Else Kalske: Kansanhuollossa oppi täsmällisyyttä

Kuusankoskelainen Else Kalske on sisukas ihminen. Sisua vaativat nuoruuden evakkoreissut, sisua vaati työn hakeminen kouluttamattomana uudella paikkakunnalla, ja erityisesti sisua vaati työ Kuusankosken kansanhuollossa. Siellä kun tavalliset arjen käytöstavat tuppasivat usein asiakkailta unohtumaan.

Else Kalskeella on tallella elintarvikekortteja.

Else, silloinen Tarvainen, tuli Kuusankoskelle vuonna 1944 Karjalan evakkona Harlusta. Siellä oli Kymi-yhtiön ostama paperitehdas, ja moni tehtaalaisperhe tuli sodan jaloista Kuusankoskelle. Elsen isäkin pääsi täällä yhtiölle töihin.
- Tarvaiset, Tirroset, Hämäläiset, Nybergit, Sommarbergit, Timoset, Kaartinen, Else Kalske luettelee vaivattomasti entisiä läskeläläisiä ja kertoo saman tien perheiden nykykuulumisiakin.

Läskelässä Else ehti olla jonkin aikaa töissä tehtaan laboratoriossa.
- Olin 17-vuotiaana kolmivuorotyössä erään rouvan sijaisena, kun hän ei kestänyt kuunnella pommitusten ääniä. Mutta pian muutimme koko perhe pienen kierroksen jälkeen Voikkaalle Yrjönojalle. Meitä muuttajia oli isä, äiti, ja nuorempi veljeni Holger. Birger, vanhempi veljeni, oli silloin armeijassa. Isä pääsi korjauspajan mestariksi Kymi-yhtiölle, koulujakäymätön, itseoppinut mies, Else kertoo.

Tämä 92-vuotias on varsinaisessa iskussa. Elsen sujuvaa, sivistynyttä kielenkäyttöä ja rentoa juttelua kuunnellessa on vaikea uskoa, että osaaminen on tullut käytännön töistä eikä yliopistoista. Mainion vireytensä syynä hän pitää sisua ja myönteistä ajattelua. Ja sitä että jumppari-tyttäret patistavat liikkumaan ja oikaisevat virheasentoja.


Kymmenen kynttä ristissä työpaikkojen saamisesta


Ensimmäisestä Voikkaan-kodista Yrjönojalta jäi hyvät muistot. Else piti paljon yhtiön rakennuttamista neljän perheen taloista ja ympäristöstä.
- Se oli hienoa paikkaa. Mikä hienointa, lämmitys toimi keittiön hellasta kodin joka kolkkaan, avonaisen portaikon kautta jopa yläkerran huoneeseen. Siitä muutimme väljempään asuntoon Jatkolaan. Se oli rivitalon tapainen rakennus, joka oli saanut nimensä siitä että sitä oli joskus jatkettu.

Kuusankosken kansanhuollon toimisto kunnantalossa

Else Kalske on ollut kiitollinen siitä, että on saanut tarvitessaan töitä. Kuusankoskellakin hän pääsi heti kansanhuollon korttijakeluun kunnantalolle.
- Meidän perhe meni takaisin Harluun välirauhan aikana -41, ja kerkisin olla siellä pienen aikaa kansanhuollossa. Siksi varmaan pääsin täälläkin samaan työhön, kun vain ilmoittauduin, hän arvelee.

Korttijakelu oli monitahoista hommaa. Kuusankoskelaisia oli sodan jälkeen lähes 20 000.
- Kun heidän ostokorttinsa tulivat, kaikki piti tarkistaa, niin että joka numero löytyi eikä välistä puuttunut kortteja. Sitten ne leimattiin ja pantiin jakeluun, Else kuvailee työmäärää.

Kotit olivat elintarvikekortteja: yleisostokortti, jauhokortti, voikortti. Oli pikkukortteja kuten tupakkakortti, maitotuotteiden kortti, jalkineiden kortti. Kahvi ja sokeri olivat varmaan yleisostokortissa. Minä onneton olin sillä osastolla, jossa jaettiin pyöränkumeja ja kenkiä varten kortteja, Else Kalske muistelee.

Liha-, sokeri- ja jalkinekortteja

Hankalia tilanteita

Pyöränkumien korttien jakajan osa ei ollut helppo. Asiakkaat eivät tahtoneet uskoa, etteivät korttityöntekijät vieneet välistä tavaraa itselleen.
- Pitkän tiskimme ääressä yksikin mies tuumi, että kyllähän tänne niitä kortteja mahtuu. Se oli taistelua, kun väki luuli, että kansanhuollon ihmiset saavat enemmän kuin muut. Mutta tiedän, ettei yksikään saanut yhtään enempää kuin hänelle kuului, Kalske sanoo painokkaasti.

Kenkälupien jakajan piti usein esitellä omat risat kenkänsä, jotta hakija uskoi ettei virkailija ole paremmassa asemassa. Kun Elsen veli pääsi armeijasta, tämän jalkineista teetettiin Elselle saappaat. Sitten Else hankki sukset ja meni kysymään kansanhuollon johtajalta, eikö hänenkin olisi aika saada uudet monot. Vastaus tyrmistytti.
- Hän sanoi, että uudet kengät voi naulata suksiin, niinhän ryssätkin tekee. Sanoin, etten ole ryssä, vaikka olen rajalta tullu. Sen koommin en lupaa kysellyt, Else kertoo vieläkin pahastuneena.

Korttijakelupäivät olivat kuumeisia päiviä kunnantalolla. Kukin sai omat korttinsa ja ne kirjattiin muistiin. Kansanhuollon apulaisjohtaja tunnisti Elsessä komentajan ominaisuuksia ja käski tämän mennä pistämään porukkaa ojennukseen.
- Se oli sellaista ryntäilyä. Hirveä mekkala oli toimistossa välillä, siellä kunnantalon kolmannessa kerroksessa.

Joskus syyttely kävi niin kovaksi, että Else vaati anteeksipyyntöä.
- Eräs mies osoitti minua sormella ja sanoi, että olemme käyttäneet osan hänen kortistaan ja saaneet niillä pyöränrenkaita. Niistähän oli kova pula kaiken aikaa. Hän sanoi, että tuo silmälasipäinen on sen ottanut. Sitten hän paineli käytävään. Mutta minä menin johtajan huoneeseen ja vaadin, että rähisijän piti perua puheensa lehdessä, koska toimistossa oli ollut asiakkaita kun hän minua syytti. Näin hän sitten teki, Kalske kertoo.

Kalle Kalskeen vaatekortti

 Nykyihmiset eivät Else Kalskeen mielestä voi ymmärtää, kuinka varpaillaan kansanhuollossa piti olla kaiken aikaa.
- Se oli tiukka paikka. Päävastuu oli ostokorttiosaston hoitajalla, ja kerran hän joutui sairaalaan. Tilalle tuli Helsingistä nuori nainen. Jonkin ajan kuluttua huomattiin, että kortteja hävisi, erityisesti tupakkakortteja. Siitä seurasi paniikki ja selvitykset, ja kävi ilmi, että helsinkiläisnainen oli pannut kortteja syrjään miesystäväänsä varten. Se pilasi joksikin aikaa Kuusankosken kansanhuollon maineen. Sijainen tietysti joutui pois, Else muistelee.

Tiukkaa oli myös asiakkailla. Jos joltakulta kortti katosi, hänen oli ilmoitettava heti poliisille asiasta.

Työntekijöitä Kuusankosken kansanhuollossa oli puolenkymmentä. Naiset teettivät itselleen vaatturiliikkeessä omin rahoin  samanlaiset työasut, ruskeat leningit, joissa oli valkoiset kaulukset ja kalvosimet. Kansanhuollon toimintaa riitti Kuusankoskella vuoteen 1950. Sitä ennen säännöstely oli vähitellen loppunut tavaralta kerrallaan.
- Jaoin yksin viimeiset kortit koko Kuusankosken jengille, Else selvittää.

Else ja maalaus aviomiehen kotipihasta Heinosen takana

Kortteja sai muttei aina tavaraa

Kortin saaminen ei tarkoittanut, että olisi kohta saanut edes siihen merkittyjä niukkoja annoksia kaupasta tai jakelupisteistä. Kaikesta oli pulaa, ja joskus tavaraa ei ollut lainkaan. Kauppoja ei Kuusaan puolella ollut montakaan.
- Oli Heinonen & Laurikainen ja Kauppayhtiö, ja siinäpä ne melkein olivat, kunnes tuli myös Osula kirkon lähelle. Voikkaalla oli sitten ihan toista, Else Kalske kertoo.

Kuusaan nykyinen keskusta oli muutenkin aika harvaan rakennettua Elsen aloittaessa työuraansa. Kunnantalo oli rakennettu keskelle aukeaa maisemaa. Viereisellä mäellä oli kirkko, ja kunnantalon toiselle puolelle ilmestyivät poliisitalo ja KOP:n talo.


Voikkaa eli 40-50 -luvuilla kukoistustaan.
- Voikkaa oli loistopaikka. Täällä oli viisi pankkiakin. Oli kaksi kirjakauppaa, monta ravintolaa, kultasepänliikkeitä, värikauppaa. Ruokakauppoja oli useita, vaatturiliike Seuratalolta eteenpäin, kaksi lihakauppaa. Lapinmäellä Osuusliike kolmonen oli varsinainen tavaratalo. Oli iso tori, ja tietysti Lapin kenkäkauppa, Else luettelee.

Kaikki siat 60-kiloisia

Katselemme Elsen suvulta säästyneitä pistekortteja ja erikoisostokortteja, jotka on säilytetty Keron kaupan antamassa pahvikotelossa. Kaikkia jalkine-, liha- ja rasvakortteja ei ole näköjään tarvittu - säännöstely on lopetettu ja tavaraa on alkanut saada ostaa ilman viranomaisten lupaa.

Suomen kansanhuolto seurasi kunnallisten toimistojensa toimia mutta määräsi myös asukkaita. Näiden piti luovuttaa tuottamiaan elintarvikkeita jaettavaksi. Else muistaa esim. kananmunien ja sikojen luovutukset.
- Kaikki paikkakunnan siat painoivat 60 kiloa, hän virnistää.

Sioilla oli painorajat, ja luovutusmääräyksen alin paino oli 60 kiloa. Satakiloisestakin siasta suuri osa hävisi ihmeellisesti teurastuksen yhteydessä, Else Kalske kertoo.
- Jos oli kanoja, piti luovuttaa munia. Muistan kuinka emäntä löi pussista kuolleen kanan tiskiin ja parahti että "luovuta nyt munia kun kana on kuollut".

Säännöstelyn ja luovutuspakkojen aikaan ihmiset varmasti hamstrasivat ja pistivät sivuun omia tuotteita perheen tarpeita varten. Vieraille he eivät uskaltaneet myydä ohi määräysten, koska pelättiin ilmiantajia ja seurauksia sääntöjen rikkomisesta. Tästä Elsellä on kokemuksia Savosta, jossa perhe asui jonkin aikaa sotavuosina.
- Kun menimme takaisin Karjalaan vuonna 1941, se oli parasta aikaa. Siellä sai maitoa, ja pääsin jopa kirnuamaan voita. Ei meillä pula-aikana oikeastaan nälkää nähty, ei vain ollut kaikkea. Kerran ravintolassa Haapakoskella söin kalasoppaa ja totesin, että onhan tämä kalasoppaa mutta siitä on vain kalat uineet pois, Else nauraa.

Korvikkeen makuunkin tottui aika nopeasti, olihan siinä vähän  oikeaa kahviakin joukossa.

Korttipussissa ostoluvat olivat tallessa

Myös Kuusankoskella kansanhuollossa sai pitää kielen kurissa.
- Sellainen paikka se oli, ettei voinut heittää mitään sivuhuomautuksia, älä inahdakaan mitään turhaa, oli mottona. Se oli kokemus se kansanhuollon aika. Tärkein oppi sieltä oli täsmällisyyden oppi, kaikki oli niin jämptiä.

Lapsilisiä pistotuskoneella

Kansanhuollon toiminnan lakattua Else Kalske pääsi töihin kunnan rakennustoimistoon.
- Ajoimme äskettäin Pilkanmaassa hakemassa yhtä kuntoilijaa, ja sanoin että muistan kun tätä tietä rakennettiin. Hoidin sen hankkeen papereita rakennustoimistossa, Kalske kertoo.

Käsin tehtiin kaikki työt toimistossa siihen aikaan, kynää, paperia ja leimaa käytellen. Kirjoituskone oli vain toimiston pomolla. Sen jälkeen Else oli verotuksen töissä.
- Verotoimistona meillä oli juhlasali, jonne kannoimme mapit kun veroja laskettiin, Else viittaa kunnanviraston valtuustosaliin.

Verotoimistoajoista Elselle on jäänyt mieleen eräs veroilmoitus. Lomakkeen kohtaan "muuta" eräs rautatieläinen oli kirjoittanut "katso virsi se ja se, säkeet ne ja ne". Else muistaa hyvin virren sanat: "Mä sain niin ylen runsaasti, ne kaik´on menetetty. Tuhansiin nousee velkani, ne turhiin hävitetty. Nyt olen köyhä, rahaton, on maksupäivä tullut."

Else Kalske oli mukana myös ensimmäisten lapsilisien maksamisessa. Kunnantalon kellarissa oli ehkä reikäkorttikoneen esiaste, jolla napsaistiin saajien kortteihin merkit.
- Pistotuskoneessa oli ratti, josta väänsimme esiin oikeat numerot ja kirjaimet, ja sitten poljimme laitteella merkit lisien saajien kortteihin. Kylmässä kellarissa teimme työkaverin kanssa kahta vuoroa, kuusi tuntia päivässä.


Else Kalskeen tullessa kunnantalolle töihin siellä oli vilkasta elämää. Talossa oli kolme asuntoa: talonmiehen, lääkäri Yrjövuoren ja kunnankamreeri Matti Kuusiston.  Alakerrassa oli säästöpankki, sosiaalitoimisto ja kassa sekä kunnankamreerin toimisto. Toisesta kerroksesta Else Kalske muistaa juhlasalin - valtuustosalin - ja kunnanhallituksen kokoushuoneen. Näitä käytettiin ajoittain myös kansanhuollon ja verotuksen työtiloina. Toisessa kerroksessa oli myös kahvio.

Kunnantalossa käytiin myös käräjät. Silloin talo oli täynnä väkeä, ja tunnelma oli levoton ja meno Kalskeen mielestä vähän siivotonta.


Sisulle käyttöä

Työolot muuttuivat ajoittain hankaliksi uuden kunnanjohtajan tullessa.
- Mikkonen oli aivan ulalla, Kalske täräyttää.

Else kutsuttiin kunnanjohtajan huoneeseen kuulemaan, että hänet aiotaan lomauttaa kuukaudeksi seitsemän vuoden palveluksen jälkeen. Nuori nainenpa ei alistunutkaan tilanteeseen.
-  Sanoin että ei onnistu. Minulla on kaksi ikälisää, ja täällä on minu

n jälkeeni tulleita. Jos on tarvetta, heitä voi lomauttaa. Puhuimme pitkään ja kunnanjohtaja kertoi, että hallitushan sen päättää.

Hallituksen kokouksen jälkeen Else kuuli, ettei häntä aiota lomauttaa, mutta kunnanjohtaja antoi ymmärtää, että lomautus olisi kuitenkin odotettavissa.
- Tällaista on naisihmisen elämä: jos et pidä puoliasi, ei tule mitään. Ei kunnanjohtaja tullut läksiäisiinikään, kun kaksi vuotta myöhemmin irtisanouduin ja jäin kotiäidiksi. Tilanne muuttui aivan toisenlaiseksi, kun Eero Salmenoja tuli kauppalanjohtajaksi.

Kotirouvaksi Else Kalske päätti jäädä jo avioliiton alkuvuosina, kun pariskunta tuli aina talvella töistä kylmään kotiin Kymenrantaan. Kukaan ei ollut lämmittämässä taloa päiväsaikaan, ja illalla oli ensimmäiseksi tehtävä tulet uuneihin. Kotona oli pian paljon tehtävää, kun perheeseen syntyi kaksoset ja vielä toinen tyttö.

Nyt Else Kalskeella on omaa aikaa vaikkapa kuntoutuksessa käynteihin. Aamulla hän tarkistaa iPadistaan ensimmäiseksi sään ja pelaa ehkä vähän pasianssia. Kuvatiedostoihin on kertynyt tuoreita muistoja sukulaisten tapaamisista. Elsellä on aikaa myös auttaa sukulaisia ja vieraita muistojen ja perinteen tallentamisessa. Hänellä kun on kokemusta ja tietoja ajoista, joista alle yhdeksänkymppiset ovat vain lukeneen kirjoista.

Kansanhuollon henkilökunta kävi valokuvaajalla itse teettämissään virka-asuissa. Kuvassa ylhäältä vas. Kirsti Pekkola, Else Tarvainen (ny. Kalske), T. Hirvonen, E. Lehtoranta, A. Eskola, Hilkka Ehkola ja Saima Tani.
Alarivissä vas. Elvi Mäkelä, Irma Rihu, V. Järvinen ja Aino Hartama.