Mutta siis Heleena eikä Helena? Eikä oikeastaan kumpikaan nimi:- Minun oikea nimeni on Aino Heleena, ja minua kutsuttiin lapsena Ainoksi, Hautamäen Ainoksi. Kun menin naimisiin, suvussa oli jo kaksi Aino Maunoa. Anoppi sanoi, että nyt sinun on otettava toinen nimesi käyttöön. Minulla on kaksi elämää: äiti ja isä, siskot ja veljet puhuivat aina Ainosta, anoppi ja hänen sukunsa Helenasta - kaiken lisäksi miehen suku kutsui siis Helenaksi, mutta virallisissa papereissa piti muistaa kirjoittaa Heleena. Eläkkeelle jäädessäni päätin, että nyt otan sen kirkonkirjojen Heleenan käyttöön, enää ei anoppi ole sanomassa kuka olen. Olen jo mielestäni Heleena, mutta oikeastaan haluaisin olla se Aino, Heleena kuvailee nimen ja persoonan tiivistä yhteyttä. Tuonnempana siis Aino Hautamäki, Helena Mauno ja Heleena Niinikoski vuorottelevat tilanteen mukaan - sama ihminen siinä kuitenkin seikkailee.
Heleena on yhtiöläisiä, tie kulki monien vaiheiden kautta näkyvään rooliin Kymiyhtiön - UPM:n - tiedotuksessa Helena Maunona. Siitä tuonnempana, mutta ensin tarkistetaan syntyperä. Että ollaanko sitä paljasjalkaisia kuusaalaisia vai mistä kotoisin. Jäljet johtavat Pohjanmaalle, isä on Lapualta ja äiti Larsmosta.
Heleena syntyi sotatalvena 1940 vinkuvissa pakkasissa Ylistarossa äitinsä kotitalossa. Hautamäen perheen äiti oli lähtenyt Kuusankoskelta kotipuoleen sotaa pakoon synnyttämään kuudetta lastaan viisi vanhempaa lasta mukanaan. Perhe matkusti härkävaunussa. Niin viimeisillään odottava äiti oli, että hänet piti nostaa vaunuun. Kotitalossa Heleenan äidinäiti joutui kätilöksi, sillä kylässä asuvaa lapsenpäästäjää ei ehditty saada apuun. Pikkuinen tyttövauva sylissään äiti palasi pian katraansa kanssa Kuusaalle, jossa aviomies oli poliisina.
 |
| Pikkusiskon kanssa Pilkanpellolla |
- Mehän leikittiin metsässä Rauhanvirran rantamilla. Siellä oli isot hiekkakuopat, joissa tehtiin sammalvuoteita, askarreltiin käpylehmiä. Kuljin paljon vuotta nuoremman veljeni kanssa. Kesäisin oltiin Pilkan uimarannassa, talvella käytiin luistelemassa joella. Monta kertaa toinen jalka upposi jään sisään, mulastiin. Kerrankin mentiin kuivattelemaan vaatteita naapuriin, kun siellä ei ollut vanhempia kotona, eikä puhuttu mulasemisesta kotona mitään, Heleena nauraa.
Heleena kavereineen oli niitä lapsia, jotka nostattavat nykyvanhempien hiukset pystyyn: hän ui joen yli ja leikki keskellä jokea olevilla tukkisumilla. Hän oppi itsekseen uimaan kolmi-nelivuotiaana.
- Hyppäsin vimpparista ja uin veden alla rannalle. Joella käytiin tukkisumalla juoksemassa ja välillä pudottiin tukkien sekaan. Minulla oli tosi mukava lapsuus. Saatiin mennä ilman rajoituksia, mutta kova kuri meillä oli. Pahaa ei tehty - poliisin lapset. Muistan kun ehkä seitsenvuotiaana istuin samanikäisen kaverin tarakassa, ei hän olisi vielä saanut viedä pyöräntarakassa ketään. Isä tuli vastaan. Minä hyppäsin tarakalta eikä isä siinä sanonut mitään. Koko matkan takaisin kotiin pelkäsin mitä hän sanoo. Isä ei sanonut mitään! Se oli suurin rangaistus, kun pelkäsin mitä nuhteita tulisi, Heleena kuvailee.
Taisivat Hautamäen lapset ollakin kilttejä, koska vanhat naapurit ovat äskettäin muistelleet Heleenalle: "Kyllä myö muistetaan teiän iso perhe, koskaan teiän lapset ei tehnyt pahaa!" Kuusi tyttöä ja kolme poikaa ovat jääneet tädeille mieleen mukavana joukkona.
 |
| Heleena sisaruksineen jokunen vuosi lapsuuden jälkeen. |
- Kaikki kylän lapset leikkivät meidän pihalla. Mahtuihan sinne - vaikka meitä lapsia oli yhdeksän niin ei me kaikki oltu yhtä aikaa kotona. Ikäerot olivat suuret, ja minun nuorin sisko oli syntyessään jo täti. Äiti hoiti meidät ilman ulkopuolista apua, lapsista isommathan hoitivat pienempiä, vahtivat ja pitivät kurissa. Ei kotona mitään koneita ollut, ei edes vesijohtoa.
Pilkanpellon kaivo ei ollut hyvä, joten yhtiön vesiauto toi tien varteen vettä isoihin tiinuihin.
- Me lapset päästiin aina auton kyydissä tien alapäästä yläpäähän. Auton kyljessä oli silta ja kaiteet, siinä seisottiin.
Taivastelemme entisaikojen rentoa suhtautumista turvallisuuteen ja Heleena sanoo, ettei heillä koskaan käynyt isoja vahinkoja. Joskus jonkun jalka katkesi hyppyrimäessä Kuusaan puolella.
Kotona lapsilla oli muutamia velvollisuuksia. Heidän tehtävänään oli tuoda polttopuut sisään - taloissa oli puulämmitys.
- Ei meidän tarvinnut paljoa tehdä, äiti teki kaikki. Isompana, kun opittiin leipomaan, äiti saattoi sanoa että leivotko. Eikä me sanottu vastaan, ei koskaan. Äiti ja isä sanoivat sanan, ja niin tehtiin. Järjestyksestä meillä oli tiukat säännöt: sukset riviin seinälle. Kun isä tuli töistä, muisti kyllä kipaista äkkiä nostamaan sukset ja kelkat ojennukseen. Jos vanhemmilla oli vieraita, lapset eivät saaneet tulla pöytään. Olen aina sanonutkin, että meidät on kasvatettu pöydän alla, Heleena naurahtaa.
Kesällä Hautamäen lasten työnä oli pestä matot ja paljon muutakin pyykkiä joella. Pilkan rannassa oli iso pata, jossa jotkut keittivät lipeässä lakanapyykit. Hautamäen äiti vei pyörällä pyykkinsä tehtaan saunan pesutupaan ja pesi ne siellä.
- Äiti lähti aamulla ja tuli illalla. Me kävimme välillä viemässä hänelle evästä. Onneksi siihen aikaan ei vaatteita vaihdettu koko ajan, eikä niitä meillä paljon ollutkaan. Harvoin sai uusia vaatteita, minä perin aina vanhemman siskon vaatteet.
Tehtaan saunalta Heleenalla on jännä muisto.
- Joku täti ihmetteli, kun minä jäin vahtimaan vauvaa kun äiti meni pesemään itseään. No, minähän olinkin vasta alle kaksivuotias.
Heleena kunnioittaa äitiään vielä enemmän nyt aikuisena. Hän ihailee tämän jaksamista.
- Äiti jaksoi tulla katsomaan meidän leikkejä metsään ja tuoda sinne pullaa. Pilkanpellolla asuin 15-vuotiaaksi asti. Sitten isä rakennutti oman talon Pilkanmäkeen.
- Joka aamu piti panna kädet pulpetin päälle, ja vieressä piti olla lusikka ja puhdas nenäliina. Kun läksit yhdeksänlapsisesta perheestä, ei äitillä ollut antaa jokaiselle puhdasta nenäliinaa taskuun ja aikaa tarkistaa onko kynnet puhtaat. Onneksi oli aina joku paperinpala. Oma lusikka piti viedä kouluun, sillä syötiin koulun kupista esim. läskikastiketta, jossa oli isoja paksuja läskilontteja - en tykännyt. Ison perheen lapsena ei oltu ronkeleita muttei meistä kukaan siitä ruoasta tykännyt. Maire Korpinen pakotti syömään: nielaise jos et muuten saa alas.
Heleena muistaa kurjana lukemisen opettelunkin. Alkuvaiheessa sanat eivät aina muutenkaan menneet oikein, varsinkaan kun jännitti niin hirveästi.
- Opettaja takertui heti virheisiin: harjoittele enemmän kotona.
 |
| Heikki Toppilan luokassa, Aino takana keskellä kuvaa |
- Minähän olin lapsi enkä pystynyt tekemään sellaista, mutta vettä kannoin. Sain sen pumppukaivosta, josta just ja just yletin saamaan veden ämpäriin. Kesän uurastuksesta ei tullut palkkaa, opettaja ei antanut työstä mitään.
Seuraavakin opettaja, Rouhiaisen Jussi, oli ankara mutta hyvällä tavalla. Maire Korpisesta luokka ei kuitenkaan päässyt yläkoulussa eroon, sillä tämä seurasi heitä uuteen kouluun.
- Että kyllä minut on kurissa kasvatettu, Heleena hymähtää.
"En tulisi toimeen, jos en saisi liikkua"
Hyviä muistoja koulusta Heleena Niinikoskella on urheilutunneilta. Liikunta on ollut alusta asti hänelle tärkeää - piti osallistua kaikkiin urheilukilpailuihin mihin vaan pääsi. Hän pärjäsi hyvin hiihdossa ja luistelussa, harrasti telinevoimistelua.
- Siinäkin lajissa kävin kilpailemassa, se oli mieleinen laji. Siitä on varmaan jäänyt tapa, että edelleenkin käyn jumpalla ja pelaan viisi tuntia viikossa tennistä. Kyminpuolen lapset kuuluivat Kisaan ja harjoittelivat Niinivaaran koululla. Pukki, puomi, rekki, renkaat ja voimistelumatto tulivat tutuiksi. Puomi oli minun laji. Pystyin sillä heittämään kärrinpyörää ja tekemään sillan, Heleena hämmästyttää kuuntelijansa.
Kouluaikana urheilukilpailuista ropisi palkintoja, jopa kuulantyönnöstä.
- Ensimmäinen kosketukseni Verlaan oli kunnan urheiluleiri, olin silloin 13-vuotias. Voitin Verlassa kuulantyönnön, vaikka minun laji piti olla siellä juoksu, Heleenaa naurattaa.
Tuollainen temppuilu täytyy olla sisäsyntyistä?
- Muistan jo pikkulikkana, kuinka seisoin usein kaapinovea vasten käsilläni. Isäkin sanoi että "aina tol likal on koivet taivast kohti". Viime kesänäkin seisoin päälläni, kun piti lapsenlapsille näyttää, että heidän vanhempiensa jutut ovat totta, Heleena hihittää.
 |
| Vauhti ei ole hiipunut isonakaan. Heleena tandem-hypyllä Utissa v. 2004. |
Mieli paloi kansakoulun jälkeen oppikouluun, mutta Heleena sanoo olleensa niin ujo, ettei kehdannut sanoa sitä edes vanhemmilleen. Muutkaan lapset perheestä eivät menneet oppikouluun.
- Kun kotoa ei kehotettu, kävin sitten vaan sen kansakoulun. Surin asiaa hirveästi, mutta menin sitten ammattikouluun. Siellä voi valita yksi- tai kaksivuotisen linjan. Minä kävin kaksi vuotta, valmistavan kodinhoidon ammattikoululinjan.
Heleena Niinikoski kehuu ammattikoulun opetusta mainioksi. Ompelua, ruoanlaittoa, lastenhoitoa, parsimista ja paikkaamista.
- Löysin eilen vanhan todistukseni ja totesin, että olin pärjännyt siellä hyvin. Sain koulusta parhaan stipendin ihan helpolla. Siellä tehtiin käytännön asioita, ja käsityö on ollut minulle luonteva juttu. Se oli hauska aika: koulunkäynti oli helppoa ja pärjäsin.
Oppi ei ole mennyt hukkaan, vaikkei tytöille annettukaan Kymiyhtiön ammattikoulussa tutkintoon tähtäävää opetusta, vaan heistä tehtiin hyviä kodin ja perheen hoivaajia.
- Jälkeenpäin olen huomannut, miten todella paljon ammattikoulun opeista on ollut hyötyä. Siellä tehtiin hienoja päivällisiä, ommeltiin vaatteita itselle ja lapsille. Olen ammattikoulussa oppinut monet ruokalajit, joista toiset eivät ole vielä kuulleetkaan. Oli siellä yleissivistävääkin opetusta käytännön töiden lisäksi.
Ammattikoulun jälkeen piti miettiä taas tulevaisuutta. Heleenan ammattikoulunopettaja meni naimisiin luokkansa valmistuessa ja olisi halunnut Heleenan piiakseen.
- En kuitenkaan haaveillut piian töistä, menin kauppakouluun Kouvolaan Kuntotalolle. Sekin sujui helposti ja mietin, jatkaisinko opiskelua. Mutta tapasinkin Timon, menimme naimisiin ja koulut jäivät. Kaiken maailman kursseja on työelämä tarjonnut kyllä myöhemmin, Heleena kertoo.
Nuoripari Maunolla oli hurja ajatus muuttaa Tanskaan, jonne joku vuosi aiemmin oli lähtenyt Heleenan paras kaveri piikomaan. Tämä oli jo mennyt naimisiin ja pari houkutteli Maunoja sinne, lupasivat hankkia työpaikatkin. Mutta Kööpenhaminasta ei löytynyt asuntoa vuonna -58.
- Se sammui siihen vaikka meillä oli valmistelut jo pitkällä.
 |
| Kauppayhtiön kesätyttö Aino Hautamäki toinen oikealta |
- Tehtaankaupassa, niinkun sanottiin. Olin siellä pari kesää ja joululomat. Yläkerrassa oli kangasosasto ja toimisto. Kangasosaston alapuolella alakerrassa oli rautaosasto, siirtomaatavarat, maitopuoli jossa myytiin maidot, kermat ja pullat, ja lihaosasto.
Heleena näki järjestelyn, jolla Eerolasta tuotiin elintarvikkeita tehtaankauppaan.
- Sieltä tuli maitoa ja kermaa. Ensimmäinen kesä kermat mitattiin kannuihin desilitran mitalla ja maidot litranmitalla. Seuraavana kesänä maito oli jo säiliössä, josta se veivattiin kannuihin ja josta johti putki tonkkaan. Tuurasin välillä maito-osastolla - se oli tavallaan helppo osasto, kun siellä ei ollut kuin pullaa ja maitoa.
 |
| Kesäapulainen Aino vas. työkavereineen siirtomaatavaraosastolla |
- Siinä kävi herrojen rouvia, ruotsinkielistä porukkaa aika paljon. Peruskuusaalaiset ostivat enemmänkin Heinosesta, vastapäätä olevalta kilpailijalta. Luokkaeron huomasi oikeinkin hyvin. Herrojen rouvat ostivat kaiken kirjalle, eivät he mitään kaupassa maksaneet.
Heleenan kotona ei politiikasta tai luokkaeroista puhuttu mitään, mutta kaupassa näki ihmisten väliset erot muutenkin.
- Viimeisenä työkesänä olin jo kihloissa ja pidin sormusta kellonhihnassa. Graevenitzin rouva sanoi minulle, että "tyttö tyttö, ei saa pitää sormusta noin, se tarttuu johonkin ja silloin menee koko käsi".
Kossilan konttorissa kuusipäiväistä viikkoa
Heleenan ensimmäinen vakituinen työpaikka oli Kossilan konttori Kouvolassa linja-autoaseman yläkerrassa, nykyisen Valtarin kauppakeskuksen paikalla. Kossilan Liikenne Oy:n omistivat veljekset: Esko oli Myllykosken johtaja, Sakari Voikkaan johtaja. Heleenan tehtävänä oli ottaa vastaan rahastajien tilitykset ja laskea, että ne täsmäävät.
Digitaalimaailmaan tottunutta ihastuttaa entisaikojen konkreettisuus konttorityössäkin.
- Autoja oli paljon, ja rahastajia oli paljon. Jokaisella oli oma vihkonsa, johon tulot merkittiin. Joka päivä ne laskettiin. Pääasiassa ne täsmäsivät, mutta oli niitäkin, joilla ei täsmännyt oikein koskaan. Jos puuttui enemmän, sain viedä laskelman konttoripäällikölle ja hän hoiti asian. Laskin siis rahat, niputimme ne sadan setelin nippuihin. Pankista saatiin papereita, joihin käärimme kolikot. Joka päivä vietiin paksu nahkasalkullinen rahaa pankkiin. Sinne oli parisataa metriä, kannoimme salkun sinne niska limassa, Heleena kertoo.
Muistatko Kossilan rahastajat tyköistuvissa univormuissaan? He istuivat takaoven vieressä omassa aitiossaan usein hienossa kampauksessa ja kulkivat käytävällä rahastajanlaukku vatsan päällä lippuja myymässä.
- Rahastajien laukussa oli alla teline, jossa olivat lippurullat. Jaoin lippurullia tarpeen mukaan, otin numerot ylös myydyistä ja rahat niistä ja laskin, täsmäävätkö ne, Heleena kuvailee, ja kuuntelijan silmiin nousee kuva menneestä maailmasta.
60-luvulla lauantait tehtiin töitä, tosin lyhyempää työpäivää.
- Talo tarjosi lauantaina kahvit ja voileivät, kun ei ollut ruokatuntia. Saimme itse käydä ostamassa leivät ja teimme ne valmiiksi. Johtajat tulivat konttoriin joskus 12:n maissa vähän ennen pois lähtöä. Katoimme johtajille, konttoripäällikölle ja ajomestarille heidän puolelleen kahvit, me kolme naista joimme kahvit oman työpöytämme ääressä.
Ensimmäisen lapsen syntyessä v. -60 Heleena jäi pois töistä, kun ei ollut pitkiä äitiyslomia ja päiväkoteja kuten nykyisin. Vuoden kuluttua Kossilalta pyydettiin Heleenaa takaisin, ja kun anoppi lupasi hoitaa poikaa, hän lähti Kossilalle uudelleen. Puoliso Timo oli vuorotöissä.
- Olin Kossilalla niin kauan kun toinen poika syntyi vuonna -63, ja jäin taas pois. Halusin hoitaa lapseni itse, ja olinkin viisi vuotta poissa työelämästä. Sitten konttoripäällikkö Harjula soitti jälleen ja kysyi, onko lapset nyt tehty ja tulisinko taas töihin.
Maunot asuivat Kouvolassa Väinöläntiellä ja Kaunisnurmella mutta muuttivat Kuusaalle vuonna -63. Perhe asui väliaikaisesti Naukion pitkissä paritalossa, kun omaa taloa rakennettiin Väkkärään.
Heleena kehuu toimistopäällikköä erittäin hyväksi, mukavalla tavalla tiukaksi esimieheksi. Heleena viihtyi tutussa työssä, mutta sitten ystävätär vinkkasi, että Kymiyhtiön sosiaaliosastolla tulee paikka vapaaksi.- Siihen aikaan 70-luvun taitteessa oli hirveän vaikea saada työpaikkaa. Soitin suoraan Kymin konttoripäällikkö Sundmanille - en mihinkään työhönottoon. Meillä naisilla ei Kossilalla ollut puhelimia. Kun toimistopäällikkö lähti käymään jossain, soitin hänen puhelimellaan, tavallaan salaa. Sundman pyysi käymään todistusten kanssa. Kun sitten menin, Sundman tiesi minusta kaiken ja meidän perheestä. Oli ottanut selvää jopa tällaisesta yhtiön ulkopuolisen perheen tyttärestä, Heleena kertoo.
Jännittävä puhelu työpaikan saannista on jäänyt mieleen tarkkaan. Konttoripäällikkö Sundman soitti Kossilan toimistopäällikön puhelimeen, pyysi Heleenaa puhelimeen ja kysyi, voiko tämä puhua. Toimistopäällikkö lähti onneksi huoneesta, arvasi varmasti asian tärkeäksi, kun ei konttorissa yleensä naisille soiteltu. Heleena oli hyväksytty yhtiölle ja hän sanoi samana päivänä itsensä irti.
- Ajattelin että sosiaaliosasto olisi juuri min paikka, ja sinne mie sit lipsahin, Heleena kertoo iloisesta muistosta.
Ura yhtiöllä alkoi Kanalasta
Yhtiön sosiaaliosasto toimi Kanalassa, asuintaloksi rakennetussa naisten kasarmissa pääkonttorin vieressä. Paikalle rakennettiin sittemmin päällystyslaitos. Talossa oli niin kylmä, että henkilökunta työskenteli talvisin sormikkaat kädessä ja villatöppöset jalassa. Heleena sanoo aina olleensa vähän sellainen sekatyöläinen. Hän teki hommia sosiaalitarkastajan avustajana ja urheilupuolen hommia myös.
- Iivanaisen Toini oli sosiaalitarkastaja, ja me kuljettiin eläkeläisten luona, vietiin paketteja. Sosiaalitarkastaja järjesti eläkeläisille tapahtumia, perheenemäntäkerhoja ja lastentarhan toimintaa. Vallealan Raine, Rantsa, oli toinen sosiaalitarkastaja, hänelle kuului urheilupuoli ja erämajat. Minä otin erämajojen varaukset vastaan, kuljinkin erämajoilla ja olin urheiluyhdysmiesten yhteyshenkilö. Olin konekirjoittajanakin, kaikkea sekalaista hommaa, Heleena Niinikoski kuvailee ensimmäistä työpaikkaansa yhtiöllä.
Tehtaan joka osastolla oli urheiluyhdysmies. Sosiaalitarkastaja järjesti paljon kilpailuja, urheilutapahtumia ja harrastustoimintaa urheilun parissa.
- Meiltä vuokrattiin telttoja, kaasukeittimiä ja erämajoja. Myytiin halkolappuja ja lautalappuja - yhtiöllä oli lautatarha, josta yhtiöläiset saivat ostaa edullisesti. Sosiaaliosasto oli iso, siellä oli rakennusmestari, puutarhaneuvoja, kaksi sosiaalitarkastajaa, sosiaalipäällikkö ja hänen sihteerinsä, erämajojen korjauksista huolehtiva henkilö ja minä. Siellä kävi paljon ihmisiä asiakkaina, Heleena kertoo.
Ei siihen aikaan ihmetelty, että tällaisista palveluista vastaa yritys eikä niitä tarvitse hakea kunnalta. Nykyisin yhtiöllä ei tätä toimintaa ole. Kymin Nikkarit järjestää kuitenkin eläkeläisille vuosittain joulujuhlan Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiön tuella Kuusankoskitalossa.
Sosiaaliosasto oli juuri järjestämässä yhtiön satavuotisjuhlia, kun Heleena meni sinne töihin vuonna -71. Pääjuhla pidettiin Voikkaan paperivarastolla, ja tarjoilijoiksi pyydettiin koululaisia. Näille piti hankkia samanlaiset asut.- Toini sanoi yhtenä päivänä, että lähdepäs hänen kanssa Eerolan arkistoon. Lähdin nöyränä, ja siellä oli koolla Kymin johto, isot herrat rivissä. Vasta sitten Toini kertoi, miksi olin mukana. Siellä oli tarjoilijoiden vaatemallit, minun piti olla mannekiinina, kun herrat valitsivat asun.
Eläkeläisille järjestettiin oma juhla. Juhlajärjestelyitä haittasi lehdistö- ja linja-autolakko. Eläkeläisvieraat olisi pitänyt hakea busseilla määrätyistä kohteista, mutta nyt se ei onnistunut.
- Haalittiin oma porukka, joka haki taksien tapaan juhlavieraat sovituista paikoista tehtaalle - minä olin mukana ajamassa. Varaston pihalla oli kaveri radiopuhelimen kanssa ohjailemassa meitä kuljettajia uusiin kohteisiin.
Vuonna -73 Heleena siirtyi Voikkaan sosiaaliosastolle, kun siellä tuli paikka auki.
- Eläkkeelle siirtyvä oli hoitanut urheiluasioita, Verlan työntekijöiden palkkoja ja yhtiöläisten vapaa-ajan vakuutuksia. Jouduin taas uusiin kuvioihin, joihin halusinkin mennä. Sehän oli uusi maailma, en ollut ikinä laskenut palkkoja.
 |
| VIP-vieraita Verlassa: presidentti Martti Ahtisaari, maaherra Mauri Miettinen... |
- Voikkaalla en ollut kauaa. Sosiaaliosastolla tapahtui rajuakin muutosta, ja siellä ei minusta oikein ollut enää töitä. Niinpä siirryin väliarkistoon pääkonttoriin.
Väliarkistoon tulivat kaikki pääkonttorin arkistoitavat paperit. Niitä siirrettiin määräajoin Eerolaan.
- Väliarkistossa oli 800 metriä hyllytilaa. Enhän minä ollut koskaan arkistoa hoitanut, joten kävin arkistokurssin ja minusta tuli arkistonhoitaja. Väliarkisto oli silloin aika sekaisin ja vaati paljon järjestämistä. Minulla oli kaksi apulaista, kovia työntekijöitä, ja saimme kaiken vuodessa kuntoon. Teimme töitä urakalla - eräänäkin päivänä huomasimme puoli kuudelta illalla että hei, mehän ollaan vielä töissä, Heleena naurahtaa.
Seuraava työpaikka oli pääkonttorilla oleva kirjoituskeskus. Helena Maunosta tuli sen esimies.
- Keskus toimi avokonttorissa, istuimme sermien takana. Keskuksessa oli kolme kirjoittajaa. Minun sermini takana istui silloisen konttoripäällikön Reijo Koijärven sihteeri. Hoidin hänenkin hommiaan silloin kun hän oli poissa. Koijärvi oli erinomainen esimies, Heleena Niinikoski kertoo.
Tietokoneita ei siihen aikaan vielä ollut, mutta kirjoituskeskuksessa oli Esselten Scribona, jolla kirjoitettiin levykkeelle: pieni näyttö, näppäimet ja muisti. Tekstiä oli helppo korjata. Konttorissa oli myös telex, tärkeä laite, koska piti olla yhteydet ympäri maailmaa. Kopioinnissa oli käytössä vahamonistus ja spriimonistus, ja siinä työssä oli kaksi tyttöä Helena Maunon alaisina.
- Kirjoituskeskuksessa oli valtavasti kirjoitettavaa. Lakiasiainosasto kirjoitutti kaikki paperinsa siellä, samoin suunnittelu. Kaikki osastot käyttivät sitä hyväkseen. Johtajien sihteeritkin kantoivat sinne kaiken kirjoitettavansa, Heleena Niinikoski muistelee.
Yhtiö alkoi suunnitella, että kirjoituskeskukseen pitäisi saada kielenkääntäjä.
- Minähän en ollut kielenkääntäjä, joten se homma ei enää sopinut minulle. Siinä vaihessa siirryin tiedotusosastolle Niementielle.
Kuvassa tiedotusosaston väki, vas. takana toimittaja-tiedottaja Reijo Virta, sihteeri Terttu Niilo-Rämä, graafikko Topi Valkonen, AV-teknikko Kalevi Pihkala ja tiedotuspäällikkö Eero Niinikoski. Edessä vas. toimistoapulainen Irma Niemi, englanninkielinen tiedotussihteeri Anneli Dursse, toimitussihteeri Heli Kyllönen ja yhteysssihteeri Helena Mauno.
Helena Mauno meni siis v. -81 tiedotusosastolle yhteyssihteeriksi. Pian hänet nimitettiin yhteyspäälliköksi.
- Se oli todella hyvä työpaikka. Eerohan se minua haastatteli tehtävään mutta kuvasi työn niin mielenkiintoiseksi, että sanoin kotona miehelleni: "En voinut edes luvata ottaa työtä vastaan, kun se kuvailtiin niin hyväksi työpaikaksi ettei se varmaan ole ihan tottakaan." Koijärvi patisteli minua parin päivän päästä tekemään ratkaisun, ja päätin että no mie sit menen. Enkä päivääkään ole katunut, Heleena sanoo.
Ensimmäiseksi tehtäväkseen Heleena sai tehdasopasjärjestelmän luomisen. Yhtiön omasta henkilökunnasta hankittiin oppaat, pääasiassa sihteereitä.
- En tuntenut paperi- ja selluprosesseja. Kuljin tehtaalla tallennusvälineiden kanssa, tein treffejä ylimestareiden ja päälliköiden kanssa, haastattelin heitä ja opettelin prosessit. Tein kansion, joka sisälsi tiedot tehdas- ja konekohtaisesti ja yleistiedot yhtiöstä. Järjestin tehdasoppaille koulutuksia. Sitten homma alkoi pyöriä.
Heleena Niinikoski - silloin siis Helena Mauno - kulki vieraiden kanssa paljon tehtailla, mutta oppaatkin hoitivat ison joukon vierailuja, joita silloin tehtaalla riitti. Kaikki paikkakunnan koululaiset kävivät tutustumassa työelämään tehtaalla, opiskelijat ja insinööreiksi opiskelevien ekskursiot tarvitsivat opastusta. Oli myös VIP-vieraita, joiden käynti vaati vähän isompaa puristusta.
- Nykyään tehtaalle ei enää koululaisvierailijoita pääse. Eihän kouluilla ole enää varaa kuljettaakaan oppilaitaan tehtaalle, Heleena sanoo.
Tehdasta esiteltiin myös diaohjelmin ja filmein, ja AV-huoneen esittelylaitteista huolehtiminen kuului Heleenan tehtäviin. Hän pujotti filmit, järjesti dia-aineiston esitelijälle. Virhetilanteiden varalta laadittiin esittelijälle lappu: Paina tätä nappia.
- Kerrankin yksi insinööri soitti illalla kuudelta kiroillen, että hänellä on arvovieraita ja pelit ei toimi. Kysyin, oliko noudatettu lapun ohjeita. Oli kuulemma. Minä painelin sinne tukka märkänä juuri saunasta tulleena. Kävelin vieraiden ja isäntien eteen, painoin yhtä nappia ja kone lähti toimimaan. Sama inssi soitti kerran, että videot eivät pelaa. Hän oli tunkenut kasetin väärinpäin videonauhuriin. Tällaisia sattui paljon, Heleenaa naurattaa.
Verla kuului jälleen Helena Maunon työkenttään. Hän oli ensin Verlan hallintokunnan sihteeri, ja sitten hänestä tuli museonhoitaja lähinnä hallinnollisella puolella. Hän valitsi ja koulutti oppaat, otti vastaan ja välitti varaukset Verlaan. Siihen aikaan Verlassa kävi jo paljon vieraita, sekä tavallisempia että arvokkaampia vierailijoita.
- Siellähän kävi arkkipiispa Johannes, presidentit Ahtisaari ja Koivisto. Arkkipiispa oli kookas mies eikä pystynyt pitkässä kaavussaan liikkumaan portaissa vaan jäi ylös istumaan. Minun piti jäädä hänen seuraneidikseen.
 |
| Verlan hallintokunta |
Merkkihenkilöiden kohtaaminen ei hätkähdyttänyt Helena Maunoa.
- Törmäsin koko ajan uusiin ihmisiin, uusiin asioihin. Minä kunnioitin ja arvostin ihmisiä, mutta minulla ei ollut herran pelkoa. Jos itse tietää tekevänsä oikein, ei ole syytä arastella. Ehkä sillä ajatuksella pärjäsin.
Yhteyspäällikölle kuuluivat myös Kymin sponsorointi- ja mainosasiat. Graafikkojen kanssa neuvoteltiin hinnat ja mallit. Nykyinen aviomies tuli tutuksi työtoverina.
- Eeron kanssa tehtiin aika paljon yhdessä sitä työtä. Kouvolan jäähalliin tehtiin isot jäämainokset, moni muu halli pyysi logojamme, Salmelaa sponsoroitiin paljon. Suurin sponsoroitavamme oli siihen aikaan Kouvot, Kymi Grand Prix oli toinen iso. Olen ollut siellä palkintojakin jakamassa, Heleena sanoo jälleen huvittuneena työhistoriastaan.
Valokuva-arkiston hoito kuului myös yhteyspäällikön työhön ennen kuin valokuvat siirrettiin Eerolaan.
- Opin tuntemaan kaikki yhtiön tehtaiden johtajat ympäri maailmaa valokuvan perusteella. Tykkäsin kovasti kuva-arkiston hoidosta, se vaati paljon aikaa. Paikallisia kuvaajia oli mm. Tuomo Pitkänen, mutta paljon meille kuvasi myös helsinkiläinen Kaius Hedenström. Minä liikuin aina mukana, kun kuvaajat tai toimittajat vierailivat tehtaalla - ei sinne yksin ulkopuolisia laskettu. Kaiuksen kanssa ihan ystävystyimme, kun tehtiin paljon töitä yhdessä. Kuljin myös Esa Kotilaisen kanssa, kun hän liikkui tehtaalla äänittämässä.
 |
| "Sekatyöläinen" vapaallaan, kummitytön kaaliviljelmällä töissä |
- Kaius kysyi, että voisiko Helena vähän avustaa sinua. Niinpä minä seisoin johtajan takana piilossa ja vedin paitaa tiukemmalle, kun Kaius otti kuvat. Kaius osasi käsitellä ihmisiä, eräälle johtajalle hän kauniisti ehdotti, että paidan alta paistava verkkopaita riisuttaisiin. Johtaja tuumasi minulle, että seiso sinä siinä edessä, kun minä riisun.
"Taiteilijat ovat oma lajinsa"
Paperitaidegallerian hoito kuului sekin Helena Maunolle. Hän oli sihteerinä hallintokunnassa, joka valitsi taiteilijat. Näiden kanssa hän olikin paljon tekemisissä.
- Järjestin heille apuvoimaa, varasin asunnot. Oli sellaisiakin joilla ei ollut pennin hyrrää mukanaan, muutaman kerran toin niitä kotiinkin yöksi - onneksi oli joustava mies. Eräs puolalainen taiteilija asui Sommelossa gallerian laskuun ja sai siellä aamiaisen, mutta muuhun ruokaan hänellä ei ollut rahaa. Toin hänet meille kotiin, hän saunoi mieheni kanssa, minä tein heille ruokaa, Heleena muistelee.
Galleria teetti paljon töitä, koska näyttelyitä oli vuodessa neljä viisikin. Niistä tehtiin myös kirjoja. Heleenasta gallerian aika oli kivaa ja antoi koko taidemaailmasta uudenlaisen kuvan. Taiteilijoiden huolettomuutta hän kyllä ihmettelee.
- Minulla olisi hirveä hätä, jos ei olisi rahaa ja elelisin avustuksilla. Taiteilijoilla on hämmästyttävän vahva usko omaan taiteeseensa. Mutta kivoja ihmisiä, kaikki omaa luokkaansa, elävät ihan eri maailmassa.
Gallerian hoitaja päätyi joskus myös rakentamaan näyttelyitä. Kaarina Kaikkosen näyttely ei tahtonut valmistua, joten Heleenakin oli paikalla yötä myöten aukomassa perunasäkkien suita yhteen teokseen.
- Käytiin keittiössä keittämässä rasvaa, jota roiskittiin pusseille. Se antoi teokseen elävyyttä. Eräs vaasalainen paperitaiteilija teki paperinarusta teoksia, mahtavia köynnöksiä. Hänkään ei saanut näyttelyä valmiiksi. Minä punoin köynnöstä siellä monena iltana vielä näyttelyn avauduttuakin.
 |
| Paperikengät löysivät toisensa. |
Moni teos on jäänyt galleriasta mieleen, juuri Kaikkosen ja Marja Sunankin työt. Mutta avajaisnäyttelyyn osallistuneen puolalaisen paperitaiteilijan kengillä on erityinen paikka Heleenan elämässä. Suuressa teoksessa oli mm. paperikenkäröykkiö, josta taiteilija näyttelyn jälkeen antoi Heleenalle yhden kengän. Hän oli antanut kengän Eero Niinikoskellekin.
- Säästin kenkäni, vaikka olen monista saamistani esineistä luopunut. Aika mainiota, Eerokin oli säästänyt omansa. Ne ovat nyt tuossa meidän takan reunalla, ne löysivät toisensa, Heleenaa naurattaa.
Tiedotus järjesti myös yhtion muille osastoille tilaisuuksia. Laaja tilaisuuksien sarja syntyi Kymi osaa -kampanjasta. Siinä kaikki yhtiön työntekijät koulutettiin päivän koulutuksella. Jaettiin paljon tietoa, annettiin mappi, teetettiin tehtäviä. Joka tilaisuudessa oli työntekijöitä, toimihenkilöitä ja johtohenkilöstöä sekaisin. Kouluttajina oli ulkopuolisia ja yhtiön eri osastojen johtajia ja päälliköitä kertomassa omasta alueestaan. Ennen koulutusten alkamista MTV:n väki kävi kouluttamassa yhtiön johtajia esiintyjiksi.
- Pääsin kuuntelemaan. Syntyi tiukkoja paikkoja, kun he sanoivat joillekin johtajillemme ihan suoraan heidän esityksestään, mitä ei saisi tehdä varsinaisessa koulutustilaisuudessa.
 |
| Koulutuksessa riitti järjesteltävää. |
Helena Maunon tehtävä oli suunnitella kaksi koulutustilaisuutta kuukaudessa, niin että joka tilaisuudessa oli tietty määrä ihmisiä. Vaativa juttu päivä- ja vuorotyöläisiä käsittävän henkilöstön kanssa.
- Se oli hirveää puljaamista, kun ei ollut tietokoneita. Istuin töissä kaiket illat, kun viime tipassa tuli muutoksia: joku ei päässyt, tilalle nopeasti toinen. Sitä kesti vuoden. Joka tilaisuudessa arvottiin matka Englantiin tutustumaan yhtiön tehtaisiin. Niin me sitten keväällä tehtiin matka Englantiin. Myöhemmin järjestettiin talousasioista samantapainen koulutus kaikille.
Tiedotusosasto siirtyi sitten Niementieltä pääkonttoriin, ensin Eero Niinikoski, muu väki reilun vuoden kuluttua. Heleena muistelee viestinnän vuosiaan hienona aikana. Järjestelyt, vieraat, taidemaailma - kirjavissa hommissa koki ja oppi paljon uutta.
- Sain tehdä työni todella itsenäisesti kunhan vaan raportoin tekemisistäni. Pystyin tekemään virkanaisen työtäni, koska minulla oli hyvä mies, joka ymmärsi töitäni ja teki paljon kotona. Ja hyvä anoppi, joka auttoi paljon kun pojat olivat pieniä. Anoppi oli tiukka ihminen, mutta miniälleen erittäin hyvä, piti minua ihan tyttärenään. Timo myös osallistui aina, jos minulla oli avec-tilaisuuksia.
Heleena muistelee arvostavasti miestään, klooritehtaan ylimestarina toiminutta Timo Maunoa.
- Minähän olen etuoikeutettu, kun minulla on elämässäni kaksi todella hyvää miestä, Heleena vakavoituu.
"Koti on paras paikka"
Tosiaan, Heleenaa naurattaa paljon, hän suhtautuu omiin vaiheisiinsa lämpimällä huumorilla ja huvittuneena ja saa toisenkin nauramaan kaksinkerroin tarinoidessaan tilanteista. Elämä ei kuitenkaan ole hänelläkään ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Aviomies Timo kuoli -99.
- Minulta meni varmaan kolme vuotta niin ettei elämällä ollut oikeastaan mitään merkitystä. Ainoat kiinnekohtani ja pelastukseni olivat koira ja lapsenlapset, jotka viettivät paljon aikaa kanssani Kuusaalla ja Kuusamossa hirsimajallamme.
Suru pitää mennä rauhallisesti läpi, Heleena Niinikoski kertoo.
- Suru, kaipaus ja ikävä pitää käydä pohjia myöten. Silloin huomaa muutkin ihmiset, kun heille käy jotakin. Olin Timon kuoleman jälkeen Yhtäkkiä yksin -kurssilla. Siellä huomasin, että oli todella vaikeissa tilanteissa olevia surevia, ihmisiä jotka olivat kokeneet kauheita. Heräsin huomaamaan, että eihän minulla ole mitään hätää. Minulla on ollut hyvä elämä, en ole jäänyt puille paljaille. Minulla ei ole mitään peiteltävää. Minun pitää vain nousta tästä.
 |
| Heleena istuttaa ystävyyden puuta Keniassa Soroptimistien matkalla. |
Heleena sanoo hamunneensa tyhjiöönsä järjestötoimintaa, raapaisi vähän politiikkaakin, oli mukana Kokoomus-naisissa ja valtuustoehdokkaana, tosin tekemättä mitään läpipääsyn eteen.
- Huomasin heti alkuun, että tämä ei ole minun laji. Se tosin oli mukavaa, kun pääsin kulttuurilautakuntaan. Soroptimisteissa toimin edelleen, olen sotilaskotisisarissa ja teen Utin sotilaskodissa talkootöitä. Viikko on aika täynnä, kun pelaan vielä tennistäkin monta kertaa viikossa, Heleena Niinikoski luettelee.
Vanha työkaveri Eero Niinikoski on nykyisin aviomies, ja hyvin harjoiteltu yhteistyö sujuu edelleen. Työuransa aikana Heleena ja Eero olivat työkaverit, eivät sen enempää, tekivät paljon yhdessä töitä, kulkivat pitkin maata projektiensa vuoksi, näyttelyiden takia, messuihin tutustumassa.
- Eero oli erittäin hyvä esimies. Hirveän kannustava, asiallinen ja korrekti virkaroolissaan - minähän olen vasta nyt oppinut oikeasti tuntemaan hänet, Heleena kertoo.
Heleena jäi leskeksi -99, Eero 2003.
- Jäin eläkkeelle vuonna 2005, emmekä juuri tavanneetkaan paitsi joskus yhteisten perhetuttavien luona. Meillä oli Koskenrannan Kunto -niminen porukka, jolle Eero järjesti kerran taideretken Helsinkiin. Eero hihkaisi minut viereensä istumaan bussimatkan ajaksi. Emme olleet nähneet pitkään aikaan ja puhuttavaa riitti. Palatessa Eero tarjosi kyytiä tulossa olevaan Verlan Metsien yö -tapahtumaan.
Mutkattomaan tyyliinsä Heleena jatkaa tarinaa: Verlan ilta oli kiva: tunnelmalliset avotulet rannassa, metsä aiheena.
- Kun palattiin puolenyön aikaan, Eero kysyi keittäisikö hänelle kahvit. Sikäli erikoista, että hän oli juuri kertonut ettei ole oikein välittänyt kahvista viime aikoina.
 |
| Eero, Heleena ja Billnäsin pöytä. |
- Eero oli jo työaikanani kuullut suunnitelmastani mutta estellyt, että älä myy, viedään se Verlaan. Nyt sitten voitaisiin kuulemma katsoa sitä Billnäsiä, Heleena virnistää. - Siitä illasta se alkoi.
Niinikosket matkustavat paljon yhdessä, he ovat reissanneet ympäri maailmaa kaukomatkoilla ja Euroopassa.
- Keväällä oltiin Itä-Preussin kiertomatkalla, sotahistoriallisella matkalla. On kuljettu Mika Waltarin jalanjäljillä, monilla teemamatkoilla. Ollaan tehty joka talvi jokin pitempi matka, mutta en tiedä nyt kun maailma on näin sekaisin, ja Eero on aika työllistetty... Vai tuleeko meistä jo vanhoja, Heleena hihittää ja tietää itsekin, että ei tule.
Mistä nautit nyt, Heleena Niinikoski?
- Olen niin kiitollinen yhteisestä elämästä Eeron kanssa. Vaikka se on työntäyteistä, nautin siitä. Liikumme kovasti, olemme paljon muualla kuin kotona, mutta koti-illat ja kotiviikonloppu - niistä nautin. Minun lapsenlapseni ovat jo isoja eivätkä tarvitse minua niin kuin ennen. Uutta näkemystä ja elämään iloa antavat Eeron lapsenlapset Juulia, 12 v, Elina 10 v, ja Kerttu 1 v. Kun saataisiin vain olla terveitä ja nauttia ihan pienistä yksinkertaisista asioista, Heleena Niinikoski sanoo.
 | ||
| Tämä pariskunta on onneksi ryvettynyt vain Kuolleen meren mutakylvyssä. |
 |
| Intiassa pääsee norsun selkään... |
 |
| ...voi saada käärmeen kaulalleen... |
 |
...ja levähtää Taj Mahalin edessä. |
