Satavitoset, vaiettu tuttu juttu

Nostalgiaa, ihastuneita tunnistamisen huudahduksia, käsityöläisen ylpeyttä, salakähmäisyyttä ja kysymysten väistelyä. Nimettömyyttä, ehdottomasti nimettömyyttä, jota yhtiön ulkopuolisen on vaikea ymmärtää kymmeniä vuosia rikosten vanhentumisen jälkeen. Tätä kaikkea saa kokea Kuusankosken Taideruukissa Pato Klubissa, kun kuulee tuotteiden valmistajien juttuja töistä, joita tehtiin Kymiyhtiön tehtailla omiin tarpeisiin työajalla, työnantajan laitteilla ja tavallisesti työnantajan tarvikkeistakin. Niitä sai varastolta koodilla "105".

105-näyttelyn idean antoi Reijo Hasu. Vieressä Amanda Hyökki.

Numero 105 viittaa kustannuslaskennan numerojärjestelmään, jossa jokaisella työllä oli oma kustannuspaikka ja työnumero.
- Se on satavitoist.
Näin oli joku heittänyt vastauksena, kun kysyttiin, mikä työn virallinen numero on, eikä sitä ollut. Koodilause kertoi varastonhoitajalle, että tekeillä on jotain puoliluvatonta, jonka kuitenkin hyväksyivät kaikki pomoporrasta myöten.Tarvekaluja taidettiin tehdäkin eniten juuri herroille, kuten tekijät nimittivät ylempiään esimiehistä tehtaanjohtajaan.

Toiminnassa on tarvittu sanaton sopimus, jossa kaikissa portaissa katsottiin omien töiden tekemistä tai teettämistä työnantajan ajalla läpi sormien. Näyttelyssä on esillä vanhoja työnumerokirjoja, eikä yhdestäkään löydy satavitosta. Kaikki tiesivät ja toimivat salakoodin mukaan, miksi sitten kainostella nytkään, kun tekijät ovat jo eläkkeellä tai kuolleet?

Satavitosen edeltäjiä olivat Soteva-työt, sotakorvausteollisuuteen liittyvät viralliset työt. Ne tulevat ensimmäiseksi mieleen niille, jotka tietävät esim. Myllykosken tehtaan soteva-töistä ja kuulevat nyt vähän samantapaisesta toiminnasta Kuusankoskella.

Galleristi Vesa Parvinen korostaa, että kesänäyttelyn työt ovat UPM:ää edeltävältä ajalta, Kymiyhtiön vuosikymmeniltä. Työt on tehty 1940-luvulta 1980-luvun lopulle ulottuvana aikana.
- Uusin tekele ovat ratakiskoista tehdyt painot, joita on käytetty Sommelossa järjestetyissä voimamieskisoissa vuonna 1992.

 Reijo Hasun oivallus

Näyttelyn isä on kuusankoskelainen Reijo Hasu. Hän se alkoi valistaa Parvista toiminnasta, joka oli Vesalle ihan uutta asiaa. Aluksi galleristia arvelutti lähteä tekemään näyttelyä jostain, mistä ei haluta puhua julkisesti tai omilla nimillä. Hasun puheista Parvinen kuitenkin tajusi, että satavitos-perinne on osa suomalaista tehdaskulttuuria muuallakin kuin Kymiyhtiöllä.
- Kun meistä kerrottiin Ylen sivuilla, oululaiset paperintekijät ottivat yhteyttä ja kertoivat samanlaisista touhuistaan. Kaiken kaikkiaan näyttely tarinoineen on herättänyt valtavan keskustelun somessa työn tekemisestä ja työmoraalista.

105-töistä ei yleensä maksettu rahassa vaan kiitollisuudenvelkana.
- Kiitollisuudenvelkahan ei kuittaannu koskaan kokonaan, vaan aina jäädään jotain velkaa puolin ja toisin, Parvinen analysoi. Toinen käypä taksa oli kossupullo, jolla sai teetettyä yllättävän paljon.

- Joku sanoo satavitosten tekemistä varastamiseksi, Vesa Parvinen miettii. Hän on näyttelyä rakentaessaan pohtinut tiiviisti satavitostöiden luonnetta. Työajan jälkeen oli luvallista mennä työpaikalle tekemään töitään työnantajan koneilla.

- Työntekijät olivat varmasti työnantajastaan ylpeitä, niin varmaan työnantajatkin työntekijöistään. Voi kysyä, miten tilanne on tämän päivän suuryrityksissä. Satavitoin oli mielestäni aikansa työhyvinvointia. Mestari opetti oppipoikaansa puusepänverstassa,  työ tehtiin yhdessä, mestari neuvoi niitä jotka ei osanneet. Joku kysyy "kenen puista?" No selvä, tehtiin sitten yhtiön puista. Kuitenkin sosiaalisuus oli mukana ja opetustyö siinä sivussa myös, Vesa Parvinen sanoo.
 

Satavitosiin tarvittavaa työaikaakaan ei tarvinnut varastaa työnantajalta. Puusepänverstaassa oli töissä 70 ihmistä, eikä työtä ollut kaiken aikaa kaikille. Koneet odottivat ajoittain tyhjinä. Mallipuusepällä ei ollut kaiken aikaa mallia tehtävänä rikoutuneen osan tilalle.
- Olisiko ollut oikein, että puuseppä olisi ottanut fillarin ja lähtenyt kylille? Se olisi ollut luvatonta. Mutta nyt hän pysyi työpaikalla ja kehitti omaa ammattitaitoaan ja kädentaitoaan luppohetkinä. Mikäs sen hienompaa. Kun työt tänä päivänä loppuvat, työntekijät lomautetaan tai irtisanotaan välittömästi.
 

Ylijäämästä patenttikelpoisia tarvikkeita

Töiden laatu on korkeatasoista. Näytteillä on esinettä joka lähtöön huonekaluista keittiövälineisiin, grilleistä taide-esineisiin.
- Huikeaa osaamista. Olen monen kohdalla ihmetellyt, miksei sille ole haettu patenttia, tuollekaan verkonlaskuvälineelle, joka näyttää yksinkertaiselta mutta onkin hieno apuväline talvikalastukseen.

Materiaali on usein jämäkamaa. Ylijääneitä pätkiä, koneesta poistettuja osia, suoranaisia putken- ai laudanpätkiä.
- Noissa käsipainoissa on Voikkaan kuorimolta jääneitä murskaimen osia, jotka jäivät remontissa yli. Näyttävät kivikautisilta mutta toimivat. Tuolla on ihan kuin Kippari-Kallen painonnostotanko, jonka palloina on vesivoimalaitoksen turbiinien laakereiden kuulia. Olen miettinyt, miten se isoisä sai vietyä niitä polkupyörällä tehtaalta...

Näyttelytilan tolpan vierellä on vaaleanpunaisia hauskasti muotoiltuja porsaita. Ne ovat höyrykelloista taivuteltuja, tarpeettomaksi käyneistä putkista saatuja. Moni kuusaalainen ei tiedäkään, että vanhempien kotoa saatu mortteli on hienoa omaa käsityötä.
- Niiden tekemisessä on saatettu käyttää luonnonvoimia avuksi: jää on auttanut muodon saamisessa esineeseen. Näitä katsellessa en kuuntele enää, jos joku sanoo tämmöistä toimintaa vääräksi. Tässä lainaan Hasun Reijoa, joka sanoo: "Jos joku aikoinaan pani yhtiöllä silmät kiinni ja osoitti sormellaan syyllisiä etsien, niin aina osui."

 - Tätä on tehty ja tehdään ympäri Suomea, mutta satavitonen on kuusankoskelainen versio teollisuusperinteen yhdestä ilmiöstä. Tämä on ihmiskunnan historiaa. Reijo Hasulle iso kiitos näyttelystä, galleristi Vesa Parvinen kiteyttää.

Kiitos kuuluu myös Vesa Parvisen isälle Ilkka Parviselle, joka rakensi uutta näyttelytilaa ruokapalkalla, ja näyttelyn rakentamiseen osallistuneelle Pato Klubin toiselle yrittäjälle Amanda Hyökille.