Terveydenhoitaja Pajulan ammatinvalinta tapahtui nykyihmistä tyrmistyttävällä tavalla. Pikkuinen Irma Hatva oli kymmenvuotias pikkulotta, kun talvisota loppui. Perhe asui Uudessakylässä, jossa rautatieläis-isällä oli silloin toimi. Uudenkylän parantola oli muutettu sotasairaalaksi, ja Irma lupautui ystävänsä kanssa sinne auttelemaan.- Sairaala oli täynnä haavoittuneita. Heitä makasi pitkin käytäviä paareilla lattialla. Aikuiset eivät jaksaneet heitä kontillaan sinne alas syöttää, joten minä ja se toinen pikkulotta syötimme sotilaita aina koko päivän. Käytävillä oli syötettäviä noin 60, ja heillä oli niin pahoja vammoja etteivät pystyneet itse syömään. Ajettiin koko kesä päivittäin sairaalaan kuusi kilometriä kotoa polkupyörillä, Irma Pajula kertoo.
Irman äiti oli aika kauhuissaan tyttären vapaaehtoistyöstä - suotta.
- Me viihdyttiin siellä, ja miehet oli kiitollisia. Ei meitä erikoisemmin väsyttänytkään, vaikka polvillaan syötettiin. Eikä meitä pelottaneet miesten vammatkaan - jollain ei ollut käsiä, moni makasi ihan onnettomana paareilla.
Sota jatkui, ja isä lähetti tyttärensä Iisalmeen käymään oppikoulua. Kolmannelle luokalle Irma pääsi Nokian yhteiskouluun, koska isä oli saanut työpaikan Nokian asemapäällikkönä. Kunnassa oleva Pitkäniemen mielisairaala oli muutettu sotasairaalaksi. Teini-ikäinen Irma kävi teinikunnan mukana sairaalassa viihdyttämässä sotainvalideja.
- Minulle sattui syötettäväksi parissakymmenissä oleva nuorimies, joka oli menettänyt sodassa molemmat kätensä ja jalkansa. Hänet oli sidottu istumaan remmeillä, hän jutteli järkevästi. Keskustelimme ja päätin, että minusta ei koskaan tule sairaanhoitajaa, en uskalla, en enää kestä tätä, Irma kertoo.
Yötyö arvelutti
Ylioppilastutkinnon jälkeen piti kuitenkin tehdä valinta, ja silloin Irma oli jo valmis hoitoalalle. Hän pääsi Helsingin sairaanhoito-opistoon - hakijoita 400, sisään pääsi 40. Sotavammoihin törmäsi vielä 40-luvun lopullakin, kirurgisessa sairaalassa oli sotasokeita ja sotainvalideja.
- Kirurgisella osastolla joutui kolmannen vuoden opiskelijana päivystämään öisin yksin koko osastoa. Miehiä oli samassa huoneessa 40, heillä oli aavesärkyjä katkenneissa jäsenissä. Se oli hirveää rukoilemista, että anna morfiinipiikki. Eihän sitä voinut.
Yövuoro on jäänyt Irma Pajulan mieleen todella rankkana. Yöllä joettiin kuumemittarit, annettiin pistokset, lääkittiin penisilliinillä. Yövuoron jälkeen Irma ei osannut nukkua. Kun hän seuraavaan vuoroon mennessään nukkui raitiovaunussa sairaalan pysäkin ohi ja rahastaja kyseli, eikö neidin pitänyt jäädä pois ennen päätepysäkkiä, Irma tajusi ettei sovi yötyöhön.
- Minulle valkeni, että kun valmistun sairaanhoitajaksi, lähden saman tien jatkamaan terveydenhoitopuolelle, sehän on päivähommaa. Mitä vielä, ojasta allikkoon! Terveydenhoitaja teki siihen aikaan yötä päivää töitä. Maaseudulla haettiin hevosella keskellä yötä kotoa hoitamaan potilasta.
Sairaanhoitajan koulutus sisälsi monipuolisesti eri hoitoalat kirurgiaa ja mielisairaanhoitoa myöten. Kirurgisessa sairaalassa joutui sekä ensiapuun että leikkauspolille. Helsingin kirurgiseen sairaalaan tuotiin kaikki pahimmat potilaat ympäri Suomea silloin 50-luvun alussa.- Leikkaussalissa kolmannen vuoden oppilas joutui nukuttamaan leikattavan potilaan eetterikopalla, siis tietämään, paljonko pannaan eetteriä! Se oli niin pelottavaa. Muistan lopun ikääni, kuinka eräässä leikkauksessa valvoin, mittasin verenpainetta ja lisäsin eetteriä. Lääkäri tiuskaisi: "Potilas jännittää, en minä voi leikata." Siis lihakset oli kireällä. Panin lisää eetteriä ja pelkäsin, ettei potilas enää herää, vanha ihminen.
Leikkaus onnistui, ja se oli jo kolmas leikkaus samana yönä.
- Olin saanut itse eetteriä jo niin paljon, että meinasin nukahtaa. Istuin neljännen kerroksen rappuselle, etten horjahtaisi nurin. Sitten tulee tämä leikannut lääkäri viereeni: "Voi anteeksi, neiti Hatva, että hikeennyin leikkauksessa." Ja hän tuo minulle konjakkikarssuja. Eikö ollut ihana! Irma Pajula hymyilee.
Valmistuttuaan Irma Hatva haki ja pääsi kolmeen paikkaan: Invalidisäätiöön, Lastenlinnaan ja Verlaan. Hän valitsi isän yllyttämänä Verlan.
- Isä sanoi, että sehän on kuin menisit valtiolle töihin, kun menet Kymiyhtiölle.
Verlan kautta yhtiöläiseksi
Verlassa Irma ei ollut ensimmäinen terveyssisar. Häntä ennen oli ollut hoitaja, jolla oli niin vihainen koira, etteivät potilaat uskaltaneet tulla hakemaan terveydenhoitajaa. Vaikka yhtiö palkkasi terveydenhoitajan, se antoi Jaalan ja Valkealan lähiseutujen asukkaillekin luvan käydä terveyssisaren luona.
Vaivat olivat nykyajalle tuttuja. Tehtaalaisilla oli selkävaivoja, kaikilla flunssaa ja päänsärkyä. Jos työntekijä jäi töistä pois, terveydenhoitajan piti käydä toteamassa, että ihminen on oikeasti kipeä. Irmalla oli myös lastenneuvola alle kouluikäisille Verlassa. Tehtaalla Irma hankki työntekijöille liikuntavälineitä, renkaita roikkumiseen, jotta selkävaivat eivät iskisi raskaiden paalien nostelusta.
Irma muistelee surullisena ikävintä tapausta, rantaan hukkunutta lasta. Tämä oli lähtenyt pelastamaan veteen joutunutta rukkastaan. Vastarannan miehet olivat juuri saaneet ensiapukoulutusta Irmalta ja yrittivät pelastaa pojan Even-keinulla. Elvytys ei enää auttanut poikaa, ja hänen isoäitinsä sai heti sydänkohtauksen.
- Siellä maaseudulla tapahtui niin paljon kaikennäköistä, etten ollut osannut varautuakaan sellaiseen. Mutta en kokenut olevani epäpätevä, tein vastavalmistuneena sen minkä osasin. Pidin aamusta sairaanhoitovastaanoton, sitten lastenneuvolan ja äitiysneuvolan. Enhän minä kätilö ollut mutta pystyin punnitsemaan, verenpaineet mittaamaan ja virtsat tutkimaan. Lastenneuvola oli minulle Ylpön koulut käyneelle selvä asia.
Verlan luontoa Irma muistelee ihaillen - silloista luontoa.
- Viisikymmenluvulla Verlan luonto oli niin mahtava, että nykyinen luonto ei ole mitään siihen verrattuna. Silloin oli suuria puita, nyt niitä on kaadettu paljon pois. Koski oli vapaana, miehet uittivat puuta, tukkeja vedettiin hevosella. Ympäristö teki vaikutuksen, kun menin sinne -52 syksyllä.
 |
| Irma Pajula ja Verlan patruunan pytinki |
- Minulla oli yksi huone, Aarnella kaksi huonetta ja keittiö toisessa päässä taloa. Pastori Nykänen vihki meidät Selänpään kansanopistolla. Muutin omat kampsuni Pajulan huusholliin. Kun voimalaitos valmistui, lähdimme Kuusankoskelle.
Isommalla tehdaspaikkakunnalla asuminen oli Irma Pajulalle uusi ja erikoinen kokemus. Verlassa konttorihenkilökunta oli ollut täysin ruotsinkielistä, työväki suomenkielistä.
- Mutta Verlassa oli kivat välit, ei alemmuudentunnetta työntekijöillä. Kuusankoskella tunne oli toinen: ruotsinkieliset olivat suomenkielisen väestön yläpuolella. Kun huomasin sen, kävin Jyväskylässä suorittamassa virallisen sinetöidyn ruotsin kielen todistuksen: puhun ja kirjoitan sujuvasti ruotsia. Että on se paperi, jos täältä joskus työtä haen, Irma kertoo suunnitelmastaan.
Kuusankoskella Irma hoiti perheen ensimäistä poikaa kotona, mies oli töissä Kymiyhtiöllä. Irmalla oli aikaa tarkkailla yhtiön suhtautumista työntekijöihin.
- Huomasin, että hyvänen aika, täällähän annetaan asunto. Meille annettiin Öljymäeltä kolme huonetta ja keittiö. Me saatiin polttopuut pilkottuina ja sähkö, tosin oli kantovesi. Asunto-osasto jakoi virka-aseman perusteella asunnot - vuorotyöläisten perheet saivat yhden huoneen enemmän, että isä pystyi yövuoron jälkeen päivällä nukkumaan. Heiltä kai otettiin vuokraa, mutta mestariportaalta ei vuokraa otettu, ei meiltä mennyt sähkölaskuakaan. Sitten huomasin: ahaa, yhtiö antaa myös saunan, sekä Voikkaalla että Kyminpuolella, Irma Pajula kertoo.
Saunajärjestelyt kummastuttivat nuorta äitiä, joka vetäytyi Kymintehtaan saunaan kylpömään lapsensa kanssa. Myös Aarne otti välillä pojan miesten vuorolle mukaansa. Saunassa oli kylvettäjä.
- Lauteille pantiin lakana, siihen aikuinen pitkälleen. Kun mieheni vei kolmikuisen poikamme saunaan, kylvettäjä ei missään nimessä antanut isän kylvettää vauvaa. Kylvettäjä pesi vauvan ja miehen. Minä menin naisten vuorolla, ja totta kai 25-vuotias nainen haluaa pestä itse itsensä. Kylvettäjä ei antanut periksi: minä lakanan päälle ja kylvettäjä pesi, Irma päivittelee vieläkin ihmeissään.
Nuori rouva jatkoi tarkkailuaan: insinööriportaalla oli vielä paremmat asunnot ja enemmän etuja, oli korkeampia herroja ja lopulta kaikkein korkein kasti omine asuinalueineen. Mustallavuorella oli hienoja asuntoja, Koskenrannassa myös.- Minä rupesin kuitenkin väsymään Öljymäellä veden kantoon. Kaivolle oli kaksisataa metriä, ja vesi piti kantaa toiseen kerrokseen. Sanoin miehelleni, että minä saan ainakin työpaikan jostain, terveydenhoitajista on pula. Että sano työnantajalle, että vaimo ei enää jaksa nykyisessä asunnossamme. Aarne vei sanaa, ja me saatiinkin kerrostalosta kolmen huoneen ja keittiön asunto, äskettäin rakennetulta Puistomaalta.
Uudessa asunnossa oli vesijohto, kylmäkellari oli talon alakerrassa, jääkaappeja ei ollut mutta perhe osti sellaisen itse. Pian Irmaa pyydettiin Kymiyhtiölle töihin. Pajulat ottivat lapselle hoitajan kotiin.
- Yhtiö kyllä järjesti niin hyvin, että oli kaksi päiväkotiakin yhtiön työntekijöiden lapsille: Voikkaalla ja Kymintehtaalla. Seimien maksu oli markka päivältä, ja jos perheellä oli useampi lapsi, 75 penniä. Ihmettelin, että yhtiö antoi näin paljon, mutta minulla oli ihan apulainen kotona.
Työntekijöiden olot sydämen asiana
Irma Pajula tuli jälleen yhtiölle kotiäidin ja Verlan vuosien jälkeen, tällä kertaa teollisuusterveyssisareksi. Yhtiö koulutti hänet myöhemmin juuri teollisuuden tehtäviin, hän oli professori Leo Noron oppilaana Helsingissä. Tehtaalla hänen tehtäviään oli huolehtia työpaikkahygieniasta eri tehdasosastoilla. Se edellytti jatkuvaa liikkumista ympäri tehdasta.
- Minä juoksin pitkin tehtaita tarkkailemassa osastojen työoloja, ruokailutiloja, eväänsyöntipaikkoja. Minun kuului täydentää ensiapukaapit, pitää ensiapukurssit - siihen saatiin Helsingistä apuakin. Sitä varten minä siellä olin, että hain vaaran paikkoja.
Vaaran paikkoja tehtaalla riittikin. Irma meni tutkimaan myös paperikoneen alustaa. Hänelle kerrottiin, että siivoojalta oli irronnut päänahka, kun tämä oli siivonnut kuumaa paperikoneen alustaa.
- Minä vaadin siivoojille hattuja ja työvaatteita, he eivät saa tukka liehuen olla paperikoneen alla. Menin konttoriin johtavan insinöörin puheille, mutta hän tyrmäsi minut heti. Minä hikeennyin ja sanoin, että lähden talosta, jollei asia hoidu. Päähineet saatiin, puvut myös, paperikoneen kuumuudessa työskenteleville. Ja mää jäin työpaikalleni, Irma kertoo pontevalla tamperelaisaksentillaan.
Jollain osastolla teollisuusterveyssisar tuli kurkistaneeksi kupariseen juomavesisäiliöön.
- Nostin kannen ja huomasin: herttinen, siellähän on hometta! Tänne pannaan uutta vettä, ja miehet juo. Kiersin kaikki juomavesiastiat koko tehtaalla läpi. Säiliöitä oli 250 ja joka ikisessä oli kuparihometta. Tein luettelon ja annoin sen sosiaalipäällikölle, ehdotin uusia säiliöitä ruostumattomasta teräksestä, vaikka ne kyllä olisivat kalliita. Hän lupaili viedä sen eteenpäin. Meni pari kolme kuukautta eikä mitään tapahtunut, kunnes eräänä päivänä hyvin korkea-arvoinen herra soitti. Minä pelästyin, että mitä olen tehnyt. Hän sanoikin haluavansa kiittää minua hyvästä työstä. Hän oli löytänyt paperini sosiaalipäällikön pöydältä, ja kaikki juomavesiastiat tullaan vaihtamaan terässäiliöihin, Irma hehkuu vieläkin tyytyväisenä, kun asia järjestyi.
Pahimpina työpaikkoina yhtiöltä Irma Pajula muistaa klooritehtaan.- Puhuin sosiaalipäällikön mukaani klooritehtaalle. Hän meinasi tukehtua, ja minä meinasin tukehtua heti ovella. Sanoin, että muiden täytyy täällä hankkia leipänsä, me mennään vaan käymään. Mentiin, yskittiin ja kaottiin. En osannut tehdä siellä mitään, klooritehdas toimii tavallaan, työntekijät olivat ilmeisesti tottuneet.
Toinen hirveä paikka oli karbiditehdas, musta ja nokinen.
- Eväspaikkakin oli aivan noessa, seinät, pukukaapit sisältäkin. Tehtaan sisällä miehillä oli pitkävartiset asbestikäsineet, edessä abestiesiliinat. He seisoivat avonaisen luukun äärellä ja pitkillä sauvoilla sekoittivat karbidia kahdentuhannen asteen kuumuudessa. Yksi ehdotti minullekin: "Koita!" En uskaltanut. Eihän siihen aikaan 50-luvulla tiedetty, mitä asbesti on, kuinka vaarallinen. Ja totta kai asbestia kulkeutui kotiinkin, vaikka asbestivaatteet jätettiin tehtaalle.
Terveyssisar Pajula ehdotti, että pestään pukuhuone - puhtaassa on mukavampi syödä eväät. Sellaista pesuainetta ei kuitenkaan löytynyt, joka olisi noen irrottanut.
- Kokeiltiin kaikki mahdolliset pesuaineet: ei mikään irrottanut mustaa.
Ruokalat kuuluivat nekin terveyssisaren valvontaan. Hän teki joskus pistokekeita, kävi syömässä kummassakin. Voikkaalla oli iso ruokala, Kymillä samoin. Irma Pajulan mielestä ruoka oli ihan tyydyttävää, Voikkaalla jopa erittäin hyvää.
Irma Pajula muistaa myös, miten yhtiölle ostettiin oma ambulanssi. Kauppaa hieroi sosiaaliosaston pihassa ryhmä, jossa ei ollut lääkäriä eikä terveydenhoitajaa, vain maksusta vastaavat virkailijat.
- Ryhmälle oli tullut jotain riitaa, ja eräs korkea herra oli sanonut, että eiköhän haeta asiantuntija paikalle. He tulivat hakemaan minua. Menin ja sanoin mitä tiesin. En olisi millään halunnut, mutta pakkohan se oli, kun haettiin. Yhtiön ambulanssia pidettiin Tallinmontun autotallissa. Sillä kuljetettiin potilaita tehtaalta sairaalaan.
Työturvallisuuskokoukset olivat terveyssisaren kannalta turhauttavia tilaisuuksia. Kokouksissa istuivat osastojen esimiehet ja työntekijät, Irma mukana ainoana naisena.
- Siihen aikaan ei tupakan vaaroja tiedetty, ja ne polttivat niin etten paksulta savulta nähnyt ihmisiä. Kokouksissa käytiin läpi kaikki osastolla sattuneet tapaturmat. Enhän minä niihin jälkikäteen pystynyt mitään sanomaan. Koin oloni siellä vähän turhaksi.
Potilaita ei teollisuusterveyssisar vastaanottanut, mitä joku joskus kävi piikkiä pyytämässä. Lääkärithän tehtailla oli. Mutta iso työtehtävä olivat ammattikoulun tunnit, poikien terveystarkastukset ja poikien ensiapukurssit, tyttöjen terveysopin opetus ja lastenhoidon opetus.
- Ammattikoululla pidin oppitunteja kahdeksan vuotta, osin vielä jäätyäni pois teollisuusterveyssisaren töistä.
Irma muistaa, miten terveyssisaren silmä osui lautasiin, kun ammattikoulun opettajat kävivät syömässä koulun oppilasruokalassa.
- Ne oli emalilautasia, joista oli kappaleita irti. Rupesin vaatimaan, että sinne pitää saada uudet lautaset. Kai saatiinkin. Mutta ruoka oli suht koht, annettiin ilmaiseksi. Minusta yhtiö piti omistaan aika hyvää huolta. Jokainen sai joka kuukausi iso rullan paperiakin, johon lapset voi kotona piirtää. Ja sai vessapaperiakin, joka oli rautakoukussa.
Yhtiöllä oli myös oma tekstiilitaiteilija, Annikki Salmi. Tämä suunnitteli kaiken tekstiilin, mitä yhtiöllä tarvittiin ja kutomoilla käyville yhtiöläisperheiden naisille myös malleja. Voikkaan kutomolla oli Liisa Brandt neuvomassa kävijöitä.
- Ihailin, että hyvänen aika, Kymiyhtiö on antanut kutomot, ammattikoulut, pidettiin huolta työntekijöistä, vaikka työympäristö oli paikoin vaikka mitä. Ja urheilusta pidettiin huolta. Voikkaalla liikunnasta vastasi Jokirannan Keijo, Kymillä Vallealan Raine, molemmat urheilumiehiä.
Irma Pajula työskenteli muutaman vuoden myös Voikkaan tehtaalla samoissa tehtävissä kuin Kymintehtaallakin. Mutta kun tehtaanlääkäri Roschierin sairaanhoitaja hoitaja oli lomalla, hän avusti lääkäriä pienissä leikkauksissa ja haavojen ompelussa.
- Maanantaiaamu oli poliklinikalla kamalin, silloin tuli potilaita palovammojensa, sormeen menneiden tikkujen ja muiden vaivojensa kanssa.
Kaupungille ilman jäsenkirjaa
Tehtaalla teollisuusterveyssisar ei päässyt paljoakaan tekemään potilastyötä, ja Irma Pajula halusi päästä ihmisläheisempään työhön. Kaupungille tuli kaksi terveydenhoitajan paikkaa auki, ja Irma haki. Hän oli sijaistanutkin kaupungilla, ja suostui kun kaupungilta kehotettiin hakemaan.
Valintaa vaikeutti Irma Pajulan epäpoliittisuus.
- Kuusankoskella ei niin vain palkattu henkilöstöä ilman puoluekirjaa. Johtava hoitaja soitteli kesken kokouksen minulle kotiin, etten pääsisi tehtäviin, hakijoissa oli kaksi jäsenkirjan haltijaakin. Minua ei haitannut, enhän ollut oikein menossakaan kaupungille, sillä Antti Jokinen oli houkutellut minua yhtiölle. Sanoin hänelle, etten lähde tehtaalle, johon Antti sanoi että laitetaan minulle verenpainepoliklinikka. Sanoin että se on liian yksitoikkoista, olin ajatellut ihmisläheistä työtä.
Mutta johtava hoitaja soittikin kokouksen jälkeen ja kertoi, että Irma Pajula oli valittu kaupungille. Puheenjohtaja oli katsellut Irman kiitettäviä papereita ja nuijinut asian ilman keskusteluita läpi. Asiaan vaikutti sekin, että Irma oli ollut kaupungin neuvolassa sijaisena pari kolme kertaa. Toisesta hoitajanvakanssin täyttämisestä kyllä äänestettiin.
- Minunkin valinnastani käytiin käytävällä kovaa napinaa. Olisi kuulemma pitänyt äänestää siinäkin kohtaa, johtava hoitaja minulle kertoi. Monen mielestä oli hankalaa, kun minulla ei ollut jäsenkirjaa, Irma Pajula hymähtää.
 |
| Pikku asiakas Voikkaalla v. -81 |
- Johtava lääkäri ihmetteli, että aionko tosissani lähteä Voikkaalle. Hän saattoi tarkoittaa sitä, että Voikkaalla oli siihen aikaan sellaista alamaailman porukkaa. Vastasin, että siellähän mua nimenomaan tarvitaan. Opin heitä kyllä hyvin tuntemaan ja selvisin hyvin heidän kanssaan, pieni siro nainen kertoo silmät loistaen.
Nyt Irma Pajula pääsi ihmisläheiseen työhön. Hän piti siitä.
- Nautin niistä pienistä ihmisistä, jotka kävi neuvolassa. Oli kauheen kiva käydä kotikäynneillä ja huomata, että on todella avuksi ihmisille. Työhön kuului myös opetusvelvollisuus. Kerrankin minulla oli sairaanhoitajaopiskelija, lastenhoitajaopiskelija ja terveydenhoitajaopiskelija - kaikki yhtä aikaa lastenneuvolassa.
Hauskinta Irmasta oli, kun poikia alkoi tulla alan opiskelijoiksi. Häntä naurattaa eräskin käynti Pilkanmaassa valmiin sairaanhoitajapojan kanssa, joka opiskeli terveydenhoitajaksi. Oltiin menossa tarkastamaan kaksiviikkoista vauvaa - sillä käynnillähän mm. katsotaan ja hoidetaan vauvan napa. Irma ohjeisti pitkää komeaa poikaa etukäteen ja sanoi, että tämä saa tehdä tarkastuksen itse.
- Poika otti ohjat käsiinsä. Isotveljet seurasivat silmä tarkkana pikkuveljen hoitamista, ja kaikki meni oikein hyvin. Seuraavalla neuvolakäynnillä äiti kertoi, että arvatkaas mitä, meidän viisivuotias poika on päättänyt, että hänestä tulee isona terveydenhoitaja!
 |
| Pilkanmaan neuvola ja Irma Pajulan auto |
- Tuntui kivalle, kun isätkin rupesivat käyttämään lapsia, äiti ei ollut aina edes mukana. Se oli joskus 80-luvulla, sitä ennen isät eivät juuri lapsia tuoneet, Irma Pajula kertoo.
Terveysasemalla Irma Pajula piti joka aamu kaksi tuntia sairaanhoidon vastaanottoa. Sen jälkeen hän peseytyi, joi kahvit ja alkoi pitää neuvolavastaanottoa. Iltapäiväksi hän lähti kotikäynneille sairaiden luo.
- Vuonna -75 minulla oli mahdollisuus ostaa oma auto, jolla kävin jopa Oravalassa asti kotikäynneillä. Kävin kaikenikäisten luona: vanhuksien, sairaiden lasten luona - eihän äidit ja isät ehtineet aina lapsiaan vastaanotolle tuomaan rokon tai silmätulehduksen takia. Katsottiin kotona, mennäänkö lääkäriin vai miten hoidetaan.
Vanhusten luona Irma Pajula kävi mm. mittaamassa verenpainetta.
- Tein sen havainnon, että iäkkäiden ihmisten verenpaine oli korkea aina, kun edellisenä päivänä oli ollut vieraita. Oli passattu ja laitettu ruokaa. Sanoin, että minä tulen uudestaan myöhemmin, kauankos minä tässä autolla pyörähdän. Sitten verenpaine oli jo rauhoittunutkin.
Kotikäynneillä Pajula näki monenlaista elämää, myös ikäviä tilanteita.
- Oli unohdettuja vanhuksia. Joitain vein aluesairaalaan, yksinäisiä diabeetikkoja, joiden lääkkeet olivat hukkuneet milloin sängyn alle, milloin kenkälaatikkoon. Vein ihmisen Mäelle, odotin siellä hänen kanssaan, en antanut potilaan vaihtaa kotona vaatteitakaan, jotta lääkäri näkee tilanteen ja potilas on pakko ottaa sairaalaan. Sanoin että olen täällä niin kauan että tänne tulee lääkäri, ja sain sillä tavalla ujutettua vanhuksia sairaalaan sisälle. Olin hirveän tyytyväinen, kun sain yksinäiset hoitoon.
 |
| Irma ja kymmenkuinen asiakas vuonna -81 Voikkaan neuvolassa |
- Hänen luonaan kävi kaupungin lähihoitaja ja sairaanhoitaja, ja joka ikinen käynti maksoi. Minun aikana ei maksanut mitään, Irma Pajula kertoo.
Irma sai joulun aikaan aina kokea ihmisten kiitollisuuden. Potilaat toivat joulupaketteja.
- Minulla on käsintehtyjä joululiinoja ja vaikka mitä. Ihmeellisin oli hajuvesipullo hurjan hienoa hajuvettä.
Mietimme, kuinka erilaista aikaa nyt eletään. Ihan kaikki on erilaista.
- Kaikki. En tiedä mitään, mikä olisi ihan samanlaista kuin ennen. Vaikkapa pukeutuminen. Valmistuin sairaanhoitajaksi -52. Silloin oli valkoinen päähine, hiuksia ei saanut näkyä sen alta, piti olla siisti puku, valkoiset kaulukset, merkki ja nimi rinnassa. Nyt tämän puhtauden vertauskuvan tilalla terveyskeskuksessa on oven pielessä pullo, josta otetaan käsihuuhdetta. Sitä hygienia on nyt. Kaikki henkilökunta on samanlaisissa vaatteissa. En tiedä, kuka on sairaanhoitaja, kuka lähihoitaja, nimet eivät ole näkyvissä. Ymmärrän, että aika menee eteenpäin, siihen täyty alistua. Se on nyt tätä päivää. Mää oon liian vanha tänne nyt jo, Irma Pajula sanoo päättäväisellä äänellä.
