perjantai 1. toukokuuta 2015

Rajatonta vappua! - puhe Kuusankoski-seuran Vappusoitossa Kettumäellä 1.5.2015


Vappupuhe

Arvoisat vapunviettäjät

Vapusta on juhlaksi monenlaiselle juhlijalle. Taas leivoset ilmassa, työn orjat sorron yöstä ja gaudeamus igitur... Me ylistämme täällä Kettumäellä keväistä juhlapäivää, ja heti iltapäivän aluksi Kuusankoskitalolla kokoontuvat vappumarssinsa päätepisteeseen kokoontuneet sosialidemokraatit. Ylioppilaat ovat tänään Helsingissä valloittaneet Ullanlinnanmäen – onhan tämä myös ylioppilaiden juhlaa. Erityisen pontevasti vapunvietosta huolehtivat Tampereen teekkarit – heidän vappunsa alkoi jo 16.4. Tänään he dippaavat ensimmäisen vuoden opiskelijansa koskeen ja aloittavat huolellisen perehtymisen paikalliseen anniskeluliiketoimintaan teekkarilakin tupsut liehuen. Ja tietenkin vapun taustalta löytyy myös kristillinen perinne, pyhän Valpurin muistelu. On niitäkin, joille tämä on työpäivä, ihan omasta halusta töille omistettu. Meidän taajamamme reunalla oli naapurukset, joista toisen maatilalta käytiin tehtaassa töissä, ja siinä perheessä vappu oli pyhäpäivä, vapaapäivä. Naapuri oli maanviljelijä, joka hankki koko eläntonsa omalta tilalta, ja heillä vappu oli mainio päivä perunankylvöön, kertoo Eija Linden.

Vapussa on se vaara, että se pikemminkin erottaa kuin yhdistää.

Sekakuoro Kaiku, joht. Hilkka Norkamo. Kuva: Pentti Nieminen.
Oman lapsuuteni vappuaamuina kokoonnuimme Seuratalolle, jossa Kaiku-kuoro kajautteli kevättä käyntiin iloisilla sävelmillä – nyt vappu on, siis veikot laulakaa, niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa. Uutis-Kymi -lehdessä oli vuonna -90 lehtileike vuodelta 1937. Siinä kerrottiin ilmeisesti taustaa Kaiun perinteeksi muodostuneelle vappukonsertille: ”Vapunpäivänä järjestivät Kymintehtaiden suojeluskunta, Lotta Svärd -yhdistyksen Kymintehtaan paikallisosasto ja Kymintehtaan sekakuoro ”Kaiku” yhteisen vapputilaisuuden Kuusankosken Seuratalon puistikossa, joka tilaisuus oli ensimmäinen laatuaan paikkakunnalla”, lehti kirjoitti.

50-luvun lapsi ei aistinut vappukonsertissa mitään poliittista väriä. Mutta kun tultiin seuratalolta kotiin päin, torin varrella oli joukko punaisten lippujen alle kokoontuneita ihmisiä. Äiti ja isä eivät vastanneet, kun kyseltiin, mikä kulkue siinä oli lähdössä. Ystäväni asui Kauppatorin laidalla ja näki ikkunasta saman ryhmän. Hänen isänsä oli aktiivinen sosialidemokraatti, mutta tämäkään isä ei vastannut, kun tytär kysyi, mikä lippukulkue torin laidalla kokoilee rivejään. Siellä kokoontuivat SKDL:n marssijat. Sosialidemokraateilla taas oli oma näyttävä tapansa saapua juhlaan: osa marssijoista lähti Voikkaalta, osa Kymintehtaalta, osa keskustasta, ja kulkueet kohtasivat juhlapaikalla. Yksi juhlapaikoista oli muuten tämä Kettumäki, jonka tanssilavan tuntumassa vietettiin sosiaalidemokraattien vappuja 50-luvun lopulla – tämän kertonut Jukka Nyberg muistaa hyvin Nokipojat-ryhmän esitykset.

Vappu 2015. Kuva: Jaakko Melolinna.
Meidän Kuusankoskellamme on koettu monenlaisia rintamalinjoja, näkymättömiä rajoja, jotka ovat määränneet, mitä kukin saa tehdä ja mitä ei. Olen kuullut viimeisen vuoden mittaan hämmästyttäviä tarinoita uskollisuudesta omaa ryhmää kohtaan. Jos olit E-liikkeen jäsen, niin silloin ei menty Ympäristön osuuskauppaan - ”ne oli vihollisia”, kuten pari haastateltavaani kertoi. Jos olit sosialidemokraattisen perheen lapsi, et ehkä saanut vanhemmilta lupaa mennä partioon. Ymmärsit vasta aikuisena, miksi et. Oma isoisäni oli näköjään tässä katsannossa joustava. Hän oli ollut sisällissodassa punakaartissa. Mutta kun tytär kysyi vähän toisella kymmenellä ollessaan, saisiko hän mennä pikkulottiin, isänsä oli vastannut: ”No mene, mutta muista, että sitten pysyt siellä etkä vaihtele puolta.” Tyttärellä ei ollut hajuakaan, mistä oli puhe.

Näkymätön raja on kulkenut myös yhtiöläisten ja ei-yhtiöläisten välillä. Yhtiön mainiot sauna-pesutupa-leipomo-rakennukset olivat tietenkin vain yhtiöläisten käytössä. Muut polkivat pyörillään tai potkuttivat kelkoillaan näiden palvelulaitosten ohi ehkä kateellisina. Oli sitten niitäkin ei-yhtiöläisiä, jotka löivät pyykkikorin pyöräntarakkaan ja polkivat yön pimeydessä sukulaisiin, joilla oli perheenjäseniä tehtaalla töissä. Näiden kautta yhtiön ulkopuolistenkin pyykki tuli puhtaaksi yhtiön tarjoamissa tiloissa. Mutta kyllä rajat on aina tiedetty myös yhtiöläisten välissä. Puistomaalla oli tarkkaa, minkä tehtävien hoitajat asuivat missäkin taloissa. Tallinmontussa kasvanut nuorimies ei teknikoksi valmistuttuaan saanut vuokrata entistä kotimökkiään, koska se oli työntekijäasunto ja hän taas oli toimihenkilö. Siinähän rintamalinja kulki jo yhden ihmisen keskeltä. Me vanhat kuusaalaiset muistamme myös hyvin kielimuurin, rajan joka kulki suomenkielisten ja hurreiksi haukuttujen ruotsinkielisten välissä.

Kuusankosken puhallinorkesteri, vetopasunisti Seppo Hammar.
Näkymättömiä rajoja on piirretty myös torvien väliin. Kuusankosken useiden puhallinorkesterien jäsenet tietävät, että vaikka Kymintehtaan ja Kuusaan puolen torvisoittokunnat ovat pystyneet yhdistymään nykyiseksi Kuusankosken puhallinorkesteriksi, niin Voikkaan soittokuntaa on turhaan houkuteltu samaan joukkoon. Mutta on sellaisiakin soittajia, jotka eivät ole olleet tietääkseenkään siitä, että toisen orkesterin taustalla ovat sosialidemokraatit, toisen kansandemokraatit. Nämä hirvittävän taiteellisen vimman riivaamat yksilöt ovat reippaasti osallistuneet kaikkien ryhmien musisointiin – koska se on niin hauskaa.

Kuusankoskella on myös puhuttelevia esimerkkejä siitä, miten urheilussakin on ollut tarkkaa, tuleeko jalkapallomaali tai pesäpallon juoksu oikeasta vai vasemmasta jalasta.

60- ja 70-luvulla, nuoruudessani, alettiin tiedostaa, ja sitä tiedostamista sitten riittikin ihan kotitarpeiksi. Tiedostettiin, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, joskin toiset tasa-arvoisempia kuin toiset. Tiedostettiin taistelulauluin ja liput tanassa. Sieltä asti on lähtöisin omakin nolouteni käyttää ylioppilaslakkia. Kas kun 70-luvulla ylioppilaiden ei kuulunut erottautua vappumarssilla ikään kuin työläisten yläpuolelle valkolakillaan. En tosin osallistunut vappumarsseihin, mutta Tampereella tulivat kaikille selväksi nämä tyyliseikat. Muutama vuosi myöhemmin yo-lakkeja alkoi näkyä vappumarssijoiden päässä, koska silloin oli huomattu, että oikeastaan työväenliikkeen kannatti osoittaa olevansa myös lukeneiston liike. Tämä on vasta kolmas vappu, jolloin pidän tätä lakkia numero 2 päässäni. Ensimmäinen kului rikki aikoinaan poikieni poliisileikeissä.

Valto Koski ja Minna Tuukkanen vappumarssilla. Kuva: Raine Martikainen.
Monenlaista näkymätöntä rajaa on piirretty, ja moni on niiden taa suostunut tai ihan linnoittautunut. Antaahan oma ryhmä turvallisuudentunteen. Ettei vain olisi edelleen niin, että vappu enemmänkin alleviivaa eroja kuin yhdistää ihmisiä. Nyt vain rajat kulkevat eri kohdissa ihmisten välillä kuin ennen. Laiskempikin sosiaalisen median käyttäjä löytää helposti kuppikuntia, jotka eivät kohtaa toisiaan vaikka mahdollisuudet vuorovaikutukseen kotikoneelta käsin ovat rajattomat verrattuna entisiin aikoihin. Netistä ja napakoista voi vielä nimimerkin takaa huudella mitä sattuu, joten rintamalinjat tulevat kyllä kaikille selviksi. Vihapuhe puistattaa.

Mikä sitten on meidän kotiseutuun hurahtaneiden tehtävä tässä rajalinjojen maailmassa? Tietenkin alleviivata niitä asioita, jotka meitä yhdistävät. Meitä täällä olijoita yhdistää rakkaus Kuusankoskeen, uskallan väittää. Jos se nyt joskus näyttäytyy pienenä kapinointina muita taajamia kohtaan silloin kun koemme itsemme uhatuksi, niin se pikemminkin lujittaa yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin rapauttaa jotain päätöksin määrättyä suurkuntameininkiä.

Kotiseuturakkautta ei voi määrätä, se syntyy itsestään. Se syntyy yhteisestä kielestä, kun ”ajetaa murhaa lekuu rataskil kakspäällä” tai kutsutaan puolisoa nimellä ”meiän”. Siinä muualta muuttanut sitten ihmettelee, mitä tarkoittaa lause ”meiän ol yälöysis”. Kotiseuturakkaus syntyy maisemasta, Kuusankoskella joen, mäkien ja laaksojen – huokojen – vuorottelusta. Kotiseuturakkaus syntyy rakennuksista – ensi syksynä rakastumme omaan paikkakuntaamme vielä kiihkeämmin, kun saamme käsiimme kirjan Kuusankosken rakennusperinnöstä. Rurik Wasastjerna tarjoilee siinä meille omat talomme ja tehtaamme niin hienoina luomuksina, etten minä ainakaan ole tätä ennen ymmärtänyt, kuinka upeassa ympäristössä elämme. Kotiseuturakkaus tulee myös yhteisestä historiastamme. Tehtaiden synnystä, siitä miten yhtiö rakensi koko paikkakunnan palveluverkoston, työnteosta ja traagisistakin yhteenotoista, ennätyksistä maailmanmarkkinoilla ja siitä surullisesta Suomen ennätyksestä, kun ensimmäisinä suljimme kokonaisen suurteollisuuslaitoksen. Voitot ja koettelemukset yhdistävät.

Kotiseuturakkauden helmiä ovat tämä kotiseututaloksi säästynyt koulu, kotiseutujulkaisu Vellikupin artikkelit, Kuusankoski-seuran kävelyt, tämän kesän näyttelyt, jotka valottavat entisyyttämme ja nykyisyyttämme kuvin. Loppukesän näyttelyn UPM:n kulttuurisäätiön kokoelmista saapuvat teokset muistuttavat, että olimme sitten johtajia tai sihteereitä, niitä kadehdittuja paperikoneenhoitajia tai arkkisalin tyttöjä, näiden jälkeläisiä tai jopa ei-yhtiöläisiä, me tuskin kokoontuisimme täällä nyt ilman yhtiön olemassaoloa. Kuusaalaisille ei tarvitse erikseen kertoa, minkä ihmeen yhtiön.

Kaikki tuo yhdistää meitä, kaiken sen muistaminen, mikä meille on on rajattoman yhteistä. Helsingin Sanomien edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo kuvailee elämäkerrassaan Mätämunan muistelmat täsmälleen sen tunteen, jonka itsekin olen kokenut, kun olen päässyt kuuntelemaan ja lukemaan oman kotipaikkakuntani asioista. Heikinheimo tosin puhuu sanskritin oppimisesta, mutta se sopii kotiseutuun ja sen kulttuuriperintöön tutustumiseenkin. Näin Heikinheimo: ”Minulle sen merkitys oli siinä, että tunsin jonkin näkymättömän kanavan avautuvan puolimädässä sielussani paljon syvemmälle kuin aikaisemmin. - - - Siitä tuli sisäisesti parempi olo, - - - herätessä oli virkeämpi olo aivan kuin jotkut kuivuneet juuret olisivat saaneet tehokkaan huuhtelun tai jokin pohjasakka pantu liikkeelle.” Sen voi oman kotiseudun tunteminen aikaansaada. Rajatonta vappua!

Vappu 2015. Kuva: Jaakko Melolinna
Kuva: Raine Martikainen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kouvolalaista nykymusiikkia

https://soundcloud.com/thiefinger https://soundcloud.com/qualityheadprofile