tiistai 12. huhtikuuta 2016

Eva Lintusella käsityö mukana maailmallakin

Itseä vanhempien ihmisten seurassa on mukavaa. He tietävät pitemmän kokemuksensa takia paljon ihmeellisiä asioita. Lisäksi heidän seurassaan saa tuntea itsensä nuoreksi, noh, nuoremmaksi. Eva Lintusen tapaamisessa pätee vain ensimmäinen syy. Kun kuuntelee hänen sujuvaa, jäsenneltyä ja hauskaa jutteluaan Amerikan-matkoista, englanninkielisestä gemmologiakirjallisuudesta tai 12-tuntisista metsänhoitopäivistä, tuntee itsensä kaikkea muuta kuin nuoreksi  ja vireäksi.

Eva Lintunen on palannut toissapäivänä kuukauden reissulta USA:sta. Tässä ei ollut hänelle mitään uutta, hänellä on jo parikymmentä vuotta ollut tapana  käydä poikiensa kotimaassa joka kevät. Ensi keväänä siellä voisi viettää parikin kuukautta.
- Jos olen vielä hengissä. Se varaus pitää tässä iässä tehdä, 92-vuotias rouva sanoo.

Moni kuusankoskelainen tuntee Eva Lintusen omilta kouluvuosiltaan. Kansankoulun, kansalaiskoulun ja peruskoulun opettajana ja varsinkin käsityönopettajana vaikuttanut Lintunen on edelleen tuttu hahmo Kuusaan katukuvassa.
- Työvuosia kertyi eri kouluista 34.

Eva Vilén syntyi Voikkaalla isänsä rakentamaan taloon, johon perhe oli muuttanut neljä päivää aikaisemmin.
- Ihan niin isän tekemä talo, että hän oli itse kaatanut siihen puutkin metsästä. Kävimme lapsena hiihtelemässä ja katselemassa veljen kanssa kantoja Mattilassa Ulasen metsässä. Isä oli puuseppä ja osasi katsoa sellaiset puut, ettei talossa ole yhtään kieroa lautaa. Nyt taloa asuu veljenpoikani.

Isä Vilén oli puuseppänä yksityisyrittäjä mutta hallitsi siis kirvesmiehen työtkin. Hän rakensi taloja muillekin, ainakin pari taloa Voikkaan palossa tuhoutuneiden tilalle.
- Hän oli rakentamassa Tolkkilan kartanoakin, huomasin eräästä valokuvasta. Mutta varsinaisesti isä oli huonekalupuuseppä. Kävin äskettäin Oravalassa kinkereissä satavuotiaassa talossa, johon isäni oli tehnyt ovet ja ikkunat ja huonekaluja. Piironkejakin oli kaksi. Yhtään ei ole saumat auenneet, samat puleeraukset hyvinä edelleen, Eva Lintunen ihastelee.

Evan äiti oli kotiäiti kuten siihen aikaan muutkin äidit.
- Ei meidän mäeltä ollut muualla töissä kuin Tillasen Emmi, joka oli sellukuopalla oikein raskaissa hommissa.

Opettajasukua

Eva aloitti koulunkäyntinsä Mattilan kansakoulussa - jossa oli hänen isänsä tekemät ovet ja ikkunat. Kansakoulunopettajalla ei ollut vaikutusta tytön urahaaveisiin, tämä suunnitteli opiskelevansa agronomiksi. Mutta omassa suvussa oli monta opettajaa, mm. äidin nuorin sisko ja kaksi serkkua. Kodista sai muutenkin hyvää mallia.
- Äiti luki mahdottomasti. Hän oli käynyt vain kansakoulun mutta oli Oravalan koulun paras oppilas siihen mennessä. Hänellä oli aivan mieletön muisti. Minulla oli koko lukion ajan historiassa kymppi, ja se on äidin tarinoiden ansiota. Äiti osasi kaiken, Mattilanmäellä ei tapahtunut mitään ilman että minun äiti järjesti. Hän oli kylän pomo. Laittoi ruumiit arkkuun, kutoi kankaat, oli äärimmäisen hyvä käsityöläinen kuten isäkin, Eva muistelee.

Viktor ja Eva Lintunen
Kätevyydestä tulee mieleen viime vuonna kuollut puoliso Viktor Lintunen. Eva kertoo, että oli kuvaillut itseään millintarkaksi, johon Viktor oli vastannut olevansa millin sadasosan tarkka.
- Minä en olisi viihtynyt puolta päivää ihmisen kanssa, joka olisi ollut käsistään kökkö, Eva tokaisee.

Oppikoulua Eva kävi ensin Kuusankoskella ja siirtyi sieltä Kouvolan lyseoon.
- Vaikka se oli lyseo, poikakoulu, niin meidän luokalla oli vain yksi poika. Poikaluokkia oli vasta tulossa alemmilta luokilta lähtien. Oli meilläkin ensin kolme poikaa, mutta kaksi lähti sotaan. Rehtori oli joustava, meitä oli klassillisella linjalla kaksi tyttöä jotka saimme lukea englannin sijaan pitkän fysiikan ja piirustuksen reaalilinjan kanssa. Luulin tarvitsevani fysiikkaa, mutta mitä vielä, Eva Lintunen nauraa.

Nelikymmenluvulla ei Mattilasta juuri lähdetty jatkamaan opintoja. Osa lähti keskikouluun, ja sieltä kaikki halukkaat pääsivät Eva Lintusen mukaan Kymiyhtiön konttoriin. Hän arvelee olleensa Mattilan koulun käyneistä ensimmäinen ylioppilas. Heinolan seminaarin ylimääräinen ylioppilasluokka koulutti sitten hänestä kahdessa vuodessa kansakoulunopettajan. Lintunen kehuu seminaarin opetusta, jossa opiskeltiin "ihan kaikkea".
- Mutta se harmonin soittaminen oli kerta kaikkiaan kamalaa. Kahdessa vuodessa en oppinut soittamaan vaadittuja viittäkymmentä virttä, vaikka tein hirveästi töitä sen eteen. Joka aamu puoli seitsemältä oltiin seminaarin soittokoppien jonossa. Enkä ole ikinä tarvinnut sitä taitoa isoissa kouluissa, ei niissä tarvinnut itse soittaa. Ei nykykinkereissäkään kanttorit osaa soittaa niitä kauhean vaikeita alkusoittoja, kunhan improvisoivat.

Piirustus ja käsityöt olivat nuoren Evan lempiaineita, piirustuksestakin oli kymppi seminaarissa. Hän olisi päässyt myös käsityönopettajavalmistukseen, mutta kihlaus ratkaisi valinnan. Sompasen tanssilavalta oli vuonna -47 löytynyt Viktor Lintunen. Tämä lähti ensin Helsinkiin opiskelemaan teknilliseen kouluun ja jatkoi Tampereelle teknilliseen opistoon.
- Sulhaseni sanoi, että mene vaan vuotta lyhyempään kansakoulunopettajakoulutukseen, niin voidaan mennä vuotta aikaisemmin naimisiin. Niin minä sitten menin. Ja kaduin opiskeluvalintaani kaiken aikaa, Eva Lintunen hymähtää.

Tiettömien taipaleiden takana

Eva Lintunen valmistui vuonna 1950 ja aloitti työuransa kotiseudulla Oravalan koulussa. Työt alkoivat sekalaisissa oloissa. Kouluihin tuli seitsemäs luokka ilman ennakkovalmisteluja.
- Kouluhallitus oli vaan keksinyt seitsemännen luokan mutta ei opetusohjelmaa. Samassa luokkahuoneessa oli vielä viides ja kuudes luokka, jotka lukivat vuorolukuna - siinä sai itse säveltää.

Seuraava opettajanpaikka oli Kolarissa Yllästunturin takana. Eva oli kysellyt Lapin kouluviranomaisilta paikkaa, jonka palkassa olisi korkea rajaseutulisä.
- Olin mennyt naimisiin ja minulla oli se mies elätettävänä. Kouluviranomainen kysyi papereita ja vastauksen kuultuaan käski laittamaan tavarat valmiiksi, määräys tulee, paikka on Kolarin Teurajärvellä.

Seuraa tarina kuin suoraan Suomi-Filmistä. Eva matkustaa silkkimekossaan ja valkoisissa kengissään matkatavarat mukana Tornion kautta määränpäähänsä, tai niin hän kuvittelee. Kylältä on kuitenkin vielä toistakymmentä kilometriä matkaa kouluun. Sinne ei ole tietä, taksikyydistä ei siis puhettakaan. Jostain keksitään kuorma-auto, joka keikuttelee opettajattaren myskylöineen perille. Eva tapaa toisen opettajattaren ja haluaisi tavata myös koulutoimenjohtajan. Ei käy, hänen luokseen ei ole tietä, vain vetinen, ylittämätön suo. Mutta oppilaita koulussa riitti, 53. Perheissä kun oli lapsia toistakymmentä, jossain 18:kin.

Eva Lintunen otti opetettavakseen luokat yksi, kaksi ja kolme, toinen opettaja loput.
- Olimme ensimmäiset oikeat opettajat siinä viisi vuotta toimineessa koulussa, joka käynnistyi parakkivuosien jälkeen uudessa rakennuksessa. Kolmasluokkalaisetkaan eivät osanneet lukea. Miten olisivatkaan, eihän heidän vanhempansakaan osanneet. Johtokunnan taloudenhoitaja ei ollut käynyt kansakoulua. Minä luin hänen kanssaan kansakoulun, Eva Lintunen päivittelee.

Nuori opettajatar ei juuri opetussuunnitelmia noudatellut, kun tilanne valkeni hänelle.
- Minä jätin pois kaikki ympäristöopit ja askartelut. Opeteltiin vain lukemista, laskentoa ja kirjoittamista kunnes jokainen oppi. Siellä oli kyllä sekalaista seurakuntaa, voi hyvä luoja, Lintunen huokaa.

Lapin vuoden jälkeen Eva Lintunen palasi Kuusankoskelle ja  osasi myös pitää puoliaan. Keskustan kouluun oli tullut niin paljon oppilaita, että tarvittiin yksi luokka lisää. Johtajaopettaja oli soittanut Lintusen kotiin ja kysellyt äidiltä, oliko tyttärellä paikkaa. Tälle oli tulossa sijaisuus Voikkaan koulussa.
- Mutta kun minun kummisetä Taavi Hietanen oli johtokunnan puheenjohtaja, soitin hänelle ja kysyin voisinko mennäkin Voikkaan sijaan Keskustan kansakouluun, niin saisin kesäpalkan. Juu, mene vaan, kummisetä lupasi. Tulin keskustaan, ja virkakin perustettiin hoitamaani tehtävää varten sitten talvella.

Eva Lintusen luokat olivat aina suuria.
- 34 oli se lakisääteinen suurin oppilasmäärä. Mutta johtajaopettaja Halme pisti luokkiin aina vähintään 36 oppilasta ja säästi näin kunnalta yhden opettajan palkan. Kansalaiskoulussa minulla oli aina 40 oppilaan luokka.

Käsityönopettajakoulutus houkutteli kuitenkin edelleen. Koulutoimentarkastaja lupasi virkavapaata koko opiskelun ajaksi, jos Eva hankkisi pätevän sijaisen tilalleen. Niin hän pääsi Hämeenlinnaan opiskelemaan rakastamaansa alaa.
- Suoritin sen kolmivuotisen koulutuksen kahdessa vuodessa - olinhan jo tenttinyt ison osan kasvatusaineista ja psykologiasta seminaarissa. Sain Hämeenlinnassa luvan tenttiä mahdollisimman suuren osan teoriaa istumatta tunneilla, jotta voisin valmistua nopeasti. Asuinkumppaneiksi osui onnekseni saman aineen opiskelijoita eri vuosikursseilta, ja heiltä kyselemällä osasin tehdä oman lukujärjestykseni. Jouluun mennessä olin suorittanut ensimmäisen luokan opinnot, kaavapiirustuksetkin. Se oli aivan hirveää, ennen kahta en koskaan mennyt maate, Eva Lintunen muistelee.

Kansalaiskoulussa lahjakkaita käsityöihmisiä

Eva Lintunen palasi Hämeenlinnasta Keskustan kouluun opettamaan ensi- ja toisluokkalaisia. Käsityönopettajakoulutuksesta huolimatta hänelle ei riittänyt yhtään ylimääräisiä käsityötunteja. Kollegalta jäi yli 12 tuntia, mutta muut opettajat jakoivat ne keskenään. Meni pari vuotta, ja kansalaiskoulu alkoi vuonna -58.
- Olen ainoa opettaja täällä, joka oli kansalaiskoulussa ensimmäisestä viimeiseen päivään. Minulla oli ammattiopettajan pätevyyden ohella pätevyys opettaa kansalaiskoulussa teoria-aineitakin. Käsityönopettajan virkahan minulla oli, mutta paljon opetin teoriaakin, maantietoa, matematiikkaa, historiaa. Oikein hyvä aine oli asioimiskirjoitus. Jos tytöt ovat säilyttäneet ne vihkot, he osaavat kyllä tehdä testamentin ja lahjakirjat, Lintunen vakuuttaa.

Pyyhkeet valmistuivat juuri ennen Amerikan-matkaa.
Kansalaiskoulussa oli viikossa yhdeksän tuntia käsitöitä. Vain liikelinjan tytöillä oli vähemmän.
- Liikelinjahan oli kuin kauppakoulu, heillä oli käsitöitä vain pari tuntia viikossa. Tytöt tekivät käsityössä todella hienoja töitä, yöpaitoja, puseroita, hameita, mekkoja, taidekäsitöitä. Meillä oli kahdetkymmenet kangaspuut, joten meillä oli kudontaakin. Saimme monet puut Kymiyhtiön kutomolta. Ja meillä oli hyvät ompelukoneet.

Koulu aloitti toimintansa Marskinkadun tuntumassa vanhassa kansakoulurakennuksessa. Opettajat kutsuivat sitä puukouluksi. Samana vuonna -58 käynnistyi myös Tähteen koulu. Keskustan koulu oli siihen mennessä täyttynyt niin, että alakoululaiset kävivät koulua vuorolukuna aamu- ja iltapäivisin. Joka toinen viikko oli aamuvuoro, joka toinen viikko iltavuoro.
- Aamuvuoro sai olla kahdeksasta 11:een omassa luokassaan. Mutta koska koulu jatkui vielä, opettajan piti itse etsiä luokka, jossa opetusta jatkettiin.

Suuri osa Keskustan koulun opettajista siirtyi Tähteeseen.
- Mutta Tähteessä jäi yksi kerros tyhjäksi, ja me kansalaiskoulun opettajat ruvettiin pitämään älämölöä, että haluamme sinne. Ja mehän päästiin. Siellä opiskeltiin tyttöjen kanssa; pojat oli Pilkan koululla. Mutta kun tyttöjä oli paljon, osa opetuksesta oli edelleen puukoululla. Kotitaloutta opetettiin Kymintehtaan koululla. Kansalaiskoululla ei ollut koskaan omaa rakennusta. Oppilaat liikkuivat pitkin viikkoa Tähteen, puukoulun ja Kymintehtaan väliä.

Eva Lintunen kehuu kansalaiskoulun tyttöjä oppivaisiksi - kahdenkymmenen hengen ryhmässäkin opiskelu kiinnosti.
- Minä tykkäsin kansalaiskoulusta, se oli hirveän hieno koulu. Tykkäsin niistä isoista tytöistä, vaikka he olivat murrosikäisiä.

Työuran päätteeksi peruskouluun

Peruskoulun tullessa kansalaiskoulun opettajat siirtyivät sinne. Eva Lintuselle se tarkoitti muuttoa uuteen Naukion kouluun. Käsityötunnit oppilasta kohti vähenivät pariin tuntiin viikossa. Lintunen oli edelleen innostunut aineestaan. Moni tyttö valitsi vielä 8. ja 9. luokalla käsityön.
- Sanoin heille monta kertaa, että tämä on minusta ihan väärin, että kaupunki maksaa tästä minulle palkkaa. Minun pitäisi maksaa kaupungille, kun saan olla teidän kanssa. Ne jotka olivat valinneet käsityön, olivat kaikki ysin ja kympin tyttöjä. Ai että ne oli hyviä tyttöjä, Eva Lintunen hymyilee.

Etukäteen peruskoulun tulo hiukan mietitytti. Nyt koko ikäluokka opiskelisi samoissa luokissa, käsityötunnit vähenisivät.
- Kerran minulle johtajaopettaja sanoikin, että pitää ottaa tunteja alaluokiltakin. Mutta koulutoimenjohtajalle sanoin etten lähde minnekään, olen ensimmäinen virassa enkä lähde ala-asteelle. Ei tarvinnutkaan.

Asiat siis luontuivat Naukiossakin. Kansalaiskoulun vanhat ompelukoneet jäivät romutettaviksi, Naukioon hankittin upouudet. Alakertaan väestönsuojaan saatiin kutomo.
- Naukiossa oli ihan mukavaa. Eikä ikäluokkien opettaminen yhdessä aiheuttanut mitään ongelmia, vaikka luokat olivat isoja, neljänkymmenenkin oppilaan luokkia.

Opettajanhuoneessa ei ehtinyt välituntisin juuri muuta kuin valmistella oman seuraavan tuntinsa, mutta siellä oli aina hyvä tunnelma.
- Kaikkein eniten tykkäsin kolmesta miesopettajasta: kaupallisten aineiden opettaja Tapio Aalto, tarkkiksen opettaja Jarmo Junnonen ja puu- ja metallitöiden opettaja Aarne Kettunen olivat mahdottoman hienoja ihmisiä. He olivat paljon minua nuorempia, mutta eivät ikinä sanoneet vastaan, jos jotain pyysi. Mutta en muista että olisin muidenkaan kanssa koskaan riidellyt 34 opettajavuoteni aikana, Eva Lintunen kertoo.

Niin paljon Eva opettamisesta piti, että eläkkeelle jääminen 60-vuotiaana tuntui ikävältä.
- Ajattelin sen kesän, ettei ihminen voi elää ilman käsityön opetusta. Lähdin kun tunnit olivat vähentyneet ja toinen opettaja halusi tulla Naukioon. Päätin, että nyt lähden tekemään mettätöitä Lintusen kanssa.

Viktor Lintunen oli yhtiöläisiä, ja pariskunta viihtyi kotipaikkakunnallaan Kuusankoskella. Eva tosin sanoo heidän miettineen,  kuinka ei tullut lähdettyä, junttaannuttiin vaan tänne. Oliko huono valinta?
- Ei! Me tykättiin kumpikin tästä. Mutta olisi kai pitänyt nähdä vähän maailmaa, Eva Lintunen sanoo.

Maailmaa on keritty nähdä eläkkeelläkin, nyt vasta onkin matkustettu. USA:n-matkojakin on kertynyt jo 24. Amerikkalaisen vaihto-oppilaan tulo perheeseen 70-luvun alussa avasi tämän maailman Lintusille. Samuelista, Samista, tuli perheelle kuin oma, kolmas poika. Lintuset aloittivat pojan tultua heti pontevan suomen kielen opettamisen. Kuukaudessa tämä oppi jo niin paljon, että jätti elokuviin mennessään pöydälle lapun: "Menen kuva katsoma."

Eva Lintunen muistelee, miten opetti Samille kielioppia kokeita varten ja patisteli omaa poikaansa mukaan oppimaan, tuloksetta.
- Sami sai 9,5 ja kympin suomen kokeista. Timppa sai kolmosen ja nollan. Sille kyllä maittoi sen jälkeen opetus. Sami oppi suomea, jopa astevaihtelun niin hyvin, että puhuu sitä edelleen. Hänestä tuli tuomari, ja hänen asianajotoimistossaan lukee vieläkin "Puhutaan suomea". Timokin asuu USA:ssa, ja pojat tapaavat säännöllisesti. Samin rouvan mukaan Timo on Samuelille läheisempi veli kuin tämän oma biologinen veli, Eva kertoo.

Senkin päällä komeilee joukko nuoria valokuvissa. Omat pojat, Sami hääkuvassaan, Timo meksikolaisen vaimonsa kanssa - kansainvälistä väkeä. Lapsenlapsetkin opiskelevat insinööreiksi, perheeseen tulee siis kolmannen polven insinöörejä, kuten Viktor ja Lintusen kumpikin poika ovat.

Kun Sami palasi Yhdysvaltoihin, Lintusten 13-vuotias Timo meni hänen luokseen Michiganiin kesäksi, töihin puutarhayritykseen. Sama toistui seuraavana kesänä, jota venytettiin USA:ssa vielä syyskuun puoliväliin - rehtorin luvalla. Vanhempi poikakin oli kaikki opiskelukesänsä Yhdysvalloissa töissä.

Yli yhdeksänkymppinen Eva Lintunen singahtelee matkoillaan USA:ssa paikasta toiseen. Tänä keväänä hän vietti aikaa Floridassa, lensi välillä viideksi päiväksi poikansa luo toiseen kaupunkiin ja jatkoi vielä vuokraamassaan asunnossa loppukuun. Aikaisemmin Lintusilla oli Floridassa oma asunto monta vuotta.
- Sitten sain päähäni, että myydään se. Viktor sanoi että myydään vaan. Se oli huono homma kun myytiin, se oli niin hyvällä paikalla.

"Kaksi litraa kotikaljaa"

Eva Lintunen sanoo hyvän kuntonsa johtuvan kovasta metsätöiden tekemisestä. Eläkkeellä hän kävi miehensä kanssa kaksivuotisen metsäkoulun Iitin Selkolassa.
- Me ollaan niin innokkaita metsäläisiä. Meillä on tila Sompasen lähellä, mutta metsäpalstoja olemme ostaneet muualtakin. Jo 60-luvulla ostimme ensimmäisen, Mäntyharjusta. Minulla ei ollut metsäkokemusta kuin lapsuudesta, Viktorin suvussa ei ainakaan neljään sukupolveen tuntumaa metsänhoitoon. Mutta me opiskeltiin.

Lintuset ovat tehneet metsissään kaikki vaaditut työt päätehakkuita lukuun ottamatta.
- Puuntaimiakin ollaan istutettu yli 160 000. Yhtenä vuonna oltiin Mäntyharjun Tyllilän taimitarhalla suurin yksityinen taimien ostaja. Taimikonhoitoa, ensiharvennusta kuormaavalla peräkärryllä ja maataloustraktorilla - kaikki on tehty itse. Mönkijällä ja isolla moottorikelkalla on ajettu taimikoista hirveästi polttopuuta. Energiapuuta en aio korjata, se ei kannata jos ei tee itse, Eva Lintunen himmailee jo.

Metsänhoito ei Lintusillakaan ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Hirvituhoja on tullut monta kertaa.
- Metsästä saa helposti pellon, mutta pellosta on todella vaikea saada metsä. Istutettiin yhtenä kesänä kymmenen hehtaaria metsää - ihan kuolemanurakka. Ollaan istutettu koivua ja kuusta mutta myös paljon siperianlehtikuusta ja kontortamäntyä, oikein ruma puu. Sitä Stora Enso innosti kokeilemaan, ja minun mies oli kokeilija. Istutimme sitä ohransänkeen, mutta pari kolme vuotta saimme olla kuokkimassa taimia pystyyn sängen keskeltä, Eva Lintunen päivittelee.

Kiertopalkinto jäi Eva Lintuselle kolmannen voiton jälkeen.
Eikä tässä vielä kaikki.
- Kahtena kesänä tuli ruskotäplämäntypistiäistä. Jos se olisi syönyt taimia vielä kolmantena kesänä, olisi pitänyt ruiskuttaa. Ei alkanut, sen sijaan vanhat ojat olivat alkaneet pusikoitua. Sitten tuli versosurma. Karsittiin joka ikinen puu, kuivat oksat sahattiin, versosurma häipyi. Viime vuonna hakkautin sen, selluksi meni. Alle oli kasvanut hyvää kuusikkoa. Lehtikuusia olen myös myynyt jo, sitä meillä on hirveän paljon. Se on mennyt männyn hinnalla, sanoo monet kurssit käynyt ja jatkuvasti metsänhoitoa tutkiva metsätilan emäntä.

Pariskunta Lintunen on saanut myös palkintoja metsäharrastuksestaan.
- Saimme mieheni kanssa Tapion hopeisen ansiomerkin hyvästä metsänhoidosta. Yhtenä vuonna mieheni olisi saanut kunniakirjan ja hopeisen pienoisvesurin metsän tehotuottajana. Hän sanoi ettei voi ottaa sitä, jos ei siinä ole vaimonkin nimeä. Että kun hän vie vaimon aamulla seitsemältä metsään ja hakee illalla kymmeneltä kotiin, tälle ei tarvitse antaa mukaan muuta kuin kaksi litraa kotikaljaa ja pikiöljypullo. Tuli uusi kunniakirja, jossa oli minunkin nimi.

Eva Lintunen sai yhtenä vuonna Valkealassa Pro metsä -palkinnon, joka annetaan vain yhdelle pitäjässä  kerralla.
- Olen myös kolminkertainen metsänomistajien naisten suomenmestari. Olen käynyt satoja kilpailuja. Niissä on 15 taitokysymystä ja nykyään 70 puun leimaus. Olen ainoa nainen, joka on voittanut Harjun maatalousoppilaitoksen metsäkilpailut. Siitä on jo kai viisi vuotta. Siellä oli miesten ja naisten sarjat, voitin kaikki. Eihän se mitään, jos olisin voittanut tavalliset ihmiset, mutta että Suomenniemen miehetkin, ne on niin hyviä, Eva nauraa ja kertoo saaneensa palkinnoksi Stihlin raivaussahan.

Miehensä kuoltua Eva Lintunen on vielä ollut metsätöissä Viktorin veljenpojan mukana  mutta aikoo nyt teettää työt metsänhoitoyhdistyksellä. Tosin Eva huolehtii omien ja poikiensa metsien hoidosta.
- Se meidän Amerikan-poika on niin innokas metsäläinen. Nytkin kun hän tulee yllättäen lauantaina Suomeen, hän sanoi että jos kokouksilta ehtii niin sitten mennään metsään!

Metsäveroilmoituksen teko tuntuu olevan isotöinen juttu, kun se määrittelee Yhdysvaltoihin lähtöäkin. Eva Lintunen esittelee paksua kansiota täynnä asiapapereita. Ennen ilmoituksen teki Viktor, mutta onneksi Eva ryhtyi tekemään sitä kahtena vuonna vielä miehensä eläessä. Oppi kokeneemman neuvoista.
- On siinä hirveä laskeminen ja tekeminen. Vaikka tulisi tappiollista metsätaloutta, kaikki on ilmoitettava.

Aina käsityö tekeillä

Käsitöistä kysyminen saa Eva Lintusen ponnahtamaan tuolistaan. Hän kipaisee hakemaan pinon pyyheliinoja, joihin on virkannut pitsit. Pussista kaivetaan Amerikan-matkan käsityö, kapeammat koristeelliset pitsit, mutta ne eivät saa opettajalta kymppiä.
- Ei tule kaunista pellavalangasta. Mutta pyyheliinan pitsit on ommeltu joka ikisestä silmukasta kiinni kankaaseen. Hartiat on kipeät ja sormet vereslihalla koukun käyttelystä. Mutta lähden nyt sotaveteraanikuntoutukseen Naantaliin, kun olen rintamalotta.

Eva Lintunen on ylpeä metsäveroilmoituksen teostaan.
Rintamalle Eva Vilén lähti jatkosodan alkupuolella ja oli Suur-Miehikkälässä viestilottana puhelinkeskusta hoitamassa aina rauhan tuloon asti. Lottiin liittyminen sopi hyvin Evalle, joka oli saanut hyvin isänmaallisen kasvatuksen - koko suku oli isänmaallisia ja isän veljet suojeluskuntalaisia.
- Poliittiseen järjestöön isä ei kuitenkaan kuulunut, koska yksityisyrittäjä ei voinut ottaa kantaa jos aikoi saada tilauksia, Lintunen arvioi.

Käsityöihminen muistaa tarkalleen sodanaikaset vaatteensa.
- Kunnostin äskettäin lottapukuani. Se sopi minulle täysin, vaikka olin rintamalle lähtiessäni 19-vuotias, Eva sanoo ja lisää hankkineensa pukuun täydennystä mm. lottamuseosta.

Pahoja tilanteita Eva ei muista Suur-Miehikkälästä muita kuin viimeisen juhannuksen 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen.
- Se oli hirvittävää. Näimme kodeistaan lähteneitä perheitä, jotka vetivät omaisuuttaan nelipyöräisissä kärreissä. Sinä juhannuksena satoi kauheasti lunta, oli niin kylmä! Evakoita tuli Karjalasta päin, saksalaisia ja suomalaisia sotilaita meni rintamalle päin, tiet oli täynnä. Minullakin oli keskuksessa hyvä sarkamanttelini päällä. Olin myös vähän aikaa Kenttäposti kakkosessa lajittelijana.

Iltalukemista, englanniksi
Työhuoneen seinällä komeilee kaksi diplomia. Eva ja Viktor Lintunen ovat diplomigemmologeja, jalokivien erikoisasiantuntijoita. Tutkinto on kansainvälinen, Eva suoritti sitä kolme, Viktor neljä vuotta. Loppututkinto pidetään koko maailmassa yhtä aikaa samana päivänä.
- Vastaukset menevät Lontooseen, ne käännetään Suomessa. Saimme kirjoittaa siis suomeksi. Voitaisiin pitää missä maailmankolkalla tahansa jalokivilaboratoriota. Tämä kaikki on gemmologista kirjallisuutta, Eva Lintunen osoittaa englanninkielisiä kirjoja, joita on hyllyssä toista metriä. Yöpöydällä on englanninkielisiä Connellyn ja Larssonin dekkareita, Connellystä Lintunen pitää kovasti. Jonakin kesänä hän luki espanjankielisiä kirjoja.

Selvä. Opettajanura, englannin opiskelu työväenopistossa, espanjaa myös, perusteellista metsähoitoa palkintoineen, gemmologian opiskelua, iltalukemisena englanninkielisiä dekkareita... Kiitän tarinoista ihailusta mykkänä, kerään rojuni ja suunnistan kotiin. Ryhdistäytymään.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Eilan vaiheita 21. Tampereella!

Maaliskuun 1946 kalenterimerkinnöistä Eila Piirikkälän pikkuallakasta näkee, miten nopeasti nuoren naisen tunnelmat vaihtelevat. Onko tämä n...