Arvoisat vapunviettäjät
Vapusta on juhlaksi monenlaiselle
juhlijalle. Taas leivoset ilmassa, työn orjat sorron yöstä ja
gaudeamus igitur... Me ylistämme täällä Kettumäellä keväistä
juhlapäivää, ja heti iltapäivän aluksi Kuusankoskitalolla
kokoontuvat vappumarssinsa päätepisteeseen kokoontuneet
sosialidemokraatit. Ylioppilaat ovat tänään Helsingissä
valloittaneet Ullanlinnanmäen – onhan tämä myös ylioppilaiden
juhlaa. Erityisen pontevasti vapunvietosta huolehtivat Tampereen
teekkarit – heidän vappunsa alkoi jo 16.4. Tänään he dippaavat
ensimmäisen vuoden opiskelijansa koskeen ja aloittavat huolellisen
perehtymisen paikalliseen anniskeluliiketoimintaan teekkarilakin
tupsut liehuen. Ja tietenkin vapun taustalta löytyy myös
kristillinen perinne, pyhän Valpurin muistelu. On niitäkin, joille
tämä on työpäivä, ihan omasta halusta töille omistettu. Meidän
taajamamme reunalla oli naapurukset, joista toisen maatilalta käytiin
tehtaassa töissä, ja siinä perheessä vappu oli pyhäpäivä,
vapaapäivä. Naapuri oli maanviljelijä, joka hankki koko eläntonsa
omalta tilalta, ja heillä vappu oli mainio päivä perunankylvöön,
kertoo Eija Linden.
Vapussa on se vaara, että se
pikemminkin erottaa kuin yhdistää.
Sekakuoro Kaiku, joht. Hilkka Norkamo. Kuva: Pentti Nieminen. |
50-luvun lapsi ei aistinut
vappukonsertissa mitään poliittista väriä. Mutta kun tultiin
seuratalolta kotiin päin, torin varrella oli joukko punaisten
lippujen alle kokoontuneita ihmisiä. Äiti ja isä eivät
vastanneet, kun kyseltiin, mikä kulkue siinä oli lähdössä.
Ystäväni asui Kauppatorin laidalla ja näki ikkunasta saman ryhmän.
Hänen isänsä oli aktiivinen sosialidemokraatti, mutta tämäkään
isä ei vastannut, kun tytär kysyi, mikä lippukulkue torin laidalla
kokoilee rivejään. Siellä kokoontuivat SKDL:n marssijat.
Sosialidemokraateilla taas oli oma näyttävä tapansa saapua
juhlaan: osa marssijoista lähti Voikkaalta, osa Kymintehtaalta, osa
keskustasta, ja kulkueet kohtasivat juhlapaikalla. Yksi
juhlapaikoista oli muuten tämä Kettumäki, jonka tanssilavan
tuntumassa vietettiin sosiaalidemokraattien vappuja 50-luvun lopulla
– tämän kertonut Jukka Nyberg muistaa hyvin Nokipojat-ryhmän
esitykset.
Meidän Kuusankoskellamme on koettu
monenlaisia rintamalinjoja, näkymättömiä rajoja, jotka ovat
määränneet, mitä kukin saa tehdä ja mitä ei. Olen kuullut
viimeisen vuoden mittaan hämmästyttäviä tarinoita uskollisuudesta
omaa ryhmää kohtaan. Jos olit E-liikkeen jäsen, niin silloin ei
menty Ympäristön osuuskauppaan - ”ne oli vihollisia”, kuten
pari haastateltavaani kertoi. Jos olit sosialidemokraattisen perheen
lapsi, et ehkä saanut vanhemmilta lupaa mennä partioon. Ymmärsit
vasta aikuisena, miksi et. Oma isoisäni oli näköjään tässä
katsannossa joustava. Hän oli ollut sisällissodassa punakaartissa.
Mutta kun tytär kysyi vähän toisella kymmenellä ollessaan,
saisiko hän mennä pikkulottiin, isänsä oli vastannut: ”No mene,
mutta muista, että sitten pysyt siellä etkä vaihtele puolta.”
Tyttärellä ei ollut hajuakaan, mistä oli puhe.
Vappu 2015. Kuva: Jaakko Melolinna. |
Näkymätön raja on kulkenut myös
yhtiöläisten ja ei-yhtiöläisten välillä. Yhtiön mainiot
sauna-pesutupa-leipomo-rakennukset olivat tietenkin vain yhtiöläisten
käytössä. Muut polkivat pyörillään tai potkuttivat kelkoillaan
näiden palvelulaitosten ohi ehkä kateellisina. Oli sitten niitäkin
ei-yhtiöläisiä, jotka löivät pyykkikorin pyöräntarakkaan ja
polkivat yön pimeydessä sukulaisiin, joilla oli perheenjäseniä
tehtaalla töissä. Näiden kautta yhtiön ulkopuolistenkin pyykki
tuli puhtaaksi yhtiön tarjoamissa tiloissa. Mutta kyllä rajat on
aina tiedetty myös yhtiöläisten välissä. Puistomaalla oli
tarkkaa, minkä tehtävien hoitajat asuivat missäkin taloissa.
Tallinmontussa kasvanut nuorimies ei teknikoksi valmistuttuaan saanut
vuokrata entistä kotimökkiään, koska se oli työntekijäasunto ja
hän taas oli toimihenkilö. Siinähän rintamalinja kulki jo yhden
ihmisen keskeltä. Me vanhat kuusaalaiset muistamme myös hyvin
kielimuurin, rajan joka kulki suomenkielisten ja hurreiksi
haukuttujen ruotsinkielisten välissä.
Kuusankosken puhallinorkesteri, vetopasunisti Seppo Hammar. |
Kuusankoskella on myös puhuttelevia
esimerkkejä siitä, miten urheilussakin on ollut tarkkaa, tuleeko
jalkapallomaali tai pesäpallon juoksu oikeasta vai vasemmasta
jalasta.
60- ja 70-luvulla, nuoruudessani,
alettiin tiedostaa, ja sitä tiedostamista sitten riittikin ihan
kotitarpeiksi. Tiedostettiin, että kaikki ihmiset ovat
tasa-arvoisia, joskin toiset tasa-arvoisempia kuin toiset.
Tiedostettiin taistelulauluin ja liput tanassa. Sieltä asti on
lähtöisin omakin nolouteni käyttää ylioppilaslakkia. Kas kun
70-luvulla ylioppilaiden ei kuulunut erottautua vappumarssilla ikään
kuin työläisten yläpuolelle valkolakillaan. En tosin osallistunut
vappumarsseihin, mutta Tampereella tulivat kaikille selväksi nämä
tyyliseikat. Muutama vuosi myöhemmin yo-lakkeja alkoi näkyä
vappumarssijoiden päässä, koska silloin oli huomattu, että
oikeastaan työväenliikkeen kannatti osoittaa olevansa myös
lukeneiston liike. Tämä on vasta kolmas vappu, jolloin pidän tätä
lakkia numero 2 päässäni. Ensimmäinen kului rikki aikoinaan
poikieni poliisileikeissä.
Monenlaista näkymätöntä rajaa on
piirretty, ja moni on niiden taa suostunut tai ihan linnoittautunut.
Antaahan oma ryhmä turvallisuudentunteen. Ettei vain olisi edelleen
niin, että vappu enemmänkin alleviivaa eroja kuin yhdistää
ihmisiä. Nyt vain rajat kulkevat eri kohdissa ihmisten välillä
kuin ennen. Laiskempikin sosiaalisen median käyttäjä löytää
helposti kuppikuntia, jotka eivät kohtaa toisiaan vaikka
mahdollisuudet vuorovaikutukseen kotikoneelta käsin ovat rajattomat
verrattuna entisiin aikoihin. Netistä ja napakoista voi vielä
nimimerkin takaa huudella mitä sattuu, joten rintamalinjat tulevat
kyllä kaikille selviksi. Vihapuhe puistattaa.
Valto Koski ja Minna Tuukkanen vappumarssilla. Kuva: Raine Martikainen. |
Mikä sitten on meidän kotiseutuun
hurahtaneiden tehtävä tässä rajalinjojen maailmassa? Tietenkin
alleviivata niitä asioita, jotka meitä yhdistävät. Meitä täällä
olijoita yhdistää rakkaus Kuusankoskeen, uskallan väittää. Jos
se nyt joskus näyttäytyy pienenä kapinointina muita taajamia
kohtaan silloin kun koemme itsemme uhatuksi, niin se pikemminkin
lujittaa yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin rapauttaa jotain päätöksin
määrättyä suurkuntameininkiä.
Kotiseuturakkautta ei voi määrätä,
se syntyy itsestään. Se syntyy yhteisestä kielestä, kun ”ajetaa
murhaa lekuu rataskil kakspäällä” tai kutsutaan puolisoa nimellä
”meiän”. Siinä muualta muuttanut sitten ihmettelee, mitä
tarkoittaa lause ”meiän ol yälöysis”. Kotiseuturakkaus syntyy
maisemasta, Kuusankoskella joen, mäkien ja laaksojen – huokojen –
vuorottelusta. Kotiseuturakkaus syntyy rakennuksista – ensi syksynä
rakastumme omaan paikkakuntaamme vielä kiihkeämmin, kun saamme
käsiimme kirjan Kuusankosken rakennusperinnöstä. Rurik Wasastjerna
tarjoilee siinä meille omat talomme ja tehtaamme niin hienoina
luomuksina, etten minä ainakaan ole tätä ennen ymmärtänyt,
kuinka upeassa ympäristössä elämme. Kotiseuturakkaus tulee myös
yhteisestä historiastamme. Tehtaiden synnystä, siitä miten yhtiö
rakensi koko paikkakunnan palveluverkoston, työnteosta ja
traagisistakin yhteenotoista, ennätyksistä maailmanmarkkinoilla ja
siitä surullisesta Suomen ennätyksestä, kun ensimmäisinä
suljimme kokonaisen suurteollisuuslaitoksen. Voitot ja koettelemukset
yhdistävät.
Kotiseuturakkauden helmiä ovat tämä
kotiseututaloksi säästynyt koulu, kotiseutujulkaisu Vellikupin
artikkelit, Kuusankoski-seuran kävelyt, tämän kesän näyttelyt,
jotka valottavat entisyyttämme ja nykyisyyttämme kuvin. Loppukesän
näyttelyn UPM:n kulttuurisäätiön kokoelmista saapuvat teokset
muistuttavat, että olimme sitten johtajia tai sihteereitä, niitä
kadehdittuja paperikoneenhoitajia tai arkkisalin tyttöjä, näiden
jälkeläisiä tai jopa ei-yhtiöläisiä, me tuskin kokoontuisimme
täällä nyt ilman yhtiön olemassaoloa. Kuusaalaisille ei tarvitse
erikseen kertoa, minkä ihmeen yhtiön.
Kaikki tuo yhdistää meitä, kaiken sen muistaminen, mikä meille on on rajattoman yhteistä. Helsingin Sanomien edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo kuvailee elämäkerrassaan Mätämunan muistelmat täsmälleen sen tunteen, jonka itsekin olen kokenut, kun olen päässyt kuuntelemaan ja lukemaan oman kotipaikkakuntani asioista. Heikinheimo tosin puhuu sanskritin oppimisesta, mutta se sopii kotiseutuun ja sen kulttuuriperintöön tutustumiseenkin. Näin Heikinheimo: ”Minulle sen merkitys oli siinä, että tunsin jonkin näkymättömän kanavan avautuvan puolimädässä sielussani paljon syvemmälle kuin aikaisemmin. - - - Siitä tuli sisäisesti parempi olo, - - - herätessä oli virkeämpi olo aivan kuin jotkut kuivuneet juuret olisivat saaneet tehokkaan huuhtelun tai jokin pohjasakka pantu liikkeelle.” Sen voi oman kotiseudun tunteminen aikaansaada. Rajatonta vappua!
Kaikki tuo yhdistää meitä, kaiken sen muistaminen, mikä meille on on rajattoman yhteistä. Helsingin Sanomien edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo kuvailee elämäkerrassaan Mätämunan muistelmat täsmälleen sen tunteen, jonka itsekin olen kokenut, kun olen päässyt kuuntelemaan ja lukemaan oman kotipaikkakuntani asioista. Heikinheimo tosin puhuu sanskritin oppimisesta, mutta se sopii kotiseutuun ja sen kulttuuriperintöön tutustumiseenkin. Näin Heikinheimo: ”Minulle sen merkitys oli siinä, että tunsin jonkin näkymättömän kanavan avautuvan puolimädässä sielussani paljon syvemmälle kuin aikaisemmin. - - - Siitä tuli sisäisesti parempi olo, - - - herätessä oli virkeämpi olo aivan kuin jotkut kuivuneet juuret olisivat saaneet tehokkaan huuhtelun tai jokin pohjasakka pantu liikkeelle.” Sen voi oman kotiseudun tunteminen aikaansaada. Rajatonta vappua!
Vappu 2015. Kuva: Jaakko Melolinna |
Kuva: Raine Martikainen |