perjantai 20. toukokuuta 2016

Risto Henttu ja lapsuus Kuusaanniemessä

Nykyisin Kuusaanniemessä kohoavat seudun korkeimmat piiput ympärillään UPM:n iso tehdaskompleksi. Vain reilut 50 vuotta sitten Kuusaanniemi oli tiivis kyläyhteisö, ei kuitenkaan enää maalaiskylä. Kimmo Seppäsen toimittama kirja Koti Niemessä - työ tehtaassa kertoo, että kylä alkoi muuttua tehdasyhdyskunnaksi jo 1900-luvun alkupuolella, kun vanhat tilat siirtyivät yhtiön hallintaan. Kannattaa lukea kirja, jos kiinnostuu paikan vaiheista historiantutkimuksen näkökulmasta.
Tässä jutussa kuunnellaan kuusaanniemeläisen lapsen ja nuoren muistoja kotiympäristöstään 1930-luvulta lähtien. Sekin kannattaa, Risto Henttu on hyvä kertoja ja muistaja.
Käytän paikasta aitoa ja alkuperäistä, pitkä-a:llista nimeä Kuusaanniemi; aiheesta lisätietoa täällä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/01/mika-ihmeen-kuusas.html

Risto Henttu on syntyperäinen kuusaanniemeläinen, hänhän on syntynyt kotonaan Niemessä.  Tienoo tuli varhain tutuksi kotipihaa kauempaakin, kun Risto lähti siskojen kanssa paimeneen Jokelan puolelle jo ennen kouluikää. Aluksi hän oli siskojen seurana, isompana paimensi jo itsekin.
- Vanhimman sisareni Eevin kanssa oltiin Lappakoskella paimentamassa villatehtaan omistajien lehmiä. Kerran Eevi oli lehmien kanssa pellolla ja minä karkasin villatehtaan päätyyn istumaan ja katselemaan, miten koski virtasi alla muutaman metrin päässä. Joku kuitenkin koputti tehtaan ikkunaan ja lähdin vaarallisesta paikasta, Risto Henttu muistaa kuin eilisen päivän.

Hermanni Hentun lapset olivat paimenessa monena kesänä. He kipaisivat joen toiselle rannalle Jokelan puolelle Pukkisaaren siltoja myöten.
- Yleensä paljasjaloin, ja sänkipellolla juoksenneltiin. Lehmiä paimennettiin metsässä siihen asti kunnes heinä saatiin korjattua ja uusi kasvu alkoi. Sitten päästiin tilan kotipelloille. Oltiin monena kesänä kunnes isä sanoi ettei tarvi enää mennä, täytyyhän lapsilla olla vapaatakin. Meitin palkka oli puoli litraa maitoa päivässä, yhteensä. Eväät oli omat. Ei tiedetty, maksoiko he meidän vanhemmille rahaakin.

Hentusta paimenaika oli ikävää ja puutteellista.
- Eväsleivillä oli pelkkää margariinia, se maistui kärrinpyörärasvalle. Pyydettiin yhdestä talosta, saadaanko ottaa kasvavasta sipulista varsia leivän päälle. Saatiin, ja paremmalle maistui.

Lapset olivat kerran keskenään paimenessa, kun yhtäkkiä tuli pimeää keskellä päivää. Kukaan ei ollut osannut varoittaa auringonpimennyksestä - vuosi täytyy olla 1945, jolloin oli harvinainen täydellinen auringonpimennys 9.7. Risto oli kymmenen ikäinen.
- Puolenpäivän aikaan alkoi tulla ilta, myö luultiin että maailmanloppu tuli. Pantiin lehmiä piiskalla selkään, että nyt kotiin, tää on ihan selvä maailmanloppu. Kauhu päällä, ihan pimiää keskellä päivää. Mutta ennen kuin päästiin kartanolle, alkoi valostua. Karjakko oli kuullut lehmänkellot ja juoksi vastaan: ei muuta kun takaisin metsään.

Pukkisaaren kautta pääsi siltoja myöten joen yli. Kuva: Jukka Airola
Lehmiä piti paimenessa estää menemästä viljapeltoon tai toisten heinäpeltoon tai kasvimaihin matkalla metsään. Metsässä taas piti vahtia, etteivät lehmät menneet kalliojyrkänteelle, josta oli pudotus Lappakoskeen.
- Kerran yksi hieho pääsi jyrkänteelle ja lähti luisumaan alas. Pelästyttiin että nyt se hitto putoaa tuonne ja joudutaan maksamaan vahinko. Tuli se kuitenkin ylös, kun kutsuttiin. Meidän olisi tosiaan pitänyt maksaa sekin, jos lehmät olisi tehneet tuhoja naapureille. Kerran ne kyllä pääsikin ihmisten kasvimaille, kun alettiin pelaamaan kylän lasten kanssa eikä muistettu paimentaa niitä. Joku kuitenkin kerkisi hätiin ja ajoi ne pois, Risto Henttu kertoo.

Lehmät vietiin jossain vaiheessa Savon radan yli Mettaloon metsään. Ne juotettiin aamulla mennessä metsälähteellä, illalla palatessa samoin ja oikein kuumalla myös keskellä päivää. Kerran ne ampaisivat janoissaan metsälähteen suuntaan, ja perässä painelevat lapset näkivät niiden syövän jotain kummallista mössöä. Läheltä löytyi metalliastiakin. Tilalle päästyään he kertoivat tutulle sedälle löydöstään ja tämä varoitteli lapsia kertomasta kenellekään. Seuraavana päivänä pontikkavehkeet olivat hävinneet metsiköstä.

Lappakosken villatehdas. Kuva: Jukka Airola.
Villatehdas oli lasten mielestä houkutteleva paikka. Sisälle ei saanut mennä, mutta pojat on poikia.
- Sisällä oli vaihtola, johon ihmiset toivat villoja ja saivat entisistä villoistaan tuotteet, kehrättävää villaa. Villakollit oli varastossa, ja siellä käytiin hyppimässä koko kylän penskojen kanssa, kun jostain päästiin sisälle. Muistan sen varaston hajun, se oli vähän kuin härskiintyneen öljyn hajua. Ja vaihtolasta muistan tolkuttomat määrät sanomalehtiä, samaa numeroa isot pinot. Nyyrikki oli yksi lehdistä - mihinköhän niitä tarvittiin? Risto Henttu miettii.

Sota toi jännitystä

Lapset eivät ymmärtäneen talvisodan alkaessa mitä sota, on vaan Ristokin kyseli sotaväessä olevalta isoltaveljeltä asiaa. Isommat selittivät, että "sodassa suomalainen tapaa ryssiä ja ryssät suomalaisia".
- Kysyin, että minkäs takia niitä tapetaan, siitähän tulee ihan kauhia määrä lihaa. Mihin se liha laitetaan? Meillä oli justiin teurastettu sika, ja ajattelin että se on jotain samantyylistä, Risto kertoo silloisista nelivuotiaan mietteistään.

Jatkosodan aikana sotatoimien pelättiin ulottuvan Kuusankoskelle asti - muunkin kuin ilmapommitusten. Vihollisen arveltiin tulevan Pukkisaaren kohdalta yli. Risto ja kaverit seurasivat korsun rakentamista Kupparinvuoren kupeeseen. Paikalle tuli sotilaita, ja nämä alkoivat kaivaa lapiolla monttua kahta miehistökorsua varten. Maa heitettiin kuopista heittolavoilla ylös rinnettä. Toiset sotilaat rakensivat lähellä pyöröhirsistä rakennusta, joka piti purkaa, viedä monttuun ja kasata uudelleen siellä. Siihen piti tulla monikerroksinen katto.
- Ne ei koskaan kerinneet tehdä sitä valmiiksi, kun sota loppui. Me vietiin kaivajille kesäkuumalla vettä ja saatiin vähän rahaakin siitä. Lappakosken kohdallakin oli kaksi korsua, golfkentän laidalla on niistä tunnistuskyltit. Ja yksi korsu oli nykyisen tehdasalueen laidassa.

Korsun kattoon tarvittiin kiviä, ja niitä ammuttiin kalliosta Riston kotitalon läheltä. Kerran yksi lapsenpään kokoinen kivi lensi kotitalon seinään melkein sadan metrin päästä. Jälki jäi seinään pysyvästi.
- Isä paineli kiven kanssa mäelle kysymään, kuka on vastuussa ampumisesta. Sieltä tuli lapikasukko esiin, ja isä näytti kiveä. "Tälläin tuli meidän torpan seinään. Ja min karja on tos pihas." Isä sanoi lapsia karjaksi. "Jos siä haluat elää, niin kato että näit ei enää tule." Eikä tullut.

Kuvassa vasemmalta Risto, Leo Lilja, Esko Nikulainen, Teuvo Rämä ja Alpo Laaksonen. Takana entinen Silvosen Talo. Risto Hentun kokoelmat.

Pikkupojat leikkivät sotilaiden lähdettyä iltaisin särentäkivien päällä. Risto putosi ammuttujen kivien väliin niin, että jalasta lähti lihapala. Ei sen takia lääkäriin lähdetty, puhdistettiin vain.

Pommisuojan virkaa teki maan sisään rakennettu sirpalesuoja. Kylän miehet kaivoivat sen, ja yhtiöltä tuli rakennustarpeet.
- Muistaakseni siinä oli lankkuseinät, katto päällä, kamiina sisällä ettei tullut kylmä. Kynttilöillä valaistiin, enkä vieläkään tykkää kynttilän hajusta. Pommia vastaan suoja ei olisi auttanut mutta antoi turvan tunteen, kun pommikoneet jyräsi yli.

Pommisuojaan rynnittiin joskus aika itsekkäästi. Sinne johti lumen keskellä polku.
- Niemeen tulleet vieraammat aikuiset juoksi hälytyksen tullessa kauhuissaan polkua että talvitakin liepeet heilui ja työnteli meitä lapsia sivuun. Talvisodan aikana isommat siskot veti meitä pienempiä suksikelkalla suojaan. Jatkosodan aikana meitin täytyi juosta. Kiireesti, kiireesti, kun luuli että koneet on kohta päällä, tuntui että tukehtuu juostessaan. Kun Veli-Erkki kävi lomilla, äiti pyysi häntä tekemään tunkion takaa pommisuojaan oman polun perhettä varten. Isälle ei uskaltanut kertoa perimmäistä syytä oman polun tarpeeseen, hän olisi mennyt nakkaamaan akat hankeen, Risto naureskelee.

Kuusaanniemessä pelättiin kovasti desantteja, niitä oli kuulemma liikkeellä lähiseudulla. Siellä oli Riston mukaan vakoojakin.
- Yksi talo oli tyhjennetty kaikesta tavarasta, ja me pikkupojat käytiin tietysti katselemassa. Näin siellä kasassa kummallisen radiolaitteen, pyysin sitä itselleni kun luulin sitä vanhaksi vehkeeksi. Tapahtuma painui unhoon vuosikymmeniksi. Kerran televisiosta tuli ohjelmaa Englannista, talon lapset olivat ullakolta löytäneet ihan samannäköisen radion, se oli kapea ja noin 40-50 cm pitkä. Isommat potentiometrit oli päissä, pienempi oli keskellä. Ohjelmasta selvisi, että ne oli venäläisten vakoojien käyttämiä laitteita.
 

Lapset näkivät myös evakkojunia Jokelan puolella Savon radalla.
- Niitä oli pitkiäkin, edessä jopa kolme veturia. Kesäaikana karja oli avovaunuissa omistajien kanssa. Välillä evakot lauloivat, vilkuttivat meille, kun juna meni ohi pohjoiseen päin. Harjuun jäikin evakkoja, ja heidän jälkeläisiään asui pitkään Harjussa. Moni oli Harjun tiilitehtaalla töissä.

Lappakosken kouluun oli majoitettu sodan aikana sotilaita lepovuoroilleen. Pellon laitaan lähimetsään oli tehty kymmeniä pahvitelttoja myös majoitusta varten.
- Kouluun ei muuten päässyt sisälle, mutta kun sotilaat keitti ruokaa, me pyydettiin että saataisko jos jotain jää jäljelle. Saatiin aika pitkään sitä syödä silloin kun oltiin Lappakosken kotipelloilla paimenessa. Mutta kerran kateellinen paikkakuntalainen oli valittanut, että on puolueellista antaa vain joillekin ruokaa, ja siihen loppui sotilasruuan syöminen meiltä.

Tussareita ja kinnereitä

Sotako antoi mallia, vai oliko se ikiaikaista poikien elämää, että räjäytellä piti. Risto seurasi pikkupoikana, miten isommat pojat räjäyttelivät koiranpommeja.
- Lehtolan Raiski tuli yhtenä päivänä näyttämään, että kato Ripa mikä mulla on. "Mennään tekemään tulet mäelle ja pannaan tää sinne tuleen." Käsikranaatti. Sotilaat olivat lähteneet hirsikehikolta, myö tehtiin sen lähelle tulet, pantiin kranaatti siihen ja mentiin rakennuksen taa. Se kun räjähti, oikein pelästyttiin ja lähettiin juoksemaan. Raiskin jalasta hirren säle repäisi palkeenkielen. Se oli mahoton paukku, hirsiseinästä löytyi myöhemmin kranaatinsirpaleita, Risto kertoo.

Ei näköjään auttanut, vaikka poikia oli varoitettu ryhtymästä mihinkään tussarihommiin. Risto osallistui vain ihan vähän tussarin rakentamiseen muttei uskaltanut olla sytyttämässä.
- Tussarithan oli muotia kollikkapoikien keskuudessa. Putkesta tehtiin piippu, katajaperä, takapää oli lutattu ja sinne valettu lyijyä tukkeeksi. Piippuun ruutia tai tulitikun materia, sitten töpyt, kuula päälle ja taas töpyt. Putken sivuun viilattiin pieni haava, siihen tulitikkuja riviin ja eristysnauhalla kiinni. Kun sytytettiin, ensin suhahteli tikut, sitten lensi kuula.

Korsujen mallin mukaan pojat rakensivat sodan jälkeen pienoiskorsuja, joita kutsuttiin moikaksi. 
- Moikka tarkoitti yleensä maahan kaivettua pienoiskorsua, nämä meidän pömiskät oli paremminkin maan päällä, ja niissä oli joskus kamiinakin. Suomisen takana oli yksi semmoinen, siellä Masa ja Iso Raiski paistoivat lettuja. Se tapa säilyi heillä aina esim. vesiseuran sukellusleireillä. Kerran Talvisen Seppo oli Lampilalla käymässä ja tuli moikalle käymään. Joku työnsi hehkuvan rautalangan ovenrakosesta, Seppo tarttui siihen. Näin kuinka nätit villasormikkaat ja kämmenet paloi, huuto oli karmea. Meidän mäellä sen ison miehistökorsun reunalla oli pömiskä ja kamiina; Liimataisen Arskan kanssa teimme sen vuonna 1947.

Riston kinneri Laaksosen Alpon pihassa. Kuva Risto Hentun
Myöhemmin Ristolla oli oma koppi, korsujen mallin mukaan rakennettu.
- Se oli jäänyt korsujen tekijöiltä ja toimi minun verstaana. Siinä oli isän muuraama uunikin. Ammattikoulussa tein ruustukin, mirkelin ja rautasahan, se on vielä tuolla naulassa. Kopissa värkättiin kaikenlaista, mm. vipusorvi. Kinnerin osiakin viilailin. Piirustukset saatiin Jokapoika-lehdestä. Koppi oli muutenkin kiva ajanviettopaikka, se oli käytössä vuoteen 1949 asti, Risto muistelee ja joutuu selittämään, että kinneri tarkoittaa polkuautoa.

Oli pojilla rauhallisiakin harrastuksia.
- Kalastuksen aloitin siinä kahdeksan ikäisenä. Olin nähnyt miten madekoukkuja pidettiin jään alla, isän kanssa toteutimme sen. Saimme hyvin niitä luikeroita, niin kuin äiti niitä nimitti. Laaksosen Alpon kanssa isompana jatkettiin samaa. Kalastus on ollut pääharrastuksiani aina.

Lapset osallistuivat kodin askareisiin heti kun kynnelle kykenivät. Heille riitti puiden ja vesien kantoa, viinimarjojen poimintaa, kasvimaiden kitkentää ja kastelua, heinien keräilyä lampaille, kerppujen tekoa, perunoiden istutusta ja kaivamista syksyllä. 
- Keksin, että talvella yhdellä lyhyellä suksella työntämällä saavillinen vettä kulki läikkymättä saunalle. Toinen hyvä keksintö oli perunan nostoon tarkoitettu haravakuokka. Siinä oli kuokka ja toisella puolella 10 sentin piikit kahden sentin väleillä, puolitoistametrinen varsi. Perunan varret leikattiin, penkit vedettiin auki, ja minä vetelin perunat näkyviin, eikä käynyt minun selkään yhtään. Isä oli iltalöysissä ja huomasi seuraavana päivänä, että potkot on säkeissä. Hän ihmetteli,  ja minä kerroin systeemin. Sanoi: "Jaaha, saatte kaivaa kohta uudestaan", otti tavallisen perunakuokan ja teki tarkastuksen, sanoi vielä: "Näytäpä sit kaluu." Hyväksi myönsi sen. Kun purimme Niemen taloa vuonna 1978, yhtenä yönä haravakuokka ja paljon muita purkukaluja hävisi piilosta.

Hentun äiti sai helpotusta kauppareissuihinsa, kun Heinosen kauppa osui lasten koulumatkan varrelle.
- Usein jouduimme koulumatkalla tuomaan Heinosen kaupasta neljän litran maitokannun kotia. Se oli tosi painava, ja sanka oli noin viiden millin lankaa. Kun valitimme, että käsiin sattuu, vastattiin: "Vaihda kättä." Kerran hain samalla kannulla tanskalaista makkarasoppaa koululta ja olin niin väsynyt, kun pääsin kotiin, että jäi soppa syömättä ja sauna käymättä, Risto muistelee.    
 
Kuusaanniemen torpissa oli aina kesäpossu, saattoi olla talvipossukin. 
- Kerran meillä ja Sandström-nimisellä yhtiön virkailijalla oli yhteinen kesäsika. Ruoka tuli pääasiassa häneltä, isä polki pakettipyörällä jäteruokatonkat Niemeen. Talvella sikopahnassa oli lampaita. Pahnaa ei tyhjennetty talvella lannasta lainkaan. Kun lanta alkoi palaa, siellä oli lämmintä. Ei se mitenkään pahalle haissut, niinkun sikalassa haisee, Risto Henttu kertoo.

Risto kertoo kuvastaan:

Kaverin kanssa tehtiin ympärikiikku, jossa sisareni Raili takana ja Liisu edessä 1950 luvun alkupuolella.



Eerolaan oli hommattu puimuri. Siinä oli säkkikone, joka säkitti viljat. Yksi säkki oli jäänyt pellolle ja alkanut lahota. Risto vei sen veljen kanssa kelkalla kotiin, ja sikopahnan nurkassa se lämmitti pitkään palaessaan. Keväällä lampola täytyi tyhjentää, ja Risto sai sen tehtäväkseen.
- Kun ei ollut jalkineita, joita olisi voinut lampaansontaan sotkea, olin paljastajaloin lannassa polvea myöten. Löin siinä touhussa talikolla ukkovarpaan läpi sonnan sisällä. Huuhdoin haavaa pihalla kasteluvedellä ja puhdistin sitä moneen kertaan aineella, jota oli Amerikan armeijan ylijäämävarastosta saadussa laukussa. Pesin toisenkin jalan ja läksin kantamaan postia. Se tosin täytyi keskeyttää, kun tuli huono olo, Risto kertoo.

Seuraavana aamuna Risto meni tehtaansairaalaan Eirton vastaanotolle. Tämä hoiti haavan, antoi jäykkäkouristusrokotuksen ja kehui Riston omia hoitotoimia. Ne pelastivat pojan. Taidot hän oli oppinut partiossa, mutta se harrastus sai jäädä pian.
- En voinut olla partiossa, sehän oli vähän herrojen seura. Kaverit oli kyllä kivoja, oltiin samassa koulussakin. Mutta kyläyhteisö pakotti lopettamaan. Se oli yhtä turvan räävimistä: "Missäs herrain seurassa siä olet?" Risto kertoo.

Niemen työläisperheissä aate pinnassa

Kuusaanniemen kyläläiset olivat vasemmistolaisia, mutta Hentun isä Hermanni ei ollut.
- Kansalaissotakin vaikutti vielä. Niemessä oli sekä kommunisteja että demareita, heitä kuitenkin vähemmän. Viljelijäväestöä ei enää ollut, Eerolan tila oli ainoa maatila. Me omistettiin talomme, mutta useimpien talon omisti yhtiö. Se aika oli niin huonoa, että asukkaat joutui myymään omat torppansa, Risto kertoo.

Hermanni Henttu erottui poliittiselta kannaltaan muusta kyläyhteisöstä. Risto ei koskaan kuullut isältään varsinaista syytä mutta on päätellyt asian muutamasta tarinasta. Hermanni Henttu oli joutunut Viipurin vankileirille vuonna 1918 vain koska oli työläisiä. Siellä oli myös veli Nestor Henttu. Viipurissa oli  Hilda-sisarkin, upseeriperheessä palvelijana. Hän sai tietää veljien olevan vankileirillä ja meni puhumaan leirin päällikölle, että oli tapahtunut erehdys.
- Vankileirin johtaja lupasi kaksi viikkoa: sen ajan veljet pysyisivät hengissä. Lisäsi, että jos sisko hommaa Kuusankosken isänniltä ja tehtaan herroilta takuut veljeksistä, etteivät nämä ole olleet osallisina sotatoimissa, he pääsevät pois. Sisko sai paperit ja veljet vapautuivat. Sitä olen miettinyt, mitä isä lupasi, että pääsi sieltä, Risto sanoo.

Hentun isä oli töissä sahalla, nykyisen Koskelan edessä.  Risto kertoo hänen työnsä olleen aivan hirveän raskasta.
- Kun kaksi raamisahaa työnsi tavaraa, isä otti sitä vastaan ja heitti jakovaunuihin. Ensimmäinen raamisaha sahasi puusta ensin tavallisen hirren näköisen, seuraava raami teki siitä lautoja tai lankkuja. Sieltä saattoi tulla vaikka viisi isoa lankkua yhdellä kertaa, ja koko ajan raamit painoi toista satsia. Kukaan muu ei siihen työhön yksin ruvennut, Risto kehuu isänsä vahvuutta.

Kuusankosken saha 1940-luvulla. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto.
Sahalla työskentelyn jälkeen isä meni paperitehtaalle pakkaamaan. Hänet haettiin kuitenkin jonkin ajan päästä sahalle takaisin ja luvattiin lisää palkkaa. Ei kuitenkaan kahden miehen palkkaa, mutta vähän lisää.
Isä Henttu oli myös suojeluskunnassa, ja siitä syntyi kova ristiriita.
- Isä oli sahalla töissä ja sinne tuli ruokatunnilla joku tehtaan herra. Hän sanoi isälle, että yhtiö tarvii meidän torpan paikkaa, perustaa siihen varastoalueen. Se oli yhtiön maata, ja kontrahti sanoi että kuukauden varoitusajalla siitä voisi ajaa perheen pois. Isälle tuli kauhea hätä asiasta. Sitten herra sanoikin, että on toinenkin vaihtoehto: suojeluskuntatakki päälle.

Risto muistaa isänsä suojeluskuntavaatteissa. Tämä kärräsi kolmipyöräisillä rattailla sianruokaa suojeluskunnan harjoituksista Kuusaanniemeen.
- Isää kohtaan oli hirveä kateus ja viha: hänellä oli torppa ja oli tuollaisessa seurassa. Isä oli niin vihattu mies, että kerran niemeläiset yrittivät vahingoittaakin häntä. Kaarteenlahden mutkassa oli porukka, joka oli sytyttänyt nuotion ja kuumentanut siinä seipäitä. He aikoivat hyökätä ylitöistä palaavan Hermannin kimppuun. Isä sanoikin, että katotaa kuka näyttää, ja veti tuppipuukon esiin. Lupasi että ensimmäinen kuolee varmasti, ja seuraavaakin hän kerkiää lyödä, ja loput on linnassa. Ei ne uskaltaneet sitten kiinnikään käydä.

Leivänjatketta saadakseen Hentun isä kävi sodan jälkeen Keltissä Sarnalan Topin maatilalla tekemässä töitä  ja pengersi joensivuun omenatarhaa. Peltosaraakin siellä raivattiin. Kun viljaa tuli, sitä niitettiin käsipelillä.
- Kun se oli saatu jossain salaa puitua, vilja haettiin meidän isoilla käsikärryillä yöllä Pukkisaareen ja siitä veneellä Jokelan myllylle jauhettavaksi. Kansanhuolto piti huolta elintarvikkeiden säännöstelystä, siksi homma piti tehdä salaa, ettei viljaa tarvinnut luovuttaa.

Risto kuvailee käsikärrejä monikäyttöiseksi peliksi.
- Ne oli isot mutta ei painavat. Niillä vedettiin puita metsästä, heiniä lampaille, perunoita Nalkonvierun yläpuolella olevaan kuoppaan, mattoja ja pyykkiä Äijälän rantaan. Kerran haettiin Riihikalliolta Vuohijärveltä ostettuja siemenperunoita: tukkiveneellä kymen yli ja potut itämään. Ja syksyllä loppui Hentun torpasta ruusulehti-lajisten kittiperunoiden syönti. Kun puita tuotiin metsästä kotia kärrillä pilkkomispaikalle, äidin piti tuoda isälle kupillinen korviketta tai kahvia. Me mukana olleet niin isommat kuin pienemmät saimme tyytyä mehuun, jos sattui olemaan, tai veteen jos janotti.
Isommat määrät puita ajettiin kuitenkin aina hevosilla.

Hermannille maittoi miestä väkevämpi, ja yhtenä sunnuntaina hän oli taas klubin portilla haeskelemassa pimeää pulloa.
- Isää vihaavat tiesi tämän ja oli antaneet yhdelle puusepälle tehtäväksi juottaa isä humalaan. Sitten hänet piti hakata. Isä oli matlakka mies, se joi kaljaa ja viinaa sekasin. Mutta joku huomasi, mistä oli kysymys, haki vanhemman veljeni Erkin sinne, ja hän pelasti isän.

Kaarteenlahden pyykkilaituri. Kuva: Jukka Airola
Sandra Henttu, Riston äiti, oli Kuusaanniemen maalaiskirjeenkantaja.
- Se oli virallisesti äidin työ, mutta kun hän ei aina kerinnyt, me lapset autettiin ikäjärjestyksessä. Hän ei ollut posteljooni, hän oli maalaiskirjeenkantaja. Posti haettiin aluksi Kyminpuolelta lähellä klubin porttia olleesta postista, myöhemmin Kirjakaupanmäeltä Tamlanderin talon postista. Lajiteltiin posti ja vietiin se Kuusaanniemen taloihin.

Hentut jakoivat postin mukana myös sanomalehdet. Kuusaanniemen kodeissa luettiin Sosialidemokraattia ja Kansan Uutisia.
- Isälle tuli välillä Helsingin Sanomat, välillä Sosialidemokraatti, ja taisi tulla Uusi Suomikin. Ja Kouvolan Sanomat.

Kotona tiivis tunnelma

Sodan aikana moni lapsi sairastui kurkkumätään. Risto oli toisluokkalainen, kun hänenkin kurkkunsa tuli kipeäksi, ja hän joutui Maunukselan kulkutautisairaalaan ainakin kuukaudeksi. Vieraita ei voinut päästää sairaalaan. Isä kävi kuitenkin Keltistä tullessaan pimeissä katsomassa poikaa ikkunan takaa. Risto nosti pimennysverhoa ja meni sen taa, jotta edes näki isän.
- Hirveä koti-ikävä oli. Välillä kävi äiti katsomassa. Yhtenä päivänä joku tyttö juoksi huoneeseen käsissään liidokki, jonka hän heitti ilmaan. Minä näytin tytölle paperista taitellun räpsän ja paukautin sitä. Hoitajat kuuli ja haki tytön pois. Vuonna -55 oltiin Voikkaan työväentalolla tanssimassa. Tapasin siellä sen tytön, ja se oli hän, Risto osoittaa vastapäätä istuvaa vaimoaan Sulamitia. Pari oli lähtenyt seuraavana päivänä elokuviin ja ollut siitä lähtien yhdessä.

Risto muistaa lapsuudesta ainaisen nälän. Kotona sai perunaa ja kastiketta, leipää ja puuroa, mutta kasvava lapsi olisi tarvinnut sitä paljon enemmän kuin riitti.
- Sairaalassa sai pääasiassa velliä. Kotona olin oppinut, että lautanen täytyy nuolla puhtoseksi.  Nuolin sairaalassakin lautaseni, ja kun sitä korjattiin pois, hoitaja kysyi eikö minulle ollut annettu mitään, kun lautanen oli ihan puhdas. En uskaltanut sanoa, että ei ole annettu, vaikka olisin saanut lisää.

Kuusaanniemen torpassa eli tosiaan Hentun suurperhe, kahdeksan lasta ja kaksi aikuista. Risto muistaa hyvin torpan mitat: 4,4 metriä kertaa 7,7 metriä lämmin osa, lisäksi kylmää vinttiä. Nyt hirsiosa on Ristolla kesämökkinä Jaalassa. Kuusaanniemessä talo oli vuoteen -78, vaikka tehdas oli jo rakennettu ihan kodin tuntumaan. Perunamaan poikki kulki Rapakosken sillalta tehtaalle vievä junanrata.

Kodin ahtaus liittyy sotaväkiaikaiseenkin muistoon. Risto oli ollut viikon kuntoisuuslomalla. Komppanian vääpeli sanoi, että Henttu ei sitten ano joululomaa, hän kirjoittaa teille kaksi yölomaa.
- Olin Kouvolassa armeijassa, ja äkkiähän siitä polkupyörällä ajoi kotiin joen yli jäätä myöten Mörkölinjan kohdalta. Olin joulujuhlan kasarmilla ja läksin Kuusaanniemeen kotia yöksi. Siellä oli kaksi sisarustani perheineen ja kotona asuvat sisaret. Ihmettelin että mihkäs minä käyn nukkumaan, kun oli vaan keittiö ja kamari. Päätin polkea takaisin armeijaan. Meillä oli komppanian tuvassa vain puoli komppaniaa, siellä oli väljää verrattuna kotioloihin. Seuraavana aamuna menin taas kotiin, jossa oli jo nostettu olkipatjat pystyyn, että pääsi istumaan.

Kuusaanniemeä ympäröivä joki oli kulkureitti kesät talvet. Jään yli pääsi kävellen ja pyörällä, vettä myöten veneellä ja kanootilla. Sotaväkivuonnaan -55 Risto oli lähellä hukkumista kanoottiretkellä  Lappakoskella. Äskettäin porattu koski aiheutti yllätyksen ja kaatoi kanootin. Melontakaveri Alpo Laaksonen pääsi rantaan, Ristokin pyrki uimalla rantaa kohti. Helluntain kylmä jokivesi kuitenkin kangisti jäsenet.
- Miä katoin taivasta, että tähäkös tää päättyy. Aloin huutaa apua, ja siellä sattui olemaan veneellään Ääpälä-niminen mies, joka veti minut rantaan.

Haluttu työpaikka

Risto Henttu oli nuorena miehenä tukinuitossa Pukkisaaressa.
- Maailman yksitoikkoisinta hommaa työntää haalla tukkeja virtaa alaspäin. Meitä oli neljä viisi miestä työntelemässä puita. Siellä oli sortteeraajat, he jakoivat Kymiyhtiölle jäävät puut rantaväylälle. Hölsänniemessä oli pieni tukkiränni, josta puut menivät sahalle.

Opiskeltuaan ammattikoulussa Risto pääsi Kymiyhtiölle sähkömieheksi.
- Siihen aikaan ammattikoulun sähkölinja oli nelivuotinen, mutta kolmannen vuoden jälkeen sai pyrkiä yhtiöön mille osastolle halusi.  Vuonna -52 menin Kymin sähköverstaalle. Karin Arto, Karhun Retsi, Tolvasen Veka ja minä päästiin sinne. Melkein kaikki olisi halunneet sinne, mutta vain muutama pääsi. Kaukainen sukulainen Kolan Aake oli ammattikoulussa opettajana ja suositteli minua sähköverstaalle: "Se on niin pitkä mies, että linjatöissä se ei aina tarvi tolppakenkiä." Olin pääasiassa vuorosähkömiehenä. Noudatin isän neuvoa käydä niin paljon koulua, että pääsen sisähommiin.

Kuva Kymiyhtiön korttisarjasta. Oikealla keskellä Kuusankosken saha, alalaidassa Kuusaanniemen kärkeä. Riston työpaikka, tehdaskompleksi, keskellä.

Vuonna -57 Henttu kävi sähköasentajan peruskurssin Helsingissä. Hänet määrättiin päivätyövuosien jälkeen vuorotyöhön Kymin höyryosastolle.
- Siellä olin kymmenen vuotta. Kun sähkölakko tuli, sain vähennettyä alueeni kahteen vuorotyöpiiriin.

Risto oli alkuun Kymintehtaalla mutta siirtyi myöhemmin Kuusaanniemeen. Hän pääsi mukaan elektroniikan kehitykseen ja tietokoneiden mukaantuloon. Eläkkeelle hän jäi vuonna -92.
- Sain aikaa mehiläishoitoon, jota harrastin noin 40 vuotta. Mehiläisiä minulla oli kaikkiaan 17 paikassa, joskus kolmessakin eri paikassa samaan aikaan, Risto kertoo yhdestä harrastuksestaan. Aktiviteetteja tuntuu riittävän edelleen, mökkeilyä pitkin vuotta, opiston veteraanipelimanneissa  soittamista - mutta ne ovat tätä nykyaikaa, ihan toista kuin lapsuus kaikesta huolimatta idyllisessä Kuusaanniemessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heikki Merivirta kantoi postia teini-ikäisestä lähtien

Heikki Merivirta on tuttu mies kuusankoskelaisille. Kodit ovat saaneet postinsa hänen jakamanaan, moni on nähnyt miehen teatterin lavalla nä...