lauantai 24. syyskuuta 2016

Kalevi Stenberg, yhtiön kuljetusammattilainen

Kalevi Stenberg on ehtinyt elämässään tehdä yhtä ja toista. Ehtiihän sitä, jos ei tyydy yhteen työpäivään vuorokaudessa. Vuorotöissä hän saattoi yhtiön löysin jälkeen tehdä toisen mokoman yksityisellä. Unet siinä jäivät vähiin, mutta perheen talous pysyi kunnossa. Kova työnteko opittiin lapsuuskodissa Jaalassa. Nyt Kalevilla on aikaa soitella urkuja Väkkärän kodissaan ja käydä marjassa sen minkä itseä huvittaa. Tai huvitella Raijan kanssa kaupoilla Veturissa.

Kalevi Stenbergin lapsuuden kotitilalla Verlassa oli pari lehmää, sika ja kolmisen hehtaaria peltoa, josta sai syötävää lehmille ja ihmisille.
- Rukiit, vehnät, heinäpellot ja perunamaat meidän pientilalla Kamposenjärven rannalla oli. Äiti kuoli, kun olin kymmenen vanha. Meitä jäi viisi vuotta vanhempi sisko, pari vuotta nuorempi sisko, isä ja minä. Isä oli ammattisuutari ja Verlan tehtaalla töissä. Lapsuus oli työtä, työtä, työtä. Rukiit puitiin riihessä varstoilla. Vein kärrillä Verlan myllyyn säkit samana päivänä kymmenen vanhana. Vedin kärrejä ite. Säkki painoi 80 kiloa, kärrit oli isot rautapyöräset, nekin painoi. En käsitä vieläkään miten sain kärrit Kesonmäestä alas, ettei ne vieny minuu mennessää, Stenberg päivittelee.

Pikkupojan elämä oli tosiaan työntäyteistä.
- Lehmät oli vapaana laitumilla, niitä sai etsiä kaiket illat, juosta kilometritolkulla. Mutta silloin usko kaikkeen mitä teki. Meikäläinen oppi lypsämäänkin, kun vanhempi sisko lähti kemuihin ja sanoi että lypsä siä noi lehmät, Kalevi hihittelee ja lisää siskostaan: - Pedro Hietasen äiti.

Koulun käytyään Kalevi teki Verlassa metsätöitä ja oli pari vuotta myyjänä osuuskaupassa. Sitten siskonmies osti auton, ja Kalevi oli hänellä viisi vuotta puutavaran ajossa. Aikanaan hän lähti Kuusaalle kysymään Kymin kuljetukselta hommia.
- Minulle pidettiin kahden päivän psykologiset testit pääkonttorilla vuonna -55. Minä sanoin Helsingin herroille, etten ymmärrä testeistä mitään. Ne vastasi että ei minun tarvinutkaan, riittää kun he ymmärtävät. 94 hakijaa, neljä pääsi töihin, minä mukana. Kuljetuksen päällikkönä oli insinööri Hixén, hän hommasi yhtiölle ensimmäiset trukit, ja niiden ajo vaati silmää.

Kalevin isä oli Verlan pahvitehtaalla töissä
Kalevi kehuu Hixéniä: tosi hieno päällikkö. Kun Kalevi oli hakenut yhtiön asuntoa, joista vastasi agronomi Varis, hänelle ei luvattu mitään. Hän kertoi tästä Hixénille, joka meni itse Variksen puheille.
- Viikon päästä meillä oli asunto. Päästiin muuttamaan Raijan kodin yläkerrasta.



Kaksi työpäivää peräkkäin

Trukin kuljettaminen oli Kalevi Stenbergin pääasiallista työtä. Se oli vaativaa, paljon tarkempaa senttipeliä kuin auton ajaminen.
- Sitä ne psykologiset testitkin mittasi. Täytyy miettiä, miten ajaa kuorman trukilla sisään, oikea järjestys, että saa ovenpieletkin lastattua. Siinä täytyy ajaa ensin takaperin sisälle, että pääsee lopuksi pois, Stenberg kuvailee.

Kun Kalevi oppi homman tekemällä, Saimaa Linesin päällikkö pyysi häntä opettamaan hänenkin työntekijöilleen lastaamista.
- Olin joskus opettamassa, välillä kävin ajamassa hankalampia kuormia vaunuihin sisään, kun he eivät saaneet niitä.

Stenbergin kuljettajantehtävät vaihtelivat.
- Olen ajanut kaikkia vehkeitä paitsi junaa. Trukkia, autoa, turvetta Haukkasuolta rekoilla. Ajoin yhtiön maansiirtoajoa vuosina -59-60, kun tehtiin Voikkaan voimalaitosta, ja Lintusen Voldemarin kuorma-autoa aina toista löysiä. Samaa työmaata mutta kahta löysiä, koko talvi.

Kalevi siis teki kuukausikaupalla kahta työpäivää peräkkäin.
- Jos minulla oli iltalöysi yhtiöllä, menin sen perään yöksi Vollen ajoon. Silloin ajatteli, että kun saisi nukkua! Nyt kun saisi, ei nukuta, Kalevi hymähtää. - Tupakkaa meni valvoessa tuhottomasti. Tulos on tässä: jaloista verisuonet tukossa.
 
Vuonna -68 Voikkaalla käynnistyi PK8, ja Stenberg siirtyi sinne trukkikuskiksi. Pinkkarit tekivät siellä kolmea vuoroa, lastaajat kahta. Pinkkarit pinosivat paperikoneelta tulevia rullia varastoon. Kun tietokoneet tulivat, trukkikuskin piti ajaessa näpytellä tieto, mihin rullat laitettiin.
- Siinä meni monta työpaikkaa, ainakin kymmenen työpaikkaa varastolta. Ennen naiset olivat merkinneet paikat.

Kalevi kertoo pitäneensä vuorotyöstä. Hän teki sitä enemmän kuin päivätöitä.
- Ajoin Lehtisen Lassen ja Veijon autoja vuosikausia viraapelina. Se onnistui vuorotöitä tehdessä. Siihen aikaan asuntolainan korot oli 16 prosenttia, siksi viraapelit kiinnosti. Ajettiin massaa Kuusaanniemestä Karhulaan, Lehtisen Veijollakin oli kaksi kuorma-autoa, joita yhtiö käytti ajoihinsa. Olihan yhtiöllä silloin omia autojakin, ja paljon. Nyt ei taida olla kuin yksi, Kalevi sanoo.

Entisajan autoissa oli pienet tehot. Puutavaran ajossa kuormat tehtiin käsipelillä, tukkikuormatkin - kovaa työtä. Puutavara kerättiin eri puolilta yhtiön hakkuilta, ajettiin Puolakankoskelle ja pantiin siinä Kymijokeen. Puuta tuli Mäntyharjun reittiä Verlan ohi Pyhäjärveä kohti, ne jatkoivat Pyhäjärveä pitkin Voikkaalle, missä ne nostettiin joesta. Kalevi oli nuorena Pyhäjärvellä tekemässä uittoyhtiön lauttoja.

- Puomeista tehtiin kilometrin mittainen lenkki, johon puut tulivat - jos oli sopivan tyyntä. Kun puomi täyttyi, laiva vei puut pois ja alettiin tehdä uutta lauttaa. Pyhäjärvellä oli laiva ja Leininselällä toinen, jotka hinasivat lauttoja. Laiva haki lautat, minä hain Saukkolasta pienellä moottorilla uudet puomit.

Lumivalkoset vilttitossot

Stenberg on seurannut isänsä jalanjälkiä. Hän on tehnyt satoja tallukoita, "tikkatossuja".
- Verlan museon avajaisiin minulta tilattiin tikkatossot Verlan viltistä. Kerran minut soitettiin tehtaanjohtaja Holmin puheille. Pahvikone oli lopetettu. Holm sanoi, että Itävallasta oli kuitenkin tullut koneelle villahuopaa, jota pantiin paperikoneella kivitelan päälle. Sen tehtävä oli imeä vesi pois massasta. Holm sanoi: "Minä ostin sen, teetkö neljät tossut, saat koko mansongin?" Mansonki maksoi 60 000 markkaa. Sanoin, että teen vaikka viidet. Vuosien mittaan lopusta mansongista on saatu lukemattomat pohjat.

Mansonki herättää vieläkin mukavia muistoja Stenbergeissä. Se piti viedä tehtaan portin ulkopuolelle, josta Kalevi sen haki - etteivät muut olisi tulleet kateellisiksi. Raija-vaimo ja Kalevi muistelevat miten ihanaa paksua pehmeää villaa se oli.
- Kolmenkymmenen sentin pala kutistui kastellessa viisi senttiä.

Olkinuoran Aila toi Kaleville usein herrojen vanhoja ulstereita, joista sai mahtavaa kangasta tallukoihin. Kalevi sai tilauksia yhtiöläisiltä ja muiltakin, kun sana taidoista levisi. Eräs nainen tilasi häneltä kolmet lumivalkoiset tallukat. Kalevi varoitteli, että pohjaa on vaikea saada pysymään valkoisena, kun sitä pikilangalla ommellaan. Siitä huolimatta valkoiset tallukat tehtiin, yhdet tilaajalle, toiset Helsinkiin, kolmannet Kanadaan.
- Jos pohjat liimataan maitoliimalla, ne ei ole enää lämpöset. Tossojen teko vaatii taitoa. Kauanhan minä sain niitä alkuun tehdä ennen kun isä sanoi, että nyt ne on sen näköset, Kalevi kertoo.

Voikkaan tehdas oli Kalevi Stenbergin mielestä ihan mahtava työpaikka. Tauot pidettiin ajallaan. Palkka oli sidottu koneelta tulevaan tonnimäärään. Ansiotaso nousi paljon, kun trukkikuskit pääsivät kuljetuspuolelta paperitehtaan kirjoihin ja Paperiliiton jäseniksi.
- Apuosastot oli aina huonopalkkaisia - kuljetuskin oli apuosasto. Minä tykkäsin pinkkarihommasta, kun se oli säännöllistä. Kuljetuksella ei aamulla tiennyt, mitä laittaa päälle, kun ei ollut tietoa päivän ajoista.

Seinällä on Kalevista on piirros, jossa hänellä on haitari. Huuliharppukaan ei ole unohtunut, vaikka viimeksi hän on sellaisella soittanut 60 vuotta sitten. Muusikkous on Stenbergeillä sukuvika.
- Isä oli hyvä soittamaan, sisko on hyvä soittamaan. Meidän opettaja Valma Karppi pisti minut ja koulukaverini Niemin Aimon - sittemmin Dallapé-hanuristi - lauantaina arestiin, kun oltiin puhuttu tunnilla. Hän tuli katsomaan meitä arestia kärsiviä: mitäs te täällä istutte, menkääs nostamaan minun perunat. Myöhemmin kun tavattiin, Valma kertoi, että oli tullut katsomaan meidän työntekoa: yhtään perunaa ei ollut nostettu, Säkkijärven polkka vaan soi huuliharpulla.

Kalevin serkulla oli italialainen pianohaitari, jolla Kalevi opetteli "kaikenlaista".
- Vasta vanhempana opin soittamaan kunnolla. 60 vuoden ajalta muistin kaiken, se on luojan suoma lahja. Nuotteja en viitsinyt opetella, kun opin korvakuulolta. Armeijassa soitin kitaraa, Soittopojissa, siinä oli Niemin Aimo hanuristina. Isäukko osti minullekin hanurin, mutta elämä oli niin tiukkaa, että soittaminen jäi vähemmälle.

Työelämään päästyään Kalevi osti itselleen "pelin" ja vaihtoi sen vielä Kouvolan harmonikkatehtaan soittimeen.
- Se on tosi hyvä soitin. Käytiin paljon Silénin Leon reissuilla Jaltalla ja Marmariksella - aina piti olla haitari mukana, kun porukka niin vaati. Illat meni siinä, että toiset lauloi, minä soitin. Kerran haitaria ei meinattu huolia Finnairin koneeseen, ja minä en antanut sitä matkatavaroihin, kallista konetta. Silénin Leo tuli sanomaan, että sitten jää 30 henkeä kyydistä pois. Johan löyty paikka, Kalevi nauraa.

Haitari oli kuitenkin painava raahata, Kalevi myi sen ja osti urut. Stenberg muistelee erikoisia soittokeikkojaan naureskellen. Voikkaan tehtaan satavuotisjuhliin hänet tilattiin tukkilaisasussa soittamaan harmonikkaa - hän oli silloin jo eläkkeellä.

Stenberg on kova kalamies. Norjassa hän kävi 25 vuotta peräkkäin joka kevät pilkillä.
- Paras saalis oli 60 kiloa nieriää tunnissa - niissä järvissä ei muuta ollut kuin punalihaista nieriää. Koukuissa oli kaksi kilon painoista aina yhtä aikaa. Kalat perattiin, suolattiin ja pantiin hangen alle, etteivät jäädy mutteivät sula. Kotiin tullessa ne oli just sopivia savustettaviksi. Ottajia kyllä oli.

Metsästys on Kalevin toinen ajanviete. Hänellä on ollut monta hyvää ajokoiraa.
- Yksikin oli vuonna -80 Kymen läänin paras koira. Käytin niitä kilpailuissa pitkin maata. Maine levisi, Lieksasta asti tultiin hakemaan meiltä pentuja. Metässä, marjassa, pilkillä käytiin ennen ympäri vuoden. Vieläkin käyn hillaa ja puolukkaa poimimassa. Tää istuu autossa ja tuumii, että minä saan raitista ilmaa poimiessani, Kalevi viittaa Raija-vaimoonsa. - Olen käynyt Lieksassakin puolukassa, kun täällä ei ollut. Poikien kanssa poimittiin kolmeen pekkaan 500 litraa puolukkaa yhtenä lauantaina tuttujen lieksalaisten näyttämästä paikasta, Kalevi kehuskelee.

Stenbergit ovat todellinen kymiyhtiöläisperhe. Kalevi on ollut töissä yhtiöllä, vaimo Raija yhtiön virkailijaravintolassa Koskelassa. Pojista Jukka on ollut yhtiöllä, Vesa ja Hannu ovat edelleen, Kari oli kouluaikanaan tekemässä mestareiden lomia. Tytär Tarja oli Voikkaalla yhtiön ostovarastolla, Sirpakin oli kesätöissä Voikkaan tehtaalla.
- Ja min isä oli sota-ajasta lähtien Verlan pahvitehtaalla siihen asti kunnes Verlan tehdas lopetettiin. Hän oli puuhiomolla, sanottiin liipiksi, siellä hiottiin puusta massaa, Kalevi kertoo. Raija huomauttaa, että Vesan poikakin oli kesätöissä Kuusaanniemessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heikki Merivirta kantoi postia teini-ikäisestä lähtien

Heikki Merivirta on tuttu mies kuusankoskelaisille. Kodit ovat saaneet postinsa hänen jakamanaan, moni on nähnyt miehen teatterin lavalla nä...