Maisa Clark ei itse harrasta prinsessaelkeitä, hän täräyttää asiat halki poikki ja pinoon, välillä silmä jukelissa kuin isä-Pirrellä, välillä suloisesti virnistellen. Erikoinen yhdistelmä suomalaista naiskauneutta ja brittileidiä, 74 ikävuotta ja noin heleät kasvot! Mutta asiaan, sitä meillä nimittäin riittää, myös Kuusaasta, sillä Maisa muistaa lapsuutensa maisemat tarkasti. Rantakulman perinnepiirille hänestä olisi paljon iloa.
 |
| Eila ja Marja-Liisa Helén |
Ei tosiaan ollut siltaa vielä siihen aikaan, kun Maisa ja pikkusisko siirtyivät Pilkan kansakoulusta yhteiskouluun Kuusaan puolelle. He kulkivat kouluun tehtaan läpi.
- Kun lossi lopetti eikä siltaa vielä ollut, linja-autotkin menivät joen yli tehtaan läpi. Sittenhän ne pani porttiputkat tehtaan porteille.
 |
| Tuttu uimapaikka joella |
- Se oli olevinaan ruokahuone, mutta siellä oli myös kaksi hetekaa. Niiden päälliset olivat kauniit kangaspuissa kudotut raanun tapaiset. Joka huoneessa oli kaksi ikkunaa ja ovea, joten huonekaluja oli hankala sijoitella. Huoneiden kulmauksessa oli kaakeli- ja pönttöuunit. Siinä talossa olen syntynyt kätilön, Pirttilän neidin avustamana. Iltapäivällä, sitä varten olen aamu-uninen ja kuppaan yöllä, Maisa selvittää.
 |
| Helénin tytöt Pilkanmaassa, taustalla Voikkaan tehdas. |
- Aloitin koulun, kun asuimme Haminassa. Koulu oli Pyhtään Heinlahdessa. Vainion ihana opettajapariskunta opetti alaluokkia. Yläluokilla oli opettajana varsinainen kurinpitäjä, kovanaama vanhapiika - se oli vähän sen näköinenkin. Häntä emme kuitenkaan siskon kanssa tarvinneet. Kun pikkuveli syntyi vuonna -51, äiti oli saanut mierolaisen elämästä tarpeekseen. Tulimme mummon ja vaarin luo Mäyrämäelle, ja isä korjaili sen kesän Niskalantie viitosta, jonka oli ostanut perikunnalta.
Kotitalo oli ollut sodan jälkeen vuokralla, mutta nyt Helénit muuttivat siihen takaisin.
- Sitten minulla riitti kavereita: Veronan Leea, Katajan Maussi, Pesun Riitta ja muut naisvoimistelijatytöt, Paanasen Ulla-Maija... En ole koskaan lakannut tuntemasta lapsuudenystäviä. Pidämme yhteyttä tänä päivänäkin niiden kanssa, joihin tutustuin kymmenvuotiaana. Laineen Juha, Lehtisen Seppo, Leea - meillä oli mahtava porukka.
 |
| Maisa, keskellä, naisvoimistelijaystävineen |
Clarkien Suomen-kodissa on pari päivää sitten vietetty 50-vuotishääpäivää ystäväjoukon kanssa ja juhlittu samalla Maisan syntymäpäivää. Chris yritti järjestää juhlat ravintolaan, mutta ystävät panivat hanttiin - kotioloissa on hauskempaa viettää aikaa yhdessä pitkäänkin. Ei ihme, että kaveritkin viihtyvät talossa, jossa on tunnelmaa ja tilaa vaikka majoittaa useampia perhekuntia. Mutta takaisin kouluvuosiin. Maisa kertoo aidolla Kuusaan murteella, jossa on välillä hauska brittiaksentti. Puoli vuosisataa muualla kuuluu puheessa. Tässä näyte, puheena tutustuminen Chrisiin uuden työpaikan myötä: http://youtu.be/ZTY8MUxgscY
Helénin tytöt kävivät Pilkan koulun ja pääsivät sitten oppikouluun. Se oli 40-luvulla Marskinkadun varrella apteekkia vastapäätä.
- Me mentiin Monnilaan oppikoulun alaluokille. Sinne otettiin 40 oppilasta A- ja B-luokille. Toisessa koulutalossa Frans Nyrke opetti musiikkia. Sitten oli vielä iso koulu Monnilan takana, siellä oli myös juhlasali. Se oli ihastuttava paikka. Kun olin kolmannella luokalla, yhteiskoulu muutti nykyiseen rakennukseensa. Oppilaat ja vanhemmat järjestivät kaikenlaista kahvikutsuja myöten, niillä kerättiin rahaa uuden koulun tarvikkeisiin.
Lukio ei kuitenkaan enää kiinnostanut Maisaa. Keskikoulussa muut aineet sujuivat mutta matematiikka ei.
- Meillä oli matematiikassa maisteri Luoto. Tykkäsin hänestä oikein kovasti mutta mie olin oikein typerä. Luoto tuskaili minun kanssani, ja kävin sitten yhden luokan keskikoulussa kaksi kertaa. Luoto kannusti vielä jatkamaan lukioon, mutta ei, en halunnut. Meillä oli perheessä kovat ajat, kaksi muuta lasta koulutettavana, esikoinen kertoo.
Siihen aikaan lukukausimaksut olivat tuntuvat, ja lisäksi piti ostaa kirjat ja muut koulutarvikkeet. Isä Birger oli tuskaillut: "Kun on se tili ollut kirjakaupassa ties montakokymmentä vuotta, ja toinen Heinosen kaupassa!"
- Heinosessa oli tili, jotta voimme Helenan kanssa tuoda jotain kotiin koulupäivän jälkeen.
Nyt selviää, että tämä ex-koululainen on hakenut kirjansa siitä Kirjakaupanmäen kirjakaupasta, nykyisen Tähtikadun varrella. Ilmielävä nykynainen, joka on ostanut ruutuvihkonsa Kirjakaupanmäeltä. Vau.
- Olisin päässyt luokioon, koska Luodon Mauri antoi vitosen matematiikasta. Rehtori sanoi, että tässä on kesä aikaa miettiä. Tuumin, että ei ole kohtuullista kustantaa minulle koulua, kun perheessä on kaksi muuta koulutettavaa. Enkä oikeastaan välittänytkään mennä enää kouluun. Joka kerta kun halusi Kallioniemeen tansseihin, piti pyytää isältä rahaa ja isä sanoi että kysy äitiltä. Mie kylläännyin siihin. Rehtori Kilkki soitti minulle ja kysyi, tulenko vielä kouluun. Sanoin että en tule. Akseli vastasi, että hän on ollut Rotary-lounaalla ja puhunut asiasta. "Soitat Voikkaan KOP:iin, teet sopimuksen maisteri Koposen kanssa." Soitin Paavo Koposelle ja olin jo seuraavalla viikolla töissä.
Satumaisen hyvä säkä
Maisa sanoo, että hänellä on ollut onni matkassa kaikissa käänteissään, suorastaan satumainen säkä. Niinpä Maisa polki Kyminpuolelta Voikkaalle pankkineidiksi koulunkäynnin sijaan.
- Olin niin fiksu ja filmaattinen - mukamas. Mie tiesin, että tää maailma oli nyt auki, se oli ihanaa. KOP koulutti minua pankkivirkailijaksi Vuosaaressa. Sitten kuulin, että Kuusaan SYP:ssä torin yläpuolella on paikka auki ja ilmoitin maisteri Koposelle hakevani sitä, ettei tarvitse polkea Voikkaalle asti.
SYP:ssä ja KOP:ssa Helénin Maisa oli kaikkiaan viitisen vuotta. Sitten tapahtui jotain kummallista, ainakin Maisan itsensä mielestä.
- Minähän olen niin suomalainen. En tanssinut lavoillakaan saksalaisten komennusmiesten kanssa, etten sattuisi rakastumaan ulkomaalaiseen. Kuusashan oli täynnä sakemanneja pitkissä nahkatakeissaan - he rakensivat sellutehdasta 60-luvun alussa. Silloin nuoret naiset saivat pidellä helmoistaan. Ensinnäkin ympärillä oli varuskunnat, herrajjestas oli valinnanvaraa, ja sitten sakemannit, Maisa päivittelee.
Mutta suunnitelmaan tuli käänne, kun ystävätär Perälän Leena kutsui Maisan ja hänen siskonsa Karhulaan juhlimaan.- Leena piti läksiäisiä, kun hän nyt lähtee maailmalle. Oltiin ravintolassa, ja minä joka en ollut koskaan alkoholia juonut, maistelin rommia ja bacardia. Mentiin sieltä junalle, junalta kotiin vaihtamaan vaatteet ja samaa tietä töihin. Leena oli siis lähdössä Lontooseen ja sanoi viimeisiksi sanoikseen, että hän etsii minulle paikan. Lontoosta tulikin kirje: "Minulla on sinulle paikka, ala pakata. Nyt tai ei koskaan!"
Maisasta oli vaikea puhua Englantiin lähdöstä SYP:n pankinjohtajalle. Hänestä tuntui, että hän oli käyttänyt työpaikkaa hyväkseen, kun oli ollut siellä liian vähän aikaa.
- Tykkäsin Mauri Jaakkolasta ja sanoin, että jos tämä asia korjaantuisi sillä, että minulla olisi hyvä seuraaja paikalleni, että jos maisteri ottaisi ja katsoisi tätä Ulla-Maijaa. Ja Ulla-Maija otti minun paikkani. Kysyin vielä, pääsenkö takaisin, jos kaikki menee Englannissa päin seiniä. Jaakkola lupasi pitää tuolin lämpöisenä minulle, Maisa kertoo.
Niskalantieltä Hampsteadiin
Keittiönikkunasta näkyy heräävä kevät. Koivut ovat lopultakin alkaneet vihertää, maisema ehtii muuttua lempeämmäksi ennen kuin Clarkit palaavat Walesiin. Myös reilu puoli vuosisataa sitten Maisan lähtiessä tuttu mökkimaisema oli jätettävä taa.
Marraskuun 7. päivänä vuonna -63 Maisa Helén istui lentokoneessa matkalla Lontooseen.- Yksi käsilaukku, yksi matkalaukku, Palmrothin hienot nahkasaappaat jalassa ja muodikas duffelitakki päällä. Vaihdoin konetta Tukholmassa. Mie en siis ollut käynyt missään! Sille tielle minä sitten jäin, kertoo Maisa joka tätä ennen oli käynyt kerran Stuttgartissa ja kerran laivalla Tukholmassa.
Ystävätär oli hommannut Maisalle paikan au pairina juutalaisperheestä Lontoon Hampsteadista - sivumennen sanoen Lontoon kalleimpia asuinalueita nykyisinkin.
- Ei se mikään au pairin paikka ollutkaan. Siellä oli vain leskirouva, jolla oli 19-vuotias tytär, joka ei tehnyt mitään. Minä tein kaiken ja minua sapetti. Tytär muutti sitten Israeliin kibbutsiin ja meistä rouvan kanssa tuli ystävät. Olin perheenjäsenenä vihkiäisissä synagogassa, kun rouva meni naimisiin mister Shaw'n kanssa. Se oli siis elämys, Maisa hehkuttaa.
Maisa oli työtehtävistä päätellen enemmänkin seuraneitinä mutta uskalsi tapansa mukaan sanoa suorat sanat emännälleenkin.
- Kysyin, saako hän jotkut kiksit siitä, että minä menen joka aamu seitsemältä hänen etuovelleen puleeraamaan messinkikynnystä, että naapurit näkevät. Rouva ei suuttunut vaan mietti että totta tosiaan, eihän sitä joka aamu tarvitse tehdäkään, kun oikein ajattelee, Maisa nauraa.
Neiti Helén oivalsi melko pian, ettei rouva Shaw'n palveluksessa olo ollut hänen juttunsa. Oli liian hiljaistakin, kun ei ollut lapsia. Hän opiskeli kielikurssilla pari kolme kertaa viikossa. Myös merimieskirkko tuli tärkeäksi paikaksi, ihan maailman navaksi, jonne mentiin aina kun oli vapaata.
- Oltiin siellä ihan syistä. Siellä sai pullaa ja oikeanlaista kahvia, rokkaa ja mustaa leipää. Siellä oli oikein kotoista, kun siellä oli saunakin. Merimieskirkko auttoi, kun olin hirveässä koti-ikävässä. Olin lähtöisin suuresta perheestä, jossa oli vielä mummot ja vaarit ja täditkin. Mutta tiesin, että periksi en anna, ja vuoden olen vaikka se olisi kuin tikkua kynnen alle, Maisa uhoaa.
Oli paluun esteitä muitakin. Maisa oli tuhlannut paluulentoon varatut rahat eikä hän uskaltanut kirjoittaa siitä äidille ja isälle. Hän pohtii silloisen ja nykyisen Englannin eroja. Maassa oli silloin paljon intilaisia ja pakistanilaisia, jotka olivat tulleet toisen maailmansodan jälkeen maiden taisteltua Britannian rinnalla. He saivat kansalaisoikeudet. - Mutta meikäläisten ulkomaalaisten piti käydä joka kuukausi paikallisella poliisilaitoksella näyttämässä "alien passport" ja todistamassa, että oli osoite ja petipaikka. Olihan minulla, olin muuttanut Swiss Cottagen kaupunginosaan ruotsalaistyttöjen luo Swiss Hosteliin. Leena oli jo lähtenyt Pariisiin, mutta Lontooseen oli tullut Maunon siskokset Pilkanmaasta enkä jäänyt yksin.
Nyt puuttui enää työpaikka. Kirkko yritti auttaa, ja Maisalle löytyikin työtä Foyles-kirjakaupasta. Merimieskirkon sosiaalikuraattori Elma kuitenkin varoitti menemästä työpaikan tarjoamaan yhteismajoitukseen, jossa varastetaan toisten rahat ja tavarat.
- Yhtenä aamuna aamiaispöydässä tuttu radiotoimittaja sanoi menevänsä King's College Hospital Halliin poikien oppilasasuntolaan työhaastatteluun. Pyysin häntä kysymään, tarvittaisiinko siellä toinenkin. Hän palasi ja sanoi, että nyt mennään sinne molemmat.
"Ulkomaalaisiin en rakastu!"
Aurinko paistaa keväiselle pihamaalle, ja portinpieleen kuuluu ajavan auto. Chris ja Seppo ovat palanneet katsastusreissulta. Ihan helposti Maisa ei elämänkumppaninsa kyytiin kuitenkaan aikoinaan lähtenyt.
 |
| Collegen ruokasali Oxfordissa, arkistokuva |
- Siellä oli kaunis, ihastuttava ruokasali. Tykkään sellaisesta vanhasta, se oli harmoninen, siellä haisi vanhalle puulle... Siellä ne sata poikaa söivät aamiaisen ja lounaan. Meitä oli kolme suomalaista ja saksalaistyttö aterioita laittamassa. Siellä oli seuraa - ympärillä puheliaita nuoria poikia, se oli viehättävä paikka kaikin puolin. Tää meiän Chrisse oli yksi opiskelijoista, Maisa kertoo.
Edelleen nuori suomalaisneito katseli poikia vain huvikseen ja varoi rakastumasta ulkomaalaisiin.
- Mutta tunnustin, että onhan tuolla top tablessa, välkkyjen tai suosioon päässeiden pöydässä, yksi aika hyvännäköinen. Meiän Chris.
Asia jäi siihen, mutta kesäloman alkaessa sama poika tuli ruokasaliin ja otti veitsiä ja haarukoita. Maisa tivasi, mihin hän aikoi niitä viedä. "Ne on menossa nyt Italiaan", Chris sanoi. Maisa komensi, että sen katsot että tuot ne takaisin.
- Se meni haarukoiden ja veitsien kanssa autoon, joka oli täynnä jannuja. Mutta ne toi veitset ja haarukat takaisin loman jälkeen. Siitä oli enää lyhyt askel siihen, että mentiin yhdessä drinkille lähellä olevaan Fox and Hound -pubiin. Mutta ei tämä hiljaisena miehenä tullut itse pyytämään vaan hänen kaverinsa, walesilainen hammaslääkäriopiskelija Peter, toimi puhemiehenä. Se oli hirveän romanttista, Maisa tokaisee ja saa kaiken kuulostamaan humoristiselta.
Ruokailuvälineromantiikasta käynnistynyt seurustelu alkoi kesälomien lopussa, ja marraskuun 7. päivänä vuonna -64 Maisa ja Chris menivät kihloihin.
- Se meni kamalaa kyytiä, jotain järkyttävää. Mutta voin sanoa, että jos ei kyyti olisi ollut niin kovaa, minä olisin ottanut takapakkia. Sanoinkin Chrisille, että minä menen takaisin Suomeen enkä ole täällä päivääkään ylimääräistä, että jouluksi olen Suomessa. Chris vastasi, että hänkin on sitten jouluksi Suomessa, Maisa hymyilee.
Appivanhemmat tykkäsivät, puolin ja toisin
Ovi käy, ja puheena ollut komistus tulee tupaan moikkaamaan. "Meiän Chrisseä " ei erehdy pitämään suomalaisena. Pitkä, hoikka tummasilmäinen britti on sitten collegevuosien saanut harmaata ohimoilleen, mutta habitus on sama kuin 60-luvulla, jolloin tätä ulkomaanihmettä pääsi ihailemaan mökkioloissa. Ruutupaita, sammarit ja kumisaappaat näyttävät jotenkin elegantimmilta ulkomaanelävän yllä. Prinssi ja prinsessa -kuumeeni ei näköjään hellitä.
Ei Maisa koti-ikävän takia empinyt Englantiin jäämistään. Hän oli saanut yliopiston asuntolatyön lisäksi muitakin hommia. Hän oli messuilla edustamassa Koffin osastolla suomalaisessa kansallispuvussa, edusti myös Rantasalmen saunaa, sai lisää keikkoja näiden myötä.
- Piti olla pätevä, nätti ja osata keskustella - siitä jo maksettiinkin ihan hyvin. Enää ei tarvinnut pyytää paluulippurahoja kotiväeltä. Mutta kun soitin kotiin ja kerroin kihlauksestani, äiti vissiin itki kaksi viikkoa. Ja pienin sisko mukana.
Tilanne helpottui, kun tulevat appivanhemmat saivat vävykokelaan nähtäväkseen. Chris oli Hampurin yliopistossa vaihto-oppilaana ja suuntasi sieltä joululoman viettoon Suomeen. Tulo tosin viivästyi, kun Hampurin lentokoneet olivat jäässä, ja nuorimies joutui matkaamaan toista reittiä. Vuorokauden viivästys tuntuu nyt ihan tavalliselta, mutta vuonna -65 ei ollut keinoa ilmoitella suunnitelmien muutoksista. Vastaanottokomitea yöpyi Helsingissä ystävättären kortteerissa draamaa ilmassa. Lopulta sinne tuli "telegram", että Chris ei olekaan päässyt sovitulla koneella.
- Sieltä se viimein ilmestyi Seutulaan kamelinvärisessä duffelissaan, ilman pitkiä kalsareita, lakkia, hanskoja. Ei sillä ollut mitään, Maisa puuskahtaa.
Kotiväki hyväksyi vävyn.- Meidän isä sanoi kyllä suoraa päätä, että hän ei sitten englantia opettele, vävy rupeaa puhumaan suomea. Äiti meni kansalaisopistolle kuuntelemaan Englannin missiä. Meiän Chrisin täytyi sitten opetella suomea kotitarpeiksi. He tulivat hyvin toimeen. Ja minä tulin ihme kyllä hyvin toimeen omien appivanhempieni kanssa, jotka ovat hyvin englantilaisia, Maisa kertoo.
Ensitapaaminen Chrisin vanhempien kanssa tapahtui Chrisin sukulaisten häissä. Maisalla oli musta pillerirasia päässään.
- Muistatko Kennedyt, "kultaisen pariskunnan"? Jackueline Kennedyhän sai naiset pitämään pillerirasia-hattuja. Tädit ja mummut katselivat minua päästä varpaisiin, mutta kaikki meni hyvin. Anoppini oli erittäin kaunis, tekevä, kykenevä ihminen. Hän ompeli, kutoi, leipoi. Hän on opettanut minulle ulkomailla asumisen niksit, Maisa kehuu.
Clarkit ovat kansainvälistä sakkia. Chrisin äiti ja eno syntyivät Kalkutassa, Intiassa, Chrisin isä Kanadassa Vancouverissa, Chris Englannissa, Maisa Suomessa, vanhin tytär Katrina Länsi-Saksassa ja muut lapset Walesissa. Appivanhemmat olivat "oikein englantilaisia, Hampshiren englantilaisia" huolimatta synnyinpaikoistaan. Isä oli pankinjohtaja, äiti kotiäiti.
- Heidän elämänsä oli oikein värikästä, kun anoppi kärsi vähän hermoista. Hän oli hyvä, kun oli hyvä olla mutta kauhukakara, jos meni huonosti. Me tulimme hyvin toimeen, ja he rakastivat ja hyysäsivät lapsenlapsiaan erittäin paljon, Maisa kuvailee.
 |
| Eila ja Pentti Nieminen, Maisa ja Helena Helén |
Harhaudumme muistelemaan lapsuusaikoja. Maisa muistaa hyvin tehtävänsä Eila ja Pentti Niemisen morsiusneitona siskon kanssa. Morsian-Eila ja Maisan äiti Eila olivat ylimmät ystävykset Mäyrämäeltä.
- Oli ihastuttavaa, kun meidät pyydettiin. Muistan kaiken hyvin. Morsiuspari oli niin nätti, niin kauniit! Sodan jälkeen, vuonna -47, isot häät tuntuivat niin erikoiselta. Ei minulla ollut sodan aikana nälkä eikä pulaa mistään, mutta eihän mitään osannut kaivatakaan, kun kaikki olivat samassa liemessä. Paitsi tehtaan herrat, joilla oli kaikkea. Mutta eihän meidän tarvinnut heitä katsellakaan, he elivät eri paikassa.
Hauskaa, Maisa on siis kokenut saman prinsessa-ilmiön kuin minä. Maisan ja Chrisin häitä vietettiin kesällä -65 Kuusankosken mestarikerholla, entisellä työväentalolla Puistomaalla. Varhaisteinin mielestä kaikki oli satumaista: upea vaalea suomalaiskaunotar rinnallaan komea tumma ulkomaalainen, ja vielä hammaslääkäri ja mukava! Arvatkaapa prinsessasyndroomaisen tunteet, kun kolmevuotias sukulaistyttö ilmestyi salin ovelle juhlamekossaan housut kintuissa vessapaperia kädessään ja kiljaisi: "Äiti, pyyhkimään!" Siskoni muistaa, että nuoripari ajeli tuona kesänä Kuusaalla avoautolla. Avoautolla. Kuusaalla. Vuonna -65.
 |
| Chris ja Maisa Clark |
- Chrisin opiskelukaveri Peter - se puhemies - oli Walesissa hammaslääkärinä ja houkutteli Chrissen sinne. Sanoi, että siellä on niin paljon töitä kun tämä vaan jaksaa tehdä. Peter hankki hänelle työpaikankin hammaslääkäriasemalla, Maisa muistelee.
Chris halusi kuitenkin myöhemmin oman vastaanoton, ja se piti aloittaa uudessa asuinpaikassa - tuttujen hammaslääkäreiden asiakkaita ei sopinut jäädä kalastelemaan. Chris huomasi myynnissä olevan vastaanoton Newcastlessa Koillis-Englannissa.
- Mie ajattelin että ah, ihanaa, Pohjanmeren rannalla, vain yksi iso meri ylitettävä Suomeen lähtiessä. Walesissa katselin karttaa, että tämä ihan väärällä puolella maata. Mitenkä täältä mennään kotiin? Pitää ajaa neljä viisi tuntia kanaalin rannalle Heathrow'n kentälle kakaroita autossa, Maisa kertoo ajatuksistaan.
Wales kuitenkin voitti, Clarkit muuttivat Aberdareen ja asuvat siellä edelleen. Chris hankki ostamansa vastaanoton vastapäisen talon, entisen konekirjoituskoulun, ja teki sinne vastaanottonsa. Taloon tehtiin myös Rantasalmen sauna. Perhe asui osakkeessa. Eräänä päivänä Chris soitti kesken työpäivän kotiin.
- Hän käski, että Katrina kantokassiin, hyppäät autoon ja tulet tähän osoitteeseen. Nyt heti. Täällä on talo, josta varmasti tykkäät. Sanoin etten osaa sinne ja hän siihen, että osaat kun luet walesilaisia tienviittoja. Sanoin että se on vielä kauheampaa (katsopa kartasta, millaisia paikannimiä siellä on!) Ei muuta kuin Mini Cooperilla sinne, mukana oli helsinkiläistyttö Pirjo, joka välttämättä halusi meille kesäavuksi. Menin paikalle, teimme kaupat, saimme ihanan Park Lanen talon josta tykkäsin oikein kovasti, Maisa tiivistää.
Talo oli puiston laidalla, siinä oli puistotyöntekijöiden hoitama ruusupuutarha. Tie oli rauhallinen umpikuja. Sen varrella kauniissa taloissa asui lääkäreitä, apteekkari, tuomari, pappi, kaksi kemistiä - perheineen.
- Ja sit myö, myö kaksi ja Katrina! Maisa päivittelee riemastuneena, ikään kuin pikku perhe ei olisi vielä kuulunut ammateissaan vakiintuneiden perheiden keskelle. - Me oltiin nuoria ja nättejä, ja nämä walesilaiset ottivat meidät heti joukkoonsa - he eivät voineet mielestään tehdä tarpeeksi meidän vuoksi. He olivat meitä vanhempia, mutta se ei haitannut, he pysyivät hyvin meidän kelkassa. Meille rupesi tulemaan partyja, järjestelimme kutsuja. Jo kotona olin oppinut, että kaikki kutsutaan, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Se 13 vuotta jonka asuimme siellä, siinä oli perässä pysymistä, Maisa huokailee onnellisena hymyillen.
Park Lanen vuosina Maisalla oli kymmenen vuotta oma yritys Fennica Finnish Designes.- Myin putiikissani vastaanottotalon alakerrassa Sarpanevaa, Iittalaa, Aarikkaa, Marimekkoa, Arabiaa. Kaupassa kävi ihmisiä pitkienkin matkojen takaa. Se oli pop-juttu, silloin ei ollut Ikeaa, Maisa Clark kertoo.
Moni asiakas ja myyjätyttö pysäyttää edelleen Maisan kadulla.
- Olen 74, he olivat silloin 16-vuotiaita mutta haluavat kertoa: Voi Mrs. Clark, minulla on vieläkin se ihana esine... On minulla itsellänikin astiat kotona Arabiaa ja Iittalaa, vaikka kotimme on muuten englantilainen.
Yrityksen pyörittäminen loppui, kun Maisa alkoi odottaa neljättä lastaan. Hänelle olisivat riittäneet Katrina, Helena ja Erika.
- Mie sanoin, että Clarkeille ei miespuolista perillistä tu. Se loppu siihen nyt. Viisi vuotta nuorimman tyttären jälkeen ilmoitin lääkärilleni, että olen raskaana. Hän ei uskonut ja ihmetteli mikä poppamies oikein luulen olevani. Kävin hänen vastaanotollaan testissä, ja oikeassahan minä olin. No niin, siinähän meille tuli poika sitten, Maisa kuittaa.
Pojan syntymästä innostuneet naapurit täyttivät Park Lanen talon lahjoilla: kukkia, pipoa, tossua, villatakkia, kortteja.
- Varmaan kaikki meiän Chrissen potilaatkin olivat lähettäneet kortin, Maisa päivittelee. Hän lisää, että perheen elämä on ollut naimisissaoloa vastaanoton kanssa. Mutta eipä olisi Suomen-kotiakaan, ellei olisi töitä kovasti tehty.
Hevosten takia Park Lanelta
Muuttoon Park Lanelta oli "ihan pötvänä syy".
- Meidän likat halusivat ratsastuskouluun kaikki kolme. Ja minä hullu vein heitä sinne viikonloppuisin. Ensin likat olivat viikot sisäoppilaitoksessa ja tulivat perjantaisin kotiin. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina minun piti tehdä kaikki äidilliset hommat, rakastaa niitä ja tehdä ne jutut joita en ollut saanut tehdä heidän kanssaan viikolla. Silloin meillä syötiin hyvin, aamiaiset ja lounaat, päivälliset - minä maksoin takaisin sitä mitä en ollut pystynyt viikolla antamaan, Maisa kertoo.
 |
| Clarkien koti Aberdaressa |
- Minä sanoin että meillä ei viiteen luokkaan lopeta kukaan, ellei itse halua niin kuin minä aikoinani. Koulut käydään loppuun. Itse en ole kyllä kärsinyt siitä, ettei ole valkolakkia. Sain tehdä samoja töitä jo kolme vuotta mitä ne muutkin olisivat hakeneet. Ei silloin lähdetty yliopistoon lukion jälkeen. Kukas ne rahat olisi meille lainannut, ei kukaan. Meidän jälkeen vasta lukulainat tulivat kaikille mahdollisiksi.
Maisa muistaa muitakin erikoisia periaatteitaan nuoruusvuosiltaan.
- Lukiosta kieltäytymisen lisäksi päätin, että Kymille en mene. Meidän perheestä on tarpeeksi väkeä ollut yhtiöllä, minä en sinne mene. Voitko ymmärtää? Kummallisia päähänpistoja minulla on täytynyt tämän elämän varrella olla. Olen tehnyt ne itse, en minä niitä ole Eilalta ja Pirreltä kysellyt. Olen ollut vähän "mie itte".
Ensin Maisa tuumii, ettei yhtäkään päivää antaisi pois. Sitten hän muistaa, mitä olisi kyllä voinut jättää väliin. Saksassa asuessaan nuoripari - tai Chris - halusi lähteä vuoristoon telttaretkelle. Maisa odotti vauvaa.
- Sen möhömahani kanssa telttailimme Mini Cooperilla ajellen. Kun tultiin takaisin kerroin Chrisille, että sen tiedät nyt, että telttaan en ikimaailmassa sinun kanssa enää lähde. Olinhan minä nuorempana liikuntaretkillä telttaillut, mutta tämä oli toista. Samalla ilmoitin, että asuntovaunua meille ei tule koskaan. No, asuntovaunun ostimme yhtenä kesänä, kun oli niin paljon sukulaisia tulossa vierailemaan ja arvelin että lapset tykkäävät nukkua karjatilalla asuntovaunussa. Se mätäni sinne. Sitä käytettiin yksi kerta.
Takaisin hevosharrastukseen. Lapset siis vietiin lauantaisin ratsastamaan, uimaan ja squashia pelaamaan isänsä kanssa. Sitten tytöt rupesivat haluamaan omia hevosia. Aiheesta keskusteltiin kiihkeästi, ja Maisa muistaa paukuttaneensa näkemyksiään suomeksi, jota lapset kyllä ymmärtävät.
- Sanoin, että jos tänne koneja tulee, niin me muutamme taloa. Ja sen talon vieressä pitää olla pelto. Sitten tytöt pyörittivät isän pikkusormensa ympärille. Yritin kysellä, kuka hoitaisi hevoset viikolla - minunhan piti jo silloin hoitaa huusholli ja likkojen kuljetukset. Niin sitten vaan vuonna -80 oltiin apen kanssa katsomassa uutta kotia meille. Chrisillä oli menoa, hän ei edes nähnyt taloa vaan sanoi että jos minä tykkään siitä, talo ostetaan. Käveltiin appeni kanssa mannut, hän sanoi että talo on hyvä, ja se ostettiin.
Maisa näyttää kuvaa walesilaiskodistaan, joka on kuin kartano. Ikää talolla on parisataa vuotta, tilaa 400 neliötä, ympärillä iso puutarha englantilaissarjoista tuttuine valtavine lehtipuineen, pihalla eläinsuoja ja vierellä se vaadittu pelto.
- Se on ihana paikka, ihana paikka.
Maisa ei olisi voinut muuttaa taloon, ellei sitä olisi paranneltu hänen makunsa mukaiseksi.
- Meillä on tosi kaunis koti, huonekalut vanhaa ja uutta, korkeat huoneet, kauheat lämmityskulut. Minulla on siellä talvella tallukat, oikeesti.
Julkisivun pitkän kuistin yläreunaan Maisa osti toisesta vanhasta talosta metallisen pitsimäisen koristeen koko kuistin pituudelle. Valokuvista näkee, kuinka katoissa on koristekohokuviot, seinät ovat mahtavan paksut, kiviset. Alakerran isosta hallista nousee kaareva portaikko yläkertaan kuin vanhoissa elokuvissa. Isossa keittiössä huonekalut ovat muistoja pariskunnan ensimmäisestä asunnosta: työtaso osto- ja myyntiliikkeestä, klaffipöytä, tuolikokoelma.
 |
| Kesällä -65 asteltiin ruusunlehdillä. |
- Mitäs luulet, Maisa virnistää. Hän kerkisi hoitaa eläimet, viedä niitä markkinoillekin, koska on ollut aina kova tekemään töitä ja tykkäsi elukoista.
Näin unohtui Amanda-mummon neuvo "muistakaa tytöt, älkää katsoko maajussiin päinkään".
- Se on kovaa työtä. Läävässä pitää olla viiden jälkeen, sieltä ei tulla yhdeksää ennen pois. Mutta pääsin vauhtiin, en ollut täyttänyt vielä neljääkymmentä, tarmoa oli. Ja kun minulla on sitä "mie itteä", niin osaan kaikista parhaiten mielestäni aina hommat. Vähän niin kuin Pirrellä, jonka aikana Chris sai olla täällä maallakin kuin herran kukkarossa, lukea lehtiä, maalata, kirjoittaa runoja. Pirre halusi tehdä itse, ei kelvannut kun Chris tarjoutui tekemään polttopuita, kantamaan vettä, mitä tahansa, Maisa naurahtaa perheensä tyyliä.
Hyvä työnjako on pätenyt Clarkeilla Walesissakin. Chris on keskittynyt hammaslääketieteeseen ja tekee edelleen töitä. Maisa on kunnostanut kodit: maalannut, hankkinut huonekalut - Chrisille on kelvannut kaikki.
-Tämä on hirmu hyvä työnjako.
On Chrisilläkin ollut oma harrastuksensa, ralliautoilu, "johon meni kaikki rahat".- Teimme sopimuksen, että niin kauan kun hänellä menee rahat pusikkoon autojen kanssa, hänellä ei ole nokan koputtamista minun rahankäytön kanssa. Harrastus loppui, luojan kiitos, kun se olisi vaatinut sponsoreita ja vain ammattilaiset pystyivät jatkamaan. Ja talleilla oltiin aina puoleenyöhön - eihän se nyt ollut mistään kotoisin, Maisa on motkottavinaan.
Nyt Clarkeilla ei ole enää omia hevosia, aasia, lehmiä, vasikoita. Mutta Maisalla hommaa riittää. Tallissa on viisi toisten hevosta, joita Maisa ja Chris hoitavat päivittäin. Maisa kattaa Chrisille aamupalan valmiiksi mutta haluaa hetken yksin toastin ja kahvin kanssa ennen kuin aloittaa työt.
- Avaan ensimmäiseksi radion, kuuntelen aina keittiössä Kymenlaakson radiota. Olen tottunut siihen, että kissat, koirat ja muut eläimet pitää syöttää ensin. Mutta nykyään saan tehtyä vain puolet siitä mitä olen ajatellut. Hoitelen pyykit - Chrisin vastaanotolta saman katon alla tulee työtakkeja ja paitoja, ne pitää pestä ja silittää. Puutarhassa menee paljon aikaa, jos kädet sattuvat olemaan työkunnossa. Ikkunoita on paljon ja ne on jumalattoman suuria - ikkunanpesua riittää aina. Onhan minulla yksi jehovantodistaja, joka pesee kyllä mutta silloin kun hänelle sopii. Hankalaa on, hankalaa on, oh God! Maisa naureskelee.
Maisa osallistuu paljon soroptimistien vapaaehtoistyöhön.
- Koristelemme kirkkoa, järjestelemme monta viikkoa etukäteen Walesin kansallispäivän viettoa - sellaista.
Näillä on vuorilliset verhot!
Ihan äkkiä ei tule ajatelleeksi, että suomalais- ja brittielämässä olisi paljonkaan eroa. Mutta kun muuttaa asumaan uuteen maahan, erot alkavat paljastua.
Tämä suomalaisäiti on joutunut taipumaan monissa asioissa, joulukuusikysymyksessäkin. Lapset vaativat kuusta sisälle paljon aikaisemmin kuin aatonaattona, mutta Maisa tiesi että lämmitetyissä huoneissa niissä ei olisi enää neulasia uutenavuonna. Hän rupesi laittamaan pienen tekokuusen, adventtikuusen, joulunalusviikoiksi. Kynttilät piti tuoda Suomesta, koska walesilaiskaupoissa myytiin vain kaikenkirjavia kuusenkynttilöitä.
- Toisen kuusen koristelen punaisellakin, mutta toinen on hempeä ja hillitty, hopeanhohtoinen. Että kun saa yksin istua kuusen vierellä ja lukea Kotiliettä, aah!
Maisa Clark rakastaa joulua.- Joulu on minulle niin special ja tuo Suomen lähemmäs. Haluan silloin pöytään perinteisiä suomalaisia ruokia. Walesissa ne on tehtävä itse, siellä ei voi nostaa tarjottavaa kaupan hyllyistä. Lanttulaatikko, perunalaatikko, porkkanalaatikko, kinkut - me teemme kaiken itse alusta asti. Ei saa edes puolivalmiita, joita sitten virittelisi kotona. Jos haluan lihapullia, veivaan ne alusta asti itse. Ei meidän Chris mistään kaupan lihapullista tykkää, meillä on silloin juhlat, kun teen lihapullia. Ja lettuja teen usein. Eikä mustaa leipääkään saanut ennen kuin nyt Lidlistä saa sitä yhtä sorttia, ja silakkarullia. Kun menin Englantiin, ei kaupoista saanut metwurstiakaan!
Katsomme kuvaa Clarkien talon olohuoneesta ja isoista ikkunoista ja Maisa muistaa tulonsa Hampsteadiin.
- Katselin niiden ikkunoita ja ajattelin, että kamalia verhoja niillä on! Kaikki samanlaisia eikä minkään näköisiä. Mutta näillä verhot ovatkin vuorattuja, ne pitävät lämmön sisällä ja niillä voi pimentää huoneen. Meillä ei tosin Walesissa ole monessakaan ikkunassa verhoja, koska haluan katsella min puutarhaa ja peltoja, Maisa Clark kertoo.
Iso talo, kuvissa ruokapöydän ympärillä toistakymmentä eri-ikäistä. Neljä lasta, seitsemän lastenlasta. Kuinka lähellä vanhempiaan Clarkien lapset asuvat?
- Aivan liian lähellä, Maisa täräyttää. - Katsos tätä kuvaa, ne on olleet joulusta asti meillä ja nyt vietetään 28. päivä Helenan synttäreitä. Melkein puskin ne taas ovesta ulos, ajattelin että eikö ne lähde koskaan!
Tyttäristä Katrina ja Erika suunnittelevat talon rakentamista lähelle vanhempiaan. He ovat jo muuttaneet perheineen lähemmäs odottelemaan, että kaupunki lakkaisi vitkuttelemasta rakennuslupien kanssa. Maisa jatkaa kertomuksiaan jälkikasvustaan onnellisen näköisenä, selvästi ylpeänä jälkikasvustaan.
- Ne on kaikki oikein kunnollisia likkoja, nättejäkin, hän sanoo ja lisää tulevansa hirveän hyvin toimeen vävyjensäkin kanssa..
Mummot on mummoja, he vanhenevat, he eivät aina jaksa, Maisa kuvailee iän tuomia muutoksia. Vanheneminen saa hänen mielestään näkyä päällepäin. (Helppohan se on sanoa tuolla ulkonäöllä, toim.huom.) Muistatteko ajan, kun 74-vuotiaat naiset näyttivät mummoilta? Tämä leidi on edelleen kuin Elovena-tyttö eikä ainakaan sure iän näkymistä.
- Kun vanhenee, niin naama haalistuu. Hampaatkin haalistuu, enkä missään nimessä anna valkaista hampaitani vaikka olenkin hammaslääkärin vaimo. Se olisi ihan epätodellisen näköistä. Eikä naamaa korjailla, eihän siinä olisi mitään tolkkua, kun ihmisellä on 26-vuotias lapsenlapsi.
Maisa kertoo olevansa kekkeri-ihminen, hän rakastaa juhlimista, ja ruokaa pitää olla silloin paljon, ja kaikkien pitää olla silloin onnellisia.
- Mutta ei se ole aina mahdollista. Jos on neljä lasta ja heillä perheet, kaikki ei voi olla aina onnellista.
Pakko päästä Suomeen
Clarkit käyvät Suomessa monta kertaa vuodessa.
- Meidän pitää päästä tänne vähintään kolmen kuukauden välein. Silloin minä olen onnellinen, silloin Chris on onnellinen kun saa jättää vähäksi aikaa vastaanottonsa ja me vaan ollaan täällä. Tänä vuonna ei jaksettu lähteä joulun jälkeen. Meidän pitkä poissaolo kostautui Chrisin sairastelulla, Maisa arvelee. Taudeista on toivuttu, ja nyt on taas kiva istua kiikussa kaksin tuntikausia, tekemättä mitään, kahvia juoden.
Mökillä Maisa tekee sitä mitä kulloinkin on tarjolla. Painelee räntäsateessa metsäteitä, käy marja-aikaan mustikassa, sienestää, tekee talvella lumitöitä. Chris pelaa kolmasti viikossa squashia.- Täällä en veivaa kaikkea itse, voin hyvin syödä kaupan kalasoppaa ja hyvää mustaa leipää. Aika kuluu täällä hyvin, käyn tapaamassa sukulaistätejänikin. Kevät on täällä niin lyhyt, että täytyy nauttia heti kaikesta mitä ilmestyy näkyviin. On rauhallista, autoja ei missään, jänikset ja punatulkut pitävät seuraa. Me luemme hirveän paljon, Maisa sanoo ja ottaa esille tuoreimman Vellikupin.
Suomi on kuitenkin muuttunut niistä ajoista, kun Maisa lähti maailmalle.
- Sydäntä kylmää, kun joskus miettii, miten ihmisten läheisyys ja vilpittömyys on tipo tiessään. Tuijotetaan omaa napaa, ollaan kylmän kalseita. Olen lähtenyt perheestä, jossa oltiin aina yhdessä, tehtiin kaikki yhdessä mukana mummot ja vaarit. Se jatkui kesäisin mökillä niin kauan kuin isä ja äiti elivät. Mutta on niitäkin ihmisiä, joiden kanssa kaikki jatkuu kuin ennenkin, Maisa miettii. - Olenhan minä itsekin muuttunut, mutta mielestäni parempaan, suvaitsevaisempaan suuntaan, koska olen asunut muualla.
Kyllä, Maisaan on tarttunut välittömyyttä, jonka huomaavat kauppareissulla tuntemattomatkin: ei ihan peruskuusaalaista käytöstä.
- Pieni hymy ja pilke silmässä ei ole pahitteeksi, se vaan antaa puhtia elämään. Sen huomaa kaupan kassallakin, kun rupeamme puheisiin. Kassarouvistakin on tullut ystäviäni!
Kaipuu Suomeen ei tarkoita, että Maisalla olisi kurjaa Englannissa.
- Minulla on siellä hirveän hyvä olla, olen oikeastaan onnellinen nainen. Ystävämme Artonkin hääpäiväkortissa luki "Onnellisille ihmisille onnellista lauantaita!"
 |
| Suomen-kodissa on muistoja menneiltä vuosilta ja juhlaviikonlopusta. |
