Lassi Kujala seisoo kahden maailman rajalla, lintujen ja ihmisten. Kuviensa, tekstiensä ja tarinoidensa kautta hän on linkki, tulkki tai lähettiläs, joka haluaa kertoa ihmisille ympärillämme olevasta toisten elollisten maailmasta. Hänellä on siinä taka-ajatus, siitä tuonnempana. Luontokuvaaja Kujala tekee meidän puolestamme sen, mitä itse emme viitsi.
- Eihän sinne metsänlaidalle poteroon kaikki voi mennä päiväkausiksi makaamaan. Minä voin. Järkevä ihminen istuu kotisohvalla ja katsoo koneelta, kun yksi rajatapaus esittelee nähtävät koneella, Lassi Kujala selvittää.
Ensin koukataan nollapisteen kautta. Zero-point sijaitsee Naukiossa, jossa nelivuotias pikku Lassi ihmetteli lapsuuskodin pihalla aikuisten arpomista.
- Kettumäen metsästä tuli iso petolintu. Katselin ylilentoa ja kuuntelin, kun aikuisväestö esitti arvauksiaan. Yksi sanoi kanahaukka, toinen hiirihaukka, kolmas jotain muuta. Tajusin jo silloin, että eihän se voi olla kuin korkeintaan yksi noista vaihtoehdoista, kenties ei mikään. Minulle valkeni, että tunnistus oli hankala asia ja että aikuisväestö oli pihalla, Lassi kertoo ensimmäisestä lintuihin liittyvästä muistikuvastaan ja ihmettelee samalla, että pihan hienot männyt ovat saaneet jäädä pystyyn - Kuusaalla!
Laji jäi selvittämättä, mutta aihe alkoi kiinnostaa uudelleen, kun Lassi oli 12 vuoden ikäinen. Hän paineli kirjastoon. - Kuusaan kirjasto on avainasemassa tässä koko hommassa. Alan kirjoja ei ollut hirveästi mutta joitakin oli. Ne kaikki piti tietenkin lukea. Jos haluat tietää jotain vapaahtoisesti ja mielenkiinnosta, omaksuminen on nopeaa. Samalla kun lukee, asia painuu kovalevylle.
Viisi kuusi vuotta harrastus jatkui aktiivisena. Lassi otti asioista selvää lintukirjoista, piirsi lintujen kuvia ja lisäsi niihin selostuksensa. Hänellä on tallella iso nippu havaintokirjojaan.
Ensimmäisen linturetken aika tuli, kun Lassi oli opiskellut asiaa muutaman päivän kirjoista. - Muistan tunteen: nyt on opeteltu linnut, nyt mennään ovesta ulos, nyt alkaa eka linturetki. Painelin Tolppalankujalle, ja ensimmäinen lintuhavaintoni oli kivitasku. Kiva laji muuten. Sama eka havainto kuin iittiläisellä Lasse J. Laineella. Panin tuntomerkit ylös: pyrstössä tumma T-kuviointi, valkea yläperä - niiden perusteella tunnistin linnun kirjasta.
Havaintojen tekoa ei opettanut Lassille kukaan. Perhe asui muutaman vuoden 60-luvun alussa Tähtikadulla ja muutti sieltä Mäkikylään Palolantielle, ja kavereita kyllä oli. Työläisympäristössä hän leikki muiden kanssa ihan muita asioita eikä vahingossakaan kertonut kavereille harrastavansa lintuja.
- Turpaanhan siinä olisi tullut tietenkin. Olisin ollut erilainen, "mikäs toi nyt on olevinaan". Piti sulautua porukkaan, pelata kaksilla korteilla. Neljäntoista ikäisenä ajauduin väärille urille. Siihen aikaan lintujen ammuskelu ja metsästys oli joidenkin ihmisryhmien keskeinen luontoharrastusmuoto, Lassi kuvailee hauskalla virkakielityylillään.
Muistellaan hetki Tähtikadun vaahteroita, Tolppalan taloa ja sen piharakennuksessa ollutta suutarinverstasta. Lassi kuvailee, kuinka poikalauma juoksi pihojen läpi, koska tontit eivät olleet samalla tavalla rajattuja kuin nykyisin tyyliin "tää on meiän piha" .
- Kaikki oli leikkikenttää.
Vuoden verran nuori Kujala pyöri porukassa, joka harrasti linnunmunien keruuta ja linnunpesien rikkomista. Melkunmäen ja Keskuslaitoksen alueen kaatopaikoilla räiskittävää riitti. Vanhemmilla pojilla oli jopa haulikoita. Varikset saivat kyytiä, mutta pojat olivat joskus itsekin vaarassa. Kuten silloin, kun kaksi kaveria kinasteli haulikosta ja repi sitä itselleen niin, että Lassi tajusi piipun osoittavan itseään. Hän väisti, ja kohta ase laukesikin.
- Tällaista älyttömyyttä. Jäin siitä porukasta, ja taas Kuusaan kirjasto astui kuvaan. Luin alan kirjat, ja myöhemmin kun televisioon tuli luonto-ohjelmia, minulle kaikki oli jo tuttua 60-luvun mustavalkokuvin kuvitetuista kirjoista. Ne olivat eurooppalaista käännöskirjallisuutta, paljon meitä edellä. Täällä tapeltiin haulikoista ja kaivettiin nenää, kun siellä jo ymmärrettiin asioita.
Kotona kyllä tiedettiin pojan ammuskeluista, mutta siihen ei puututtu, asia tuntui vanhempien mielestä kuuluvan senikäisten toimenkuvaan. Pelastus oikealle tielle tuli kirjastosta. Luontoaiheiden hyllyillä oli kyllä kirjoja muttei ruuhkaa niiden vaiheilla. Kujala muistelee ihaillen yhtä suomalaistakin teosta, kahtenatoista vihkosena toimitettua Pohjolan linnut värikuvina -teosta, jota myöhemmin sai kahtena nidottuna kirjana.
- Harmi, etten omista tätä teosta. Kirjaa voi vieläkin löytää antikvariaateista, mutta en ole toistaiseksi onnistunut saamaan sitä itselleni. Haku on päällä, Kujala kertoo.
Tuohon aikaan lintukirjat pursusivat faktoja lajista, sen käyttäytymisestä ja pesimäympäristöstä - toisin kuin nykyään, jolloin esitellään lähinnä lintujen ulkonäköä.
- Ei nykyään voisi sellaista kirjaa tehdäkään, niillä tuntimäärillä, sillä porukalla ja innostuksella, ikään kuin vapaaehtoistyönä. Opiskelijat ja opettajat tutkivat lajeja koko kesän, selvittivät kaiken. Nykyään siten tehty kirja maksaisi kymppitonnin kappale, tuntipalkat ovat nyt niin isot, Kujala väittää.
Kujala hehkuttaa kirjojen tietorikkautta. Niissä kerrottiin uhanalaisista lajeista, ihmisen vaikutuksesta ja kantojen muutoksessa.
- Niitä lukiessa minulle valkeni noin viisitoistavuotiaana, että rastaiden ammuskelu ilmakiväärillä ja lintujen pesien hävittäminen oli typeryyden tiivistymä, ja että minun tulisi kehittää toimintaani toiseen suuntaan. Aikuisväestön taholta ei tullut mitään ohjetta, neuvot oli kaivettava itse. Samoista kirjoista selvisivät myös ihmisen haitallisen toimet luonnossa. Biisoneita ammuttiin junasta kansanhuvina. Maailman runsaslukuisin lintu muuttokyyhky ylimetsästettiin sukupuuttoon. Ihminen vei eristetyille saarille kotieläimiään, jotka tuhosivat villieläimiä.
Utelen Lassin "aikuisväestöstä". Hän on perheen ainoa lapsi. Aikuisilla ei ollut omaa luontosuhdetta.
- Minä olin erikoisuus, joka itse itseäni komentaen aloin hommaa hoitamaan. Kun käytiin isän kanssa retkillä, minä se selitin, mitä tapahtuu. Isä oli valtavan kiinnostunut ja mielissään, kun häntä lapsena kiinnostaneisiin asioihin tuli selko.
Lapsuuden kaveripiiristä joku soittelee vieläkin Lassille lintuhavainnoistaan. Oli nähty Koski Tl:ssa kattohaikara risu suussa. Pesiminen mielessäkö?
- Siellä saattoi olla kattohaikara-kihlapari, joka harjoittelee hommaa ja virettä on yllä. Tai sitten vain kunnostellaan vanhaa pesää. Nyt ilmeisesti pari on yrittänyt pesintää, mutta onkohan varmistusta vieläkään tullut.
Tärkeintä on intohimo
Matkalla kesämökilleen Lassi Kujala osoittelee tuttuja maisemiaan. Tuolla on ollut helmipöllöreviiri, joka näkyi Lassin ja Heikki Jokiniemen yhteisessä elokuvassa, tuolla kuivattu Kollinsuo.
- Kollinsuo tuhottiin kolmen käyttäjäryhmän takia. Osa halusi lisää peltoalaa, osa lisää metsäalaa, osa ilmeisesti kalastella. Tosin kala-alueenkin vesitalous muuttui, kun suo kuivattiin. Kollinlahdella ei voi kesällä soutaa, airot tarttuvat rehevään vihreään massaan, jota syntyy pellolta valuvasta tavarasta. Kollinsuon kuivatus oli minusta suurin ekokatastrofi, mikä Kuusaalla on tehty. Siinä menetettiin valtavan hyvä kosteikkoalue: suo, suuri suolampi, monipuolinen linnusto. Nykyään se ei olisi enää mahdollista, mutta MERA-ohjelman jälkeisinä vuosina saatettiin tällaista tehdä, jopa vielä 70-80 -lukujen vaihteessa, Kujala päivittelee.
Soiden ennallistaminen, jota Kymenlaaksossakin yritetään, ei vakuuta Kujalaa.
- Se on liian pienimuotoista, lähinnä tiedotusvälineitä kiinnostavaa. Ennallistoimien pitäisi olla satakertaisia, jotta niillä saataisiin tuloksia. Sama koskee metsiensuojelua. Repovedelläkin menee pari- kolmesataa vuotta tällä tahdilla ennen kuin alue on taas luonnontilassa. Yleensäkin metsäalojen rauhoitus kyntää syvällä, alat ovat ihan liian pieniä, vain jopa puolen hehtaarin kokoisia.
Kesämökki on lintupaikka. Ruovikossa pesii kaulushaikara, sen vieressä ruskosuohaukka, pihapöntössä on ollut lehtopöllö. Ainakin kaksi kuhankeittäjäparia pesii tontin tuntumassa.- Nyt huoli on suuri, vielä en ole tänä kesänä kuullut niiden ääntä. Olisiko kolea keli viivyttänyt... Jaalan vankka kuhankeittäjäkanta on taantunut. Se on trooppiselta vaikuttava keltainen laji - kouraisee vähän, että tulevatko viimekesäiset parit ollenkaan.
Myös vesilinnut ovat vähentyneet koko Euroopassa, Pyhäjärvelläkin.
- Kollinlahden lokkiyhdyskunta on kadonnut. Samoin on käynyt Tommolanluhdalla, jossa vielä 90-luvulla pesi naurulokkien lisäksi kerran jopa mustatiira. Silkkiuikkujen pesiä saattoi löytää tuolta rehevältä luhdalta pieninä yhdyskuntina siten, että lähekkäin oli viisi kuusi pesää. Punasotkia tällä luhdalla pesi useita pareja. Nyt paikka on täysin autioitunut. Ainoa elävä suuri naurulokkiyhdyskunta on enää Pilkanmaan venelaitureiden luona. Takavuosina saattoi muuttoaikana nähdä toistasataa punasotkaa Lintukymin suulla. Nyt määrät ovat vähentyneet, näin on käynyt kaikkialla. Metsästettävistä vesilinnuista moni on todettu Euroopassa vaarantuneiksi. Niiden joukossa ovat mm. juuri punasotka ja haapana - ennen kovin yleinen laji myös Pyhäjärvellä. Haahkakannat ovat romahtaneet, haahka on kohta uhanalainen laji, Kujala luettelee.
Lassi pyörittelee päätään ongelman ratkaisuehdotuksille.
- Eräät tahot sanovat, että haahkojen dramaattiseen romahdukseen syyllinen on merikotka, jonka kantoja on ryhdyttävä sääntelemään, jotta haahkat saadaan takaisin. Tämä vaatisi puolueetonta asiantuntijatutkimusta, jotta syyt ja seuraukset saadaan järjestykseen. Luonnossa on aika monta liikkuvaa osaa, ja kaikki riippuu kaikesta. Merikotka oli katoamassa, se elpyi vain ympäristömyrkkyjen käytön lopettamisen johdosta sekä sen jälkeisten tehokkaiden suojelutoimien ansiosta. Luonto etsii oman tasapainonsa, ei siihen monessakaan tapauksessa ihmisen säätelyä tarvita, Kujala painottaa.
Pyhäjärven rannalla pyöröhirsimökin pihapiiristä näkee, että isäntä on lintumies. Pönttöjä on puissa eri kokoisia, eri korkeuksilla. Telkänpöntöstä on hauska tarina muutaman vuoden takaa:
- Tuossa pöntössä oli vuonna 2009 kuusi lehtopöllön poikasta. Kun telkkä palaa muuttomatkalta ja menee pönttöön ensimmäistä kertaa, se ei tiedä, onko siellä joku jo. Sinä keväänä en vielä tiennyt, oliko lehtopöllö pöntössä vai ei. En halunnut mennä katsomaan, jotta se ei häiriintyisi. Istuin kuistilla ja näin, miten telkkänaaras meni muks sisään, sitten sieltä kuului jytinää ja räpistelyä, ja sitten telkkä heitettiin ulos. Se oli kuin piirretyissä kuvissa. Samalla selvisi sekin, kuka pöntössä nyt määräilee, Kujala nauraa.
Ihmisen toimet näkyvät lintujen käytöksessä monella tapaa. Vielä nelisenkymmentä vuotta sitten joutsenen pakoetäisyydet olivat satoja metrejä, nyttemmin vain kymmenesosa aiemmasta. Tämä on merkki siitä, että Suomessa noudatetaan lakia eikä juurikaan hätyytellä laulujoutsenia.Joutsenet muuttavat vain lyhyen matkaa eivätkä juurikaan kohtaa vihamielisiä ihmisiä.
Kurki on ollut Lassi Kujalan ykköslintu aina. Pitkänmatkanmuuttajana matkallaan läpi Euroopan aina Pohjois-Afrikkaan se kohtaa monenlaisia kulttuureita, ei aina ystävällismielisiä. Siksi se on pysynyt arempana kuin joutsen.
- Arvioin 80-luvulla kurkien tilanteen väärin. Kurkikanta ei lähtenyt alaspäin vaan ylöspäin. Kurjet oppivat hakemaan ravinnon heinämailta ja pelloilta. Ne oppivat pesimään ruovikkolahdilla ja muissa ympäristöissä, jotka sinänsä eivät tarjoa ravintoa. Mutta kun siinä on pellot lähellä, niin ruovikkolahti ja pelto yhdessä riittävät. Kurkia on nyt enemmän kuin koskaan.
Samalla kurjen pakoetäisyys on muuttunut. Kujala puhuu alle 60 metrin kurjista, jotka sietävät ihmistä tai ainakin autoa niinkin lähellä.
- Silloin se on lähellä, ei tietysti millään pokkarikameralla saa kuvattua mutta Kuvaajan mielestä se on lähellä, Lassi täsmentää.
Mökin lasiterassilta on kiva katsella, kuinka Pyhäjärvi möyryää vaahtopäisenä alkukesän oudoissa kovissa tuulissa. Punarinta pomppii kivijalan kulmalle pesäänsä, jonka se on perustanut uuteen paikkaan tutun pesäpuun kaaduttua. Lassi Kujalan elämän kertaamisessa ollaan siinä kohtaa, että lintuharrastukseen on tullut tauko. Koulut piti käydä, työelämä alkoi, oli avioliiton ja kodin perustamisen aika. Mies selittää kryptisesti:
- Elämä muodostuu perussektoreista ja jossain vaiheessa huomaat, että jokin perussektori ei ole sun juttu ollenkaan. Perusratkaisut, joita 99 % ihmisistä tekee luontevasti, osoittautuivat minulle ongelmallisiksi.
- Siis mistäs nyt mahdetaan puhua?
- Olin naimisissa viisi vuotta ja sitten kävi selväksi, että se oli liian vaativa tehtävä minulle. Joskus on pakko tunnustaa, että joku juttu ei ole sun alaa, sä et ole tossa hyvä. Onhan ero aina tragedia. Mutta minulle alkoi pikku hiljaa valjeta, että intohimo kohdistuu johonkin muuhun. Oli sadan neliön rivitalo ja kaksi autoa, raha ei ollut ongelma, kaikkea oli mutta minulla ei ollut kivaa.
Yllättävän avointa tilitystä mieheltä, jonka suusta on kuultu tähän asti lähinnä kuvausta linnuista ja luonnonsuojelusta. Lassi Kujala tiivistää.
- Minusta elämä on ainutlaatuinen reissu ja se pitää käyttää johonkin, mihin ihmisellä on intohimo. Kun sain ensimmäisen kamerani, tiesin että tämä on se juttu, tästä se lähtee. Työelämä UPM:llä tietysti haittasi jonkin verran harrastustani.
Onni potkaisi potkujen muodossa
Varovaisuus pelasti Kujalan taloushuolilta. Hänellä ei mielestään ole lainkaan yrittäjähenkeä eikä riskinottokykyä, joten ammattimaiseksi kuvaajaksi hän ei uskaltanut lähteä. Moni lähti ja kituuttaa nyt digiaikaan talousvaikeuksissa, kun kuvien hinnat ovat romahtaneet. Nuorena, kun energiaa oli noin neljä kertaa enemmän, jaksoi työpäivän lisäksi lähteä vielä kuvauskeikoille. Kujala pysyi yhtiöllä, mutta ei työaikakaan aina linturetkiä estänyt, jos riittävän harvinainen tilanne oli päällä.
Huuhkajaa jäniksen kimpussa lähdettiin kuvaamaan kesken töiden, ja sitä rataa.
Mutta sitten Lassi Kujalaa potkaisi onni. Hän tosiaan pitää itseään onnekkaana tilanteessa, jolloin vuonna 2006 Voikkaan tehdas lakkautettiin ja Kuusaanniemestä vähennettiin kaikki 40-luvulla syntyneet, 450 henkeä.
- En olisi ikinä pystynyt tekemään lähtöpäätöstä. Kenkää tuli, ja minulla meni kaksi vuorokautta tajuta, että se oli minulle lottovoitto. Kohta olen lähes kymmenen vuotta saanut tehdä luontokuvausta oikeasti koko ajan, mikä oli alun perinkin tavoitteeni. Nyt 30 vuoden työrupeaman jälkeen perustuoimeentulokin on turvattu.
Kujalalla ei ole aikatauluja, vaikka hän kokopäiväisesti kuvausta harrastaakin. Hän ei tee sitoumuksia, ei lupaa suorittaa mitään tiettyyn päivämäärään mennessä. Mies tekee mitä itse haluaa.
- Nyt vasta tajuan, mitä on todellinen vapaus. Jokainen projekti, minkä itselleni asetan, on vapaaehtoista. Ei ole mitään ulkopuolisia paineita, on vain oma intohimo ja lähes rajaton ajankäyttö. Eikä siihen juuri muuta mahdu, luontokuvaaja Lassi Kujala hehkuttaa.
 |
| Kalasääski etsii saalista. |
- Nykyinen avioliittoni, joka on kestänyt jo 23 vuotta, perustuu juuri siihen, että ajankäyttö on sovittu heti alkuun. Omia lapsia minulla ei ole, mutta vaimoni Tuulan tyttären kaksi lasta ovat meillä välillä hoidossa, ja silloin he kyllä kivasti katkaisevat omat ajankäyttösuunnitelmani. Niiden kanssa on kyllä tullut telmittyä, ja nehän vie ajan aina sataprosenttisesti. Lasten kanssa ei riitä, että olet niinku vähän, vaan olet tehokkaasti koko ajan. Jos 30 sekuntia katsot muualle, tulee huomautus, Lassi naureskelee lämpimästi uutta elämänaluettaan.
Vakavasti puhuen, Lassi Kujalan ajankäyttö? Mies sanoo, ettei sillä ole paljonkaan tekemistä normaalin ihmisen päivärytmin kanssa. Iso osa päivästä menee kuvaamiseen, kuvantuotannon valmisteluun, muistiinpanojen tekoon, kirjalliseen toimintaan, kuvien arkistointiin ja valmistukseen.
- Kun tulen keikalta, minulla on tapana valmistaa kuvat heti. Jos kuvaan neljä tuntia, vähintään sama aika menee kuvatöihin koneella. Poimin päivän tärkeimmät kuvat, teen niistä neljää eri kokoa ja sijoitan kansioihin, vien sivuille lajikohtaisesti.
Sellaista vuodenaikaa ei ole, että Lassi Kujala jättäisi luontokuvauksen sikseen. Viime talvena pääroolissa olivat saukot. Lintujen muuton seuranta on ohi ja pöntöt on viety maastoon. Rengastajien mukana on ollut mukava roikkkua pöllömetsissä, ja tiedossa on päiväpetolintujenkin rengastuksia.
- Seurailen tuulihaukkaparia yhdessä kivassa paikassa. Pesä sijaitsee kahden tien risteyksessä, ja linnut ovat tottuneet autoihin ja ihmisiin. Tuulihaukkojen perinteinen pesäpaikka, heinäladot, ovat romahtamassa kun heinät säilötään isoissa muovikuplissa pellonlaidalla.
Tähtäimessä luonnon arvostuksen lisääminen
Luontokuvaaja Kujalan puhelimen taustakuva on jännä, kaksi siipeä pystyasennossa.
- Töyhtöhyypän siivet. Kahlaajilla on tapana nostaa ennen lentoonlähtöä siivet ylös pariksi kolmeksi sekunniksi. Ne verryttelevät, ettei tule revähdyksiä. Soidinaikana eräät kahlaajat kuten rantasipi saattavat nostaa vain toisen siiven, vaikka silloin kun kaksi urosta tappelee keskenään. Ne uhkailevat.
Lassi Kujalaa kiinnostaa erityisesti lintujen käyttäytyminen, ja sen pitää näkyä myös kuvassa. Lintu istuu oksalla tai lintu lentää matkalentoa -tyyppinen kuva on hänestä tylsä.
- Nykyään näkee paljon kuvia, joissa syvällisempi tietämys linnusta puuttuu kokonaan, todetaan vaan että "kato kiva lintu". Se on aika pintapuolinen kosketus lintumaailmaan.
 |
| Kalasääski kalastaa. |
- Suomi on pieni kielialue, kirjan levikki on pieni, ponnistus on hirveä, ja kirja tavoittaa vain sen väestönosan, joka jo muutenkin on orientoitunut asialle.
Some ja Kouvolan Sanomat ovat nykyisin Lassi Kujalan mediat, joiden kautta hän haluaa sanomaansa viestittää.
http://lassikujala.1g.fi/kuvat/ -sivuille hän kerää omaa arkistoaan muidenkin katseltavaksi. Facebookin käyttäjiä hän hemmottelee lähes päivttäin uusilla lintuhavainnoilla: kuva ja teksti lisäävät lukijan tietomäärää, kun yksi myllää ison osan ajastaan luonnossa.
Mutta mihin Kujala sitten pyrkii, jos hän kerran haluaa maksimoida viestinsä vastaanoton?
- Luonnonsuojelumyönteisyyden lisääntymiseen. Ympäristöarvojen ymmärtämisen lisääntymiseen. Että yhä useampi tajuaisi. Demokratiakin toimii raa'alla matematiikalla, sehän nyt vaaleissakin nähtiin.
Kujalalla on kivempaa
Kun takana on jo kymmeniä vuosia kuvaamista, varhaisimpiin kokemuksiin kuuluu myös vanhan kaluston kanssa pelaaminen.
- Ensin kuvasin muutaman vuoden mustavalkofilmillä ja sitten lähes 20 vuotta diafilmille. Sitten tuli suuri murros, digiaika. Mennyt oli mennyttä, ja periaatteessa kuvasin kaiken uudelleen digiaikana. Koskaan en kaipaa takaisin filminhuuruisia alkuvuosia, ne oli hirvittäviä aikoja. Tänä päivänä kuvataan asioita, joita ennen ei edes voinut kuvata. Ennen objektiivit tarkennettiin kaikki käsin, nyt sen tekee automatiikka tarkemmin ja nopeammin, kuvanvakaaja varmistaa tärähtämättömät kuvat pitkilläkin valotusajoilla. Ennen jos näit iltahämärissä pellon laidalla vaikka kuinka erikoisen otuksen, niin katselit vaan, koska ei silloin voinut mitään liikettä pysäyttää, filmille jäi pelkkä viiru. Tänä päivänä kohde voidaan kuvata. Käsien ulottuvilla on nyt uskomattomia mahdollisuuksia verrattuna vanhaan.
 |
| Sääksi sai saaliin. |
- Kun nykykuvaaja astuu tähän kuvauksen maailmaan ikään kuin valmiiseen pöytään, ei hänellä ole filmiaikaa eli silloista omaa yksityistä helvettiä taustalla. Minulla on kivempaa kuin heillä, koska minulla on kokemus, jota vasten nykyvälineiden käyttö on yhtä juhlaa. Minulla on ihan h-vetin kivaa, kun tiedän, että tämäkin paikka olisi jäänyt tekemättä vanhoilla välineillä, Kujala nauraa kihertää.
Uusi tekniikka on tuonut enemmän mahdollisuuksia kuvata yhä vaikeammissa olosuhteissa. Mutta ei nuorten miesten kiukuttelu ole silti loppunut, ihminen kiukuttelee aina, nämä valmiiseen pöytään tulleetkin. Loppujen lopuksi luontokuvauksessa kysytään kuitenkin tekniikasta riippumattomia tekijöitä. Yksittäisen kuvan, onnenkantamoisen, voi saada kuka vaan vahingossa. Mutta kuvatuotanto vaatii tietyt asiat.
- Pitää olla hitonmoinen innostus pohjalla. Sitten pitää olla ajankäyttömahdollisuus. Jos nämä kaksi ovat kunnossa, sitten vasta ruvetaan höpöttämään kameroista ja tekniikoista.Moni lahjakaskin kuvaaja jää ulkopuolelle näiden kahden peruselementin puuttuessa. Jos nämä kaksi ovat kunnossa, niin vasta sitten pitäisi ruveta puhumaankameroista ja tekniikoista. Netti on täynnä pulinaa joten kyllä tätä puhetta näyttää piisaavan ilman näitä perusresurssejakin.
Tekniikan kanssa päätyy kyllä sitten kierteeseen. Kameroita pitää vaihtaa kahden kolmen vuoden välein, koska tekniikka tuo koko ajan uusia mahdollisuuksia.
- Kamerat ovat pikku juttu, optiikka maksaa. Jostain raavit sen 20-30 tonnia - autostahan se otetaan, hankitaan vanhempi auto ja erotuksella ostetaan uusi putki.
Töitä ja kiitoksia
Kymen läänin taidepalkinto vuonna 1991 oli taitekohta Kujalan elämässä. Rahalla hän osti ensimmäisen tietokoneensa.
- Olin aina pitänyt päiväkirjaa, mutta käsin kirjoitetut jäivät tavallisesti kesken ja ne olivat vaikealukuisia. Harmittaa. Mutta tietokoneen ostettuani olen pitänyt joka päivä lokia. Vuodessa tulee ehkä 500 Wordin sivua 12 pikselin koolla aiheena linnut ja kuvaus.Viimeisiltä 7-8 vuodelta siellä on myös kuvia.
Nyt haastattelija alkaa hermostua. Tuollainen tietomäärä tallennettuna pelkästään päiväkirjanpitäjän omaksi iloksi! Kujala kuitenkin rauhoittelee: Facebook-päivityksissä ovat nykyisin muidenkin nähtävissä luonnosta kerätyt tietopaketit. Omaan arkistoon säästetään kuitenkin tuntemukset ja henkilökohtaiset ajatukset, nenänkaivuujuttuja ei siellä julkisteta.
Nyt päästiinkin huomionosoituksiin, joita Kujalalle on sadellut, aiheellisesti. Läänin taidepalkintoa seurasi Pro Kuusankoski -mitali 1992. Vuonna 1999 tuli Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiön tunnustuspalkinto, 2003 Suomen luonnonvalokuvaajien ympäristöpalkinto Repoveden kansallispuiston perustamiseen johtaneista toimista Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin puheenjohtajana ja luontokuvaajana. Suomen luonnonsuojeluliiton kultainen ansiomerkki ropsahti vuonna 2009.
Palkinnot eivät tule tyhjästä. Mies on ehtinyt piilokojuistaan myös monenlaiseen yhteisöjen vaikuttamiseen mukaan. Hän on ollut Suomen luonnonvalokuvaajat ry:n jäsenenä vuodesta -82 ja sen hallituksen jäsenenä kaksi nelivuotiskautta. Tässä tehtävässä hän mm. esti Hannu Hautalan erottamisen luonnonvalokuvaajista. Erottamista esittävät olivat tuohtuneet siitä, että Hautalan kuvaan pöntöstä lähtevistä telkänpojista oli kirjapainossa manipuloitu muutama poikanen lisää Hautalan suostumuksella - kertomatta katsojalle, mitä oli tehty. Kujala oli ainoana pitänyt Hautalan puolia, saanut keskustelun keskeytettyä ruokatunnin ajaksi, ja kylläisinä hallituksen jäsenet olivat ottaneet järjen käteen. Sentään Hannu Hautala kyseessä!Kirjoja Kujala on tehnyt useita silloin kun ei mitään someja ollut kirjan kanssa kilpailemassa. Kurki ilmestyi 1989, Repovesi 2003. Kujala kuvasi vuonna 2003 ilmestyneen Kuusankosken kirkko -teoksen kuvat ja osallistui Suomen luonnonvalokuvaajien yhteisteokseen Valon kertomaa vuonna -99.
Jossain vaiheessa Lassi Kujala innostui elokuvaamisesta. Heikki Jokiniemen J-filmin kanssa syntyivät elokuvat Kurki vuonna -89, Petolinnut metsätalouden puristuksessa -90, Tikkametsä -91 ja Elävä metsä -92, 23 minuutin filmejä kaikki. Niitä levitettiin ympäri maailmaa.
- Jossain vaiheessa päädyin kuitenkin siihen, että still-kuvat ovat minun juttu. Elokuva vaatii liikaa väkeä, on työlästä ja kallista.
Lintu- ja luontoaiheisia lehtijuttuja alkoi syntyä vuonna -82, ja nyt niitä on toistasataa. Lehtijuttujen tehoon Kujala uskoo edelleen. Kun aamun aviisista hyppää pyytämättä ja yllätyksenä silmille puhutteleva luontokuva ja siihen liittyvä kiinnostava tarina, sen katsoo sekin, joka ei kirjastosta lähde luontokirjoja lainaamaan.
Lassi Kujala on saanut lukuisia palkintoja töistään mutta toiminut itsekin tuomarina kilpailuissa. Nyt hän toimii - jo kolmatta kertaa - Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin puheenjohtajana. Piirin näyttävin yleisötapahtuma on ollut jo 15 vuotta syksyinen luontokuvailta. Se on vetänyt vuosi vuodelta lisää väkeä. Viime syksynä kaikki mahtuivat tuoleille istumaan, kun tilaisuus oli siirretty Voikkaa-salista Kuusaa-saliin. Kujala on kutsunut tilaisuuksiin luontokuvaajia läheltä ja naapurimaakunnistakin, ja viime vuosina luontokuvailloissa on esitetty Vuoden luontokuvakilpailun tulokset ja julkistamistilaisuuden nauhoitettu versio.
Kujala ei juurikaan välitä enää osallistua kilpailuihin. Kansainväliset kilpailut toisivat suuria rahapalkintoja, mutta niitä varjostavat jatkuvat huijausyritykset.
- Tuomareiden ammattitaidon pitää olla huippuluokkaa, muuten huijaus menee läpi. Mahdollisuus sääntöjen vastaiseen toimintaan ennen valotusta ja sen jälkeen on liian houkuttelevaa. Raha ja maine ovat kiehtovaa tavoiteltavaa, silloin otetaan käyttöön äärimmäiset keinot - ihan kuin urheilussa. Minulle luontokuvien esittäminen laajalle yleisölle on parempi tapa hankkia myönteisyyttä luontoa kohtaan kuin kilpailut, Kujala selvittää.
Valokuvanäyttelyitä Kujala ei enää myöskään lupaa kovin helpolla järjestää.
- Pelkkä itsenäinen näyttely harvoin johtaa mihinkään. Se on usein turhauttavaa, se maksaa, se teettää aika paljon työtä. Minulla on autotalli täynnä näyttelykuvia jo nyt, kohta heivaan niitä kaatopaikalle. Näyttely on huono idea, se ei sovi minulle eikä se sovi mun autotalliin.
Repovesi kruununjalokivenä
Varsinainen ympäristöteko Kujalalta ja luonnonsuojelupiiriltä on ollut Repoveden kansallispuiston perustaminen. Monihan siitä mielellään ottaa kunniaa, mutta Lassi Kujala on ollut prosessin ytimessä. Hänet valittiin vuonna -99 toisen kerran Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin puheenjohtajaksi, ja hän alkoi miettiä näkyvää teemaa yhdistyksen ajettavaksi
- Olin käynyt Repovedellä kuvausharrastukseni alusta asti, vuodesta -80. Alueen voimaperäiset hakkuut ja kohtalo surettivat ja toivat suuren voimattomuuden tunnun. Repoveden suojelu oli tyssännyt monet kerrat paikalliseen vastustukseen.
- Hetkinen, paikalliseen vastustukseen?
- Niin. Valkealan kunnan päättäjät ja virkamiehet vastustivat suojelua. UPM suurimpana maanomistajana ei lämmennyt asialle. Valkealan kunnanjohtaja Mäki oli kyllä ehdottanut suojelua 70-luvulla, mutta hänet oli torpattu. Repovesi-työryhmä oli junaillut joitain pieniä alueita suojeluun, hommassa oli mukana myös luonnonsuojelupiiri, ja jonkinlainen pieni tilkkutäkki siitä tuli. Niinpä ympäristöministeriö oli siirtänyt hankkeen mappi B:hen, virkamiehet olivat tästä varsin yksimielisiä. Tehtävä kuului selvästi mission impossible -luokkaan, mutta minua se ei häirinnyt. Mietin vain pääni puhki keinoa saada virkamiehet jälleen innostumaan.
Kujala jatkoi pähkäilyään, ja silloin soi puhelin. Kansanedustaja Pentti Tiusanen, Kotkan ympäristöseuran puheenjohtaja, eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtaja soitti ja kysyi, mitä Repovesi-asialle voitaisiin tehdä.
- Silloin palikat naksahtivat kohdalleen. Nyt oli taas tuuria, niin kuin luontokuvaajalla pitää olla. Mittarit on oikeassa asennossa, oikea henkilö tipahtaa tyhjästä ja puhuu samasta asiasta, Kujala pyörittelee päätään.
 |
| Kujala, Tiusanen ja Raakel Hiltunen onnittelevat toisiaan eduskunnan kahviossa. |
Sivuhuomautuksena Lassi kertoo, mistä löysi maalta tulevana parkkipaikan autolleen: eduskuntatalon portaiden edestä - hieno ilmainen parkkipaikka eikä kukaan puuttunut asiaan.
Hetkinen taas, luonnonsuojelija tulee omalla autolla vaikka rautatieasema on ihan vieressä?
- Tietenkin - kesken töiden piti päästä nopeasti eduskuntaan. Raaka totuus on se, että ilman autoa hommasta ei tule mitään. Minun toimintasäteeni on 50 kilometriä, en siis käy missään. Silti tulee vuodessa 30 000 kilometriä mittariin. Ei minun kannata tästä jeesustella, näin se vaan menee jos haluaa kunnon kuvat.
Vielä vaadittiin Kujalan lukuisia kuvaesityksiä aiheesta kotikulmilla ja eduskunnassa. Tarvittiin esite Repovedestä, mutta rahaa ei ollut. Onneksi Kujalalla oli se tietokoneensa. Hän teki tekstit ja alkeellisen taiton, lisäsi kuvia.
- Kymiyhtiön alakerrassa monistettiin iso määrä kappaleita vihkosesta, jossa oli värikuvatkin. Sitä jaettiin eduskunnassa, tyhjästä polkaistua kotikutoista esitettä.
Asia valmisteltiin, äänestettiin, ja enemmistö kannatti kansallispuiston perustamista.
- Olin kuulevinani papereiden kahinaa, kun virkamiehet joutuivat nostamaan Repovesi-kansion laatikon pohjalta päällimmäiseksi. Herkullisia hetkiä, Lassi virnuilee.
Juttu ei ollut tällä selvä. Vaaditusta tuhannesta hehtaarista puuttui alle sata. Meni vuosi ja aika olikin muuttunut. UPM:n silloinen pääjohtaja Juhani Niemelä tajusi, että ympäristöasiat ovat osa markkinointia. Hän päätti, että UPM lahjoittaa valtiolle 760 hehtaariaNäin vaadittava tuhannen hehtaarin minimiala saatiin kokoon reilusti. Lisäksi UPM rauhoitti ympäriltä aarnikotkan metsän, kooltaan 1500 hehtaaria.
Nyt käsillä oli tilanne, jossa Lassi Kujala pääsi kuvaamaan eduskuntatalon lehteriltä vuonna 2002.- Otin kuvan, naks, kuinka puhemies Riitta Uosukainen lyö nuijan pöytään, pum: Repoveden kansallispuisto on perustettu. Se oli hieno hetki, Kujala eläytyy muistoon.
Kun päätös kansallispuistosta tuli, niin saman tien unohtui, ketkä olivat saaneet asian liikkeelle. Lumpipalloefektin käynnistäneet Kujala ja Tiusanen, kansalaisjärjestöt ja luontoaktiivit jäivät unholaan, nyt asia olikin virkamiesten ja lainlaatijoiden aikaansaannosta.
- Sama se. Minulle tuottaa suurta mielihyvää aina kun kävelen Repovedellä ja muistan tämän, Lassi naureskelee.
Seuraavan vuoden alusta kansallispuisto virallisesti perustettiin. Kesällä 2003 vietettiin avajaisia Olhavanlammella. Joku piti puheen, kaakkuri huusi takana.
Tämän jutun lopussa olevasta linkistä voit lukea Kujalan oman kuvauksen Repovesi-prosessista.
 |
| Työ on tehty. |
- Se on avattu suurille massoille, joita halutaan vielä lisää. Sen voisi hoitaa Verlan tapaan - ei Verlaankaan tarvita tykkimäkimeininkiä. Miksi Repovedelläkään pitäisi maksimoida hyödyt? Kun ei puita metsästä oteta, otetaan sitten kävijöiden kautta ja kaikenlaista palvelua tarjoamalla rahat pois, Kujala kritisoi.
Eikö tuo nyt ole vähän elitististä ajattelua, että vain osa joukosta kelpaa?
- Ei ole kyse kelpaamisesta. Haluaisin, että Repovedelle menisi vain se porukka, joka ylittää luontaisesti tietyn näkymättömän kynnyksen. Se kynnys on ihmisen päässä. Mutta ei, kävijämäärää pitää paisuttaa keinotekoisesti markkinoimalla. Mutta se on se hinta, mikä piti kansallispuiston saamisesta maksaa, Kujala taipuu.
On hänellä kyllä kanttia vaatiakin kävijältä luontosuhdetta. Hän on itse viettänyt metsässä pitkiä aikoja kuvausreissuillaan.
- Saatoin olla Haukkasuollakin kuvaamassa viikon pari putkeen. Elin säilykkeillä. Kun yöllä piti vaihtaa piilokojua, merkkasin reitin valkoisilla paperilapuilla. Tulokset olivat aika laihoja käytettyyn aikaan nähden, mustavalkofilmiaikana.
Paras kuva on vielä ottamatta
Puhe kääntyy metsästykseen, johon Kujala suhtautuu varsin kriittisesti hirvenmetsästystä lukuunottamatta.
- Metsästys on sosiaalisesti kestävä tapa harrastaa luontoa ja vie vain kohtuullisen määrän aikaa, on kohtuullisen pienillä tiedoilla harrastettavissa. Ei se kestä tarkempaa tarkastelua. Suomessa esiintyviä petoeläimiä mahtuisi tänne moninkertaiset määrät verrattuna nykyiseen.
- Ilveksistäkin höpötetään, että niitä on niin paljon kylki kyljessä, että täytyy katsoa mihin astuu. Itse en ole koskaan onnistunut näkemään Pohjois-Kymenlaaksossa tupsukorvaa livenä. Tilastot näyttävät, että susi ei ole tappanut ihmisiä nyky-Suomessa. Hirven takia kuolee kymmenkunta ihmistä vuodessa, sen takia ymmärrän hirvenmetsästyksen. Mutta hirvikantaahan ei haluta kokonaan pois, koska metsästäjien pitää päästä metsästämään, Kujala kuittailee.
Yhteiskunnan ylimmät näyttävät mallia metsästykseen suhtautumisessa. Kujala kertoo tyrmistyneenä kenraali Gustav Hägglundin taannoisesta vierailusta metsästysseura Haukun luona. Toimittajan kysymykseen mieleenpainuvimmasta metsästyskokemuksesta kenraali vastasi: "Ilman muuta se, kun ammuin safarilla gepardin. Ja kyllä olivat luvat tiukassa, niitä piti odotella viikko ennen kuin pääsin ampumaan gepardin."
- Kukaan ei tarttunut siihen, että kenraali oli autosta safarilla ampunut uhanalaisen lajin edustajan, Kujala puuskahtaa. Puhe keskeytyy, kun ikkunan taa ilmestyy käpytikka suussaan ruokaa. - Ei h-vetti, onko sillä pesä täällä? isäntä innostuu.
Millaista kuvaa Kujala lähtee hakemaan, kun kameran kanssa pellonlaidalle tai piilokojuun jaksaa ängetä yhä uudelleen? Kuulemma hyvää.
- Hyvä kuva riippuu monesta asiasta: ratkaiseva hetki, onko kuvassa toimintaa, onko siinä hyvä valaistus, miten se on rajattu - kaikki nämä tekevät kuvasta hyvän. Lisäksi kuvalla on oltava huono toistettavuus - jos katsojalle jää käsitys, että tuo ei ihan joka ilta taidakaan olla otettavissa, niin yksi hyvän kuvan elementeistä on koossa.
Kujala lausuu kuvaajalta harvoin kuullun lauseen: "Otin mielestäni hyvän kuvan keväällä". Nämä täydellisyyden tavoittelijat lähtevät yhä uudelleen kuvaamaan samaa lajiakin, koska se hyvä kuva puuttuu.- Pellolla oli mieletön lumisade, joka kesti kymmenen minuuttia. Taustametsä näkyy, ja pellolla on töyhtöhyyppä. Se näkyy h-vetin pienenä mutta tunnistettavana. Yksinäinen piru keskellä kaaosmaista lumisadetta. Ei linnun tarvitse olla iso, kaikki se muu saattaa tehdä sen jutun.
Luontoon ei kuvaaja lähde vain fiilistelemään, vaikka maallikko kuvittelisi retkellä olon hauskaksi silloinkin kun linnut pysyttelevät poissa.
- Tässä on samaa primitiivisyyttä kuin metsästyksessä. Ihminen on saalistaja. Ero kuvaajan ja metsästäjän välillä on siinä, että kun minä ammun, kohde jää henkiin. Joskus aikoinaan kuvittelin, että ihminen viisastuisi, enää en kuvittele. Enää yritän vain jääräpäisesti tuottaa kuviani niin monen ihmisen näkyville kuin mahdollista.
Että se fiilistelystä luonnon helmassa. Mutta Kujalalla riittää linnuissa ihmettelemistä.
- Niin pienet aivot ja sellainen kyky arvioida hyötysuhteita! Miten ne pystyy arvioimaan jonkun ravinnon paremmuuden verrattuna toiseen? Miten ne pystyy arvioimaan ympäristön lämpötilasta, miten nopeasti on mentävä lämmittämään poikasia? Siinä tarvitaan laskin, jolla ne pystyy tekemään lämpötilakäyrän, josta ne näkee että maksimaalinen poissaoloaika on toi. Niillä on päässä valmiita laskentamalleja, joihin ihminen tarvitsisi tietokonetta. Ja navigointi - tuokin pajulintu tulee samaan pahuksen puskaan Pohjois-Afrikasta vuosi toisensa jälkeen - tai sen poikaset - vaikka tuulet riepottaa tuommoista pientä höyhenkasaa moneen otteeseen matkan varrella.
Viime syksynä Kujala ihmetteli Mäyränkorvessa tervapääskyperhettä. Vielä pitkällä syyskuussa poikaset olivat pesässä ja lähtivät lentoon "älyttömän myöhään". Nyt pääsky on taas palannut samaan pönttöön ja Lassilla on näky.
- Haluan sellaisen kuvan, jossa pääsky tulee pönttöön ja on lentoaukolla siivet levällään.
- Osaako tervapääsky olla maassa?
- Ei. Sillä on vaan riippumajalka, niinkuin Pertta opetti, muistat varmaan? (Puhe on yhteislyseon biologianopettajasta Pertta Kettusesta. Enkä muista riippumajalkaa.) Lintu elää elämänsä ilmassa. Kun poikanen lähtee pesästä syyskuussa, se laskeutuu alustalle seuraavan kerran ruvetessaan pesimään. Se on kolme vuotta ilmassa, nukkuu, syö, parittelee, tekee kaiken ilmassa.
- Miten se jaksaa räpytellä?
- Hyvä kysymys. Tervapääsky ei kyllä räpyttele kuin peruslintu vaan lyö siipiä eri tahtiin, kaartelee ilmassa. Se kuuluu kirkujien ryhmään, Kujala vahvistaa huomioni taivaalla mopopoikien tapaan kiitävistä kovaäänisistä tervapääskyporukoista.
- Nyt kun vanhoja taloja peruskorjataan, niistä tukitaan katonrajassa olevat aukot, joihin tervapääsky on ennen päässyt pesimään. Reiät tukitaan, kun ihmiset pelkäävät tauteja - ihmisethän pelkäävät luontoa, Lassi heittää.
Kun luontokuvaaja Kujala lähtee liikkeelle, kaikki kuvattavissa oleva kelpaa. Mutta miksi pitää pyrkiä kuvaamaan vaikka pyrstötiaista, jos siitä on kuvia lukuisilta aiemmilta vuosilta?
- Ai ai, tuo on kuin vaimon suusta! "Sullahan on jo kuva tosta linnusta." Mutta kun minulla ei ole sellaista tietynlaista pesäntekokuvaa. Lassi Kujala lausuu saman tien kauniita sanoja vaimostaan ja koko lajista: ilman kuvaajien vaimojen myönteistä asennetta ja joustoa kuvauskeikoilla viipyily ei onnistuisi.
Kuuntele, millainen kuva Lassi Kujalalta puuttuu pyrstötiaisesta:
http://youtu.be/nNiwWA6rqJE
Jotkut lintulajit ovat vaikeita kuvata, mutta niissäkin on yksilöitä, joista saa kelpo kuvia. Vuosikymmenten varrella Kujalalle on tullut tuntuma siihen, mitä milloinkin on kuvattavissa. Pitkään hän on kesän korvalla seurannut samalla lammella joutsenenpoikasten kuoriutumista. Hänen hahmonsa on tullut joutsenperheelle niin tutuksi, että se ei noteeraa Lassia lainkaan. Tänä vuonna asia ei mennyt toivotusti:
Lassi Kujala kertoo, miten metsästäjäpojan ajattelemattomuus pilasi joutsenperheen metsämarssin seurannan:
http://youtu.be/00UgCVwXb8o
Puhetta riittää myös kuvaukseen kehitetyistä apuneuvoista. Mökillä on odottamassa lautta, jota Kujala käyttää vesilintuja kuvatessaan. Styroksista tukeva lautta, päällä koju kameralle ja kuvaajan suojaksi, naamiointiverkko ja kuvaajan yllä pelastautumispuku. Ei kun veteen kahlaamaan ja peukut pystyyn, että jalat pysyvät pohjassa. Lisäksi tarvitaan tyyni aamu, metri vettä - ja linnut. Ja tämä on vain yksi kojuista - lisää näet Kujalan nettisivuilta.
 |
| Tähän kuvauskojuun mahtuu jopa pitkäkseen. |
Luontokuvaaja Kujalan katse ei herpaannu luonnosta paluumatkalla auton ratissakaan.
- Katos, tuonne liikenneopasteen vaakaorrelle meni pikkuvarpunen. Monissa opasteissa on niiden pesiä. Pikkuvarpunen on lisääntynyt, se on syrjäyttänyt monin paikoin tavallisen varpusen. Sen pesäpaikkavaatimukset ovat väljät, tuossakin taas yksi meni pesäänsä. Ne ruokkivat poikasiaan täyttä häkää, ties vaikka olisi jo toinen poikue menossa, kuski raportoi.
Osoituksena siitä, millaisiin solmuihin luontokuvaajan on mentävä saadakseen haluamansa harvinaisen otoksen Lassi Kujalan tarina siitä, miten hän lopulta sai kuvattua huuhkajan syömässä jänistä.
 |
| Kuva Lassi Kujalan ensimmäisen palkinnon voittaneesta mehiläishaukkasarjasta. |
http://youtu.be/Bc87WtbAxDA
Tässä Kujalan oma teksti kuvasarjasta, joka muutti hänen elämänsä:
Täältä näet lisää Lassi Kujalan ajatuksia ja kuvia ja kuvaukset Repoveden kansallispuiston synnystä ja dokumenttitallennuksesta:
http://lassikujala.1g.fi/kuvat/Muut/DLK/
