Penan kirjeitä Eilalle 13. Ammatinvalintaa

Kuusaalainen Niemisen Pentti kirjoittaa aina vaan ahkerammin morsiamelleen Eilalle Tampereelta, opiskelupaikkakunnaltaan. Hän on lähettänyt edellisen kirjeensä eilen, ja nyt jo ollaan rustaamassa uutta. Tässä välissä hän on lukenut Eilan lähettämän pitkän kirjeen. Kynään tarttuminen, käsin kirjoittaminen, on kuulemma luovuutta kirvoittavaa. Sen voi uskoa lukiessaan meidän isän mietelmiä ja tunnustuksia. Edelleen tekee mieli kysyä, mihin tämä herkkä kaveri sitten katosi. Ehkä ei mihinkään. Kuohuvat tunteet piti pitää piilossa, ja hauskan seuramiehen tai tiukan palopäällikön rooli sopi paremmin suomalaismiehelle. Siksi poimin tähänkin vain kirjeen karuimmat kohdat.

29.11.46
- - - "olin juuri äsken katsomassa erästä erittäin mielenkiintoista elokuvaa. Missäkö, ei missään muualla kuin tämän saman pöydän ääressä äsken lukiessani Sinun kirjettäsi. Filminauhan tavoin kulkivat tapahtumat ohitseni, mutta paljon elävämpinä kuin koskaan teatterissa. Muistan aivan selvästi ensimmäisen kerran, jolloin tanssimme. Muistan senkin, kuinka heti aloin kertoa Sinulle huolistani, vaikka en edes tuntenut Sinua sen paremmin kuin Salmen siskona. Olen ajatellut monasti mitä Sinä silloin mahdoit ajatella käytöksestäni. Ei se ollut ainakaan minulle mitään edullista, luulisin. Niin ja tarinaa on vain jatkunut samalla tavoin, aina minä olen touhuamassa huolineni. Valitan kovaa kiirettä ja työn paljoutta. Sehän on aivan luonnollinen tila opiskelijalle - - -."

Eila on ilmeisesti kysellyt, kaduttiko Penttiä heidän ensimmäinen yhteinen tanssinsa. Pena kieltää jyrkästi. "Päinvastoin olen kohtalolleni kiitollinen, että niin kävi. Olinhan pitänyt Sinua ylpeänä tyttönä, jolle ei maalaispoika oikein uskalla puhuakaan. Et arvaa kuinka iloinen olen erehtymisestäni, enhän olisi mistään voinut löytää itselleni sydämellisempää, kultaisempaa - - -"

Esirippu.

Pena piirtää v. -59. Kuva: Veikko Hakala

Sitten seuraa tulevaisuudesta haaveilua. Kuinka "yhteinen kotimme on oleva meille molemmille niin rakas, kun sen yhdessä uurastaen olemme rakentaneet, että olisimme valmiit taistelemaan vaikkapa henkeen ja vereen asti sen puolesta." Kyllä on ilmaisutapa ollut ylevää. Ehkä tuo "on oleva" -tyyli oli normaalia kirjallista käytäntöä - ihmetteleehän lastemme sukupolvi sitäkin, puhuivatko ihmiset ennen jotenkin erilaisella äänellä. Vanhoista radio-ohjelmista päätellen kyllä puhuivat.

Nykyäiti ja -isä jo hiukan hätkähtääkin Penan seuraavaa aihetta, tulevien lasten ammatinvalintaa ja siihen liittyviä sukupuolirooleja. Häihin on vielä aikaa, lapset ovat vuorossa niiden jälkeen, mutta  Pentti suunnittelee jo poikansa Jukan (!) ammattia. "Et arvaa millaisella jännityksellä odotan, tuleeko Jukasta lukumies. Silloin minun onneni olisi täydellinen, jos joskus näkisin hänen mielellään opiskelevan insinööriksi, oikein oikeaksi, eikä vain Tampereen sellaiseksi, ja alkavan jatkaa sitä työtä, jonka hänen isänsä on pannut alulle. Olen sitä mieltä, että Jukka saa aivan vapaasti valita uransa, ilman pakotteita, mutta toivon sydämestäni että hänellä olisi halua tehdä juuri niinkuin toivoin. Et saa luulla, että olisin unohtanut Liisan kokonaan. - - - Minä en vain osaa suunnitella hänen tulevaisuuttaan niin kuin Jukan, toivoisin että Sinulla olisi joitain erikoisia toivomuksia hänen suhteensa."

Noin siis kirjoittaa 23-vuotias opistoinsinööriopiskelija vuonna -46. Tämä selittää, miksi hän vielä viimeisinä elinvuosinaan haaveili teekkarin tupsusta lakkiinsa. Eivät toteutuneet nuoren Pentin unelmat. Mutta ei hän koskaan näyttänyt pahoittelevan sitä, että tulikin kaksi tyttöä, joista kumpikaan ei halunnut insinööriksi. Hammaslääkärin uraa hän yritti lapsuuteni jossain kohtaa minulle tarjoilla, mutta sekään ei ottanut tulta. Toimittajaksi ryhtyminen oli isästä ihan hyvä juttu, vaikka hän ensi alkuun lausahtikin: "Ulkomaantoimittaja olisi hieno juttu." Mutta kyllä isälle kelpasi mainiosti ihan aluetoimittajatytärkin.