Jonne Pitkänen: Tuppa Kuusaalle

Jonne Pitkästä kuunnellessa tajuaa aika äkkiä, että nyt pitää heittää lokerikot ja leimat menemään.  Tätä miestä ei saa tungettua yhteen laatikkoon. Tuppa Kuusaalle -mies on kotonaan sekä kuvataiteen että musiikin, videotaiteen kuin murteenkin maailmoissa.

Kuusaalainen ei käsitä, miksei ulkopaikkakuntalainen ymmärrä mitä tarkoittaa "Tuppa Kuusaalle". Selvää suomea, meidän murteella. Joku ei tajua edes, että ´tuppa´ on verbi - luulee tupeksi. Parikymppisten kuusaalaisten sukupolvi on jo osin pilalla: moni haluaisi sanan muotoon ´tuuppa´. Ei, ei, ei, kuusaalainen sanoo "tu tänne" (lausutaan tuttänne) ja "tuppa tänne". Jonne Pitkästä hämäännys ilahduttaa, ei sitä tarvitsekaan ymmärtää.
- Sanontahan voi nonsense-ajatuksella levitä minne vaan, siitä voi tulla hokema, jota käytetään vaikkei tajuta sen merkitystä.

Pitkänen istuu Taideruukin aulassa kahvimuki kädessä vieressään Tuppa Kuusaalle -tuotteita myytäväksi Ruukin Puodissa. Hän on kaartanut paikalle Tirvalta yksilöllisellä autollaan, josta myöhemmin lisää. Sinne tämä Kuusankoskea maailmankartalle juokseva monialainen taiteilija on nyt asettunut.
- Asun metäs, Tirvalla, Pitkänen ilmoittaa.

Pöydälle heilahtaa salkusta paitojen keskeltä metalliketju, jossa on  pyöreä lätkä ja siinä tuttu teksti.
- Tää on vähä niinku Kuusaan uikin lätkä, mutta siihen voi pistää avaimenkin kiinni. Ehkä enemmän miesuimareille kuin naisille, Jonne täsmentää.

Sitten pöytään  pamahtaa kokoelman tähän asti pysähdyttävin teos. Ei, ei se puukko, jonka terä kutsuu Kuusaalle, vaan puuristi tutulla kutsulla varustettuna. Siitä lähtee monenlaista mielleyhtymää. Ja Pitkänen hihittelee:
- Olis pitänyt heiluttaa tätä äsken, kun se pappi meni tosta ohi.

Tuppa-jutun lisäksi Jonne tekee vaikka mitä muuta, kaikkea taiteen saralta. Tarkemmin: mitä vaan paitsi muotokuvia. Viime vuonna hän kuratoi Taidemuseolle ison elektronisen taiteen näyttelyn, ensimmäisen tällä alueella järjestetyn. Monta vuotta hän on ollut luomassa Jättömaata.

Videojukkana vaikka missä

Ihan oma alueensa Pitkäsen elämässä on VJ:nä toimiminen. Hän toimii videojukkana bändien keikoilla ja kiertää näiden mukana tekemässä muusikoiden taustalle kuvaa.
- Läppäreitä, videokameroita, miksereitä - niillä syntyy livekuvaa vaikka soittajista. Sitä tehdään reaaliajassa, musiikin kanssa, ollaan mukana siinä mitä lavalla tapahtuu. Tulin juuri Saksasta, jossa oltiin yhden bändin kanssa. Ja äskettäin olin Lappeenrannassa, jossa keikalla soitti monta minulle vierasta kokoonpanoa. Niidenkin livekuvan sekaan syötin leikkeitä videopankeistani, toimi.

Mistä Pitkänen on sitten tämän taidon hankkinut?
- Myö ruvettii tekemää sit yhen kuusalaisen kans. Helsingissä. Jaa olihan siinä enemmänkin kuusaalaisia. Häkkisen Hannu, joka on Museovirastolla tutkijana, elektronisen musiikin hallitsevat veljekset ja yks Perälän Aleksi, joka asuu nykyään Englannissa. Järkättiin klubia, jossa kävi aika paljon ulkomaalaisia DJ:tä soittamassa.

Kuusaalaisten järjestämää klubia pidettiin kerran kuussa Kalliossa Club Libertessä. Pitkästä naurattaa tilanne vieläkin: pelkästään kuusaalaisten elektroniklubi keskellä Helsinkiä. Kansainvälisin vierailijoin.
- 2004 oli ensimmäiset klubit. Klubi ei enää toimi, mutta miehet tekevät näitä hommia edelleen. Hannu tekee sitä Helsingissä paljon, mm.Flow festivalille. Minäkin kierrän aika isoissa tapahtumissa Death Hawksin kanssa, pari Euroopan-kiertuetta, Suomessa heidän keikoillaan. Teen VJ:töitä täkäläisillekin bändeille, mm. Soulsille. Kuvataidettahan se on sekin, Pitkänen pohtii.

Kuusaalaisuus nousi pintaan muualla ollessa

Pitkänen on tehnyt maailmalla riittävän kierroksen osatakseen arvostaa lähtökohtiaan. Opiskeluaikoina Helsingissä hän rupesi nostalgisoimaan kuusaalaisuutta.
- Myö kuusaalaiset siellä tavattiin, pidettiin klubeja. Oli näyttelyitä - Min veistoksii. Näyttelyjulisteissa oli Kuusankosken vaakuna ja niissä luki ´Tuppa Kuusaalle´. Se oli alun perin slogan, jota ruvettiin Helsingissä kavereitten kesken hokemaan, Pitkänen pyrskähtää.

Min veistoksii -näyttelynimi oli liian vaikeaa suomea joillekin.
- Jotkut luuli, että siellä on näytillä jotain kiinalaistaidetta. Ming...

Pitkäsen kaveripiiri pitää yllä kotiseuturakkautta omalla tavallaan.
- Hassutellaan että miksi ollaan tällaisia sekopäitä? No ne on ne Kymijoen pohjan raskasmetallit. Kuusaalla on ollut kova vaikutus meihin, oli se sitten saasteet tai rekolalaisten sekoilut.

Osa kymenlaaksolaisten käytöksestä on tajuttava huumoriksi.
- Täällä on tosi rajua mustaa huumoria. Kun pyörin länsisuomalaisen bändin kanssa, meidän kovaa mustaa huumoria ei pysty tuomaan esille siinä ryhmässä. Kuusaalaisten porukassa meidän käänteinen huumori onnistuu saman tien.

Pitkänen kertoo, että oman bändin kanssa kielenkäyttö on melkoista.
- Meillä on ihan hirveää huumoria. Muiden mielestä se kuulostaa -ttuilulta, mutta se ei ole sitä. Läheisten kanssa pystyy leikkimään rajulla mustalla huumorilla. Siinä on hirveä luottamus toiseen. Ehkä tämä pitkä historia rajamaakuntana vaikuttaa vielä alitajunnassa, pohjakuttuurihan säilyy kauan vaikkei sitä itse tiedostakaan, Pitkänen myöntyy sosiologien tulkinnoille.

Jonne Pitkäsen kuusaalaisjuuret ulottuvat ainakin parin sukupolven taa. Isoisä muutti tukkijätkänä Kuusaalle Savosta. Lähisuvusta moni on ollut yhtiöllä töissä. Mutta tarvitseeko nykyihminen tällaisia juuria - nythän on hienoa sanoa olevansa eurooppalainen tai maailmankansalainen.
- Jotkut ei ehkä tarvitse. Mutta nykyisenä postmodernina, ironisena aikana min kaverit nostalgisoivat juuriaan, ja heistä on hieno tulla tänne maailmalta ja hienoa että on kuusaalaiset juuret. Siinä on samalla mukana vitsikkyyttä kuusaalaisuudesta.

Katujen kasvatti veistää lapsuuttaan

Nykymeininki oli siis jo aluillaan Pitkäsen opiskeluaikana Helsingissä. Ensimmäiset Tuppa Kuusaalle -paidat hän teki Suomenlinnassa, tarrojakin leviteltiin jo tuossa vaiheessa. Kielellä oli hauska leikitellä, koska ihminen käsittelee asiat niin pitkälle kielen kautta. Silti Jonne Pitkänen on enemmän kotonaan kuvan parissa. Lapsuuttaan hän on käsitellyt useissa pronssiveistoksissa, siellä näkyvät tehdasalueet, Mäyrämäki ja paikat, joihin liittyvät tarinat tuntee vain Jonne itse.

Mäyrämäki on Jonnen lapsuudenmaisemaa - Sepäntien ohella. Jyrkkä mäki suorastaan vaati pikkupoikia laskemaan alas pulkalla, kelkalla, minareilla (äidit, hypätkää tämän kohdan ohi.)
- Koskaan ei sattunut mitään. Ja ihme, etten kertaakaan tippunut rotkoon, reunoilla on kyllä roikuttu ihan täysillä. Siellähän on tosi pitkä rotkoalue, ainakin kilometrin.

Jonne kävi peruskoulunsa Kymintehtaan koulussa ja Ruotsulan yläasteella. Sieltä hän jatkoi Voikkaan lukioon. Minkäänlaisia ajatuksia taiteilijan ammatista ei päässä silloin liikkunut. Kirjapaino tuntui luontevammalta työpaikalta mutta jäi kokematta.
- Parikymppisenä löysin taiteen. Nuorempana en ollut mikään piirtäjä. Yläasteella, kasilla, rupesin sotkemaan hirveästi, vetämään ekspressiivistä viivaa, ja silloin kuvis nousi ysiksi. Olen vieläkin kiittänyt kuviksen opettajaa Esko Intkeä, joka sanoi silloin että "tosi hyvä viiva". Kai siinä vaiheessa tuli jotain vapaata lennokkuutta, päästin irti siitä, että pitää piirtää oikein.

PikkuSelman pöydällä komeilee kokoelma pronssiveistoksia, joista osa esittää kuusaalaismaisemia. Tärkeä paikka on esimerkiksi Kymintehdas.
- Ja piippu. Ja tehas. Ja Mäyrämäen Isoniitty, jota ei enää ole, se on vesakoitunut. Lähimetät oli tosi tärkeät, ja ne rotkot. Se miten Mäyrämäellä on rakennettu rinteeseen - sitä näkee Suomessa aika vähän, mutta Mäyrämäellä on osattu, Jonne ylistää lapsuudenmaisemaansa.

Mäyrämäki herättää tunteita edelleen. Alueen arvostus on vaihdellut vuosikymmenten varrella.
- Se on ollut hyvää aluetta, sitten unohdettua, ja nyt se on taas uudisrakennusaluetta. Sitähän on kuulemma sanottu Kuusaan Pariisiksi, Pitkänen tietää.

Tehdas, piippu, Mäyrämäki

Mutta ei Kuusas mikään paratiisi ollut kasvavalle nuorisolle Jonnen teini-iässä. Hän pyörittelee päätään väkivallan määrälle.
- Kuusaalta käytiin tappelemassa Lahdessa ja Kouvolassa. Äijämäisen väkivallan ilmapiiri oli olemassa. Minä heiluin siinä ulkokehällä ja näin mitä tapahtui. Onhan sitä mietitty, miksi jotkut nuorisoporukat lähtevät haastamaan riitaa ja selitetty sitä tehdaspaikkakuntien piirteeksi. Punk-bändi Maho Neitsyt jo aikoinaan lauloi: "Tehdaskaupungin lapset toimii viinalla."
- Tuppa Kuusaalle -sanontahan tulee siitä, että kuusaalaiset houkutteli lahtelaisia: "Tuppa Kuusaalle Asu-Valinnan lipan alle, tulee turpaan."

Jonne Pitkänen sanoo olleensa katujen kasvatti, joka ei ollut väkivaltaan taipuvainen. Siksi teki mieli pois paikkakunnalta, kun koulut oli käyty. Ensin lähdettiin Kouvolaan, sitten Helsinkiin, sitten ulkomaille. Väkivaltaa karkuun, mutta myös tuppukylämeinikiä pakoon.
- Silloin nuorenahan täällä oli kaikenlaista, Kansantalon diskojakin, mutta ne kaikki loppuivat.


Kuvataideoppia Pitkänen sai nuorena Ilkka Lehtiseltä ja Osmi Nyströmiltä, jonka paikassa he kävivät valamassa pronssia - nykyisen Taideruukin talossa. 2000-luvun alussa Pitkänen muutti Helsinkiin, ja siinä vaiheessa hän teki taidetta jo kaiken aikaa.
- Pääsin Taidekoulu MAAhan. Sieltä olen omaksunut asioita, oppinut uusia tekniikoita, tutustunut taiteilijoihin ja taidemaailmaan. Sitten hain Ruotsiin maisteriohjelmaan, opiskelin vuoden Göteborgissa. Jossain vaiheessa ymmärsin, että täähän on min ammatti.

Läpeensä kuusaalaisen bändin laulaja

Pitkänen on koulunsa käynyt muttei pidä opintoja yleensä välttämättöminä, jotta ihmisistä tulisi taiteilijoita.
- Minulle tämä on ollut elämäntapa jo koko 2000-luvun. Aluksi tein koruja, sitten pronssiveistoa, sitten rupesi tulemaan ääntä, olen laulanut bändissä...

Bändi on jälleen aktivoitumassa. Kaikki jäsenet ovat jollain lailla kuusaalaisia. Musiikissa yhdistyvät 60-luvun rock, psykedelia, progressiivinen rokkitausta, mukana metalliriffejä.
- On naurettu, että tohon ei pääse ellei ole kuusaalain. Muut ei voi olla siinä, se ei vaan toimi. Bändin nimi on Dildo Mania. Meitä voi kuulla tulevalta levyltä, vielä ei heitetä keikkaa. Nyt on siis tarkoitus levyttää se täyspitkä, joka silloin vuosituhannen vaihteessa jäi tekemättä, Pitkänen tarkentaa.

Tuleva mediakeskus

Taideruukin pihalla käymme välillä ihailemassa Pitkäsen autoa, jonka ihmiset ovat maalanneet kaikenkirjavaksi. Sillekin on suunnitelma, johon pitäisi hakea apurahaa.
- Autosta voisi tehdä taidekeskuksen, johon saisi äänentoistolaitteet ja mikserit. Sen voisi mikittää, ja ihmiset voisivat tulla soittamaan, ja soiton voisi ajaa ulos äänentoiston kautta. Jos auton ajaisi Kymijoen rantaan ja äänittäisi joen ääntä, ihmiset voisivat soittaa joen mukana. Voisi nauhoittaa kuusaalaisia ääniä, panna auton katolle videotykin ja näyttää kuusankoskelaisia videoita...

Ideoita virtaa, mutta Pitkäsestä se on hänen normaalia arkiajatteluaan. Tämäkin:
- Ajattelin lähteä autolla kiertämään maata, Kuusankoski-kiertueelle. Esittelen kuusaalaisia ääniä ja videoita - mediakeskus joka voi liikkua joka paikkaan, Pitkänen maalailee naureskellen mutta tosissaan.

Olen tehnyt aikoinani myös KSNK-reliefin,  jossa on valmiina Kuusankoski-graffiti ja johon sai piirrellä. Voisinkin ajaa autoni Kuusankoskelle, tai tuoda sen konepellin, ja ihmiset voisivat piirtää siihen ajatuksiaan - sehän on nytkin täyteen maalattu.

Virkistysretkiä Kuusaan tapaan

Juuri nyt Jonne ei toimi kovin aktiivisesti Kuusaan suunnalla. Mutta suunnitelmia on. Mielessä väikkyy ryhmäretkien järjestäminen: virkistymismatkoja Kuusaalle!
- Kouvolalaisiakin voisi tuoda tänne ja muita vieraspaikkakuntalaisia, ja heille voisi esitellä min näkemyksiä paikoista. Kymintehtaan alue on ihan ehdoton kohde. Paikkakunnan historia on monille vieras: tiesitkö että Kouvolan rajalla Savonradan kohdalla on ollut isot kiviportit, eikä sieltä ole laskettu kaikkia tulemaan? Voisi viedä paikkoihin, joiden tarinat ovat haihtumassa. Voikkaalla voisi kertoa, miten elävä sen raitti on ollut jossain vaiheessa. Jotakin nykytaiteen näkökulmasta pitäisi tuoda esille, Pitkänen pohtii.

Ja sitten lähdetään taas laukalle.
- Voisihan sitä järjestää Tuppa Kuusaalle -virkistysmatkoja Ibizallekin! Lennettäis sinne tai Rhodokselle ja pidettäis siellä kuusaalais-iltoja.

Sen verran vakavasti Pitkänen kiertoajeluita pohtii, että nyt pitäisi perustaa Tuppa Kuusaalle -yhdistys. Samanhenkistä porukkaa on jo, ja homma halutaan pitää hauskana ja positiivisena.

Tutkijasielu

VJ-keikkaa kouvolalaisen The Souls -yhtyeen kanssa House of Rockissa, Tuppa Kuusaalle -tuotteita PikkuSelmassa, Taideruukin joulumyyjäiset - näistä yhteyksistä Jonnen voi bongata Kouvolassa tähän aikaan vuodesta.

Henkilökohtaisuuksiin menevä kysymyspatteristo sisältää yhden kyssärin: "Sinkku vai parisuhteessa?"
- Sinkku tällä hetkellä. Saa tulla puoliso vastaan, pane siihen että mahdollisuuksia on. Osoite on Rasi 637, Pitkänen hekottelee.

Tirvan vanhan koulun taiteilijayhteisössä on tilaa tehdä monenlaisia töitä ja tilaa vielä uusille asukkaille. Nytkin residenssissä asuu irlantilainen tyttö, joka tuli tänne tutkimaan alueen luontoa.
- Yhteisö on siitä hyvä, että saa olla yksin, mutta lähellä on lajikumppaneita.

Ajaudumme pohtimaan installaation käsitettä. Määritteleminen on vaikeaa, tuskin edes tarpeellista. Missä loppuu installaatio ja alkaa performanssi, jos vanha alaston nainen istuu kopissa kadulla? Helpompi onkin pohtia, miten taiteilija elää installaatioillaan.
- Eihän sillä mitenkään elä. Apurahojen avulla, työttömänä olemista, köyhänä olemista. Olisi tietysti paljon mukavampi jos sillä eläisi, mutta rahathan menee tähän elämäntapaan. Ei se mitään, minä olen sen valinnut, Pitkänen hymähtää.

Kun taiteilija puhuu vieraista käsitteistä ja uppo-oudoista ilmiöistä, kuuntelija voisi helposti hämääntyä esittämään fiksumpaa kuin onkaan, että ymmärtää vaikkei ymmärräkään. Mutta kun tämä taiteilija vetää aitoa leveää Kuusaan murretta ja nauraa hekottelee itselleen ja maailmalle, kuuntelijakin voi rauhoittua vain oppimaan.
- Nyt teen paljon VJ-hommia. Äskettäin minulla oli Porissa näyttely, jossa oli paljon veistoksellisia elementtejä, mutta myös ääntä ja vuorovaikutuksellisuutta. Että jos liikkuu tilassa, mikroprosessorit  muuttavat ääntä, ja siellä voi metallilevyjä painamalla vaikuttaa äänen tiloihin.

Ja vielä jotain uutta. Jonne Pitkänen on vuosia rakentanut instrumentteja elektronisista lastenleluista. Siitä on syntynyt roskaa, mutta jätteestäpä saakin veistoksia.
- Nyt minulla on silikonoituja kaiuttimia, joihin tulee vettä, ja äänen väreily näkyy niiden pinnassa kuvioina. Tämä on tällaista maailman tutkimista - ääniaaltojen, värähtelyjen, sähkövirran.

Täytyypä ruveta tarkkailemaan, milloin kuusaalaismatkat Ibizalle tulevat myyntiin. Tai se auto-installaatio joen rantaan. Vai oliko se sittenkin performanssi?

Jonne Pitkänen muuttumisleikissä?

Ennen.

Nyt!

Ei, vaan Jonne Pitkänen on teettänyt postimerkkejä kuvastaan USA:ssa vaihto-oppilaana vuonna 1990.

Katso Jonne Pitkäsen video:

https://www.facebook.com/video.php?v=719300118139072&set=vb.508673012535118&type=2&theater

Simo Helkala: Kouvola on muusikolle loistoympäristö

Simo Helkalalle pulpahtelee ideoita. Hän myös toteuttaa ne, jos saa samanhenkiset mukaan. Kuusaan Pajamäen pojasta on kasvanut musiikin ammattilainen, joka nyt aikuisena opettaa yhä uusia soittajavuosikertoja mutta tuottaa itse kaiken aikaa uutta musiikin saralla oman soittamisensa ohella. Eikä hän pysy pelkässä musiikissa.

Simo Helkala teki musiikin Janne Parviaisen tauluihin.

Simon viimeisin villitys on nähtävänä, kuultavana ja koettavana Taideruukissa."Taidelasi, kuvataide, musiikki ja valo kohtaavat Taideruukissa. Musiikilla ja valoilla maustettu esityksemme tarjoaa uudenlaisen kokemuksen perinteiseen taidenäyttelyyn", järjestävä taho kuvailee taidenäyttelyä nimeltä Uudessa valossa. Idea on Simon.
- Minulla tulee hölmöjä ideoita. Halusin säveltää musiikin johonkin taideteokseen ja hoksasin, että Taideruukkiin pitää saada veistoksista, valoista ja musiikista muodostuva esitys. Vesa Parvinen innostui ajatuksesta, ei ollut nähnyt missään vastaavaa yhdistelmää. Hän ehdotti mukaan Janne Parviaisen lasille tehtyjä maalauksia ja Kari Alakosken ja Marja Hepo-ahon lasitöitä, Simo Helkala kertoo.

Simo sopi Antti Salmisen kanssa valojen tekemisestä ja kuvataiteilijoiden kanssa töistä. Seurasi vuoden verran hiljaiseloa, mutta sitten alkoi tapahtua. Valot, äänentoisto, kuvataide, tietokone - palavereita ja hankintoja, ja eikun odottelemaan kuvataidetta paikalle. Näyttely avattiin marraskuisena lauantaina, ja maalaukset saapuivat edeltävänä keskiviikkona, kolme päivää aikaisemmin. Simo näki ne ensimmäistä kertaa ja alkoi säveltää.
- Luotin siihen, että tämä järjestyy, minulla on lehmän hermot. Kyllä siinä yötä valvottiin, mutta avajaishetkeen mennessä musiikit olivat valmiina. Sävelsin musiikit torstai-perjantai-yönä, ja valot tulivat perjantai-iltana. Tajusin valojen heijastumista katsellessani, että tästä ihan oikeasti tulee isompi kuin olin kuvitellut, Simo hehkuttaa.

Lasiveistokset heräävät eloon valosta ja musiikista, Simo kertoo näyttelyvieraille.

 Aiempi elämä äänitysstudion töissä, mainosmusiikin teossa, on opettanut Simo Helkalalle oikeanlaista rutiinia. Hän saa säveltämisen kuulostamaan helpolta kuin heinänteko.
- Ei mainosmusiikkia tehdessä kyselty asiakkailta, mistä tämä lähtee eikä jääty odottelemaan inspiraatiota. Nyt tämä tehdään, kesto 30 sekuntia, huomenna valmis. Jos oli kuva, mietin että tuolta se näyttää mutta miltäs se kuulostaa.

Taideruukin marraskuun näyttelyssä taulujen urbaanit maisemat heräävät eloon musiikin kautta ja vaihtavat vuorokaudenaikaa valaistuksen mukaan. Varttitunnin esitys vie katsojan Pariisista Kouvolan ratapihalle - tai mihin vain katsoja itse singahtaakin omien kokemustensa perusteella. Yhdestä taulusta tulee lukematon määrä erilaisia, kun valot ja musiikki tuodaan mukaan.
- Tämä on enemmän kuin osiensa summa, Helkala kuvailee.

Yhdeksän yhtyeen loukussa

Ennen kuin tähän on tultu, Simo Helkalan elämässä on ehtinyt tapahtua paljon. Pajamäen pojat pelasivat Simon lapsuudessa ja nuoruudessa Nikkarin kentällä jalkapalloa, mutta pelikaveri muistelee Simon haihtuneen jalkapallokentältä ihmeen varhain.
- Piti lopettaa jalkapallon pelaaminen siinä vaiheessa, kun soitin pahimmillaan yhdeksässä yhtyeessä, Simo virnistää.

Kuusaan lukion jälkeen Simo kävi armeijan ja teki pois päästyään opettajansijaisuuksia. Hän soitti Kasareikassa mandoliinia, suomi-rokki-bändissä kitaraa, samaan aikaan oli joku muukin rokkibändi ja orkesteri, Kotilaisen Esan juttuja, seurakunnan bändi - kysyntää riitti. Ja oli tietenkin oma bändi, Toby.

Simolla on veli ja kaksi siskoa, joista toinen laulaa oopperaa. Äitikin on lauluihmisiä. Kotona ei kuitenkaan musisoitu yhdessä, jokainen harrasti tahollaan. Simo aloitti pianonsoitolla suzuki-tyyliin. Ensimmäisen kitaransa hän sai 9-vuotiaana. Tämä  parikymppisen oloinen perheenisä on siis soittanut kitaraa jo 30 vuotta. Simo myöntää näyttävänsä nuorelta - Tomppaan pyrkiessäkin häneltä on kysytty papereita.
- Totesin että ahaa, että pitikö täällä käydä 18 vuotta että pääsee sisään ilman papereita, mie olen käynyt paikassa vasta 17 vuotta, Simo naureskelee.

Viulua musiikkiopistossa yhdeksän vuotta Simo Rautasuon johdolla, kitaraa Reijo Relanderin kitarakerhossa ja kansalaisopiston kitararyhmässä - näistä Simo sai alkuun vahvaa pohjaa soittamiselle. Bassokin tuli tutuksi - sekä sähköbasso että kontrabasso.
- Opettajani Rautasuon Tapani ehdotti, että soitahan Simo kontrabassoa, se on vähän vaativampi soitin. Hyvä että kokeilin, Simo tuumii nyt.

Soittotarjouksia sateli, mutta Simo ei kehuskele lahjoillaan.
- Vilpitön innostuminen kaikenlaisesta musiikista varmaan vaikutti. Ei ollut väliä, mikä genre - kaikki toimi. Ehkä siksi minua uskallettiin pyytää.

Simo ja kitara (kuva: Päivi Helkala)

Mikään soitin ei ole jäänyt taa. Vaikka viulu vaihtui yläasteelle mennessä klassiseen kitaransoittoon, Simo on kaivanut viulun uudelleen naftaliinista aikuisena.
- Olen ihan fiiliksissä, viuluhan on mahtava soitin. Soitan sillä tasolla, että kappaleen erottaa ja sävelen tunnistaa. Käytiin me jo kesällä Perälän Ossin kanssa soittamassa duokeikka Taavetin linnoituksessa, minä viululla ja Ossi tinapillillä, Simo kertoo.

Studiosta opistoon

Jossain vaiheessa nuorena Simo suunnitteli opettajan ammattia. Välivuosi opettajan sijaisuuksia tehden pani kuitenkin aavistelemaan, ettei luokanopettajuus sittenkään olisi hänen hommansa. Ja kun hän ei sitten päässyt OKL:ään, suunnitelmat muuttuivat.
- Minulla oli pienenä reuma, ja Reumasäätiöllä sain ammatinvalinnan ohjausta. Viikon leirin päätteeksi minulle sanottiin, että minun kannattaisi harkita joko musiikkialaa, opetusalaa tai kaupallista alaa. Nyt olen sitten tradenomi ja kitarapedagogi - olen toteuttanut kaikki vaihtoehdot, Simo naurahtaa.

Markkinointia tradenomikoulutuksessa opiskeleva nuori Helkala alkoi opettaa yksityisesti kitaransoittoa kotonaan. Seuraavaksi hän kavereineen perusti äänitysstudion - mukana Jani Kiviranta ja Jari-Jukka Nippala. Studio äänitti toisten musiikkia ja oman ryhmän tuotantoa. Simo teki myös mainosmusiikkia ja multimediaesityksiä isoille firmoille. Energyn aikaan Simo ja Jani Kiviranta tekivät radiomainoksia paikallisille yrityksille. Äänilevyjäkin syntyi.
- Viikatteen kultalevy tehtiin meillä - minäkin soitan siellä jossain kohtaa urkuja, Simo hymyilee.

Korkeat vuokrat ja kiinteistökulut karkottivat kuitenkin kolmikon Kasarminmäeltä. Studio ei elättänyt kolmea miestä. Simo Helkala keskittyi opettamiseen.

Kuusankoskitalo on tuttu keikkapaikka.

Opettajanhommissa oli jo ruuhkan makua, kun Helkala alkoi opettaa kitaransoittoa ryhmässä myös kansalaisopistossa. Ensin Kouvolassa, sitten Valkealassa, Myllykoskella, Inkeroisissa, Kuusaalla.
- Minulla oli joka ilta ryhmäopetusta jossain päin. Ryhmäopetus on muutenkin raskasta. Porukka on eritasoista, kukaan ei saa sitä mitä tarvitsisi, kaikille annetaan vain bulkki, että koettakaa nyt tästä ottaa. Siinä tulee itselle riittämätön olo, Helkala pohtii.

Kansalaisopistotyö jäi, kun tuli työ musiikkiopistossa. Alkuun Simo opetti omia oppilaitaan äänitysstudiossa, mutta se alkoi jo häiritä studion toimintaa. Hän paineli musiikkiopiston rehtorin luo ehdottamaan, että vuokraisi musiikkiopistolta luokkahuoneen omien oppilaittensa opettamiseen.
- Pentti Koto sanoi, että sekin käy. Mutta tehtäisiinkö niinpäin, että menisin heille opettajaksi ja he hoitaisivat laskutuspuolen. Sehän sopi minulle, siirryin Pohjois-Kymen Musiikkiopiston opettajaksi muistaakseni vuonna 2001.

Rymäkällä suoraan Kaustiselle

Rymäkkä-yhtyeen syntyyn vuonna 1997 oli selvä syy. Arttu Kunnasto halusi päästä festivaaleille ilmaiseksi, joten bändihän siinä tarvittiin. Porukka kasattiin tuttavuuksien perusteella. Ossi Perälä, Jari-Jukka Nippala, Simo Helkala, Arttu Kunnasto ja Risto Niinikoski olivat perustajakokoonpano. Kun Risto siirtyi ammattimuusikoksi 2000-luvun alkupuolella, hänen tilalleen rumpaliksi tuli Tuomas Vanhalakka. Kun Tuomas vaihtoi rummut mahdoliiniin ja harmoniin, palikoihin tarttui Otto Alahuhtala.

Simolle kansanmusiikin soittaminen sattui hyvin, hän on ollut siitä kiinnostunut jo 15-vuotiaasta. Äiti aikoinaan päivitteli, että pojan kaikki rahat kuluvat levyihin, kun tämä osteli niitä postimyyntikatalogeista.
- Nyt minulla on mittava levyvalikoima, ihan hyvä juttu, Simo kuittaa tyytyväisenä.

Rymäkkä aloitti suoraan huipulta, Kaustiselta.
- Sen jälkeen keikkoja alkoi tulla. Hulluimpana vuonna oltiin kaksi viikkoa kansanmusiikkikiertueella, ensin Saksassa, sieltä Suomeen kotiin vaihtamaan vaatteet. Sitten Parikkalaan, sieltä Rääkkylän Kihaukseen, sieltä suoraan puoleksitoista viikoksi Kaustiselle ja sieltä Korian Rollin kansanmusiikkitelttaan. Se oli hurja reissu, Simo päivittelee.

Naapurintädin pitää tarkistaa, missä mielessä hurja. Vietettiinkö siellä hurjaa elämää?
- Alkuun vietettiin hurjaa elämääkin, mutta ensimmäisen puolen viikon jälkeen totuus alkaa paljastua: ei jaksa.  Soittaminen on aina kivaa, mutta se muu oheiselämä kiertueella saattaa kiristää hermoja, jos ei henkilökemia toimi. Viikkokin saman työyhteisön kanssa yhdessä bussissa - jos siellä jokin alkuviikolla pännii, niin loppuviikolla se pännii todella paljon, Helkala pyörittelee päätään.

Nyt Rymäkkää kuulee vain levyiltä.
- Ainakin vuosi on pidetty hiljaiseloa, Rymäkän jäsenillä alkaa olla perhettä ja muita arkikiireitä, eikä ole ehditty soittaa. Aikansa kutakin. Suhteet ovat kunnossa, mutta nyt on tämmönen vaihe.

Varhaiskypsä Beatles-fani

Simo Helkala taitaa olla juuri oikealla alalla. Kaiken aikaa hän on muusikon urallaan löytänyt uutta kiinnostavaa tekemistä. Tällä hetkellä opetustyön ohella tärkeä porukka on Headless-bändi, joka soittaa Beatlesien musiikkia. Yhtye sai tuulta purjeisiin viisi vuotta sitten Kuusankosken teatterissa pyörineestä Beatles Storystä. Silloin bändillä oli pahimmillaan kolme keikkaa päivässä.
- Olemme pitäneet soittoa yllä, koska siinä porukassa kemiat eivät ole menneet huonoiksi missään vaiheessa. Aina on mukava soittaa. Nytkin meillä on tiedossa nippu perjantai- ja lauantaikeikkoja Vaakunan aulassa. Ensin Elvis-tribuutti ja sen jälkeen perus-beat-tanssimusaa. Headless on tärkeä osa minun elämää tällä hetkellä, Simo hehkuttaa.

Erityisen hienoa bändissä on tämä:
- Pelkkii kuusaalaisii! Viskarin Mika, Tähtisen Petri ja Hellstenin Jori - vanha Twangersin komppiryhmä. Sillä porukalla ollaan soitettu jo kahdeksan vuotta.

Miten sitten 70-luvulla syntynyt poika on innostunut Beatles-musiikista? Me 60-luvun nuorethan keksittiin Beatlesit!
- Ei se aluksi oikein napannutkaan. Mutta monesti käy niin, että kun alkaa soittaa jotain biisiä, joka aluksi kuulostaa huonolta, se muuttuukin hyväksi. Beatlesien musiikissa on neroutta. Siellä joutuu monta kertaa muistelemaan, että mikä sointu tulikaan seuraavaksi, soinnut sisältävät omanlaisiaan merkityksiä. Ja voi vitsit, miten mahtavia lauluharmonioita. Ajattele, he tekivät koko homman seitsemässä vuodessa, niin lyhyellä aikajänteellä, Simo ihmettelee.

Helkala vaatii itseltään paljon. Hän osaa tietenkin laulaa muttei mielestään tarpeeksi hyvin. Niinpä hän on määrännyt itselleen lauluharjoittelujakson ensi vuoden aluksi. Suivaannuttuaan oman äänen kuuntelusta jollain äänitteellä miekkonen päätti: Nyt mie opettelen laulamaan, ja hankki opetus-dvd:n.

Musiikkiopistossa kokeillaan uutta pääainetta

Simon ideoista on jälleen toteutumassa yksi. Musiikkiopistossa on aloitettu uudenlainen pääainekokeilu.
- Havahduin siihen, että muutamia oppilaita ei niinkään kiinnosta itse kitaransoitto, vaan heille kitara on työkalu säestämiseen. Meillä ei ole ollut mahdollisuutta opiskella tietoista laulu-säestys-taitoa. Nyt nelihenkinen pilottiryhmä opiskelee puolet ajasta laulua, puolet instrumenttia. Linjalla on tarkoitus kouluttaa singer-songwritereitä, lauluntekijöitä, pääaineena, idean isä kertoo.

Helkalan mielestä alku vaikuttaa lupaavalta. Kokeilu jatkuu kevääseen, ja jos näyttää tarpeelliselta, uusi pääaine saattaa tulla ohjelmaan vakituisesti. Simo vakuuttaa varmasti kollegat omalla vilpittömällä innostuksellaan.
- Tällainen opetus on puuttunut, tekstin tekemistä ei ole voinut opiskella musiikkiopistossa, eihän se varsinaisesti mitään musiikinopiskelua ole. Mutta yhdistettynä koko lauluntekemiseen, säveltämiseen  ja esittämiseen...

Luulisi Simoa kuunneltuaan, että tämän enempään ei perheellisellä miehellä olisi aikaakaan. On kuitenkin ollut. Viime vuodet Helkala on opiskellut Helsingissä Metropolia-ammattikorkeakoulussa  ja valmistunut viime vuoden keväällä pop-jazz-kitarapedagogiksi.
- Olen nyt sitten päteväkin, en mikään valeopettaja, Simo virnuilee.

Helkala on kaiken aikaa asunut Kouvolan seudulla, myös opiskellessaan. Puoli vuotta tosin piti asua Vantaalla, kun Helkala oli Warnerin levy-yhtiössä harjoittelussa. Warner Music oli juuri ostanut Fazerin levy-yhtiön. Yhtiöiden levytyssopimukset piti saada samaan järjestelmään.
- Minulla oli niinkin mukava homma, että kävelin vanhan Anneli-nimisen sihteerin luo, joka tiesi sopimuksista kaiken. Avasin ison kassakaapin, otin sieltä sopimuksen ja huomasin, että Toivo Kärki on luvannut tästä levystä Katri Helenalle näin paljon rojaltia, vertasin sitä Warnerin tiedostoon ja Annelin avulla panin sopimukset täsmäämään. Olen käynyt lukemattomien suurten suomalaisten starojen sopimukset läpi. Osa oli oikeasti kirjoitettu tupakkiaskin takakanteen, Simo kertoo.

  
Kouvolan seudulla muusikon on hyvä olla

Simo Helkala viihtyy Kouvolassa.
- Tästä pääsee puolessatoista tunnissa Helsinkiin, täällä on huokeaa asua, täällä pystyy pitämään treenikämppää kotona. Täällä on paljon soittajia, vireää toimintaa eikä kuitenkaan liikaa tapahtumaa jonka kanssa pitäisi kilpailla, Simo luettelee.

Kouvolan kehuminen jatkuu: tällä seudulla muusikko pystyy hyvin yhdistämään oman tekemisen ja porvarillisemman opetustyön. Mutta varsinkin kitaristille Kouvolan seutu on ihan huippuympäristö.
- Tämä on Suomen paras paikka olla kitaristi. Kuusaalla on Suomen  paras putkivahvistinhuoltaja Lassi Ukkonen. Kouvolassa asuu Sinkkosen Mikko, joka tekee Custom-kitaroita - teki minullekin yhden. Jos tarvitsee kitaralle huoltoa, vie vaan Mikolle, ja se tulee takaisin parempana kuin uusi. Ja nyt Änäkäisen Kari tekee kaiutinkaappeja, jotka on Riffi-lehdessä arvosteltu aika hyviksi. Ei kitaristilla voisi asiat paremmin olla kuin Kouvolassa. Tai Kuusaalla on vielä paremmin, Pajamäen kasvatti täsmentää.

Teatterikin on työllistänyt Simoa viime ajat. Hän oli kitaristina mukana Kouvolan teatterin Katri Helenassa ja soitti pianoa Kuusankosken teatterin Luolanäyttämön naisten näytelmässä - johon oli tietenkin tehnyt taustanauhat. Nyt Helkala työstää Voima-teatterin Tähtitaivas-revyyseen taustanauhoja.

Kun Voima-tilaus valmistuu, Simo alkaa tehdä seuraavan Lempo-kansanmusiikkitapahtuman yhteissoittokappaleiden sovituksia - ensi keväänä kouvolalaistapahtuma pidetään Kuusankoskitalolla. Sen jälkeen Simolla on mielessä jotain pitkään mietittyä, siitä sittemmin. Ensi vuoden syksyksikin on suunnitelmissa jälleen jotain ihan uutta, yhteistyössä kaverin kanssa. Pöhinää piisaa.
- Työpäivä on usein 12-tuntinen. Aloitan kotona samaan aikaan kun vaimo ja lapsi lähtevät  tahoilleen, jatkan opetushommilla iltapäivällä. Nykyään on muotia sanoa, että vaikkei koe jotakin stressaavana, se on stressaavaa. Mutta kun se ei ole stressaavaa minulle. Teen tilattuja musiikkijuttujakin kuin itselleni, opettelen siinä samalla tyyliin "nytpä teen tämän viuluosuuden tällä sämplerillä ja koetan hakea uusia soundeja", Simo kuvailee.

Aikaa tuntuu olevan nyt ruhtinaallisesti, kun tutkinto on valmis eikä tarvitse kolmena aamuna viikossa laittautua Helsinkiin. Sitä Helkala teki kuusi vuotta.
- Puoli kahdeksalta lähdin ajamaan että ehdin yhdeksäksi kouluun. Sieltä lähdin ajamaan Kouvolaan niin että ehdin neljäksi opettamaan. Samoihin aikoihin meidän Helmi syntyi, piti muuttaa ja remontoida. Puoli vuotta oli aika hektistä. Nyt kun tahti on rauhoittunut, on hirveä virta päällä, Simo taivastelee väljää aikatauluaan.

Simon nuorempi tytär Helmi on nelivuotias. Vanhempi, 12-vuotias tytär asuu äitinsä kanssa lähellä Simoa ja on isän hyvä kalakaveri. Musiikkia ei tuputeta kummallekaan, mutta isä huomaa, että tytöt ovat perineet musikaalisuuden. Simon luokanopettajavaimokin toimii musiikin parissa, soittaa ja laulaa.
- Hänellä on ensi kesänä keikkaa Tirvan kesäteatterissa. Kun molemmat elävät  musiikkimaailmassa, on helpompi ymmärtää arjen ajankäytön sekavuutta, Simo kertoo ja suuntaa Taideruukkiin pyörittämään näyttelyvieraille jälleen uuden kierroksen kuva-valo-musiikkiteosta.

Suvi Saareks, Kouvolan lahja Kuusaalle

Taideruukissa päivä alkaa yhdeksän aikaan vasta käynnistyä, mutta Suvi Saareks on ollut hommissa jo aamukuudesta. Tyhjä talo suo työrauhan lasikäsityöläiselle, joka vasta opettelee sanomaan ei. Seuraa olisi päiväsaikaan tarjolla, mutta kun työmaalla ollaan, jotain pitää saada aikaiseksikin. Työhuoneiden seinillä olevat lasityöt kertovat, että on saatukin.

Suvi Saareksilla on takanaan syyskuinen yhteisnäyttely toisen taideruukkilaisen, Sini Inkeroisen, kanssa. Se oli jännittävä kohta käsityöläisen elämässä, vaikka Suvilla näyttelykokemusta jo olikin. Hänen töitään oli yhteisnäyttelyssä edellisenä kesänä, ja juuri avatussa Kouvolan Taideseuran näyttelyssä Kuusankoskitalossakin on mukana Suvin Palava halu -lasityö.
- Ihan vereslihalle menin, vaikka työt ehtivät valmiiksi hyvissä ajoin, parhaat tosin viime tingassa. Huonolla mielikuvituksella varustettu ihminen ei pysty maalaamaan muuta kuin itseään, joka työssä on jotain minusta. On iso juttu, kun töitä näytellään muille, mutta oikeastaan oli hauska tietää, että tunnen näinkin, olen siis elossa, Suvi tunnustaa.

Työhuoneen seinällä komeilee lasityössä tulenpunainen, loikkaava kettu. Mikä Varma saalis -taulussa on Suvia?
- Eläimet ovat läheisiä, olen piirtänyt niitä lapsesta asti. Ketun ilo ja leikkisyys huvittaa minua.

Näyttelystä tuli hyvää palautetta. Lopulta kävi selväksi, ettei ole tärkeää luokitella tekijöitä erikseen taiteilijoiksi ja käsityöläisiksi.
- Ihmiset sanoivat, että se oli ymmärrettävää taidetta, tykkäsivät. Joku ei pitänyt tauluista, vain lautasista. Mutta kaikkia palautteita kuuntelin mielelläni, Suvi Saareks kertoo.

Lasi imaisi

Lasi tuli tutuksi Saareksille kansalaisopiston kautta. Hän kävi Marjatta Riuttalan kursseilla muutaman vuoden, ja lasi imaisi harrastajansa.
- Kun ei voi tehdä asioita kuten muut, ryhtyy miettimään. Havahduin siihen, että kierrätyslasia on valtavasti, lavatolkulla. Ja koska halusin värejä, sain tuloksia kierrätyslasilla ja värillisillä lasipölyillä. Tosin pullolaatikoita kantaessa toivon, että olisin valinnut villan, Suvi virnistää.

Ikä opettaa odottamaan ja uskomaan ettei tulosta tule heti.
- Nyt kun olen iso tyttö, tajuan että vuosi on lyhyt aika. Olen touhunnut lasin kanssa aktiivisesti jo viisi kuusi vuotta, ja nyt saan aikaiseksi sellaisia tauluja, jotka miellyttävät minua.

Materiaalin lasitöihinsä Suvi Saareks saa vanhoista ikkunalaseista tai ylijäämäpaloista. Hän leikkaa ne haluamaansa kokoon ja malliin. Lasi asetetaan kuvan päälle, ja sille töpötellään öljyyn sekoitettua lasipölyä.
- Sitten on enää kiinni siitä, mitä pensselistä irtoaa. Väriä pystyy hallitsemaan, mutta pienten yksityiskohtien teko ei ole helppoa. Uusien lasipöllöjenkin silmät ovat kaikki erilaisia, kuten asiakas sanoi "ei saa hulluksi sanoa, mutta herttaisen hauskoja".

Maalatun lasin päälle voi lisätä väriä, kunhan antaa kuivua vuorokauden. Kun kuva on valmis, lasi viedään uuniin keskimäärin 12 tunniksi. Astiat puolestaan sulatetaan ensin tasoon ja väritetään, ja painellaan sitten kipsimuottiin. Sitten työ viedään jälleen uuniin.
- Ikkunalasi on kovinta ja vaatii yli 800 astetta sulaakseen. Uunissa lasi ja pöly sulavat yhtenäiseksi lasiksi, joka kestää vaikka konepesun. Pulloista tulee astioita ja tuikkukippoja ja juustotarjottimia. Ihan liikaahan minulla niitä on, Suvi hymähtää.

Ideat eivät tältä naiselta lopu. Ongelmana on pikemminkin rajaaminen ja valinnan tekeminen.
- Jotkut aiheet saattavat muhia vuosiakin. Luonnosta saa aiheita kaiken aikaa, ihmisetkin kiinnostavat. Oleminen ja eläminen ylipäätään inspiroi minua, ihmisten tarinat... Hoitotyössä kuulen tarinoita kaiken päivää, ja hienoja sanontoja - kaikki se inspiroi kuvien tekoon, Suvi pohtii.

Kierrätyslasia käyttävä tekijä tarvitsee hyvät kumppanit, ja omiaan Suvi kehuu kovasti. Kuusaan Lasi ja Kehys tuottaa ikkunalasia, Mustilan Viini pulloja. Uusiakin materiaalin tuottajia on näköpiirissä - kierrätyslasi ei Suomesta lopu.

Lisää tunteja vuorokauteen!

Jos Suvi Saariks olisi pelkästään lasikäsityöläinen, vuorokauden tunnit saattaisivat riittää taulujen, korujen, astioiden ja liikelahjojen tekoon. Mutta hänen tapauksessaan tunteja tarvitaan pikaisesti puolet lisää.
- Ja mieluiten niin, että kellekään ei kerrota, että minulla on ne 12 ylimääräistä tuntia, tämä kahden lapsen äiti-hoitohenkilö-lasikäsityöläinen toivoo.

Saareksin päätyö on kalevalainen jäsenkorjaus. Hän tekee hoitotyötä kahdeksan tunnin rupeaman ainakin neljänä päivänä viikossa. Korujen ja muiden lasituotteiden jälleenmyyjien - viitisentoista ihmistä - kanssa asioidessa menee oma aikansa, samoin Taideruukin Puodissa työskentely. Markankylässä asuva perhe on tietenkin tärkeä osa Suvin elämää.
- Nyt olen alkanut taipua siihen, että aika ei yksinkertaisesti riitä, jostain pitää luopua. En tiedä vielä varmaan mistä, mutta korujahan olen tehnyt jo kymmenen vuotta. Hoitotyöstä en halua luopua, se on minun juttu. Ja taulujen tekeminen ihastuttaa nyt, kun siinä mikään ei sido, ei tarvitse olla asiallinen, ei järjestelmällinen tai napakka. Voi vain luoda. Näistä kahdesta haluan pitää kiinni.

Hoitoalalle pikku hiljaa

Pitkä, vaalea Suvi hätkähdyttää kertoessaan, että hankki urheiluhierojan koulutuksen parikymmentä vuotta sitten. Miten niin, viisivuotiaanako? Nuori nainen väittää kuitenkin olevansa jo 38-vuotias.
- Kävin Itä-Suomen Liikuntaopistolla opissa, ja hakeuduin samaan aikaan kansanparantaja, jäsenkorjaaja Seppo Kivimaan oppiin Korialle. Olen nimittäin lapsesta asti tiennyt, että hierominen on sitä mitä minä olen, Suvi kuvailee.

Suvi tekikin hoitotyötä pari vuotta kunnes oivalsi jotain.
- Kylmä totuushan on, että kaksikymppinen ei ole ihmisten hoitaja vielä. Jäsenkorjauksessa hoidetaan tuki- ja liikuntaelimiä, ja se perustuu anatomiaan ja fysiologiaan ihan täysin. Mitään yliluonnollista siinä ei ole, yhtään enempää kuin tämän kahvipöydän energioissa. Mutta enhän minä ollut valmis, kun olin itsekin ihan kesken, todellakin raakile, Suvi selvittää.

Kotoa Suvi oli saanut mallin, että pitää olla kunnon tutkinto, ammatti ja palkkatyö. Hän lähti opiskelemaan, tällä kertaa energiatekniikan insinööriksi.
- Olin Kotkan Tekussa. Koti oli pitkään kärryjen päällä, kävin Lappeenrannassakin vuoden mutta palasin Kotkaan.

Suvi kertoo olleensa aina vähän levoton, milloin juostiin poikien perässä, milloin lentopallon. Jo opiskeluaikanaan hän oli kaksi vuotta töissä Sulzerin pumpputehtaalla ja teki firman valimoon lopputyönsä. Yrityksessä hän ehti olla töissä yhteensä lähes kymmenen vuotta.

Tulevan puolisonsa Veli-Matin Suvi tapasi insinöörikoulunsa loppuvaiheessa. Naimisiin menon myötä kouvolalaisesta Suvista leivottiin kuusaalainen. Pariskunnalla on nyt 10- ja 11-vuotiaat tyttö ja poika. Suvi kävi alkuun Karhulassa töissä Sulzerilla mutta sai ostoinsinöörin paikan juuri perustetusta tuulimylly-yrityksestä Kouvolasta.
- Ehdimme olla töissä neljä kuukautta, ja sitten meidät kaikki lomautettiin. Firma ei ikinä lähtenytkään käyntiin. Tuli rahoitusvaikeuksia, Suvi muistelee.

Hoitoala muistuu mieleen

Tässä vaiheessa Suville  tuli mieleen vanha tuttu haave jäsenkorjaajaksi ryhtymisestä - sitten joskus isona, noin kuusikymppisenä. Hän kuitenkin haki takaisin Sulzerille ja saikin kutsun omaan entiseen työhönsä. Työhaastattelijan, jälleen uuden esimiehen, yksi lause sai Suvin pään kääntymään.
- Minun ikäinen mies, joka ei tuntenut minua, kysyi haastattelun päätteeksi, että osaatko sinä niistä moottoreista mitään. Olin viisi vuotta ostanut  pelkästään moottoreita. Siinä työpaikassa oli ainaista tytöttelyä. Jokaiselle uudelle esimiehelle piti näyttää, että hei kyllä minä pärjään, vaikka tein työtä vuosia.

Ratkaiseva lause mietitytti yhden yön. Suvi laski, että lapset ovat lähdössä kouluun, kotona tarvittiin eikä talous kaatuisi. Ei kannattanut pistää päätä vanhaan silmukkaan.
- Ilmoitin seuraavana päivänä, että valitsen perheen ja lapset enkä ota teidän paikkaanne vastaan, Suvi kertoo iloisena.

Saman tien Suvi ilmoittautui kolmivuotiseen jäsenkorjauskouluun, jollainen oli tällä välin perustettu.
- Sitten rupesin opiskelemaan kalevalaista jäsenkorjausta ja sitten minusta tuli iso. 35-vuotiaana olin tarpeeksi vanha tekemään hoitotyötä.

Insinööritausta ei mennyt hukkaan. Yrityksen pyörittämisessä tarvitaan paperin ja lukujen tuottamista, mikä on nyt helppoa.
- Järjestelmällisyydestä on hyötyä aina, jopa käsitöiden tekemisessä. Ettei baskeri ole liian vinossa aina, Suvi miettii.

Lasisaha, hiomakone, pora, polttouuni - eiväthän nekäään kuulu joka naisen työkalupakkiin. Suvi kuitenkin muistuttaa, että Taideruukkiin on kderääntynyt naisia, jotka osaavat ja tekevät.


Parta puuttuu

Alkuun Suvi piti vastaanottoa Kuusaalla Iltatähden tiloissa mutta muutti Voikkaalle katutasoon, kun iäkkäiden asiakkaiden oli vaikea nousta toiseen kerrokseen. Nyt asiakkaita on mukavasti - kahden viikon sisään aikaa ei enää saa.

Kalevalainen jäsenkorjaus on arkisempaa kuin nimi antaa ymmärtää. Se on vanha suomalainen perinnehoito, jonka päämäärä on sama kuin muillakin kehoa käsittelevillä: yritetään saada ihminen terveeksi.
- Puhumme kansanparannuksesta. Kaustisella on kaksi pappaa, jotka ovat jo 50 vuotta opettaneet taitoa - toinen on nyt edesmennyt, toinen vielä opettaa. He ovat hyytävän taitavia opettamaan. Jäsenkorjauksessa hoidetaan koko keho jaloista lähtien. Lähdetään katsomaan kehon tasapainotekijöitä. Siinä käsitellään nikamia ja niveliä mutta pehmeästi, kehon omien liikkeiden mukaan, ei äkkinäisin rusautuksin, Suvi selvittää.

Jäsenkorjaaja pyrkii auttamaan selvittämällä vaivan syyn. Selkärangan vääntyminen saattaa johtua erimittaisista jaloista, lantion seudun kiristyksistä - koko keho vaikuttaa yhteen kohtaan.
- Jokainen ihminen hoidetaan nöyrästi omine ominaisuuksineen. En mainosta itseäni, koska en voi luvata että korjaan kaiken. Yksi hoitokerta kestää tunnin ja kolme varttia - koko keho hoidetaan,  koska olemme kokonaisia. Sitten pidetään vähintään kahden viikon tauko, koska hoidon jälkeen keho lähtee hoitamaan itseään. Joskus auttaa yksi kerta, mutta jos kolmella kerralla en saa mitään aikaiseksi, mietin kelle itseäni paremmalle lähettäisin asiakkaani. Kymenlaaksosta löytyy heitä, opettajianikin, Suvi kertoo.

Asiakasmäärä kertoo nyt 2,5 vuoden yrittämisen jälkeen, että ihmiset ovat saaneet apua ja sana on kiirinyt. Suvilla on työhön nöyrä asenne.
- Jokainen ihminen joka tulee hoitooni, on minulle uusi opettaja. He opettavat minua työssäni, ja kun moni on elänyt minua pitempään, heiltä opitaan valtavasti muutakin elämästä.

Yllättävän harva empii tulla kalevalaiseen jäsenkorjaukseen, jolla on tämä hiukan mystinen nimi. Ehkä sana Suvista on kiirinyt: hoitoa antaa reipas nuori nainen eikä joku shamaani.
- Minulta puuttuu parta, Suvi hihittää.

Mutta kyllä Suvi Kalevalaan luottaa, siihenhän on kirjoitettu suomalaisten henkinen perintö.
- Mieti Lemminkäisen äitiä, joka raapi poikansa rippeet Tuonelan joesta, korjasi hänet fyysisesti, sitten henkisesti vähän loitsimalla, ja vielä kasvilääkinnällä. Kalevalasta löytyvät kyllä henkiset perinteemme, tosin hiukan taianomaiseen muotoon kirjoitettuna.

Nykyinen kuusaalainen kasvoi Kouvolassa

Tornionmäen ala-aste, Urheilupuiston yläaste ja Kouvolan Lyseon lukio tekivät oman osuutensa Suvin kasvattamisessa. Saareks kuitenkin muistaa päällimmäisenä pelaamisensa.
- Juoksin lapsesta asti pallon perässä. Kaksikymppiseksi asti pelasin kaikkia pallopelejä. Tornionmäen ala-asteelta meitä lähti viisi kymmenvuotiasta kokeilemaan ringetteä. Pelasin sitä kymmenen vuotta, lopulta olimme mestaruussarjassa, Suvi kertoo.

Ringettenpeluu loppui parikymppisenä, mutta lentopallo jäi vielä.  KoLe, Korian Ponsi, Joensuun Prihat, Lappeenrannassa, Kotkassa - joukkueet vaihtuivat mutta into säilyi.
- Vähän vietätti silloin. Mutta lentopallo oli minun lajini, Suvi määrittelee.

Lentopalloakin Suvi pelasi SM-sarjassa, kun joukkue nousi korkeimmalle sarjatasolle pari kertaa. Seuralla ei kuitenkaan ollut varaa pitää SM-sarjapaikkaa.
- Sitten leivoin itsestäni vammaisurheilijan. Vaikka polvi oli kipeä, se turrutettiin, että pääsin kentälle. Joskus 23-vuotiaana lentopalloharjoitusten jälkeen polvi oli kuin potkupallo. Nykyisinhän tiedän paremmin, pistän sujuvasti kukkahatun päähän ja paasaan muille, että niin ei saa tehdä. Mutta silloin olin sietämättömän kilpailuhenkinen, Suvi tunnustaa.

Kun lentopallo oli vammojen takia lopetettava, Suvi pelasi istumalentopalloa muutaman vuoden. Muutaman Suomen mestaruuden ja muunväristen mitalien lisäksi kaapista löytyy euroopanmestaruuspronssin mitali maajoukkueajalta.

Kun Suvi lopetti peliuransa, hän kävi ortopedin pakeilla kysymässä, voisiko kipeille lonkille ja polville tehdä jotain.
- Lääkäri oli ihan liekeissä kun näki magneettikuvat. "Tämä on ihan mahtavaa, kolmikymppisellä on kuusikymppisen polvet! Melkein tekonivelpolvi!" Minä itkeä tihrusin ja lääkäri veti sadetanssin iloissaan, Suvi päivittelee.

Suvi sai kuitenkin avun kollegaltaan, jäsenkorjaajalta. Polvilla ei hypitä kolmiloikkaa, mutta golfia pystyy pelaamaan. Suvi sanoo hyötyneensä kokemastaan.
- Hoitajan pitää sairastaa itse, että voi ymmärtää potilasta.

Rajaamisen aika

Polku Taideruukkiin ja hoitoalan yritykseen on mutkitellut. Nyt Suvi Saareks arvioi asettuneensa.
- Jäsenkorjauksessa rauhoitun - muuten kyllä vielä lepatan. Mutta hoitaessa minua ei tönäise mikään.

Oikeanlainen kumppanihan tuommoisessa menossa tarvitaan.
- Olen löytänyt rinnalle miehen, joka kestää vähän kovemman tulen. Hän on minun kuusaalainen peruskallioni. Veli-Matti on töissä yhtiöllä, tekee Niemessä värähtelymittauksia ja ennakoivaa kulunvalvontaa. Lasten kanssa haluamme viettää aikaa nyt, kun he vielä viihtyvät meidän seurassa. Poika on talenttitason golfaaja, tyttärellä on näköjään lahjoja pianonsoittoon, teatteriin ja maalaamiseen. Heistä olen järisyttävän ylpeä, Suvi sanoo.

Lasten myötä Suvi on päässyt myös eroon siitä, että olisi pakko voittaa. Hänen kuvaamansa  "lepattaminen" ei näy kahdessa työhuoneessa Taideruukissa. Tilat on kalustettu kauniilla vanhoilla huonekaluilla, esineillä on omat paikkansa, pullorivit ja väripurkit ovat ojennuksessa. Värikkyys kuitenkin loistaa Suvin omasta olemuksesta ja lasitöistä.

Nyt pitää miettiä kuviot selviksi. Hoitotyön aloittamisesta on runsaat pari vuotta, ja muiden ennustukset ovat käyneet toteen: vie kaksi vuotta ennen kuin sillä alkaa elää. Pelkästään lasikäsityöläisenäkin voisi tulla toimeen, jos olisi aikaa markkinointiinkin.
- Tällä hetkellä lasityöt ovat harrastus, joka rahoittaa itse itsensä.

Kysymys Taideruukissa työskentelystä saa Suvin naurahtamaan.
- Tämä on äärimmäisen ruokkiva ympäristö, täällä saa hyviä kontakteja. Samanhenkisistä ihmisistä on saanut hyviä ystäviä, mikä ei ole ihan tavallista aikuisiällä. Se oma rauha, joka oli minulla autotallissa työskennellessä, puuttuu täältä kyllä. Täällä olen opetellut sanomaan ääneen, jos haluan keskittyä työntekoon. Kaiken aikaa sosiaalisena olo ei lyö leiville. Tämä on ihan oikeaa työntekoa, jos et tee, et tuota.

Suvi Saareks katselee työhuonettaan ja kertoo, miten vaikeaa on sanoa ei. Katse osuu kahteen lasitauluun. Ylempi kuva esittää James Deania. Sen alla on vähän sadunomainen olento hassussa hatussaan.
- Se on omakuva, tuo tuossa James Deanin alla. Sinnehän kaikki naisen haluaisivat, Suvi heläyttää naurun.

Ville Majuri: Verla pysyy nyt kuivana

Maailmanperintökohde, tehdasmuseo, vanhoja toinen toistaan viehättävämpiä rakennuksia ja koneita, ympärillä Verlan tehdaskylän idylli. Odottaisi, että puhe kääntyy heti ihmiskunnan ainutlaatuisen kulttuuri- ja luonnonperinnön säilyttämiseen tai puolipilarimaisiin ulkonemiin ja kirkkomaisiin päätykoristeisiin. Mutta kun museonjohtaja Ville Majuri ryhtyy esittelemään paikkoja, hän ohjaa silmät loistaen veden äärelle katsomaan tehdasmuseon suurinta hanketta ikinä: uutta suojapatoa, joka pitää tehtaan kuivana.

Museonjohtaja Ville Majuri ja suojapato.

Verlan pahvitehdas rajoittui alusta asti koskeen, josta se otti tarvitsemansa voiman. Vesi ryöppysi vuosikymmenet pitkin tiiliseinän kuvetta - ja tunki säännöllisin välein sisällekin. Vesi ei estänyt tuotantoa, joten asialle ei tehty tehdasaikana mitään. Mutta maailmanperintökohteen kaudella veteen nojaaminen on alkanut huolestuttaa.
- Vuonna 2007 aloimme miettiä asiaan ratkaisua, että tehdas säilyisi. Ilmankosteus oli lähellä sataa, talvella oltiin pakkasen puolella, metalliesineet kärsivät korroosiosta, laastipinnat rapautuivat. Päädyttiin siihen, että ainoa konsti oli rakentaa pato, Ville Majuri taustoittaa.

Kanavan rantaan pääsee nyt uutta reittiä.
- Tässä näkyy vielä vanhaa 170 senttiä leveää luonnonkivistä ladottua graniittimuuria. Sehän vuoti kuin seula. Tulva-aikana tehtaan seinää vasten kerääntyi mudan ja veden sekainen lieju - likaraja näkyy seinässä edelleen. Vesi suihkusi kaikista saumoista sisään, ja korjauspajan lattialla oli vettä kahlattavaksi asti, Majuri kuvailee.

Vielä vuoden kuivattelun jälkeen korjauspajan seinät reagoivat työntämällä sisuksistaan  jauhomaista suolaa.
- Suola on merkki kuivumisesta. Se pitää säännöllisin väliajoin harjata ja viedä kauas rakennuksista, ettei se imeydy takaisin rakenteisiin.

Korjauspaja alkaa olla kuiva.

Kierretään museo ulkoa

Tehtaan luoteiskantille on juuri valmistunut pyöreistä kivistä ladottu luiska. Kouvolalainen Janne Toivokoski on tehnyt siistiä jälkeä vierun kattamisessa. Se johtaa paikkaan, josta työläiset aikoinaan menivät sisälle - nyt oviaukko on muurattu umpeen. Patosilta kohoaa luiskan yläpuolelle, ja sille laskeudutaan hauskoja puuportaita. Leveässä portaikossa on paikat istuksia vaikka evästä syöden ja reunassa pikkuraput, joita pitkin pääsee tutustumaan rakennelmiin.

Haminalainen Noon arkkitehdit on istuttanut padon ja kävelysillan betoni- ja teräsrakenteet vanhaan tiilimiljööseen tyylikkäästi.
- Heidän ideansa oli tehdä rakennelmat niin, että ihmiset pääsevät kiertämään tehtaan ulkona, padon ja tehtaan välistä. Idea otettiin Museovirastossakin innokkaasti vastaan, Ville Majuri kertoo.

Veden ja tehtaan välissä on lähes 90 metrin mittainen pitkittäispato, joka on toisesta päästään 10 metrin korkuinen. Padon ja tehtaan välissä pääsee kävelemään ja vaikkapa kurkkimaan vedenalaista elämää pyöreistä patoseinän ikkunoista.
- Joskus ikkunaan ilmestyy kala, välillä siellä näkyy kalaparvikin. Kun kanava tyhjennetään seuraavan kerran, pinnoitamme ikkunat niin, ettei niihin kerry levää näkymää sumentamaan, Ville lupaa.

Pato suojaa seinät vedeltä ja hoitaa tulvat tehtaasta poispäin. Kanavan pohja tasattiin sileäksi, jotta vesi virtaa sutjakkaasti vesivoimalaitokselle. Rakennustyöt ovat olleet sen verran massiiviset, että on vaikea uskoa niiden alkaneen vasta vuosi sitten. Nyt kaikki on jo ihan valmistumaisillaan.

Astumme tehdassaliin, ja Ville Majuri haistelee sisäilmaa. Päästään jälleen ihastelemaan suojapadon vaikutusta.
- Nyt on lokakuu, ja tehtaan sisällä on lämpimämpää ja ilma on kuivempaa kuin ulkona. Ennen uutta patoa tilanne oli päinvastainen. Ollaan syksyssä, ja nyt kosteusmittari näyttää 80 prosenttia. Ennen se oli lähellä sataa, Majuri toteaa tyytyväisenä seiniä tunnustellen.

Kävelysillan ikkunasta voi kurkistaa vedenpinnan alle.

Museovirastollekin suurhanke

Museonjohtaja Majuri on tyytyväinen remonttiin. Sen takana on pitkä prosessi, jossa neuvotteluja käytiin UPM:n, KSS Energian ja Museoviraston kesken. Piti päättää, mitä voi tehdä ja kuka maksaa. Päämaksumieheksi tuli tietysti tehdasmuseon omistaja UPM, mutta julkista rahoitustakin tuli yllättävän hyvin.
- Suomessa Museovirasto ei ole tätä ennen antanut yhdelle yksittäiselle hankkeelle näin suurta avustusta. Saimme tähän 140 000 euroa. Lisäksi saimme jo suunnitteluprosessiin valtiolta tukea, Viklle Majuri tilittää.

Museonjohtaja hehkuttaa isoa projektia ikuisen pikkupojan äänenpainoin.
- Padon pohja ulottuu tuolla alhaalla vielä pari metriä vedenpinnan alle. Ajattele, tähän meni 550 kuutiota betonia, 55 tonnia terästä - kyllä tämä iso on. Meillähän oli tarkoitus piikata vuoden 1964 jälkeen umpeen valettua seinää sen verran, että turbiiniholvien hienoja rakenteita olisi saatu näkyviin. Yritettiinkin, mutta Kymin miehet ovat aikoinaan tehneet rakennelmat ikuisiksi, niiden piikkaamisessa olisi ollut liian iso työ. Eikä turbiiniholveja voisi kuitenkaan avata kokonaan esiin. Mutta niistä on piirustukset, jotka voidaan panna näytille, Majuri selvittää.

Padolta maisema näkyy nyt uudesta kulmasta.

Tehtaan kanavan puoleinen alue tulee pian aktiivisemmaksi osaksi museoalueen esittelyä, kun suojapato mahdollistaa tehtaan kiertämisen. Kanavan varrelta voi nähdä Verlankosken korkeuseroineen, joka oli aikoinaan edellytys koko paikan syntymiselle. Näkymää kosken yli rikastuttavat säilyneet työväen ja virkailijoiden asunnot.

Patruunan pytingin uusi väri onkin vanha

Pahvitehtaan ja kuivaamon julkisivut näyttävät siisteiltä - niiden parin talven mittainen ikkunaremontti on tehty. Yleisö huomaa kuitenkin tullessaan ensimmäiseksi patruunan pytingin uuden ulkoasun. Pytinkiin on tehty uusi vesikatto ja sammutusjärjestelmä. Julkisivu maalattiin vuosina 2012-13, ja sitä ennen tutkittiin tarkkaan aikaisemmat väripinnat. Arto ja Pirjo Rihkola maalasivat sitten talon kaksin.
- Väristä tulee nykyään lähinnä myönteistä kommenttia, mutta alussa se oli joillekin shokki. Talohan oli niin pitkään kellertävä, että kenelläkään kävijällä ei ollut edes perimätietoa tästä värityksestä. Mutta valinnan takana on hyvät perustelut. Nykyinen väri ei ole aivan ensimmäinen, mutta kun laajennusosa rakennettiin 1898, talo maalattiin näillä väreillä. Vuosisadanvaihde, patruunoiden aika, oli Verlan kukoistuksen aikaa, museonjohtaja Majuri kertoo.

Talo itse kertoi värityksestään tutkijoille. Sen pinnasta ei ole koskaan poistettu maalia, vaan uusi maali on maalattu vanhan päälle. Paikoin seinissä on kymmenen kerrosta maalia.
- Larissa Mäenpää Kymenlaakson ammattikorkeakoulusta tutki värit lopputyönään. Myös sisätiloista on tehty erinomainen dokumentointi. Meillä on tosi hyvää materiaalia käytössä, kun sisätilojen kunnostus tulee ajankohtaiseksi, Majuri iloitsee.

Patruunan pytinki tulee aikanaan myös yleisön nähtäväksi ja käyttöön, mutta Ville Majuri on toistaiseksi salaperäinen suunnitelmista.


Paikat talvikuntoon

Tänä syksynä Verlan tehdasmuseo oli auki syyskuun loppuun asti, ja samaa jatketaan tulevinakin syksyinä.
- Ulkomaalaisten lomat ajoittuvat loppukesään, ja kun me nyt itse olemme täällä, niin pidetään museon ja kahvilan ovet auki. Kyllä ryhmiä on ollut loppuun asti, museonjohtaja kertoo uudesta aukioloajasta.

Kesän 2014 kävijämäärä osoittaa, että Verlan suosio kasvaa. Opastetuille kierroksille osallistui noin 14 000 ihmistä - tuhat enemmän kuin vuotta aiemmin. Sen lisäksi suuri joukko väkeä tuli kävelemään puistoon, katselemaan maisemia, kahvittelemaan makasiiniin ja ostelemaan tuliaisia puodeista. 
Tänäkin vuonna tuotteita saattoi ostella kahvilasta, Viiniverlasta, 4H-kerholta, Jaalan käsityöläisiltä ja uudelta yrittäjältä, Torkeldesignilta ja keramiikkapaja Pikku Kiposta.

- Olemme kävijämäärään tyytyväisiä, mutta kyllähän Verlaan enemmänkin mahtuisi - on joskus ollutkin. Kävijämäärä osoittaa vaikuttavuutta, mutta toisaalta maailmanperintökohteelle lukemat eivät ole samalla tavalla olemassaolon oikeutus kuin jollekin muulle museolle. Olemme arvokas kohde, vaikka täällä ei kävisi yhtään vierasta, Majuri naurahtaa.

Päiväkävijöiden lisäksi väkeä tulee tapahtumiin ja lomamökkeihin vapaa-ajan viettoon. Kausi on alkanut pidentyä - nytkin syysloman aikana useissa mökeissä on asukkaat. Vilkkaalle tapahtumarintamalle tuli tänä vuonna uusi tulokas, Verlan Elävän kuvan päivä, jolle on kaavailtu jatkoakin. Järjestäjät puhuivat kesäkuussa Verlasta jo Suomen filmikylänä.

Lomamökit ovat mm. entisiä tehtaan työntekijöiden koteja. Ne omistaa UPM, joka pitää ne kunnossa. Mökkien vuokraus on ulkoistettu.
- Kiva, että mökeillä on käyttöä. Nekin ovat suojelukohteita melkein kaikki.

Nyt lokakuussa puistossa työskentelee kolmen naisen puutarhuri-kiinteistönhoitajaporukka. Pihat pannaan kuntoon talveksi. Patruunan pytingin puutarha on vielä syksyisessä loistossaan - kesällähän sen kukkapenkeissä näkee mummonpihoista tuttuja lajeja. Makasiinikahvilassakin on jotain tekeillä - ikkuna-aukoissa on muovit.
- Siinä kunnostetaan ikkunoita, kahvila toimii siinä entiseen tapaan jälleen keväällä. Muutamasta muustakin rakennuksesta on otettu ikkunat, ja ne pannaan talven aikana kuntoon, Ville Majuri kertoo.

Kipinä kartanonpihalta

Ville Majuri on toinen Verlan kahdesta vakituisesta työntekijästä. Museonjohtajan lisäksi sillan kupeessa pitkässä punaisessa pytingissä työskentelee museum specialist Jaana Rannanpää. Hänet vakinaistettiin viime kesänä. Työnjako menee niin, että Ville hoitaa kaiken johtamiseen, suhteisiin ja rakennusten korjauksiin liittyvän, Jaana vastaa museoamanuenssina museotyöstä perinteisessä mielessä.
- Työn tekemisen kannalta on hyvä, että työtilamme ovat nykyään täällä. Ollaan aina paikalla, kun tarvitaan, Ville Majuri kertoo viitaten aiempaan tilanteeseen, jolloin osa työstä tehtiin Kymin ammattikoululta käsin.

Kierrellessämme tehdassaleissa Majuri kertoilee koneista ja sähköntuotannosta asiantuntevasti. Onko miehellä insinöörin koulutus? Arvaus on väärä: tietoa tekniikasta vain on karttunut työn myötä.
- Aina kun kunnostetaan tai korjataan, selvitetään ensin historia. On hirveän mielenkiintoista tutkia kohteen aikaisemmat vaiheet. Siinä selviää tehtaan tuotantoon liittyviä juttuja, ja muutkin asiat järjestyvät sitten loogiseksi jatkumoksi. Mehän olemme hyvin epätyypillinen museo monessakin mielessä. Emme kerää esineitä vaan keskitymme kokoelmamme säilyttämiseen - siihenhän kuuluvat rakennuksemmekin.

Tehdasmuseo haluaa myös kerätä tietoa Verlaan liittyvistä asioista - kunhan siihen vain liikenee aikaa.
- Jaana Rannanpää haastattelee ihmisiä, jotka muistavat itse Verlan vaiheita. Pidämme silmät ja korvat auki, kun kuullaan jotain alueeseen liittyvää. Tosi mielellämme otamme vastaan tietoa ja tarinoita. Oppaat voivat esim. käyttää niitä kierroksilla, tarinat ovat meille tosi tärkeitä, museonjohtaja muistuttaa.

Ville Majuri tutustui restaurointiin jo lapsena. Hänen varhaisimmat muistonsa ovat leikeistä Mäntsälän Alikartanon pihalta, missä isällä oli työmaa. Isä nimittäin on ollut restauroinnin ammattilaisena.
- Isän perässä olen kulkenut lukemattomat kirkkotyömaat. Restaurointi ei kyllä ole ollut ensisijainen urahaaveeni, mutta ajauduin alalle, koska tähän oli tuntumaa ja tietoakin siitä, Ville tuumii.

- Vietin lapsuuteni Lohjalla, jossa Pohjois-Satakunnasta kotoisin olevat vanhempani silloin sattuivat asumaan. Kouvolaan tulin opiskelemaan rakennusrestaurointia ammattikorkeakoulussa 90-luvun loppupuolella. Sitä ennen olin töissä Suomenlinnassa. Opiskelujen loppuvaiheessa tulin tekemään harjoittelutöitä Verlaan, ja sillä tiellä ollaan. Vuoden 2002 kesästä olen ollut yhtäjaksoisesti UPM:llä töissä.

Sitten onkin aika palata toimistorakennukseen. Satunnaisen matkailijan silmin talo on pieni paratiisi. Upeat Kymin vanhan pääkonttorin pääkonttorin huonekalut odottelevat sen suojissa patruunan pytingin valmistumista, ikkunasta näkyy virtaava vesi, vanhat seinät antavat perspektiiviä nykypäivään. En edes ajattele kysyä, miten museon kaksi työntekijää saavat aikansa kulumaan, kun sesonki on ohi, mutta Ville Majuri sanoo sen itse.

- Moni ihmettelee, mitä me täällä talvella teemme. Mutta nytkin Jaanan kanssa mietimme, milloin meillä olisi aikaa edes suunnitella uusia sisältöjä. Pitäisi miettiä yleisölle reittejä, kerrottavaa, näytettävää.


Syksystä kevääseen kunnostetaan rakennuksia, suunnitellaan tulevia hankkeita ja hoidetaan kirjallisia töitä kuten avustushakemuksia ja maailmanperintökohteelta edellytettäviä raportteja ja suunnitelmia.

- Kävijämääräämme ja vaikkapa hoidettavien rakennuskohteiden määrään suhteutettuna henkilökuntamme on todella pieni, museonjohtaja miettii.

Kun työpäivä kääntyy iltaan, Ville Majuri hyppää autoonsa ja ajaa 8-lapsisen perheensä luo Voikkaalle. Siellä "nuoruuden kirkasotsaisuuden hetkenä hankittu talorykelmä" pitää huolen siitä, ettei rakennusperinnön kanssa puuhailu lopu illallakaan.

Puunjalostus alkoi Verlassa Pohjois-Kymenlaaksossa Valkealan ja Jaalan rajalla 1870-luvulla. Paikan historian näet parhaiten täältä:
http://www.verla.fi/

Lottana Rukajärven suunnalla - Eila Piirikkälä rintamalla 1942-44

Eila Piirikkälä oli 18-vuotias mäyrämäkeläistyttö, kun talvisota alkoi. Hän oli liittynyt pikkulottiin vuosia aikaisemmin tyttökaverinsa houkuttelemana. Eilan isä Otto Piirikkälä oli antanut luvan sanoen: "Mutta sitten ei vaihdella puolia vaan pysytään siellä,  minkä on valinnut." Tytär käsitti vasta vuosia myöhemmin, mitä isä oli tarkoittanut. Otto Piirikkälä oli työväenliikkeen mies ja entinen punakaartilainen. Hän ymmärsi lotta-aatteen oikeiston toiminnaksi mutta antoi tyttärelle luvan tehdä omat valintansa. Eila ei tyttösenä tiennyt aatepohjista mitään kummaltakaan puolelta.

Ulvin pihalla, Eila vasemmalla.

Talvisodassa lottatytöille löytyi tehtäviä. Eila kirjoitti myöhemmin:
"Talvisota alkoi 30.11.1939.
23. päivä joulukuuta sain komennuksen ilmavalvontatehtäviin Ruotsulaan. Ilmavalvontatorni oli lähellä Korian siltaa, jota pommitettiin usein, koska sen murtuminen olisi katkaissut rautatie- ja maantieyhteydet ja hankaloittanut tavara- y.m. kuljetuksia Itä-Suomeen."


"Lotat oli majoitettu Ulvin taloon ja heistä muistan Eila Helénin, Anna-Liisa Sandströmin, Vieno Taen, Eeva-Kaarina Volasen, Signe Väätäisen, Aili Nevalan, Annikki Elorannan, Edit Bergmanin. 'Isäntänä' oli Matti Peltola. Jouluyönä 24.-25.12.39 olin yksin vartiossa tornissa klo 24.00-1.00. Olin 18 v:n 10 kk:n ikäinen silloin."

 





Jatkosotaan itäisimpään vartioasemaan
  
Jatkosodan syksyllä -42 Eila lähetettiin rintamalle. Hänen määränpäänsä oli Rukajärvi, jonka suomalaiset olivat vallanneet edellisenä syksynä. Rintamilta raportoivat tk-miehet kutsuivat Rukajärveä nimellä "Euroopan itäisin vartiopaikka". Eila viipyi rintamalla vuoden 1944 heinäkuuhun ja toimi Turinatupa-nimisen kanttiinin emäntänä. Koko ajan hän piti mukanaan vieraskirjaa, johon tivasi kanttiineissa käyviltä sotilailta ja lotilta tervehdyksiä. Vieraskirjat taisivat olla siihen aikaan tavallinen näky kodeissakin.
 

Ilmavalvonnasta korpilotaksi

Eila Piirikkälä, myöhemmin Nieminen, on äitini. Vuosia ennen kuolemaansa hän antoi vieraskirjansa minulle - toivoi varmaan että lukisin ja kyselisin lisää. Eipä riittänyt aika eikä varsinkaan ymmärrys. Nyt kaduttaa. Kirja on tallella ja hyvässä kunnossa, mutta se herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Eikä enää ole äitiä, jolta kysyisi. Tietysti äiti kertoili meille tyttärilleen lotta-ajoistaan muutenkin, mutta eiväthän asiat silloin tarttuneet tarkasti muistiin.

Eila Piirikkälän vieraskirjaa voit katsella täältä:
http://minkuusas.blogspot.fi/2014/10/lotan-vieraskirja-merkintoja-rukajarven.html




"Vaikka näytämmekin leikkivän, isänmaan hyväksi sen teemme."

Lottaporukan merkintä leikkimisestä vastaa vieraskirjaa lukevan mielessä pyörivään ihmettelyyn. Kauniilla käsialalla kirjoitetut iloiset ja tunnelmalliset viestit ja hauskat piirustukset saavat kuvittelemaan, että kysymyksessä on enemmänkin ratkiriemukas nuorisoleiri kuin sotatoimialue, joskin asemasodan aikana. Mutta silloinkin vihollinen oli lähellä, ja taistelutilanteissa haavoittui ja kuoli sotilaita puolin ja toisin. Kaiken sen täytyi leimata arkea Rukajärven kanttiineissakin.

Herttaisille naapureille monet kiitokset kaikesta. Erittäin hauskasta seurasta ynnä korvikkeesta.  Tervetuloa Huminaan.
Lotta Anni Tekkala

15/V -43. Kaunein kiitokseni tästä viime illasta minkä olin täällä O:järvellä. Kivaa oli aina olla Teidän hyvää suovalla kanttinillanne  ja hauskoissa "viihdytys"-illoissa
Reino Malinen

14.10.43
Kävin täällä korven kätkössä katsomassa lottasisaria ja mikä yllätys, kun aivan loistohuoneustossa sain nauttia iloisten emäntien vieraanvaraisuudesta ja jossa ensikäynnillä tuntee olevansa aivan kuin kotona. Iloinen mieliala vallitkoon edelleen talossa.
   Suoma Peltonen

Sodasta ei vieraskirjan sivuilla juuri puhuta. Muutama intomielinen viesti muistuttaa sentään, millä asialla ollaan.

Nyt kun jätän nämä Itä-Karjalan korvet, tuntuu aivan kuin menettäisin paljon jotakin minulle jo rakkaaksi  käynyttäkin, mutta huomaan että lukemattomat kauniit muistot sittenkin seuraavat minua. Kukaan ei voi niitä minulta ryöstää!
   Kumpa kerran saisimme palata vielä "omiemme luo!" -. Kiitos Eila reilusta toveruudestasi täällä sotapolulla!
   Anna Nurmi
Nokia (Merikarvia.)

20.1.43
Täys´ onni on sen joka maataan saa, ees palvella hivenen verran!
Viipurissa kurssilla.
Lotta Kaarina Partanen
KpK. 5. 1628.


Kuin lintu, Sinäkin, viivähdit vain hetkisen pesässäsi ja taas pyrähdit lentoon. Tänä lyhyenä aikana olen kuitenkin oppinut Sinua tuntemaan ja nähnyt Sinussa oikean lotan, jolla ihanteet ovat korkealla. Isänmaa on iloitseva kerran sellaisista tyttäristään! - -  Toivon Sinulle kaikkea hyvää ja kiitän sydämestäni kaikesta täällä olosi aikana. Sanotaan: Näkemiin!
   Kurssikeskus 26.6.44.
   Selma Kivimäki
   Huittinen, Lauttakylä. 

Kiitokset korvikkeesta ja hauskasta seurasta jatkuvat sivulta toiselle, tapahtuipa sotatoimissa mitä vain. Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella alkoi 9.6.1944. Mahtaako seuraavissa merkinnöissä olla viittaus siihen, että vihollinen on yllättänyt voimallaan eikä lopputulosta voi kuin arvailla?

Eila Piirikkälä vasemmalla, seurassaan tuntematon lottatoveri.

12.6.44. Tavata ja erota on elämän käsky, eikös vaan, mutta huolimatta kaikesta "perääntymisestäkin" toivon, että tapaamme monta kertaa. Kaikilla on kiire, onhan Suur-Suomi vielä aamunkoitossaan tai paremminkin pilvessä tällä kertaa, vaan vielä on nouseva aurinko paistamaan täydellä terällään.
   Vahvassa uskossa sanon näkemiin!
   Karin Nieminen
   Käpylä. Metsolantie 11
   puh. 792073.


Eronhetki on edessä. Suuri tuntemattomuus on edessämme - Emme silti sure, vaan iloisin mielin täytämme velvollisuutemme.
   Toivotan reippaalle ja aina hymyilevälle "Kaisallemme" onnea ja menestystä.
   Kiitän siitä suuriarvoisesta työstänne yksikkömme hyväksi.
   Tiiksjärvellä 25.6.-44
   Kapt. T. Valomaa

Näyttää siltä, että sodasta haluavat puhua vain lotat, jos hekään. Kun lukee Antti Tuurin kirjoja Rukajärven tiellä ja Rukajärven aika, alkaa ymmärtää. Niissä sotilaat kertovat omia kokemuksiaan taisteluista, väsymyksestä, nälästä, kylmyydestä, pelosta, kaiken epävarmuudesta. Pääsy kodikkaaseen, naisten emännöimään kanttiiniin korvikkeen ja räiskäleiden äärelle on pakopaikka  kurjuudesta - ei sitä näinä lepohetkinä varmasti halunnut muistaa. Vain yhden sotilaan tervehdys viittaa sotimiseen:

Kiitos vieraanvaraisuudesta ja runsaasti onnea Itä-Karjalan retkelle. Viekää raja kauas, sinne missä on Suur-Suomen raja.
24.1.43
Ltn. Berggren
2/6715

Helena Pilkkeen kirja Julkaiseminen kielletty - rintamakirjeenvaihtajat ja päämajan sensuuri 1941-1944 valottaa asiaa lisää. Armeija lähetti rintamille omia kirjeenvaihtajiaan, mutta suuri osa heidän kirjoituksistaan sensuroitiin ja hyllytettiin. Oli - ainakin päämajan mielestä - vaarallista kirjoittaa sotatoimista ja joukoista, mainita paikkojen ja henkilöiden nimiä, kertoa ylipäätään mitään, mitä vihollinen voisi käyttää hyväkseen. Sotilaisiin tämä ajattelu iskostui varmasti helpommin kuin muissa kuin sotimisen tehtävissä askaroiviin lottiin. Eilan vieraskirjasta on leikattu irti muutama sivu - mahtoiko niissä olla jonkun tarkkasilmäisen mielestä arkaluontoista sota-aineistoa, jos kirja joutuisi vääriin käsiin? Vai oliko sivuilla liian rohkeita kommentteja nuorille, hehkeille neitosille?

Leppoisaa leirielämää?

Asemasodan aikana sotilaat rakensivat Rukajärven korpeen kunnon hirsitalot kanttiiniksi ja lottien asunnoiksi. He valmistivat puhdetöinä huonekaluja ja ehtivät värkätä tytöille myös tuohesta lahjoja. Eilakin toi rintamalta mukanaan tuohisen käsilaukun ja virsut ja tulitikuista askarrellun pienen rasian. Miten hän on saanut kuljetettua syvältä Neuvostoliiton metsistä kotiin myös poikien veistämän kapioarkun, ihmetyttää. Mutta kyllähän siihen aikaan tavaraa - sotaisampaakin - kulki autoilla, hevospeleillä ja junilla.

Yllä on lotille rakennettu talo Ontajärvellä Mukkikujalla vuonna 1943. Sotilaiden käsissä syntyivät myös kalusteet asuintaloihin ja kanttiineihin. Alla Eilan ja hänen lottakaverinsa Maija-Kyllikki Saarikosken "olohuone" Ontajärvellä Mukkikujan varrella.

Mutta mistä lotat loihtivat korvessa kaiken tarjoilun, jota vieraat vuolaasti kehuvat?


27.8.43
Muistorikas hetki munkkien ja korvikkeen sekä voileipien ääressä ihastuttavassa pesässä. Kiitos, herttaiset lottasiskot.
 Mirjam Karakorpi
 Jyväskylä, Yrjönkatu 48, puh 2616

Ajattelen, kuvittelen - niinkuin kaikki muutkin, nimittäin että korvike + kerma + muut tykötarpeet olivat erinomaisia, laulu vain olisi saanut olla kuuluvampi.
Käskystä (eikun pyynnöstä kuulema)
psta: Luutn. Karvinen
7.4.43
Muut: Kapt. T. Tuominen
Luutn. V. Meriläinen

1.5.43 Ensimmäistä kertaa vierailulla ja korvike pikkuleipineen ja kekseineen olikin eri makeaa. Ikävä vain - huomioonottaen päivän - että niin vietävästi nukutti!'
V. Nurminen

4.6.43
Marskin juhlia on vietetty. Kiitos vieraanvaraisuudesta ja hauskasta illasta.
   Aarno Leiramo
   Tauno Tuominen

Uuden Vuoden valvojaiset - ja niihin piti sattua kuin tilauksesta. Ensin elokuvat, ja sen jälkeen nauttimaan Lottien tarjoamia leivonnaisia ja kaikkea muuta hyvää.

   Tuhannet kiitokset kaikesta ja näkemiin taas.

1.1.44 Pekka Leppänen

10.9.43
Tulipas vain Turina-Tuvan Eilasta jääkäri-lotta. Tänään päivällä kiinnitin juhlallisesti pataljoonamme merkin lottapuvun rintaan. Sitten me paistoimme räiskäleitä ja joimme juhlakorvikkeet. Tämän ikimuistoisen hetken todistajana oli Tauno-Rafael.
   Luutn. V. Nurminen

Valapattoisesti, ei kun valaehtoisesti todistaa jäävi
   Kapt. T. Tuominen

Suuret kiitokset maukkaista pöydän antimista ja hauskasta iltapäivätuokiosta. - Kovan kilpajuoksun aiheuttama väsymys haihtui aivan huomaamatta. - Mikä lienee, mutta räiskäleet kummittelevat mielessä?
   8.5.44. Kapt. Tauno Paronen

Antti Tuurin Rukajärvi-kirjoista selviää, miten rintamalle tuotiin ruokaa linjojen takaa. Mutta miehet myös metsästivät - enemmän tai vähemmän luvallisesti - hirviä, peuroja, teeriä ja metsoja, joskus jopa karhuja. Kalastukseen oli aivan omat, sota-ajan pyyntivälineensä. Joissain tukikohdissa lotat pitivät kasvimaata. Vienankarjalaisia kyliä vallatessaan sotilaat toivat niistä myös ruokaa mukanaan. Nälkä oli kuitenkin niin jatkuva olotila, että mitään ruokatarvikkeita ei kannattanut jättää vartioimatta edes omissa leireissä.

Sopu piti

Aika kultaa muistot, mutta äidin tarinoissa rintamalta oli aina valoisa tunnelma. Lottatytöt olivat toisiaan kohtaan herttaisia, ja sotilaat vahtivat tyttöjen turvallisuutta ja pitivät silmällä toisiaan, ettei joku herennyt liian tungettelevaksi. Samaa todistavat Tuurin kirjojen kertojat.

Nuoria naisia pidettiin korvessa kuin kukkaa kämmenellä, ja he saivat poikien jakamattoman huomion ja ihailun osakseen. He edustivat pojille kaikkea sitä, minkä puolesta rintamalla oltiin. Siksi heitä kohtaan piti olla veljellisen toverillisia. Vaikeaahan se joskus näyttää olleen.

22.4.43 Voi olla jopa vaarallista kirjoitella nimeään kirjaan jokaisella käyntikerralla, sillä näet nimittäin voi joutua kuulemaan tiheistä vierailuista. (huom. talonväen puheet korviketta juotaessa). Mutta "hymyten vaan yli nokkosten ja rohkeasti raapustan
E. Farin 

15.6.43 Ystäväni Eila!
Kultajyvän löytää vain keskeltä hiekkakenttää, ja Sinutkin löytää vain keskeltä erämaata, jossa nyt tapasimme kolmen vuoden takaa, lähteäksemme taas kumpikin eri suuntiin, Sinä jatkamaan suurta siunauksekasta työtäsi ja minä jatkamaan loppumatonta kiertuekierrosta ja vaellusta. Parhaat terveisesi vien niille kaikille ystävillemme, joista tapaan vastedes! Sinulle kiitos jälleennäkemisen ilosta, jonka tuottamalla kovasti virkistit meitä kaikkia. Hyvää jatkoa Sinulle kaikin puolin. Pysy yhtä virkeänä kuin tähän asti!
   Veljesi Arska.
   (Aarno Valli) 

Mielipide:
   Simplikaani Erkki Sakarin olisi sittenkin pitänyt saada jäähyväis-semmoinen. Poskelle. Kiltisti. Molemmille.

Lottien maineen mustaaminen viisikymmenluvulta lähtien tyrmistytti ja loukkasi niin Eilaa kuin hänen lottaystäviäänkin. Sodasta ja sen tarpeellisuudesta ei muutenkaan voinut puhua seuraavan sukupolven kanssa, ja sitten nämä nuoruudestaan vuosia antaneet kaunosielut saivat vielä lokaa niskaansa. Epäilemättä nuoret lotat ovat osanneet flirtin aakkoset yhtä hyvin kuin nykypolvikin. Mutta jos rintamalla olisi vietetty hurjaa elämää, äiti olisi jättänyt kertomatta liian naiivina senkin, kuinka joskus oli vaikea erota läheiseksi tulleesta pojasta: "Hän oli lähdössä seuraavana aamuna eteenpäin. Niin me istuimme koko yön, pidimme toisiamme kädestä ja itkimme."

Eroja toisensa perään

Vieraskirjasta näkee, että lotat ovat tulleet ja menneet komennusten mukaisesti lyhyelläkin varoitusajalla. Kukaan ei tiennyt edes lähitulevaisuuttaan, mutta silti uskallettiin kiintyä työtovereihin, joista pitäisi ehkä piankin erota. Komennuksen alkuvaiheessa Eila sai koulutuksen Viipurissa Kanttiinikurssilla jossa viikossa ennen porukan hajoamista tahoilleen tytöt ehtivät jo ystävystyä - poikkeuksellinen tehtävä yhdisti heitä. Rukajärven seudulla Eila palveli korpilottana Turinatuvalla, Ontajärvellä, Repolassa, Kiintopisteessä, Tienhaarassa.

Sumppijuna kiersi tukikohdasta toiseen.

Vierailuja tehtiin lähikanttiineihin Huminaan, Mesikämmeneen, Rapalaan, Mukkiin, Äkkipyörään, Tiiksaan, Siirtolaan, Rantaan. Eila hoiteli lottakavereineen myös kiertävää Sumppijunaa jonkin aikaa.








Mutta sitten piti erota. On varmasti ollut rankkaa ensin luoda ystävyyssuhteita ja sitten totutella siihen, että jokainen tapaaminen voi olla viimeinen. Oli hätkähdyttävää lukea Tuurin Rukajärven aika -kirjasta lotta Anni Tekkalan kohtalosta. Tämä joutui lottatoverinsa kanssa jouluaattona 1943 venäläisten vangiksi, kun he olivat viemässä sotilaiden kyydissä joulupaketteja naapuritukikohtaan. Eilan vieraskirjaankin kirjoittanut Tekkala vapautettiin vasta sodan jälkeen. Tuurin kirjassa hän kertoo olleensa koko vankeusaikansa vankileirin sairaalassa töissä hoitamassa suomalaisia ja saksalaisia sotavankeja, huonolla ruoalla ja nälkää nähden. Tieto siitä, että mitä vain voi sattua, ovat kirvoittaneet kirjoittajilta herkkää tekstiä vieraskirjan sivuille.

31/12 -43

Niin, kultainen Eila siskoni  olemme matkalla pois rakkaalta Turina-Tuvaltamme. Mutta uskon, että saamme pian palata takaisin ja Eila, eikö totta, se on oleva ilonpäivä. Kiitos sinulle tästä ajasta jonka sain olla kanssasi "Turina-Tuvalla", tulimmehan aina niin hyvin toimeen keskenämme. Olit aina niin kultainen ja reipas, siksi toivoisin, että saisimme pian taasen päästä samaan paikkaan. Toivon vain Sinulle, Eila, mitä parhainta Uutta-Vuotta. 
Sinua aina kaipaava Maija-Kyllikki

Eila ja Maija-Kyllikki

16.3.44.
- Näin se kävi, että hetket eron koitti! Lyhyt oli tämä yhdessä olomme aika - niin lyhyt, että emme ehtineet edes lentämään. Mutta älä sure sitä, Eila, tule joskus toiste, niin sitten liihottelemme yläilmoihin.
   Toivottavasti muistat tätä lentäjien maailmaa, johon mekin kuulumme, sillä onhan Sinulla "mikkihiiri" ja y.m. muistoja - etenkin se  "tähti" muistuttaa yhdestä, joka olikin sen illan vetonumero. Kuinka hassua ja hauskaa! Eikö totta.
- Muistahan kentän laidassa olevaa Touhulaa ja, jos sopii, niin olet sydämellisesti tervetullut, koska vaan.
   Toivottavasti vielä tapaamme.
    Helvi.

Eila kulta! Kiitos Sinulle monista hauskoista hetkistä. Sinun paistamasi räiskäleet olivat sittenkin parhaimmat. Tänä iltana lähdet tuonne eteen päin - mutta tunnen että vielä tapaamme.
   14.4.44. Lotta Hilkka Loponen

Haluni oisi kirjoittaa enempikin. Mutta muuta en voi kun lyhyesti kiitän vaan nyt tässä, Sinua Eila, kaikesta hyvästä ja sydämellisestä kohteliaisuudesta, jota olen saanut osakseni Sinulta tämän lyhyen yhdessä olomme aikana. Olet ollut minulle kuin oma kultainen siskoni, jota muistan kaipauksella koko elämäni ajan. Nyt kun tiemme erkanevat niin jääpi vaan iki-ihanat muistot Sinusta Eila.
Ontajärvellä 31.12.43. Jääk. Heikki Turunen.


27.4.44.
Eila kulta! Kiitos Sinulle näistä hauskoista päivistä. Hauskaahan se olis jos olisit viipynyt kauemmin meidän Hermottarien parissa, mutta mielesi palaa maailmalle. Onnea vain uudessa paikassa. - Niin kiitosta vain kaikesta ja tervetuloa käymään
   Kirsti

Juhannus 1943

Juhannuksena 1944.
   Eron hetki edessämme meillä on. Juuri kesän kauneimmillaan ollessa täytyy meidän lähteä tältä kauniilta rannalta kesken kaiken sinne missä "soi räiske kranaattien kuulien". Kauneinta kesää ja prima vointia kanttiinin kauniille Kaisalle! toivoo Luutn. Pentti Pekkala.

Joskus tuli yllättäviä jälleennäkemisiäkin.

Tuntui jo siltä, että minun kohdaltani oli kirjoitettavat piirretty Sinun kirjaasi. Mutta kuinka vaan nyt istun joka tapauksessa taas luonasi parin vuoden eron jälkeen (siltä tuntuu ainakin). Tosi hauskaa oli todella taas rupatella kanssasi kaikesta vanhasta.

   Kalle

Ja me kolmisin kokoonnuimme taas muistelemaan niitä vanhoja hauskoja aikoja. Ja hetki on ollut erittäin rattoisa. Ja varmasti vielä tapaamme.

   Martti "veli"

Loma alkoi kivasti tänään, kun tapasimme kanssasi Eila. Yhteinen työmme ja hyvä, reilu toveruus toivottavasti taas pian jatkuu Turina-tuvallamme. Sinä, ja minä siellä naapurissa. Pian sitten vaan näkemiin!
   Tervehtien Kalle

Viihdytystehtävissä

Eila Piirikkälä oli laulunaisia. Hän oli siskonsa kanssa jo ennen sotia liittynyt Kaiku-kuoroon, ja rintamalla laulutaidolle oli käyttöä. Eila oli mukana viihdytyskiertueella - tarina ei kerro, oliko keikkoja yksi vain monta - ja esiintyi Korven Radiossa.

Tämä oli Ylen oma radiokanava, joka perustettiin Rukajärven suunnalle, koska Joensuun ja Lahden lähetinten teho ei yltänyt niin kauas itään. Mutta kun Korven Radio sai paremman lähettimen, sen lähetykset alkoivat kuulua Etelä-Suomeen asti, kertoo Antti Tuurin Rukajärven aika -kirja.


Tämän kuvan taakse Eila on kirjoittanut: "Otettu Korven Radiossa 20.3.44. Olin siellä esiintymässä omalla lauluesitykselläni, kansanlauluja y.m. Säest. Eero Linnala."




Tunnettuja hahmoja

Vieraskirjaan ovat kirjoittaneet tervehdyksensä monet suomalaisille tutuksi tulleet ihmiset. Yllä olikin jo Aarno Wallin tervehdys. Tämä oli Rukajärvellä viihdytyskiertueiden mukana, ja viestistä paistaa jälleenäkemisen ilo. Helsinkiläinen Walli oli työskennellyt ylioppilaaksi tultuaan Kymiyhtiön pääkonttorissa Kuusankoskella, ja sieltä tietysti juontui kaveruus Eilan kanssa. Olihan Eila ollut töissä samassa yhtiössä.

Aarno Walli oli viihdemusiikin taitaja, kapellimestari, pianisti ja hanuristi. Suomalaisille televisionkatsojille hän tuli tutuksi Eurovision laulukilpailujen myötä - niissä hän toimi taustavoimana ollessaan Yleisradion palveluksessa.

Eila on liimannut vieraskirjan sivulle vieraiden omien tervehdysten viereen lehtileikkeen:

"Alikers. Aarno Wallin kiertue kiittää;
Lähtiessämme nyt jälleen täältä toisia rintaman osia kiertämään kiitämme suuntamme reippaita lottia ja korpisotureita kaikkea sitä ystävällisyyttä ja toveruutta muistellen, josta tällä kierroksellamme ylenmäärin saimme nauttia.
   19.6.43
Aune Roiha, Fritz-Hugo Backman, Pertti Viljanen, Veijo Joutsela, Aarno Walli."
- Lehtileike taitaa tarkoittaa Humppaveikoista tuttua Teijo Joutselaa, ei Veijoa.

Sotilaana kuuluksi tullut Sulo Varis on myös raapustanut vieraskirjaan käynnistään.

8.12.43 Kirjoitan tähän kuittauksen käynnistäni Kanttiinimme Lottien luona vierailulla. Lausun parhaat kiitokseni korvikkeesta hyvästä ja ystävällisyydestä. Ilta oli rattoisa Lottien ja ystävämme vänr. O. Lehtisen ollessa mukana. - Siis kiitos kaikesta.
   Vääp. Sulo Varis


Liittyyköhän viereisen sivun terveisiin jotain dramatiikkaa, vai pyyteleekö kunnon sotilas aina anteeksi varmuuden vuoksi?

Parhaat kiitokseni Eilalle kaikesta ystävällisyydestäsi ymmärtäessä meitä jokaista. Olemme ehkä huomaamatta saattaneet ikävyyttä tässä yhteisessä tehtävässä. Pyydän puolestani anteeksi Sinulta ymmärtämättömyytessäni saattaneet ikävät. Jäämme kovasti kiitollisuuden velkaan Sinulle. - Tule pian takaisin toivoen

30/12.43 Vääp. Sulo Varis

Variksen teoista voi lukea mm.Urpo Korhosen kirjasta Sissiosasto - Partiotoimintaa Rukajärvellä. Myös Antti Tuurin Rukajärvi-kirjoissa Sulo Varis tulee tutuksi. Näin Korhosen kirjan takakansi:

"Sissiosasto Varis toimi Rukajärven suunnalla tiedustelu- ja tuhoamistehtävissä vihollisen selustassa. Tähän legendaariseen kaukopartioporukkaan kuului myös nuori Urpo Korhonen, sittemmin tunnettu urheilija ja olympiavoittaja. Tässä kirjassaan hän kertoo kolmesta partioretkestä, joita johti ylikersantti, myöhemmin vääpeli Sulo Varis. Näillä uskaliailla ja vaarallisilla reissuilla liikuttiin aivan vihollisen keskuudessa tutkimassa sen joukkojen keskityksiä, häiritsemässä sen toimintaa, sieppaamassa vankeja ja hävittämässä sen viestiyhteyksiä ja huoltokuljetuksia. " 

Aimo Vihervuori toimi joukkueenjohtajana rajajääkäripataljoona 6:ssa Rukajärvellä. Sodan jälkeen hänestä tuli yhteiskunnallinen vaikuttaja Hämeenlinnaan. Hän toimi Hämeen Sanomien toimitusjohtajana ja useissa kunnallisissa luottamustehtävissä. Eila on myöhemmin liimannut vieraskirjaan lehtileikkeen Vihervuoresta tämän oman tervehdyksen viereiselle sivulle.

23.3.43
Tällä kämpällä ei ole nimeä, joten tämän kämpän nimeä ei voi ilmituoda paperille. Tässä kämpässä tuli käytyä eräänä kuutamoisena maaliskuun iltana. Tässä kämpässä klo 22.00
Aimo Vihervuori

4.12.43
Kun kanttiini "Turinatupa" sai kilpailusta toisen palkinnon, annettiin myöskin lotille kahvikalusto ja mukana paljon onnea. Ja sitä tarvitaan. Samalla toivotaan hyvää joulun tuloa - ja sittenpä jo kuuluukin jouluenkelten siipien suhina.
   Hevi H--i

Edellä esitettyihin toivotuksiin yhdyn täydestä sydämestäni etenkin kun sain nähdä samat kasvot luukun paremmalla puolella edelleenkin. Hyvää Joulua!
   Kapt. Matti Vihervuori

Turinatupa

Erikoisen kiinnostavia ovat kapteeni, myöhemmin reservin majuri Pentti O. Perttulin merkinnät vieraskirjaan. Perttuli on ollut esikuvana Olli Saarelan elokuvan Rukajärven tie luutnantille Eero Perkolalle, jota esitti Peter Franzén. Mutta ennen elokuvan tekoa tapahtui jo paljon. Perttuli johti Rukajärven suunnalla omaa joukkuettaan syvälle Neuvostoliiton alueille. 1980-luvulla miehet kokoontuivat säännöllisesti yhteisiin tapaamisiin ja päättivät teettää Rukajärven tapahtumista historiikin. He pyysivät sen kirjoittajaksi kirjailija Antti Tuurin. Häneltä ilmestyi ajan mittaan kokonainen sarja Rukajärvi-aiheisia teoksia.

Tapauksen kulun voit lukea täältä:
http://www.sakylantalvijajatkosotamuseo.fi/default2.asp?active_page_id=196

Vieraskirjamerkinnöissä Perttuli  esiintyy kaikkea muuta kuin suurena sotasankarina. Kanttiinissa on näköjään vietetty hauska ilta.

"Kolonna lähtee!!"
Kuittaan vastaanotetuksi ja kuljetusta varten järjestettävksi edellisen illan "aasi"-pelin saaliin:
1 kpl kirahveja
3 -"- aaseja
1 -"- sikoja.
Naapurin isäntä
Kapt. P.O. Perttuli.

Kuvassa taloja ja merkintä RjP6 ja teksti Kaukana, kaukana. Pisteviivareitti ja tikku-ukko selässään pussi, siinä teksti Iso pussillinen kaiho- ym. mielisiä terveisiä Rajajääkäreiltä. Ukon alla lukee Kiimas-järven kuriiri (pika-express, erittäin salainen). Vastaanottajana nainen, jonka vieressä teksti ja nuoli: esiliina! ja alla nimi: Eila-lotta

Kuvan alla: Kiitokseni
                     12.6.44. Kapt. P.O. Perttuli











Huumorin kukkia ja tunteen paloa

Vieraskirjojen tyyli on ollut 40-luvulla toisaalta ylevä ja tunteikas, mutta usein joukkoon on heitetty vitsailuakin.

16.11.43
En oikein tiedä kuinka Teitä kaikesta kiittäisin. Te olitte suurenmoinen! Siis Kiitos!
   Ilmi Vaapukka

Kiltille Eila ystävälleni

Olen syvästi kiitollinen saadessani toverikseni juuri sellaisen lotan kuin Sinä olet. Ennenkaikkea kiitän Sinua lauluista, joilla niin monta kertaa virkistit minua ja kaikesta muustakin osakseni tulleesta hyvyydestäsi.
 Kiitollisena Sinulle kaikesta.
 Kunnioituksella, lotta-toverisi Eva Högström

"Elä elämäsi niin, että kerran voit sanoa, minä en ole elänyt turhaan!"
11.1.43
Luutn. Kaskiala

...ja kevyemmin:

Viipuri 17.1.-43
Lappeenrannassahan me tavattiin, eiks´ niin? Minä arvelin ja arvelin - ja oikein arvelinkin. Kanttiinikouluunhan sinäkin olit menossa. Näkihän sen jo naamastasikin. Olit niin tärkeän näköinen. - Toveruus jatkui - - . On käyty poliisilaitoksella "potretissa", Palatsissa ja kenkäkaupassa. Sydämellinen kiitos kaikesta! -
"Pikku-plikka" Hilma Talvi 1 KpK 4821 (Kitee)

Joulu 1942

2.8.-43
Kiitos köyhistä Mustista Pekoista ja ritariohukaisista aina vieraanvaraisessa naapurissa. Samalla on minulla miellyttävä velvollisuus peruuttaa eräs aikaisempi lausuntoni, talo ei ole mörskä, se on keidas erämaassa.
   Tauno Tuominen

On hetkiä ihmisen elämässä kun hän ei voi muuta kuin yhtyä edelliseen puhujaan.
   Erik 

Edellisellä sivulla mainitut kummittelut ovat muuttuneet todellisuudeksi.Tässä näyttää muodostuneen oikeat räiskäletalkoot, joiden valmistumista vesikielellä odottelemme.Talon herttainen emäntä on antanut kokin oikeuden hetkeksi meille, kömpelökätisille, josta suuri kiitos. Vielä suurempi kiitos tästä ainutkaatuisen hauskasta Lotan päivän aattoillasta. 10.5.44 Tauno Paronen

Kuva, jossa teksti UUSI MANNERHEIMIN RISTIN RITARI, kapteeni Tauno Paronen. Valok. Tk-Jänis.

Olen hankintapuolella (nim. räiskäleiden) myötävaikuttanut  - herrojen, kapitäänien, "vanavedessä", Sinullen(?) tai lipoen, vesi kielellä, marmelaadia (ei siis kieltä) räiskäleisiin. Kulutuspuolella olen taas varautunut löyhdyttämällä vyötä - useampia välejä. Tässä hommassa olen saanut kokemuksen, ettei ruokahalu kasva ainoastaan syödessä vaan, että etenkin räiskälehalu kasvaa niitä sivellessä - huom. veitsellä ei lusikalla!
   Räiskäleiden kohtalon loppunäytöksestä hekumoiden - ja, - - ja herttaisille emännille sulimmat kiitokset julkituoden ystävällisyydestä!
   10.5.44
   Luutn. J. Hämäläinen

Paluu siviiliin

Äiti kertoi meille tyttärille, että puolentoista rintamavuoden aikana sattui vain harvoja hetkiä, jolloin häntä pelotti. Sotatoimia oli vähän, mutta kerran vartioasemaan tuli tykistökeskitys. Ympärillä räiskyi ja rytisi, mutta lottien asuinkämppään ei osunut. Yksi sotilaista tuli antamaan lotille aseen, jolla nämä puolustautuisivat, jos vihollinen pääsisi lähelle.
- Eihän me edes olisi osattu niitä käyttää, enkä ikinä olisi ampunut ketään ihmistä. Niinpä käytiin Maija-Kyllikin kanssa nukkumaan, eikä meille mitään sattunut.

Rakas lottatoveri kylläkin joutui tiukkaan paikkaan. Vihollinen nappasi hänet matkalla naapuritukikohtaan mutta palautti jonkin päivän kuluttua vahingoittumattomana. Äiti arveli, että tytön suuret ruskeat silmät olivat vaikuttaneet neuvostosotilaisiin niin, etteivät nämä hennoneet pitää häntä pitempään vankina.
Mutta täytyihän nuorten naisten vaistota kaiken aikaa vaara ympärillään. Miten on mahdollista, että heillä oli jatkuvasti "kivaa, hauskaa, rattoisaa, kodikasta ja ihastuttavaa"? Saiko nuoruus ja huolettomuus aikaan sen, että kun viimeinen sotakesä oli loppumassa ja lottia alettiin kotiuttaa, monet valtasi suuri haikeus rintaman jättämisen takia?

Kun kauvaksi erkanemme Suomemme saloihin, niin muista että ennen yhdessä olimme, Tiiksjärven rannallakin, jonneka Sinunkin piti jättää kaunis kanttiini.
   Kiitos rehdistä toveruudesta, aina muistan Sinut reippaana, nauravana ja laulavana.
   Tiiksjärvellä 28.6.-44 Lotta Alma Villing

Kuvassa Rukajärven suunnan lottia ja sotilaita, Eila Piirikkälä keskellä ilman essua. Kuvat ovat Eilan kokoelmista, muiden ottamia. Suuri kiitos niille, joiden otoksia olen tässä lainannut. Suosittelen lämpimästi, että tänne asti päässyt lukija tarttuu myös Antti Tuurin Rukajärvi-sarjaan - niistä kirjoista paljastuvat sodan todelliset kasvot. Minua ilahdutti suunnattomasti, kunkahdestakin kohtaa löysin myös äitini nimen - joku oli hänet mjistanut vielä vuosikymmenten jälkeen.

                                   Sotilaiden puhdetöitä tuliaisina rintamalta

JATKUU...