Hannele Viljakainen hoitaa kuusaalaisjuuriaankin

Entisen kotitalon yläkerrassa näkyy Hannelen ikkuna.

- Tuossa oli Salmisen kauppa, tuosta metsiköstä haettiin äitinpäivän valkovuokot, tässä tuleva läänintaiteilija Tuomisen Harri kuskaili meitä polkupyörän tarakassa. Hannele Viljakainen kuvailee lapsuutensa Tähteetä sitä mukaa kun tuttuja paikkoja putkahtelee esiin. Kuusankoski ja kotitienoot ovat edelleen tärkeä osa Myllykoskella asuvan kunnallisneuvoksen, seurakunta-aktiivin, pitkän  päättäjänuran tehneen naisen elämää. Helposti kuvittelee, että näkyvän poliitikon kanssa pitää puhua pelkästä politiikasta. No, Hannelen kanssa voi puhua mistä tahansa aiheesta, viimeiseksi häntä nyt politiikasta kiinnostaa jauhaa, kun kuusaalaisuudestakin voi jutella.

Hannele on Hentun perheen esikoinen, Pekka neljä vuotta nuorempi kuopus. Viisikymmenluvun alun oloista kertoo se, että perheen keskimmäinen lapsi kuoli vauvana. Äiti joutui synnyttämään kotona, koska osasto 10, entiseen Mäkikouluun perustettu naistentautien ja synnytysten osasto, paloi. Kätilö ei ollut ajan tasalla, vauva tukehtui saatuaan väärää lääkettä. Synnytyslaitokselle ei olisi ollut pitkä matka, sillä Hentut asuivat Puistomaalla Kansantiellä.
- Koti oli yhtiön omistamassa kolmen perheen talossa. Toisessa päässä asuivat Kinnuset, toisessa me, ja yläkerrassa joku täti. Olin kai ensimmäisellä luokalla kansakoulua, kun rakennettiin Tähteeseen omakotitalo hartiapankkimenetelmällä.

Hentun perheen äiti Pirkko Henttu oli ompelija. Sodan aikana hän ompeli lakanoita ja liinavaatteita, ja myöhemmin hän ompeli kotona muille. Kun perhe muutti Tähteeseen, Pirkko - tai oikeastaan Kirsti - meni myyjäksi Kouvolaan Toropaisen vuodevaateliikkeeseen, josta myöhemmin tuli Valta-Kaluste.
- Äidillä oli esteettistä tajua, tyylitajua. Hän kävi suunnittelemassa tehtaan herrojen kodeissa verhot ja sisustusta. Hänen ohjeensa oli, että köyhän ei kannata ostaa huonoa vaan kestävää.

Käsistään taitava äiti vaatetti lapsensa kauniisti. Hannele näyttää kuvan, jossa on kolmipyöräinen polkupyörä. Sen saaminen Helsingin-enolta oli suuri tapahtuma, oikein Amerikasta tuotu pyörä!
- Minulla on äidin tekemä takki ja samasta kankaasta ommeltu baskeri, jonka alta letit heiluvat. Hattuja teetettiin, värit olivat sävy sävyyn. Koulun aloittaessani minulla oli vaaleanpunainen raidoitettu nailonmekko, pitkissä leteissä samanväriset nauhat, ja polvisukat. Varmaan luulin olevani yli kylän, Hannele hymyilee 50-luvun tyttöjen unelmavaatetusta.



Kaikki ei kuitenkaan ollut paremmin kuin nyt.
- Sukkahousuja ei tunnettu, oli sukkanauhaliivit ja sukat, ja niiden päälle vedettiin pitkälahkeiset villahousut. Tehtaalta saadut viirat käytettiin tarkkaan takkeihin ja muihin vaatteisiin. Kouluvaatteet vaihdettiin heti kun tultiin kotiin, että ne pysyivät hyvänä. Se tapa on säilynyt tänne melkein 70 vuoden ikään asti: on erikseen kotivaatteet ja paremmat.

Isä Erkki Henttu oli tehtaalla töissä varastonhoitajana. Paikka oli keskusvarasto, nykyinen Taideruukin rakennus.
- Siellä on seinällä pahvi, jossa on työntekijöiden nimiä käsin kirjoitettuna, melkein tippa tuli silmään kun näin listan. Aluksi isä oli varastolla alaisena, sitten esimiehenä, ja siirtyi myöhemmin Voikkaan tehtaalle mestariksi Self-Copylle.

 
Kunnianhimoinen työläisperheen tyttö

Koulumatkaa Hannelen kotoa Tähteestä keskuskansakoululle kertyi viisi kilometriä. Ei ollut koulukyydityksiä siihen aikaan. Osan matkasta pääsi joskus linjurilla, pyörät odottivat Tähteentien kurvissa.
- Opettajani Aino Haaksilahti oli ollut jo meidän isällä opettajana. Minä pääsin lellikin asemaan, sain kesken oppituntien hakea opettajalle maitoa tonkkaan Salomaan kaupasta koulunrinteestä. Seuraava opettaja oli kutsumanimeltään Nirkko-Tassu, oikeaa nimeä en muista. Neljä vuotta kävin kansakoulua, sitten pyrin oppikouluun. Muistan hyvin, kuinka jännitti käydä lukemassa oppikoulun oven listasta, olinko päässyt, Hannele kertoo.

Hentun perheessä äiti kannusti tytärtä hakemaan oppikouluun, isälle asia ei ollut niin tärkeä.
- Äiti melkein painosti. Hänelle olisi ollut suuri pettymys, jos en olisi päässyt. Mutta koulussa kyllä huomasin, että työläisperheestä tulevaa tyttöä katsottiin vähän karsaasti. Veljeni Pekka ei kokenut ollenkaan samaa - neljä vuotta myöhemmin syntyneenä, poikana. Kyllä tunteeni on ollut ihan oikea, sillä vanha opettajani sanoi kerran minulle Myllykosken torilla: "Ei olisi ikinä uskonut, että sinustakin tuollainen tulee."  Äidin kunnianhimo oli tarttunut minuun ja halusin näyttää, että pystyn menemään eteenpäin. Minä halusin ammatin - opettajan tai hoitoalan - ja sain molemmat, Hannele pohtii.

Hannele sanoo olleensa hiljainen ja arka, mutta toisaalta hän esiintyi mielellään erilaisissa tilaisuuksissa. Kunnes esiintymiset loppuivat kuin seinään.
- Taiteellinen urani päättyi, kun lausuin kirkossa P. Mustapään runon Me istuimme kirkossa kaikin.
Kouvolan Sanomat arvosteli runonlausuntaani: "Hannele Henttu lausui sievästi." Moni lohdutteli, että sehän oli ihan nätisti sanottu, mutta kun minun tarkoitus ei ollut lausua sievästi. Suomen kielen opettajani Terttu Linkokivi valmensi minua esiintymisiin ja vaati minua jatkamaan arvostelusta piittaamatta. Mutta sen jälkeen en esiintynyt missään, Hannelea naurattaa "taiteellisen uran" äkkikatkeaminen.

Seurakuntanuoriin Hannele Henttu liittyi rippikoulunsa jälkeen. Hän pääsi ensimmäiselle Pytynlahdessa järjestetylle rippikoululeirille, ja se oli hänelle voimakas kokemus. Mutta nyt tyttö ei ollut ensimmäistä kertaa niinsanotusti pappia kyydissä.
- Minähän kävin pelastusarmeijan pyhäkoulua Iltatähden vieressä, kun asuimme Puistomaalla. Tähteessä asuessa kävin kodeissa pidettävissä pyhäkouluissa. Ja minä pidin 11-12-vuotiaana itse pyhäkoulua naapuruston lapsille. Sieltä se siemen oli lähtöisin, tarve olla mukana seurakunnan toiminnassa. Ei meidän vanhemmat olleet mitenkään uskonnollisia, kirkossa silloin tällöin käytiin kuten muutkin, Hannele Viljakainen kertoo.

Seurakuntanuorille oli tarjolla nuortenpiirit ja "kristillinen lentopallo".
- Sieltähän minä miehenikin löysin. Miten sattuikaan, että pelin tiimellyksessä aina vähän tönäisi toista, Hannele nauraa. Hentun Hannele oli myös Kuusankosken seurakunnan nuorisokuoron perustajajäseniä - nimi löytyy perustamisasiakirjastakin.

Ylioppilaskeväänään Hannele Henttu oli töissä Kuusankosken kauppalalla. Hän perkasi ja istutti kirkonrinnettä. Siihen asti rinteessä kulki tie Valtakadulta Mäenpääntielle.
- Välillä nykyäänkin katselen, että onkohan tuo minun istuttama puu. Sitten pääsin klooritehtaalle töihin. Olin erään päällikön sihteerinä, kun Marjatta Käki oli lomalla. Hierarkia tuli kerralla selväksi. Kun ei ollut kännyköitä, piti kuuluttaa puheluista. Minä kuulutin: "Isännöitsijä sejase, teille on puhelu." Kun isännöitsijä tuli, hän ilmoitti minulle: "Kuulkaa, neiti Henttu, täällä sanotaan ísännöitsijä, diplomi-insinööri..."

Yhtiön-kesänsä jälkeen neiti Henttu lähti Kanadaan, jossa hänen enonsa oli siirtolaisviisumilla.
- Minäkin sain siirtolaisviisumin ja olin Kanadassa vuoden. Kävin ensin puoli vuotta kielikoulua, jossa Kanadan valtio maksoi palkan.  Loppuajan olin töissä vakuutusyhtiössä. Poikaystävä Juha tuli sitten hakemaan minut sieltä kotiin, koska hänellä oli vielä vuosi jäljellä teknillisen koulun opintoja. Suomessa menimme naimisiin. Meillä oli tarkoitus palata Kanadaan, jossa Juhakin oli ollut neljä kuukautta rakennustöissä. Uudet viisumit ja asunto Torontossa olivat jo valmiina. Mutta sitten pääsin Suomessa sairaanhoitajakouluun ja rohkeus petti. Olin kyllä päässyt Kanadassakin opettajakorkeakouluun, mutta Suomeen jäätiin, Hannele kertailee nuoruuden päätöksiään.

Kymenlaakso päihitti Helsingin olot

Hannele Viljakainen aloitti sairaanhoitajaopinnot Lappeenrannassa. Kun aviomies sai töitä Helsingistä, Hannele pyysi ja sai siirron Helsingin sairaanhoito-oppilaitokseen ja opiskeli siellä loput kaksi vuotta.  Hän muistaa hyvin, miten harvinaista oli, että sairaanhoitajaopiskelija oli naimisissa, ja miten koulu siihen suhtautui. Hannele ja ryhmän toinen rouva menivät tapaamaan rehtoria.
- Kun päästiin ovesta sisään, rehtori ilmoitti ennen kuin oli sanottu päivääkään: "Ja sitten muistatte, että kurssin aikana ei ruveta lapsia tekemään." Eihän me sitten uskallettu, kaikki muut melkein teki mutta ei me, Hannelea naurattaa nyt vuoden -69 meininki.

Viljakaisen lapset syntyivät rehtorin määräyksen mukaisesti vasta opintojen jälkeen, -72 ja -73. Hannele oli töissä Koskelan vanhainkodissa. Synnytyksen jälkeen piti mennä töihin jo kahden kuukauden kuluttua.
- Oli se ristiriitaista: pieni vauva piti jättää vieraan ihmisen hoitoon ja mennä hoitamaan lähellä toista rajaa olevia ikäihmisiä. Niinpä minä jäin kotiin perhepäivähoitajaksi ja tein vanhainkotiin viikonloppukeikkoja, Hannele sanoo ja lisää, että hoivaaminen on ollut hänestä kivaa pienestä pitäen. Hänhän ulkoilutti kaikki Puistotien lapsetkin Tähteen aikoina.

Vuonna -75 Viljakaisista alkoi tuntua, ettei Helsinki ollut heidän paikkansa mukavasta Lauttasaaren kodista ja ympäristöstä huolimatta. Veri veti joka kesäviikonloppu Jaalaan perheen mökille.
- Haettiin Juhan kanssa Kuopioon ja Anjalankoskelle, ja päästiin molempiin. Mutta Kuopion suunnalla ei ollut asuntoa tarjolla, täällä oli heti rivitaloasunto. Ja täällä oltiin lähempänä sukua.

70-luvulla maailma siis oli sellainen, että molemmille puolisoille löytyi työtä samalta paikkakunnalta?
- Ja asunto. Ja lapsille päivähoito, Viljakainen lisää.


Hoitotyö jatkui nyt lähempänä lähtöpistettä, Sippolan vanhainkodissa Hirvelässä.
- Siellä oli kaksi sairasosastoa ja yleinen osasto. Aloitin vastaavana hoitajana yleisellä osastolla. Mutta minua kiinnosti perhepäivähoito, ja Anjalankosken kaupungilta vapautui perhepäivähoidon ohjaajan viransijaisuus. Jäin virkavapaalle Sippolasta ja hoidin uutta tehtävää pari kolme vuotta. Siitä lähdinkin yhdeksän kuukauden terveydenhoitajakouluun Jyväskylään, koska terveydenhoito oli minulle tärkeämpää.

Uusia tuulia Ummeljoelle

Lisäopintojen jälkeen Viljakainen siirtyi terveydenhoitajaksi Ummeljoen neuvolaan. Siellä hän viihtyi 12 vuotta.
- Tunsin alueen asukkaat hyvin, opin jopa sen, missä se yksi mummo asuu. Katsos kun kyselin kotisairaanhoitajan tehtävän takia, missä tämänniminen asuu, niin ihmeteltiin, että minkäslainen nainen tämä on, kun ei edes tiedä missä Se asuu. Paikassa oli ollut 40 vuotta toinen terveydenhoitaja, ja meidän katsantokannat oli vähän erilaiset. Minun vastaanotolla koulutyttöjen ei tarvinnut säikähtää, kun olivat unohtaneet lakat kynsiin.

Hannele hoivaili toisia ja pikkutyttönä.

Kotisairaanhoidon lisäksi Ummeljoen tehtäviin kuului lastenneuvolan työ, äitiysneuvolaa piti vieraileva hoitaja. Kylä oli mielenkiintoinen sekoitus maaseutua, lähellä olevan teollisuuden vaikutusta ja historian havinaa.
- Vierailin monesti Rabbelungin kartanossa kotisairaanhoitajana. Tiesin, että asiakas oli hyvällä tuulella, jos sain kirjoittaa nimeni vieraskirjaan von-alkuisten nimien joukkoon. Sellaisilla kerroilla piti varata aikaa, sillä silloin sain kuulla kartanon historiaa. Minä pääsin suosioon siksikin, kun he kuulivat että mieheni äiti oli syntynyt Rabbelungissa kartanon työntekijän tyttärenä. Sitten minut hyväksyttiin, vaikka olin demari, Hannele kertoo.

Vaikka matka Sippolan rivitalokodista Anjalankosken kaupungintalolle oli 16 kilometriä, aikaa työmatkaan kului vain kymmenen minuuttia.
- Kun menin Lauttasaaresta Koskelaan, matka kesti tunnin. Mutta Sippolasta muutimme kuitenkin Myllykoskelle omaan taloon vuonna -77.

Ummeljoen terveydenhoitajalle tuli jossain vaiheessa kaipuu nuoruuden toiseen haaveammattiin, opettamiseen. Hannele lähti opiskelemaan sairaanhoidon opettajaksi, tuttuun paikkaan Helsingin Tukholmankadulle, jossa oli saanut sairaanhoitajakoulutuksenkin. Opiskelijat suorittivat kasvatustieteen tutkintoja yliopistoon.
- Mutta siellä emme suorittaneet kanditutkintoa, koulutus oli silloin sellainen. Uimakoulustahan minulla kyllä on maisterinpaperit, Hannele naurattaa kuuntelijaa.

Yliopistotutkinnon puuttuminen esti opettamisen ammattikorkeakoulussa mutta antoi pätevyyden ammattiopistossa opettamiseen. Hannele Viljakainen opetti kolme vuotta Elimäen sosiaalialan lähihoitajaopiskelijoille mm. hoitotaitoa ja lääkelaskentaa, joka oli vähän haasteellista.
- Piti aina konsultoida matematiikan opettajaa, kun en muistanut, miten niillä muuttuneilla jakokulmilla lasketaan määrät. Pidin opettamisesta, mutta valmistelu vei kauheasti aikaa. Ammatillisessa koulutuksessa ei voi mennä oppitunnille valmistautumatta. Politiikassa oli hektisiä kausia, ja Elimäeltä oli hankala päästä kesken päivän kokouksiin. Ja sitten kaupungilta alettiin toivoa, että sanotko itsesi irti vai palaatko virkavapaalta entiseen työhön. Päätin palata Anjalankoskelle, kun minulle tarjottiin Anjalan vanhainkodin johtajan vakanssia. Talon nimihän muutettiin myöhemmin Anjalakodiksi.

Tärkeää kunnioittaa ja kuntouttaa

Anjalakodin johtajuuden Hannele Viljakainen otti vastaan juuri täyttäessään 50 vuotta. Ainakaan ikäsyrjintää hän ei ole joutunut kokemaan. Paikka oli Viljakaiselle mieluinen.
- Pystyin käyttämään sekä hoitotyön että opettajakoulutuksen tuomaa osaamistani. Pidin  koulutustilaisuuksia, meillä oli paljon sisäistä koulutusta. Viimeisen vuoden ennen eläkkeelle jäämistäni olin virkavapaalla, hoitotyön kehittämisprojektissa.

Hannele Viljakaisella oli Anjalakodin johtajanakin selvä näky siitä, mihin halusi vaikuttaa.
- Siihen, että ihmistä kunnioitetaan. Ja että annetaan ihmiselle mahdollisuus käyttää omia voimavarojaan niin pitkään kuin mahdollista. Siinähän sitä ristiriitaa tuli, kun ruvettiin puhumaan kuntouttavasta työotteesta ja että asiakas kampaa itse oman tukkansa. Tuli palautetta, että hoitomaksut maksetaan, mutta mitään ei hoitajat tee niiden eteen. Tunnistin omastakin hoitotyöstäni, että tein mielelläni asiakkaan puolesta kaiken mahdollisen enkä huomannut tekeväni samalla karhunpalveluksen asukkaalle.

Hannele vaati asiakkaille myös yksilöllisyyttä. Hänestä oli tärkeää sekin, että vanhainkodissa tapahtui paljon muutakin kuin arkipäivää. Nyt hän tekee samoja asioita vapaaehtoisesti, Hupakoiden kanssa.

Tuleva Hupakko penkkarivetimissään Kuusaan lukion pihalla

Hupakot? Nii-in. Anjalankoskella toimi ensin miesryhmä Hutikat.  Sitten Hannele sai kaimansa Hannele Koivun kanssa idean.
- Kun hän jäi eläkkeelle, tuumin että eiköhän me perusteta naisryhmä Hupakot. Siinä ei ole mitään organisaatiota, sen kun antaa Koivun Hannelelle sähköpostiosoitteen. Meitä on listalla 150 naista. Hannele kirjoittaa kerran kuussa Hupakko-kirjeen, ja me kerrotaan Hannelelle mitä halutaan tehdä.

Hupakot ovat vierailleet nähtävyyksissä, lounastaneet porukalla, matkustelleet, myös ulkomailla. He tekevät vapaaehtoistöitä - käyvät paistamassa lettuja vanhuksille, pitävät heille joulujuhlia. Tänä keväänä he koristelevat Myllykosken torin vieressä kasvavia puita ja järjestävät tilaisuuteen lettutarjoilun.

Pikavauhtia päättäjäksi uudella paikkakunnalla

Kotona Hannelelle ei tuputettu politiikkaa. Hän kuitenkin tiesi isänsä äänestävän sosialidemokraatteja.
- Isä ei kuulunut puolueeseen, äänesti vain. Äidillä oli, miten sen nyt sanoisin, toisenlainen maailmankatsomus. Minun oma valaistus tuli sitten myöhemmin, en edes oppikouluaikana osallistunut aktiivisesti pikku hiljaa aloittelevan teinikunnan toimintaan, Hannele muistelee ja kuvailee itseään hiljaiseksi ja syrjäänvetäytyväksi tytöksi.

Kipinä politiikkaan syttyi Jyväskylän terveydenhoitajaopintojen aikaan, ja sytyttäjänä oli aloitteleva  poliitikko Mauri Pekkarinen, jonka Hannele näki kipittelevän luottamustehtävän hoidossa.
- Meillä oli kunnallispolitiikan kurssi, ja opettajamme vei meidät Jyväskylän kaupunginvaltuuston kokoukseen. Keväällä kurssin päättyessä meille sanottiin, että terveydenhoitajien kannattaa mennä mukaan kunnallispolitiikkaan. Olin jo ollut sairaanhoitajayhdistyksessä ja Tehyn toiminnassa mukana. Keskusteltiin kotona ja lähdettiin Juhan kanssa molemmat ehdokkaiksi vuoden -79 kunnallisvaaleihin. Puoluevalinta oli minulle itsestäänselvyys. Satuinkin pääsemään ensimmäisellä kerralla ja aika isolla äänimäärällä, vaikka olin asunut Anjalankoskella vasta neljä vuotta. Kuulin jälkeenpäin kommentin, että täytyy näköjään terveydenhoitajaksi kouluttautua, että pääsee läpi. Mutta minuthan tunnettiin kodeissa perhepäivähoidon ohjaajan tehtävistä ja ammattiyhdistystoimista.

Kaupunginvaltuuston puheenjohtajana Viljakainen oli 16 vuotta. Samaan aikaan hän oli myös seurakunnassa kirkkovaltuuston puheenjohtajana.
- Olen monta kertaa miettinyt, miten olen jaksanut. Mutta kun oli into päällä, jaksoi. Nyt on hiipumisvaihe, en enää käy ehdolle. On hyvä antaa tilaa nuorille, he näkevät  Kouvolan kokonaisuutena eivätkä ole niin paikkakuntasidonnaisia.

Valtuuston puheenjohtajan täytyy kiinnittää huomio kokonaisuuteen. Mutta Viljakainen sanoo profiloituneensa ikäihmisten puolestapuhujaksi - ei häntä omien sanojensa mukaan  muuten olisi valittu uuden Kouvolan ikäihmisten lautakunnan puheenjohtajaksi. Hannele oli jättäytynyt jo Anjalankosken valtuustosta ennen uuden Kouvolan syntymistä, hän toimi vain koulutuslautakunnassa.
- Kun uusi Kouvola tuli, se antoi uuden sykäyksen: josko vielä? Nyt olen sitten kaksi kautta ollut kaupunginvaltuutettuna sielläkin.

Viljakainen kertaa poliitikon uraansa: kolmet kansanedustajavaalit, joissa hän ei tullut valituksi. Presidentin valitsijamieheksi hänet valittiin, Mauno Koivistoa äänestämään.
- Olin sitten eduskuntatalossa laittamassa lapun uurnaan. Siitä seurasi kutsu linnan itsenäisyyspäiväjuhliin. Olin siellä toisenkin kerran, Kymen läänin valtuuskunnan varapuheenjohtajana,tehtyäni vaalityötä Tarja Halosen puolesta. Linnan juhlat oli kuumat ja jännittävät, mutta varsinkin toisella kerralla jo aika rennot, koska ne olivat muuttuneet kansanomaisemmiksi. Ja silloin minulla oli jo juhlissa paljon tuttujakin.
 
Viljakainen oli myös yhden kauden kirkolliskokousedustajana.
- Mutta se ei ollut minun paikka. Koin siellä suuren ristiriidan: toiminta ja puheet ovat ihan eri asioita. Silloin käsiteltiin ensimmäistä kertaa samaa sukupuolta olevien liittojen siunaamista. Puheenvuorot, joita pöntöstä käytettiin, olivat karmeita. Minua rupesi salissa itkettämään, menin vessaan ja laitoin Anterolle viestin: "Onko minun erottava kirkosta vai sinusta?" Kaikki eronneet ja avoliitossa elävät ovat katsos alempaa kastia. Minun piti keskustella kunnolla oman seurakunnan kirkkoherran kanssa, että taas koin olevani kirkossa hyväksytty.

Taideruukin seinällä on isn nimi.

Omassa seurakunnassa Hannele Viljakainen on halunnut tasoittaa tietä maallikoidenkin osallistumiselle kirkollisiin toimituksiin. Se on ollutkin luontevaa teollisuuspaikoilla. Mutta muualla maallikoiden toimiminen ei ole välttämättä ollenkaan selvää.
- Kun kirkolliskokouksessa kerroin, että pääsen taas jumalanpalvelukseen lukemaan tekstiä, tai että meidän työväenyhdistys järjestää seurakunnassa kirkkomessun, monet päivittelivät, että ei heidän seurakunnassa maallikot saa tehdä sellaista. Meillähän täällä on kirkkoväärtit, jotka ottavat vastaan kirkkoon tullessa, on teemasunnuntaita ja kansankirkkotapahtumaa.

Hannele korostaa luottamustehtävissäkin toisen ihmisen kunnioittamista. Ei ole erikseen oikeita uskovaisia ja tapakristittyjä.
- Kun menin ensimmäistä kertaa kirkkoneuvostoon vuonna -80, niin jos katse voisi tappaa, olisin kuollut. Minua katsottiin päästä varpaisiin, kun demarina tulin sinne. Jos ei siellä olisi ollut vanhempaa demarimiestä, joka otti suojelukseensa, en olisi uskaltanut toista kertaa mennä. Mutta sen jälkeen olen saanut olla mukana ihan ihmisenä, Hannele tilittää.

"Tämä saa nyt riittää"

Nyky-Kouvolan luottamuselimissä toiminta on hyvin erilaista kuin Anjalankosken aikoinaan.
- Muutkin kuin minä joskus kaiholla muistelemme oman valtuuston aikoja. Sielläkin keskusteltiin, mutta asiat saatiin päätökseen. Yleinen henki oli, että yritettiin löytää pääsy eteenpäin. Tässä Kouvolassa väsyy siihen, että asioita pompotellaan edestakaisin. Kun on jotain päätetty, se vedetäänkin pois.

Hyvä esimerkki pompottelusta on Ratamo-hanke. Viljakainen on juuri tullut kokouksesta, jossa on mietitty, miten hyvä ja muidenkin kehuma konsepti Ratamossa on: sosiaali- ja terveydenhuolto integroitu saman katon alle.
- Jos ei asiaa saada eteenpäin, meillä ei kohta ole täällä mitään. Ministeri Rehulakin sanoi, että Kouvolalla on hyvä konsepti, tehkää nyt päätöksiä. Ymmärrän taloustilanteen vaikeuden, että kysymys on isosta vaikeasti hahmotettavasta hankkeesta, ja silloin pienet asiat nousevatkin helposti keskeisiksi. Niinhän se Anjalankoskellakin meni: koiraverosta puhuttiin kaksi tuntia, kaupungin budjetti meni nuijankopautuksella.

Nostalogia-ajelulla Kuusaalla

Hannele Viljakainen perää myös asennemuutosta kotkalaisilta: hekin voivat ihan hyvin liikkua Ratamon suuntaan.
- Jos ei meillä ole täällä päivystystä, niin ajattele mikä trafiikki syntyy, kun tuhannet hakevat palveluja Kotkasta. Ei ensivastekaan pysty tekemään sellaisia liikkeitä. Nykyinen sairaalarakennus hankaloittaa sekä hoitajien että asiakkaiden oloa. Sellaisiin tiloihin ei saada lääkäreitä, eikä me saada sinne kohta enää hoitajiakaan. Mutta uskon, että viisaus voittaa, Hannele sanoo.

Nykypäättäjällä ei ole helppoa: taloustilanne vaatii leikkauksia, mutta asukkaat eivät hyväksy palveluiden pienenemistä. Koulujen lakkauttaminen on Viljakaiselle tuttua jo kaukaa Anjalankosken ajoilta.
-  Jos kylän lapsiluku koko ajan vähenee, onko reilua, että heidän koulukäyntinsä vie enemmän rahaa kuin muualla opiskelevien? Anjalankoskella annettiin ajan kulua, että ihmiset ehtivät tottua ja tunnekuohut mennä ohi. Jälkeenpäin sai kuulla, että hyvä kun siirryttiin Ummeljoen kouluun, niin lapsilla on paljon enemmän valinnan ja toiminnan mahdollisuuksia. Rautakorven koululaiset taas oli tuotu valtuuston kokoukseen puolustamaan rakasta kouluaan banderollein - uuteen kouluun tulisi niin pitkä matkakin. Meitä nauratti "pitkä matka": aamulla lapset tuotiin taksilla kouluun, iltapäivällä taksilla kotiin, ja samana päivänä ne pyöräili itse Myllykosken keskustaan, Hannele laukoo totuuksia.

Hannele Viljakainen ja kuusi muuta demari-kaupunginvaltuutettua ovat jälleen yhtä ryhmää muiden kouvolalaisdemarien kanssa. Hän pitää paluuta järkevänä ja välttämättömänäkin mutta kehuu pienessä ryhmässä vallinnutta hyvää henkeä.
- Ehkä tällä saatiin vähän liikutettua asenteita, ihmisille lisää toisten kunnioittamista.

Asiat ovat vaikeita, päätöksien miettiminen ja perusteleminen jatkuu kotonakin, vaikka Hannele ei enää juuri menetä yöuniaan niiden takia. Mistä voimat jaksamiseen?
- Silloin kun oli vielä palo maailman parantamiseen, voima kai tuli onnistumisista ja ihmisten kanssa keskustelusta. Mutta nyt koen että olen osani tehnyt. 37 vuotta noissa tehtävissä riittää, ja alkaa olla vähän vaikea löytää paloa. Kun ikää tulee, haluaa elämäänsä muutakin kuin paksujen paperinippujen lukemista viikonloppuisinkin.

Missä koti?

Hannele Viljakainen saa hetken miettiä ennen kuin muistaa, minä vuonna jäi töistä eläkkeelle. 2010 se taisi olla, mutta hänen nykyinen elämänsä ei vaikuta eläkkeellä ololta. Joinain päivinä pitää lähteä aamuyhdeksältä, ja kotiin pääsee iltaseitsemältä. Politiikan jätettyään Hannele ei silti aio jäädä toimettomaksi.
- Mutta haluan vähän valita. Se Jaala on niin rakas ja haluan olla siellä, ehkä vähän matkustella, jos on rahaa. Lapsenlapsia on kaksi, näiden teini-ikäisten suunnitelmia on hauska kuulla. Asuinkumppanin kaksi lapsenlasta ovat pienempiä, ja heidän kanssaan vilskettä riittää. Omiakin poikia on kaksi, mutta toinen kuoli muutama vuosi sitten, Hannele kertoo.

Mitä elämä on opettanut Hannelelle?
- Jaa-a. Se on opettanut nöyryyttä ja toisaalta rohkeutta. Avarakatseisuutta, toisten hyväksymistä ja kunnioittamista. Rohkeutta ehkä kuitenkin eniten, kun on aluksi ollut niin arka. Olen saanut elämältä niin paljon, hyviä ja huonoja asioita - jokainen joutuu välillä kuoppiin. Mutta niistä selviytyminen vahvistaa. Ja onhan politiikan kautta päässyt näkemään paikkoja ja asioita, joita ei muuten olisi kokenut.

Hannele isänsä vanhan työpaikan edessä

Eri työtehtävissä, eri puolilla Anjalankoskea asuneena ja työskennelleenä Hannele on tutustunut  laajasti ihmisiin ja seutuun. Hänen on ollut helppo Anjalankoskellakin solahtaa paikkakunnan yhteisöön, vaikka tiedossa on, että tehdaspaikan porukoihin on vaikea päästä sisälle.
- Mutta kun minä olen lähtöisin samanlaiselta tehdaspaikkakunnalta, niin ei minulle ollut shokki että tehtaan työntekijät ovat niin oma klikkinsä. Ja me kaupungin työntekijät sitten omamme.

Hannele kertoo tekevänsä usein nostalgia-ajeluita Tähteeseen ja muihin tuttuihin Kuusaan paikkoihin. Hän esittelee mielellään tuttavilleenkin vanhaa kotipaikkakuntaansa.
- Minulla on vahva tunneside Kuusankoskeen edelleen. Kun jäin eläkkeelle, harkitsin vakavasti tänne muuttamista, jopa katselin asuntoa. Perustelin uudelle miehelleni, että ajattele miten kompakti paikka Kuusas on, kaikki palvelut lähellä, jopa hautausmaat - siksi kun minä hoidan niillä olevia suvun hautoja. Yritin kyllä kapakkaakin tarjota, mutta ei sekään vielä kelvannut. Toisaalta on suuri päätös lähteä Myllykoskelta, kun siellä on hyvä asunto. Mutta täällä taas oltaisiin lähempänä Jaalaa ja mökkiä, jossa vietetään paljon vapaa-aikaamme, Hannele puntaroi.

Henkisesti muutto Kuusaalle ei olisi vaikeaa, Hannelella on täällä ystäviä. Kerrostaloasunto sen pitäisi olla, nykyinen paritaloasunto tarjoaa toiset pihatyöt Jaalan pihapiirin lisäksi. Tähteen nostalgialenkki saa Hannelen paljastamaan, mitä päässä taas pyörii.
- Tiedätkö, nyt pitää vakavasti miettiä paluuta tänne...

Matka pitkin Tähteen Puistotietä jatkuu. Hannele Viljakainen muistaa talojen asukkaat kuin tyhjää vaan. Hän kertoo, että Tähtee oli varsin vilkasta seutua jo pian sen jälkeen, kun uudet omakotitalot olivat sinne nousseet 40-50-lukujen vaihteessa. Lapsilla riitti kavereita - tosin leikit saattoivat kääntyä rajuiksikin.
- Pojilla oli ihan järjestettyjä sotia. Kylteillä ilmoitettiin sotatilasta, sitten ylempää Tähteessä asuvat tulivat tuolle kalliolle ja heittelivät sieltä kiviä alatähteeläisten niskaan, ja nämä takaisin. Sen touhun onneksi lopetti yksi pojista, jolla oli vähän enemmän järkeä päässä. Tämä rauhanneuvottelija sanoi, että kivittelyssä voi vaikka kuolla. Mutta oli meillä muutakin vaarallista. Kymijoen rannan pyykkilaiturilta käytiin uimassa virtaavassa vedessä, joskus uitiin tukkipuomeille ja juostiin tukkien päällä, Hannele naurahtelee entisaikojen jokivarsimentaliteettia.


Tämän Puistotien tytön veri vetää selvästi Kuusaan suuntaan.