Puistomaa valmistautuu uuteen aikakauteen

Puistomaan nykyinen omistaja Kari Laurell on tyytyväinen. Lopultakin kerrostalojen remontointi pääsee vauhtiin, kun maapohja-asiat on saatu kuntoon. Vuoden päästä saattaa jo olla monta kunnostettua asuntoa joko vuokralle tai myytäväksi. Remontissa Laurellin perhe haluaa säilyttää vanhaa mahdollisimman paljon.

Kari Laurell on Kuusaan poikia.

Kari, Tommi ja Saara Laurell ostivat Puistomaan kolme taloa ja "eläketalot" pari vuotta sitten. Eläketaloille ei tarvitse juuri nyt tehdä mitään, asunnot pidetään vuokrattuina nykysille asukkaille sellaisinaan. Ketään ei ajeta kodeistaan pois. Mutta Puistomaan 50-luvun alussa rakennetuissa taloissa on alkanut tapahtua. Vesikatot ja ikkunat on jo kahdesta isosta kerrostalosta uusittu. Pikku hiljaa asuntojakin on päästy remontoimaan, kun maanomistus on selvä ja vuokralaisia muuttanut pois.
- Valtion virkamiesten touhu oli niin hidasta, että maapohja-asiasta ei yli kolmeen kuukauteen kuulunut mitään. Kun lopulta soitin heille, sopimus tuli neljässä päivässä. Nyt tontit kuuluvat Asunto Oy Kouvolan Kansantie kuudelle, ja eläketalot Asunto Oy Kouvolan Valtakatu 21:lle. Et usko, millainen homma on ollut vanhojen aravalainojen sun muiden kanssa puljaaminen. Siinä odoteltiin, että virkamies sattui ottamaan asiakseen hoitaa hommaa, jolloin se taas vähän eteni, Laurell huokaa.

Porraskäytävä on kuin silloin ennen, 50-luvulla. Jotkut seinät ovat nyt hätkähdyttävän väriset, esillä olevat putket kertovat reilut 15 vuotta sitten tehdystä putkiremontista. Mutta lämpöpatterit ovat ennallaan, tekisi mieli edelleen lämmitellä käsiä niiden rakosissa kuten lapsena tehtiin. Ei maltettu käydä vaihtamassa märkiä lapasia kuiviin: äkkiä vaan rappukäytävään ja kädet kintaissa patterinväleihin.






Ylätalossa asutaan vain A-rapussa. Osa muista asunnoista on siinä asussa, mihin edelliset vuokralaiset ovat ne lähtiessään jättäneet. Osassa taas on alettu purkaa vanhoja rakenteita. Laurellit haluavat katsoa, missä kunnossa lattian alunen on ja vaihtaa eristeet uusiin, ja joissain huoneistoissa mietitään oviaukkojen leventämistä. Mutta pääasiassa asunnot pidetään lähellä alkuperäistä malliaan, ulkonäköön ei haluta koskea.
- Me ollaan itsekin vähän tällaisia, vanhoillisia. Meidän silmään tämä henki sattuu oikein hyvin - pojankin, vaikka hän on vasta nelissäkymmenissä. Tommi on varsinainen säästäjä, ei raaski heittää mitään pois, ovenkahvojakaan. Sitä ei auta laittaa varastoa siivoamaan, se siirtelee vaan tavaroita eri paikkoihin eikä hävitä mitään. Ollaan Tommin kanssa ihan haltioissamme näistä taloista, se on kai periytynyt isältä pojalle, Kari naureskelee.

Kari Laurell on pyörinyt näillä kulmilla jo poikasena. Hänen isänsä oli hoiti Kuusaan urheilukenttää, ja perhe asui Karin varhaislapsuudessa kentän laidalla. Puistomaan talot kiinnostivat Karin nykyistä perhettä jo lähes kymmenen vuotta sitten, kun ne tulivat ensimmäistä kertaa myyntiin. Silloin osto tyssäsi aravakelpoisuuden vaatimukseen, mutta nyt talot ovat vapautuneet aravasta. Laurelleilla on myös rakennusyritys, Ernu Oy.
- Kuusaanniemessähän me pääsääntöisesti ollaan viime vuosina rakennettu, nytkin sellun laajennusta, Laurell kertoo.

 
Asuntojen ovet ovat alkuperäiset. Tekee mieli rimputtaa vanhaa ovikelloa. Sen ääni on yhtä tuttu kuin 50 vuotta sitten. Tulee olo, että kohta äiti tulee avaamaan... Kari Laurell ei ihmettele, että ääni on edelleen tuttu: sehän on oleellinen elämän ääni.




Yksiön kokoinen olohuone

Puistomaan asunnoissa huoneet ovat isoja. Kaksiossa on tilaa 64 neliötä. Kolmiossa pelkkä olohuone on 35-neliöinen. Sellaiseen olkkariin mahtuu nykyään yksiö.
- Moni on näitä kokoja ihmetellyt. Kun nykymakuuhuone voi olla yhdeksän neliötä, niin täällä se on 20. Vapautunut tunne, kun tulee ovesta ja näkee miten väljää täällä on, Laurell vertaa.

Alatalossa asutaan kaikissa asunnoissa paitsi yksiöissä, ylätalo on aika hiljainen. Nykyiset vuokralaiset tietävät tilanteen: kun remontti alkaa, sen alta on väistyttävä. Parhaillaan on menossa viemäriremppa, kunhan on tutkittu kuinka laajaa uusimista se vaatii.
- Mutta aikaa on - me kunnostamme ensin keskimmäisen talon, poikamiesboksin, ja sitten edetään rappu kerrallaan. Vesijohdot on uusittu 15-20 vuotta sitten, ja niiden ikä on 40 vuotta. Lämmitysputket kestävät sata vuotta, siitä on kulunut vasta 60. Ehkä ensi vuonna asuntoja on jo valmiiksi remontoituina, Laurell suunnittelee.

  

Puistomaa lämpiää nyt kaukolämmöllä. Enää ei sitten pattereita ilmata niin kuin ennen vanhaan. Ikkunapenkit ovat seinän levyiset, ja seinä on tosi paksu. Ikkunalla oli lapsena kiva istuskella lukemassa  ja vilkuilla samalla, koska äiti tulee kaupasta ja tuo maidon ja lauantaimakkaran lisäksi Da Capot.




Puistomaan asunnot saa kaupaksi tai vuokralle, Laurell uskoo. Hän on kuunnellut kiinteistöalan väkeä, joka tietää mikä kiinnostaa ihmisiä. Osuuspankki oikein halusi mukaan rahoittamaan, ja paikalla käyneen johtajan silmät kuulemma rupesivat loistamaan, kun hän näki alueen ja asunnot.
- Tämä on niin hienossa paikassa - ei millään pellolla vaan rauhallisella paikalla mäen rinteessä. Ikkunoista näkyy kaunista metsämaisemaa. Näihin pääsee kiinni aika pienellä rahalla verrattuna tämän päivän 3000 euroa/neliö -hintoihin, Laurell visioi myyntitilannetta.

Serkkujen entisessä kodissa on vielä vanhat kaapit - umpipuuta. Mutta jääkaappeja ei ollut edes vielä 60-luvun alussa. Ruoat pidettiin ulkoseinän vieressä olevassa ruokakomerossa, josta oli venttiili ulos. Kyllähän se talvella pysyi viileänä, mutta lämpimään aikaan kylmää vaativat ruoat säilytettiin kellarissa olevassa kylmiössä. Ja se keittiön kylmäkomero oli ihan tavallisen kaapinoven takana. Mahtoi hohkata kylmää lähimmän istujan selkään...

Eteisen ja keittiön välillä on käytävä, jonka päällä on pitkä komero ovi molemmissa päissään. Meillä siellä säilytettiin mattoja ja muuta isoa tavaraa. Mutta mitenkäs se komero nyt on noin lyhyt, vaikka silloin ennen se oli loputtoman mittainen ja kamalan jännä luola?  Osaan asuntoja yläkomero jätetään, osasta hävitetään.




Kari Laurell on ystävällinen isäntä, hän vie kohteliaasti alakerran tiloihin, joita minun tekee mieli nähdä vuosikymmenten jälkeen. Matkalla hän kertoilee suunnitelmista: pintaremonttia vain, mitään hyvää ja toimivaa ei lähdetä muuttamaan, värisuunnitelma teetetään ja sen mukaan ruiskumaalataan seiniä. Kylmiö on nyt lämmin, ja siitä tulee lisää varastotilaa asunnoille. Sitähän tarvitaan aina, vaikka alakerran käytävän varrella on edelleen varastokomerot ja vintissä kanakopit. Tänne ei siis pysty rakentamaan hissejä?
- Kyllä pystyisi, mutta silloin koko homma menisi pipariksi. Porrashuone on niin kapea, että siihen ei hissi mahdu. Pitäisi tehdä ulkopuolelle, niin se on ralulei! Me ei hissiä tehdä, sen tekee ehkä tulevaisuudessa sitten joku muu, Laurell vakuuttaa.

Joka kerta, kun lämpimään aikaan juotiin kahvia tai syötiin, maito piti hakea kellarikylmiöstä. Ensin porraskäytävän ovesta alas kellariin, sitten seuraavasta ovesta tähän  pelottavaan pitkään käytävään. Toisessa päässä uusi ovi...

 ... ja sitten edessä oli paksu kylmiön ovi. Hirveetä, jos se vaikka loksahtaisi kiinni, kun itse on sisällä...

 ... ja valot sammuisi ja kukaan ei kuulisi kun huutaa apua!
Entiset vuokralaiset ovat näköjään jättäneet mehupullojaan ja hillopurkkejaan lämpimään kellariin.

Poikamiesboksin asuntoihin suihkut

Käymme meidän vanhassa kodissa, jossa lattiaa on purettu. Tunnistan purkujätteestä 50-luvun korkkimattomme palasia. Seinät on maalattu, samoin rimoista rakennettu ikkunalauta. Sekin on sama kuin vuonna -52. Kaikki on tuttua. Mutta poikamiesboksissa en ole koskaan käynyt sisällä, joten tämä ensimmäiseksi kunnostettava kiinnostaa kovasti. Laurell kutsuu sitä E-rapuksi.

Talojen keskellä pihassa kasvaa isoja koivuja ja mäntyjä. Ne jäävät paikoilleen, omistaja haluaa pitää alueen luonnonläheisenä.
- Kuten sanottu, olen höyrähtänyt vanhoihin asioihin. Puistomaa on puistomaa, ei tänne tarvita mitään hienouksia.

50-lukua, taustalla mestarikerho.

Alakerran asunnoissa parveke on maan tasalla. Olohuoneen oven kautta oli helppo ottaa lumiset lapset sisään. Muistatko tunteen, kun äiti ripsi varpuluudalla lumipaakkuja takista ja vilttihousuista, joihin se oli kasaantunut pieniksi palloiksi? Kun astui olkkarin ovesta sisään ulkovaatteista kuorittuna, näki makuuhuoneen oven kautta etupihan puoleisesta ikkunasta ulos. Käytön kannalta turha ovi antoi hienon ylellisen tilantunteen.

Kerron, että alussa pihalla ei ollut koivuja, joten ei niitä välttämättä tarvitse säästää. Ja että metsän rinne on pusikoitunut minun lapsuudesta ja takapiha oli ennen siisti nurmikko, jolla oli polku liuskekivistä. Nyt talon takaosa on aikamoista rytöä vanhaan verrattuna. Laurell kuuntelee kohteliaasti. Asia kerrallaan. Jatkamme E-rappuun.

Niemiset silloin kun takapiha oli hienona.

Poikamiesten asuntoihin rakennetaan suihkut ja muuta ei pieniin bokseihin tehdäkään. Asunnoissa ei nimittäin ole suihkuja, sinkuilla oli kellarissa yhteinen suihkutila. Myöhemminhän alakerran oleskelutiloihin tehtiin kaikille puistomaalaisille yhteinen sauna.
- Me pohdittiin, pitäisikö asuntoihin tehdä saunat, mutta ei tuntunut järkevältä. Kaikki ihmiset ei välitä saunasta. Kun tehdään tähän alakertaan satakymmenen-prosenttinen sauna, niin a vot! Laurell viittoo keskimmäistä taloa kohti.

Ennen kuin astumme sisään keskitalon portaikkoon, Laurell osoittaa autotallirakennusta: tuo häviää ja tilalle tulee uusi.

Ärhäkkä keltainen maali vaihtuu muuhun väriin keskitalossakin. Pienet yksiöt ovat käytävän molemmin puolin. Oven takana eteinen, josta pääsee vessaan - ja kohta suihkuun. Eteisestä astutaan huoneeseen, johon mahtuu minikeittiö. Osa yksiöistä yhdistetään 34-neliöisiksi kaksioiksi. Yhteensä Puistomaalla on asuntoja 74 kappaletta - 4000 neliötä kaikkiaan.

Poikamiesten puhelinkopin ovi on sormipaneelia...

... ja asuntojen ovet loimukoivua.

Meidän entisen olohuoneen lattiapinnasta on vielä muistoja jäljellä.

Ennen oravat tulivat parvekkeenovesta sisään samalle korkkimatolle.

Lastenhuone nyt...

... ja 50-luvulla. Kuva: Veikko Hakala.

Sormet muistavat nämä lukot...

... ja tämän vanhemmankin katkaisijaversion.

Isoisää etsimässä II. Otto Piirikkälä - elämä ja teot

Isoisän jälkien seuraaminen jatkuu. Otto Piirikkälä alkaa saada hahmoa, kun hiukan penkoo. Tämä tuskin kiinnostaa muita kuin meitä serkuksia, mutta valokuvissa sentään saattaa näkyä muillekin tuttuja asioita. Isoisä-nimitys tuntuu kuusaalaisen käyttämänä vähän hienostelulta."Vaari" sen sijaan kuulostaa liian tuttavalliselta - eihän meistä lapsenlapsista Jukkaa lukuun ottamatta kukaan ehtinyt edes tavata Ottoa, joka kuoli vuonna 1934.

Seurakunnasta pyytämäni virkatodistus sukututkimusta varten ei puolentoista tunnin työn jäljiltä kerro kovinkaan paljon - edes kuolinvuotta. Kuudenkymmenen euron edestä se ilmoittaa, että Otto syntyi Sippolassa, mutta häntä ei ole merkitty seurakunnan kastekirjaan. Sippolasta Otto on muuttanut vuonna 1892 - tietenkin perheensä kanssa - Anjalan seurakunnan alueelle, sieltä vuonna 1899 Valkealaan. Vai onko koko perhe muuttanutkin jo silloin Kuusaalle, koska virkatodistus sanoo Oton siirtyneen vuonna 1919 Kuusankosken seurakunnan jäseneksi seurakuntajaon myötä? Ehkä perhe on tullut vuosisadan lopussa leivän perässä tehtaan tuntumaan. Tuttu sukututkija nimittäin sai selville netistä, että Oton isä oli muonamies. Muonamiehet olivat osa-aikaista työvoimaa, joka teki talolle esimerkiksi 2–4 työpäivää viikossa. He kuuluivat alempiin luokkiin, mutta heidän asemansa oli kuitenkin parempi kuin esimerkiksi loisten. Muonamiehiä  ei kuitenkaan pidätellyt paikoillaan oma talo tai torppa.

Otto Piirikkälän vanhemmat olivat Sippolassa 8.3.1850 syntynyt Kaarle ja 24.4.1854 Luumäellä syntynyt Eeva, omaa sukua Ukkola. Otto syntyi perheen viidentenä lapsena. Vanhin oli Anton, s. 1875, seuraava Ida, s.1877, kolmas Lena Stina, s. 1880, ja neljäs Wilhelmina, s. 1882. Otto siis syntyi vielä Sippolassa - joko 1886 tai 1887 - mutta häntä nuoremmat kolme lasta muualla. Hilta syntyi Anjalassa 1893 mutta kuoli kolmivuotiaana 1896. Myös Eemil syntyi Anjalassa, vuonna 1896, mutta nuorimman, vuonna 1903 syntyneen Johan Einarin syntymäkotikunnasta ei ole merkintää.

Kirkonkirja kertoo vielä, että Otto meni naimisiin 26.10.1912  Iitissä vuonna 1893 syntyneen Impin kanssa. Toinen puoli Kuusankosken aluettahan oli silloin Iittiä, joten saattoi Impi olla jo Kuusaan likkojakin. Hän oli tyttönimeltään Nieminen. Oton ammatista ei ole kirkonkirjoissa merkintää - me kuitenkin tiedämme, että hän oli kirvesmies. Kuusankoskella hän asui Ruotsulan kylässä, jolla siihen aikaan tarkoitettiin laajaa aluetta Kyminpuolelta - nykyisinhän Ruotsulaksi kutsutaan enää seutua Korian suoralta Niskalaan päin. Asuinpaikaksi mainitaan numero 3 Rasi, II ja III Rastas. Kymintehtaan alueella oli iso Rastaan tila, jonka maita perheen asuinpaikka on varmaan ollut.

Otto ja Impi hääkuvassa 1912

Muuta lyhyt virkatodistus ei paljastakaan, paitsi sen uteliaisuutta herättävän seikan, että Otto Piirikkälä on siirtynyt siviilirekisteriin 5.3.1925. Mutta miksi - sitä ei kukaan pysty kertomaan. Ei auttaisi, vaikka äiti olisi elossa - eivät vanhemmat sisällissodan jälkeen kertoneet lapsilleen mitään osallistumisestaan työväenliikkeen taistoihin tai suhteestaan kirkkoon. Ei ainakaan Otto, jonka äiti muisti olleen hiljainen, kiltti mies.

Oton  hauta on uudella hautausmaalla, Sammakkolammilla kuten vanhat kuusaalaiset sanovat. Sammal peittää kauniisti kummun hautausmaan luoteisnurkassa, jonne kirkosta eronneita on haudattu. Kuusikymmenluvulla teetettyyn hautakiveen on hakattu päivämäärät 15.7.1887- 26.10.1934. Virkatodistus kylläkin  ilmoittaa Oton syntyneen vuonna 1886...

Otto oli uuden hautausmaan ensimmäisiä vainajia. Äiti kertoi joskus tarinaa oman äitinsä unennäöstä - meidän suvussa on ollut enneunien näkijöitä ja kaukoparantajia enemmänkin. Kuten isällä oli tapana vitsailla: "Veret seisauttavaa sakkia." Impi-vaimo, meidän mummo, näki syksyllä -34 unta, että hän kulki Rastaan talon ohi. Talon kuistilla emäntä oli harjaamassa mustaa vaatetta mutta heitti sen Impille sanoen:"Saat tän, minä en sitä enää tarvi." Kun mummo kulki unessa kotiinpäin, tie olikin uusi ja outo. Muutama viikko unen jälkeen Otto yllättäen sairastui ja kuoli. Mummo ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt uudella hautausmaalla vaan teki ensimmäisen matkan sinne miehensä hautajaissaatossa. Tie oli sama, jonka hän oli unessa nähnyt.

Impi ja lempi

Otto löysi Impin - tai toisinpäin - ehkä Kymintehtaan työväenyhdistyksen riennoissa. Mummo oli innokas harrastajanäyttelijä, ja Kymitehtaan työväenyhdistyksellä oli myös näytelmäpiiri. On helppo kuvitella Impi liehumassa lavalla ja vakaa kirvesmiesnuorukainen seuraamassa tapahtumia yleisön joukossa. Millaisia hurmauselkeitä on mahdettu esittää, että 18-vuotias Impi onkin valinnut ikälopun 25-vuotiaan Oton eikä sitä Heikkiä, jonka kanssa oli jo jotain ollutkin? Varmaan tenhoavat otsakiehkurat, jotka näkyvät hääpotretissa, ovat osaltaan vaikuttaneet asiaan.

Otto perheineen vuonna 1920

Pariskunnan ensimmäinen lapsi Nelly syntyi vuonna 1912 - niinpä niin! Perhe asui ensin Kolarinmäellä pienessä mökissä, mutta vuonna 1915 Otto oli jo rakentanut mäen alle Koppelinnotkoon uuden ison talon. Se talo ei ollutkaan mikä tahansa mökki. Toisessa jutussa http://minkuusas.blogspot.fi/2014/06/isoisaa-etsimassa.html kerrotaan talosta lisää. Se poikkesi naapurirakennuksista erikoisen kattonsa, koristeellisten ikkunoidensa ja kokonsa puolesta, ja poikkeaa vieläkin. Kuusaan rakennusperintöä tutkiva arkkitehti Rurik Wasastjerna hoksasi, mistä tavallinen kirvesmies ehkä keksi rakentaa jotain tämäntyylistä: aivan lähelle on rakennettu samoihin aikoihin Kymintehtaan työväentaloa, joka valmistui vuonna 1916.  Ottohan on saattanut olla rakentamassa sitäkin. Mitä sanotte yhdennäköisyydestä?

Kymin työski, kuva: UPM, KYmin keskusarkisto

 Talon alakerrassa oli kaksi asuntoa: toinen Oton omalle perheelle, toinen Einar-veljelle ja Eeva-äidille. Vuonna 1920 otetussa valokuvassa talon edessä seisovat vasemmalta lukien Einar, Impi, Eeva-mummo, Nelly ja Otto.

Erikoinen katto on ihmetyttänyt naapureita alusta asti. Mutta nyt vasta huomasin uuden kummallisuuden: vuoden 1920 kuvassa yläkerran ikkuna kurkistaa tasaisen lappeen alta, mutta uudemmissa kuvissa vintin ikkunat ovat saaneet ympärilleen monimutkaisemmat kehykset - talon takana muoto on sama kuin etupuolella. Nykyinen omistaja kertoo, että vintissä on huoneita - ehkä Otto on tuunannut asumusta vuosien varrella asumistarpeiden muuttuessa. Tarina ei kerro, milloin hirsirunko on saanut lautaverhouksen.

Ikkunoissa on ruutua ja jakoa moneen lähtöön.

Notkosta mäelle

Äiti on leikannut lehdestä kuvan leikekirjaansa ja kirjoittanut alle: "Tässä mökissä äiti ja isä asuivat Nellyn syntyessä."  

Valokuva: Pekka Niemi

Talo oli Kolarinmäellä Koppelinnotkon yläpuolisessa rinteessä. Lähdin etsimään sitä ja ravasin pitkin rinnettä tuloksetta, talo on purettu. Perhe kasvoi lisää vasta sisällissodan jälkeen, kun oli asuttu jo vuosia uudessa talossa Koppelinnotkossa. Vuonna 1921 syntyi Eila ja vuonna 1923 Salme. Mutta mikä ihme sai Oton rakentamaan perheelleen vielä uuden talon Mäyrämäen laelle? Ehkä Eeva-mummo kuoli, Einar muutti pois, ison talon pitäminen ja vuokralaisten hyysääminen kävi voimille... Uudesta talosta tuli pienempi kuin ensimmäisestä, ja viisihenkinen perhe eleli keittiön, kammarin ja alkovin käsittävässä hirsitalossaan hankalakulkuisen, todella jyrkän mäen päällä. Maisemat kuitenkin olivat melkoiset, eikä 30-luvulla tarvinnut miettiä, miten auto jaksaa vetää liukailla säillä ylös mäelle.

Uusi koti Mäyrämäellä

Äiti muisteli, kuinka Otto-isä ei antanut vaimonsa Impin käydä töissä. Itse hän liikkui kirvesmiehenä ympäri omaa ja naapuripitäjiä ja oli joskus poissa kotoa pitempiäkin jaksoja. Niinpä mummoni livahti mieheltään salaa töihin Saksanahon lautatarhalle. Tytöilleen hän osti Mäyrämäen juurelta urheiluliikkeestä pallot lahjuksiksi, etteivät nämä kertoisi isälleen että äiti käy töissä. Otto tuli sitten työreissultaan kotiin ja kysyi portailla istuvilta tyttäriltään:
- Mistäs tytöt on noin hienot pallot saanu?
- Äiti osti, ettei myö kerrottais että se käy töissä, Salme vastasi.

Impi Piirikkälä (vas.) ja Amanda Pesu Saksanahon halkolaanilla

Kunnantalon rakentajia, Otto edessä oikealla kirves olalla.

Otto teki kirvesmiehen töitä ainakin Kuusankoskella ja varmaan kauempanakin. Yksi rakennustyömaista oli kunnantalo. Luultavasti hän oli rakentamassa myös kirkkoa, ehkä ehti mukaan myös tuberkuloosiparantolan rakennustyömaalle. Äiti muisteli isäänsä: iso rauhallinen mies. Kun työväentalolla - Kymin työskillä - joskus tuli tappeluita eikä muu auttanut, paikalle haettiin Piirikkälän Otto. Tämä sai tilanteen rauhoittumaan.

Otto Piirikkälä oli työväenaatteen mies, mutta kotona ei puhuttu politiikkaa. Äiti ymmärsi vasta jälkeenpäin isänsä vastauksen kysymykseen, jota hän ei itse osannut ihmetellä lainkaan. Äiti halusi mennä mukaan pikkulottien toimintaan, kun kaveritkin olivat siellä. Äidiltä ja isältä piti kuitenkin kysyä lupa. Isä antoi luvan mutta sanoi:
- Mene nyt sitten mutta muista, että pysyt kannassasi etkä vaihtele puolta miten sattuu.

Äidin valokuvalaatikoista löysin kuvia, joita en ole ennen nähnyt. Kovasti hämmästyttää niitä katsellessa maininta, että Otto oli iso mies. Ehkä hän sitten oli jotenkin raamikas ja uskottava, kun sai porukat tottelemaan, mutta ei hän ainakaan erikoisen pitkä ollut nykymittapuun mukaan.

Otto, Impi ja Nelly

Takana vas. Nelly, Impi ja Otto Piirikkälä, Helga ja Urho Hakala. Keskellä mummo vierellään Salme ja Eila, merimiespuvuissa Veikko ja Liisa Hakala.

.

Vasta nyt olen ymmärtänyt, että koko Koppelinnotkon ja Mäyrämäen alue oli vankkaa työläisasutusta ja vilkasta työväenyhdistyksen toimintaympäristöä. Omat isovanhempani osallistuivat nuorempina politiikkaan ja mm. työväennäyttämöharrastukseen. Meille lastenlapsille mummo oli se kiikkutuolissa keinutteleva lempeä perusmummo. Äiti on kuitenkin kertonut, että hänen nuoruudessaan meno oli vauhdikasta. Kotona pyöri usein näyttelijäporukkaa, joka oli kiertueella Kuusankosken suunnalla. Mummon arvojärjestyksestä kertoo se, että jos tyttärien piti päästä tansseihin, niin lipastonlaatikosta kaivettiin vaikka viimeiset kolikot, että likat pääsivät pitämään hauskaa.
Viereisessä kuvassa Otto, Impi, Salme, Nelly ja Eila ja kaksi naapurintyttöä, 1920-lukua

Hakuammunta tuotti tulosta

Takaisin Ottoon! Koppelinnotkon talon rakentamisen jälkeen syttyi sisällissota. Löydän Kuusankosken kirjasta maininnan isoisästä. Kappaleessa Taisteluiden aika kerrotaan Punakaartin 73. rykmentistä, Kymintehtaan rykmentistä. III Pataljoona (Kymintehdas) käsitti neljä komppaniaa. Neljännen komppanian päällikkönä oli Otto Piirikkälä.

Koppelinnotkoa. Kuva: Veikko Hakala.

On helppo kuvitella, että ikänsä köyhissä oloissa elänyt nuori mies liittyy työväenliikkeeseen. Mutta hän oli myös aktiivikaartilainen ja vielä kuulussa Kymintehtaan rykmentissä, pahamaineisessakin. Ryntään hakemaan Mirja Turusen Kouvolan veripellot -kirjan ja luen sen tukka pystyssä rivi riviltä. Mirkku kuvaa väitöskirjantarkasti kaikkien sisällissotaan osallistuneiden teot, joista on jokin merkintä olemassa. Kirjan lopussa huokaan helpotuksesta: Otto Piirikkälää ei edes mainita kirjassa, hän ei kuulunut hirmutekojen tekijöihin. Olisin sen kyllä arvannutkin - ei meidän vaari...

Jos Otto oli aktiivinen työväenyhdistyksen jäsen, hänestä täytyy olla tietoja yhdistyksen asiapapereissa. Joitain mainintoja löytyi googlaamallakin, ja lisää varmaan ilmaantuu, kunhan käyn kaupunginarkistossa. Riemastuttavaa oli löytää netistä uusi tarina Otosta. Nimimerkki Hasse B. Normal kuvailee kansalaissodan aikoja:
" - - kansanmiliisin paikallisosasto perustettiin Kymiyhtiön tehtaille 18. päivänä maaliskuuta Kuusankosken seuratalolla pidetyssä kansalaiskokouksessa. Sattumalta ovat valituiksi tulleiden miliisimiesten nimet säilyneet tiedossani ja muistissani. Heitä oli kuusi miestä kultakin tehtaalta.
Kymintehtaalta:
maalari Antton Tommola
makasiinimies Viktor Seppäla
kirvesmies Otto Piirikkilä
paperityöläinen Nestor Nieminen
työmies Taneli Saarenpää
seppä Viktor Jyräs"

Tässä isoisän sukunimi on Piirikkilä. Häntä kuitenkin kutsuttiin Piirikkäläksi, ja sitä muotoa käytti koko perhe virallisestikin. Mutta teksti jatkuu kuvauksella vuoden 1917 tapahtumista Kouvolassa ja Kymintehtaalla. Otto keskeyttää arvokkaan juhlan:

"Sunnuntaina, tämän kyseessä olevan marraskuun 18. päivän iltana oli kuluneen kesän aikana korjatun Kymintehtaan työväentalon avajaisjuhla. Kutsuvieraana oli mm. korjauspiirustukset laatinut Kymin Oy:n rakennusmestari Forsberg. Yleisöä, etupäässä Kymintehtaan työväestöä, oli saapunut tähän merkittävään juhlaan korjatun talonsa uuden ja avaran salin täydeltä. Myös vapaina olevat järjestyskaartilaiset olivat mukana juhlassa, ja kaikki sujui aluksi suunnitelmien mukaan, kunnes myöhemmin illalla tapahtui välikohtaus.
Ohjelman ollessa meneillään syöksyi salin ovesta sisälle miliisimies Otto Piirikkilä huutaen hätäisesti: "Kaikki järjestyskaartilaiset Osulaan heti." Salissa syntyi valtava kohahdus, ihmiset hyökkäsivät kohti ovia ja ikkunoita. Vain suurin ponnistuksin saivat poliisit, miliisit ja järjestysvuorossa olleet kaartilaiset suuremman paniikin estetyksi. Me vapaina olleet järjestyskaartilaiset juoksimme Osulaan, jossa saimme kuulla, että tehtaan suunnasta oli kuulunut kiväärinlaukauksia. Otimme mukaamme ne muutamat kiväärit, jotka eivät olleet vartiomiesten käytössä, ja riensimme juosten komppanianpäällikkö Toivo Harjun johdolla "Klupin" portille, kuten Kymintehtaan pääporttia siihen aikaan nimitettiin. Perille saavuttuamme oli siellä jo kaikki rauhallista. Vartiomiehet, maanviljelijän poika Eeti Sipilä ja paperityöläinen Rikhard Halinen seisoivat vartiopaikallaan.
"Miksi täällä ammuttiin?" kysyi Harju terävästi heiltä. "Ei paljon miksikään", tuli vastaus ja pojat yrittivät naureskella, mutta komppanianpäällikön vakavuus tarttui heihinkin ja toinen pojista alkoi selittää:
"Tästä kulki herrasväkeä, ja määräyksen mukaisesti me kysyimme mieshenkilöiltä aseita ja koettelimme heidän taskunsa päältä päin. Eräs heistä ei alistunut tarkastukseen, vaan lähti juoksemaan karkuun. Ammuimme piruuttamme muutaman laukauksen ilmaan pelotellaksemme häntä." Tuon selityksen uskon täydellisesti vielä tänäkin päivänä, sillä olisivathan pojat toki osanneet ampua edestään juoksemaan lähtenyttä miestä. Myös komppanianpäällikkö rauhoittui, mutta sanoi kuitenkin, että portille oli nähtävästi valikoitava vartiomiehet.
Seuraavana päivänä ilmestyi Klupin portin ilmoituskaappiin kirjelmä, jossa tapaus vääristeltiin ja paisutettiin moninkertaiseksi."

Pyhiinvaellusretki lapsuuskodille 90-luvulla. Edessä Koppelinnotkon tytöt Eila ja Salme, takana Eija ja Tytti.

Eila Nieminen, o.s. Piirikkälä

Tyttärien mielessä Koppelinnotkon koti säilyi aina rakkaana, vaikka he ehtivät asua siinä vain lapsuusvuotensa ennen muuttoa Mäyrämäelle. Äiti, Eila, on kirjoittanut tämän runon 80-luvulla:

Lapsuuskoti

Talo vain - tavallinen,
hirret lomittain.
Ikkunat, ovi
harmaata porraspuuta
ja piha.

Eikö muuta?
Kaikki!
Koko maailma!

Pihako vain?

Nukkanurminen aurinkotanner!
Kokonainen manner,
maanosa ihmeellinen.

Portin pielessä kaksi puuta,                                      

w

vanha kellari nurkassa pihan                                 

Koppelinnotkoa. Kuva: Veikko Hakala.

vierellään pihlaja.
Keväisin tuoksusta raskas
syksyisin
punamarjoja täynnä ihan.
                              
Porrasko vain?

Mikä autuas paikka
istua pienen lapsen
katsoa pilviin ja antaa auringon paistaa silmiin.

Oviko tavallinen?

Sehän taikasana oli maailman sydämeen
- kotiin.                                                                                        

Koppelinnotkoa. Kuva: Veikko Hakala.

Mikä autuas maailma
sisällä aidan.
Pieni ja mittaamaton.

Yhä vielä voin nähdä sen,
voin koskea sitä -
vaan - tuntea en.

Minulle
mitä tapahtunut on?!
      
            Eila Nieminen

Aulis Forssell sopii isännän rooleihin

Aulis Forssell istuu Kuusankoskitalon kahviossa kuin kotonaan. Niin pitääkin, sillä hän on ollut synnyttämässä tätä kulttuurilaitosta. Kerrospukeutuminen muistuttaa päivän pakkaslukemista - torikauppiaalla on oltava lujasti päällä, kun kerran talvi on tänne nyt saatu. Monien roolien mies tuntee virkamiesvuosiltaan Kuusaan kuin omat taskunsa.

Aulis Forssell tuntee Kuusankoskitalon sen syntyhetkistä.

Kyllä Forssellia voi kuusaalaiseksi sanoa, vaikka hän Iitin Lyöttilässä kasvoikin pari ensimmäistä vuottaan ja vaikka hän vietti 50-luvun Jämsänkoskella ja sen jälkeen palasi vielä Kouvolaan ennen Kuusankoskelle tuloaan. Juuret ovat täällä ja kasvualusta pienestä pitäen teatterin kyllästämä. Auliksen isä  Ilmari oli työväentalon vahtimestari, ja 5-lapsinen perhe asui työväentalon yläkerrassa. Siis sen työskin, joka oli Mäenpääntiellä ja josta tuli myöhemmin mestarikerho.

Kuusankoskella työväentalon suojissa toimi Auliksen lapsuudessa ammattiteatteri, jolla oli tukenaan aktiivinen harrastajanäyttelijäjoukko. Pikku Aulis pyöri teatterilaisten jaloissa ja imi ensimmäiset vahvat vaikutteet näyttämömaailmaan.
-  Äiti ja isä ovat kertoneet, että asuin teatterissa. Katselin harjoitukset ja esityksetkin moneen kertaan. Seitsemänteen ikävuoteen mennessä olin nähnyt enemmän teatteria kuin monet koko ikänään. Muistikuvia minulla on siitä vähän, mutta syvälle aivoihin varmaan kaikki on painunut. Muistan kyllä näyttelijöitä. Vili Auvisen äiti Hellin Auvinen-Salmi, Kapo Manto, Lauri Leino - moni maassa tunnettu näyttelijä on ollut myös Kuusankosken teatterissa. Eino Jurkka oli teatterinjohtajana mutta ennen meidän perheen tuloa taloon, Aulis Forssell kertailee.

Forssellin perheen äiti oli kotiäiti mutta teki tietysti vahtimestarin vaimona kodin ulkopuolellakin yhtä sun toista talon siivouksesta kahvilanpitoon. Lapsuuskavereistaan Aulis muistaa parhaiten ikätoverinsa Harri Tuomisen - tämäkin oli syntynyt vuonna -44. Harristahan kehkeytyi aikuisena hieno säveltäjä.
- Ja Askolan poikia siellä asui liuta.

Forssellin perheen muutto Jämsänkoskelle oli poliittinen siirto - työnantajan politiikantekoa. Jämsänkosken tehdas oli Yhtyneiden Paperitehtaiden ainoa laitos, jossa Paperiliiton toimitsijat olivat SKDL:n kannattajia ja kommunisteja. Toimitusjohtaja Juuso Walden halusi paikkakunnalle demareita lieventämään työntekijöiden asenteita. Auliksen isä Ilmari oli aktiivinen sosiaalidemokraatti, ja hänet houkuteltiin Yhtyneitten tehtaalle.
- Tuohon aikaan pelättiin vasemmiston vallankumousta, ja suurin riski olivat työnantajien mielestä kommunistit. Sosialidemokraatit olivat heidän mielestään pienempi paha.

Runot iskevät tajuntaan

Jämsänkoskella Aulis aloitti koulunkäynnin ja siellä hän varttui aikuiseksi - jos nyt 18-vuotiasta voi aikuiseksi sanoa. Mahtoivatko varhaiset vuodet näyttelijöitä kuunnellen saada aikaan sen, että murrosikäisenä Aulis innostui runoista. Koulun kirjastossa oli helppo käydä, ja siellä Aulis tuli tarttuneeksi runokirjoihin. Eino Leino, Yrjö Jylhä, Lauri Viita - näitä hän ahmi jo ennen kuin päätti muuttaa Jämsänkoskelta Kouvolaan tätinsä luo. Tädin mies tarjosi rakennusalan työpaikan, ja täti taas kannusti poikaa syvemmälle runojen pariin.
- Täti varmaan ajatteli, että 18-vuotiaalla voi olla huonompiakin harrastuksia kuin runojen lukeminen ja ohjasi minut kansalaisopistoon, jossa runoja paitsi luettiin myös esitettiin. Ensimmäinen ohjaajani oli Eeva Saario-Valve. Kouvolan teatterin näyttelijätkin ohjasivat meitä. Olen käynyt Veikko Sinisalon kurssin ja Liisa Majapuron viikon kurssin, Aulis luettelee alkutaipaleensa opettajia.

Armeijan jälkeen Aulis muutti Kuusaalle ja liittyi työväenopiston näytelmäpiiriin.
- Sen ohjaaja vinkkasi, että minulle olisi käyttöä varmaan Kuusankosken teatterissakin. Sillä tiellähän minä nyt olen, takana jo 40 vuotta rooleja siinä teatterissa. Samaan aikaan olen esittänyt runoja lukemattomissa tilaisuuksissa, esimerkiksi Betonimylläriä säännöllisesti ja Smedin Paavon runoja edelleenkin.

Runot ja roolit ovat kulkeneet mukana vapaa-aikana, sillä koko ikänsä Aulis on ollut arkisemmissa ammateissa päivät. Kuusankoskelle muutettuaan hän oli alkuun Keskuslaitoksella huolto- ja korjaustöissä yhdeksän vuotta. Vuonna 1975 hän aloitti työt Kuusankosken kaupungintalon vahtimestarina, virkanimike oli viimeiset 15 vuotta virastomestari. Esiintymispuolen hallitsevalle työntekijälle tuli toisenlaisiakin tehtäviä.
- Kun oli juhlavuosia ja niihin liittyviä tapahtumia, olin oman toimen ohella niissä projektipäällikkönä. Salmenojan Eero sanoi, että sinä selviät niistä hommista ja hoidat ne, ja Huttusen Reijo jatkoi samaa linjaa, Aulis naurahtaa tyytyväisenä entisten kaupunginjohtajien kannustuksesta.

Kuusaan teatterisali on ammattilaistasoa.

Moniosaamista juhlajärjestelyissä tarvittiinkin. Aulis hankki esiintyjiä, kokosi ohjelmistoja, juonsi, kokosi paketteja, joihin kuuluivat kaikki käytännön asiat. Hänen kutsustaan Kuusankoskitalon avajaisiin saatiin esiintymään Veikko Sinisalo. Sinisalosta tuli Forssellille esikuva jo paljon tätä ennen.
- Sinisalo aloitti kiertueiden tekemisen jo 50-luvulla. Kuusikymmenluvulta lähtien pääsin näkemään kaikki hänen kiertue-esityksensä jossain lähikulmillamme. Kaupunginjohtaja Eero Salmenoja oli tykästynyt Sinisaloon ja kutsui hänet aina kulttuurilautakunnan välityksellä vierailulle Kuusaalle. Eero halusi aina tarjota Sinisalolle ruoan esityksen jälkeen ja pyysi minut aterioille isäntäväen edustajana. Sain keskustella Veikon kanssa kaikennäköistä - hän oli hyvin kansanomainen seuramies, Aulis Forssell muistelee.

Myös Eeva-Kaarina Volaseen Forssell tutustui. Kun Volanen kävi miehensä kanssa Kuusankoskella, Aulis kuskasi heitä junalta ja takaisin. Forssell ja Volanen olivat mukana myös samassa produktiossa, Verlan Mariassa. Eeva-Kaarina Volanen luki elokuvan speakit, Aulis esitti Verlan patruunaa. Hän muistelee hauskaa tilannetta, kun Mariaa esittävän Sirkka Seitun piti puhua venäjää. Sitähän Maria osasi mutta Seittu ei. Niinpä paikallisen yliopiston lehtori Inkeri Vehmas-Lehto luki repliikit nauhalle, ja Sirkka Seittu opetteli ne korvakuulolta.
- Seittu lausui ne täydellisesti mutta ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä sanoi. Inkeri esittikin sitten elokuvassa patruunan venäjäntaitoista vaimoa, joka haki Mariasta juttuseuraa. Joskus vuosia myöhemmin olimme Valkealan Oravan Matin ja Maijan valintajuhlassa. Olin juontamassa ja kutsuin lavalle Maijaksi valitun Inkerin. Yleisö kohahti, kun Inkeri pamautti: "Kyllähän minä sinut muistan. Mehän olemme olleet aikanaan naimisissakin."

Harrastajateatteria tositarkoituksella

Aulis Forssellille istuvat patruunaroolit. Niitä on hänen näyttelijäuralleen osunut useampiakin - komeat raamit ja ääni antavat jo yksistäänkin vaikutelman auktoriteetista. Hän on ollut Verlan patruuna, Voikkaan tehtaan isännöitsijä Björkenheim, Niskavuoren emännässä isäntä Juhani, Jumala... Iitissä hän esitti Puntilan isäntää.
- Ympyrä on sulkeutunut. Alkuaikoina jouduin värjäämään hiukset roolin takia harmaaksi, nyt taas joudun värjäämään niitä mustaksi. Urani parhaan tunnustuksen sain Niskavuoren Juhanista, jota esitettiin Kouvola-talon pihanäyttämöllä. Päätoimittaja Martti Turtola tuli sanomaan, että hän on käynyt katsomassa näytelmän kolmasti ja tuonut vieraansakin katsomaan sitä, kun siinä oli niin mahtava tulkinta ja minun isäntäni oli hyvin esitetty. Kun sanojan taustan tietää, niin se kommentti kyllä jäi pysyvästi mieleen, Aulis kertoo.

"Eeva-Kaarinan muotokuva kertoo enemmän maalaajasta kuin Volasesta."

Iitin kesäteatterin Puntilaankin liittyy anekdootti. Kesäteatteri oli aikaisemmin seurakunnan mailla, ja kirkkoherra vaati tekstit nähtäväksi ja päätti, saiko niitä esittää teatterissa. Teatteri halusi yhtenä kesänä esittää näytelmän Miksi Jeppe juo? Kirkkoherra ei hyväksynytkään niin viinalla läträävää tekstiä. Ohjaaja keksi ottaa tilalle Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti -näytelmän.
- Siinähän juodaan yhtä rankasti. Mutta kirkkoherra arvasi, mikä kohu olisi syntynyt, jos hän olisi torpannut Iitissäkin asustelleiden maailmankuulujen Hella Wuolijoen ja Bertolt Brechtin näytelmän, Aulis naureskelee.

Puntilan isännässä on Hattelmalan harjulla -kohtaus, jota Forssell on esittänyt muissakin tilaisuuksissa, mm. kerran Hiidenvuorella pienelle seurueelle.
- Kohtaushan on sinne kirjoitettu, tekstissä kuvatut maisemat sopivat juuri siihen ympäristöön.

Forssellista on ollut mukava esittää myös äijänreppanan rooleja, joita Juha Salminen on kehittänyt.
- Liikkikset ovat olleet koskettavia hahmoja.

Näyttämölle Forssell on noussut Kuusankosken lisäksi kesäteattereissa naapurikunnissa ja vähän kauempanakin. Kolmena kesänä hän näytteli Lappeenrannan kesäteatterissa näyttämöllä henkilöhahmona - mm. Petteri Summasen kanssa - ja neljäntenä kesänä äänenä. Hän oli Jumalan ääni Pikku Pietarin pihassa. Lappeenrannassa näyteltiin Saatana saapuu Moskovaan -näytelmää, Kaukaista rantaa ja Elmoa.
- Kaikissa minulla oli ihan kunnon rooleja. Ääniroolistakin moni tunnisti minut muista yhteyksistä, Forssell kertoo.

Keikkaa pukkaa aina vaan

Yhteen aikaan Kuusankoskella tuskin oli isoa juhlaa, jossa ei olisi ollut juontajana Aulis Forssell, joka vielä lausui runonkin. Eikö koskaan tuntunut, että miksi aina minä?
- Ihan kivahan se oli, mutta sittemmin olen kyllä yrittänyt hankkia juontajia ja lausujia muualta. Enää nykyisin ei ole sellaista palavaa tarvetta päästä lausumaan kuin ennen, vaikka edelleen mielelläni teen niitä, Forssell vakuuttaa.

Eläkeläinen ei pääse  sammaloitumaan, siitä huolehtivat edelleen roolit eri teattereissa. Vuoden sisään hänellä on ollut neljä ensi-iltaa. Utin Uudessa teatterissa esitettiin Ukkosenjumalan poikaa, The Roadia Myllykosken Koivusaaressa, Kuntalaa Kuusaalla samoin kuin Omat pojat -näytelmää.
- Yleisöä nauratti Kuntalassa varsinkin se kohta, missä Kallion Aulin kanssa ollaan lapsia ja leikitään kunnanhallitusta. Toinen ihmettelee, kun ei ymmärrä jotain ehdotusta ja kysyy, voidaanko me tehdä sellaisia päätöksiä, joita ei ymmärretä. Toinen vastaa, että miksei voitaisi, täähän on kunnanhallitus.

Ohjaajia Aulis Forssell on nähnyt laidasta laitaan. Hänelle sopii monenlainen ohjaustyyli. Hyvä ohjaaja näkee näyttelijästä, kuinka paljon tämä tarvitsee ohjaamista.
- Jollekin voi antaa vain viitteitä, ohjaaja saattaa vain sanoa että kokeile ja tuo tuntuu hyvältä, jatka noin Joku taas tarvitsee yksityiskohtaisia neuvoja. Voikkaalaislähtöinen ohjaaja Veikko Manninen tuskastui kerran ja piirsi liidulla sahalaitaisen kuvion näyttämölle poluksi näyttelijälle, joka ei tiennyt, minne siellä piti astella.

Toisten harjoittelua on kiva seurata katsomosta.

Aulis on Omissa pojissa näyttämöllä vain alussa, joten hän on saanut seurailla näytelmän harjoituksia ja rakentumista katsomosta käsin - ja nauttinut.
- Mielenkiintoista nähdä miten joku kavereista on ollut lähes valmis ensimmäisistä harjoituksista ja joku toinen taas oivaltaa koko ajan lisää ja tarvitsee yli 20 treeniä ennen kuin rooli alkaa olla valmis. Ihmiset ovat erilaisia, ja teatterissa se korostuu. 

Tuttu lause "viimeisin projekti on aina mielenkiintoisin" tulee Forssellinkin suusta. Mutta Omat pojat kiehtoo siksikin, että aihe on niin rankka - kertoo sodassa kuolevista miehistä.
- Esityksen jälkeen takahuoneessa huomaa, miten pojat hirtehisellä huumorilla pyrkivät irti näytelmän tunnelmasta. Ihailen sitä, miten täysillä käverit vetävät roolinsa. Täytyyhän se jotenkin ravistaa pois esityksen päätyttyä. Uskon, että sodassa on sama juttu - huumori tuskin oli sielläkään kaunosieluista.

Aulis Forssell on teatterin läpitunkema mies. Hänen on mahdotonta kuvailla, mitä teatteri on hänelle antanut.
- Olen katsonut näytelmiä niin paljon kuin olen pystynyt, lähialueilla ja pidemmälläkin. Siitä on tullut iso juttu. Niin paljon kuin käsiini saan, luen suomalaisten näyttelijöiden elämäkertoja. Ison sisällön teatteri on elämään tuonut.

Jäämme pohtimaan taiteen merkitystä ihmiselle. Forssell muistuttaa Leningradin piirityksestä. Vaikka siellä ihmiset elivät nälkäkuoleman partaalla ja heitä kuoli satoja tuhansia, silti loppuun asti kaupungissa järjestettiin konsertteja.
- Jos haluaa säilyttää ihmisyyden sellaisissakin oloissa, tarvitaan taidetta. Musiikki on yksi parhaita keinoja, siinä ei tunneta kielirajoja. Teatteri tulee heti musiikin jälkeen. Tietojen joukossa se antaa erilaisia malleja ja valottaa asioita useammalta kantilta, ei vain mustavalkoisesti. Se saa meidät miettimään, että hetkinen, voihan se olla näinkin.

Tori vetää puoleensa

Elämässä on kuitenkin muutakin kuin näytelmät ja runot. Forssell on Kuusankosken Eläkkeensaajien puheenjohtaja, ja se työllistää miestä melko lailla. Hän on jäsenenä kaupungin vanhusneuvostossa. Politiikka kiinnostaa aina vaan, Kuusaan demareitten jäsenenä ja johtokunnassa tälläkin hetkellä.
- Olin kymmenen vuotta Lionsien jäsenenä. Aika ei kuitenkaan enää riittänyt siihen. Erotessani lainasin vapaasti Groucho Marxia, jota pyydettiin Rotareihin. Hän oli vastannut:"En voi kuvitella liittyväni järjestöön, joka hyväksyy jäseneksi minut."

Politiikka on Forssellin elämässä ollut verenperintönä. Kaksi kautta kaupunginvaltuustossa ja kulttuurilautakunnan puheenjohtajana hiukan pidempään, 30 vuotta. Uuden Kouvolan kulttuurilautakunnassakin hän oli yhden kauden varajäsenenä, mutta ei enää hakeutunut uudelleen. Mutta mikä piti miehen puheenjohtajana kolme vuosikymmentä?
- Siihen aikaan suunniteltiin ja rakennettiin Kuusankoskitalo ja kirjasto. Ei muuten ollut itsestään selvää, että kumpaakaan taloa tarvittaisiin. Ensin piti saada kaikki vakuuttuneiksi tilojen tarpeesta. Nyt käyttö osoittaa, että molempia rakennuksia tarvitaan kovasti.

Käyttäjät pääsivät vaikuttamaan tilojen suunnitteluun. Aulis on tyytyväinen siihen, että silloin teatterisalista tehtiin ammattimaiseen käyttöön soveltuva. Erään nykyisen luottamushenkilön laukaisema idea uuden teatteritalon rakentamisesta Kouvolaan - ilman nykyisen teatterihenkilöstön toivomusta - ihmetyttää Forssellia.
- Toisaalta mikäs siinä, mutta ajoitus on pielessä. Nyt kun kaikesta karsitaan, ihmetyttää noin epärealistinen heitto.

Perhettä tällä aviomies evp:llä, kuten hän itse määrittelee, on klaaniksi asti. Kausalassa asuvalla tyttärellä on neljä lasta ja näistä vanhimmalla jo kaksi lasta.
- Olen isoisoisä, Aulis leveilee.

Jari Pirinen tällä kertaa Auliksen kanssa tiskin takana.

Varmimmin Forssellia näkee Kuusaan torilla perjantaisin. Torimyynnissä on hänestä jotain tosi vetovoimaista. Pirisen tilan tuotteiden myynti ympäri Pohjois-Kymenlaaksoa ei ole hänestä työtä.
- Vuolenkosken kesätori on parhaita. Siellä on vilkasta, kun kylässä on niin paljon kesäasukkaita. Siellä ollaan käyty parikymmentä vuotta, samoin Kimolassa. Ei sitä työksi voi sanoa, kun se on niin mukavaa. Niin kuin teatterikin - ei sitäkään voi työksi sanoa. Ihmisten kanssa on hauska jutella. Eivät juttukaverit aina edes osta mitään, kunhan tulevat heittämään tarinaa. Yksi sanoikin, että en miä osta mitää, tulin vaan kattomaa, ketkä viel on elos.