perjantai 4. joulukuuta 2015

Jouko Kääriäinen, viilaajasta palopäälliköksi

Tämä haastattelu on osa Työväen Arkiston hanketta, jossa kerätään Kymiyhtiön työntekijöiden - ja muidenkin kuusankoskelaisten - muistoja ja kokemuksia teollisuuspaikkakunnan elämästä.

Mistä näitä selkeäsanaisia yhtiöläisiä oikein riittää? Jälleen yksi aivan muun kuin puhetaidon koulutuksen saanut mies istuu Tuomon Luomun kahvilapöydässä ja kertoo vaiheistaan yhtiöllä niin sujuvasti ja elävästi, että varsinaisilla puheammattilaisilla olisi opittavaa. Jouko Kääriäinen teki työuransa Voikkaalla, ja se olikin mielenkiintoinen ura. Vapaa-ajalla alkaneesta harrastuksesta tuli lopulta ammatti, viilaajana aloittanut nuorukainen löysi itsensä aikamiehenä Voikkaan tehdaspalokunnan palopäällikön kokopäiväpestistä.

Kääriäisen työt Kymiyhtiössä alkoivat sitä luonnollisinta tietä, yhtiön ammattikoulun kautta. Eri vaihtoehdoista hän valitsi koulussa konepajapuolen, jossa oli pisimmät opinnot samoin kuin sähköpuolellakin. Koulutus kesti kolme vuotta.
- Siinä oli vanhempia ihmisiä minua neuvomassa, että jos en paperipuolelle menisikään. Siihen aikaan paperimiehellä oli vuorotyö ja pienempi palkka kuin metallimiehillä. Sehän on vuosien myötä kääntynyt päälaelleen, mutta olen tyytyväinen ratkaisuuni, Kääriäinen linjaa jämerällä äänellään.

Konepajalinjalla opiskeltiin fysiikkaa, kemiaa, matematiikkaa, konepaja-oppia ja piirustusta teoriapuolella ja lisäksi kädentaitoja. Ammattikoulun viilaamossa, koneistamossa, putki- ja levypuolella ja hitsaamossa harjoiteltiin ja kolmantena vuonna erikoistuttiin. Joukolle tuli viilaus ja koneasennus erikoistumisaloiksi. Harjoitusjaksot suoritettiin tehtaalla oppisopimustyyliin.
- Tehtaalla oltiin koneviilarin kaverina, vanhemman ammattimiehen pakinkantajana.  Sitä kautta päästiin tekemään työtä itsenäisesti. Voikkaalla oli hyvä tyyli itsenäistää tulokkaat, siellä nuoret miehet pantiin vuoroviilaajiksi. Kun oli saatu peruskoulutus kahdenkympin korvilla, joutui vuorotyössä yksin vastaamaan paperitehtaan hiomon tai kuorimon lähes kunnossapitotoimista. Siinä tuli itseluottamusta. Voikkaalla oli siihen aikaan metallivalimo, ja sielläkin oli kahden viikon oppijakso. Se oli hienoa aikaa, Kääriäinen sanoo.

Viat muistiin

Konekorjaamon vuoroviilaajana pääsi kokemaan yllättäviä tilanteita. Voikkaan hiomolla oli puuhiomo ja ketjukuljetin, jossa oli kahdeksan ketjua rinnakkain pöydän päällä. Puut kulkivat pyörivien ketjujen päällä. Hiomakoneita oli kaksikymmentä, ja miehet mättivät puita ketjuilta hiomakoneiden pystyuuneihin. Niissä puu painettiin pikku hiljaa hiomakiveä vasten, ja siitä tuli hioketta.
- Ensimmäisen yövuoroni aikana tuli hälytys ns. pöllivinttiin, jossa hiomon kuljettimet oli. Ketjut oli menneet poikki ja pöytä oli aivan tyhjä, ei ketjun ketjua, ne kahdeksan oli vetopäässä kasassa. Kiertävä ammattimies kävi jelppaamassa hankalissa tilanteissa, Kaipisen Jaska nimeltään. Hän käski minun hakea konekorjaamon varastosta ketjuihin liitoslenkit. Kun tulin takaisin, ketjut oli vedetty pöydälle paikoilleen, minä pujotin jatkolenkit ketjuihin, lämmitin ne hitsauskaasupillillä ja löin kasaan. Homma oli valmis. Monessa paikassa tehtaalla oli kavereita, jotka olivat olleet töissä vuosikymmeniä - heistä oli mahtava apu. Yhdessähän siellä töitä tehtiin, Kääriäinen kuvailee.

Jos ei vuorosähkömiehen tai vuoromittarimiehen avulla hätätilanteissa asia ratkennut, paikalle saattoi soittaa alueen korjausmestarin.
- Tietysti paperitehtaan vuoromestarien kanssa tehtiin yhteistyötä. Mutta korjaustöiden välissä tehtiin rutiinitöitäkin. Paperikoneen kuivatusosalla oli kuivatussylinterin höyryboksit, joista höyry meni sylinteriin sisään, niiden tiivisteitä piti esimerkiksi kiristää. Kierroksella tehtaalla piti tehdä huomioita ja panna epäkohdat kuntoon. Vuoroviilaajalla oli korjausvihko, johon merkittiin tehdyt isommat korjaukset ja huomatut viat. Vihko toimitettiin aamuvuoron aikana korjausmestareille, jotka poimivat sieltä heitä koskevat tiedot. Ja palokuntalaisena tuli opiskeltua palokunnan kilpailutehtäväkirjoja, palolakia ja asetusta, jos aamuyöstä jäi joskus aikaa, Jouko kertoo työpäivänsä kulusta.

Jouko Kääriäinen ja Kymin tehdaspalokunnan vanha paloasema
Aikana jolloin ei ollut henkilöhakulaitteita, vuoroviilaajan tavoittamista helpotti konekorjaamolla oleva vuoroviilarin taulu, josta näki missä hän oli työssä.
- Siinä oli kaikki tehtaan osastot. Jos vuoroviilari hälytettiin jollekin osastolle, hänen piti laittaa tauluun nappikyseisen osaston kohdalle, että on esimerkiksi paperikoneella 11. Monta kertaa ne soittivat vuoromestarille ja kysyivät missä päin koneella vuoroviilari on, että osataan hakea seuraavaan kohteeseen auttamaan, Kääriäinen kuvailee aikaa ennen paikannuslaitteita.

Tehdas tuli tutuksi

 Konekorjaamon koko työntekijämäärä oli 250-300 miestä. Niin, nimenomaan miestä.
- Siihen aikaan Voikkaalla oli aika paljon työntekijöitä. Korjaamoon kuului koko tehtaan kunnossapidon väki. Kuorimosta siihen kun paperi lähti varastosta maailmanmarkkinoille - se koko prosessi kuului kunnossapidon hoidettavaksi. Että paperia tuli ja se lähti mahdollisimman nopeasti tilaajalle.

Tällaisissa oloissa vuoroviilaaja Kääriäinen pääsi tutustumaan lähes koko tehtaaseen.
- Ainoa, mikä ei kuulunut meille, oli höyryvoimalaitos. Se oli hyvä oppiaika, oppi tuntemaan tehtaan.

Korjattavaa ja huollettavaa riitti paperikoneilla, vastaan tuli mitä erilaisimpia tehtäviä. Mieleen on jäänyt PK 17:n  puristinosan huovanjohtotelan laakerin rikkoontumisen aiheuttama työ.
- Vuoromestari lähti soittamaan korjausmestaria paikalle, mutta siinä tuli aloitettua vaurioituneen telan irtiotto, kun tiesi systeemin. Valmistelu oli aika pitkällä, kun ulkopuolelta hälytetty porukka tuli töihin. Korjausmestari antoi tunnustuksen hyvin aloitetusta työstä. Siitä sitten vuoroviilari vapautettiin tekemään muita "tulipalotöitä". Tyypillisiä kiireellisiä töitä teetti massan annostelijan tukkeutuminen, vesiletkujen korjaukset ja muut pienemmät korjaukset joita yksi mies pystyi tekemään. Oli aika henkilökohtainen juttu, kuka teki pienempiä kuka isompia korjauksia, mutta vuoroviilaajat olivat pääasiassa aktiivista henkilöstöä, hyvää porukkaa. Vuosia myöhemmin vuoroviilaajan tehtävät vakinaistettiin, eli samat miehet olivat ko. tehtävässä vuodesta toiseen, eikä heitä vaihdettu kahden vuoden välein.

Ammattikoulun jälkeen oltiin siis harjoittelijoita, vanhemman ammattimiehen kanssa viilarioppilaina kaksi kolme vuotta. Sen jälkeen tuli vuoroviilaustehtävien kausi.
- Siinä armeijan jälkeen yli kaksikymppisenä oltiin jo jonkinlaisia ammattimiehiä, oli kerinnyt olla paperitehtaalla erilaisissa töissä.

Ennakointi säästää tuotantokatkoksilta

Vuoroviilarina Jouko Kääriäinen joutui tekemään yksin monennäköistä työtehtävää eri puolilla tehdasta pumppujen akseliston vaihdosta lähtien. Se toi omat vaaransa.
- Näin jälkeenpäin ajatellen piti olla tarkkana, kun teki töitä pyörivien koneiden vieressä. Kukaan ei olisi kaivannut moneen tuntiin, jos jotain olisi käynyt. Parhaassa tapauksessa vasta seuraavaan vuoroon tuleva mies olisi ruvennut etsimään. Pesuseisokkien aikana kaavarin terien vaihdot - kaavarilla pidetään telat puhtaina - olivat myös tarkkuutta vaativa tehtävä.

Itse korjaushommissa ei juurikaan painanut se tietoisuus, että tuotanto on poikki ja rahantulo firmalle samoin. Mutta myöhemmin korjausmestarina Jouko Kääriäinen sai kyllä tuntea nahoissaan, että tuotanto on poikki.
- Siinä piti tasapainoilla käyttöinsinöörien ja tuotantopäälliköiden antamat paineet niskassa. Asiat piti hoitaa ennakkoon, ettei syntynyt katkoksia vaan seisokit olivat suunniteltuja ja hallittuja. Korjausmestari tunsi sisimmässään, että työt eivät ole menneet hyvin, jos pääsi tulemaan yllättävä vahinko paperikoneen käyttölaitteissa, Jouko Kääriäinen kuvailee.

Palopäällikön katse löytää sammutusvälineitä hylätyltäkin asemalta.
Ennakkohuoltoon kiinnitettiin paljon huomiota. Telojen laakerit tärinämitattiin ja kuunneltiin, samoin pumppujen ja kaikkien pyörivien koneenosien laakerit.
- Alkavan vian havaitsee kyllä hyvin ja osaa ruveta ennakkoon varautumaan, että tämä pyörii ehkä viikon verran. Että jos viikon sisään tulee seisokki, korjataan tämä sen aikana. Yleensä havainnot pitivät täysin paikkansa, vika löytyi, kun osat vaihdettiin.

Kääriäinen hämmästyttää maallikon kertomalla, miten laakeriviat havaittiin.
- Otettiin 10-15 millin paksuinen ja 400 millin pituinen keppi, se työnnettiin koneen laakeripesän päälle, missä laakeri pyöri ja toinen pää korvaan. Sillä koneviilarit tai korjausmestarit kuuntelivat pyörivän laakerin antamaa ääntä. Jos laakerissa oli vikaa, sen kuuli hyvin. Äänen perusteella pystyi ennustamaan alkavan laakerivaurion vakavuuden.

Myöhemmin tulivat tärinänmittauslaitteet. Koneiden laakeripesiin oli kiinnitetty anturit, joihin värähtelymittari yhdistettiin, siitä näki laakerin kunnon erittäin luotettavasti. Vielä vuosia eteenpäin niin tehtaalle tuli ennakkohuoltoyksikkö, jossa oli viitsen miestä. He kiersivät jatkuvasti paperikoneita, pystyivät ennakkoon arvioimaan, että nyt on värähtelytaso lähtenyt nousemaan ja pitää ruveta jotain tekemään. Tänä päivänä saattaa koneissa itsessään olla laitteet, jotka näyttää viat kunnossapidon toimistossa olevalle tietokoneen päätteelle, Kääriäinen arvelee.

Jouko sai kipinän

Jouko Kääriäisen veti mukaan palokuntatoimintaan työkaveri vuonna 1965.
- Konekorjaamon porukassa oli paljon palomiehiä. Joukkueenjohtaja Purasen Erkki, lapsuudesta asti tuttu, puhui minut ympäri. Kävin ensimmäisen palomestarin Lukan Antin luona, hän otti vastaan ilmoittautumisia. Siihen aikaan palokunnan miesluku oli täynnä ja joutui kuukaudeen varttumaan, koska menijöitä oli enemmän kuin voitiin ottaa. Palokunnan vahvuus oli Voikkaalla silloin 69, Kymillä saman verran, Jouko muistelee.

Kilpailutoiminta kiehtoi Jouko Kääriäistä palokuntatoiminnassa varmaan eniten. Siinä nuoren miehen toimintatarmo tuli tyydytettyä sekä käytännön tehtävissä että tietojen kartuttamisesssa.
- Kotioloissa sai aika paljon lukea paloalaa, jotta pärjäsi kilpailuissa. Ilman palokuntakilpailuja ei varmaan kukaan lukisi niin paljon lakeja ja asetuksia kuin Voikkaan pojat vapaaehtoisesti luki, kaikkea mikä paloalaan liittyi moottoritekniikoista lähtien, Jouko uskoo.

Kilpailut otettiin palokunnassa todella vakavasti, niihin valmistauduttiin kaiken vuotta. Palokunnan sisällä pidettiin yhdet tai kahdet kokeet, joissa piti saada tietty pistemäärä. Kuusi - kahdeksan parasta pääsi kilpailuryhmään, ja palokunnan oman kilpailun voittanut palkittiin vappuaamuna palokunnan perinteisen marssitapahtuman yhteydessä.
- Minulle kävi erikoisesti, että kun vuonna -65 liityin palokuntaan, pääsin heti kilpailuryhmään, ja sinä vuonna Voikkaa voitti ensimmäistä kertaa Jehumaljan.

Kääriäinen kehuu eri ammattiosaajien tiimityötä.
Paloalan kilpailuissa myös pärjättiin. Voikkaalaiset saivat arvostetun palokuntien Jehumaljakilpailun voiton neljä kertaa Kääriäisen palouran aikana.

Kun Jouko Kääriäinen huomasi pärjäävänsä palokuntakilpailujen teoriamateriaalin ja matematiikan parissa hyvin, hän päätti hankkia lisää koulutusta, pyrki Lappeenrannan teknilliseen oppilaitokseen ja pääsi, ja valmistui kolmen vuoden kuluttua konstruktiotekniikan oppisuunnalta teknikoksi.
- Muuallakin oli työpaikkoja tarjolla, mutta Voikkaalle ne otti minut takaisin. Siinä oli hiomon ylimestarilla ja palopäälliköllä Elorannan Eskolla suuri merkitys. Hän totesi, että jos ei tuota miestä nyt lasketa maailmalle, saadaan se tänne palokuntaankin. Esko kävi puhumassa tehdaspalvelun johtajalle Allan Aallolle asiasta, ja hänen myötävaikutuksellaan pääsin Voikkaan tehtaan konekorjaamolle työnjohtotehtäviin. Ihan tyytyväinen olen, että Voikkaan korjauspajalle pääsin ja tehdaspalokuntaan tietenkin. Olin muuten Voikkaan tehtaalla opiskeluaikana myös harjoittelijana kesäisin verstaalla ja palokuntahommissa samalla mukana.

Koulun jälkeen Jouko Kääriäinen pääsi siis Voikkaalle kunnossapitoon työnsuunnittelijaksi.  Sitten hän siirtyi vastaamaan paperikoneiden 16, 17, 12, 15 ja 14 korjauksista - pian 12 ja 15 lakkautettiin. Tässä tehtävässä hän oli useamman vuoden, kunnes PK 18:n korjausmestari jäi eläkkeelle.
- Tuli komennus siirtyä sen korjausryhmän vetäjäksi. Siinä oli tärkeää ennakointi, pidettiin konekortistoja yllä. Se oli monipuolinen työ, jota tehtiin yhdessä tuotantopuolen kanssa samoin kuin automaatio-, sähkö- ja muun kunnossapitopuolen kanssa. Jos koneeseen ilmaantui oireita, vikaa lähdettiin etsimään yhdessä tämän neljän hengen porukan kanssa. Joskushan esimerkiksi hydrauliikan venttiilivika ei korjaantunut vaihtamalla venttiili, vaan vika saattoi olla venttiilliä ohjaavassa automaatio- tai tietokonejärjestelmässä. Siksi tarvittiin monenlaista osaajaa paikallistamaan vikaa.

Myöhemmin paperikoneiden tietotekniikan lisääntyessä tehtäviin tulivat mukaan tietotekniikkaa hallitsevat prosessitietokonemiehet. Heillä oli hallinnassa tietokoneella ohjattu paperikoneen prosessi, ja heiltä sai usein vinkin siitä missä vika oli.
- Tietotekniikan osaajan Kaipisen Joukon kanssa hyvässä yhteistyössä moni ongelma saatiin hyvin nopeasti hoidettua, Kääriäinen kuvailee.

Paloalan koulutusta sai hyvin

Voikkaan tehdaspalokunta piti harjoituksia ympäri vuoden kerran viikossa. Kilpailujoukkueella oli myös kerran viikossa oma harjoituksensa, ja kilpailukauden lähestyessä harjoituksia saattoi olla kaksi kolme kertaa viikossa - sekä kalusto- että tietopohjaisia.
- Kilpailuporukka pänttäsi paljon sellaisia asioita, jotka kuuluvat erikoismiehille. Esimerkiksi liekinvalvontalaitteen toimintaperiaate nestekaasujääkaapissa tuli opeteltua sekä paljon muuta erikoistietoa. Ja sitten niitä ei kysyttykään Jehumaljakilpailussa. Mutta olihan ne palokuntatyössä erittäin hyvä tietää, Kääriäinen tuumii.

Sammutustyön teoriaa kuunnellessa tajuaa, miten tarkaan kaikki on analysoitu etukäteen. Pumppujen tuotto, vesisuihkujen pituudet tai paineilmalaitteiden ilman riittävyys on mitattu matemaattisesti.
- Siellä käytettiin laskukaavoja, tosin ei niitä kaavoja tainnut kymmentä enempää olla. Ei niitä sammutustehtävässä tarvita, mutta kun tietää mikä on pumpun paine - sen näkee mittarista - ja tietää suihkuputken halkaisijan, niin tietää paljonko vettä tulee ja kuinka pitkällä kaarella se lentää, sen johtaa siitä nopeasti. Tositilanteissa tietojen pitää olla alitajunnassa, ei siinä enää mietitä. Tai kilpailuissa sisätilasammutus: siinä pitää tietää, millä pienimmällä vesimäärällä palo sisätilassa saadaan sammumaan. Suihkuputkesta vesi tulee mahdollisimman hienona sumuna palokohteeseen ja höyrystyy nopeasti, silloin vesivahingot jäävät pieniksi, Kääriäinen kuvailee.

Otaniemessä Palo-opistolla Jouko Kääriäinen sai kuuden viikon kurssilla teollisuuspalopäällikkökoulutusta vuonna -71.
- Siellä oli helppoa, kun oli kilpailuihin valmistautuessa ottanut selvää kaikesta teoriapuolesta jo aikaisemmin. Se oli kyllä mielenkiintoinen jakso, Saksan Erkki oli pätevä opistonjohtaja kurssillamme.

Täydennyskoulutusta Kääriäinen sai jatkuvasti lisää. 40 vuoden palokuntauralla kursseja kertyi yhteensä toista vuotta. Kuopioon siirtynyt Pelastusoppilaitos tarjosi kahden viikon "kertauskursseja". Kuopiossa Jouko sai myös päätoimisen teollisuuspalopäällikön koulutuksen, neljä viikkoa ja jatkokurssi kaksi viikkoa.
- Yhteiskunta ja yritys pitivät huolen siitä, että koulutustaso oli suhteellisen hyvä, Kääriäinen kiittelee.

Palokunnassa edettiin uralla tarkan järjestyksen mukaisesti.
- Se oli pitkälle miesten omien kykyjen varassa, palokunta on siinä mielessä demokraattinen laitos. Piti pärjätä kilpailujoukkueessa hyvin ja osoittaa näin ammattitaitonsa, jolloin pääsi etenemään. Esimiehillä ei ollut suosikkijärjestelmää, jolla joku olisi sivusta nostettu ylempään asemaan. Ei siitä  mitään olisi tullut. Jollei vapaaehtoinen toiminta perustu reiluun ja rehelliseen meinikiin, miehet lähtevät, Jouko Kääriäinen määrittelee.

Päätoimiseksi palopäälliköksi piti houkutella

Kääriäinen itse eteni palokunnassa ensin joukkueenjohtajaksi vuonna -74.
- Esko Elorannan lähtiessä eläkkeelle pääsin kolmanneksi palomestariksi. Lukan Antin, Kalson Martin ja Lautamatin Eskon siirtyessä eläkkeelle vuosia myöhemmin etenin pikku hiljaa toiseksi ja ensimmäiseksi palomestariksi.

Palopäälliköksi siirtymiseen liittyi organisaatiomuutos.
- Kuusiston Timo oli siihen aikaan sekä Kymin että Voikkaan palopäällikkö. Kun Voikkaan tehdas siirtyi Kaukas-ryhmään, niin Kokon Martti oli suojelupäällikkönä ja rupesi toimimaan siihen suuntaan, että Voikkaalle oli saatava oma palopäällikkö, koska kuulutaan eri firmaan. Olin siinä vähän aikaa sivutoimisena, mutta sitten minut haluttiin päätoimiseksi.

Päätoimisuus ei ollut ihan itsestään selvä juttu edes näin palotoimesta innostuneelle. Piti miettiä mm. palkkapolitiikkaa ja sitä miten raaski jättää kunnossapidon mielenkiintoiset työt.
- Neljän paperikoneen korjausvastuu teetti paljon ylitöitä ja juhlapyhätöitä, ja palopuolelle siirtyminen olisi tiennyt mittavia vuosiansion menetyksiä. Mutta tehtaan johtaja, Asunmaan Pertti, ratkaisi niin, että ero huomioitiin palkassa. Siihen aikaan Mansikkamäen Olli oli kunnossapitopäällikkönä ja houkutteli jäämään kunnossapitoon töihin, mutta ehkä tein oikean ratkaisun, kun siirryin suojeluosaston puolelle, Kääriäinen pohtii.

Uudessa tehtävässä  Kääriäinen sanoo huomanneensa yhtäkkiä, että vapaa-aikaa jäi enemmän. Kun ennen oli suunnitellut tekevänsä jonkin paloalan homman viikonvaihteessa, niin nyt sen saikin tehdä työajalla.

Mitä palopäällikkö tekee, kun missään ei pala?
- Se on sikäli erikoinen homma, että pitää tehdä itsensä mahdollisimman tarpeettomaksi. Ensimmäinen tehtävä on huolehtia, ettei missään pala eikä onnettomuuksia pääse tapahtumaan. Ennakoiva palosuojelu on tärkeintä. Palokunnan kaluston hoito ja kehittäminen ovat erittäin tärkeitä tehtäviä, niissä hyvät ja osaavat kalustonhoitajat olivat kullanarvoisia miehiä.

Kääriäinen puhui palokunnalle kuntosalin.
Töitä teettivät myös automaattisten paloilmoituslaitteiden ja  sammutuslaitteiden kunnossapito, käsisammuttimien kunnossapito ja huolto sekä erityisesti tehtaan tulitöihin liittyvä koulutus ja tulitöiden valvonta. Silloin 90-luvun alussa aloitettiin mittava koulutustyö, jossa 300-400 Voikkaan tehtaan työntekijää sai päivän mittaisen tulityökurssituksen. Voikkaan paperitehtaan tulityökursseilla koulutettiin oman henkilökunnan lisäksi myös ulkopuolisten yritysten henkilökuntaa.
- Arvioisin, että meidän järjestämillä tulityökursseilla sai tulityökoulutuksen yli 2800 henkilöä.

Palopäällikkönä Jouko Kääriäinen ei halunnut työhuonettaan Voikkaan paloasemalle, vaikka esimies ehdottikin sitä. Siellä hän olisi ollut syrjässä tehtaan toiminnasta.
- Piti olla toimivassa ympäristössä rakennuspuolella, eli Kuusiston Timon vanhassa toimistossa oli paikkani. Siinä pysyi selvillä tehtaan asioista. Tunsin tuotantopuolen ja pystyin painottamaan oikeisiin asioihin myös paloturvallisuuden kannalta. Yhteistyöllä asiat sai menemään kohtuullisen hyvin eteenpäin, joskin välillä joutui käyttämään diplomatiaa. Vuosi vuodelta työturvallisuus ja paloturvallisuus meni eteenpäin.

Tulipaloista ja hälytyksistä pidettiin tarkasti kirjaa. Kun hälytys tuli, se meni hätäkeskukseen ja tämä hälytti palokunnan. Lähtiessään liikkeelle palokunta ilmoitti mikä yksikkö lähti paloasemalta, ja kun tultiin palo- tai onnettomuuskohteisiin, tehtiin hätäkeskukseen ilmoitus. Toimintavalmiusajat kirjattiin ylös - ne kertovat miten kauan palokunnalta kuluu hälytyksestä siihen, kun ensimmäinen pelastusyksikkö on toimintavalmiina kohteessa.
-  Voikkaan TPK:n ensimmäisen paloauton toimintavalmiusaika oli siinä viiden minuutin kantturoissa, ja päivystävä palomestari oli palopaikalla noin neljässä minuutissa, Jouko kertoo.

Palokuntalaisena joutuu kokemaan kaikenlaista. Pahimpia paikkoja Kääriäisen mielestä oli Kuusaanniemen kuljetinpalo vuonna -93.
- Santatiellä palomestariaikanani oli myös paha tilanne, siellä oli häkään menehtyneitä ihmisiä. Sammutustyöntekijät olivat vaarassa, sisätiloissa olisi voinut käydä äkkisyttyminen. Kun myöhemmin palopäällikkönä seurasin ja ohjasin savusukeltajien toimintaa, työturvallisuus korostui kaikessa.

Käskyt selkäytimestä

Voikkaan tehdaspalokunta vastasi alueellaan 90-luvun alkuun asti sammutus- ja pelastustyöstä, ja palokunnan päivystävä teollisuuspalomestari johti tilannetta. Siitä eteenpäin kaupungilla oli oma päätoiminen palokunta, joka otti vastuun. Päätoimisen palokunnan päivystävä palomestari johti toimintaa onnettomuuskohteissa.

Voikkaalla sattui 90-luvun loppupuolella suuren puurakenteisen talon tulipalo.
- Ns. Saalemin palossa loukkaantui kaksi Kouvolan palomiestä. He tekivät kattoon savutuuletusaukkoa mutta väärään paikkaan, eivät harjalle kuten olisi pitänyt vaan alas. Pellin alla kytenyt palo sai happea ja tapahtui palokaasuräjähdys, joka heitti molemmat miehet maahan. Kahden ja puolen metrin pudotuksessa toinen loukkaantui vähemmän, toinen enemmän. Liekit löivät  ikkunoista ulos, ja pojat oli liekkien alla. Siinä joutui tekemään nopeat ratkaisut suihkujen siirroista, että saatiin painettua tulet ikkunoista takaisin sisälle. Pystyttiin näin antamaan ensiapu ikkunoiden alla makaaville kavereille, jotka olivat vaarassa kärventyä. Oikean päätöksen teossa oli silloin kysymys sekunneista, Kääriäinen kertailee.

"Joskus koulutus pitää osata myydä hyvin."
Jouko Kääriäinen on miettinyt tilanteita jälkeenpäin jonkin verran.
- Jännä asia, että hätätilanteissa ei ehdi juuri miettiä mutta on kuitenkin heti selvää, miten käskytys lähtee käymään. Se täytyy tulla selkäytimestä, aikaa ei ole ylimääräisiin pohdintoihin. Kokemus ja tieto omien suihkumiesten sijainnista auttoi tuossakin edellä kuvatussa tilanteessa. Ei pahoja paikkoja ollut kuin yhden käden sormilla laskien. Niistä selvittiin hyvin, kun ei otettu turhia riskejä. Harjoittelu ja savusukeltajien hyvä fyysinen kunto olivat ratkaisevia asioita. Jotta pääsi savusukeltajaksi, piti saavuttaa määrätty fyysinen kuntotaso.

Kunnon ylläpito vaati välineitä. Kun savusukeltajilta alettiin vaatia kuntotestit, palopäällikkö Kääriäinen ryhtyi järjestämään.
- Ei auttanut muu kuin kävellä henkilöstöpäällikön, Martti Purmosen, pakeille ja kertoa, että pitäisi saada kuntosali. Purmonen sanoi että "hyvä juttu, nyt meillä on selkeä syy, miksi pitää saada  kuntosali laitetteineen". Siinä ei mennyt kauaa. Työntekijät ja liikunnasta vastaavat olivat miettineet jo aikaisemmin, että sellainen tarvitaan työntekijöiden lihaskunnon ylläpitämiseen, mutta sitä oli ollut vaikea perustella tehtaan johdolle. Sali saatiin myös Kymintehtaalle. Kymin työterveyden alakerrassa oli kyllä kuntosali, mutta siellä käyttöaika oli rajoitettu. Uusilla kuntosaleilla oli mahdollisuus pitää kunnostaan huolta päivittäin aamukuudesta iltaan 22:een.

Kriisiapua palokuntalaiset saivat ensimmäisen kerran kuljetinpalon jälkeen, ja se oli Jouko Kääriäisen mukaan silloin paikallaan. Sen jälkeen ei ollut niin pahoja tilanteita, että tätä apua olisi tarvittu. Aihe saa Kääriäisen muistelemaan pahaa kerrostalopaloa Lahdessa, ja hän tuntee tilanteen kulun niin tarkkaan kuin olisi itse ollut siinä mukana. Palossa kuoli nuori tyttö, joka joutui pudottautumaan kahdeksannen kerroksen parvekkeelta, kun koti oli tulessa. Muuallakin tapahtuneet katastrofit opettavat alan ihmistä ja vaativat kiinnittämään huomiota talojen rakenteisiin ja tiloihin, ja sammutusmenetelmiin.  Kuusaanniemen kuljetinpalon vaiheet ovat mielessä kuin palo olisi tapahtunut eilen. Palopäällikkönä Kääriäinen on tietysti tutustunut esimerkkitapauksiin tarkkaan luennoidessaan alasta, mutta maallikkoa yksityiskohtien tarkkuus hämmästyttää.
- Meillä pyrittiin määrätietoisesti tehostamaan suojelun tasoa siellä, missä oli kovia palokuormia. Apuna olivat sprinklerit ja paloilmoituslaitteet. Tietysti myös sammutuslaitteet, mutta siinä tasapainoillaan sen kanssa, mihin kannattaa satsata ja mihin ei. Kompromissin tekoa riskitekijöiden ja turvallisuuden kanssa se teollisuudessa on, ja vakuutusyhtiöt ovat siinä pitkälti mukana, Kääriäinen pohtii.

Aina työntekijät eivät innostu uusista turvamääräyksistä.
- Jos tehdään huono laki, sitä ei noudateta ollenkaan. Se pitää markkinoida oikein. Paloturvallisuutta markkinoitiin yhdessä työsuojelun kanssa, ja kyllä se piti saada erittäin mielenkiintoiseksi, jotta se meni läpi. Tulityökurssilla tätä ongelmaa ei ollut, ihmiset kiinnostuivat koska tarvitsivat tulityöluvan. Ja osasta kurssin käyneitä saatiin tulityövartijoita, jotka omista työpisteistään lähtivät tulityövalvojiksi, kun korjaustyössä tehtiin hitsauksia ja muita tulitöitä. Niitähän tehtiin paljon pölyisissä paikoissa ja vartiointia tarvittiin.

Kaupungin palokunta tarvitsikin tehdaspalokuntia

Kaupungille alettiin rakentaa omaa palolaitosta vuonna 1986. Silloin kaupunginpalopäälliköksi saatiin Lieksasta Yrjö Sarkasuo.
- Olin purkamassa hänen muuttokuormaansa, ja samalla Yrjö selvitti tulevan järjestelmän: tehdaspalokunnat pysyvät aitojen sisäpuolella ja he itse hoitavat kaupungin puolen ihan kokonaan. Kun palokunta sitten vuoden -90 alussa saatiin, sillä systeemillä mentiin puoli vuotta. Mutta kun vahinkoja rupesi käymään, palauduttiin pikku hiljaa siihen, että aina kun tuli tieto asuntopalosta, myös tehdaspalokunnat lähtivät palo- ja pelastustehtäviin kaupungin alueelle. Kymi TPK kaupungin eteläosiin, Voikkaan TPK Kuusankosken pohjoisosiin. Päätoimisella palokunnalla vahvuus oli esimies ja kolme palomiestä. Tämä vahvuus ei riittänyt vaan tarvittiin tehdaspalokunnat tueksi. Sitä vaati jo työturvallisuuskin, ja riskeihin nähden se oli pieni kuluerä, että tehdaspalokunnat hälytettiin etupainotteisesti tehtäviin. Mutta oli siinä alkuun vähän aikaa hyvin erikoinen tilanne, Kääriäinen päivittelee.

Kaupungin palokunnan henkilöstö ei voinut tuntea teollisuuden rakennuksia ja laitteita samalla tavoin kuin tehdaspalokuntalaiset.
- Päätoimisessa palokunnassa oli miehiä, joilla oli hyvin lyhyt palokuntaura takanaan. Hyvässä yhteistyössä, yhteisillä harjoituksilla ja koulutuksella uusi organisaatio alkoi luottaa myös tehdaspalokuntien rautaiseen ammattitaitoon. Ja kyllä siitä tulokaspalopäälliköstä tuli vuosien myötä teollisuuspalokuntien suosija, Jouko Kääräinen antaa tunnustusta.

Kun Yrjö Sarkasuo tuli Kuusankoskelle kaupunginpalopäälliköksi, hän päätti perustaa tänne VPK:n. Se perustettiin päätoimisen palokunnan tiloihin muttei oikein ottanut tulta.
- Kun VPK pääsi omiin tiloihinsa, siellä on nyt kymmenen vuoden jälkeen iskukykyinen porukka. Palokunta toimii Voikkaan paloasemalla, osa tehdaspalokunnan miehistä siirtyi sen riveihin, ja siellä on ammattitaitoa. Siellä on myös erittäin hyvä nuoriso-osasto, savusukeltajia ja sammutusmiehiä - yli parikymmentä miestä, Kääriäinen kehuu.

Voikkaan paloaseman yläkerrassa palokunnalla on koulutus- ja kuntotilat.
- Oikein hyvää sydämestä tekee, kun Voikkaan vanha paloasema on päässyt siihen käyttöön mihin se on suunniteltukin.

Palokunnan soihtumarssi on elänyt Voikkaallakin, jossa perinteisiin on kuulunut vappuaamun marssi. Kun palokunta alkoi pitää Voikkaan seuratalolla uudenvuodenaaton tansseja joskus 50-luvulla, se järjesti niiden alla ikään kuin mainosmarssin uudenvuodenaattona. Kun tanssien järjestäminen loppui, marssit kuitenkin jatkuivat, soihtujen kera. Nykyisin VPK jatkaa uudenvuoden marssiperinnettä. Hieno perinne, mutta Jouko Kääriäinen vähän moitiskelee niiden ajankohtia.
- Vappuaamuna klo 8 ja myöhemmin klo 9, ja uudenvuodenaattona marssille lähdettiin klo 18. Joskus kuulemma sai tehdä töitä että sai 30 miestä jalkeille niihin aikoihin. Palokunnan veteraaneille on annettava tunnustus: joka marssilla lähes täysilukuisina. Veteraaneja oli noin 15-20 miestä palomiesten lisäksi.

Jouko Kääriäinen ei ole eläkkeelle siirryttyään vuoden 2006 kevään jälkeen enää harrastanut palokunta-aatetta. Aika on kulunut suvun rakennusprojekteissa ja aikaisemmin oman pihan ja omakotitalon hoidossa. Nyt kerrostaloasukkaana hän on korvannut hyötyliikunnan kuntoilulla - tähänkin haastatteluun hän tuli vesiliikunnasta, ja kuntosalilla käydään useampi kerta viikossa. Polkupyöräily korvaa polttopuiden teon. Kielenopiskelu kansalaisopistossa pitää taitoa yllä, nuorena opittu asioiden pänttääminen ei lopu eläkkeelläkään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heikki Merivirta kantoi postia teini-ikäisestä lähtien

Heikki Merivirta on tuttu mies kuusankoskelaisille. Kodit ovat saaneet postinsa hänen jakamanaan, moni on nähnyt miehen teatterin lavalla nä...