maanantai 2. maaliskuuta 2015

Raijalla ja Pirkolla on paljon hyviäkin sotalapsimuistoja


Raija Hyttinen ja Pirkko Nokelainen säteilevät hyväntuulisuutta ja reippautta. Mistään ulkonaisesta ei voi päätellä, että he ovat eläneet vaativan, ajoittain rankankin lapsuuden. Nyt kun 70 vuotta on jo aikaa sitten tullut täyteen kummallakin, he muistelevat sotalapsiaikaansa Ruotsissa lämpimästi. He eivät ole ollenkaan katkeria vaan kertovat omasta lapsuudestaan sen ajan tavallisena tarinana.

Raija Hyttinen ja Pirkko Nokelainen
Pirkko Heino oli neljän vanha, kun hän nousi Ruotsiin lähtevään laivaan. Isä oli kaatunut heti talvisodan alussa, äidillä oli neljä lasta huollettavana. Hän halusi varmistaa, että kaikille riittäisi ruokaa ja lähetti keskimmäiset lapsensa Pirkon ja Eilan turvaan kuten niin moni muukin äiti silloin.
- Äidin sisko asui Helsingissä ja ehdotti, että laita nyt hyvä ihminen pari näistä pois, kun isäkin oli kuollut, Pirkko, nykyisin Nokelainen kertoo.

Raija muistuttaa, ettei tiedetty, tuleeko Suomeen neuvostoliittolainen komento.
- Jos Suomi olisi miehitetty, lapset olisivat olleet  Ruotsissa turvassa.

Heinon lapset olivat Ruotsissa kahteen otteeseen jatkosodan aikana. Ensin he lähtivät vuonna 1941,  ja toisella kerralla Pirkko kävi ensimmäisen luokan kouluaan siellä. Ensimmäiset lapsuuden muistikuvat Pirkolla on merimatkalta Ruotsiin.
- Itkin valtavasti ikävääni, ja Eila-sisko hoiti minua. Kävin äskettäin Kotkassa merimuseossa ja näin laivan, joka vei meitä lapsia ruumassaan Ruotsiin. Tuli tunne, että muistan kuinka me lapset oltiin siellä ruumassa kuin suolasillit. Laivalta meidät vietiin suoraan karanteeniin Tukholmaan. Ruotsissa kotini oli Enköpingissä, Pirkko kertoo.

Pirkko ja Eila-sisko Eilan perheen luona.
Raija Suni lähetettiin Ruotsiin junalla kaksi vuotta nuoremman veljensä kanssa keväällä -44. Hän kerkisi käydä sitä ennen kansakoulun toisen luokan. Takaisin hän tuli vasta seuraavan vuoden syksyllä. Paluuta ei järjestetty heti, vaikka sota oli loppunut syksyllä -44.
- Suomessahan oli levotonta. Lapin sota jatkui ja täällä oli hankalat olot pitkään. Veli tuli pari viikkoa aikaisemmin. Keskenämme puhuttiin ruotsia, kun muut ei osanneet, Raija naurahtaa.

Raijakin, nykyisin Hyttinen, muistaa lähtönsä Ruotsiin. Perhe asui Jäppilässä nykyisen Kotkan alueella.
- Äiti vei meidät Kymin asemalle, siellä oli paljon lapsia. En muista edes itkeneeni, lähtö oli vain kamalaa tohinaa. Juna oli täynnä suomalaislapsia, se kuljetti meidät Haaparantaan. Vaunujen katonrajaan oli tehty meille nukkumaparvet, joissa oli paperipäällysteiset patjat ja tyynyt ja harmaat sotilasviltit. Päivät menivät junassa hyvin, kun oli paljon lapsia ja voi katsella maisemia, mutta illalla kun ei uni tullut, rupesi itkettämään ja tuli äitiä ikävä. Veli kuuli vaikka yritin hiljaa itkeä ja kysyi:"Raija, itket sie?" "En", minä vastasin.

Haaparannassa lapset purettiin junasta ja vietiin täisaunaan. Vaatteet desinfioitiin. Lapset pestiin tarkasti, ja he saivat omat puhdistetut vaatteet päälleen. Pirkko muistaa, miten lapsia paimennettiin laumana karanteeniin ja pesuihin, mutta ei se mitenkään oudolta tuntunut.
- Eivät sen ajan lapset olleet tottuneet hellään käsittelyyn. Tukasta vedettiin, jos olit tuhma, kotonakin, Raija muistelee.

Karanteeni taisi kestää muutaman päivän. Lapset olivat vuoteessa, kun varmistettiin ettei heillä ole tarttuvia tauteja.
- Siellä oli hyvä ruoka, ihanaa paahtoleivän tapaista leipää, kun täällä oli saanut kotona leivottua ruiskänttyä. Vuoteessa oli valkoiset lakanat. Hoitajat olivat ihania, niin kilttejä ja taitavia petaamaan lakanat. Minä viikkaan oman sänkyni lakanat edelleen samalla tavalla, Raija nauraa.

Pirkon Ruotsin-perhettä
Sitten lähdettiin eteenpäin. Lapset eivät tienneet yhtään, minne heitä oltiin viemässä - yhteistä kieltä vastaanottajien kanssa ei ollut. Raija ja hänen veljensä vietiin Länsi-Götanmaalle Falköpingin kaupunkiin. Raijan kodiksi tuli kartanomainen maatalo, ja veli sai perheen toisesta paikasta. Myös Pirkko ja Eila-sisko sijoitettiin erilleen toisistaan.
- Minä päädyin Enköpingiin, vajaan sadan kilometrin päähän Tukholmasta, Johansson-nimiseen helluntailaisperheeseen, joka eli vaatimattomasti. Heillä oli kaksi lasta, tyttö ja poika. Ilmeisesti musta tukkani kiinnitti perheen huomion, kun heilläkin oli musta tukka kaikilla. Eilalle oli tullut hirveä hätä, että minne sisko on joutunut. Muistan kuinka perillä minut pantiin avattavaan haitarisänkyyn kamariin, ja itkuuni minä siinä nukahdin. Toisella kerrallani paikka oli jo tuttu. Mutta ne ensimmäisen kerran itkut ovat jääneet mieleen, vieläkin meinaan tukehtua, kun minua alkaa itkettää, Pirkko kertoo.

Raijan uusi perhe, Svenssonit, oli häntä vastassa sairaalan pihalla. He istuivat taksiin ja hurauttivat uuden tyttären kanssa kotiin Falköpingiin. Se sijaitsee Göteborgista koilliseen Vättern-järven länsipuolella.
- En minä mitään ymmärtänyt, mutta he tiesivät että lapsi tarvitsee unta ja ruokaa. Ainoa hankala tilanne oli se, kun tuli pissahätä enkä tiennyt minne piti mennä. Heillä oli yläkerrassa jonkinlainen kuivakäymälä, mutta ulkohuussiin meillä tavallisesti mentiin. Jotenkin sekin asia selvitettiin. Talon omat lapset, kolme tyttöä ja poika, ottivat minut hyvin vastaan. Yksi tytöistä oli vain puoli vuotta minua vanhempi, ja meillä leikit kävivät hyvin yhteen.

Oman kodin olot unohtuivat Ruotsissa, Raija kertoo.
Sekä Pirkko että Raija tapasivat joskus sisaruksensa, kun uudet vanhemmat järjestivät asian.
- Ei veli minusta piitannut mitään, se mennä tohotti kauhealla vauhdilla siellä kaupungissa, Raija nauraa.

Eilan uusi koti oli muutaman kilometrin päässä siskon paikasta, ja hänen perheensä olisi ottanut isoon taloonsa myös Pirkon.
- Mutta eihän Johanssonit enää antaneet. Heille sotalasten auttaminen oli varmasti uskonnon sanelema asia. Minua ihmetytti Ruotsissa, kun mentiin pyhäkouluun ison kirkon ohi, puutaloon. Kuusaallahan minä kävin pyhäkoulua meidän isossa, komiassa kirkossa, vaikka oltiin köyhiä. Ruotsissakin minusta iso kirkko olisi ollut jyhkeämpi paikka.

Sotalapset kokivat hyviä ja pahoja asioita

Sotalapset elivät Ruotsissa hyvinkin erilaisissa oloissa. Raija oli isolla vauraalla maatilalla, Pirkko pienessä omakotitalossa niukemmissa oloissa.
- Arkisin sai vain yhden hiivaleipäpalasen, sitä heidän setsuuriaan. Sen lisäksi sai näkkileipää ja hyvin vähän leivän päällysiä. Mutta pyhänä sai useamman palan pehmeää leipää ja enemmän leikkeleitä, maksapasteijaakin. Askeettisuus saattoi johtua helluntailaisuudesta ja siitäkin, että rahaa oli vähemmän. Pappa ajoi kuorma-autoa ja mamma kutoi, Pirkko muistelee.

Raija vietiin vauraalle maatilalle mukavan perheen keskelle.
Raijan Ruotsin-kodissa kartanossa isää nimitettiin patruunaksi. Talon ympärillä asui perheitä, joiden miehet olivat talon töissä.
- Siellä oli 12 hevosta, ja valtavassa navetassa oli noin sata eri-ikäistä hännänheiluttajaa. Lisäksi kartanolla oli iso sikala, ja aikanaan he siirtyvätkin kokonaan sikatalouteen. Sen näimme, kun myöhemmin kävimme vieraisilla tilalla. Kodin sisustus oli vaurasta, salonkeja, tyylihuonekaluja, patruunalla työhuone, lapsilla leikkihuone erikseen, ja arkisin lapset söivät arkiruokasalissa. Talon takana oli iso puisto, jossa oli omena-, päärynä- ja koristepuita ja pensaita. Pihalla oli kukkaistutuksia ja se oli päällystetty karkealla soralla. Me lapset juoksimme kilpaa paljasjaloin ovelta portille, se se vasta sattui jalkoihin. Minun Ruotsin-äitini oli vielä suuremmasta kartanosta kotoisin. Me olimme usein hänen lapsuudenkodissaan. Siellä oli paljon henkilökuntaa, piikoja ja keittäjiä, ja siellä pidettiin suuria iltapukujuhlia - aivan uusi maailma minulle, Raija kertoo.

Pirkko huokailee vieressä, miten erilaiset olot hänellä oli. Hän muistaa rapatun talon, jonka alakerrassa asui joku toinen perhe. Hänen kotiinsa mentiin portaita yläkerran kahteen huoneeseen.
- Hyvin köyhän oloista, kaikille yhteinen ulkohuussi.

Raijalla oli Ruotsiin tullessaan jotain, jota vauraan kodin tytärkin kadehti.
- Joskus aikuisena Kerstin-"siskoni" kertoi, että hän ihaili puupohjaisia paperinarukenkiäni niin paljon, että piilotti ne kateuksissaan vinttikomeroon, Raija nauraa ja muistaa äkkiä, että oppi Ruotsissa uimaankin, kun perhe retkeili Vänern-järven rannalla.

Kotiinpaluu pelotti

Paluu tuntui Raijasta paljon pahemmalta kuin lähtö Ruotsiin.
- En olisi millään lähtenyt pois. Itkin hirveästi, kun perhe oli saattanut minut Tukholmaan vievään junaan. En muistanut, mikä minua Suomessa odottaa. Olin kirjoittanut kirjeitä, mutta ensimmäisenä talvena huomasin, etten osaa enää kirjoittaa suomeksi. Itketti, kun olisi pitänyt kirjoittaa kirje, joten minulle sanottiin että kirjoita ruotsiksi. Suomessa paikallinen kansakoulunopettaja suomensi äidille kirjeitäni.

Lapset vietiin yhteiskuljetuksissa Tukholmaan laivalle, Raijankin junassa oli satoja suomalaislapsia. Laiva toi heidät Helsinkiin ja Raija muistaa yhteisen ihmettelyn.
- Puhuimme keskenämme, että kyllä täällä Suomessa on ollut kauhea pula ruoasta, hevosetkin ovat nähneet nälkää kun ne ovat noin laihoja. Ruotsissa hevoset olivat sitä raskasta paksujalkaista rotua ja täällä suomenhevoset sellaisia luikkuja, että meitä säälitti.

Pirkko matkusti paluumatkansa Eila-siskon kanssa muttei muista niistä paljoa.
- Muistan katsoneeni, että onko tuo nyt äiti, kun siinä oli sellainen pieni ihminen vastassa, Pirkko kertoo.

Raija lisää, että ei osattu puhua mitään oman äidin kanssa, kun kieli oli unohtunut. Hän aloitti saman tien tultuaan kansakoulun neljännen luokan.
- Se oli hirveää, kun en ymmärtänyt mitä opettaja puhuu enkä osannut läksyjä. Opettelin ulkoa maantiedon läksyn, kun en tajunnut mitä luin. Joka päivä itkin koulussa, kun opettaja kiusasi. Sanoin s:n väärin, kun olin Ruotsissa oppinut terävän ässän, eikä minulla ollut kirjoja, enkä minä osannut läksyjä... Alkuun täällä oli ihan hirveää, vaikka Ruotsissa ei ollut mitään ongelmia koulussa, Raija päivittelee.

Kotiolot vaikuttivat Ruotsin-ajan jälkeen vaatimattomilta. Ruoka oli pahaa, varsinkin kouluruoka.
 - Kansakoulun keittolan ruoka ei maistunut. Keräsimme itse sieniä ja puolukkaa ja ruispellolta jyviä jauhettavaksi. Ne vietiin koulukeittiöön. Inhosin sienikeittoa, jossa sienet oli jätetty isoiksi klönteiksi. Mutta kun äiti paistoi lettuja tai leipoi, sai hyvää ruokaa, Raija kertoo.

Pirkosta kotikirkko oli parempi kuin ruotsalainen
Pirkon äiti oli kotoisin Lyöttilästä, ja perhe sai sieltä siskon talosta perunoita ja hiivaleipää. Naiset muistelevat säännöstelyaikaa, kun kaikesta oli pulaa. He olivat jo melkein aikuisia säännöstelyn loppuessa.
- Olen Heinosen kaupassa töissä ollessani vielä liimannut elintarvikekuponkeja. Hyi että niissä oli pahanhajuinen liima, Pirkko yökkii.

Tytöt saivat kotiin palattuaankin Ruotsin perheiltään paketteja, joissa oli mekkokankaita, neulepuseroita, kahvia, kaakaota, Marie-keskejä ja muita herkkuja.

Näille tytöille kävi Ruotsissa hyvin, molemmista pidettiin huolta. Joku taas koki törkeää kohtelua, väkivaltaa, seksuaalistakin, jouduttuaan kieroonkasvaneiden ihmisten keskelle. Pirkkokin sai varoa naapurin autokorjaamon poikia, ettei joutunut heidän seuraansa yksin, mutta säästyi kurjista tilanteista. Kummallakaan tytöllä ei ollut varsinaisesti velvollisuuksia kotitöiden teossa.
- Me olimme kyllä kesällä turnipsipellolla harventamassa, mutta saimme siitä palkkaa. Siellä kasvatettiin turnipsia lehmiä varten. Poltin selkäni pahasti auringossa, kun ei siellä mitään suojavoiteita käytetty. Housujen henkseleistä jäi selkään valkoinen risti, kaikki muu ympäriltä kesi, Raija nauraa.

Suomalaislasten lisäksi Ruotsiin otettiin sotalapsia muualtakin, Raijankin perhe hollantilaisen tytön. Saksalaiset miehittivät Hollannin, ja siellä ja Belgiassa oli huonot olot pitkään.
- Minusta vaatii aika paljon, että ottaa vieraan lapsen hoidettavakseen, Pirkko toteaa.
- Mutta ajattele, kuinka vähällä Ruotsi on päässyt meidän selän takana. Sinne jäi paljon lapsia, ja Ruotsi on hyötynyt heistäkin, Raija huomauttaa.

Kieltä oppi ja toista unohti

Pirkko joutui muuttamaan ummikkona useampaan kertaan: ensin piti opetella ruotsi ja palatessa suomi. Molemmille rouville ruotsinkielentaito on kuitenkin jäänyt pysyvästi. Sen huomaa, kun he katselevat albumeitaan ja lukevat ruotsinkielisiä tekstejään sivuilta.
- Minulla se kyllä on sellaista köökkiruotsia. En osaa virallista ruotsia enkä oikein kirjoitakaan ruotsin kielellä, Pirkko vähättelee.

- Luithan sinä kauppaopistossa ruotsia, Raija oikaisee ja kertoo itse saaneensa lisäoppia ruotsin kieleen tyttölyseon kuusivuotisessa keskikoulussa. Hän sanoo tulevansa ruotsin kielellä toimeen mutta ihmettelee, missä sitä täällä voisi oikein käyttää. Kahden kielen kanssa hänkin sai lapsena tasapainoilla. Kun Raija ja pikkuveli Aarno palasivat Suomeen, he puhuivat ensin keskenään ruotsia. Jotain oli jo syksyyn mennessä opittu uudelleen, kun veli kasvimaalla huusi: "Titta, mamma, punajuurii!"

- Oli kiva puhua ruotsia viime kesänä Gunnarin kanssa, siis Eilan perheen pojan. Opin paljon siinä pienessä hetkessä, kun saatiin taas jutella. Jotenkin se kieli palautuu; vaikkei jotain sanaa ymmärrä, niin aiheesta saa kiinni, Pirkko hehkuttaa.

Hyttisillä oli sukulaisia Tukholmassa, ja takavuosina he kävivät joka kesä näillä kylässä. Yksi serkuista houkutteli Raijaa tulemaan kahdeksi kuukaudeksi Ruotsiin, siinä ajassa kielitaito palautuisi.
- Ei. Kun tulee perhettä, ei sitä sitten lähdetä minnekään kahdeksi kuukaudeksi, Raija sanoo.

Vieraissa oloissa näki, että toisinkin voi elää

Raija Hyttinen on vakuuttunut siitä, että hänen elämästään tuli erilainen kuin se olisi ilman sotalapsiaikaa.
- Opin siellä hirveästi, jo pelkästään ruotsalaisten elämästä. Että voi elää toisinkin kuin täällä Suomessa. Ruotsalaisten käytös on niin toisenlaista. Kävin Ruotsin-kodissani kaksi kertaa aikuisena, ensin mieheni kanssa kahdestaan, ja toisella kerralla oli lapsetkin mukana. Vanhat tutut muonamiehet olivat niin ihania kun tulivat tervehtimään. Vaikka oli niin pitkä aika siitä kun viimeksi nähtiin, niin minä olin kuin naapurin tyttö siellä, Raija hymyilee. Hänelle jäi Ruotsia kohtaan myönteiset tuntemukset, hän ei tykkää kun Ruotsia haukutaan.

Pirkon muistoihin vaikuttaa se, että hän asui köyhän perheen luona. Suomessa oli hänen mielestään paremmat kirkot. Kotona Kuusaalla hänen perheellään oli omakotitalo, ja Ruotsin kodissa talon yläkerrassa oli vaatimattomampaa.
- Suomessa koti oli parempi, vaikka meilläkin oli vuokralainen yläkerran huoneissa.

Kirkoista Raijan mieleen muistuu Ruotsissa koettu joulukirkko. Hän oppi siellä virret, ja virsien laulamisesta hän on aina tykännyt.
Raija Tilervo (Tellervo) Suni sai Ruotsissa Raamatun.
- Kun palasin Suomeen, osasinkin virsien melodiat, kun ne sentään olivat samat kummassakin maassa.

Monelle sotalapselle on jäänyt Ruotsin-ajasta traumoja, mutta Pirkko ja Raija eivät ole sellaista kokeneet.
- Vaikka äiti on jättänyt minut useamman kerran - oma äiti luopunut kerran ja toinen äiti toisen kerran, en ole itseäni mitenkään hylätyksi tuntenut. Kerran kuitenkin luin lehdestä uutisen, että Suomen sosiaaliministeri Eva Biaudet oli laskenut Tukholmassa seppeleen sotalapsimuistomerkille. Se järkytti minua niin että rupesin vapisemaan. Kirjoitin Helsingin Sanomien yleisönosastoon ihmettelyni, että sosiaaliministeri laskee seppeleitä meille, joista suurin osa on vielä elossa. Emme me mitään seppeleitä kaipaa. Kerroin hyvistä muistoistani ja toivoin että meitä muistetaan ihan ilman seppeleitä. Siitä kirjoituksesta sain kaksi puhelua. Toinen soittaja kiitti hyvästä kirjoituksesta. Toinen soittaja Oulusta haukkui minut lyttyyn. Hänellä oli ollut kaikin tavoin kauhea sotalapsiaika.

Raija ja Pirkko eivät ole odottaneet, että yhteiskunta tekisi jotain heidän hyväkseen. Pirkko kertoo, että yhtiö perusti ruotsinkerhon kielitaidon ylläpitämiseksi.

Koulun jälkeen Pirkko pääsi Heinonen & Laurikaiseen töihin, ja siellä hän oli kolme vuotta. Pirkko viihtyi, työpaikka oli hirveän hyvä.
- Ajattele, joulun aikaan kauppiaan rouva laittoi meille ruoan ja kävimme heillä kaupan yläkerrassa syömässä. En ollut koskaan niin hyvää ruokaa saanut, Pirkko ihastelee.

Kolme naisvoimistelijaa. Nyt Pirkko ja Raija toimivat Uskollisuuden killassa.
Pirkon äiti rupesi sitten patistelemaan tytärtään Kouvolaan perustettuun kauppaopistoon. Pirkko pääsi sinne ja koulutus oli hieno kokemus. Opiston jälkeen hän meni puoleksi vuodeksi töihin TVH:lle. Sieltä hän pääsi aluesairaalaan kirjoittamaan lääkäreiden saneluita.
- Se oli erittäin kiva työpaikka. Olin Eirtolla - en nyt sihteerinä mutta kuitenkin avasin postia ja tein muutakin konttorityötä konekirjoittajan vakanssilla. Se oli mahtava työpaikka. Mutta sitten Tuomisen Seppo houkutteli minut terveyskeskukseen. Kiltti kun olin, en raaskinut kieltäytyä, Pirkko hymyilee ja kertoo, että entiset työkaverit pitävät edelleen yhteyttä toisiinsa.

Raija puolestaan alkoi harrastaa kotikylässään Karhulan Jäppilässä voimistelua ja kansantansseja ja ohjasikin ryhmiä vuosikausia. Inkeroisten kansanopiston johtaja ja joku kouvolalainen mies etsivät Raijan käsiinsä ja pyysivät häntä liikunnanohjaajaksi Kymenlaakson nuorisoseuroihin. Tyttö sanoi, että pitää kysyä äidiltä.
- Miehet menivät äidin luo  ja lupasivat pitää minusta hyvän huolen, jos vain saisin lähteä liikunnanohjaajaksi. Ihan harrastajapohjalta aloitin, eihän minulla ollut mitään koulutusta siihen. Mutta työn myötä kävin kyllä monet kurssit mm. Mikkelissä ja Vierumäellä ennen töiden alkua. Sitten aloin kiertää Kymenlaaksoa - täällä oli silloin yli 30 aktiivisesti toimivaa nuorisoseuraa. Niitä kiersin vuodesta -52 vuoteen -55. Tampereen yhteiskunnallisen korkeakoulun opettaja maisteri Kerttu Varjo patisti minua hakemaan sosionomi-koulutukseen Tampereelle, mutta eihän minulla ollut ketään, joka olisi kustantanut opinnot.

Vuosien jälkeen Raija halusi jo jotain muuta ja suunnitteli lähtöä tätinsä luo Imatralle harjoittelijaksi lastentarhaan. Mutta taas ilmestyi mies Kouvolasta, tällä kertaa pyytämään Raijaa toiminnanjohtajaksi nuorisoseuroille.

- Hän puhui minut ympäri ja lupasin aloittaa työt vuoden -56 alusta. Imatralle lähti sähkösanoma, etten tulekaan. Olin toiminnanjohtajana, kunnes tapasin ihanan mieheni Kouvolassa, ja menimme naimisiin vuonna -59.  Siirryin perheenäidiksi ja kohta tekemään kaikkea, mitä omassa yrityksessä optikkoliikkeessä tarvittiin. Olin loppujen lopuksi konttoripäällikkönä yrityksessämme, ja sieltä olen päässyt eläkkeelle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heikki Merivirta kantoi postia teini-ikäisestä lähtien

Heikki Merivirta on tuttu mies kuusankoskelaisille. Kodit ovat saaneet postinsa hänen jakamanaan, moni on nähnyt miehen teatterin lavalla nä...