- Kun isä täytti 50 - olin silloin viisivuotias - hänen työtoverinsa Kuusankosken kunnalta antoivat hänelle lahjaksi Onni Okkosen kirjan Gallén-Kallelasta. Tämä oli ensimmäinen katselukokemus, ennen kuin opin lukemaankaan katselin tätä kirjaa. Täällä on yksi kauhun paikka, kuva jota vain vilkaisin nopeasti ja äkkiä kirja kiinni. Kuvassa on Gallén-Kallelan akvarelli Kiskot. Siinä suomaisemaa halkovien kiskojen keskellä on naisen irrallinen pää, Eero naureskelee lapsuutensa kauhunautinnolle.
Niinisten kotona - Eino Niinisellehän osui viranomaisissa väärä nimi Niinikosken tilalle eikä sitä ruvettu korjaamaan - siis kotona oli myös useita sotakirjoja.
- Kunniamme päivät on tärkeä kirja, se kertoo talvisodasta kuvin. Tämän kirjan kuvat osasin ulkoa, katselin niitä niin usein itsekseni. Ei niitä aikuiset minulle selittäneet. Ihmettelin erästäkin kuvaa, jossa on siviileitä metsässä sotaa paossa. Vuosia myöhemmin luin järkytyksekseni Hesarista, että osa kuvista on lavastettu ruotsalaisen kuvatoimiston tarpeisiin. Neuvostoliitto vaati sensuroimaan kirjasta itselleen epämieluisat kuvat, mutta niistäpä tehtiinkin erillinen liite, Niinikoski kertoo.
- Tämä sai minut ihmettelemään, että maalauksia on tehty niin kauan ja niin monennäköisiä. Tässä on koko maalaustaiteen historia, ja olen sen selaillut irtolehdiksi. Tämä oli minulle tärkeä kirja teini-ikäisenä. Isä sai myös lahjaksi Esko Tirrosen akvarellin ja seurakunnalta Tapani Lemminkäisen akvarellin, jossa oli kirkon kuva. Tauluista opin, että Kuusaalla on kaksi oikeaa taiteilijaa, jotka tekevät vielä niin erilaisia tauluja, Niinikoski kertoo taiteen maailman avautumisesta.
 |
| Tapani Lemminkäinen: Kuusankosken kirkko |
Eero muistaa käyneensä Kuusaalla taidenäyttelyissä myös seuratalolla, lukioaikana Helsingissäkin. Itse hän ei mielestään ole koskaan osannut piirtää tai maalata ja muistelee naureskellen, miten teki piirustuksen kotitehtävänään jäljennöksen kodin taidekirjan yhdestä maalauksesta. Opettaja Hilpi Hohenthal näki heti, että työ oli jäljennös ja opetti poikaa, miten jäljennös merkitään jäljennökseksi: "Esim. Järnefeltin mukaan tehnyt XX."
- Mutta on minulla aina ollut viehtymys fantasiaan, ja se on vienyt eteenpäin taiteen tutkimisessa.
Kuva vai elokuva?
Elokuva oli lähellä työntää kuvataiteen syrjään nuoren Niinikosken maailmassa. Kun hän vuonna -69 tuli Kymiyhtiölle töihin tiedotukseen, töissä oli mahdollisuus tehdä lyhytelokuvia. Ja kyllä niitä väännettiinkin. Näyttelyjäkin hän pääsi järjestämään jo uran alkutaipaleella, ensin 100-vuotisjuhliin liittyvät valokuvanäyttelyt vuonna -72.
- Yhtiöllä on valtaisan hienot kuvakokoelmat, joten näyttelyä oli kiva tehdä. Valokuvanäyttelyitä olen tehnyt enemmänkin, kaupungillekin monenlaista merkkipäivänäyttelyä.
Miksi kaupungille?
- No kun ei siellä muut tehneet. Ei minua koskaan ole pyydetty tekemään niitä, olen aina ehdottanut. Eihän Kuusankoski-kirjaakaan kukaan pyytänyt tekemään, minun piti ehdottaa sitä. Sama Kuusankosken kirkon kirjan kanssa, se piti ehdottaa. Olen pohtinut mikä kumma minulla on että pitää tarjoutua, mutta ihan vilpittömästi: en minä näitä itselleni tee. Haluan näyttää ihmisille, että katsokaa nyt mitä meillä on! En minä saa usein niistä edes korvauksia, Niinikoski hymähtää.
Ensimmäisten valokuvanäyttelyiden aiheet olivat historiallisia, nehän liittyivät yhtiön ja kaupungin vuosikymmenjuhliin.
- Teetin yhteen näyttelyyn isot taulut Karhumäen veljesten ilmakuvista, jotka esittelivät paikkakuntaa. Kuvat olivat jossain vaiheessa menossa tunkiolle, "kun näähän on vanhoja". Seppäsen Kimmo ne onneksi pelasti, Eero kiittelee.
80-luvun loppupuolella alkoi tapahtua"järeämpää hommaa". Johtokunnan huvila pantiin remonttiin vuonna -87, ja Niinikosken tehtäväksi tuli huolehtia taideaarteet talteen.
- Ajattelin ettei niitä mihinkään keskusarkistoon viedä, näyttely pystyyn! Hoksasin pyytää näyttelyyn apua silloiselta Ateneumin intendentiltä Tuula Arkiolta, ja näyttelystä tuli varsinainen menestys. Kuusankoskitalon uudessa näyttelytilassa kävi 18 500 katsojaa viidessä viikossa - edelleen Kaakkois-Suomen ennätys. Ihmiset halusivat varmaan tulla tirkistelemään, mitä yhtiön tiloissa oikein on. Siellä oli aarteita Simbergistä Westerholmiin ja Järnefeltiin.
 |
| "Grafiikka ansaitsisi enemmän arvostusta." |
- Simbergiltä oli tilattu etsaukset Kymiyhtiön täyttäessä 25 vuotta. Henkilökunta halusi lahjoittaa ne silloiselle toimitusjohtajalle Dahlströmille. Adressin komistukseksi toivottiin kuvasarjaa Kuusankoskesta. Kaikki 799 silloista yhtiöläistä kirjoittivat adressiin nimensä - ja ne jotka eivät osanneet kirjoittaa nimeään piirsivät puumerkkinsä. Puumerkkejä on aika monta.
Simbergin etsauksien kakkossarjasta yhtiö kuuli, kun firma täytii sata vuotta. Tom Simberg kertoi silloin hallussaan olevasta sarjasta, ja yhtiö osti sen.
- Se on lähes yhtä arvokas kuin ykkössarja - signeerattuja vedoksia. Samaan aikaan Veikko Talvi alkoi selvittää, missä adressi voisi olla ja kysyi asiaa Turun taidemuseolta. Siellä ei tiedetty, mutta museon edustaja muistikin, että Ruotsista oli äskettäin tullut paketti, jota ei ollut edes avattu. Adressi oli paketissa, Niinikoski jatkaa anekdoottien kerrontaa.
Kuusankoskesta on olemassa 64 maalausta, jotka on maalannut Victor Westerholm 20 vuoden aikana. Niinikoski tiesi hänen sukuaan olevan Ruovedellä ja kutsui miniän, Ulla Westerholmin näyttelyyn Kuusankoskelle.
- Järjestin Simbergin ja Westerholmin tapaamisen. Minulla oli sinä päivänä kiinnostavaa kuunneltavaa, kun kahden taiteilijasuvun iäkkäät edustajat juttelivat, Niinikoski muistelee.
Mannerheiminkin suku on tullut Eero Niinikoskelle läheiseksi aiheeksi. Yksi suvun jäsenistä perusti Kuusankoski yhtiön, marsalkka - hänen poikansa - vieraili paikkakunnalla ja tutustui Kymiyhtiön ammattikouluun. Tämän muotokuva on ammattikoulun juhlasalin seinällä.
- Nythän viimeinen suvun jäsen Suomessa kuoli. Kreivi Mannerheim vieraili Kuusankosken kirkossa puhumassa, kun jokunen vuosi sitten suvun vaakuna ripustettiin kirkon seinälle. Nyt hänen poikansakin on kuollut.
- Osakekirjathan olivat varsinkin ennen vanhaan hienoja taideteoksia, graafikoiden luomuksia. Niitä on yhtiön arkistossa hirveät määrät, koska nykyiseen UPM:ään on aikojen saatossa sulautunut noin sata firmaa, joilla kaikilla on ollut osakekirjat. Suurin osa pieniä firmoja, mutta myös 15 suurta. Näyttely tehtiin UPM:n yhtiökokoukseen Helsingin messukeskukseen. Siellä sen näki parituhatta ihmistä.
Säätiöt pelastavat taiteen fuusioissa
Eero Niinikoski on järjestänyt näyttelyitä Kuusankosken lisäksi monilla paikkakunnilla, joilla Kymiyhtiöllä - UPM:llä - on toimintaa. Niitä on viety Raumalle, Pietarsaareen ja Kajaaniin, Lappeenrantaan ja Lahteen.
- Nämä on pidetty säätiön aikakaudella, yleensä taidemuseoissa tai Kuusankoskitalon tapaisten talojen näyttelytiloissa. Niitä alkaa olla hyvin pitkin maata.
Ja nyt päästäänkin säätiöön, joka on antanut Niinikosken työhistoriaan uurastamista. UPM perusti kulttuurisäätiön kymmenen vuotta sitten ja nimesi toiminnanjohtajaksi Eero Niinikosken. Tehtävässä hän oli vuoteen 2013, ja siitä luovuttuaan hän on ollut hallituksen puheenjohtaja.
 |
| Eero Niinikoski ja Jukka Vänttisen mezzotinto On the Way, 1993 |
- Aikaisemmin olin työvaliokunnan puheenjohtaja, ja se tiesi duunia oikein todella paljon. Kuin olisi ollut toinen työ oman säätiön toiminnanjohtajuuden rinnalla. Ihan kivaa se oli.
Yhdistys on ollut koko elinaikansa Amos Andersonin taidemuseossa, mutta yhteistyö loppuu, kun taidemuseo rakentaa uudet tilat Lasipalatsin aukiolle ja suuntautuu nuoriin.
- Muutenkin kymmenen vuotta yhden kanssa puuhaaminen taideasioissa riittää hyvin. Eroamme sovussa, kasvoimme erillemme, Eero hymyilee.
Vielä tämän vuoden ajan yhdistyksellä on näyttely Amos Andersonin taidemuseossa. Helsinki Noir -nimisellä näyttelyllä onkin jännittävä teema, rikostarina ratkaistavaksi. Katso lisää täältä:
http://amosanderson.fi/fi/nayttelyt/helsinki-noir/
Kun rikos on ratkaistu vuoden lopussa, taidesäätiöiden yhdistys lähtee viemään näyttelyitä suurimpiin suomalaiskaupunkeihin, joissa on omat taidemuseot. Niissä valmiit näyttelyt otetaan mielellään vastaan. Ensi vuonna näyttely viedään Jyväskylään, seuraavana Rovaniemelle.
- Saadaan kokonaan uusia yleisöjä, kun lähdetään pääkaupunkiseudulta, Niinikoski toteaa.
Erikoisia näyttelyitä Niinikoski on järjestänyt muitakin kuin osakekirjoista. Yksi mieliinpainuvimmista on Japania kiertänyt näyttely kolme vuotta sitten. Yhdistykseen otti yhteyttä japanilainen kuraattori, joka halusi Japaniin Suomen kultakauden taiteilijoita. Turun ja Tampereen taidemuseot ja Ateneum eivät olleet kiinnostuneita pitkien kuljetusmatkojen ja hankalien käytännön järjestelyiden takia.
- Kyseinen kuraattori, nuori nainen, kävi useaan kertaan Suomessa järjestelyiden vuoksi ja huomasimme, että hän tietää enemmän Suomen kultakauden taiteesta kuin suomalaiset taidemaisterit yhteensä. Huikea tyyppi, ja me vakuutuimme, että tämä tehopakkaus osaa homman. Kuraattori halusi viedä näyttelyn viiteen Japanin kaupunkiin muttei Tokioon. "Niille Tokion nirppanokille ei näytetä mitään", hän sanoi. Eikä hänen intonsa laantunut, vaikka tsunami vei osan hänen johtamaansa museota, Niinikoski ihailee.
Japanin-näyttelyyn vietiin 350 taide-esinettä, taulujen lisäksi myös designea. Taiteen joukossa oli Tove Janssonin kuvataidetta - muumithan olivat jo Japanissa tuttuja eikä niitä tarvittu taidenäyttelyyn.
- Kävimme katsomassa näyttelyn parissa kaupungissa. Ihailimme tehokasta järjestelyä: kun näyttely vietiin uuteen paikkaan, kukin taulu kuskattiin tiettyyn paikkaan, purettiin paketista ja ripustettiin valmiiksi hakattuun naulaan. Kaikki oli mietitty etukäteen kuvien ja kokojen mukaan. Näyttely siirtyi Pohjois-Japanista kohti etelää yli vuoden ajan ja keräsi 250 000 katsojaa.
 |
| Eero isona ja pienenä - Tapani Lemminkäisen kuvassa. |
- Kohtalonyhteys Hiroshiman kaupungin kanssa, Niinikoski päivittelee taustaansa.
Toisen ulkomaannäyttelyn Niinikoski on järjestänyt Saksaan. UPM:n Augsburgin tehtaalla on myös säätiön taidetta. Sikäläinen laitos ostettiin kymmenisen vuotta sitten perheeltä, joka oli taiteenkeräilijöitä. Taulut tulivat kaupan mukana, nykytaidetta.
- Toimme pääkonttorin seiniltä taulut Suomeen Amos Andersonille. Vasta kun ne järjestettiin näyttelyksi, tehtaan väki ymmärsi, että heillä on kokoelma. Sitten alkoivat taulujen sijoituspaikatkin pääkonttorilla vaihtua. Kuuluisan englantilaisen nykytaiteilijan David Hockneyn nuoruudentyö siirrettiin kopiohuoneen koneen päältä hiukan näkyvämpään paikkaan, Niinikoski hekottelee.
Augsburgin väki tajusi Amos Andersonilla pidetyn näyttelyn nähtyään, että työt piti esitellä myös Augsburgissa. Sen työn teki pääasiassa sikäläinen väki - suomalaisten avustuksella.
Kaikkein suurin projekti Niinikosken näyttelytöistä oli vuonna 2001 esillä ollut Metsän henki -näyttely. Näyttelypaikkaa on Helsingistä vaikea saada vuoden varoajalla, mutta Taidehalliin päästiin.
- Minun työhuoneeni siirtyi vuodeksi Helsinkiin. Piti suunnitella näyttely ja tehdä kirja ja kaikki oheismateriaali. Sain oikein assistentinkin sinne. Näyttely koostui UPM:n töistä ja oli alkusysäys taidesäätiölle, kun johtoporras huomasi että meillähän on kokoelma. Taustalla oli tietysti ajatus, että jos UPM myydään kuten niin moni muu yritys siihen aikaan, niin ainakaan taidetta ei menetetä.
Näyttely keräsi valtavasti katsojia, 15 400 kävijää 28 vuorokaudessa.
- Minusta se on aika hyvä - jopa Helsingissä.
Patruunat näyttivät mallia
Suuryritykset - taidesäätiöiden yhdistyksen taustayhtiötkin - ovat keränneet taidetta monia reittejä pitkin. Osa on tilattu, mm. muotokuvat. On ostettu paikallisilta taiteilijoilta - Kuusankoskella Tirroselta, Astalalta, Elomaalta. Kuusikymmenluvulla taiteella oli myös erityinen reitti.
- Assendeft-niminen kotkalainen taidekauppias kulki teollisuuspaikkakunnilla. Hänellä oli työt kääröinä putkiloissa, hän tuli klubeille ja levitteli työt pöydille. Paikalle kutsuttiin mammoja ja pappoja lähinnä virkamiesperheistä, ja kauppa kävi hyvin. Yhtiökin osti joitain töitä. Niillä somistettiin yhtiön konttoreiden vierastiloja, sillä näytettiin ulkomaisille asiakkaille, että ollaan sivistyskansaa. Assendelftin myymät työt olivat erittäin hyviä, tänä päivänä tärkeitä töitä, Niinikoski kertoo.
 |
| Eric Vasström: Kuusaankoski |
- Nekin jotka eivät niin taiteesta olleet kiinnostuneita, katsoivat että kai tämä taiteen hankkiminen sitten kuuluu meidän rooteliin.
Säätiön hallussa on nyt noin 800 työtä. Niistä suurin osa on seinillä 12 paikkakunnalla Suomessa, lisäksi Augsburgissa nykytaidetta ja joitain töitä UPM:n Kiinan tehtailla. Niistä järjestetään edelleen näyttelyitä.
- Mutta niitä myös lainataan. Juuri tänään kävin toiminnanjohtajan kanssa läpi kuukauden lainapyynnöt - niissä ollaan kiinnostuneita sekä yhtiön että säätiön tauluista. Parhaat työt olisivat jatkuvasti liikkeessä, Eero Niinikoski toteaa tyytyväisenä.
Origami ei ole taidetta
Tiedottajantöiden oheen syntyi Eero Niinikoskella kokonaan toinen ura taiteen parissa. Mielenkiintoista kuulla hänen analyysiaan työnkuvastaan.
- Tiedottajan ura - oliko se nyt mikään urakaan... Tiedottaja joutuu aina tekemään toimenkuvansa itse, kukaan ei siinä auta. Siinä joutuu aina taistelemaan oman reviirinsä. Siinä opin, että älä kysele, tee. Taiteen parissa tehty työ on ollut selkeämpää ja hyväksyttävämpää. Olen oppinut valtavasti, tavannut paljon ihmisiä ja saanut kerta kaikkiaan hienoja tuttavuuksia, joita ei olisi voinut kuvitellakaan.
Vuonna 1990 perustettu Paperitaidegalleria on oma lukunsa Eero Niinikosken taideuralla. Hänen järjestämistään 150 näyttelystä pitkälti toistasataa on paperitaidetta. Hän kuitenkin antaa tunnustuksen ideasta muille. Kun Kymen paviljonkia suunniteltiin, kaupunki pyysi Niinikosken toimikuntaan. Siellä hän tutustui toiseen kutsuttuun, Anu Pentikiin.
- Anu rupesi puhumaan paperitaiteesta, josta minullakin oli joitain käsityksiä. Anu oli nähnyt paperitaidetta Yhdysvalloissa ja oletti, että yhtiö maksaisi paperitaidegallerian perustamisen. Sanoin ettei varmaan maksa mutta keksittiin perustaa yhdistys, johon pyydettiin koko Suomen paperiteollisuus mukaan. Saimme aika helposti mukaan suurimmat, joita vielä silloin oli vielä useita. Ainoastaan Enso kieltäytyi tulemasta Kuusankoskelle, vihollisensa alueelle. Myös Paperiliitto tuli innokkaasti mukaan, samoin työnantajaliitto.
Paperitaidegalleria toimi 20 vuotta, mutta sitten rahat loppuivat.
- Kun firmoja fuusioitiin, jäljelle jäi enää neljä viisi, eikä niiden tuki riittänyt. Joka tapauksessa gallerian aikaan selvisi, että paperitaide on selvä pieni sivupolku taiteen valtavirran ohella, erittäin kansainvälistä toimintaa. Kun aloitimme, paperitaiteilijoita oli Suomessa ehkä kymmenen. Nyt heitä on satakunta.
 |
| Eero ja juuret: Niinikosken torppa Teiskossa |
- Taiteilija Johanna Häiväoja halusi käyttää UPM:n paperia. Hän teki kaiken maailman rypistettyjä tolloja, joita roikkui pitkin galleriaa. Sitten nää meidän rasvanahkat kävivät katsomassa ja vitsailivat minulle, että aivan mahotonta meinikiä. Heille sanotaan, että se on hienoa paperia, mikä on mahdollisimman sileää, kaunista ja tasaväristä, mutta tää on sitten jotain kun se tullaan rytistelemään! Eero nauraa.
Toinen mieleen painunut näyttely oli Kaarina Kaikkosen taiteen näyttely. Ennen paviljongin näyttelyä tämä oli ollut tekemässä näyttelyä Imatralle ja rakentanut Valtionhotellin nurmikolle toista Imatrankoskea kartonkiarkeista.
- Joku vanha ukko oli kulkenut ohi ja tivannut Kaarinalta, oliko tämä taiteilija. "Kyllä minä olen." "Teidät pitäisi ampua." Kaarina kyseli, onko Kuusankoskella odotettavissa yhtä kylmäävä vastaanotto. Hän teki galleriaan 500 perunasäkistä mieskuoron näköisen konstellaation nimeltä Suut auki - säkkien suut olivat auki. Hieno näyttely.
Pientä vääntöä paperitaiteesta syntyi origamin harrastajien ja ihailijoiden kanssa. Paperitaiteilijoiden mielestä origamit eivät ole taidetta.
- Katsoimme, että origamit tehdään tiettyjen sääntöjen mukaan, niistä puuttuu taiteellinen elementti. Ne ovat taidokkaita mutteivät mielestämme taidetta. Me emme ottaneet paviljonkiin edes Helsingissä olevan origamiyhdistyksen tarjoamaa näyttelyä
Paperitaidegalleriasta jäi Niinikoskelle laiskanläksyä. Siitä pitäisi tehdä kirja. Siitäkin.
- Ehkä se joskus tulee. Säätiön kymmenvuotisnäyttely teettää nyt töitä nykyisen toiminnanjohtajan Anna Maria Wiljasen tukena, ja siihenkin tehdään kirjaa. Itse näyttely tulee Villa Gyllenbergiin Kuusisaareen.
Mikä on kulttuurineuvos Niinikoskelle rakasta taidetta?
- Moni sanoo, että kun ei niitä nykytauluja voi ymmärtää. Olen sitä mieltä ettei niitä tarvitse ymmärtää, ei tarvitse edes yrittää ymmärtää. Riittää, jos teos jotenkin vähän väräyttää, tuntuu hyvältä, tai siinä on osia jotka ovat hyviä tai kiinnostavia. Vähän vanhempi nykytaide potkaisee minua aina vähän, nämä 20-30 -luvun kaverit, jotka kehittivät nykytaiteen, hävittivät maiseman ja esittävän puolen ja rupesivat tekemään abstraktia. Se kiinnostaa vaikken välttämättä sitä seinälle halua. Rakkaus lajiin lähtee jo tästä kirjasta, en ymmärrä mutta niin se vaan on, Niinikoski naputtaa lapsuuskotinsa taidekirjaa.
Kodin seinille Eero Niinikoski haluaa mielellään grafiikkaa. Se on kodin taidetta, johon ei helpoti kyllästy.
- Viimeisin tauluhankintani kotiin esittää Kuusaankoskea, siis koskea. Ällistyttävää, että tämä Eric Vasströmin teos vuodelta -29 löytyi Mart Artista. Täytyyhän nyt kuusaalaisella Kuusaankoski olla. Vasström on myös suomalaisen animaatioelokuvan isä, pilapiirtäjä, hyvin erikoinen ukko. Hän myös teki ensimmäiset piirrosmuotokuvat yhtiön johtajista - täälläkin esillä olleita, Niinikoski viittaa Pato-Gallerian seinille.
Eniten Eero Niinikoski ihmettelee ja ihailee taulujen äärellä taitoa ja taitavuutta.
- Tarkoitan sillä käden jälkeä. Erityisesti tykkään graafikoista, koska grafiikka vaatii tekniikan osaamisen. Mutta ihailen vanhoja maalareitakin - on ihmeellistä millaista jälkeä he ovat pystyneet tekemään. Ja että pystyy tekemään näköisen muotokuvan - kyllä muotokuvan pitää olla myös näköinen. Ei Wardin Haloseen oikein voi suhtautua, Niinkoski kuittaa naureskellen.
