Leena Lakka viihtyy kaupan hälinässä

Leena Lakalla pitää puolenpäivän aikaan kiirettä. Kassajono ulottuu vauvanruokapurkeille asti, mutta ei se tunnu kassarouvaa häiritsevän. Jokaista palvellaan henkilökohtaisesti. Leenan tuntee ainakin etunimeltä joka toinen kuusaalainen, hän taas tuntee kuusaalaisasiakkaat jo kolmessa sukupolvessa.

- Ruokatuntiaikaan meillä on aina vilskettä. Kassoja on kolme, joten jos yksi lähtee syömään niin kahdelle hommaa riittää. Ei tarvitse hirveästi pyöritellä peukaloita keskellä päivää. Ruuhka saattaa mennä ohi nopeastikin. Ensin tulee autolasteittain työmiehiä hakemaan ruokaa, ja hetken päästä ei ole ketään, Leena Lakka kuvailee.

Sivusta katsoen K-kaupan kassarouvat näyttävät ruuhka-aikoinakin kiireettömän rennoilta vaikka tavarat viuhuvat kassan ohi vauhdilla. Asiakkaita tervehditään mennen tullen, "kiitos" ja "olkaa hyvä" ovat käytössä edelleen. Jonot eivät Leenan mukaan aiheuta paniikkia kassallakaan.
- Minusta on paljon kivempi kun on kiirettä. Kauheaa jos pitää sormia pyöritellä, Leena sanoo.

Kassavastaava Leena Lakka tekee pääasiassa aamuvuoroja. Päivä alkaa kuuden maissa samaan aikaan lihapuolen työntekijöiden ja leipien paistajien kanssa. Aamusta hän tarkistaa edellisen päivän tilitykset, joka kassatyöntekijällä on omat rahat. Sitten pannaan lehdet hyllyyn ja samalla rahastateaan aikaiset asiakkaat - kauppahan aukeaa jo seitsemältä. Seuraavien päivien vaihtorahat pitää tilata, pelikoneet tyhjentää kaksi kertaa viikossa ja laskea niiden rahat. Kassavastaavalle kuuluu myös työvuorojen tekeminen kaikille kuudelle kassalle. Seuraava kassa tulee töihin yhdeksältä. Leena ehtii mielestään hyvin palvella aikaiset asiakkaat yksin.
- Siinä on koululaisia ja töihin menijöitä, jotka ostavat jotain evästä työpäivää varten. Harva siihen aikaan isoja ruokaostoksia tulee tekemään.

Asiakkaille tuli ikävä sairausloman aikana

Vuosien varrella asiakkaat ovat tulleet tutuksi.
- Muistan vanhimmat vuosikymmenten takaa, heidän lapsensa samoin, ja nyt näilläkin on jo lapsia. Monen ihmisen elämästä saa tietää paljon. Joskus kun tuttu ihminen nukkuu pois, tuntuu tosi pahalta, kun on tuntenut monta kymmentä vuotta. Ja jos tuttu asiakas ei käy vähään aikaa, rupean jossain vaiheessa ihmettelemään, mitä on sattunut. Eikös ole hyvä, että me katsotaan vähän perään, Leena Lakka kysyy hyväntahtoisesti nauraen.

Jono on kivempi kuin hiljainen hetki.

Totta. Parikin kertaa olen itse unohtanut rahapussin kauppaan, ja naapuri on sen tuonut kotiovelle ennen kuin olen edes huomannut kadottaneeni jotain. Leena tai hänen kollegansa on huomannut ja hoidellut asian, kun kerran tietää, kuka asuu kenenkin naapurissa. Yhteisöllisyyttä sekin.

Asiakkaille kassat ovat muutakin kuin rahastuspaikkoja. Tuttu ihminen koneen takana saa kuunnella tarinat elämäntilanteesta, ja auta armias, jos hän on jonkin aikaa poissa. Leena oli polvileikkauksessa syksyllä, ja se huomattiin.
- Oli ihana palata, kun vanhat papat ottivat kaulasta ja kysyivät että missäs sie oot ollu!

Leenalle työvuosia on kertynyt pian 49. Hän aloitti kaupan työt 15-vuotiaana 1.6.66 heti koulunsa päätettyään. Koulu oli kansalaiskoulu, luokka Aallon Tapion ja linja liikelinja. Koulurakennusten välillä sai singahdella.
 - Tähteessä oli ns. normaalikoulu, puukoulussa Marskinkadun tuntumassa oli kaupalliset aineet, ja taloudessa käytiin Kymintehtaalla. Maanantaisin mentiin aina kahdeksi, piti porrastaa koska oppilaita oli niin paljon. Työharjoitteluun pääsin viimeiseksi kevääksi K-keskukseen, ja siitä työt jatkuivat kesäksi. Sillä tiellä ollaan, Leena naureskelee.

Nykyisin kassa ehtii huomata muutakin kuin hinnat

Nuori kauppa-apulainen myi ensin vuoden verran astioita ja siirtyi sitten kassalle. Työ oli ihan erilaista kuin nyt.
- Jauhot pantiin alakerrassa kilon pusseihin, ja niihin hinta päälle. Me teimme sen käsin. Hedelmät punnittiin kassalla ja katsottiin niihin hinta, ei mitään automaattivaakoja silloin ollut. Kassakoneet olivat jo tulleet. Kaikissa tuotteissa oli hintalaput, ja me naputtelimme hinnat kassakoneeseen. Rahan kanssa puljaamista riitti, mutta siihen aikaan moni käytti myös sekkejä.Varsinkin isommissa ostoksissa ja myös ruokalaskuissa asiakas tempaisi esiin sekkivihon. Vasta sitten tulivat luotto- ja pankkikortit, joita jossain vaiheessa höyläiltiin, ja paperi meni kurttuun ja sitten piti tehdä uudestaan. Tänä päivänä on tosi helppoa, kun ei tarvitse muistaa hintaa. Ja mikä työmäärä entisaikaan, kun kaikki hinnat piti naputella ja kiinnittää tuotteisiin, Leena taivastelee.

Nykymeno sallii kassalle muutakin kuin numeroihin tuijottelua.
- Nyt pystyy vetelemään tavarat koneen ohi ja keskustelemaan samalla asiakkaan kanssa. Tämä on sukkelaa ja tosi helppoa. Jos hinnat vaihtuvat, kone tulostaa yöllä kuormakirjan tavaroita varten uudet laput, ja ne vain paikoilleen!

Nykytekniikka sallii jutustelun asiakkaan kanssa.

Nykyisin kaupoissa touhuaa moni ulkopuolinenkin, ns. hyllyttäjät. He tulevat valmistajien firmoista ja täydentävät mm. karamellien ja panimotuotteiden hyllyjä ja kesäisin jäätelöaltaat. Joidenkin leipomoiden kuskit myös vievät leivät hyllyyn.
- En kyllä siitä puolesta tiedä tarkemmin, kun me kassaväki tehdään työtä aika erillään siitä toisesta joukosta, Leena selvittää.

Työajat ovat muuttuneet siitä, kun Leena hommansa aloitti. Alussa kauppa oli auki viiteen, sitten puoli kuuteen, sitten kuuteen. Lauantaina oltiin auki vain yhteen, myöhemmin kolmeen ja sitten kuuteen. Sitten tulivat sunnuntaityöt.

- Se vaihe oli hirveä, kun oltiin sunnuntaina 12:sta iltayhdeksään. Nythän ollaan vain kuuteen. Mutta viime viikolla pohjoisessa huomasin, että siellä avataan sunnuntaisin kymmeneltä. Lauantaina tulleet turistit pääsevät heti aamulla hankkimaan ruokaa. Meillä väkeä käy sunnuntaisin vaihtelevasti. Jos Veturissa on jotain erityistä, se vetää väen. Minä en sunnuntaisin käy kaupassa, periaatteesta. Aina sen verran ruokaa löytyy kaapista, ettei tarvitse kauppaan pyhänä mennä, Leena napauttaa.

Palkka on noussut alkuajoista. Nykypalkkaa en kehtaa kysyä, mutta alkutilanteen Leena kertoo pyytämättäkin: 120 markkaa kuussa.
- Ensin se nousi sataanviiteenkymppiin ja sitten sataankahdeksaankymppiin. Rahat saatiin kaksi kertaa kuussa ruskeassa pussissa. Kun Yhdystalo paloi - ensimmäisen kerran - 60-luvun lopulla, me saimme hyvät rahat kun kävimme siivoamassa liikkeessä. Elintarvikkeet ja kaikki muutkin tavarat piti viedä kaatopaikalle, savu oli ne pilannut. Sitten tuotiin uudet tavarat sisään, ja taas päästiin hinnoittelemaan.

Tavarat tulivat alkuaikoina Helsingistä ja Kotkasta tukkuliikkeestä. Jotain tuli lähempääkin.
- Eräs Linjapuistossa asuva rouva kasvatti persiljaa ja toi meille sitä nipuiksi sidottuna. Perunaa tuli viljelijöiltä. Tänä päivänä kaikki tulee tukkurin kautta.

Maisema vaikuttaa kassan vointiin

Pari kertaa nykyisessä liiketilassa on siis käännetty kassat toiseen asentoon. Yksi kokeilu kesti vain kuukauden - ei me kuusaalaiset sentään mitä tahansa jonomuodostelmia ruveta opettelemaan. Nykyinen kassojen sijoittelu on Leena Lakasta hyvä: siitä näkee Kauppakadulle, sään muutokset ja ihmisiä ulkonakin.
- Sekin on kiva, kun ikkunoita ei ole peitetty. Asiakkaat näkevät ulkoa sisälle, meille tulee päivänvaloa. Kiva nähdä, koska sataa lunta, koska vettä, Leena kehuu.

Päivänvalossa on parempi työskennellä.

Nykymallissa kassat eivät saa myöskään vetoa ulko-ovista. Toisaalta ilmastointi pyörii vauhdilla, mutta Leena sanoo olevansa lämminverinen. Nytkin hän istuu lyhythihaisessa t-paidassa, kun muut ympärillä ovat sonnustautuneet villapaitoihin. Asiakkailta saa varmaan kaikki liikkeellä olevat pöpöt eikä aina pääse pesemään käsiä kun haluaisi, mutta Leena on sitkeää tekoa.
- Kassalla saa varmaan hyvän vastustuskyvyn. Kertaakaan en ole flunssan takia ollut poissa töistä, hän sanoo ja koputtaa puuta.

Kuusaalla on erikoinen tyyli kommentoida toisten ruokaostoksia - ainakin niiden paljoutta. En kuulemma ole ainoa, joka ostaa viikon ruoat kerralla - jotkut osaavat suunnitella jopa kahden viikon syömiset. Mutta tämä pakottaa toisin toimivat lausumaan ihmettelynsä julki, mitä ei vuosien jälkeen aina jaksaisi kuunnella.
- Me ollaan niin erilaisia. Joku taas käy useamman kerran päivässä, ostaa vaikka sen yhden sipulin kastikkeeseen. Kaupassakäynti on monelle sosiaalinen tapahtuma. Ruokatuntiaikaan ei mukamas saisi eläkeläiset tulla tungeksimaan, mutta kun se on ehkä päivän ainoa hetki, jolloin he näkevät muita ihmsiä. Perjantaisin ihmiset tulevat torin takia toimittelemaan asioita ja tapaamaan tuttuja, se on heille hirveän tärkeää. Parempi että lähdetään liikkeelle eikä lokeroiduta kotiin, Leena Lakka muistuttaa.

Kauppiaat vaihtuneet

K-keskus oli siis Leenan ensimmäinen työnantaja, se Yhdystalossa toiminut kaksikerroksinen liike. Ruokaa yläkerrassa, rautakauppa alakerrassa. Touko Miettinen oli elintarvikkeiden kauppiaana, Matti Kasurinen rautakauppiaana. Kun Miettinen lähti pois, Kasurinen hoiti molemmat osastot. Elintarvikeosasto oli Yhdystalossa vuoden 1980 lopulle ja muutti sitten nykyiseen liikerakennukseen. Vanha liiketila muutettiin kokonaan rautakaupaksi.

Uuteen liiketaloon, Toripäivään,  kauppiaiksi tulivat Hautalat peräti 15 vuodeksi.
- Vuonna 96 tuli Ihon Pekka, sitten tuli Järvinen ja sitten Tamminen vain kolmeksi vuodeksi. Nyt kauppiaina ovat Sanna ja Jani Kasanen. Ja nykyään pitäisi muistaa sanoa kauppaa Koskituuleksi.

Leena Lakka viihtyy työssään, vaikka muutoksia on riittänyt. Kauppiaiden vaihtuminen ei suuria ole mullistanut, euron tulosta selvittiin kertajännityksellä, eikä hän rasitu siitä, jos joku nostaa käteistä kortilla kaupasta, kun pankista ei saa.
- Tykkään ihmisistä, on kiva kun on hälinää. Sairaslomalla kotona oli ihan kauheaa kun oli niin hiljaista. Minulla oli ikävä asiakkaita ja työkavereita, Leena tunnustaa.

Paljasjalkainen käpyläläinen

Viinikaisen tyttöjähän tämä Leena alun perin on, Roitton mäelle Roitton taloon syntynyt, sinne Käpylänrinteelle Pajamäen viereen. Osoite oli Käpylä 888. Leenan pappa ja mummo asuivat samassa pihapiirissä.
- Heillä oli oikein autotalli ja kaikki! Jokaisella sillä mäellä oli sika, ja sitten itkettiin, kun possu tapettiin. Punsaa keitettiin saunanpadassa, Leena muistaa.

Vuonna -57 perhe muutti isän rakentamaan taloon Pappilanpellolle. Sieltä löytyy muistelemalla yhteisiä tuttuja ja julkkiskin: Maija-Liisa Peuhu. Pappilanpelto oli mukavaa aluetta ja lapsilla oli yhteistä touhua - omenavarkaissa käyntiäkin, vaikka yleensä siihen aikaan oltiin Leenan mukaan paljon kiltimpiä kuin lapset nykyään.
- Heti kun alkoi hämärtää, lähdettiin kotiin.

Koulua Leena kävi tietysti Keskustan kansakoulussa, ensin Solion ja sitten Vanhalakan luokalla. Hän kertoo, että Raimo Vanhalakka otti perheen pikkutytön mukaansa kouluun, kun vaimo oli synnytyslaitoksella. Siellä tyttönen istui toisten joukossa ja piirteli. Leena olisi päässyt Voikkaalle oppikouluun muttei Kuusaalle, ja hän päätti että Voikkaalle en mene ja jatkoi sitten sinne kansalaiskouluun. Uranvalinta taisi osua nappiin tätäkin reittiä, ja opettajat ovat kirkkaina mielessä edelleen.

Parikymppisenä Leena Viinikainen meni naimisiin ja hänestä tuli Leena Nikka. Perheen pojalla on nyt kaksi omaa lasta. Molemmat ovat lähellä ja se on mummosta mukavaa.
- Nyt olen ollut 14 vuotta uusissa naimisissa, kertoo rouva Lakka.

Leenan nykyelo kuulostaa aika ihanalta. Pariskunnalla on paikka Lapissa, mökki Savitaipaleella ja koti vanhassa kunnostetussa talossa Lamminrannassa miehen entisessä mummolassa. Koti on melkein järveltä näyttävän Kuusaanlammen äärellä metsän vieressä rauhallisella paikalla. Isännän metsästyskaverina on koira - tämä nykyinen on vasta vuoden vanha pystykorva.

- Puutarhanhoito on minulle harrastus, kasvatan ja säilön kaiken itse: perunat, porkkanat, sipulit, valkosipulit. Mies linnustaa ja hirvestää, joten minulla on riistaa. Lapissa meillä on kuusaalaislähtöinen tuttavapariskunta, joka kasvattaa lampaita ja tekee meille valmiit lampaanlihapaketit pakkaseen. Toinen ystävä Lapissa kerää meille lakat ja pussittaa ne meidän pakastimeen. Kotipihassa on vadelmapensaita, niiden marjoista teen hilloa. Kerään metsästäkin marjoja, hyvänä marjakesänä voin tehdä pullataikinan ja hakea mustikat lähimetsästä sillä aikaa kun taikina nousee. Kerään ja säilön sieniä, teen hilloja ja suolakurkkuja. Ollaan aika omavaraisia - tämmösissä asioissa, Leena tuumaa.

Keräilijä-kasvattajalla on oltava paljon kylmätilaakin.
- Meidän talon alla on kellari, siellä ruoat säilyvät. Ja onhan minulla kaksi arkkupakastinta ja yksi pakastinkaappi, kertoo silmät loistaen tämä Lakka, joka vielä Viinikaisena vannoi ettei ikinä enää kitke eikä muuta omakotitaloon, kun sai Pappilanpellolla siitä tarpeekseen.

Leivinuuni taas houkuttelee laittamaan uuniruokia talvisaikaan.
- Illalla lämmittää uunin ja pistää lihapadan sinne, ja herää aamulla ihaniin tuoksuihin. Laitan aika perinteistä ruokaa, vaikka kaupassa näen monenlaista kansainvälistä ruoka-ainesta. Käytän paljon kotimaisia juureksia, kokeilen tietysti kasvattaa itse aina jotain uutta syötävää. Tähän aikaan vuodesta aloitellaan taas kurkkujen esikasvatusta. On niin kiva katsoa, kun taimi alkaa nousta. Nykyisin säilön pitkiä voileipäkurkkuja, niitä tutukin saavat jouluna.

Leena Lakka viihtyy töissä.

Leena on jäsenenä Kuusankosken Martoissa. Sieltä hän taisi saada kipinän sukankudontaankin. Kun hän lopulta opetteli sairaslomansa aikana kantapään tekemisen, niin nyt sukkia on syntynyt jo yhdeksän paria.
- Voihan niitä sitten viedä vaikka Vienon kammariin, jos ei muut tarvitse, Leena suunnittelee.

Leena Lakka on viihtynyt Kuusaalla koko ikänsä vaikka välillä lähteekin tuulettumaan esimerkiksi pohjoiseen.
- Kyl mie olen ihan kuusaalain. Vaikka sanotaan että ollaan Kouvolaa, niin mie olen peruskuusaalain. Mie olen tyytyväin. Tietysti harmittaa, kun täältä lähtee kaikki pois, mutta ymmärtäähän sen, että rumban täytyy pyöriä. Ei mahda mitään, että palvelut häviää. Mutta meiltä kotoa on sama matka Kuusaan ja Kouvolan keskustaan, että senkun hyppään pyörän päälle ja poljen sinne missä palveluita on. Siis sitten kun polvi on taas kunnossa, Leena täsmentää.