Suuri osa kuusankoskelaisista on tavannut Kaija Kähärän, tieten tai tietämättään. Ennen tietokoneaikaa seurakuntalaiset asioivat kirkkoherranvirastossa ihan paikan päällä, ja siellä heitä palveli mm. kanslisti Kaija Kähärä. Nyt istumme hänen uudessa kodissaan Kettumäen kupeessa, Kaija kertoo elämästään ja siitä, miksi hänestä kehkeytyi niin toimelias yhteisten asioiden hoitaja.Kaija Kähärä sai alusta asti hyvät eväät asioihin tarttumiseen. Napakka luonne on tuonut uskallusta, ja oman perheen yhteiskunnallinen aktiivisuus on antanut mallia siitä, miten se tehdään. Kaijan määrätietoisuudesta saivat nauttia hänen työkaverinsa ja esimiehensä seurakunnassa, ja se vei hänet lopulta moniin kirkon luottamustehtäviin.
Ensimmäinen koti oli Voikkaalla. Kaijan isä oli koulutukseltaan teurastaja. Perheessä oli neljä lasta: Raimo, Kaija, Tarja ja Kimmo. Sodan aikana vanhemmat perustivat Voikkaalle sekatavarakaupan, ja isä jatkoi lihanhankintaa. Vuonna -50 Kähärät rakensivat Pilkanmaahan liiketalon, jossa he olivat itse alkuun kauppiaina, mutta myöhemmin se vuokrattiin muille. Kahden muun miehen kanssa Kaarlo Kähärä perusti teurastamon joen rantaan nykyisen mattopesulan luo.
Kaija kävi Voikkaalla kansakoulun ja Kuusaan puolella oppikoulun ja lukiotakin seitsemänteen luokkaan asti, mutta sitten kiinnostus koulunkäyntiin hiipui. Hän meni Helsinkiin preppauskurssillekin, mutta ylioppilastutkinto jäi suorittamatta. Kaija palasi kotiin ja perheen kauppaan töihin.
- Mutta olin työväenopiston ahkera käyttäjä eri piireissä. Liityin kirkkokuoroonkin.
Vuonna 1961 Kaija lähti Lahteen kansankorkeakouluun opiskelemaan ja palasi lukuvuoden jälkeen kotiin töihin. Sitten taas Lahteen, Kaija oli siellä lastenseimessä harjoittelijana puoli vuotta. Kotiin Kuusaalle palattuaan Kaija pääsi uudenlaisiin töihin. Perhe oli vuokrannut Iitintien varrelta vihannesviljelmän, ja kaupan työpäivien ohella Kaija harvensi porkkapenkkejä.
- Keväällä -64 liike meni konkurssiin ja olin täyspäiväisesti viljelmillä töissä. Meillä oli silloin toinen viljelmä Lammilla Pyhäjärven rantamailla.
 |
| Villatehdas v. 1975. Kuva: Jukka Airola |
Kaijan äiti kuoli vuonna -64. Perheen kotona asuvat muuttivat kolmestaan Lappakosken villatehtaan rakennuksiin ja rupesivat etsimään töitä. Isä pääsi Pelkosen konepajalle, Kimmo hätäaputöihin tietyömaalle, ja Kaija hoiti huushollia.
Kähärät asuivat Lappakoskella villatehtaan työntekijöille rakennetussa talossa, myöhemmin päärakennuksessakin. Omistajat, Antskogit, asuivat kesäisin talon toisessa päässä.
- Kuivatin talvella pyykit villatehtaassa. Hiihtelin sinne pyykkikorin kanssa.
Kudotut vaatteet olivat kovasti muodissa.
- Minä menin pankkiin ja sain lainan kutomakonetta varten. Ostin sen Haapalan kotiteollisuusliikkeestä. Rupesin kutomaan Haapalan liikkeeseen vaatteiden osia, jotka heidän ompelijansa ompelivat kasaan. Keinokuitulangat olivat tulleet, ja niissä oli iso värivalikoima. Kesät tehtiin maataloustöitä - istutettiin kerralla tuhansia kaalintaimia.
Muut kävivät töissä kodin ulkopuolella, joten Kaija ajeli pakettiautolla pitkin naapuripitäjiä ja Helsingissä asti myymässä vihanneksia. Helsingin tukkutori jäi mieleen erityisesti.
- Sinne piti lähteä aamuyöstä viemään illalla pestyt ja niputetut vihannekset. Tukkutorille aidatulle alueelle tultiin kuuden jälkeen aamulla. Kauhea ruuhka, kun portit avattiin, ostajat ryntäsivät aitaukseen ja myyjät huutelivat autoistaan tavaroita kaupaten, Kaija kertoo.
Kuorosta ponnahduslauta kirkkoherranvirastoon
Kaija Kähärä oli laulanut kirkkokuorossa kymmenen vuotta, ja Kuusankosken seurakunnan työntekijät tunsivat hänet toimeliaana nuorena naisena. Nuorisotoimistoon perustettiin osa-aikainen toimistoapulaisen homma, ja kirkkohallintokunta valitsi Kaijan siihen.
- Taisto Huttunen tuli kotoa kysymään minua töihin. Tottahan minä menin. Aloitin helmikuussa -70, mutta ehdin olla vain vähän toista kuukautta, kun siirryin kirkkoherranvirastoon valmistelemaan ensimmäisiä yleisiä kirkkovaltuuston jäsenten vaaleja. Tein uutta vaaliluetteloa äänestäjistä, Kaija kertoo.
 |
| Kaija keksittiin seurakuntaan tältä urkuparvelta. |
- Minä olin talon alakerrassa töissä, kuljin pitkää työmatkaa Lappakoskelle kahdella bussilla suuntaansa. Kävin katsomassa yläkerran asuntoa, tykkäsin ja kerroin siitä kirkkoherralle. Veljeni Kimmo sai pappilan talonmiehen paikan, hän oli sitten Voikkaan paperitehtaalla töissä ja seurakunnassa sivutoimisena talonmiehenä. Muutimme pappilaan isän ja Kimmon kanssa vuonna -71.
Kaijan työmatka lyheni yhden kerroksen mittaiseksi, mistä oli omat seurauksensa.
- Enhän minä voinut lomia työpaikan kyljessä viettää, joten oli pakko lähteä lomilla aina matkoille, Kaija naureskelee melkoista reissaamistaan maailmalla, kaukana ja lähempänä.
 |
| Kähärät asuivat pappilassa. |
- Luiska oli liukas, jotta kirjoja oli helpompi siirrellä. Me kanslistit oltiin pieniä, ja meillä oli kova työ saada siirretyksi painavat kirjat toistensa päältä, jotta välistä sai tarvitsemansa. Sukuselvitystä tehdessä pöytä oli hyvä, siihen sai kaikkien vuosikymmenten kirjat auki, ja pystyi kirjoittamaan käsin vähän korkeammalla. Kuusikymmenluvulla tulivat kortistot korvaamaan kirkonkirjoja.
Kansliasta seurakuntalaiset hakivat pääasiassa kuulutuksia, kasteen antajaa, vainajan siunaajaa ja tietysti virkatodistuksia ja sukuselvityksiä. Valtio vaati esim. perunkirjoitusta varten sukuselvitykset 15 ikävuoteen saakka. Viime vuosituhannella Kuusankosken seurakunnassa sukuselvityksen teettäminen maksoi muutaman markan. Virkatodistuksista seurakunta ei perinyt mitään, vaikka yleensä seurakunnissa maksu otettiin. Siihen aikaan virasto hoiti myös tilojen vuokraamisen ja varaukset seurakunnan ja seurakuntalaisten tilaisuuksiin.
Päivystävän papin vastaanotto oli viraston takana olevassa huoneessa, joka oli aikoinaan kirkkoherran kodin seinän takana. Viraston eteisestä talon päädyssä taas päästiin pienenpieneen kappeliin, jossa voitiin vihkiä tai kastaa. Kaija muistaa erään pääsiäisen, kun heidän kotiovelleen koputti perhe: "Meillä pitäisi olla nyt kaste."- Kukaan ei ollut varannut tilaa eikä kastavaa pappia. Pesosen Juha ajoi Voikkaalta paikalle, minä hain meidän olohuoneen kukkamaljakon koristeeksi. Ja kaiken lisäksi lapsi kastettiin Kaijaksi! Onneksi oltiin kotona ja saatiin pappi kiinni, Kaijaa naurattaa.
Kun seurakunta palkkasi seurakuntasihteerin, kappeli otettiin päivystävän papin työhuoneeksi, ja sihteeri sai entisen papin huoneen työpisteekseen. Siellä kirkkoherranviraston kaksi päivittäistä kahvituntia katkaisivat kahvinkeitto- ja tiskausoperaatioineen tehokkaasti meneillään olevan työn tekemisen.
Kirkkoherroja moneen lähtöön
Seurakunnan päänä olevalla kirkkoherralla on iso vaikutus työyhteisön henkeen. Ensimmäinen kirkkoherra Kaijan aikana oli Antti Arppe.
- Tiukka pomo, joka teititteli meitä kanslisteja. Arppe kuoli vuonna -72, ja hänen jälkeensä kirkkoherraksi tuli Edvin Laurema, hyvin pidetty kansan keskuudessa muttei ensinkään johtaja-ainesta. "Tehkää niin kuin olette tähänkin asti tehneet", Kaija kuvailee esimiehensä johtamistyyliä.
Kirkkoherranviraston naiset osasivat kyllä pitää puolensa, kun mitta joskus täyttyi. Virasto oli kylmä, lämmityslaitteet eivät jaksaneet pitää tilaa siedettävänä. Kanslistit olivat pyydelleet eteiseen lämmitintä, mutta mitään ei tapahtunut.
- Me tehtiin kirkkohallintokunnalle anomus, että saataisiin työnantajan puolesta huopatossut ja villatakit. Varoitettiin erästä päättäjää, että tälle ei naureskella, täällä työt tosiaan kärsivät kylmyydestä. Ei mennyt kuin päivä kirjeen lähdöstä, kun eteiseen tuotiin puhallin. Asiaa ei ilmeisesti edes viety kirkkohallintokuntaan.
Kuvassa kirkkoherranviraston työntekijät Hilkka Ihalainen, Pirkko Paananen, Kaija Kähärä ja Kaisa Pihlgren opiskelevat tässä väestökirjanpidon tietokoneohjelmaa uuden seurakuntakeskuksen virastossa. Takana näkyvät painavat kirkonkirjat, joiden yläpuolella ovat kortiston poistokansiot ja alapuolella luiska, jonka päällä kirkonkirjoja luettiin.Laureman aikana kanslistit pyysivät uusia työtuoleja, koska heillä oli käytössä keikkuvat risat pyörälliset, joista jokaisesta ainakin yksi pyörä puuttui.
- Laurema meni taloustoimistoon ja soitti meille sieltä: "Saatte uudet tuolit, uskallanko tulla virastoon?" Hän oli aivan päinvastainen kuin edeltäjänsä, mutta kuoli niin pian, jo tammikuussa -75.
Sitten kirkkoherraksi valittiin Kuusankoskella kappalaisena toiminut Taisto Huttunen.
- Sen parempaa pomoa ei olekaan! Hän oli oikeudenmukainen, kohteli kaikkia samalla tavalla, kiperät tilanteet neuvoteltiin. Valitettavasti Taisto lähti pois. Tilalle tuli Matti Perälä, erilainen kuin edeltäjänsä. Minulle mm. yritettiin saada potkut hautaustoimistojen kohtelun perusteella, Kaija kertoo. Perusteeton syytös vietiin kirkkoneuvostonkin käsittelyyn, ja tapahtumat saavat ihmettelemään, millainen yhteisö seurakunta voikaan hurjimmillaan olla.
Ikävät asiat työyhteisössä saivat Kuusankosken seurakunnassa aikaan sairastelua. Piispantarkastuksen yhteydessä Kaija Kähärä otti asian esille, mutta talousjohtajan mielestä sairastaminen johtui työterveyslääkärin liian löyhästä sairaslomien kirjoittelusta. Tuomiokapituli järjesti seurakunnan työntekijöille työnohjausta. Siitä varsinainen sylttytehdas jättäytyi kuitenkin pois, joten ohjaus ei asioita ratkaissut.
Hauskat ja mukavat asiat ovat päällimmäisenä Kaija Kähärän muistellessa seurakuntauraansa. Moni peräti persoonallinen pappi on jäänyt mieleen ihan harmittomana tapauksenakin, varsinkin tämä poikamiespappimme Aarre Vapaavuori. Sekään ei tunnu vaivaavan, että seurakunnassa kuulemma papit tiesivät tarkkaan paikkansa muiden yläpuolella, eikä heille olisi saanut huomautella asioista. Viraston naisten oli kuitenkin välillä neuvottava, miten käytännön tilanteet seurakuntalaisten kanssa tai byrokratiaa varten virastossa piti hoitaa. - Joidenkin pappien tyyli oli "akat ei meitä määrää". Näiden silmissä toimistoväki ei oikeastaan ollut edes kirkon työntekijöitä, vain kirkollisen koulutuksen saaneet.
Luottamustehtävissä joskus oma etiikka koetuksella
Kaija Kähärä toimi työvuosinaan luottamusnaisena monissa tehtävissä. Vuonna 1976 kirkkoon saatiin ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus.
- Silloin oli mahdollisuus valita luottamusmies. Sitä ennen meillä oli ollut omaa liiton järjestämää koulutusta Seurakuntien Viran- ja Toimenhaltijain Liiton SVTL:n puitteissa. Mutta silloin -76 tammikuun alussa kutsuttiin kaikki meidän seurakunnan SVTL:ään kuuluvat jäsenet kirkkoherranvirastoon. Olin ollut juuri matkoilla Romaniassa, ja työkaverit alkoivat vaatia, että näyttäisin mitä olin sieltä tuonut. Kävin yläkerrassa kotona, ja sillä välin työkaverit olivat valinneet minut luottamusmieheksi, Kaija nauraa pestinsä alkua.
Se pesti kesti 24 vuotta. Kaija luettelee ryhmiä, joiden luottamusmiehenä oli: kirkonpalvelijat, toimistoväki, lastenohjaajat, nuorisotyöntekijät - kaikki seurakunnan svtl:läiset. Seurakunnassa oli myös työyhteisötoimikunta, joka koostui eri liittojen edustajista, Kaija Kähärä tietysti siinäkin mukana.
- Usein joutui neuvottelemaan lastenohjaajien työoloista ja -ajoista. Tuli kiistoja eri asioista, palkoista neuvoteltiin aika ajoin, toisten huolia piti kuunnella - työtä kyllä luottamusmiehelle piisasi. Neuvottelukumppanina oli tavallisesti kirkkoherra tai talouspäällikkö. Joskus oli kiperiä tilanteita, kun ajattelin itsekin, että työnantajalla pitäisi kyllä olla mahdollisuus sanoa tuo irti, mutta piti vaan puolustaa työntekijää. Tai piti antaa palkankorotuksia henkilöille, joista näki etteivät he tehneet paljon mitään. Sellaiset tilanteet vähän korpesi!
Kun Kaija Kähärä aloitti luottamusmiehenä, hänellä oli jo tuntumaa ay-toiminnasta SVTL:n alueellisessa järjestötyössä. Nyt hän sai suoraan luottamusmiestoimiin liittyvää koulutusta. Sen lisäksi tulivat SVTV:n vuosittaiset kokoukset, eikä aikaakaan, kun Kaija valittiin liiton hallitukseen ja oli puheenjohtajaehdokkaanakin. Puoluepoliittisetkin kähminnät tulivat niissä ympyröissä tutuiksi.
- Liittokokousedustajana olin 80-luvulta asti. Olin myös SVTL:n hallituksessa, työttömyyskassan hallituksessa vuodesta -91 ja SVTL:n varapuheenjohtajana samoihin aikoihin.
Kuuntelija alkaa jo hengästyä, mutta Kaija jatkaa luetteloa. Hän oli SVTV:n eli seurakuntien virasto- ja toimistovirkailijoiden toiminnassa, mm. puheenjohtajana yhdeksän vuotta, SVTV:n edustajana Kirkkohallituksen asettamassa koulutustyöryhmässä.
- Ajoimme muille kuin kirkollisen koulutuksen saaneille seurakunnan työntekijäille kirkollista koulutusta. Se onnistui niin, että nykyisin on suntioitten ammattitutkinto, se on kirkon omaa koulutusta. Myöhemmin tuli kirkollista koulutusta seurakuntasihteereillekin. Olinhan minä SKSK:n koulutuksenkehittämistyöryhmässäkin ja SVTL:n koulutuksen suunnittelutyöryhmässä jäsenenä ja sitten puheenjohtajana.
Kaija Kähärä oli myös sisäasiainministeriön työryhmässä, joka pohti väestökirjanpidon siirtämistä valtiolle.
- Siellä tuli sellainenkin ehdotus, että henkikirjoituksesta luovutaan - ei tarvitse tietää, missä kukin on. Sanoin silloin, että kohta on maailmankirjat sekaisin, ja nythän ne on. Ei tarvi muuttaessa tehdä taloon lähtöilmoitusta, kukaan ei tiedä missä ihmiset asuvat. Jos jotain henkilöä etsit eikä hän ole täyttänyt muuttoilmoitusta, et löydä häntä.
Työolot alkoivat muuttua Kaija Kähärän viimeisinä työvuosina: karsintaa, toimintojen yhdistämistä seurakuntien yhteiseksi, väestökirjanpidon muutoksia.
- Palvelut pakenevat kauemmas seurakuntalaisista. Ja älytöntä, että ATK:n tultua korkeasti koulutettu henkilökunta joutuu käyttämään työaikaansa laskujen kirjaamiseen ja koneen äärellä istumiseen - apuvoimia ei enää ole.
Kuvassa Kaija Kähärä uuden seurakuntakeskuksen kirkkoherranvirastossa. Vasemmassa laidassa näkyy kortistokansioiden teline, oikealla mikrofilmien lukulaite. Vuosien 1919-1963/64 kirkonkirjat mikrofilmattiin, ja filmit ovat nytkin käytössä. Niistä on kopiot maakunta-arkistossa.
Väestökirjanpidon siirtäminen valtiolle on Kaijan mukaan luku sinänsä. Hän muistelee siirtymävaiheen työläitä hommia.
- Viikottain me ilmoitimme väestörekisterikeskukselle kaikki seurakuntalaisia koskevat korjaukset: muutot, vihkimiset, kasteet, rippikoulut. Alku oli aivan karsea. Työtä tekemässä oli ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet mitään logiikasta, jolla kirkonkirja toimi. Virheitä oli niin hirveästi, me korjasimme samaa virhettä moneen kertaan.
Kaija jäi eläkkeelle vuonna 2004. Yhteiset asiat täyttävät aikaa edelleen: reumayhdistyksen varapuheenjohtajuus ja yhdistyksen matkojen ja ohjelman järjestäjän tehtävät, seurakunnan juttuparkin vetäminen ja Jututtaret-lauluryhmässä toimiminen, kirkkokuorossa laulaminen - menossa 57. vuosi siellä - Kasareikka...
Moni paikka maailmassa on jo nähty: Itävalta, Italia, Rooma, Amerikka - "tietysti, koska sisko asuu siellä" - Unkari, Portugal, Kreikka, Rhodos, Kypros, Englanti, Irlanti. Nyt tehdään Tukholman-risteilyjä, käydään Tallinnassa ja pysytellään lähempänä, Kaija Kähärä kertoo. Taitaa olla parasta lopetella juttutuokiota, kun kuorokaveri jo soittelee ja sopii illan harjoitusten kyydeistä. Uuden ihanan kodin käytävässä kaikuu Kaijan nauru, kun hän vilkuttelee lähtijälle. Tuttu kihertävä nauru - tiukka yhteisten etujen valvoja ja hersyvän hauska seuraihminen samassa paketissa.
