Vuonna 2014 Eero Niinikoski on eläkkeellä. Tai ainakin melkein. Tai ainakaan hänellä ei ole samaa määrää luottamustehtäviä kulttuuriorganisaatiossa kuin ennen. Tarkemmin ajatellen tämä henkilö tuskin koskaan jää eläkkeelle kulttuurin parissa toimimisesta, oli se sitten virallisempaa tai itsenäisempää. Joka tapauksessa nytkin olemme Eero Niinkosken työpaikalla, Kymin teollisuusoppilaitoksen juhlakerroksessa, jossa on vielä jonkin aikaa UPM:n kulttuurisäätiön toimisto.
Niinikosken vaimo Heleena on pakannut juttutuokiota varten miehensä mukaan eväskorin. Eero kaataa mukeihin rooibosta, joka on itse ostettu pariskunnan Etelä-Afrikan matkalla. Maailman kiertämisestä tuonnempana, nyt yritän keskittyä hahmottamaan tämän ulkonaisesti rauhallisen miehen levottomia liikkeitä elämän virrassa.
Suurten ikäluokkien lapsi
Eero Niinikoski syntyi heti sodan jälkeen vuonna 1945 rakennusmestari Eino Niinisen perheeseen. Isä Eino oli tullut Kuusankoskelle 20-luvun lopulla ja toiminut Kuusankosken Osuusliikkeen rakennusmestarina ennen kuin siirtyi kunnan palvelukseen. Vuonna 1931 rakennettiin kunnanvirastoa, ja Niinisestä tuli töitä valvova mestari. Siinä virassa hän oli eläkkeelle jäämiseensä saakka vuoteen -65, joskin virka jossain vaiheessa muuttui rakennustarkastajan viraksi.
- Isän hobbyna oli piirtää taloja, hän piirsi niitä satoja. Hän oli erityisen kiinnostunut piirtämään funkistyylisiä omakotitaloja. En muista oikeastaan isää lapsuudessani muualla kuin piirustuspöydän ääressä. Jos minulla oli hänelle asiaa, kävin hoitelemassa sen piirustuslaudan vieressä.
Eino Niininen piirsi myös julkisia rakennuksia, mm. uuden hautausmaan siunauskappelin. Sitä varten hän kiersi paljon tutkimassa vastaavia rakennuksia muualla.
Niinisen pariskunnalla oli jo kolme poikaa ennen Eeroa. Perheen vieraskirjassa on vuoden -44 syksyllä merkintä, jossa hän toivottaa kaikki Einonpäivän viettäjät seuraavana keväänä tervetulleiksi pienen tytön ristiäisiin.
- Se pieni tyttö olen nyt sitten minä. Neljättä poikaa perheeseen ei ilmeisesti olisi haluttu, Eero nauraa.
"Ai täällä on ammattikoulukin?"
Keskustan kansakoulu oli Eeron ensimmäinen opinahjo. Sen neljännellä luokalla hän kuuli ensimmäistä kertaa, että paikkakunnalla on ammattikoulu. Nykyinen työympäristö näyttäytyi pikku-Eerolle hiukan epäilyttävässä valossa. Siihen aikaan oppikouluun piti pyrkiä.
- Minulle sanottiin, että jos et pääse oppikouluun, "joudut" ammattikouluun. Kauheasti askarrutti, että onko se sitten niin hankala kohtalo, jos sinne joutuu.
Oppikouluaikana Eerolle selvisi, että ammattikoulun lisäksi paikkakunnalla toimii myös ruotsinkielinen koulu. Mutta varsinaisesti koulujen erot alkoivat näkyä, kun Kuusankoskella järjestettiin ensimmäiset nuorten kunnallisvaalit vuonna 1962.
- Silloin oli mm. oppikoululaisten vaaliliitto ja ammattikoululaisten vaaliliitto. Ruvettiin jo vähän katsomaan, että aha, me ollaan tämmösiä porukoita.
Eero siis pääsi oppikouluun ja kävi sitä ensimmäiset puoli vuotta, syyslukukauden -56, vanhassa oppikoulussa Marskinkadulla. Myöhemmin talossa toimi nikkariverstas.
- Siinä oli Pippilä, eli me kaikkein pienimmät. Isot olivat isossa koulussa, jossa me pienetkin kävimme aamuhartauksissa. Tammikuussa -57 kannoimme pulpetit Pippilästä uuteen taloon Valtakadulle.
Muutosta uusiin tiloihin tosiaan järjestettiin tapahtuma, jossa oppilaat kantoivat - kuka mitäkin apuvälinettä käyttäen - pulpetit mukanaan.
Kulttuurikuohuntaa jo teinivuosina Oppikoulusta Eerolle jäi parhaiten mieleen rehtori Akseli Kilkki.
- Hän seurasi elämääni myöhemminkin. Hänelle meni Kymiyhtymä-lehti ja siitä hän luki tekemiäni juttuja ja soitteli kommenttejaan minulle. Yli 90-vuotiaana hän tuli Kuusankoskelle ikäihmisten porukan matkanjohtajana. Hän halusi näyttää ammattikoulun, ja täältä jatkettiin Verlaan. Pois lähtiessään hän kaivoi berberinsä povitaskusta puolen litran konjakkipullon, joka oli kääritty joulupaperiin. Akselihan oli ollut alkoholiliikkeessä töissä ja osasi kääriä pullon oikeaoppisesti. Olen nauranut, että harva sitä rehtoriltaan viinapulloa on saanut.
Niinikoski muistelee vanhaa rehtoria lämpimin tuntein, vaikka tämä osasi hyvin jyrätä nuorten ideat.
- Teinikunnan puheenjohtajana kävin usein esittämässä ideoitamme rehtorille. Hän osasi aina nätisti torjua ne, en minä koskaan saanut mitään läpi. Kerran esimerkiksi yritin ehdottaa, että mielestämme eräs opettaja pitäisi siirtää kokonaan toisiin tehtäviin. Ei onnistunut, Niinikoski nauraa silloista yritteliäisyyttään.
Äidinkielenopettajat Pönttö - Annikki Suhonen - ja Pökki - Terttu Linkokivi - ovat myös jääneet mieleen oppikouluajoista.
- Pönttö oli vakuuttunut, että minä en tule saamaan ylioppilaskirjoituksista aineesta yhtään mitään. Ällän kuitenkin kirjoitin. Siihen auttoi se, että kuudennella luokalla rupesin avustamaan lehtiä. Kirjoitin elokuva-arvosteluja ensin Kuusankosken Sanomiin ja sitten Kouvolan Sanomiin. Olin kiinnostunut elokuvista alle 10-vuotiaana ja isompana keksin, että niitä voi arvostellakin. Siitä sai ilmaisen lipun!
Kouvolan Sanomissa Eero sai kulttuuritoimittaja Antti Sepältä ensimmäiseksi tehtäväkseen arvostella kohutun tanskalaiselokuvan Pukki paratiisissa.
- Pönttö otti minut puhutteluun luokan eteen. Arvostelu luettiin ja Pönttö kysyi "Miden sinä void däsdä midään ymmärdää?" Olen ajatellut, että hän oli viisas ihminen - en todellakaan voinut ymmärtää elokuvasta yhtään mitään, Niinikoski hekottelee.
"Miten järjestetään näyttely?"
Eero harrasti kouluaikaan myös näyttämötaiteita, olosuhteidenkin pakosta.
-Teatterin esimakua sain kouluaikana, kun konsuihin piti tehdä ohjelmaa. Nykyinen Putous ei ole siihen verrattuna mitään - me teimme samat älyttömyydet jo kakarana, Niinikoski leveilee.
Todellisuudessa teinit tekivät esityksensä huolella. Eero tilasi pienoisnäytelmiä tekstejä vuokraavilta teatterijärjestöiltä, ja ne harjoiteltiin esityskuntoon. Samaa aloitekykyä osoittaa taidenäyttelynkin järjestäminen. Nuorten kuntavaalien jälkeen Eero valittiin nuorten kauppalanhallituksen puheenjohtajaksi. Hän ajatteli, että pitää tehdä jotain näkyvääkin ja ehdotti porukalle taidenäyttelyn järjestämistä. Ongelma oli ainoastaan se, ettei nuorimies tiennyt, miten taidenäyttely järjestetään.
- Mutta tiesin, että paikkakunnalla on taiteilija Esko Tirronen. Soitin hänelle ja kysyin, miten taidenäyttely kasataan. Hän vastasi: "Hanki tauluja."
Tirronen antoi muutaman nimen, joilta voi tauluja kysellä, ja Eero soitti näille. Sitten tauluja alkoi tulla taiteilijoilta Kuusaan Matkahuoltoon, ja niistä pantiin näyttely pystyyn pienteollisuustalolle. Niinikoski kiittelee vieläkin onneaan tapahtumasarjan seurauksista, jotka ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä pitkälle aikuisuuteen.
- Tirronen mainitsi kaikki kaverinsa, "Maaliskuulaiset", informalistit, joista tuli professoreita ja akateemikkoja. Silloin jo opin tuntemaan Ahti Lavoset ja kumppanit - nimet jäivät mieleen. En minä niistä tauluista mitään ymmärtänyt, mutta nyt niitä on meidän kokoelmissa, Niinikoski päivittelee.
Tampere korvasi Puolan
Elokuva kiinnosti nuorta Eero Niinistä niin paljon, että hän ajatteli lähteä Puolaan Lodzin kuuluisaan filmikouluun.
- Pelkäsin kuitenkin, että huonolla lyhyellä saksallani en pysty puhumaan mitään ja puolaa en tule oppimaan. Niinpä pyrin ja pääsin Tampereelle teatterikouluun, dramaturgipuolelle. Se oli korvike Puolalle.
Armeijan Niinikoski kävi Lahdessa, ja sitten alkoi opiskelu. Näihin aikoihin osuu myös sukunimen muuttaminen. Miksi Niininen vaihtui Niinikoskeen?
- Vaihdoin sukunimeni lähtiessäni opiskelemaan v. 1967. Syynä oli se, että Niinikoski on sukumme vanha nimi ja isäni aina toivoi, että pojat ottaisivat alkuperäisen nimen käyttöön. Isäni oli Niinikoski aina siihen saakka, kun tarvitsi virkatodistusta, jolloin Teiskon kirkkoherra syystä tai toisesta kirjoitti papereihin Niininen, eivätkä kuuliaiset hämäläiset lähteneet sitä oikaisemaan. Sukutalomme nimi oli ja on edelleen Niinikoski. Näin kuusaalaisittain voin tunnustaa senkin, että jollakin tavalla nimenmuutosta vauhditti myös sellainen pieni seikka, että monien tuntema posti-Manne huuteli pyöränsä selästä aina minut nähdessään "niin niin Niiniin..."
 |
| Pääkonttorin aarnikotka |
Opiskelujen aikana Eero Niinikoski tuli Kuusankoskelle kesätöihin, vuosi oli 1969.
- Sille retkelle sitten jäin, kun töitä oli. Sen takia en koskaan valmistunut. Olin ensin kesätoimittajana yhtiön omassa lehdessä, ja tiedotusosaston tehtävä oli myös hoitaa tiedotusta ulospäin. Lehtityö oli tuttua kesältä -65, jonka olin Kouvolan Sanomissa kesätoimittajana. Ja senttasinhan minä myös Kuusankosken Sanomiin.
Yhtiöllä oli pian tarjolla muutakin tehtävää, pr-hommia ja kansainvälisiä tehtäviä. Ne pitivät Niinikosken kiinnostuneena työelämästä enemmän kuin opintojen jatkamisesta. Kaikkea piti kokeilla:
- Siinä vaiheessa haaveilin vähän radiotoimittajankin urasta. Liljannon Penahan minua testasi ja hyväksyikin, mutta en sitten koskaan tullut taloon vakituiseksi - avustajaksi kylläkin.
Tampereen opintoja kertyi neljä vuotta. Teatteriopintojen lisäksi hän löysi aineyhdistelmäänsä kaikkea kivaa:
- Lehdistö- ja tiedotusoppia, suomen kieltä, sosiaalipsykologiaa, mitä vain ehdin. Mutta ei mikään opiskelu mene hukkaan, ei olisi haitannut vaikka olisin opiskellut arkeologiaa.
Tiedottajanakin elokuvien kimpussa
Seuraava työsarka yhtiössä oli tiedottajan homma. Vuonna -74 sitä seurasi tiedotuspäällikön tehtävä.
- Olen jälkeenpäin ihmetellyt, miten niin iso firma uskalsi niin nuoren miehen semmoiseen virkaan laittaa - olin 29-vuotias, ja intoa oli. Suurimmillaan meidän osasto paisui niin että meitä oli toistakymmentä.Oli pr-väkeä, Pihkalan Kalevi teki elokuvia - tai yhdessähän me niitä teimme, kun olin niin elokuvasta kiinnostunut.
Elokuva vie miestä edelleen. Ensi kesäksi hän kaavailee Verlan Vilmivestaria. Siellä esitetään kuusi lyhytelokuvaa, joiden teossa Niinikoski on ollut mukana.
Takaisin 70-luvulle. Alkuun tiedotusosasto toimi pääkonttorissa. Mutta tilat kävivät pieneksi, ja osasto
siirrettiin Niementielle.
"Kuusankoskelta en lähde"
 |
| Pääkonttori |
Niinikoski muutti takaisin pääkonttoriin vuonna -86, kun hänestä tehtiin apulaisjohtaja. Hänelle tulivat johtoryhmän sihteerin tehtävät ja yhdessä vaiheessa markkinointiviestintä.
- Näitä hommia tein aina vuoteen -98, ja siinä oli koko ajan organisaatiomuutoksia. Välillä haluttiin, että menisin Helsinkiin, mutta minä en halunnut. Olin kuusaalainen ja halusin olla kuusaalainen. Tiesin, ettei Helsingissä ole kuitenkaan mitään kivaa.
Isot yritysfuusiot toivat firmaan paljon tavaraa, ja pääjohtaja Juha Niemelä osoitti Niinikoskelle jälleen uuden tehtävän.
- Hän kysyi, olisiko minulla kiinnostusta pitää huolta yhtiölle kertyneestä taiteesta, arkistoista ja museoista. Sanoin, että passaa, jos saan tehdä työtä täältä käsin. Niemelä nimitti minut loppuvaiheessa kulttuurijohtajaksi. Jännä juttu, että olen koko työurani saanut tehdä aika pitkälti sitä mitä haluan. Ja olen tehnyt kaiken maailman asioita, kulttuurineuvos huomaa selvästi tyytyväisenä.
Moni tuli tässä vaiheessa kysymään, mitä Niinikoski tekee työkseen.
- Vastasin tekeväni kaikkea sitä mitä muut eivät ennätä tai viitsi tai osaa. Kysely yleensä loppui siihen.
Siihen aikaan, kun Verlaa museoksi juonittiin
Verlan tehdas on seurannut Niinikoskea - tai kummin päin vain - koko hänen uransa ajan. Vuonna -69 hän oli todistamassa tilaisuutta, jossa Verlan pahvitehdas museoitiin.
Sehän oli Veikko Talven suuri suunnitelma. Kun tytäryhtiö Starin johtokunta tuli kesävierailulle vuonna -69, Veikko Talvi sai järjestää heille ohjelmaa. Hän arveli, että vanhat engelsmannipapat voivat olla kiinnostuneita vanhoista tehtaista: viedään heidät Verlaan.
- Veikko ei ollut vierailulla mukana, mutta hän oli antanut silloiselle nuorelle hallintojohtajalle Olof Hernbergille valmiit vuorosanat. Jos vieraat kysyisivät kuuman kysymyksen museosta, siihen piti vastata tietyllä tavalla. Kysymys tuli! Vieraiden nokkamies, päätään pidempi muuta seuruetta, ihmetteli, eikö meille ollut tullut mieleen, että tästä saisi museon. Silloin johtajamme tuli takarivistä ja sanoi: "Meillä on kaikki suunnitelmat valmiina." Mika Tiivola, firman hallituksen puheenjohtaja ja Kurt Swanljung, toimitusjohtaja, katsoivat toisiinsa ja sanoivat: "Aivan niin, näinhän me olemme jo pitempään ajatelleet." Samana iltana perustettiin museotoimikunta.
Veikko Talvi oli jo vuonna -66 tehnyt ensimmäisen kirjallisen ehdotuksen museoinnista, mutta siihen ei reagoitu. Se oli liian uusi ajatus. Eerolle paikka tuli pian tutuksi juttukeikkojen kautta.
- Kyllösen Heli verlalaisena opasti minua paljon. Siihen aikaan Verla kuului sosiaaliosastolle, koska sinne tuli lomakylä. Pukkilan Eskokin - pääopas - oli sosiaaliosaston kirjoissa.
Eero Niinikoski tuli aikanaan myös Veikon tilalle Verlan hallintokuntaan.
Niinikoski teki Verlasta filmin, teki esitteet ja hoiti mainonnan. Ensimmäinen versio siihen oli olemassa mutta viimeistelemättömänä.
- Verlan filmin toteuttivat Veikko Talvi ja Tauno Kapari v. 1964. Materiaali jäi kuitenkin arkistoon. Kun museointipäätös tuli 1969, minä sain tehtäväkseni etsiä filmille leikkaajan. Lisäksi hoidin elokuvan musiikkitoimituksen eli etsin levyiltä sopivat musat. Veikko teki selostuksen, Niinikoski täsmentää.
Intendentti-Niinikoskesta tuli vähitellen Verlan patruuna. Nyt eläkkeelläkin hän kuuluu edelleen Verlan hoitokuntaan.
- Maailmanperintökohteella pitää olla hoitokunta. Meillä siihen kuuluu UPM:n lisäksi edustajia mm. Museoviraststa ja KSS:stä.
Säätiössä jos toisessakin
 |
| Koskelan aarnikotka |
UPM:n palveluksesta Eero Niinikoski jäi eläkkeelle vuoden 2008 lopussa. Hän jatkoi UPM Kymmenen kulttuurisäätiössä.
- Säätiö perustettiin vuonna 2006. Se on luonteeltaan taidesäätiö, ja yhtiö antoi sille 800 arvoteosta ja osakkeita ja rahaa, millä hoitaa niitä. Alussa olin toiminnanjohtaja - virallinen titteli oli asiamies - ja hallituksen sihteeri. Kun viime lokakuussa jäin pois toiminnanjohtajan tehtävästä, minut valittiin hallituksen jäseneksi.
Eivätkä säätiöt tähän lopu. Vuonna 2007 seitsemän suuryritystä perusti Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen. Sen näkyvin toimintatapa on järjestää Amos Anderssonin museoon vuosittain näyttely.
- Säätiölle tuli työvaliokunta, ja olin pitkään sen puheenjohtaja. Se oli työllistävää aikaa. Näyttelyiden järjestäminen edellyttää osallistumista joka kokoukseen. Helsingissä sai laukata riittävästi, liikaakin.
Yksi vuosi vierähti pääasiassa Helsingissä, kun yhtiö teki Taidehalliin näyttelyä Metsän henki.
- Kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon työtä on yhdessä näyttelyssä. Laskin, että olen järjestänyt noin 130 näyttelyä. Siinä ovat mukana paperitaidenäyttelyt Kymen paviljongin Paperitaidegalleriassa.
Omat ja toisten kirjat
Niinikoski teki Metsän henki -näyttelystä kirjankin. Hänen käsistään on lähtenyt monta muutakin teosta, mm. Aarnikotka, Verla, Kymin Virkamiesklubi (historia), Kymijoki (toim), kaksi Kuusankoski-aiheista kirjaa. Nyt hän väläyttelee uusia kirjaideoita, melkein lupaa jotain kansien väliin Ukko-Pekasta ja kuvakirjaa Kuusankoskesta - vanhoista kuvista koostettuna.
- Näistä erityisen työläs oli Kymijoki-historia, jota en kirjoittanut vaan toimitin. Sain syliini kolme mappia käsikirjoitusta pyynnöllä "Tee tästä kirja". Teksti oli editoimatonta ja sitä oli puolet liikaa. Asian teki vaikeaksi se, että sain tekstit tammikuussa, kirjoittaja sairastui vakavasti ja odotti, että kirja valmistuu. Keväällä hän kuoli pois, mutta vedokset sylissään. Vanhana sissinä hän eli niin kauan että näki, että saan kirjan valmiiksi. Hän oli Ossi Seppovaara, tohtori ja sotilas. Hän osasi vanhaa ruotsia, venäjää - oli löytänyt arkistoista kaiken maailman lähteitä, ja kaikki oli mapeissa.
Toimitustyö ei ole helppoa, vaikkei itse ole tarvinnut aineistoa hankkiakaan.
- Se oli minulle tuskaa. Joka aamu tammikuun ja toukokuun välillä heräsin aamuviideltä tekemään kirjaa, jatkoin kahdeksaan ja läksin töihin. Talossa oli aamuvarhaisella hiljaista työskennellä.
Vuonna 2012 Kaakkois-Suomen taidetoimikunta myönsi Eero Niinikoskelle Taiteen puolesta -palkinnon. Tilaisuuden kiitospuheessa hän ihmetteli ääneen, miksei puheen pitämistä osata arvostaa.
- Tein sitä työssäni ja olen tehnyt vapaa-ajallani. Nykyinen media ei edes tiedä, mitä on puheiden pito. Jos lehdessä kirjoitetaan tilaisuudesta, siinä kyllä mainitaan kuka soitti harmonikkaa, mutta ei kerrota puheesta mitään. Ei auta vaikka kuka sen puheen pitäisi. En ole keksinyt, miksi näin on. Tästä seuraa tietysti myös se, että sille hanuristille maksetaan mutta puhujalle ei, Niinikoski vinoilee.
Jos Niinikoski on joskus saanut puheistaan palkkion, se on kiidätetty vanhojen kirjojen pelastamiseen.
- Minullahan on Pelasta kirja -rahasto. Sinne pyydän osoittamaan rahat, jos puheesta on palkkio luvassa. Sen kyllä järjestäjät kelpuuttavat kohteeksi, oikein innostutaan kun ei tarvitsekaan maksaa henkilölle!
Toden totta, merkkipäivänään Eero Niinikoski perusti rahaston vanhojen kirjojen pelastusoperaatioon. Näin siitä kirjoittaa Kansalliskirjasto, jonka yhteydessä rahasto toimii:
Eero Niinikosken 5.8.2005 olleen merkkipäiväkeräyksen tuotolla perustettiin lahjoittajan nimeä kantava nimikkorahasto, jonka tarkoituksena on tukea Kansalliskirjaston kulttuuriperintöä.
Tähän mennessä kulttuurineuvoksen kirjarahasto (katso lisää: http://www.rahasto.kansalliskirjasto.fi/kp_lahjoitukset.php?fnd) on pelastanut kaksi Agricolan teosta - seitsemästä kaksi. Niiden lisäksi on pelastettu Suomen vanhin kirja Missale Aboense, vuodelta 1488. Kirjat digitoidaan ja korjataan.
- Tarkoittaa, että sen jälkeen kun ne on digitoitu, niihin ei enää ihmiskäsi koske Tämä tapahtuu Mikkelissä, jossa toimii Kansalliskirjaston konservointi- ja digitointilaitos.
Arkisto ja puoti menetettiin
 |
| Ammattikoulun juhlakerroksen lämpiössä |
Eerolan arkiston siirto Valkeakoskelle on Eero Niinikosken mielestä tappio varsinkin paikallisille arkiston käyttäjille.
- Ainoa hyvä puoli siinä on se, että aineisto on tiloissa, joissa niitä hoidetaan. Saahan sieltä sähköpostitse aineistoa tai menemällä itse paikalle. Ei se silti ole sama asia kuin jos arkisto olisi täällä.
90-luvulla ammattikoulun tiloissa toimi myös UPM:n paperipuoti. Hyvän alun jälkeen se suljettiin puolentoista vuoden kuluttua avaamisesta. Miksi ihmeessä?
- Se vain sattui sellaiseen hassuun saumaan, että paikallisjohto vaihtui. Kun puoti oli edellisen johtajan silmäterä mutta ei seuraavan, niin sen tietää miten siinä käy. Se oli juuri pääsemässä hyvään vauhtiin. Ei se mikään kultakaivos ollut, mutta ei siitä sellaista ollut ajateltukaan. Se toimi hyvin Verlan ja Paperitaidegallerian kanssa, Niinikoski harmittelee.
- Mutta vielä aion siitäkin teemasta kirjoittaa, mielessä on pieni kirja Paperigallerian 20 vuodesta, Niinikoski kaavailee.
Niinikoskia siellä ja täällä
Kaiken työelämän ohella Eero Niinikoski on ehtinyt viettää perhe-elämääkin. Ensimmäisen avioliiton hän solmi luokkatoverinsa Ulla Talven kanssa. Toisen vaimonsa Terhin kanssa Eerolla on kolme lasta.
- Terhi oli Posti- ja lennätinhallituksen tiedottaja ja valtionhallinnon tiedottajien vetäjä. Niissä tehtävissä hän järjesti retkeä Kuusankoskelle ja Verlaan. Hän tuli kuin tuulispää, ja melkein sille matkalle hän jäi. Minä olin eronnut..., Niinikoski kertoo pilke silmässä.
Eero arvelee, että hänet tunnetaan nykyisin paremmin Risto Niinikosken isänä kuin itsenään. Hän kertoo naureskellen Riston hankkimasta koirasta ja sen takia pidetystä isyyslomasta, päivittelee pojan työmääriä mutta on selvästi iloinen tämän hienosta urasta rumpalina.
- On tullut yksi bändi lisää, Egotripin kanssa soittaminen käynnistyy pikku hiljaa, hän on mukana kun avovaimo Hanna Pakarinen esiintyy. Hän on ollut Jari Sillanpään kiertueilla, Samuli Edelmanin kanssa samoin. Tietysti Tartu mikkiin ja Vain elämää -sarjat ovat tehneet poikaa tunnetuksi suurelle yleisölle myös, isä toteaa.
Isä-Eero on seurannut tiiviisti poikansa tekemisiä ja nähnyt yhteydet nuoruuden soittoharrastuksiin.
- Jännä huomata, että kun hän täällä Kuusankoskella oppi seurakunnassa gospel-musiikin, niin hän on ollut Edelmanin virsilevyissä mukana. Nuorenahan hänen soittimensa oli trumpetti, josta hän suoritti musiikkiopistossa tutkinnon. Sinä päivänä kun tutkinto oli valmis, pilli pantiin laatikkoon ja ostettiin osamaksulla rummut, Eero muistelee.
Eero sponsoroi rumpujen ostoa mutta vaati vastapalvelukseksi koti- ja pihatöitä. Myös pikkuveli Matti osoitti tulevaisuuden ammattinsa elkeitä tiedustellessaan, voiko polkupyörää pantata. Matti valmistui Turun Kauppakorkeakoulusta, ja muutaman Helsingin-vuoden jälkeen hänet pyydettiin takaisin Turkuun, entiseen opinahjoon laskentatoimen lehtoriksi.
- Viime vuonna hän sai opiskelijoilta vuoden opettaja -tittelin. Arvostan titteliä kovasti, kun hänen pääaineensa on tilintarkastus - ei ehkä kauhean suosittu aine. Matti on humanisti, lukee hirveästi ja olisi halunnut opiskella humanistisia aineita. Me kuitenkin sanoimme, että katso nyt vähän vanhempiasi, ei näillä aineilla saa mitään aikaan. Matti meni viime kesänä naimisiin. Harkitsevaisena miehenä hän viimein löysi puolison samasta orkesterista, jossa itse soittaa käyrätorvea, Eero hymyilee.
Eriikka-tytär on sairaanhoitaja, asuu Järvenpäässä ja työskentelee Kustaankartanossa. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 8-vuotias Elina ja 10-vuotias Juulia.
- Tytöt kokeilevat soittamista pianolla, viululla ja rummuilla - niissä tukena voisi olla kahdesta enosta "kalju-eno". Toinen enoista on "tukka-eno".
Terhi kuoli kymmenen vuotta sitten ja Eero jäi yksin, kun lapset aikuistuivat sillä hetkellä kun äiti kuoli. Neljä vuotta sitten Eero meni naimisiin Heleenan, silloisen Maunon, kanssa.
- Tämmönen vanhuuden avioliitto syntyi tutun henkilön kanssa. Tietysti meitä yhdisti se, että molempien puolisot olivat kuolleet syöpään. Tunnettiin varsin hyvin, ei siinä vieraan kanssa menty naimisiin.
Heleenan kanssa Eero on matkustellut ympäri maailmaa. He ovat käyneet Kiinassa, Intiassa, Kuubassa, Etelä-Afrikassa, Kaliforniassa.
- Etelä-Afrikka oli näistä eksoottisin. Omassa matkustushistoriassani myös Singapore ja Brasilia ovat jääneet mieleen. Keväällä minut on kutsuttu suomalaisten matkalle Maltalle luennoimaan.
Läskisoosia hervottomassa herraseurassa
 |
| Lämpiön oviverhon aarnikotka |
Onhan Niinikoski johtanut Paasikivi-seuraakin, jolla on taas jotain suunnitelmia ammattikoululle. Mutta on hän sitten eksynyt läskiveljienkin joukkoon. Viime syksynä hän kirjoitti historiikin Läskisoosin ja tuppipottujen lumo - Läskisoosin Ystävät ry 1992-2012. Kulttuurineuvos on antautunut suun ja vatsan iloille siinä määrin, että läskiveljet ovat ojentaneet tällekin jäsenelleen yhdistyksen standaarin. Miesjoukkio näyttää seikkailevan pitkin Etelä-Suomea hyvän läskisoosin perässä, erilaisia tietoiskuja ja yrityskäyntejä oheen liittäen. Kaikkia yhdistää se, että he pitävät läskisoosista ja että vaimo on yrittänyt kieltää sen syömisen.
Kotiseutufani
Eero Niinikoski taitaa pitää kotipaikkakunnastaan, koska vaati saada tehdä työnsäkin täällä eikä Helsingissä.
- Minä arvostan Kuusankoskea, täällä on hyvä olla ja elää. Tämä on kaunis paikka, täällä on hienoja rakennuksia, täällä on kivoja ihmisiä. Nyt kun on aikaa kulkea kaupungilla, pääsee juttelemaan erilaisten ihmisten kanssa. Kaupan tätien kanssa on aikaa puhella ja tuttuja on joka puolella, se on ihan kivaa. Joku on joskus kulkenut kanssani ja kysynyt, eikö minua häiritse kun joku aina nyhtää käsipuolesta. Olen kysynyt että miten niin, en ymmärrä kysymystä, Eero Niinikoski hykertelee.
Kulttuurineuvos miettii hetken ja lisää vähän vakavampana:
- Ei kuusaalaiset ole sulkeutuneita. Ja sitä en ole koskaan ymmärtänyt, että tällä paikkakunnalla olisi luokkajakoa. Minä en ole ikinä siihen törmännyt, en omassa perheessäni enkä työssäni. Kuusankoski on mahtava paikka. Suurkunnasta ei ole kotiseuduksi. Kotiseutu on se, minkä näet oman kotisi ikkunasta ja sen ympäristössä. Jos kysytään mistä olen, olen edelleen Kuusankoskelta ja vasta kun on pakko, sanon verotuskunnan.
Kuuntele Eero Niinikoskea:
http://youtu.be/y-aEIH0UDNw
http://youtu.be/jHdpGvCqj4I
