 |
| Teija Kapiainen |
- Salon pariskunta asui tällä paikalla 60 vuotta. Äiti ja isä muuttivat taloon heidän jälkeensä. Vanhassa talossa ei ollut mitään mukavuuksia - oli puulämmitys ja ulkosauna, vedet haettiin kaivosta. Kun me kaksossiskoni kanssa synnyimme, taloudenpito kävi aika rankaksi niissä oloissa. Vanhemmat päättivät rakentaa viereen uuden talon, ja tähän me muutimme vuonna 1980.
Salon vanhaa taloa ei enää ole, mutta Teija muistaa siitä kodista monta jännää juttua. Hänhän asui talossa ensimmäiset viisi vuottaan.
- Yläkerran portaat olivat ihanat. Oli kylmä eteinen, siinä ruokakomero, ja kaikki oli jäässä. Minulla oli varmaan varpaatkin jäässä, kun mentiin yläkerrasta eteisen läpi tuvan puolelle. Ikkunat olivat talvella pakkashuurteessa. Näin jälkikäteen miettien eksoottista elämää olen elänyt - vajaa 40 vuotta sitten.
Teija on kertoillut lapsuudenkodistaan lastenhoitajakoulun opiskelukavereilleen.
- He ovat viitisen vuotta minua nuorempia ja ihmettelevät, mikä muinaisjäänne minä oikein olen, kun olen elänyt ilman sisävessaa. Keskellä kaupunkia vielä, Teija Kapiainen nauraa.
Puuhella ja petroolinhajuinen öljykamiinakin ovat Teija Kapiaisella elävinä mielessä.
- Kamiinalla lämmitettiin nukkumistilat. Talossa oli alakerrassa keittiö, olohuone ja pikkuhuone, yläkerrassa vanhempien makuuhuone, jossa myös me kaksossiskon kanssa nukuimme.
Naapurissa asuvan Saara-mummon kanssa perheellä oli yhteinen kaivo. Sieltä haettiin talousvedet sisälle. Pyykillä käytiin saunalla, joka oli yhteisessä käytössä Saara-mummon kanssa. Saara ei varsinaisesti ollut oma mummo, mutta vastasi Teijalle ja kahdelle siskolle ihan oikeaa isoäitiä.
Uuden talon rakennusvaiheesta Teijalla on myös muistikuvia.
- Mieleen tulee ihmeellisiä asioita. Esimerkiksi se, miltä täällä tuoksui. Kun äskettäin remontoimme taloamme, esiin ilmestyi lastulevyn palasia. Menin vauhdilla takaisin lapsuuteen ja muistin, miten olen leikkinyt tällaisilla lastulevypaloilla. Ja kun näkyviin tuli liimaa, jolla lattiamatto oli pantu paikoilleen, oli pakko soittaa siskolle ja kertoa että täällä on sitä paksua ruskeaa liimaa, muistatko. Niin hassuja juttuja nousee pintaan esineiden myötä, Teija hymyilee.
Sukua joka toisessa talossa
Mäyrämäkeläisten yhteisyyden tunteen ymmärtää, kun Teija Kapiainen viittoilee ikkunasta näkyvään isoon keltaiseen taloon päin.
 |
| Teijan pihasta näkyy toinen suvun kotitaloista. |
minun mummoni, äiti, isä ja äidin sisko miehineen. Äidillä ja isällä oli yläkerrassa asunto, ja keskikerroksessa asuivat mummo, äidin sisko ja mies. He tulivat tänne Verlasta. Äiti ja tätini olivat jo asuneet täällä Suursalmen talossa vuokralla, kun olivat sairaalassa töissä. Vaarini Verlassa kuoli samaan aikaan kun pahvitehdas suljettiin, ja niin meni mummolta myös työpaikka. Hän päätti muuttaa Kuusankoskelle.
Tyttäret olivat kuulleet keltaisen talon olevan myynnissä, ja niin suurperhe osti talon ja muutti porukalla siihen.
- Vanhempi siskoni syntyi vuonna 1968, ja silloin he asuivat keltaisen talon yläkerrassa. Täti taas sai pojan vuonna -67. He olivat sitten meidän isosisko ja -veli, joilla oli samanikäisiä kavereita mäellä. Me kaksossiskon kanssa oltiin varmaan ärsyttäviä pikkupentuja, jotka roikuimme isojen perässä. Mutta pysyimme hyvin omassa pihassa ja lähimetsässä emmekä lähteneet kauemmas, Teija muistaa.
Pikkusiskot eivät varmasti olleet pelkästään riesa, koska isommat järjestivät heille kaikenlaista toimintaa. Teija näyttää kuvaa hiihtokilpailuista, joissa joka lapsen rinnassa komeilee iso numerolappu. Kuvassa on naapurinkin lapsia, myös perheestä joka muutti Saara-mummon taloon kun tämä halusi muualle.
- Meillä oli silloin poikia kavereina, meidän ikäisiä tyttöjä ei mäessä asunut.
Teijan Kapiaisen vanhemmat muuttivat nykyisellä tontilla olleeseen vanhaan taloon 70-luvun alussa. Teija ihmettelee, miten heidän pihapiiriinsä on mahtunut vielä saunakin. Talot olivat ihan liki, lipat melkein toisissaan kiinni. Se vaati sopua naapureiden kesken.
- Sinne ei ollut edes tietä. Kun isä osti auton, hän sai pitää sitä naapurin kellarin edessä. Meille tultiin naapurin pihan kautta. Tämä on ollut sellainen mäki, että kun lautakasa tippui tuohon, niin siihen pystytettiin talo, Teija pyörittelee päätään.
Mäyrämäki riitti
Mäyrämäki on ihanteellinen paikka lapsiperheille. Pihojen välillä ei kaikkialla ole aitoja, joten Teijan ja Jarinkin lapset pyörivät kolmen talon välissä laajalla nurmirinteellä. Leikeissä ei ole tarvinnut varoa istutuksia, vaan suvun lapset ovat opetelleen ajamaan pyörälläkin nurmikkorinteessä. Talojen välissä on metsikköä ja mäen päällä jo oikea metsä.
- Tänä talvena meillä oli ihana luistinrata mäellä olevalla suolla. Kolasimme suon pinnalta lumet, alta paljastui sileä jää, ja lähellä asuva perheenisä laski sen päälle vielä palopostista lisää vettä. Se oli aivan satumainen luistelupaikka, kuusien suojassa aika pimeässä. Tammikuun 30 asteen pakkasillakin kävimme siellä lasten kanssa. Siellä tarkeni, kun kuusten keskellä ei tuullut yhtään, Teija hehkuttaa.
 |
| Isolla piha-alueella saa vaikka pyöräillä. |
- Me ei koskaan matkusteltu. Isän kotipaikalla Lemillä käytiin, ja Korkeasaaressa olen käynyt ehkä kerran. Ei meidän perhe lähtenyt viikonlopuksi kylpylään. Eikä meidän perhe käynyt myöskään ulkona syömässä.
Teijaa naurattaa ajatus siitä, että Porista muuttanut naapuri on vienyt hänet katsomaan Sääksniemeen noussutta hienoa asuntoaluetta - ihan uusi asia Teijalle. Naapuri on myös esitellyt Kymintehtaalla olevan pururadan, joka kulkee ihan aidossa Röllimetsässä, Teija viittaa Niivermäkeen.
- Täältä ei ole laskeuduttu alas. Me ollaan niin viihdytty tällä mäellä, ettei ole tarvittu muuta. Meitä myös peloteltiin menemästä ylämetsän jyrkänteelle - siellä asui Vuorenpeikko, joka olisi vienyt meidät. Kaivoon ei saanut katsoa, koska Näkki vie. Me tottelimme, ei ollut puhettakaan siitä että rikonpa rajoja, Teija kertoo.
Tyttöjen reviiri ulottui omasta pihasta naapureihin saakka. Lantan talossa kipaistiin useasti.
- Aamusta kun lähdettiin liikkeelle niin mietittiin, että mihinkäs taloon nyt mennään. Lanttalleko, vai mennäänkö äidin siskolle Kylli-tädille aamukaakaolle! Koulustakin mentiin välillä Kylli-tädille, ellei äiti ollut ehtinyt kotiin. Voi miten se rieskaleipä maistui naapurissa aina hyvältä, Teija muistaa.
Kapiaisen tytöillä ja naapurin pojilla oli omat leikkimökkinsä.
- Äiti antoi mattoja ja kattiloita. Meillä oli välillä sellainen mustalaisleiri pihalla. Elo oli seesteistä. Talvella laskettiin pulkkamäkeä tietä pitkin. Lopulta oltiin ihan litimärkiä. Mutta ei me mitään kuivia vaatteita lähdetty kesken päivän kotoa hakemaan. Pihalla oltiin kaiken päivää omatoimisesti. Muistan edelleen, miltä lapaset haisevat, kun lumi roikkuu niissä palloina.
Hauska muisto sekin, että Teijan mielestä äiti oli aina kotona ja se oli ihanaa. Teijan äitihän kävi töissä, mutta tytöistä ei tuntunut että he olisivat asuneet päiväkodissa.
- Äiti vei meidät polkupyörällä Sairaalanmäen päiväkotiin töihin mennessään ja jonkin aikaa myös Kymintehtaan päiväkotiin. Hän ei laittanut meitä aamulla seitsemän aikaan isän mukaan, "kun sinulla on auto". Kun äiti meni kymmeneksi töihin, me lähdimme päiväkotiin vasta silloin. Isä haki meidät kolmelta pois, Teija kertoo.
Teijan lapsuudessa lapset olivat myös ilman muuta kotona vanhempien vapaapäivinä.
- Jos sen ajan saisin tähän päivään, Teija huokaa.
Koulu kotikulmilla
Kapiaisen lapset kävivät peruskoulunsa lähellä, Kymintehtaan koulussa. Teijan lapsuudessa siellä oli myös yläaste. Vasta lukioon täytyi mennä joen yli Kuusaan puolelle.
- Lukion jälkeen olin pari vuotta töissä ja asuin tässä Mäyrämäellä. Sitten lähdin Perheniemen opistoon Iittiin musiikkilinjalle pariksi vuodeksi. Sieltä siirryin Jyväskylään opiskelemaan lastenohjaajaksi. 2000-luvun alussa muutin Kouvolaan ja sieltä Korialle mieheni kanssa.
 |
| Jari Viljamaa ja Teija Kapiainen vanhan omenapuun alla |
- Kun asiat lähtivät käyntiin, kaikki kävi kuukaudessa: muutot ja lapsemme syntymä. Ei siinä oikein ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Muutto oli helppo isälle ja äidille, koska nyt he pääsevät käymään vanhassa kodissaan, samoin siskot. Äiti ja isähän asuivat tässä 43 vuotta. Minusta paluu Mäyrämäelle oli hienoa. Täällä on hyvä olla, onkohan tässä hyvä karma? Teija pohtii.
Jyrkkyys kuuluu asiaan
Mäyrämäen rinteet ovat aina vaatineet asukkailta ponnistuksia. Rakennusvaiheessa kanneltiin rakennustarvikkeet, asuessa vedetkin aikoinaan mäkiä ylös. Autoilla ei läheskään joka kelillä ole päässyt kotipihaan.
- Jos ylös ei päässyt, auto jätettiin mäen alle ja lähdettiin sieltä aamulla töihin. Ei jyrkkyydestä ole tällä mäellä valiteltu, Teija Kapiainen kertoo.
Kapiaisen lapsuudessa Mäyrämäen tuntumassa on ollut paljonkin palveluita. Hän huokaa muistellessaan Osuuskauppaa radan vierellä.- Se oli Ala-Osula. Sieltä sai Barbapapa-karkkeja, ne olivat vähän kuin merkkareita. Kolarinmäellä oli Ylä-Osula. Alhaalla meni junia, ja keltaisessa talossa radan vieressä oli postipankki. Myös seurakuntatalon asuinrakennuksen alakerrassa oli postipankki ja kampaamo. Tässä lähempänä oli Kampaamo Aila.
Kun Teija jatkaa kuvauksia palveluista, esiin nousee lisää perheitä, joista lapset ovat lapsuudenkodista muutettuaan jääneet Mäyrämäelle asumaan johonkin toiseen taloon, elleivät ole jääneet ihan kotitaloonsa ja vanhempi väki muuttanut kerrostaloon. Joissakin taloissa asutaan jo kolmannessa polvessa, kuten Viljamaan ja Kapiaisen perheessä.
Nyt mäellä on myös paljon rakennuksia, joiden väkeä Teija ei tunne. Ennen tutustuminen oli helpompaa, kun ihmiset viettivät paljon enemmän aikaa ulkona ja vähemmän television ääressä.
- Silloin käytiin juttelemassa naapurin kanssa, lainaamassa sokeria jos itseltä loppui. Ennen myös pidettiin toisista enemmän huolta, mekin kävimme kysymässä Saara-tädiltä tarvitsiko hän vaikka jotain kaupasta. Nykyisin ollaan tekemisissä lähinnä kesäaikaan, ja talvella ihmiset ovat omissa oloissaan.
Mäyrämäki varsinainen idylli
Teija viihtyy Mäyrämäellä ja nauttii siellä asumisesta joka päivä.
- Minä olen oikein yhteiskunnan paatintappi, semmonen jarru tässä maailmassa. Kun pääsen illalla töistä, minusta on ihanaa olla kotona. Ei tulisi mieleenkään kesälomalla pakata lapset autoon ja lähteä ajamaan johonkin. Kotona on niin hyvä ihmisen olla, Teija heläyttää naurun sanojensa päälle.
Johtuneeko punaposkisesta lapsuudesta, että Teija on nytkin reippauden perikuva.
- Minun henkireikäni on se, että herään aamulla viiden jälkeen ja lähden lenkille. Saatan lähteä joskus puoli neljältä kävelemään töistä. Radio korviin, kuuntelen vaikka Kymenlaakson radiota. En kaipaa spinnipyörää salilla, jossa radio huutaa kovaa ja ohjaaja vielä kovempaa. Lenkit maastossa ja pyöräillen riittävät minulle, ja ihmettelen, miksei muillekin riitä nautinto luonnon helmassa.
 |
| Kotipihan riippakoivu on Teijan silmäterä. |
- Sekin ihmetyttää, kun lapsia pitää kaiken aikaa viedä jonnekin. Ihmisiltä on hävinnyt arkielämän realiteetti. Mennään Veturiin, mennään sinne ja tänne. Päiväkodeissa käytetään kovasti aikaa siihen, että meitä ammattilaisia koulutetaan ohjaamaan lapsia liikkumaan päiväkotiaikana. Ja sitten lapset haetaan autolla kotiin pelaamaan tietokoneella. Herää kysymys, kenen näissä palavereissa pitäisi oikeasti olla.
Mäyrämäkeläisnaista ihmetyttää sekin, että ulkona oleminen ja luonnollinen liikunta on kokonaan lopetettu.
- Me opetamme päiväkodissa lapsille kuurunpiilon. Mitäs väliä sillä on, kun se kuurunpiilo jää päiväkodin aitojen sisäpuolelle? Sillä että opetan päiväkotilapsille hippaleikin, ei ole merkitystä, kun kukaan ei enää leiki hippaa kotipihalla. Me opimme leikit ennen kavereiltamme kotikulmilla, Teija sanoo.
Vauhtiin päästyään Teija muistaa lisää lapsuuden terveellisistä tekemisistä, jotka keksittiin omasta päästä.
- Piiloleikitkin olivat niin ihania, kun täällä oli mahtavia piilopaikkoja. Niihin hetkiin palaa usein. Kotikujalta nousee myös tuoksumuistoja - tähän aikaan vuodesta aurinko lämmittää, ja keväinen heinä tuoksuu ihmeellisesti. Tai muistan miten tässä tehtiin puroja, koska mäessä vesi juoksi tosi kovaa vauhtia. Toivottavasti kuusi- ja nelivuotiaat tyttömme löytävät samat asiat: metsät, luistinradan, ulkoilun, Teija miettii.
Lue myös arkkitehti Rurik Wasastjernan huomioita Mäyrämäestä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/04/mayramaki-valloitti-arkkitehdin-ja.html
