Matti Valokari asui elämänsä ensimmäiset parikymmentä vuotta vuodesta -44 Naukiossa. Hän haluaa aloittaa kierroksen parkkipaikalta entisen Kymiyhtiön saunan, nykyisen Taidesaunan päädystä. Valokari kertoo olleensa Siiterin Raimon, lämmittäjä-talonmiesperheen pojan kaveri. Siiterit asuivat kahden huoneen asunnossa, jossa aikaisemmin ennen 50-luvun remonttia oli ollut saunan pukuhuonetiloja.- Urho ja Vuokko Siiteri olivat pelastusarmeijalaisia, ja mekin Raimon kanssa käytiin välillä pelastusarmeijassa. Urho lämmitti talonmiehenä saunaa, ja Vuokko oli kassassa ja hoiti talon muita hommia.
Nuori Valokari näyttää tutkineen hengellistä tarjontaa monipuolisesti. Hän kävi myös kirkon suntion Sulo Laineen poikakerhossa. Sinne oli helppo ajella kapearaiteisen Päkällä.
Saunarakennuksen päädyssä nykyisellä parkkialueella oli ulkorakennus puuceineen. Talossa ei siis ollut sisävessaa?
- Ei ollut. Vain tämä Eerolan Kallen avulla tyhjennettävä huussi. Ja tuossa koivikossa Willmanin pellon puolella oli meidän leikkipaikka, samoin tässä, Matti osoittaa "punaista toria" saunan edessä. Siinä pelattiin jalkapalloa ja perspalloa, vähän pesäpallon tapaistakin.
Nykyinen saunan pääovi antaa asuinalueelle päin. Kuusaantien puoleinen siipi on rakennettu 50-luvun alun remontin yhteydessä.- Siihen tuli mankeli ja pesutupa. Alun perin tällä paikalla oli puinen sauna, jonka yhtiö osti. Puusauna paloi, ja sen tilalle tuli ovesta vasemmalla oleva kivirakennus, jossa oli alun perin sauna ja pakari. 1950-luvulla uudistetussa talossa oli talonmiehen asunto, yksi sauna, kaksi löylyhuonetta, yksi pukuhuone, pesutupa ja mankelit. Naisten ja miesten vuorot oli eri päivinä, kaksi kertaa viikossa molemmilla. Kylpeminen oli äärettömän halpaa, ja kun me asuttiin ihan vieressä, käytiin kaksi kertaa viikossa. Kävin varmaan alkuun äitin kanssa, sitten isän mutta aika pian omineni, Matti muistelee.
Naukio on muuttunut Matin lapsuudesta, vuoden -83 asuntomessujen jälkeen. Maanpäälliset kellarit ovat hävinneet, kahden talorivin väliin on tullut uudisrakennuksia, tontit ovat pienemmät. Talorivien välissä oli iso kuusiaita. Valokarit asuivat yhden perheen talossa kapearaiteisen vieressä saunan naapurissa.
- Meidän talo kuului parhaisiin, yhden perheen taloilla oli isoimmat tontit, raja kulki tuon uuden talon seinän kohdalla. Meillä oli tässä iso pelto, siinä kasvatettiin 40-luvulla kessua. Minä en sitä nähnyt kasvamassa, vasta kuivatettuna vintillä. Siinä tuli ensimmäiset savut harjoiteltua.
Pellossa viljeltiin tietenkin syötävääkin; perunaa, porkkanaa, punajuurta. Kotieläiminä oli kanoja ja kukko - kanala oli ulkorakennuksen keskellä.- Meillä oli myös sika ja joskus kesäisin lammas takalaitumella. Mutta ongelmana ruoan säilytyksessä oli huono kellari, se oli talvella liian kylmä ja kesällä liian lämmin.
Kuvassa pikku Matti perheen ulkorakennuksen edessä 40-luvulla. Hänen takanaan matala kanahäkki ja seinässä aukko, koska kanat olivat yöllä sisällä. Taustalla näkyy Kalle ja Martta Korpin valtava polttopuupino.
- Minulla oli tuolloin 4-5-vuotiaana pitkä tukka, joten olin 15 vuotta edellä muodissa, Matti toteaa.
Pihalla kasvoi yhtiön istuttamia marjapensaita. Matti muistaa ainakin neljä viinimarjapensasta, pari kolme karviaispensasta ja omenapuita neljä.
- Yksi oli väkevää lajia, yksi talviomenaa, ja sitten oli valkeaa kuulasta.
Naukion taloon mahtui monta sukupolvea
Matin perhe oli iso. Hänen isänsä Martti oli tullut asumaan Naukioon vuonna -30, hän oli mennyt naimisiin ensimmäisen kerran, ja perheeseen oli syntynyt tyttö vuonna -30. Lea on edelleen elossa, mutta kaksi seuraavaa lasta ja perheen äiti kuolivat keuhkotautiin seitsemän vuoden sisällä. Matti on isänsä toisen avioliiton vanhin, ja poikia tuli vielä kolme lisää. Matin isä oli sähkömies.
Valokarin isän äiti ja veljet muuttivat kirjansa sodan aikana
Lappeenrannasta Kuusankoskelle. Isänäiti asui yläkerrassa, jonkin aikaa
siellä asui myös Lea. Sodan jälkeen sinne tuli yksi Matin isän
veljistä asumaan.- Yläkerrassa oli yksi huone, ja siinä asui vähän aikaa kolme ihmistä. Alakerrassa asuttiin me lapset ja äiti ja isä. Lea muutti vuonna -50 muualle mennessään naimisiin.
Kuvassa Valokarin pojat Viljakkalassa n.1955. Vasemmalta ikäjärjestyksessä Esko, Pentti, Pekka ja v. -44 syntynyt Matti.
- Vietimme kesälomia Viljakkalassa nykyisen Ylöjärven alueella Haverin kultakaivoksen vierellä noin kymmenenä vuonna. Asuimme isoäitimme ja kahden tätimme luona, Matti muistelee.
Kantovesi ja pönttöuunit
Aivan asuntoalueen valmistuttua tietyt ammattilaiset vapautuivat vuokranmaksusta. Valokarit maksoivat vuokraa ainakin 60-luvulla, Matti muistaa.
- Paperikoneenhoitajilla oli ilmaiset sähköt, meillä saattoi olla samoin, koska ei sitä paljon kulunut kun oli vain muutama lamppu talossa. Vesi kannettiin saunan nurkalta palokaivosta, jossa oli käsipumppu. Samanlaisia kaivoja oli Naukiossa useampia. Jätteet vietiin tunkioon. Ulkorakennus oli yhteinen Tolvasen perheen kanssa - he asuivat viereisellä tontilla.
Talo lämmitettiin talvisin pönttöuuneilla. Alakerran keittiötä ja makuuhuonetta lämmitti myös keittiön hella. Seinän eristeenä oli puruja, jotka olivat lasehtineet, ja talvisin talo tuppasi olemaan kylmä. Silloin luotiin lunta seinien alaosien eristeeksi.
- Kahden huoneen lisäksi alakerrassa oli eteinen ja portaiden alla komerotila, johon rakennettiin 50-luvulla vessa. Olohuonetta ei erikseen ollut, vieraille tarjottiin kahvit keittiössä. Ei täällä työläisillä niin hienoja oloja ollut, Matti Valokari huomauttaa.
 |
| Pojat, isoäiti Ida ja äiti Ellen |
- Berliinin olympialaisten kymppitonnin hopeamitalisti Arvo Askola johti mestarina viemäröintitöitä. Mutta kävimme edelleen saunassa, koska ei meille suihkua tullut. Vedenkanto kyllä loppui siihen.
Kauppoja oli Naukiossa ja lähiympäristössä useita. Tien toisella puolen oli Salmisen kauppa vuodesta -56 lähtien. Vähän kauempana oli Heinosen kauppa Salomaan mäen alla, Osuuskauppa sen naapurissa. Kansakoulun kohdalla Mäenpääntiellä oli sodan jälkeen Puolakan elintarvikekauppa.
- Sieltä minäkin hain korttiaikana maitoa meille, Matti kertoo ja lisää säilyttäneensä perheen elintarvikekortit näihin päiviin.
Matti Valokari muistaa tutut perheet sitä mukaa kuin kuljemme talojen ohi, Tolvaset, Grönroosit, Båtsmanit, Backmanit, Liimataiset, Laineet, Saastamoiset, Sormuset, Pesut, Pentikäiset, Pilssarit. Äidit olivat melkein kaikki kotona, isät ja pojat tehtaalla paperimiehinä, lämmittäjinä, metallimiehinä, korjauspajalla. Matti päivittelee Naukion muuttumista, eikä pelkästään hyvillä mielin.
- Tämähän oli aukeaa, nyt tämä on pilattu tiheällä rakentamisella. Viheralue on kyllä positiivista.
Tutkimus Naukion asuinoloista 1920-luvulta eteenpäin osoittaa, että Naukio hyvää aluetta.
- Oli ainakin Aronpeltoon verrattuna. Me jouduimme vuonna -65 muuttamaan Aronpellolle, kun isä oli joutunut infarktin takia pois töistä, sairaseläkkeelle. Vaikka eihän sitä eläkettä juuri tullut, sen verran että sai vuokran maksettua. Minulla on tallella isän lappu, johon hän oli laskenut, paljonko säästetään kun muutetaan Aronpellolle. Täällä vuokra oli yli 50 markkaa, Aronpellolla noin 30 markkaa. Eläke oli 150 markkaa.
Naukiossa oli paremmat puutarhat kuin Aronpellolla.
- Siellä oli joku omenapuun raasku jossain nurkalla, eikä kukaan tiennyt kenen se edes oli. Samassa talossa saattoi asua kuusi perhettä, asunnoissa ei ollut viemäreitä eikä vessoja.
 |
| Matin perhettä Aronpellolla |
- Meillä ei ainakaan jäänyt säästöön asuntoa varten, kun kuusihenkinen perhe piti ruokkia. Joskus syötiin vain perunaa, maitoa, leipää ja suolaa tilin lopulla. Äitimuori ei halunnut ostaa luotolla. Hänellä oli kyllä tyttöaikojen säästöjä hätävarana. Tilin jälkeen ostettiin ehkä vähän enemmän makkaraa. Silakkaa syötiin paljon. Viisikymmenluvulla sai edullisesti hevosenlihaa, koska hevoset lopetettiin Suomesta vähiin, kun autot tuli. Hevosenlihaa kyllä vierastettiin vähän. Joskus oli stroganoffia, joskus läskistä tehtyä sianlihakastiketta. Kotona leivottiin sokerikakkua ja pullaa, se oli suurta herkkua. Äitini Ellen oli käynyt myös Kymiyhtiön ammattikoulun 1920-luvun lopulla ja saanut kotitaloustaidon opit. Melkein kaikki eli samalla tavalla, ei meidän olot tuntuneet yhtään huonommilta kuin muillakaan, Matti muistelee.
Keskikoulusta ammattikouluun
Vuonna -51 Matti aloitti koulunkäyntinsä Keskustan kansakoulussa. Tapauksen kunniaksi hänelle käytiin ostamassa ensimmäiset nahkakengät Lapin kenkäkaupasta Voikkaalta. Hän muistaa mukavalta kansakouluajalta koulumatkan kiusaukset.
- Puolakan kaupasta saattoi ostaa siirappitikkunekkuja, Salomaan leipomosta hyviä munkkeja. Holmbergin Helmillä käytiin parturissa siinä koulun alapuolella. Impi Viitala oli opettajana, sisarensa Lempikin oli opettajana täällä. Kolmannella ja neljännellä minulla oli Aliisa Päivinen, hän eli kuulemma ainakin vielä viime syksynä Tampereella.
Kolmannella luokalla Matille annettiin käteen viulu - toisen viulun sai sillä luokalla Variksen Liisa.
- Oli vähän tuskallista, kun ei aina muilta touhuilta kerinnyt harjoitella. Frans Nyrke huomasi sen ja puristi niskasta. Oppikoulussakin Nyrke oli musiikinopettajana ja patisteli minua jatkamaan viulunsoittoa. Sanoin kotona, etten halunnut Nyrken opetukseen. Keksittiin sanoa, ettei meillä ole varaa viuluun.
Neljän kansakouluvuoden jälkeen Matti pyrki oppikouluun Marskinkadun varrelle.
- Äiti muisti aina kertoa, kuinka opettaja oli sanonut, että Matin täytyy mennä oppikouluun. Kolmannella luokalla todistuksessani oli merkintä "luokan paras keskiarvo". Matematiikka ja lukeminen oli mukavia aineita, urheilu samoin.
Matti Valokari kuuluu niihin ikäluokkiin, jotka muuttivat ensimmäisinä uuteen oppikoulurakennukseen Valtakadulle Marskinkadun koulurakennuksista. Hän kävi keskikoulun.- Sitten ajattelin, ettei minulla ole varaa lukea ylioppilaaksi, siitä seuraisi päättymätön tie velkavankeuteen. Ammatti piti saada. Ammattikoulun käyneillä kavereilla oli työpaikat, rahaa, autot - meillä ei ollut varaa autoon. Viidennen luokan jälkeen menin ammattikouluun. Sielläkin oli psykologiset testit, rautalangasta väännettiin. Ei keskikoulusta kukaan muu mennyt ammattikouluun kuin minä, Valokari kertoo.
Sähkölinjan Matti valitsi isän perua.
- Ei ollut ketään neuvomassa, mitä muuta maailmassa voisi tehdä kuin mennä yhtiölle töihin. Sähkömies tuntui kuitenkin vähän hienommalta, koska olin tutustunut jo pikkupoikana sähköverstaaseen, kun kävin viemässä isälle eväitä ylitöihin. Portilla piti ilmoittautua porttivahdille, verstaalle menin amerikansalin porttikäytävästä.
Kolmivuotisen sähköalan koulutuksen aloitti 13 kaveria, mutta loppuun sen suoritti kahdeksan. Ammattikoulussa musiikki astui taas kuvaan. Matin luokalla oli Eerolan Lasse, joka soitteli jo alaikäisenä ravintoloissa Matti Lavin orkesterissa saksofonia ja klarinettia, tarvittaessa vaikka rumpuja.
- Kävin hänen kotonaan kuuntelemassa Paul Desmondin levyjä. Lasse yllytti minua, ja niin rupesin soittamaan klarinettia, kun Pertti Huuhkon johtamassa työväenopiston orkesterissa oli klarinetti vapaana. Teoriaa opiskeltiin musiikkikoulussa. Siellä kävi kuuluisia opettajia Helsingin kaupunginorkesterista. Pari vuotta soitin siellä, sitten piti lähteä armeijaan.
Puhallinorkesterivaiheeseen liittyy Matti Valokarin ensimmäinen ulkomaanmatkakin vuonna -63, silloin orkesteri vieraili Ruotsin Lindesbergissä. Ja taas löytyy kytkentä Kymiyhtiöön.
- Matkanjohtajana oli yhtiön sosiaalipäällikkö Åke Launikari.
Isän jalanjäljissä
 |
| Matin isä Martti Valokari käämimässä |
- Siellä oli moottorikorjaajien tai käämijöiden tai "lintarien" oma porukka. Muistan heidät tarkkaan: Mettälän Sulo, isäni Martti, Jyräksen Urpo, Niemelän Lippo, Qvickin Onni, Saarimäen Arska ja Laaksosen Alpo. Kesäisin siinä oli teknillisen koulun opiskelijoita. Minä olin aluksi Vahterin Jorman sällinä, hän oli asentajana sähkönjakelulaitteistoa, kytkimöitä ja keskuksia huoltavassa porukassa. Moottorikorjaajat huolehtivat moottoreista ja sain käydä heidän mukanaan tehtaalla. Koneet käämittiin verstaalla uudestaan, kun moottorista oli käämit palaneet. Määrättiin sitten Qvickin Onnin kaveriksi. Paksua sähkölankaa vedettiin läpi urasta ja käärittiin monta kertaa moottorin urien läpi ympäri.
Syksyn lopuksi Matti Valokari sai siirron Kuusaanniemeen tehdasta rakentamaan. Moottorit piti merkata ja monta muuta hommaa tehdä. Sitten tuli lähtö armeijaan, ja Matti meni kaverin mallin mukaan ilmavoimiin Tikkakoskelle. Moni luokkakaverikin meni samaan paikkaan.
 |
| Alikersantti Valokari v. 1965 |
- Minähän kävin sotaväessä ensin Tikkakoskella alokasajan, sen jälkeen aliupseerikoulun tutkatekniikan linjan. Sitten olin Riihimäellä sähköteknillisessä koulussa, jossa meillä ei ollut paljoakaan sotilaallista hommaa. Kerran viikossa oli sulkeiset. Kun tulin Uttiin loppujaksolle kuuluisan Suezin kersantin Nuorivuoren esikuntakomppaniaan, siellä oli suksisulkeiset. Nuorivuori ihmetteli kun en suksillä pärjännyt.
Kun Matti Valokari palasi armeijasta, perhe oli muuttanut Naukiosta Aronpellolle. Hän kävi keväällä pyrkimässä Tampereen teknilliseen opistoon, kokeet pidettiin Lahdessa. Yli 200 pyrkijästä otettiin 30, Matti pääsi opistoon. Isä kuitenkin kuoli heinäkuussa kolmanteen infarktiinsa.
- Mietittiin äitimuorin kanssa, mitä nyt tehdään. Äitimuori sanoi, että sie menet sinne kouluun, kai tässä jotenkin toimeen tullaan. Ei ollut mitään tulolähteitä, minä olin perheestä ainoa työikäinen, 21 täyttänyt. Tein kesän yhtiössä töitä, mm. voimalaitospäivystyksiä, ja lähdin syksyllä opiskelemaan.
 |
| Oppilasasuntolaelämää 60-luvun lopulla |
- Tätini oli lukenut Helsingin Sanomista, että Heikki ja Hilma Honkasen säätiö jakoi apurahoja köyhille opiskelijoille. Sain sieltä apurahaa joka vuosi jonkun satasen. Sillä pärjäsi, kun oppilasasuntolassa asuttiin ja kiltisti elettiin. Äiti ja pikkuveljet pärjäsivät, kun kahdella veljelläni oli satunnaista postinkantoa. Äitillä oli jotain säästöjä. Tätini Martta avusti myös.
Matti valmistui insinööriksi vuonna -69. Valmistuneet tekivät juhlan kunniaksi luokkaretken Saksan Liittotasavaltaan. Matkarahat kerättiin myymällä maitokauppamyyntiin vapautunutta keskikaljaa Tampereen Insinööriopiskelija-asuntolan Rastin kellaritilassa. Mattia huvittaa muistella, kuinka tutut kuusaalaiset inssiopiskelijat kävivät kaljatiskillä.
Ydinvoimalat tutuksi
Valmistumisen jälkeen tuoreelle insinöörille ei löytynytkään heti töitä. Valokari arvelee syyksi vanhoja syntejä.
- Jo opiskeluaikana olin Kymillä paitsiossa, koska osallistuin vuoden -67 lakkoon. Sen jälkeen ei tunnettu armoa, ei löytynyt työtä. Vaikuttikohan sekin, että isä oli vuonna -58 Sähköammattiliiton ammattiosaston ensimmäinen puheenjohtaja, perustajajäsen Kuusankoskella.
 |
| Sirkka-Liisan ja Matin kihlakuva |
- Sitä ennen kävin kylmätekniikan kurssin legendaarisen Huurteen Suomisen opissa. Olin Valkeakoskella ja Toijalassa, rakennettiin mm. betonitehtaita. Olin niissä suunnittelijana. Imatran Voimaan hain vuoden -69 lopulla, ja seuraavan vuoden alusta aloitin Loviisan ydinvoimalaprojektissa. Olin laitoksen prosessi- ja instrumentointiryhmässä. Tavattiin projektin laitostoimittajan Technopromexportin johtoa ja Neuvostoliiton lähetystön henkilöitä. Laitoksen prosessia esittelin Suomen Säteilyturvakeskuksen virkamiehille.
 |
| Stade, Saksan ensimmäinen ydinvoimala, Matti oikealla. |
Loviisa ykkösen työrupeama on ollut avartava vaihe Valokarin elämässä. Hän kertoilee diplomaattitapaamisista ja Saksan ydinvoimaloihin tutustumisesta. Matin vastuulla oli voimalan maadoituskaapelien suunnittelu, samoin läpimenojen piirtämisen - ne menevät viisi- kuusimetrisen pohjan läpi. Eri vaiheissa neuvoteltiin hartaasti venäläisten kanssa.
- Neuvottelu yhdestä mutterista saattoi kestää viikon. Naapurilta oli aina lähetystöstä yksi tai kaksi lähetystösihteeriä vahtimassa neuvottelijoiden porukkaa, joka koostui teknillisistä asiantuntijoista, mutta joilla ei ollut poliittista luotettavuutta. Minun tehtävä oli kirjata neuvottelujen kulkua ja raportoida ne Imatran Voiman johtokunnalle. En tiedä lukiko ne niitä vai menikö ne roskakoriin, Matti naurahtaa.
IVO:lla Valokari viihtyi kaksi vuotta, mutta sitten hommat rupesivat tuntumaan liian sekalaisilta. Hän mietti jo kotiseudulle palaamista, kun Helsinki työmatkoineen tuntui ankealta asuinpaikalta.
- Senaikaisilla junilla kesti melkein tunnin Tikkurilasta Helsinkiin
Matti hakeutui kuitenkin Helsinkiin Dagmarinkadun teknilliselle Hankkijalle.
- Siellä suunniteltiin meijereiden sähkölaitteistoja, tehtiin myös öljynporauslauttojen sähköistyksiä. Sellaisia projekteja ei Suomessa enää ole. Hankkija teki myös rakenteilla olevan atomivoimalan sähkötöitä. Sitten löytyi parempi tehtävä Hankkijan laitoskonttorilta Kouvolasta. Samalla perhe muutti Kuusankoskelle. Firma oli mukana rakentamassa mm. Kouvolan Pohjola-taloa, Matti kertoo.
 |
| Valokari Katajaharjun toimistossa 80-luvulla. |
- Oli meillä jossain vaiheessa suunnittelufirmakin kyljessä, se toimi vanhassa Iltatähdessä. 11 vuotta omaa yritystä pyöritettiin, mutta tuntui ettei tästä sen valmiimpaa tule. Tämä vaan teettää pirusti töitä. Teimme sähköurakointia, suunnittelua ja toteutusta. Saatiinkin sitten myytyä firman työt KRT:lle, ja 11 työntekijäämme siirtyivät sinne vanhoina työntekijöinä. Samalla lopetettiin firma vapaaehtoiseen selvitystilaan. Se prosessi kesti muutaman vuoden.
Seuraavaksi Matti Valokari osti mikkeliläisen Pekka Anttosen kanssa suunnitteluyrityksen Vihtori
Kurviselta, vuosi oli 1987.
- Kolme vuotta se pyörikin ihan hyvin. Meillä oli parhaaseen aikaan kahdeksan suunnittelijaa. Mutta syksyllä -90 alkoi näyttää, että tulossa on kova lama. Päätettiin myydä firma, ja saatiin ihan hyvät rahat.
Sitten helsinkiläinen Kupari-Uusitalo -yritys aloitti suunnittelun Kouvolassa. Valokari palkattiin sähköpuolen vastaavaksi, Anttonen LVI-puolen vastaavaksi.
- Vuoden kuluttua firma lomautti meidät, kun ei ollut töitä oikein missään. Menin Lahtisen Kaarlon Sähkökäyttö-nimiseen firmaan perustamaan Kouvolan sivukonttorin. Sielläkin työt loppuivat jo vajaan vuoden kuluttua. Suuri lama tuli sitten -92. Lomautettuna olin mm. Kouvolan ammatillisessa kurssikeskuksessa lomittamassa sähkötyön opettajia.
Koskaan ei ole liian myöhäistä...
Lomautukset toivat Matille uuden idean, hän lähti suorittamaan ylioppilastutkintoa. Kouvolan iltaoppikoulussa opiskelu alkoi -91, ja -94 hän painoi valkolakin päähänsä. Viimeinen äidinkielen kirjoitus oli hänen 50-vuotispäivänään.
- Luin ylioppilaaksi, kun se oli aikoinaan jäänyt suorittamatta ja moni kaveri oli ylioppilas. Ajattelin, että kielitaito auttaisi työnsaannissa. Otin pitkän englannin, pitkän ruotsin ja lyhyen saksan. Kirjoitin reaalit ja matikat.
Kuusankoskelta löytyi työtä v. -95 Työväen Sivistysliiton osuuskuntakurssin vetäjänä.
- Suuren laman aikana yritettiin tyrkyttää kaikille osuuskunta-ajatusta. Ihan hyvä ajatus muttei jostain syystä mene läpi. Olin sitten töissä kouvolalaisella CTS Engineeringillä. He tekivät Ouluun paperin jälkikäsittelyn arkittamolaitosta, minä tein sähkösuunnitelmat. Kävin myös pikkufirman töissä Naantalin öljynjalostamolla tekemässä instrumenttisuunnittelua. Ei minulla juuri siihen koulutusta ollut, Valokari kertoo.
- Tehtiin Moskovaan L. M. Erikssonin pääkonttoria, tein sen sähköpiirustukset. Novgorodissa oli tanskalaisen Stimorolin purukumitehdas, sinne tein turvajärjestelmiä. Venäjän hommat oli mielenkiintoisia. Venäläiset selvitteli työpaikan erimielisyyksiä keskenään heittelemällä työntekijöitä yläkerroksista ala-aulaa, me suomalaiset säästyttiin sellaiselta neuvottelumenetelmältä, Valokari kertoo.
Vajaat kaksi vuotta meni Venäjän projekteissa. Sen jälkeen hän palasi CTS:lle Kouvolaan. Paperinjalostusta Kiinaan, Ouluun, Nesteen öljynjalostamoa Naantaliin ja Porvooseen, Suunnittelua ja töiden valvomista Borealikselle Sköldvikissä - Valokari on tosiaan reissannut Suomea ristiin rastiin ja välillä naapurimaatakin.- Tein niitä ja vähän muitakin hommia CTS:llä kahdeksan vuotta, mm. sahalaitoksen sähkösuunnittelun Kotkaan. Vuonna 2008 jäin eläkkeelle.
Kotiseutu kutsui
Kaikkien työelämän ja opintojen huiskeessa Matti Valokari ehti perustaa perheenkin vuonna -69. Hän sanoo tosin perheen jääneen vähän sivuun olosuhteiden jatkuvasti muuttuessa.
- Muutimme vaimoni Sirkka-Liisan kanssa Valkeakoskelle ensimmäiseen yhteiseen kotiin vuonna -69, ja ensimmäinen tytär syntyi seuraavana vuonna. Toinen tytär syntyi, kun asuttiin Tikkurilassa. Kouvolaan muutettiin vuonna -73, ja siitä lähtien olen ollut täällä työkeikkoja lukuun ottamatta.
 |
| Tikkurilan aikaa, sohvalla Minnan ja Johannan kanssa |
- Tuttua ja turvallista, suuri maailma on niin pelottava, Matti vitsailee. - Täällä tietää ja tuntee kaikki. Rauhanharjuun rakennettiin omakotitalo 37 vuotta sitten, siinä nyt kaksistaan elellään.
Eläkkeelle jäätyään Matti on kehittänyt uusia harrastuksia. Ensin hän alkoi digitoida vanhoja äänilevyjä, videoita ja c-kasetteja tietokoneelle. Siihen kyllästyttyään hän innostui sukututkimuksesta, sen innostuksen tartutti pikkuveli Pentti.
- Mutta minua kiinnostaisi tietää näistä ihmisistä nimen ja vuosilukujen lisäksi heidän tarinansa. Nyt olenkin alkanut tutkia yleistä historiaa, joka liittyy suvun henkilöiden elämänvaiheisiin. Kun lukee Suomen historiaa, täytyy ihmetellä, miten ihmiset ovat selvinneet täällä. Sotaa sodan perästä, nälkää nälän perästä, kaikki kuninkaiden aiheuttamat rasitukset.
Matti on kuullut myös isoisästään Antista, joka joutui punavankien leirille Kouvolaan. Tämä oli tehnyt ennen sisällissotaa halkoja apteekkarille, ja apteekkaripa määräsi Hietasen takaisin töihinsä.
- Äitimuori muistaa, kuinka he äitinsä kanssa kävivät heittämässä leipää aidan yli isälleen, vaikka sotilaat kielsivät. Antti oli tehnyt ennen sisällissotaa halkoja Kouvolan apteekkarille, ja tämäpä määräsi Hietasen leiriltä takaisin töihinsä, Matti Valokari kertoo. Näitä tarinoita hän haluaisi lisää uutteran suvun tutkimisensa helmiksi.
