Tuula Rikala, seurakunnan äitihahmo

Tuula Rikala emännöi Kuusankosken kirkkoon saapunutta kansainvälistä vierasryhmää ystävälliseen tapaansa yhdessä seurakuntapastori David Paskin kanssa. Tilanne on Tuulalle tuttu kirkkovaltuuston puheenjohtajuusvuosien alusta lähtien: päättäjänä hän on saanut olla edustustehtävissä tämän tästä. Saanut olla – Tuula Rikala muotoilee tarkoituksella näin, koska tämä seurakuntaneuvos nauttii erilaisten ihmisten ja erilaisten tilanteiden kohtaamisesta.

Tuula ja seurakuntapastori David Paski

Opettaja, seurakunnan ja kirkon luottamushenkilö, järjestöihminen, äiti, ystävä - Tuulalla on monta roolia, jotka hän itse varmasti asettaisi eri tärkeysjärjestykseen. Useimmille kuusaalaisille hän on tuttu juuri kahdesta ensin mainitusta, joten pysytään vielä hetki kirkossa.

Mutta ensin Tuulasta pitää kertoa jotain olennaista. Ylitsevuotava ystävällisyys kaikkia kohtaan, jotka hän tapaa - ei tyypillistä suomalaista mutta Tuulalta aitoa käytöstä. Hauska, omintakeinen puhetyyli, jossa kuusaalainen ilmaisu sekoittuu nokkelasti koukeroisiin kirjallisiin ilmaisuihin - lyömätön yhdistelmä. Pulppuava nauru tämän tästä kesken juttelun - ja kyky nauraa varsinkin itselle. Nämä tiedoksi vain, jottei kukaan Tuulaa tuntematon jäisi hänen juhlallisten titteleidensä vangiksi.

Kirkosta voimaa jo pikkutyttönä

Kirkko rakennuksena ja seurakunnan paikkana on ollut Tuulalle rakas pikkutytöstä asti.

- Se oli jo lapsena minulle pyhä paikka. Aika pienenä menin takapenkkiin istumaan aina kun suinkin pääsin. Voikkaan kirkossahan me pilkanmaalaiset kävimme. Opiskeluaikanani kävin Kuusaan kirkossa, livahdin sinne etsimään vastauksia isoihin kysymyksiini, Tuula kertoo.

Tuula käyttää arkipuheessaankin kauniisti vanhanaikaisia, hienoja sanontoja.

- Rukoilin kirkossa, että löytäisin oikean tien, että saisin tulla opettajaksi. Uskonnollisuus oli minulle myös turvasatama, kun äiti sairasti niin paljon ja jouduin olemaan aika paljon yksin pikku mökissä Pilkanmaalla.

Oma paikka kirkossa

Esteri-mummo oli Tuulan lapsuuden toinen turva: valoisa ja lämmin kristitty, joka juuri ohjasi Tuulan uskonnollisuuteen ja opetti muutenkin paljon elämästä. Mummo oli läheinen, koska Tuula asui varhaislapsuutensa vanhempineen hänen talossaan Lamminkulmalla. Koulun alettua Tuula, äiti ja isä muuttivat Pilkanmaan Lohikadulle.

Lohikadun aika oli yhteisöllistä aikaa, naapurissa oli paljon lapsia, ja vanhemmat olivat tekemisissä keskenään.

- Kesäisin kävimme lapsiporukalla niin usein uimassa, että aina oli tikapuilla sukkauikkari kuivumassa. Muttei se ehtinyt kuivua, kun taas mentiin. Kahdeksan yhdeksän kertaa päivässä tavallisesti pinkaistiin vieressä virtaavaan Kymijokeen. Alueella oli pieniä kauppoja, Kähärän ja Rasan kaupat ja Osuuskauppa. Kaikki tunsivat toisensa, Tuula muistelee.

Viisikymmenluvulla lapset leikkivät aina ulkona. Talvella oltiin luistinradalla niin että posket hehkuivat sisään tullessa.

- Ajattele miten hyvältä uuniruoka maistui kun tuli sisään. Kukaan ei ole sen jälkeen osannut tehdä niin hyvää silakkalaatikkoa kuin minun äiti, Tuula hymyilee.

Alppien Germknödelkin maistuu, kun sen jakaa.

Pakko päästä opettajaksi

Inkeri Sihvonen oli Laamasen Tuulan ensimmäinen opettaja kansakoulussa, lähellä sijaitsevassa Pilkanmaan koulussa. Kolmannesta luokasta eteenpäin häntä opetti Aatto Pulkkanen.

- Aatto Pulkkanen oli loistava opettaja, aina oikeudenmukainen. Hän osasi asettautua lapsen asemaan. Kerran en osannut matematiikan kokeen laskuja, ja minua alkoi kesken kokeen itkettää. Se iso mies tulee minun viereeni, laskee käden olalle ja kysyy miksi itken. Selitin etten osaa laskuja, ja hän sanoi etteivät ne olleet niin vakavia asioita, että minun kannatti itkeä. Muistan miten minä taas katsoin isoa miestä ja lohdutin, että opettelen asiat nyt niin hyvin että osaan ne vaikka yöllä kysyttäessä, Tuula kertoo vaikuttavasta hetkestä.

Voikkaan tehtaansilta oli vielä kaikkien käytössä, kun Tuula aloitti oppikoulun Voikkaalla. Kesken oppikoulun Laamasen perhe muutti Kuusaalle Puistomaalle, mutta Tuula jatkoi koulunkäyntiään Voikkaalla. Kuudennella luokalla – nykyisin sanottaisiin lukion ensimmäisellä – iski kutsumus. Tuula kertoo siitä itse vähän arkisemmin.

- Minuun iski väsymys. Äiti laittoi minut erilaisiin verikokeisiin arvellessaan että minussa oli jokin vakava sairaus. Mutta ei se varmaan ollut kuin lorvikatarri, olin terve kuin pukki, Tuula nauraa.

Lukion jatkaminen ei oikein tuntunut omalta. Tuula Laamanen oli kielilinjalla mutta ei ole koskaan ollut mielestään kieli-ihminen. Seminaariin pyrkiminen alkoi poltella toden teolla.

- Pääsin kesken lukion Heinolan seminaarin pääsykokeisiin. Ne kestivät peräti neljä päivää, ja päätteeksi ilmoitettiin sisään päässeet. Oli niin hurmaavaa, kun nimeni oli hyväksyttyjen listalla. Sinä syksynä koulutus aloitetttiin heti pääsykokeiden jälkeen. Olin valtavan onnellinen seminaariin pääsystä, Tuula iloitsee.

Lukiossa tuli tunne: aika vaihtaa maisemaa.

Opettajahaaveiden alkuperää Tuula ei oikeastaan ymmärrä: kukaan ei ollut esikuvana, kukaan suvusta ei ollut opettaja.

- Leikin aina koulua, ja suhde lapsiin vaikutti ammatinvalintaankin. Muistan ajatelleeni, että jos en pääse opettajakoulutukseen, minun pitää varmaan pyrkiä paperisaliin tai laboratorioon – aika tylsää.

Seminaarin opetus erinomaista

Tuula on iloinen vanhasta tutkintonimikkeestään 'kansakoulunopettaja'. Heinolassa pätevöidyttiin 1.-6. luokan opettajiksi eikä erikoistuttu kuten nykyisin.

- Olimme päteviä kaikkiin aineisiin. Ajattele miten ihania harjoittelujaksoja, piti olla töissä puutarhassa ja maatalousharjoittelussa. Tehdaspaikkakuntalaisena minun piti olla 24 päivää maatalossa töissä, että ymmärrän millaisia ovat maalaislapset. Maaseudulta tulevien taas piti olla harjoittelussa tehtaassa. Eikö ole hieno juttu, viisas pedagogiikka!

Kesäisin opiskelijat tekivät opinnäytetutkimuksiaan. Tuula sanoo seminaarin opetusta loistavaksi.

- Siellä opetettiin lapsen kohtaamiseen, siellä oli juhlia – opittiin että opettajan pitää ymmärtää elämää eikä niitä asioita voi lukea kirjoista. Maalaistalossa työpäivä aloitettiin ja päätettiin lypsämällä, ja minun päivätyöni oli lypsämisen jälkeen ohi mutta emäntä sanoi menevänsä vielä kasvimaalle. Ymmärsin heti, millaista elämä siellä on: hyvänen aika näitä työpäivän pituuksia.

Opiskelujaporukka oli kiva, ja se teki koulutusvuosista sitäkin hauskempia. Kaveria ei jätetty. Tuulan kertoma muistuttaa nelikymmenluvun tyttökirjojen maailmaa.

- Kun äidit lähettivät ruokapaketteja, muut kiitivät paketin saaneiden luo syömään karjalanpiirakoita. Ja sitten keksittiin, että alppiaurinko se vasta on kova sana, kun yhdellä Maijalla oli aurinkolaite. Pian kaikki olivat pientä maksua vastaan kamalan epäterveellisesti ruskettuneita, pelkän naaman alueelta, Tuula päivittelee.

Opiskeluun kuului jopa opintomatka – Pariisiin! Monelle se oli ensimmäinen ulkomaanmatka, myös Laamasen Tuulalle. Oli kuoroharjoituksia – joukossa myös opiskelutoveri Jaakko Ryhänen.

- Koko opiskeluaikani oli hauskaa, vapaata, ihanaa aikaa. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Pidämme edelleen yhteyttä toisiimme. Mitä enemmän elämää on eletty, sitä mukavampaa on, eikä enää kuulutella arvoja ja saavutuksia työelämässä.

Heinolan seminaarin käyneillä on sama kasvatusnäky, käsitys lapsen tasolle asettumisesta.

- Nyt ei työelämässä enää ole seminaarin käyneitä, ja joku Kuusankosken rehtoreista sanoikin että tietty aikakausi on heidän myötään poistunut, kokonaisvaltainen käsitys kasvatuksesta, Tuula Rikala kertoo.

Opettajanpaikka lainaksi ystävältä

Tuula Laamasen ensimmäinen työpaikka järjestyi Pyhtäältä hyvän ystävän ansiosta. Tämä lähti erikoistumaan Jyväskylään, ja Tuula sai sekä hänen kotinsa että työpaikkansa.

- Kaikki oli mukavaa, opettamisen jälkeen pidin jumppaa kylän naisille, jotka ihmettelivät kun tein sitä ilmaiseksi. Opettajaa pidettiin Pyhtäällä hyvänä, hänet otettiin kyläyhteisön jäseneksi.

Vuoden kuluttua viran varsinainen opettaja palasi, ja Tuula pääsi Kuusankoskelle töihin, Tähteen kouluun tarkkailuluokan opettajaksi.

- Se oli vaativa homma, koska erityisluokkia ei ollut ollut, ja oppilaat oli kasattu eri kouluista ja he olivat eri luokka-asteilla. Olin myös Tähteenkadun koulussa opettamassa viiden oppilaan ryhmää apukoulutyyppisessä koulussa. Se tuntui erikoiselta, mutta kun menin Rekolaan ja sain 32 oppilasta, se oli minusta juuri oikea määrä, Tuula Rikala hymyilee.

Tähteessä kuluivat siis Tuulan kolme ensimmäistä Kuusaan vuotta. Sitten koitti peruskouluun siirtymisen aika.

- Rehtori Erkki Aho, jota muistan tosi lämmöllä, neuvoi tällaista nuorta opettajaa: olet vaikka seipään nenässä sen kaksi vuotta tarkkiksen opettajana, hän tukee minua opettajantyössäni. Kahden vuoden jälkeen saisin vakituisen paikan, joka taattiin niille jotka olivat olleet kaksi vuotta kaupungin virassa ennen peruskoulun tuloa. Erkin ansiosta sain siis paikan Rekolasta, Tuula kiittelee entistä esimiestään.

Kylä tutuksi pienessä koulussa

Rekolan väliaikaiseksi aiottu viipalekoulu oli toiminut muutaman vuoden Tuulan aloittaessa siellä opettajana. Koulussa oli kaksi ensimmäistä ja kaksi toista luokkaa, siis neljä opettajaa. 32 oppilaan ryhmä tuntui Tuulasta helpolta opettaa, kun kaikki olivat samalla luokka-asteella, ekaluokkalaisia.

1970-luvulta tähän päivään koulu ja opetus ovat Rikalan mielestä muuttuneet paljon. Perustava asia, lapsen kohtaaminen, on ennallaan, mutta rinnalle on tullut paljon uutta eikä aina parempaa.

- Positiivista on tietysti kouluavustajien tulo. Ja vanhempien tapaamiset ovat olleet aina erittäin mukavia – siinä aikuiset keskenään saivat keskustella yhteisestä kasvatettavasta.

Rekolassa oli aina erityisen tiivis yhteenkuuluvuus lasten perheiden ja koulun kesken.

- Koskaan ei kukaan asettunut poikkiteloin. Ehkä sekin aiheutti keveyden opetuksessa. Oppilaat kutsuivat usein syntymäpäivilleenkin. Se on viime vuosina muuttunut.

Vanhemmat pyrkivät nykyisin aika lailla vaikuttamaan lapsensa kohteluun koulussa, opettajien kuulee kertovan. Rikala myöntää senkin mutta sanoo, että vanhempien kanssa on helppo keskustella kasvotusten.

- Kun ei esittänyt kaikkitietävää opettajaa vaan asettui keskustelemaan avoimesti varsinaisesta asiasta, se pehmensi tilannetta ja vanhemmatkin tulivat vastaan. Vanhemmat tiesivät, että tarkoitan hyvää heidän lapselleen. Monta mukavaa muistoa näistä hyväksi kääntyneistä tilanteista on jäänyt mieleen. Kahvikupin äärellä oli kotoisaa jutella lapsesta hänen vanhempiensa kanssa, Tuula vinkkaa.

Isossa koulussa ei pystytä samanlaisiin kohtaamisiin. Suuri osa vuorovaikutuksesta on myös siirtynyt nettiin, Vilmaan. Nykyopettajat eivät tyrkytä puhelinnumeroaan, johon voisi soittaa iltaisin. Tuula Rikalalle soiteltiin iltaisin, eikä se häntä rasittanut. Moni pulma selvisi puhumalla.

Koulutulokkaista vinha tunne

Tuula Rikala on antautunut opettajantehtäväänsä aina täysillä. Nyt eläkkeelläkin hän lähtee mielellään muutamaksi päiväksi sijaisopettajaksi tuttuun Tähteeseen. Mutta työvuosina kesäloman lopulla alkoi jo olla aika suunnata ajatukset tuleviin työtovereihin. Kun koulu elokuussakäynnistyi, Tuula oli ollut luokassa valmistelemassa lasten tuloa jo pari päivää näitä ennen.

- Halusin, että minulle tulee se oikea tunne. Ekaluokkalaisten tullessa oli vinha kokemus, että juuri minä saan olla aloittamassa työtä sinun kanssasi. Halusin osoittaa lapsille, että heitä on odotettu. Sain itse keksiä eri tapoja. Joskus ripustin silkkikankaan auringoksi ekaluokkalaisille, aina laittelin lasten nimet esille, Tuula muistelee.

Ensiluokkalaiset saivat koulun alkaessa opettajaltaan ruusun. Useinhan koulutaipale päättyy ruusuun, mutta Tuula keksi antaa sen heille heti aluksi.

- Itseänikin hoiti se juhlava tunne, kun näin miten oppilaat seisoivat siinä uudet laukut käsissään, pyhyyttä täynnä. Peilasin siinä itseänikin: pystynkö näin vaativaan ja tärkeään tehtävään? Täytyy hoitaa itseään että pystyy siihen.

Joulunaika oli Tuulasta hauskaa koulussa. Luokassa vietettiin hämäränhyssyä, lapset virittyivät salaperäiseen tunnelmaan jo luokkaan tullessaan. Joskus heillä oli hauska joulumatto, jonka päällä istuttiin kuuntelemassa satu ennen kotiinlähtöä. Joku sitten lähtiessään vilkuttikin: ”Hei hei, matto!”

70-luvun kovat teesit maailman näyttämisestä totuudenmukaisesti yhteiskunnan vastavoimien temmellyskenttänä – ei satuja lapsille – eivät ulottuneet Heinolan opiskelijoiden koulutukseen. Niinpä Tuula Rikalan oppilaat saivat kaikin mokomin uskoa, että joulua odotellessa tonttu oli käynyt järjestelemässä heille kaikenlaista jännää luokkaankin.

- Opiskelin paljon steinerpedagogiikkaa, josta en ihan kaikkea voi allekirjoittaa. Mutta siellä on hienosti oivallettu sadunomaisuus ja lapsilähtöisyys, juhlat ja tunnelmat. Ja se, että kaikki ovat tähtiä. Lapsen elämäntilanteessa joulujuhlan näytelmän päähiireksi pyytäminen voi olla niin iso tapahtuma, että siihen asti vaikean kertotaulunkin oppii kuin vettä vaan, Tuula muistelee kokemuksiaan.

Lasta pitää silittää

Tuula Rikalan mielestä koulussa on tärkeää ottaa huomioon lapsen elämäntilanne. Jos koulu jotenkin voi sitä helpottaa, on tehty paljon.

- Joskus koettiin ihan ihmeitä. Luokkaamme tuli lapsi, joka ei ollut pärjännyt isoissa kouluissa, oli koulukuljetuksessa särkenyt takseja, potki minuakin ensimmäisinä päivinä. Otimme hänet riskillä, ja miten hienosti hän kuntoutui luokan takia. Muut oppilaat ottivat hänestä vastuuta. Toista niin luotettavaa kevätjuhlanäytelmän prinssiä minulla ei ole ollut, Tuula viittaa lapsen ihmeelliseen kykyyn kehittyä hyvässä kohtelussa.

Koulumaailmassa keskustellaan nyt kaikenlaisten lasten opettamisesta samassa ryhmässä. Tuula Rikalan mielestä se onnistuu, jos yhden aikuisen varaan ei lasketa liikaa kuormaa. Hänellä oli viitisentoista vuotta työtoverina koulunkäyntiavustaja.
- Omassa luokassani on aina ollut  fyysisesti tai henkisesti erilaisia lapsia, jotka vaativat erityistä huomiota. Se onnistuu, jos muu luokka saadaan erilaisen lapsen puolelle. Lasta kannustaa hyvyys, jota muut voivat antaa. Vaikka olet miten hienossa oppimisympäristössä, se ei riitä, ellet saa vastakaikua muilta, Rikala pohtii.

Tämä opettaja kuuluu niihin hämmästyttäviin ihmisiin, jotka eivät kyllästy vuosi vuodelta samana toistuvaan työhön. Se vaati luovuutta.

- Kikkailin aina itseni kanssa, että tekisin joka vuosi samat asiat eri tavalla, vaikkeivät oppilaat sitä tulleet tietämään. Vaikkapa kirjainten opettamisessa kerroin erilaiset tarinat eri vuosina.

Uudet polut houkuttavat

Kasvattajan täytyy olla myös vaativa ja tiukka, ja todistettavasti Rikala on osannut panna oppilailleen myös rajat.

- Muuta vaihtoehtoa ei ole, muuten se leviää käsistä. Yritin myös tarkkaan katsoa, mitä kukin lapsi tarvitsee. Joku tarvitsee enemmän tiukkuutta, ujo taas nostamista, jotakuta pitää hillitä ettei hän voi olla koko ajan keskipiste. Ajan mittaan kaikki helpottui, kun tuli auktoriteettia. En tosin osaa selittää, miten auktoriteetti otetaan, se vain lepäsi minussa kun olin ollut siellä kauan, Tuula Rikala pohtii.

Tuula Rikala ei ole hullaantunut uusiin laitteisiin. Hän tietää kuulostavansa vanhanaikaiselta mutta totta puhuen tietää ajattelevansa järkevästi ja lapsen kannalta.
- Laitteet eivät korvaa aikuisen läsnäoloa. Jos kaikki käy netin kautta, opettaja jää laitteiden taa, koneet tulevat ihmisten väliin. Se ei mielestäni ole lapsen kannalta hyvää kehitystä. Jos otan pallin ja menen lasten keskelle istumaan, kerron jotain - se on minusta parempi tapa kasvattaa. Tai se, että kuljen ja silitän jotain lasta, joka ei oikein nyt pääse eteenpäin työssään.

Silitän? Saako opettaja edelleen koskea lapsiin tänä hysteerisenä aikana?
- En voi mitenkään käsittää, että pientä lasta ei voisi rauhassa koskea. Jos lapsi itkee, otan kyllä hänet syliin ja lohdutan. Muuten menee aika kylmäksi nykymeininki, Tuula pohtii.

Rakas Rekola

Rekolan koulua yritettiin lakkauttaa moneen kertaan. Sitä kampesi sivuun moni virkamies - milloin minkäkinlaisin perustein - ja moni luottamushenkilö tavallisesti säästöihin vedoten. Rekolan asukkaat ja lasten vanhemmat estivät lakkauttamisen moneen kertaan - niin tärkeäksi oma koulu koettiin lapsille, perheille ja koko kyläyhteisölle. Lopulta uusi Kouvola onnistui: Rekola suljettiin kevään 2012 jälkeen. Lapset siirrettiin ensi alkuun pääasiassa Tähteeseen. Mitä Tuula Rikala ajattelee asiasta nyt, eläkkeellä?

- Seuraan nykyisiä koulunlakkautuskeskusteluja ja haluan muistuttaa, että kaupungille on valtavan iso etu, että on erilaisia kouluja, myös pieniä. Kukoistava kyläkoulu maaseudulla on kylälle valtava arvo. Liikennehän voisi kulkea myös isosta koulusta pienempään päin, Rikala ehdottaa.

Pieni kouluyhteisö on myös helppo koneisto ohjailtavaksi. Siinä näkee kaikki, tuntee kaikki. Vielä aikuisenakin oppilaat pysäyttävät Tuulaa kadulla ja muistelevat iloisena pientä kouluaan. Tämän kevään ylioppilasjuhlissa hän kuuli jälleen hienoja muistoja omasta pienestä koulusta.

- Pienuudessa on paljon itsestään tulevaa hyvää, jota kouluyhteisön ulkopuolelta on vaikea edes nähdä. Tuntui surulliselta kun ei mitään lopulta mahtanut lakkauttamiselle, vaikka niin monta  kertaa vanhemmat nimiä keräsivät. Eikä kukaan osannut sanoa, millainen säästö lakkauttamisesta syntyi, Tuula Rikala sanoo.

Viimeisen lukuvuotensa Tuula Rikala teki töitä Tähteen koulussa Naukion tiloissa. Hänestä järjestely oli oikein onnistunut. Siellä hän vei tutut ensiluokkalaisensa läpi toisen luokan, jonka jälkeen nämä aina siirtyivätkin Keskustan kouluun. Tuulasta näin oli hyvä siirtyä eläkkeelle: Rekolan koulu lakkasi ensin mutta Tuulalle tarjoutui mahdollisuus vielä uuteen työympäristöön. Hän nautti hyvästä työyhteisöstä ja uusista kokemuksista.

- Naukiossa oli erinomainen työyhteisö, ja oli kiinnostavaa nähdä ison koulun systeemiä. Moni asia joka Rekolassa oli itsestäänselvä, ei ollut mahdollinen isossa koulussa. Mutta sehän oli taas tämän koulun tapa. Ja ikä oli työyhteisössä vain numero, ei ainakaan haitta. Monet työvuoteni olivatkin nuoremmille kova sana: "Kun sinulla on ollut kaikenlaisia kokemuksia, niin miten sinä tähän suhtaudut?" he kysyivät, Tuula iloitsee.

Nuoret opettajat ottivat innoissaan mallia heille uusista - Tuulan vanhoista - ideoista.

- Lyhtykävely jouluisessa metsässä oli heistä mahdottoman hauska keksintö, ja he ihmettelivät voiko niin tehdä. Tai kun menimme eläinkauppaan katsomaan eläimiä, joista oli juuri opiskeltu, se oli uutta nuoremmille kollegoille.

Pyhäkoulu johti kirkon tehtäviin

Palataanpa kirkkoon. Tuula Rikala istahtaa penkkiin paikalle, jossa hän nykyisin aina istuu jumalanpalveluksissa. Hän muuten käykin niissä nykyihmiseksi ahkerasti. Takarivin paikka vain on vaihtunut lähemmäs saarnastuolia.

Tuula Laamanen asteli kirkon hoiviin jo pikkutyttönä, kun Pilkanmaan taloissa pidettiin pyhäkoulua. Sitä seurasivat vuodet tyttökerhossa ja sitten Pilkanmaan nuortenpiirissä.

- Matti Boisman piti nuortenpiiriä Pilkanmaan koululla perjantai-iltaisin. Joskus väsytti, mutta ajattelimme että täytyy mennä, ettei Matille tule paha mieli.

Tuulasta tuli ennen pitkää Matille työkaveri. Matti pyysi Tuulaa kerhonohjaajaksi, ja opiskeluaikana parivaljakko kävi yhdessä esitelmöimässä Savonlinnassa aiheenaan häiriintynyt lapsi. Tuula ja Matti kirjoittivat myös poikatyön askartelukirjan.

- Olin jo opiskelemassa, ja Matti halusi minulta kirjaan pedagogisen näkökulman, Tuula Rikala kertoo.

Seurakuntavaaleihin Tuula Rikala lupautui ehdokkaaksi asetuttuaan Kuusankoskelle. Silloin hän oli jo naimisissa Miikkansa kanssa.

- Ensimmäisissä vaaleissani en mitenkään pärjännyt, olinkohan varasijalla? Mutta minut kutsuttiin johtokuntatyöhön, johon ei tarvittu valtuustopaikkaa. Olin diakoniatyön johtokunnassa ja nuorisotyön  luottamushenkilönä.

Sitten seuraa liian vaikea kysymys: "Minä vuonna Tuula Rikala ensimmäisen kerran valittiin Kuusankosken kirkkovaltuustoon?" "Niin, siinäpä se..." Mietintää, mutta Tuula nostaa nauraen kädet ylös - tämä nainen ei jaksota elämäänsä vuosiluvuin. Sovimme, että 80-luku on riittävän oikea vastaus. Ainakin se on totta, sillä nuorempi Tuulan ja Miikan pojista syntyi samoihin aikoihin.

Tämän talon demsterin vaiheilta voi löytyä Se Oikea.

Ja täytyyhän se puolison löytyminenkin tässä kerrata. Tuula Laamanen ja Miikka Rikala asuivat samassa kerrostalossa, ns.opettajien asuntolassa Keskustan koulun vieressä. Miikka oli muuttanut kaupunkiin saatuaan työväenopiston kieltenopettajien paikan. Ja siinä sitä sitten eräänä iltana oltiin, kaksi sinkkuopea yhtä aikaa roskapussejaan viemässä.

- Se tapahtui sillä tavalla, että kun käydään roskiksella, niin demsterin avattuaan saattaa huomata vastapäätä tulevan puolisonsa, Tuula naurattaa kuulijaansa.


Suuri yhtymävaltuusto vaatii tasapuolisuutta

No niin, takaisin seurakuntaan. Tuula Rikalasta tuli ennen pitkää kirkkovaltuuston puheenjohtaja useaksi kaudeksi, aina siihen saakka kun seurakunnat yhdistyivät Kouvolan seurakuntayhtymäksi. Mutta nyt hän toimii myös yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Kuusankosken aika tuntui kuitenkin kotoisammalta; ihmiset olivat vanhastaan tuttuja, käsiteltävät asiat läheisempiä. Kirkkoherra Perälä piti valtuuston puheenjohtajaa myös harvinaisen paljon rinnallaan edustustehtävissä, ja sekin oli Tuulasta mukavaa.
- Oli paljon syntymäpäiväkäyntejä ja tapaamisia kaupungin ja yhtiön edustajien kanssa, sotaveteraanien tilaisuuksia, seppeleenlaskuja. Pidin sitä arvokkaana asiana, kunniatehtävänä - oli hauskaa laittautua aina lähtemään.

Yhteisessä kirkkovaltuustossa asiat ja ihmiset ovatkin sitten uusia ja alkuun etäisempiä.
- Tietysti nytkin yritän perehtyä naapuriseurakuntien asioihin, kun niistä päätetään yhteisessä kirkkovaltuustossa. Yritän kovasti kuunnella heitä, puheenjohtajan täytyy olla hyvin tasapuolinen. Voin vaikkapa soittaa asiantunteville paikkakuntalaisille ja kysellä tarkemmin asioiden taustoista, kertoo Tuula, joka tunnustaa rakastavansa myös esityslistoja.

Yhteinen pöytä

Seurakuntayhtymän suuruus on edelleen jonkinlainen hankaluus.
- Jokainen tuo siellä esille oman seurakuntansa näkemyksiä ja vaatimuksia. Onhan se ymmärrettävääkin, mutta olemme paljon menneet eteenpäinkin. Pidän kokouksissa huolen siitä, että asioista keskustellaan. Joskus ihan vedätän, että saisin ihmiset puhumaan - tapaamme sentään vain neljä kertaa vuodessa, Tuula Rikala kertoo.

Tuula Rikalalla on ollut ja on yhä myös useita Mikkelin hiippakunnan tehtäviä, esim. hiippakuntavaltuustossa seurakunnan edustajana 80-90 -luvuilla. Tällä hetkellä Tuula toimii tuomiokapitulin maallikkojäsenenä - jälleen uusi, kiinnostava tehtävä. Siellä päätetään hiippakunnan strategiasta, pappien lomista, apurahoista, valituksista, monista rutiiniasioista mutta Tuulan mielestä hyvin kiinnostavista. Tällä hetkellä puhuttavat seurakuntien kiinteistöjen myynnit. Hiippakuntamatkat sujuvat mukavasti Kimmo Ylikankaan ja Marko Marttilan kanssa, "erinomaiset herrasmiehet", ja autossa ehditään puida oman seurakunnan asiat mennen tullen.
- Tämä taitaa olla iän mukanaan tuoma tehtävä. Kokouksissa on muodollinen tunnelma, me teitittelemme toisiamme kuin eduskunnassa, vaikka jälkeenpäin lounaalla sinuttelemme taas luontevasti. Siellä on myös uskonnollinen henki, kokoukset aloitetaan Raamatun luvulla. Palaan näiltä reissuilta aina tosi hyvällä mielellä. Koen olevani siellä oikeassa paikassa, ihan kuin minunkin puheillani olisi siellä käyttöä, Tuula muotoilee vaatimattomana omaa osuuttaan.

Tuomiokapitulin maallikkojäsenyys poikii myös erilaisia edustustehtäviä. Lisäksi tuomiokapitulien maallikkojäsenet pitävät yhteyttä toisiinsa, ja se on Tuulalle jälleen uusi yhteisö kirkossa.
- Hyvää ja syvää, kivoja, lämpimiä tuttavuuksia, kiva ilmapiiri. Voimme neuvotella keskenämme isoista seurakuntien asioista ja kuulla toistemme kuulumisia. Siellä olen todennut, että Kouvolan seurakunnat ovat selvinneet yhdistymisestään ihmeen hyvin verrattuna joihinkin muihin yhdistyviin seurakuntiin. Meillä riittää pappeja, vaikka jonnekin ei saada kirkkoherraa, toisaalla taas joku jättää heti paikkansa, Rikala kuvailee.

Piispat omassa porukassaan kirkolliskokouksessa

Rikala toimi 8 vuotta kirkolliskokousedustajana.
- Se oli äärettömän hyvä näköalapaikka, olin kiitollinen tehtävästä ja menin kokouksiin nöyrällä mielellä. Mutta oli se todella työteliästäkin. Toimin yleisvaliokunnassa, ja halusin sielläkin ajatella asiat ihmisen, tavallisen seurakuntalaisen näkökulmasta.

Kahdeksan vuoden jälkeen Tuula tunsi ettei hänellä ollut sinne enää annettavaa. Yhden vinkin hän silti antaa:
- Ihmettelin vähän, kun piispat haluavat olla siellä niin erikseen. Minusta olisi tärkeää, että he tapaisivat kokouksessa meitä seurakuntien edustajia ja saisimme vaikutteita toisiltamme. Kaikkea voisi keventää, asioiden runsaus uuvuttaa, kolmeen kertaan puiminen tuntui turhalta.

Tehtävät seurakunnassa ja kirkossa jatkuvat. Näyttävien tointen rinnalla Tuula on tehnyt kaiken aikaa vapaaehtoistyötä piilossa katseilta. Hänellä on ollut apua tarvitsevia ystäviä, nykyisin hän käy mm. työttömien aamupuurotilaisuuksissa tapaamassa ihmisiä ja laittamassa aamupalaa. Tuula tunnetaan, ja ihmiset uskaltavat tulla juttelemaan huolistaan hänelle niin kaupassa kuin uimahallillakin. Hänestä huokuu halu kuunnella ja yrittää selvittää asiat. Ei ihme, että kauppareissut tai salilla käynti tuppaavat joskus venymään.

Seurakunnassa on huomattu Tuulan paneutuminen luottamus-, edustus- ja vapaaehtoistyöhön. Hänelle haettiin vuonna 2012 seurakuntaneuvoksen arvonimi kiitoksena kaikesta.
- Oli liikuttava hetki, kun kuulin, että tänään Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on myöntänyt tuon arvonimen minulle. Sanoo Tuula Rikala, joka edelleen ujostelee sanoa edes ääneen komeaa arvonimeään saati käytellä sitä esittäytyessään.

Kotikirkko tutummaksi

Ihmiset ovat vieraantuneet kirkosta viime vuosikymmeninä, ja se harmittaa Tuulaa.
- Helsinkiläiset nuoret eivät välttämättä edes tiedä, mihin seurakuntaan kuuluvat. Minä kuitenkin luotan kirkon hyvään sanomaan. Täällä paikallisella tasolla voin olla levollisella mielellä: täällä ihmiset arvostavat kirkkoa.  En kuitenkaan usko hokkuspokkus-temppuihin, uudenlaisten messujen ja muun sellaisen ylivoimaisuuteen. Minusta Jumalan armahtavan rakkauden levittäminen on tärkein sisältö. Kunpa kirkko voisi julistaa enemmän iloa ja onnea, vakuuttaa että kelpaamme sellaisina kuin olemme.

Tänään Kuusankosken kirkko on avattu turistiryhmälle, mutta muuten ovet on jo päiväsaikaan suljettu loppukesäksi. Miksi suvivirsitilaisuuskin piti järjestää Kuusankoski-talolla, vaikka seurakunnalla on näin mahtava oma rakennus keskellä kylää? Pitäisikö Kuusankosken kirkko myydä Tuomas Hoikkalalle, joka varmaan ymmärtäisi tällaisen tilan arvon?
- Niin. Minustakin tämä on ristiriitainen kysymys. Olen ihmetellyt, miksei voida järjestää suvivirren laulamista kirkossa, mutta toimikunnan mielestä kirkon kynnys madaltuu näin. Olen samaa mieltä kanssasi: oikean kirkon ovia pitäisi pitää auki ja keksiä tänne vetovoimaisia juttuja. Onhan meillä ollutkin täällä kerran suvivirsikirkko, josta kovasti pidettiin. Voihan täälläkin ovet avata, järjestää pomppulinnan, ja lapset voivat juosta välillä ulos. Se ei haittaa mitään omassa kotikirkossa. Vähän taistelinkin tämän ajatuksen puolesta mutta hävisin.

Elämälle kiitos

- Minulla on mielessä valtava kiitollisuus, kun olen niin paljon hyvää saanut. Eläkkeellä on hienoa. On ihanaa, kun olen saanut tulla mummiksi. Äitinä olo on elämän suurimpia kunniatehtäviä. Olen saanut elää oman näköistäni elämää. En ole mitään vailla, kaikkea on sopivasti, Tuula luettelee nöyränä.

Ei Tuula nyt kuitenkaan tyydy pelkästään kotona iltapäiväkahveja Miikan kanssa nauttimaan. Aika ajoin on mukava käydä koulussa tuuraajana, välillä jalkapohjia alkaa poltella ja pitää päästä matkustamaan.
- Uudet atmosfäärit, erilaiset ihmiset kiehtovat, kun voi aistia eri maiden tapoja. Aika helppo on reissatakin, kun Miikka on niin tottunut matkustaja, lukee hyvin karttoja ja hänellä on sitä kielitaitoa. Opintomatkatkin ovat hauskoja, kuten Esa Saarisen ja Maija-Riitta Ollilan matkat Kreikassa.

Matka jatkuu.

Matkat suuntautuvat nykyään mielellään kaupunkeihin, mutta Tuula pärjää Alppien rinteillä patikoimassakin. Ihmiskokeen tuloksena voimme paljastaa, että jutunaiheet eivät lopu eikä keskustelu taukoa viiden vuorokaudenkaan matkanteon aikana kuin unen ajaksi. Selitys on varmaan siinä, että Tuula antautuu puhumaan yhtä innokkaasti uudesta ruokareseptistä kuin vähemmistöjen oikeuksista. Ja siinä, että hän on oma itsensä, istui sitten piispan vieressä illallisella tai reppuselkämatkaajana junan tungoksessa vanhan ystävän kanssa. Eikä yhtään haittaa, että tämä melkein hommasi molemmat ulos junasta väärällä asemalla. Pelastuttiin kuitenkin. Siinäkin voi nähdä johdatusta.