ja pitää vielä neljä viisi tuntia varttua, että hän tulee kotiin, Erja naureskelee.
Talvisin äiti kävi Kymi-yhtiön pyykkituvassa Myllykalliolla. Hän vei valtavan korillisen pyörällä tai potkukelkalla pyykättäväksi ja viipyi lasten mielestä ihan liian kauan. Hellalla oli hernerokka odottamassa, kun koulusta tultiin, mutta se ei lapsia lepyttänyt. He olivat tottuneet siihen, että kotona oli aina joku, jolle voi kertoa huolensa ja kuulumisensa.
- Oli tosi raivostuttavaa kun tuli koulusta eikä äiti ollut kotona. Tuoksui vaan rokalle mutta äitiä ei ollut. Vuorotellen siskon kanssa käytiin seuraavassa tienmutkassa katsomassa, näkyykö äitiä Ojakorven suoralla, Erja pyörittelee päätään.
Lapsille laitettiin huone yläkertaan. Alussa oli yksi vinttihuone, mutta kun lapsia tuli lisää, huone jaettiin kahtia, toinen tyttöjen ja toinen poikien käyttöön. Siinä oppi ottamaan toiset huomioon, mutta yksin olemistakin kaipasi.
- Meillä oli kertalämmitteinen sauna pihapiirissä, ja minä varasin aina lämmitysvuoron. Talvellakin, kun sauna alkoi vähän lämmetä, oli hienoa makoilla lauteilla, kun sai olla ihan yksinään.
Lapsia oli Markankylässä 50-luvulla paljon, ja tekemistä riitti aina.
- Tosi pieninä hiihdettiin jo Uran majallekin - Anhavaa ei silloin tunnettu.
Koulukiusaaminen hankaloitti opiskelua
Puolitoista vuotta koulutaipaleensa alusta Erja kävi Keskustan kansakoulua ja jatkoi sitten uudessa Tähteen koulussa.
- Olen kysynyt äidiltä, miltä tuntui laittaa ekaluokkalainen talvipakkasessa hiihtämään Markankylän perukoilta Keskustan kouluun. Äiti sanoi että tosi kauhealle, mutta ei ollut vaihtoehtoja. Kyllä ne matkat kestivät, hameessa hiihdettiin kun tytöt eivät saaneet pitää housuja. Muistan miten pakkasella kirveli, kun calmette-rokotuksesta tuli reiteen märkivä kuoppa, ja sukkanauha hankasi siihen.
Koulusta ei ole kovin kivoja muistoja. Oli erikseen parempiosaisten perheet ja ne, jotka pitivät loppuun sisarusten vaatteet.
- Kuudenteen luokkaan asti minua kiusattiin. Siinä tulee yhä aremmaksi ja varoo herättämästä huomiota. Oppiminen menee sivu suun, kun ei uskalla sanoa mitään ettei joku provosoidu. Aivot käyvät kaaoksessa, ei siinä oppi mene perille.
Luokat olivat isoja, Erjallakin oli yli 30 luokkatoveria. Opiskelurauha tosin vallitsi, kun opettajat saivat kurin pysymään, mutta ei siihen aikaan kiusaamista edes huomattu.
Kuusivuotisen kansakoulun jälkeen Erja meni kansalaiskouluun liikelinjalle. Osa tunneista käytiin Tähteessä, osa vanhalla puukoululla ammattikoulun vieressä, taloustunnit Kymintehtaan koulussa. Kauppaopista, konekirjoituksesta, ruotsin ja englannin kielestä oli hyötyä tulevissa ammateissa.
Tosi kivaa yhtiöllä
Kansalaisopiston päättyessä Erja oli neljäntoista mutta pääsi suhteilla töihin Kymi-yhtiöön. Alaikäraja olisi ollut 15, mutta Voikkaan tehtaalla työskentelevä kummitäti puhui tytön puolesta. Erja otettiin asiatytöksi päälaboratorioon. Kun täytettiin 18, asiatytöt otettiin muihin töihin, yleensä samalle osastolle missä he olivat juoksemassa.
- Päälaborassa mitattiin paperin lujuuksia ja muita ominaisuuksia. Selän takana oli opettaja neuvomassa, työt oppi hyvin nopeasti vaikkei välttämättä ymmärtänyt mitä teki. Viisaat oli keksineet, miten asiat mitataan, Erja luotti.
Yhtiön oli työyhteisönä suljettu ja äärettömän hierarkkinen.
- Johtoporras oli ruotsinkielinen, vähemmän oli sukunimeltään suomenkielisiä johtajia. Asiatyttönä sai liikkua ympäri tehdasaluetta. Meillä oli viikon sisä- ja ulkovuorot. Ulkovuorossa vietiin pyörällä postia työntekijältä toiselle, ja sisävuorolainen jakoi postia joka tunti huoneisiin.
Erja muistaa, kuinka mukavia jotkut olivat.
- Kurt Sibelius oli Lapinjärveltä, äärettömän ihana vanha pappa. Tosi kiltti mies kiharassa polkkatukassaan muuten säveltäjämestarin näköisenä. Syksyisin hänellä oli aina omenia, joita hän tarjoili asiatytöille. Hän oli ystävällinen, mutta sitten oli niitä jotka eivät nähneetkään asiatyttöjä.
Teini-ikäiset tekivät yhtä pitkää päivää kuin aikuisetkin.
- Mutta voit uskoa että se oli kivaa, se oli ihana työpaikka. Työ ei ollut kauhean raskasta, ja sen oppi äkkiä. Sateella tosin oli vähän kurja ajella pyörällä, mutta meillä oli hyvät sadevaatteet.
 |
| - Oli hienoa viedä iso osa tilistä leninkiliike Kaijaan. |
Kuivala Erjan menomesta
Nuori neiti nautti saadessaan omaa rahaa. Erja muistaa senaikaisen palkkansakin: 175 markkaa.
- Siitä riitti antaa kotiin, riitti tansseihin, elokuviin ja vaatteisiin. Oli äärettömän ihanaa viedä osa palkasta Kouvolaan leninkiliike Kaijaan, josta sai hienoja mekkoja. Se oli siinä torinvarren puukorttelissa. Muistan yhdenkin violetin mekon, jossa oli pyöreä kaula-aukko, pitkät ja kapeat hihat, poikkileikkaus ja vyö lantion kohdalla ja leveät vekit helmassa. Pidin sitä monta vuotta, kun aloin käydä tansseissa. Seppäläänkin vietiin pieni tili monta kertaa.
Tansseissa Erja kavereineen kävi Utin Kuivalassa, nuorisoseurantalossa. Sinne pääsi Kouvolasta linja-autolla. Elävä orkka huolehti tahdeista. Kuivalassa kävivät lähialueen maatalojen nuoret, ja siellä pääsi aina tanssimaan.
- Huvittelupaikat menivät sen mukaan, oliko "teini" vai "duunari". Teinit kävivät Kouvolan Kuntotalolla ja Manskin lipan alla, duunarit Kuivalassa ja assalla, jossa syötiin lihapiirakkaa grillistä assan takana, raiteiden puolella.
Teinien ja duunareiden muotikin oli täysin erilainen.
- Me duunarit pukeuduttiin vähän tätimäisesti. Päällysvaatteina minullakin oli ulsteri ja sinikettuhattu. Teineillä oli kipparitakit.
Tanssireissulta löytyi poikaystäväkin, Mykrän Pekka.
- Tultiin kotiinpäin pikkusella autolla, joka oli tungettu kattoa myöten täyteen. Mykrän kaksoset olivat veljeni kavereita ja tulivat samalla kyydillä. Päädyin Pekan syliin istumaan...
Punainen tupa keskellä metsää
60-luvun lopulla Erja ja Pekka menivät naimisiin, saivat ensimmäisen lapsensa ja asuivat vuoden verran Lappeenrannassa Pekan työn takia. Sitten mies sai töitä Kuusaalta puutarhapuolelta, ja nuoret palasivat kotipaikkakunnalle. Mutta vuokra-asuntoa oli mahdotonta saada yhden ihmisen palkalla, joten perhe asui ensin miehen vanhempien luona ja jossain vaiheessa Pekka omien vanhempiensa ja Erja ja tyttö Erjan vanhempien luona. Sitten löytyi yhteinen koti metsästä.
Nauhan majaan tehtiin laajennus ja siihen lisättiin baari. Siitä tuli nuorenparin koti ja työpaikka moneksi vuodeksi.Talvet palveltiin hiihtäjiä, joita kävi valtavasti, varsinkin viikonloppuisin. Kiirettä piti, kun perheessä oli vauva, ja asiakkaitakin piti palvella ja munkkeja leipoa. Alkuvuodet piti olla kesälläkin passissa, vaikka saattoi mennä viikkoja, ettei majalla käynyt yhtään retkeilijää. Mihinkään ei voinut kuitenkaan lähteä, edes kauppaan.
70-luvulla ei Kuusaan laduilla vielä tunnettu välineurheilua, porukka hiihti tavallisissa tamineissa.
- Oli siellä ihan originelliakin vaatetusta. Eräs ammattikoulun opettaja hiihteli mustassa palttoossa, päässään vaimon minkkihattu, jossa oli käpälä takana. Harmaa minkkihattu, sellainen pillerirasia, se oli hauska! Rouva hiihteli tyynesti seurana, Erja muistaa.
Laduilla liikkui siihen aikaan lähinnä kuusaalaisia. Ei täällä helsinkiläisiä käynyt, harvoin edes kouvolalaisia. Puusuksilla painettiin, porkissa isot sommat.
Perheeseen oli syntynyt ensimmäinen tyttö vuonna -69. Kun ympärillä oli pelkkää metsää, naapureita ei näköpiirissäkään, tyttö kehitti itselleen mielikuvitusystävän.
- Välillä nousi ihan karvat pystyyn, kun kuuntelin miten huoneesta kuului ensin oman tytön ääni, ja sitten "Tiinan" vastaus vieraalla äänellä. Piti kurkistaa, onko meidän tyttö siellä tosiaan yksin, Erja pyörittelee päätään.
Maja ympäristöineen on Erjan muistoissa kuin pieni paratiisi: punainen tupa keskellä metsää. Erjaa ei ole koskaan pelottanut asua etäällä muista tai liikkua edes pimenevässä metsässä. Anhavan poluilta palatessa reitin näki, kun katseli taivaalle ja erotti siellä vaalea aukon polun kohdalla.
- Kerran kyllä putosin säikähdyksestä polvilleni, kun ihan vierestä kahahti hirvi pystyyn. Hirveä rytinä, kun se lähti. Varmaan puolet rakkoa tyhjeni säikähdyksestä - minulta, Erja nauraa.
 |
| Vanha seurakuntatalo oli Erjalle koti ja työpaikka. |
Seurakunnassa töitä jakelivat muutkin kuin esimiehet
Seurakuntaan Erja Grönroos, silloinen Mykrä, tuli vuonna 1976. Mies sai töitä seurakunnan talonmiehenä, mutta kun hän hoiteli paljon ay-asioita, Erja sai vastata kiinteistöhommista. Pannuhuoneen hoitokin tuli tutuksi.
- Lämmitys toimi hiilillä, ja kyllä minä sen opin hallitsemaan vaihtelevalla menestyksellä niin, ettei pannu ainakaan räjähtänyt. Kerran en ollut huomannut, että hiilikuorma oli tuotu talon kulmalle. Kun tulin ulos, seurakunnan talouspäällikkö Antero Jäntti oli haalarit päällä, saappaat jalassa lapioimassa hiiliä sisään. Hän ei miettinyt toimenkuvansa rajoja vaan autteli kiinteistöstä yksin vastaavaa hentoa naisihmistä, Erja hymyilee.
Kun tuli ero, Erja sai välillä apua isältäänkin, joka oli putkimies.
- Isä tuli ja korjasi vessan. Illat olin vahtimestarina, lukitsin ovet, annoin avaimia - jatkuvasti kävi avaimen kysyjiä, yölläkin. Joskus toimittelin Tapani Rautasuota yöksi kotiin, että Hilkka siellä jo huolissaan soittaa ja kyselee miestään. Tapani havahtui, että "ai, onko kello todellakin jo niin paljon!" Hän oli unohtanut ajankulun säveltäessään tai nuotteja järjestellessään.
Lumityöt, hiekoitukset, lippujen nostot ja laskut - talonmiehen tehtäviä riitti. Mutta Erjaa eivät työt säikyttäneet.
- Olin pitänyt baaria ja kioskia, ollut Nauhan majalla ja yhtiöllä töissä, toimin pitopalvelussa, tein keikkahommaa. Kun uusi seurakuntakeskus valmistui 1980, sain paikan seurakuntaemäntänä.
 |
| Pannuhuoneen hoidosta pitopöytien laittoon - seurakunnassa oli kirjava työmaa. |
70-luvulla seurakunnan työntekijöiden kesken vallitsi kova yhteenkuuluvuus. Auttelun lisäksi vietettiin perhejuhlat yhdessä.
- Kun jollain oli syntymä- tai nimipäivät, kaikki kävivät kahvilla. Tavalliset synttärit oli kuin viisikymppiset, kun kaikki työntekijät piipahtivat. Se loppui, kun uusi seurakuntakeskus valmistui. Ihmiset joutuivat etäämmäs toisistaan, Erja muistelee.
Kaksi ensimmäistä vuotta uudessa talossa meni ihan sumussa ja humussa.
- Kaikki järjestöt kävivät katsomassa rakennusta, ne kahvitettiin ja laitettiin voileivät. Sain kuitenkin pyytää apua tutuilta pitopalveluyrityksistä.
Seurakuntaemännyyden vuodet ihmetyttävät jälkeenpäin ajatellen Erjaa itseäänkin.
- Töitä oli älyttömästi, aamusta iltaan. Yksin koetin kahden tytön kanssa mennä eteenpäin. Vanhempi oli koulussa, mutta nuorempi ei halunnut päiväkotiin. Hän kiittelee vieläkin sitä, etten vienyt häntä tarhaan vaan hän sai olla kotona aamut kunnes isosisko tuli koulusta. Käväisin laittamassa hänelle aamupalan, pari kertaa päivässä hän piipahti pihan yli äidin työpaikalla mutta muuten pärjäili itsekseen barbien kanssa.
Erja Grönroos tietää nyt, että olisi pitänyt osata sanoa "ei". Uudessa seurakuntakeskuksessa työntekijät pääsivät aamuisin valmiiseen kahvipöytään, jossa tuoksuivat vastapaistetut sämpylät. Aikaisemmin joka porukka oli keittänyt kahvinsa itse. Nyt joku virastosta oli pyytänyt Erjaa hoitamaan kahvit ja syömiset.
- Kävi paljon niin, että joku vaan tuli kysymään, että etkö voisi alkaa. Ja sitten siitä muodostui käytäntö. Kahvinkeitto aamu- ja iltapäivällä ja sämpylöiden leipominen plus että tiskaat tiskit, se vei melko lailla aikaa omista töistä. Itseäni minä syytin, kun en osannut kieltäytyä työkavereiden töiden ottamisesta.
Seurakuntauudistus on hiljentänyt Pytynlahtea
Lopulta Erjakin oppi kieltäytymään ylimääräisistä hommista, kun oli pakko. Hänelle nimittäin siirrettiin Pytynlahden leirikeskuksen työt 80-luvun alussa.
- Pääemännät lähtivät, ja kesätytöt jäivät keskenään hoitamaan töitä. Se meni ihan lekkeriksi, ja valitusta tuli hirveästi. Eräs luottamushenkilö kysyi, alkaisinko minä emännäksi sinnekin ja vastasin - tietenkin - "joo". Ei se näkynyt palkassa eikä muussakaan, että piti hoitaa kahta paikkaa, Erja päivittelee nyt jälkeenpäin.
Seurakuntakeskus kyllä hiljeni kesäksi, mutta saumakohdissa oli ruuhkaista.
- Kevät ja syksy olivat tosi kovaa aikaa, kun Pytynlahti ja seurakuntakeskus pyörivät yhtä aikaa.
Erja Grönroos huomasi Pytynlahden käytön hiljenevän, kun Kouvolan alueen seurakunnat yhdistyivät. Ulkopuolisilta kävijöiltä alettiin periä niin korkeita hintoja, että käynnit vähenivät. Erjaa harmittaa hiipuminen, koska niin monet ovat kehuneet Pytynlahden oloja.
- Se on tarpeeksi pieni, niin että ryhmiä ei ole yhtä aikaa liikaa. Ei tarvitse porrastaa syömisiä, porukat eivät sekoitu ja häiritse toisiaan. Aikaisemmin toiminta käynnistyi huhtikuussa ja kesti lokakuuhun. Nyt se alkaa toukokuussa päiväkerhojen retkillä ja hyvä jos syyskuuta saa täyteen.
Varmistan asian vielä seurakuntayhtymän leirikeskusten varauksista vastaavalta työntekijältä. Kurssisihteeri Leena Vierre kertoo, että eri leirikeskusten hinnat tosiaan yhdenmukaistettiin yhtymän syntyessä. Hän sanoo, että Pytynlahdessa ei sitä ennen tunnettu varsinaisia tilavuokria, vaan tiloista oli laskutettu hyväveli-periaatteella. Sitten kaikkiin alettiin soveltaa Puhjonrannan hintatasoa. http://www.kouvolanseurakunnat.fi/leirikeskukset/hinnasto/?id=1143 Tänä keväänä Pytynlahden kausi käynnistyy huhtikuussa varhaisnuorten leirillä.
Työntäyteinen ura oli antoisa
Taaksepäin katsellen Erja Grönroos näkee työrupeamansa antoisana, vaikka se vei välillä työuupumukseenkin.
- Kun miettii, mikä kavalkadi ihmisiä on ollut kanssani kasvokkain, niin plussan puolella olen. Mutta yhtään ei ole haikeaa jättää työtä, vaikka hiukan harmittaa, ettei ehtinyt tutustua paremmin yhtymän taloon tuomiin uusiin ihmisiin.
Emännän työtä Erja ei siis ikävöi, varsinkin kun tietokoneen äärellä istuminen vain lisääntyi vuosi vuodelta.
- Ei jaksaisi istua paikallaan, kun on aina tottunut menemään. Toimistotyö ei houkuttanut.
Kuvataidetta voi tehdä eläkkeelläkin
Erjan kranssit ja luonnon tarpeista tehdyt työt ovat tulleet Kuusaalla tutuiksi Taideruukin ja PikkuSelman kautta.
http://www.taidetupapikkuselma.com/index.php
Uutta ei ole vähään aikaan syntynyt, äidin kuolema ja siihen liittyvät järjestelyt ovat vieneet ajan. Mutta Oulussa löytyy varmaan meren rannalta paljon jännää, josta voi rakentaa kaunista käsityötä ja taidetta. Erja ei aio kyllä unohtaa Kuusankoskeakaan.
- Tulen tänne kesäisin, minullahan on kesäpaikka joen rannassa. Talvet varmaan vietän Oulussa. Tytär on innoissaan, kun tulee äiti seuraksi, hän kun muuten joutuu elämään kolmen miehen kanssa. On joku jonka kanssa voi puhua muustakin kuin jääkiekosta, Erja viittaa vävyyn ja 10- ja 18-vuotiaisiin tyttärenpoikiin.
Kuusankoskesta Erja Grönroosilla on ristiriitaiset tunteet.
- Minusta Kuusankoskea ei enää ole, siksi on älyttömän helppo lähteä täältä. Ennen Kuusankoski oli kasvollinen. Kun menit kaupungintalolle, siellä oli tutut ihmiset. Nykyisin koko touhu on kasvotonta - seurakuntayhtymässä ja Kouvolan kaupungissa. Molemmat on kuin paita ja peppu.
Erja odottaa malttamattomana, että viimeinen työpäivä on ohi, ja saa kääntää auton nokan kohti Oulua.
- On päästävä pois. Sitten ne hyvät muistotkin Kuusaasta kirkastuvat, hän kuittaa tulevasta iloiten.
 |
| Joutenolo saattaa olla kivaa - Erja bongaa divaanitöitä niin Kuusankoskitalossa kuin oululaisessa näyteikkunassakin. |
http://youtu.be/Mq72WxCfII0
http://youtu.be/RLq3X9hqlD0
http://youtu.be/_USJRG8BKYE
