Pedro Hietanen ja Petri Mäkiharju vauhdissa Iitissä

Tänä vuonna Pedro Hietasta saadaan Iitissä kuulla kahtena päivänä, keskiviikkona Verlassa ja lauantaina Puimalassa. Ja jos meitä onnistaa, Pedro voi esiintyä myös lauantaiyönä Hiidenvuorella.
- Matti Salmisen kanssa suunnittelimme Puimalan konserttia, ja hän ehdotti, että tulisin myös yökonserttiin. Hänhän laulaa siellä Tuuli Takalan kanssa Risto Laurialan pianosäestyksellä, mutta hän haluaa sinne ehkä myös jotain kevyttä. Tätä ei vielä ole päätetty, Pedro toppuuttelee.

Taiteilijaeläkkeellä ihminen voisi tietysti vetää lonkkaa, mutta Hietasta ei huvita. Suurin homma hänellä on ollut viimeisen vuoden aikana työ näyttelijä Ritva Oksasen kanssa. Tämä teki 50-vuotistaiteilijajuhlansa esityksen Hämeenlinnan teatteriin.
- Minä soitan flyygeliä, Ritva Oksanen lausuu runoja ja laulaa. "Näyttelijätär"-niminen näytelmä on hyvin suosittu, olemme tehneet sitä 50 kertaa Hämeenlinnan ja Espoon teattereissa. Näiden lisäksi sitä esitetään syksyllä myös Aleksanterin teatterissa, Pedro Hietanen kertoo.

Hietanen jatkaa myös keikkojaan Saksaan ja Ruotsiin M. A. Nummisen kanssa.
- Taiteilijaeläke ei joskus merkitse mitään. Minusta tämä tuntuu hyvältä, enhän minä muuten viitsisi tätä tehdä. Niin kauan kun on terveyttä ja jaksaa innostua siitä mitä on tarjolla, miksei tekisi? Hietanen tuumii.

Mikä sitten saa ruotsalaiset ja saksalaiset niin villeiksi kultakurkku M. A. Nummisen ja harmonikkaa ja banjoa soittavan Pedro Hietasen perään?
- Sama huumorintaju. Mutta suurin syy on se, että esiinnytään isäntien omalla kielellä. Totta kai Schubertia lauletaankin saksaksi, mutta että kaikki muukin esitetään Saksassa saksaksi, Ruotsissa ruotsiksi, vain silloin se toimii. Olisi tosi kummallista vääntää saksalaisille englannin kielellä. Ei, vaan maassa maan kielellä. Täsmälleen sama ohjelma väärällä kielellä ei onnistuisi - jos mennään Italiaan, tehdään italiaksi, vasta silloin ihmiset ymmärtävät, mistä siinä on kysymys, Pedro Hietanen selvittää kielen merkitystä kulttuurin ja viihteen välineenä.

Iitissä Hietanen on esiintynyt useana kesänä.
- Laura saa minut aina houkuteltua - hän keksii aina sen verran mielenkiintoisia projekteja myös viihdemiehelle. Ollaan tehty Pariisissa tangoja Lauran ja Jukka Perkon kanssa, kaikkea semmoista. Ja onhan Iitin musiikkijuhlilla hyvä tunnelma, tämä kesäiittiläinen lisää.

Niin, eihän Pedro Hietasta varmaan tarvinnut esitellä: muusikko, kapellimestari, tuottaja, harmonikan ja banjon taitaja, kosketinsoittaja Wigwamissa, Pepe & Paradisessa, Pedro's Heavy Gentlemanissa, yhteistyötä M.A. Nummisen kanssa myös Gommi ja Pommi -duossa yli 30 vuotta... Jne jne. Ja mikä parasta: Jaalasta kotoisin. Ja vielä parempaa: sympaattinen gentleman!

Petri Mäkiharjulla kevyen ja klassisen basson koulutus

Kontrabassoa soittava Petri Mäkiharju yrittää muistaa, monettako kertaa hän on esiintymässä Iitin musiikkijuhlilla. Ainakin viitenä vuonna hän arvelee olleensa mukana, ja mielellään.
- Lauralla ei ole vaikeuksia houkutella minua tänne, aina on mukava tulla, Mäkiharju paljastaa.

Ensimmäisenä vuonna Iitissä Mäkiharju oli pelkästään Perheniemen nuorten kurssilla opettamassa.
- Jossain vaiheessa Laura otti ohjelmistoon kappaleita, joissa tarvittiin bassoa, ja päädyin esiintymään, Petri  sanoo ja väläyttää yllättäen lempeän hymyn. Yllättäen? Kyllä, sillä esiintyessään hän on aina niin tyylikkäästi cool, että säteilevä ilme tulee nyt ihan puskista.

Petri Mäkiharju liikkuu ketterästi kevyen ja klassisen musiikin välillä. Opintonsa hän aloitti pop-jazz -puolella ja siirtyi sitten Tampereen konservatorioon klassisen bassonsoiton opiskelijaksi. Sittemmin hän on työskennellyt lukuisissa Suomen ammattiorkestereissa - vuodesta 2005 Tampere Filharmonian kontrabassoryhmän äänenjohtajana. Kevyt musiikki kulkee rinnalla kaiken aikaa.
- Teen koko ajan ihan kaikkea laidasta laitaan - genrejä käydään läpi, Mäkiharju kertoo.

Tänä kesänä Petri Mäkiharju opettaa jälleen Iitissä.
- Nuorilla on mukana omaa materiaalia, jota he ovat bassoillaan vuoden aikana opiskelleet. Yritän antaa niihin omaa näkökulmaa. Perheniemen oppilaat ovat teini-ikäisiä, mutta on minulla paljon nuorempiakin oppilaita ollut, nuorimmat viisivuotiaita. Heillä on pienen sellon kokoiset bassot soittiminaan, Mäkiharju kertoo.

Mäkiharju käy joka päivä Perheniemessä muutaman tunnin, sitten on aina harjoitus. Tänä kesänä hän esiintyy kevyttä ohjelmaa tarjoavissa keskiviikon Verlan konsertissa ja lauantaina Puimalassa.
- Mielenkiintoinen viikko, monenlaista tekemistä, Petri tietää jo kokemuksesta.

Seuraavaksi tulossa: Kuusaalaislähtöinen Pekka Virtanen pitää Iitin flyygelit vireessä

Petri Aarnio ja Jukka Harju liekeissä Iitin musiikkijuhlilla

Jos Petri Aarnio olisi vielä lisännyt tempoa Iitin musiikkijuhlien Beatles-konsertissa Verlassa, hänen viulunsa olisi syttynyt tuleen. Vanhat Beatles-fanit eivät varmaan ole tajunneet, miten kiihkeät säestykset joissakin lauluissa on, ennen kuin kuulivat - ja näkivät - Teppo Ali-Mattilan sovitukset kamariorkesterilleVerlan konsertissa. Petri Aarnio toimi kokoonpanon kapellimestarina huomaamattomasti, mutta soitti sitäkin huikeammin viuluaan.

Aarnion kykyjä ei tarvitse ihmetellä, kun tutustuu hänen uraansa. Hän on toiminut Radion sinfoniaorkesterin konserttimestarina 90-luvulta, hän on Uusi Helsinki -kvartetin primas, Trio Ad Libitumin jäsen, ollut myös Suomalaisen Kamariorkesterin konserttimestari ja kamariorkesteri Kerberoksen jäsen.

Petri Aarnio on myös esiintynyt kamarimuusikkona pitkin maailmaa. Mutta nyt hän on Iitissä ja singahtaa keskiviikon rokkijameista torstain, perjantain ja lauantain  kirkkokonsertteihin soittamaan mm. Dvorákia, Mendelssohnia, Ravelia, Milhaudia - ja väliin vähän yllätysohjelmaa Puimalassa.

Aarnio on opettanut vuodesta 2000 Sibelius-Akatemiassa. Verlan konsertissa vieressä soitti hänen entinen oppilaansa Helmi Kuusi.
- Hirveän hauskaa seurata kaikkien oppilaitten kehittymistä. Täälläkin on helpompi löytää yhteiset soittotavat, kun on selvät sävelet. Oikeastaan ainutlaatuista päästä soittamaan omien entisten oppilaitten kanssa, Aarnio kertoo.

Entisten oppilaiden tekemisiä ei Aarnion mielestä tarvitse opettajan ominaisuudessa vahtia.
- He ovat löytäneet oman identiteettinsä taiteilijoina, ei siinä tarvitse ketään ohjaamaan.

Samalla antaumuksella Aarnio kertoo valmistautuvansa konserttiin kuin konserttiin.
- Tietysti kesäfestareilla on aina rennompi yleinen ilmapiiri, kun tehdään monta konserttia peräkkäin. Toisaalta oma vaativuutensa tulee siitä, että tässä vaaditaan monta eri keskittymiskertaa konsertin yhtä kappaletta varten, Aarnio pohtii.

Festivaalipäivät pitävät sisällään sekä harjoittelua, esiintymisiä että yhteistä hauskanpitoa muusikoiden kesken.
- Pitää olla valmiina mitä yllättävimmissä paikoissa, mitä yllättävimpiin aikoihin. Kesäfestivaalit ovat soittajille kivoja siinä mielessä, että me pystymme aika harvoin viettämään aikaa keskenämme ja puhumaan yhteisistä asioista. Yhdessäolo on hauskaa ja luo konsertteihinkin oman erikoisen tunnelmansa, kun kaikki tapahtuu sen yhteiselämisen kautta.

Iitin konserteissa yleisökin näkee selvästi muusikoiden rennon vuorovaikutuksen.
- Varmasti näkee, uskon. Me yritämme pitää mahdollisimman paljon hauskaa keskenämme sekä soittaessa että soittamisen ulkopuolella, Aarnio sanoo.

Jukka Harju - musiikkia ja elokuvaa

Käyrätorvensoittaja Jukka Harju näytti Beatles-konsertissa useammassakin kappaleessa, millaista taituruutta John Lennon ja Paul McCartney edellyttivät vaskisoittajilta. Tyyni ulkokuori ei tarkoita, etteikö mies soittajana repeäisi uskomattomiin lurituksiin puhaltaessaan vaikkapa All you need is lovea.

Mikäs on soittaessa, kun osaa ja kun käsi on taas terve. Jukka Harju on ollut Iitin musiikkijuhlilla muistaakseen kuutisen kertaa. Viime kesänä hän joutui perumaan tulonsa, kun oli satuttanut peukalonsa urheillessa.
- Minulta meni oikean käden peukalo, jolla kannattelen instrumenttia. Kädelliselle peukalo on keskeinen työkalu. Luutuminen vei kuusi viikkoa, soittamiseen tuli taukoa ja moni muukin konsertti peruuntui vamman takia. Tuli yllättäen kesälomaa ilman soitinta, Harju kertoo.

Jukka Harju sanoo odottavansa torstaikonserttia mielenkiinnolla.
- Bachin soolosellosarja, jonka soitan käyrätorvella, voi olla kuriositeettina hyvinkin viehättävä. Sitä eivät kai suomalaiset ole aikaisemmin yrittäneet. Bachin kappaleethan ovat niin universaalia musiikkia, että ne eivät ole aina soittimesta kiinni. Myöhempiä sellosarjoja on tosin mahdoton soittaa yksiäänisellä soittimella, koska Bach käytti niissä kaksoisääniä. Alkupään sarjoja sen sijaan soitetaan paljon muillakin soittimilla, esim. fagotilla, Harju kertoo.

Työ Radion sinfoniaorkesterin käyrätorven äänenjohtajana on sen verran intensiivistä, että soittaminen on tällä hetkellä Harjun pääasia. Ylijäävän ajan Jukka Harju opettaa Sibelius-akatemiassa. Harjulla on kuitenkin myös elokuvaohjaajan koulutus ja nykyisin myös yhden hengen tuotantoyhtiö.
- Silloin tällöin teen pieniä projekteja ja freelancejuttuja. Ohjasin esim. Ylelle ohjelma Voces intimae - sisäisiä ääniä. Se oli Meta4-yhtyeen soittoa sisältävä puolen tunnin ohjelma, jolla voitimme Koura-palkinnon.

Elokuvaharrastus alkoi Jukka Harjulla jo 12-vuotiaana.
- Vuorasimme kotikylän videovuokraamosta videokameran ja teimme omia MacGyvereitä. Selasimme tv-sarjan puhki ja poikki, teimme niistä rakenneanalyysit ja kaikki. Elokuvanteko on ollut intohimoni yhtä kauan kuin soittaminen. Jossain vaiheessa piti sitten ottaa paussi soittamisesta. Olin seitsemän vuotta soittamatta ja hankin elokuva-alan koulutuksen.

Elämän tosiseikat vetivät Jukka Harjun takaisin soittimen ääreen. Piti rahoittaa viimeinen opintovuosi 2003-04, ja Harju sai paikan Tampere Filharmoniasta.
- Tein yhtä aikaa lopputyötäni ja soitin orkesterissa. Muistan kyllä luvanneeni itselleni, että en jää orkesteriin. Olen kuitenkin edelleen orkesterissa, tosin eri orkesterissa, Harju naurahtaa ja lähtee kohti seuraavia harjoituksia.

Iitin musiikkijuhlijoiden kuulumisia: Lauralle lakki, Helmillä häät

Iitin musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Laura Mikkola näyttää tiistailounaalla erityisen hehkeältä. Syy voi olla aamu-uinti: sata vetoa kotijärvessä. Tai sitten syy on se, että Iitin juhlat ovat hyvässä kuosissa. Taiteilijoista muut paitsi laulajat ovat paikalla - terveinä - ja edessä on taas paljon annettavaa yleisölle. Yleisö puolestaan on jälleen osoittanut kiinnostuksensa Iitin tarjontaan: muutama konsertti on loppuunmyyty, ja parista peruutuslipusta syntyy ihan kilpailua.

Taiteellinen johtaja soittaa itse festivaaleilla joka päivä. Häntä innostaa kaikki laidasta laitaan.
- Odotan innolla Beatles-konsertteja. Tietenkin Kaija Saariahon teosten esitykset erilaisissa kokoonpanoissa kiinnostavat erityisesti. Dvorákin pianokvintetto kirkossa, Puimalan yllätyksellinen ohjelma - kaikkia näitä odotan yhtä kovasti. Asiat ovat esityspaikkojenkin suhteen oikein hyvin, vaikka tilat ovat hieman vaihdelleet vuosien mittaan, Laura kertoo.

Laura Mikkola on jälleen kerran itse suunnitellut ohjelmiston ja saanut paikalle tasokkaan muusikkojoukon omien suhteittensa ja neuvottelutaitojensa ansiosta. Taiteilijat tulevat mielellään Iittiin, mutta Matti Salmisen ja Kaija Saariahon kanssa on yritetty sovittaa aikatauluja yhteen monta vuotta. Nyt onnisti.
- Matti Salmisen kanssa meillä oli hyvin haasteellinen tapaaminen Töölön torilla viime syyskuussa. Hän lupautui laulamaan jopa kolmessa konsertissa Iitissä - huikeaa. Hän oli tutkinut tarkkaan Iitin aikaisempia ohjelmistoja ja oli tosi innokas tulemaan. Todennäköisesti hän ampaisee ensimmäiseksi golf-kentälle, Laura nauraa hauskaa, käheää nauruaan.

Tämän energiapakkauksen omat kuulumiset ovat hatunnoston arvoiset. Hänhän on opiskellut Sibelius-Akatemiassa, Curtis-instituutissa Philadelphiassa ja Bloomingtonin musiikkikorkeakoulussa Indianassa. Mutta vielä piti hoitaa yksi homma valmiiksi.
- Kirjoitin lopultakin ylioppilaaksi. Kävin vuoden aikana lukion kurssit läpi, ja sitten minulla oli lakkiaiset! Laura hehkuu.

Laura on samalla soittanut suuritöistä pianokonserttoa Ranskassa ja Sveitsissä Lyonin orkesterin kanssa ja konsertoinut muuallakin paljon, mm. Kairossa.
- Edessä on tosi tiivis kesä, soitan kymmenellä festivaalilla Suomessa ja Tanskassa.

Lauran kuusivuotias esikoinen on jo tottunut kuuntelemaan musiikkiharjoituksia ja lähtee joskus äitinsä kanssa myös esiintymismatkoille. Musikaalisuus kulkee verenperintönä: Fredrika on jo kolme vuotta soittanut viulua, itse valitsemaansa instrumenttia. Lauran tyttäret ovat mukana Iitissä nytkin ja nauttivat täysin siemauksin maallaolosta ystäväperheen hoivissa. Äidille jää näin aikaa emännöidä musiikkijuhlia, harjoitella päivän mittaan omia kappaleitaan ja esiintyä konserteissa. Ja käydä aamu-uinnilla saamassa kunnon herätys.

Viulisti Helmi Kuusta kiehtoo ihmisen käytös

Helmi Kuusi soittaa viulua Helsingin kaupunginorkesterin ykkösviulusektiossa ja nauttii uuden musiikkitalon hienosta akustiikasta. Hän on soittanut kaupunginorkesterissa pari vuotta mutta on myös intohimoinen kamarimuusikko. Kamarimusiikkia hän on eri kokoonpanoissa soittanut monilla festivaaleilla, mm. Kuhmossa ja Naantalissa. Iitissä Helmi Kuusi on nyt toista kertaa esiintyjänä. Hänellä on viulistintehtäviä neljässä konsertissa, keskiviikkona ja lauantaina.

Muusikontyöt eivät ole Helmin ainoa intohimo. Viime vuonna hän aloitti psykologian opinnot Turun yliopistossa ja on tehnyt musiikkityötään puoliviralla.
- Jouduin käden takia pitkälle sairaslomalle ja päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni psykologiasta. Se on ollut kivaa vastapainoa.

Helmi kertoo olevansa hurjan kiinnostunut ihmisen käyttäytymisestä, myös suhteessa musiikkiin.
- Kun ihmisellä on pitkä historia instrumenttinsa kanssa, se myös muokkaa hänen kehitystään. Minua kiehtoisi alan tutkimustyö tulevaisuudessa. Minulla on pitkä ura vielä edessä viulistina, ja muusikon työhön liittyy paljon fyysisiä vaivoja, joten tutkimustyö antaa vaihtoehdon, Helmi suunnittelee.

Psykologian opiskelu antaa myös näkökulmaa orkesterissa toimimiseen, jossa on muitakin virityksiä kuin soitinten: ihmisten väliset suhteet.
- Olen kovasti miettinyt orkesterityöyhteisöä ja vuorovaikutusta. Tuli palava halu ottaa selville, mitä dynamiikassa tapahtuu, kun kauhean erilaiset ihmiset soittavat yhdessä ja yrittävät tulla toimeen. Siinähän tulee kaikennäköisiä ristiriitoja ja erilaisia tapoja toteuttaa ammattia.

Helmi Kuusi ei allekirjoita ehdotusta, että taiteilijat olisivat persoonina aina erilaisia kuin tavan ihmiset.
- Erilaisuus johtuu varmaan siitä, että me olemme olleet pienestä asti tekemisissä työmme kanssa - minäkin aloitin viulun soittamisen viisivuotiaana. Monihan miettii vasta lukion jälkeen, mikä hänestä tulee isona, mutta muusikolla soittaminen on pienestä asti suuri osa identiteettiä. Se sitten näkyy ihmisen käytöksessä ja vuorovaikutuksessa, Helmi Kuusi analysoi.

Elokuussa Helmi viettää häitään: puoliso Tuomas Ylinen on monivuotinen Iitin musiikkijuhlien sellistivieras. Muistattehan Tuomaksen esittelyn itsestään: "Suomen suurin sellisti - lähes parimetrinen." Kahden muusikon on varmaan helpompaa elää yhdessä kuin eri alojen ihmisten: tietää miksi toinen käyttäytyy nyt noin?
- On ihanaa, kun vallitsee ymmärrys siitä mitä toinen kokee. Mutta emme me kyllä kotona kovin paljon töistä puhu, nuori kesämorsian säteilee.

Perttu Kivilaakso - yhdessä yössä hevipersoonasta kamarimuusikoksi

 

Apocalyptican soolosellisti Perttu Kivilaakso ehtii muusikkolounaalle Iitin Niskaporttiin vähän myöhemmin kuin muut soittajat. Syy on pätevä: vielä sunnuntaina hän esiintyi yhtyeen kanssa Leipzigissa. Nyt hän on kuitenkin täysillä läsnä: metalliyhtyesoittajasta on yhdessä yössä kuoriutunut klassisen musiikin sellisti. Hevimiehestä muistuttavat tatuoinnit, risapolvifarkut ja hulmuava letti. Iloinen hymy taitaa kuulua vakiona vapaa-ajan ilmeeseen.
- Kerkisin yöksi Turkuun vaihtamaan vaatteet ja katsomaan vähän, mitä minulle on tänä vuonna pantu Iitissä pään menoksi. Muodonmuutos yhdessä yössä, äärilaidasta toiseen, Perttu naureskelee.

Kivilaaksolle roolinvaihdos ei tuota ongelmia, samat sävärit antaa niin kovaa luukutettu hevimetalli kuin herkkänä soitettava Beethoven.
- Minulle musiikki on aina tunnetila, johon uppoaa. Samalla hartaudella soitan aina, Kivilaakso kertoo.

Kivaa kun saa leikkia sellolla

Vuosi sitten Apocalyptica oli pitänyt taukoa soittamisesta, ja Kivilaakso oli ehtinyt palautua juurilleen klassisen pariin. Ja heti Iitin jälkeen alkoi taas neljän sellistin metalliyhtyeen toiminta konserttimatkalla Saksaan. Nyt hevi ja klassinen kulkevat rinnan.
- Pari vuotta olen saanut toteuttaa itseäni monella lailla, ja se on hienoa, Perttu iloitsee.

Vuosi metalliyhtyeen kanssa on mennyt uusia biisejä tehden ja elokuun levytystä valmistellen. Uusi kiehtoo.
- Bändissä on ehkä paras juttu juuri se, että on vapaat kädet ryhtyä sekoilemaan ja miettimään, millaisiin ilmaisuihin selloa voi vielä yrittää saada taipumaan.

Viime viikonlopun keikalla Apocalyptica esitti jälleen Wagner-spektaakkelin, jonka se teki jo viime vuonna. Sen live-levy ilmestyi viime joulun alla Wagnerin 200-vuotisjuhlien kunniaksi. Saksalaiskoreografi Gregor Seyffer on tehnyt esitykseen parillesadalle tanssijalle koreografiat.
- Lavalla on mittaa 70 metriä ja siellä on hirveästi porukkaa, orkesteri, tanssijat, kuoro. Pääsääntöisesti se on Apocalyptican uutta musiikkia, jossa Wagner on vahvasti länsä. Ei siitä aina Wagneria tunnista, mutta esim. Tannhäuserin osuudet ja Reininkullan alkusoiton hoksaa heti.

Perttu Kivilaakson mielestä pitää harkita, mikä sopii klassisen musiikin variointiin, mikä ei.
- En pidä sellaisesta klassisen raiskaamisesta, että komppi päälle mutta soitetaan muuten kuten ennen. Mutta esim. melodia on uskomaton juttu asiayhteydestään irrotettuna - sen kanssa voi tehdä vaikka mitä. Joku hidas biisi voi toimia äärimmäisen hyvin, jos sen soittaa viisinkertaisessa tempossa, tai päinvastoin. Musiikin muokattavuus ja monimuotoisuus ovat asioita, joiden kanssa Apocalypticassa pääsee paljon leikkimään, Perttu kertoo.

Edellä sanottu käy toteen aina kun Apocalyptica pääsee soittamaan yhtä lemppareistaan, Griegin Vuorenpeikkojen luolassa.
- Se on ollut aina meidän viimeisenä kappaleena, viimeiset 15 vuotta. Siinäkin melodia on irrotettu ja tehty siitä thrash-metallia. Sekin toimii.


Samat elämykset isoista ja pienistä esityksistä

Leipzigin yleisö hullaantui esityksiin tälläkin kertaa. Lavalla tapahtuu paljon - iso kakku, paljon seurattavaa.
- Yhdeltä katsomalta on varmaan vaikea tajuta, kun rock-bändi esiintyy. Mekin pyörittiin ja soitettiin Wagner-wageneissa. Ne on jotain ihme vaunuja, jotka liikkuessaan aina tärisivät hirveästi. Kun soitti piano pianissimoa, oli pakko opetella vastatärinä, että jousi pysyi kielillä. Mutta on minut upotettu suohon, olen soittanut hyisessä meressä selloa, ja kerran sytytettiin tuleenkin. Vastatärinä ei sen rinnalla haitannut.

Miten suuren spektaakkelin jälkeen pystyy eläytymään kamarimusiikin pienimuotoisuuteen ja -eleisyyteen?
- Se ei ole mikään ongelma minulle. Kun pääsee soittamaan Beethovenin upeaa musiikkia, se on vielä isompi elämys. Minulla on musiikkiin sellainen suhde, ettei mitään väliä missä ja kenelle sitä teen. Musiikki houkuttelee esiin sellaisia tunneminän syövereitä, joita en muuten tavoita. Siksi soittaminen täällä Iitissä tai Apocalypticassa tai itsekseni tai Helsingin kaupunginorkesterissa on tuntunut samalta riippumatta musiikkilajista.

Kivilaakso tunnustaa, ettei nyt ihan kaikki sentään sykähdytä yhtä voimakkaasti. Mutta onneksi kamari- ja sinfoniakirjallisuudessa riittää valinnanvaraa.
- Dvorákin kvintettokin on ihan hirveän kaunis kappale, ei mitään ongelmaa uppoutua siihen ja alkaa vain nauttia siitä mitä saa tehdä, Kivilaakso hehkuttaa lauantain kirkkokonsertin viimeistä sävellystä.

Verlasta Suomen filmikylä

Vanhoja kuusaalaisia maisemia, ihmisiä ja koneita, työntekoa ja juhlia kuuden lyhytfilmin verran. Tätä tarjosi Verlan Elävän kuvan päivä lauantaina 7.6.2014. Ilouutinen lupasi, että tämä ei jää tähän - jatkoa seuraa tulevina kesinä. Onhan Verlan nyt jatkuvasti lunastettava arvonimensä, jonka yleisö taputti hyväksytyksi jo ennen kuin oli kuullut kulttuurineuvos Eero Niinkosken perustelut ehdotukselleen "Suomen  filmikylä".

Taustaa filmikyläksi julistautumiselle antaa se, että tehdasmuseossa esitettävä elokuva "Näin tehtiin Verlassa käsipahvia" on pyörinyt siellä yli 40 000 kertaa. Sitä on siis näytetty ylivoimaisesti enemmän kuin mitään muuta lyhytelokuvaa Suomessa, ja sen on nähnyt yli puoli miljoonaa katsojaa.

Yleisöä riitti lauantaina molempiin näytöksiin, eikä moni tahtonut tuolillaan pysyä, kun rainoilla vilahteli tuttuja kasvoja ihmeellisesti nuortuneina ja nostalgisia näkymiä menneiden vuosikymmenten Kuusankoskelta ja vähän kauempaakin. Eero Niinikosken välijuonnot sisälsivät sisäpiirin tietoa ja maukkaita tarinoita filmien tekoajoilta - olihan miehellä itsellään ratkaiseva osuus elokuvien synnyssä tai saamisessa käyttöön. Hän oli työnsä puolesta mukana käsikirjoittajana, selostusten laatijana, musiikin toimittajana tai tilaajana. Kuvaamisesta vastasivat paikallisista osaajista Kalevi Pihkala ja Heikki Jokiniemi.

Ensimmäinen näytös ohi, yleisö kiittelee Niinikoskea (vas.)

Elokuvista ensimmäinen, "Vanhaa Kymintehdasta" vuodelta 1928  tuli Kymiyhtiön filmiarkistoon Elokuva-arkiston lahjana. Yhtiö nimittäin lahjoitti sinne 70-luvulla vanhan filmiprojektorinsa, ja saaja tarjosi vastalahjaa. Asiaa toimittanut Niinikoski ehdotti sitten näkemäänsä lyhytfilmiä vanhasta Kymintehtaasta vastalahjaksi, ja tätä kautta se oli nyt Verlankin yleisön nähtävänä. Esityksen aikana kuultiin huokauksia, kun mennyt maisema heräsi henkiin silmien edessä: Myllyhuokon talot, Kymintehtaan sauna, tehtaansairaala... Erityisen veikeitä kohtauksia elokuva tarjosi 20-luvun lastentarhoista, joissa niin tädit kuin lapsetkin liikehtivät eloisasti, suorastaan ylivilkkaasti.
- Tuossa kuvaaja on varmasti pyytänyt, että nyt vähän liikettä, Niinikoski nauratti mykkäfilmin yleisöä.

Satavuotisjuhlat häkellyttävät nykykatsojaa 

Yli 40 vuotta sitten osattiin todella järjestää juhlia. Sen osoittaa elokuva satavuotista historiaansa juhlistavasta Kymiyhtiöstä, joka piti väelleen 16 eri tilaisuutta. Häkellyttävin on pääjuhla, jonka lounastilaisuudessa oli 7400 yhtiöläistä puolisoineen. Tilaisuus on päässyt Quinnessin ennätyskirjaan Suomen suurimpana lounastilaisuutena, ja siltä se myös näyttää. Tehdassaliin on katettu pöytää kilometreittäin, ja juhlavieraiden rivistöt tuovat mieleen Pietarintorin väkimassat Vatikaanissa paavin joulurauhan julistuksen hetkellä.

Hämmästyttävää oli sekin, että 2400 yhtiöläisveteraania tuotiin paikalle henkilöautoilla, sellaisilla amerikankaaratyyppisillä. Bussilakko nimittäin esti linjurien käytön. Juhlafilmin jälkeen nähtiin esitys erikoisesta tukkirautatiestä, jota pitkin yhtiö siirsi puuta vesistöstä toiseen Honkataipaleella. Siitäkin on kulunut vasta 40 vuotta, kun lämmittäjä mätti veturin uuniin lapiolla koivuhalkoja motin reissua kohti.

Toiseenkin näytökseen riitti yleisöä.

Vielä häkellyttävämpää oli katsella elokuvaa "Tekijät esiin" vuodelta 1981. Voikkaan paperikone 4 toimi vuodet 1903-1979. Loppuun asti paperinteko tuolla koneella oli lähes käsityötä - ja jalkatyötä - puhumattakaan kiipeilystä, kurottelusta, pujottelusta koneen alle ja työsuojelumielessä kyseenalaisten konstien käytöstä. Aika nimeltä "ennen vanhaan" on siis niin lähellä.

"Verlan Maria" muistuttaa tehtaan historiasta, joka päättyi 50 vuotta sitten. Sen selostajana oli maankuulu kuusaalainen, näyttelijä Eeva-Kaarina Volanen. Eero Niinikoski kertoi, miten hän oli äänityksissä Jokiniemen ja Volasen kanssa, ja Eeva-Kaarina alkoi selailla studiorakennuksen aulan tiskillä olevaa kirjaa: "Onko tämä teidän vieraskirjanne?" Tiskin takana oleva tyttö hätääntyi, ettei kirjaan saa koskea koska se on hänen varauskirjansa. "Mutta kyllä meillä vieraskirjakin on. Se on johtajan huoneessa, ja se haetaan aina kun meillä on oikein suuria tähtiä." Eeva-Kaarina oli Eeroon vilkaisten todennut tytölle: "Vai on teillä sellainen vieraskirja."

"Paperifantasian" modernin tanssin esitys Jorma Uotisen tanssiryhmältä viittaa Kymin paperitehtaan PK9:n käynnistymisjuhliin vuonna 1989.

Elokuvien jälkeen jäi miettimään, miten tärkeää on tallentaa nykyhetkeä. Ei aikaakaan, kun se on jo nostalgista muisteluaineistoa saman ajan kokeneille ja valtava tietolähde uusille polville. Yksi kuva kertoo - ja valehtelee - enemmän kuin tuhat sanaa, mutta entäs kun kuvia vilisee silmien editse 24 kuvan sekuntivauhdilla äänen kanssa? Silloin voi vai ihmetellä, miten äkkiä kaikki onkaan muuttunut.

Siis lisää ja joutuin, jos saa pyytää.

Peruskorjattu seuratalo on hieno esityspaikka.

Rakennusmestarifunkis Kuusaan erikoisuus - paikkakunnan rakennusperinnöstä kirja

Sankarifunkista ja Sudeettialueen omaleimaisuutta, klassisismia ja ripaus jugendia, siinä riittää kirjantekijälle haastetta Kuusankoskella. Täällä on tänä vuonna ihmetelty, mikä mies oikein katselee rakennuksia tarkkaan ja välillä kuvaakin niitä. Huoli pois, hän on Kuusankosken rakennusperintöä kartoittava arkkitehti, tietokirjailija Rurik Wasastjerna ja hyvällä asialla.

Wasastjernan edellinen kirja esitteli Kouvolan keskustaajaman - sen entisen Kouvolan - rakennusperintöä, ja sille myönnettiin Iittalan XV Valtakunnallisilla Taidekirjapäivillä vuoden 2011 parhaan taidekirjan Eliel Aspelin -palkinto ja seuraavana vuonna Kaakkois-Suomen rakennus- ja ympäristötaidepalkinto.

Me kuusaalaiset odotamme omastamme tietenkin vähintään yhtä upeaa teosta. Tämä tuskin helpottaa Wasastjernan oloa. Kirjanteko on nimittäin siinä vaiheessa, että materiaalia on valtavasti, lisää olisi tarjolla jatkuvasti, mutta pikku hiljaa pitäisi ryhtyä seulomaan sitä kirjaksi.

Kaaoksen kautta

Kuusankoskella on tuhansittain rakennuksia, eri-ikäisiä, julkisia ja yksityisiä, kauniita ja rumia. Miten niistä pystyy louhimaan ne, mitä kannattaa esitellä?
- Jos tekisin tätä kymmenen vuotta, osaisin vastata tuohon. Ihan kaaosmenetelmällä etenen. Onhan Kuusankoskella yleiskaavaprojektien yhteydessä tehtyjä inventointeja, joihin on listattu 60-70 kohdetta. Ja samat paraatikohteet ovat myös Kymenlaakson rakennuskulttuuri -kirjassa. Näistä saan apua. Muuten sitten kuljeskelen ja räpsin, ja sitten poimin mielestäni edustavia esimerkkejä mitä sattuu tarttumaan filmille, Wasastjerna kuvailee.

Alussa Wasastjerna vain käveli, ajeli ja katseli ympärilleen. Lähestymistä auttoi kaupungin paikkatietokanta, jota hän kuvailee äärimmäisen käteväksi ja hienostuneeksi. Kaupunki on myös jaettu 54 "suupalaan" joiden mukaan voi edetä järjestelmällisesti.

Materiaalia kertyy, kaikki on Wasastjernalle ennestään tuntematonta. Vaikeusastetta lisää, että Kuusankosken inventoinnin on tarkoitus olla kattava, jotta se palvelisi kaavoitusta paremmin kuin kaupunginosa-inventointi.
- Välillä tulee epätoivoinen olo, ettei hahmota tätä ollenkaan, kaaos on ihan kaameeta, Rurik puistelee päätään.

Kouvolaa esittelevä teos kertoo kohteista myös sanoin. Sellaista tietoa Wasastjerna hankkii nytkin monista eri lähteistä. Hän löytää faktoja myös talojen piirustuksista.
- Aika paljon palstamillejä käytän myös siihen, että vain kuvailen sitä mitä kuvissa on. Kuulostaa varmaan pöljältä, mutta ehkä joku saa siten siitä enemmän irti.

Koskenrannassa sijaitseva Villa Ruths on yksi esimerkki tietojen penkomisesta. Se on Gunnar Asplundin suunnittelema talo, jonka toteutukseen sekaantui mahdollisesti Selim A. Lindqvist - tämä nimittäin vaikutti paikkakunnalla rakennuksen suunnitteluvaiheessa.
- Välillä saan vihjeen jostain kirjasta tai muusta tietolähteestä, syntyy ketjureaktio jossa vihje johtaa johonkin, se taas seuraavaan. Monesta kohteesta ei kuitenkaan löydy yhtään mainintoja, Wasastjerna kertoo.

Tutkittavaa kaikkialla Kymenlaaksossa

Ennen Kouvolan penkomista Wasastjerna tutki Alvar Aallon suunnittelemaa Sunilan aluetta. Kouvolasta häneltä on ilmestynyt siis ensimmäinen kirja, Muutakin kuin rautatieristeys. Kuusankosken rakennusperintöä esittelevä teos lähti liikkeelle eri tavoin kuin Kouvolaa esittelevä.
- Kouvolassa tehtiin ensin inventointia rakennuskannasta kaavoittajan tarpeisiin. Kun tilaaja näki valokuvat, ne haluttiinkin esitellä myös yleisölle. Kuusankoskella on lähdetty suoraan kirjantekoon, ja siinä kertyvän materiaalin syötän samalla inventoinnin tarpeisiin, Wasastjerna kertoo.

Jos kaikki menee niin kuin alan ihmiset toivovat, Kouvolan rakennusperinnön kartoitus jatkuu Anjalassa, Inkeroisissa ja Myllykoskella. Ihan yksin Wasastjerna ei työtään Kuusaalla tee. Kaupungin ja Kymin 100-vuotissäätiön rahoittamassa projektissa on ollut pari kertaa harjoittelija syöttämässä tietoja tietokantaan, ja paikallisten tietoniekkojen apua hän kiittelee erityisesti. Projektilla on myös työryhmä, jossa on virkamiehiä kaavoitusosastolta ja kaupunginmuseosta sekä edustaja maakuntamuseosta.

Pääkirkko vuodelta 1929

Alkuperäinen hahmo tärkeä kriteeri

Rakennussuojeluväki puhuu autenttisuudesta talon arvoa punnitessaan.
- Mielestäni voi käyttää myös termiä aitous - joka tietysti on yhtä epämääräinen enkä pysty sitä itsellenikään määrittelemään. Usein se tarkoittaa, että talon hahmo on säilyttänyt alkuperäisyytensä. On tietysti muitakin arvoja, joista rakennuksen merkitys syntyy. Myös myöhemmät kerrostumat ja kulumat kuuluvat aitouden piiriin. Mystiikka piileekin siinä, milloin muutokset rikastuttavat, milloin tuhoavat perintöä, arkkitehti Wasastjerna kertoo.

Muuttumattomuus on joka tapauksessa Wasastjernan ohjenuorana, kun hän arvioi rakennuksia.
- Alussa kuljin kartan kanssa ja väritin siihen eri värein ne, jotka olivat säilyneet alkuperäisinä tai olleet muutosten kourissa. Oikein herkut - jos talo oli säilynyt ilman isoja muutoksia materiaaleissa ja ikkunoissa - väritin tummanpunaisella. Näin sain epävirallisen arvohierarkian, Rurik kertoo.

Tämä inventoija katsoo taloja hyvin tarkasti. Pienetkin muutokset saattavat sattua silmään.
- Joskus rintamamiestaloon on vaihdettu alumiinipokaiset ikkunat. Vaikka valinta onkin ymmärrettävä kestävyyden kannalta ja yleensä huolehditaan, että jako pysyy samana, se silti aina hiukan koventaa ilmettä, Wasastjerna selventää.

Kuusaan kauniit ja rumat

Kuusankoskella Wasastjernan silmää miellyttää moni yhtiöön liittyvä alue: Naukio, osa Pilkanpeltoa, Kangastien katunäkymä, jossa on pari tosi hienoa taloa.
- Toinen on paperityöntekijän rakentama. Hänellä on ollut silmää ja halua tehdä jotain spesiaalia kodistaan, arkkitehti ihailee.

Rumaa on vaikeampi osoittaa.
- Yksittäisiä rakennuksia ei kannata luetella. Rumuus on syöpä, joka leviää kaikkialle. Se on uusia materiaaleja, värejä, muovipinnoitettua peltiä, vinyylilautaa... Kun rautakauppojen tarjonta räjähti 80-luvulla esiin, ihmiset innoissaan ostivat kaikkea mitä tarjottiin, jännän näköisiä uutuuksia. Mainoksessakin vihjattiin, että asutaan kartanossa vaikkei asutakaan, kun laitetaan ritilöitä  ja moniruutuisia ikkunoita, kuistia ja pilaria - ihan kiva, Wasastjerna ironisoi.

Koskela - funkista tämäkin

Kuusaan keskustan betonibunkkereista Wasastjernalla ei ole pahaa sanottavaa, vaikka tyrkytän siihen mahdollisuutta.
- Tuon ajan taloille on käynyt mielenkiintoinen ilmiö. Nehän ovat kohtuullisen pieniä mittakaavaltaan. Alun perin kauhistelin näitä betonisia rakennuksia, joiden ankeutta loskakeli tehostaa. Mutta nyt olen jotenkin kiintynyt niihin, Rurik naurahtaa.

Ikä sinänsä ei määritä rakennuksen arvoa Wasastjernan silmissä.
- Ihailen modernia. Mutta viisikymmenlukuun olen heikkona. Olen syntynyt 50-luvun alussa, ja sen ajan arkkitehtuuri on imeytynyt ihohuokosten kautta vereeni. Sen yhtä suunnittelijaa, Arne Helanderia ihailen kovasti. Sitten 60-70 -lukujen vaihteessa tänne tuli Bertel Gripenberg, joka teki Koskenrannan kolme tasakattoista huvilaa, johtokunnan huvilan laajennuksen ja "minkkitarhan". Viimeksi mainittu on tosin muuttunut melkein tunnistamattomaksi, mutta näitä muita fanitan kovasti, älyttömän tyylikkäitä, minimalistisia, Wasastjerna hehkuttaa.

Minimalismi sanoo arkkitehdille kaiken, mutta maallikko tarvitsee vähän selitystä, mistä sen rakennuksissa tunnistaa.
-  Julkisivusommittelu on äärimmilleen pelkistettyä, pelkkää lasia tai pelkkää muuria. Tai jos on pakko olla kumpaakin, tehdään mieluummin nauhat päästä päähän kuin reikiä. Tasakatto on ehdoton, RurikWasastjerna kuvailee.

Yksi hauska minimalismin ilmiö ovat liukulasi-ikkunat - tuplaikkunat, joissa lasit liukuvat, ei tarvitse tehdä pokia, on vain ohut karmi. Kaikki pyritän tekemään mahdollisimman sirona, ohuena ja kevyenä.
- Nehän ovat ihan karmeita energiasyöppöjä, kun eivät ole tiiviitä, Wasastjerna sanoo mutta lisää kuulleensa juuri, että minimalismi tekee paluuta.

Siis tekeekö tasakatto paluuta uudisrakentamiseen?
- Jos arkkitehdit ihailevat jotain piirrettä, se ei vielä tarkoita mitään. Mutta jos suuri yleisö ihailee tasakattoja niin mikäs siinä. Sehän on hyvä katto jos on vain teknisesti kunnossa, Wasastjerna vakuuttaa.

Yhtiö ja arkkitehdit muovanneet kaupunkikuvaa

Punatiiliarkkitehtuuri on Kuusankosken arkkitehtuurille leimallinen piirre, kuten monen muunkin samankaltaisen paperitehdastaajaman. Lisäksi rakennusperintöä elävöittää moni yksittäinen rakennus.
- Täällä on ainutlaatuisia kohteita kuten Kymi-yhtiön ammattikoulu ja Kotiseututalo. Mustavuori on ainutlaatuinen alue, talot ovat niin persoonallisia. Koskela ja Koskelankujan talot ovat hienoja, mutta samankaltaisia löytyy muualtakin. Kirkko, ammattikoulu ja kaupungintalo muodostavat paraatikolmikon. Voikkaalla vastaava ovat paloasema, seuratalo ja klubi, Wasastjerna luettelee.

Paikkakunnalla vaikuttaneet arkkitehdit - enimmäkseen yhtiön palkkaamat - ovat lyöneet leimansa kaupunkikuvaan.
- Selim A. Lindqvist, Arne Helander, Bertel Liljequist, Bertel Gripenberg, Valter Thomé ja myös kirkon suunnitellut Armas Lindberg, jolla Liljequist oli jossain vaiheessa töissä, Wasastjerna luettelee.

Mutta täytyy kunnan arkkitehtuurikin mainita, Wasastjerna huomaa.
- Ensimmäisiä esimerkkejä on Liljequistin suunnittelema Kunnalliskoti. Georg Jägerroos taas suunnitteli kunnantalon, Keskustan kansakoulun ja Kymintehtaan kansakoulun. Kunnantalo edustaa myöhäisklassisismia vielä 30-luvun alussa rakennettuna. Eletään jo funkiksen aikakautta mutta tehdään vielä tällainen eduskuntataloa muistuttava rakennus. Sillä haluttiin kuulemma ottaa etäisyyttä yhtiöstä, Rurik kertoo.

Kuusankosken kunnantalo on myöhäistä klassisismia.

Wasastjerna arvostaa kovasti Jägerroosia, jonka suunnittelema Keskustan koulu on hänestä aivan fantastinen rakennus.
- Luokkien muotoilu on erikoinen. Ovista tullaan käytävälle kuin moottoritiellä liittymästä valtaväylälle, liikenteen suuntaisesti. Perusteltu ja toimiva ratkaisu. Rakennuksen ilme on puhdaspiirteistä funkista. Tyypillisiä kliseitä ovat valtava lasiseinäinen aula, tyylikäs betoniportaikko joka tuntuu leijailevan ilmassa, siipirakennuksen pyöreät parvekkeet. Tyylikäs tatsi on myös katos - siiven ensimmäinen kerros on vedetty sisään ja alle jää pylväin rajattu katos.

Keskustan koulun juhlasalin ovet jäävät mieleen.
- Tuollaista julkista sisätilataidetta täällä on myös paljon, Rurik sanoo.

Keskustan koulu

Rakennusmestarit loivat kestävää arkkitehtuuria

Oma erikoisuutensa Kuusankoskella on rakennusmestarifunkis.
- En tiedä siitä esimerkkejä muualta Suomesta, lähinnä Viro tulee mieleen. Monet rakennusmestarit ja muutamat muutkin ei-arkkitehdit suunnittelivat laatikkotaloja. Kunnanrakennusmestari Eino Niininen oli hyvin tuottelias ja teki runsaasti myös funkista. Noin puolet parhaiten säilyneistä on hänen käsialaansa. Ihailen Niinisen taitoa tehdä samasta pohjakaavasta erilaisia ratkaisuja.

Kunnanpellon funkistalot ovat säilyneet harvinaisen hyvin, samoin Pilkanmaan kolme funkistaloa. Heinharjussakin on yksi hieno funkisyksilö.

Kuusankoskella on myös moderneja rakennuksia.
- Kuusi- ja seitsenkymmenluvun kantaa on hyvin. Vielä tuoreemmista Kuusankoskitalo ja kirjastotalo ovat erinomaisen ansiokkaita. Kirjasto on kaikista tuntemistani taloista yksi lemppareita. Sisätilassa minulla on parhaat fiilikset mitä olen missään saanut.

Kirjastossa miellyttävät mittasuhteet ja valo.
- Se valoisuus tai jokin määrittelemätön... Sitä yritän avata sikäli kuin itsekään ymmärrän. Tykkään myös sen pinnoista, lakatusta betonista ja maalatusta teräksestä. Ne tuntuvat siellä, jos eivät nyt kodikkailta, niin pehmeiltä, käteen käyviltä.

Entä keskustaan nousseet asuinkerrostalot - mitä tyyliä ne edustavat?
- Ne ovat liian uusia jotta niihin voisi lyödä tyylileimaa. Yleensähän tyylinimitykset ovat vastustajien keksimiä haukkumanimiä - näinhän impressionismi-termikin syntyi, Wasastjerna selittää.

Tavallinen ja tyypillinen

Arkkitehti-kirjailija Wadsastjerna ei juokse vain erikoisuuksien perässä. Tavallinenkin kiinnostaa. Paikkakunnallemme tyypillinen piirre onkin yllättäen moninaisuus. Täältä löytyvät säntillisesti kaavoitetut tehtaan alueet kuten Naukio ja Myllykallio, ja ilman kokonaissuunnitelmaa rönsyilevät työläiskaupunginosat Sikomäki, Mäyrämäki ja Kolarinmäki, poikkeuksellisen vaihteleva topografia, joka vaikuttaa paljon rakennusten sijoitteluun.
- Sekin näkyy, että täällä on ollut kolme tehdasta - ja kaksi ja puoli keskustaa, Wasastjerna lisää.

Siis tavallinen ja tyypillinen ansaitsee tulla huomatuksi paraatirakennusten rinnalla. Kuusankoskella on tästä kiinnostavia esimerkkejä.
- Sudeettialue on sekä tavallinen että erityinen. Perusratkaisultaan se on samanlainen kuin kaikki muutkin 40-luvun lopun talot. Mutta kun silloin yleensä jo tähdättiin jonkiasteiseen elementtituotantoon, niin Sudeetin talot ovat pitkästä tavarasta, täysin käsintehtyjä. Ja ratkaisu, että taloussiipi on kiinni päärakennuksessa, on aika harvinainen.

Mikä mies

Meitä paikallisia hivelee, kun joku ulkopuolinen - ja vielä alan ammattilainen - kehuu jotain omaamme. Ja kukas tämä kehuja itse sitten onkaan? Kotkaan asettunut Wasastjerna on alun perin Vaasan poikia. Vaikka hän muutti jo 14-vuotiaana lääkäri-isänsä ja historiaa ja arkeologiaa opiskelevan äitinsä mukana Helsinkiin, juuret ehtivä työntyä syvälle Vaasan maaperään. Veli Frej oli muuttanut jo aiemmin opiskelemaan.
- Kun matkustan junalla Vaasaan, tuntuu niin hienolta, kun alan kuulla kanssamatkustajilta sikäläistä murretta. Siis suomenruotsin murretta. Sielläpäin on kyliä, joilla on niin omat murteensa, että ulkopuolisen on vaikea ymmrtää heidän puhettaan.

 Entäs mitä sukua ollaan sille 60-luvun lopun "Laululle 20 perheestä" - muistattehan: Wasastjerna, Ehrnrooth, Schauman, Grönblom...? 
- Joo, samaa perhettä. Mutta minä en ole rikas, Rurik Wasastjerna virnistää.

Ruotsista lähteneestä suvusta on hienoja tarinoita. Varhaisin Wasastjerna oli Abraham mutta sukunimeltään Falander. Suomen sodassa 1808 häneltä vaadittiin uskollisuudenvalaa keisarille, mutta hän julisti olevansa uskollinen vain Ruotsin kuninkaalle. Hän sai kuolemantuomion, joka kuitenkin muutettiin maastakarkotukseksi. Tässä yhteydessä hän tapasi Ruotsin kuninkaan Kustaa IV Adolfin.Tämä antoi uskolliselle alamaiselleen nimen Wasastjerna - Vaasan tähti - miehen kotikaupungin mukaan.

Wasastjernat ovat olleet mm. Tampellan omistajasukua.
- Suvulla oli sahaa, rautaruukkia ja laivanvälitystä, ehkä myös tupakkatehtaan osakkuutta, Rurik luettelee.

Arkkitehdin ammatti on varmaan ollut Rurik Wasastjernan haaveena jo lapsesta, niin innostunut hän on edelleen aiheesta?
- No ei. Pyrin Helsingin teknilliseen korkeakouluun arkkitehtilinjalle, koska se oli ainoa paikka mihin ei tarvinnut lukea, Rurik kuittaa.

Tarkennetaanpas nyt. Ei arkkitehtilinjallekaan  niin vain kävelty ovesta sisään. Lukion todistuksilla oli jokin merkitys, mutta pääsykokeisssa piti piirtää, ja se taito ratkaisi. Arkkitehti-tietokirjailijalla näyttää olevan taipumusta itsensä vähättelyyn, koska hän väittää myös olevansa Pohjois-Euroopan huonoin arkkitehti.
- Olen tehnyt omia töitä vähän, olen vain suunnitellut remontteja, laajennuksia ja muuta pientä. Vasta nyt vanhalla iälllä olen huomannut, että parempi kun vaan kuvaan ja inventoin muiden töitä, Rurik naureskelee.

Miten niin juuri Pohjois-Euroopan huonoin?
- Olisiko urbaania legendaa, mutta väitetään että Etelä-Euroopassa on arkkitehtikouluja joihin pääsee ilman pääsykokeita. Valmistuneista monet päätyvät taksikuskeiksi, ehkä arkkitehtiosaaminen on heillä vielä heikompaa, Rurik veistelee.

Jotain hänenkin on varmaan pitänyt työpaikalla tehdä, koska on työskennellyt Arkkitehtuuritoimisto Jaakko Laapotti Ky:ssä ja Rakennushallituksessa ja sen seuraajassa Engelissä ennen kuin perusti oman toimistonsa vuonna 2001.

Kotkaan Wasastjerna rantautui vuonna 2000 - minkäs muun kuin - arkkitehtuurin perässä.
- Huomasin ilmoituksen Alvar Aallon Sunilaan suunnittelemista asunnoista ja päätin muuttaa. Meillä on avovaimon kanssa koti Sunilassa Aallon suunnittelemassa - pitkälti Keijo Strömin piirtämässä - asunnossa. Asuinalue on ollut 1990-luvulla oudon huonossa maineessa, mutta kokemut sittemmin osittaista renessanssia. Sunila ansaitsisi vielä paljon enemmän arvostusta, sehän on loistava ympäristö lapsiperheillekin - isoja siirtolohkareita kiipeiltäväksi ja puistomaista ympäristöä.

Else Kalske: Kansanhuollossa oppi täsmällisyyttä

Kuusankoskelainen Else Kalske on sisukas ihminen. Sisua vaativat nuoruuden evakkoreissut, sisua vaati työn hakeminen kouluttamattomana uudella paikkakunnalla, ja erityisesti sisua vaati työ Kuusankosken kansanhuollossa. Siellä kun tavalliset arjen käytöstavat tuppasivat usein asiakkailta unohtumaan.

Else Kalskeella on tallella elintarvikekortteja.

Else, silloinen Tarvainen, tuli Kuusankoskelle vuonna 1944 Karjalan evakkona Harlusta. Siellä oli Kymi-yhtiön ostama paperitehdas, ja moni tehtaalaisperhe tuli sodan jaloista Kuusankoskelle. Elsen isäkin pääsi täällä yhtiölle töihin.
- Tarvaiset, Tirroset, Hämäläiset, Nybergit, Sommarbergit, Timoset, Kaartinen, Else Kalske luettelee vaivattomasti entisiä läskeläläisiä ja kertoo saman tien perheiden nykykuulumisiakin.

Läskelässä Else ehti olla jonkin aikaa töissä tehtaan laboratoriossa.
- Olin 17-vuotiaana kolmivuorotyössä erään rouvan sijaisena, kun hän ei kestänyt kuunnella pommitusten ääniä. Mutta pian muutimme koko perhe pienen kierroksen jälkeen Voikkaalle Yrjönojalle. Meitä muuttajia oli isä, äiti, ja nuorempi veljeni Holger. Birger, vanhempi veljeni, oli silloin armeijassa. Isä pääsi korjauspajan mestariksi Kymi-yhtiölle, koulujakäymätön, itseoppinut mies, Else kertoo.

Tämä 92-vuotias on varsinaisessa iskussa. Elsen sujuvaa, sivistynyttä kielenkäyttöä ja rentoa juttelua kuunnellessa on vaikea uskoa, että osaaminen on tullut käytännön töistä eikä yliopistoista. Mainion vireytensä syynä hän pitää sisua ja myönteistä ajattelua. Ja sitä että jumppari-tyttäret patistavat liikkumaan ja oikaisevat virheasentoja.


Kymmenen kynttä ristissä työpaikkojen saamisesta


Ensimmäisestä Voikkaan-kodista Yrjönojalta jäi hyvät muistot. Else piti paljon yhtiön rakennuttamista neljän perheen taloista ja ympäristöstä.
- Se oli hienoa paikkaa. Mikä hienointa, lämmitys toimi keittiön hellasta kodin joka kolkkaan, avonaisen portaikon kautta jopa yläkerran huoneeseen. Siitä muutimme väljempään asuntoon Jatkolaan. Se oli rivitalon tapainen rakennus, joka oli saanut nimensä siitä että sitä oli joskus jatkettu.

Kuusankosken kansanhuollon toimisto kunnantalossa

Else Kalske on ollut kiitollinen siitä, että on saanut tarvitessaan töitä. Kuusankoskellakin hän pääsi heti kansanhuollon korttijakeluun kunnantalolle.
- Meidän perhe meni takaisin Harluun välirauhan aikana -41, ja kerkisin olla siellä pienen aikaa kansanhuollossa. Siksi varmaan pääsin täälläkin samaan työhön, kun vain ilmoittauduin, hän arvelee.

Korttijakelu oli monitahoista hommaa. Kuusankoskelaisia oli sodan jälkeen lähes 20 000.
- Kun heidän ostokorttinsa tulivat, kaikki piti tarkistaa, niin että joka numero löytyi eikä välistä puuttunut kortteja. Sitten ne leimattiin ja pantiin jakeluun, Else kuvailee työmäärää.

Kotit olivat elintarvikekortteja: yleisostokortti, jauhokortti, voikortti. Oli pikkukortteja kuten tupakkakortti, maitotuotteiden kortti, jalkineiden kortti. Kahvi ja sokeri olivat varmaan yleisostokortissa. Minä onneton olin sillä osastolla, jossa jaettiin pyöränkumeja ja kenkiä varten kortteja, Else Kalske muistelee.

Liha-, sokeri- ja jalkinekortteja

Hankalia tilanteita

Pyöränkumien korttien jakajan osa ei ollut helppo. Asiakkaat eivät tahtoneet uskoa, etteivät korttityöntekijät vieneet välistä tavaraa itselleen.
- Pitkän tiskimme ääressä yksikin mies tuumi, että kyllähän tänne niitä kortteja mahtuu. Se oli taistelua, kun väki luuli, että kansanhuollon ihmiset saavat enemmän kuin muut. Mutta tiedän, ettei yksikään saanut yhtään enempää kuin hänelle kuului, Kalske sanoo painokkaasti.

Kenkälupien jakajan piti usein esitellä omat risat kenkänsä, jotta hakija uskoi ettei virkailija ole paremmassa asemassa. Kun Elsen veli pääsi armeijasta, tämän jalkineista teetettiin Elselle saappaat. Sitten Else hankki sukset ja meni kysymään kansanhuollon johtajalta, eikö hänenkin olisi aika saada uudet monot. Vastaus tyrmistytti.
- Hän sanoi, että uudet kengät voi naulata suksiin, niinhän ryssätkin tekee. Sanoin, etten ole ryssä, vaikka olen rajalta tullu. Sen koommin en lupaa kysellyt, Else kertoo vieläkin pahastuneena.

Korttijakelupäivät olivat kuumeisia päiviä kunnantalolla. Kukin sai omat korttinsa ja ne kirjattiin muistiin. Kansanhuollon apulaisjohtaja tunnisti Elsessä komentajan ominaisuuksia ja käski tämän mennä pistämään porukkaa ojennukseen.
- Se oli sellaista ryntäilyä. Hirveä mekkala oli toimistossa välillä, siellä kunnantalon kolmannessa kerroksessa.

Joskus syyttely kävi niin kovaksi, että Else vaati anteeksipyyntöä.
- Eräs mies osoitti minua sormella ja sanoi, että olemme käyttäneet osan hänen kortistaan ja saaneet niillä pyöränrenkaita. Niistähän oli kova pula kaiken aikaa. Hän sanoi, että tuo silmälasipäinen on sen ottanut. Sitten hän paineli käytävään. Mutta minä menin johtajan huoneeseen ja vaadin, että rähisijän piti perua puheensa lehdessä, koska toimistossa oli ollut asiakkaita kun hän minua syytti. Näin hän sitten teki, Kalske kertoo.

Kalle Kalskeen vaatekortti

 Nykyihmiset eivät Else Kalskeen mielestä voi ymmärtää, kuinka varpaillaan kansanhuollossa piti olla kaiken aikaa.
- Se oli tiukka paikka. Päävastuu oli ostokorttiosaston hoitajalla, ja kerran hän joutui sairaalaan. Tilalle tuli Helsingistä nuori nainen. Jonkin ajan kuluttua huomattiin, että kortteja hävisi, erityisesti tupakkakortteja. Siitä seurasi paniikki ja selvitykset, ja kävi ilmi, että helsinkiläisnainen oli pannut kortteja syrjään miesystäväänsä varten. Se pilasi joksikin aikaa Kuusankosken kansanhuollon maineen. Sijainen tietysti joutui pois, Else muistelee.

Tiukkaa oli myös asiakkailla. Jos joltakulta kortti katosi, hänen oli ilmoitettava heti poliisille asiasta.

Työntekijöitä Kuusankosken kansanhuollossa oli puolenkymmentä. Naiset teettivät itselleen vaatturiliikkeessä omin rahoin  samanlaiset työasut, ruskeat leningit, joissa oli valkoiset kaulukset ja kalvosimet. Kansanhuollon toimintaa riitti Kuusankoskella vuoteen 1950. Sitä ennen säännöstely oli vähitellen loppunut tavaralta kerrallaan.
- Jaoin yksin viimeiset kortit koko Kuusankosken jengille, Else selvittää.

Else ja maalaus aviomiehen kotipihasta Heinosen takana

Kortteja sai muttei aina tavaraa

Kortin saaminen ei tarkoittanut, että olisi kohta saanut edes siihen merkittyjä niukkoja annoksia kaupasta tai jakelupisteistä. Kaikesta oli pulaa, ja joskus tavaraa ei ollut lainkaan. Kauppoja ei Kuusaan puolella ollut montakaan.
- Oli Heinonen & Laurikainen ja Kauppayhtiö, ja siinäpä ne melkein olivat, kunnes tuli myös Osula kirkon lähelle. Voikkaalla oli sitten ihan toista, Else Kalske kertoo.

Kuusaan nykyinen keskusta oli muutenkin aika harvaan rakennettua Elsen aloittaessa työuraansa. Kunnantalo oli rakennettu keskelle aukeaa maisemaa. Viereisellä mäellä oli kirkko, ja kunnantalon toiselle puolelle ilmestyivät poliisitalo ja KOP:n talo.


Voikkaa eli 40-50 -luvuilla kukoistustaan.
- Voikkaa oli loistopaikka. Täällä oli viisi pankkiakin. Oli kaksi kirjakauppaa, monta ravintolaa, kultasepänliikkeitä, värikauppaa. Ruokakauppoja oli useita, vaatturiliike Seuratalolta eteenpäin, kaksi lihakauppaa. Lapinmäellä Osuusliike kolmonen oli varsinainen tavaratalo. Oli iso tori, ja tietysti Lapin kenkäkauppa, Else luettelee.

Kaikki siat 60-kiloisia

Katselemme Elsen suvulta säästyneitä pistekortteja ja erikoisostokortteja, jotka on säilytetty Keron kaupan antamassa pahvikotelossa. Kaikkia jalkine-, liha- ja rasvakortteja ei ole näköjään tarvittu - säännöstely on lopetettu ja tavaraa on alkanut saada ostaa ilman viranomaisten lupaa.

Suomen kansanhuolto seurasi kunnallisten toimistojensa toimia mutta määräsi myös asukkaita. Näiden piti luovuttaa tuottamiaan elintarvikkeita jaettavaksi. Else muistaa esim. kananmunien ja sikojen luovutukset.
- Kaikki paikkakunnan siat painoivat 60 kiloa, hän virnistää.

Sioilla oli painorajat, ja luovutusmääräyksen alin paino oli 60 kiloa. Satakiloisestakin siasta suuri osa hävisi ihmeellisesti teurastuksen yhteydessä, Else Kalske kertoo.
- Jos oli kanoja, piti luovuttaa munia. Muistan kuinka emäntä löi pussista kuolleen kanan tiskiin ja parahti että "luovuta nyt munia kun kana on kuollut".

Säännöstelyn ja luovutuspakkojen aikaan ihmiset varmasti hamstrasivat ja pistivät sivuun omia tuotteita perheen tarpeita varten. Vieraille he eivät uskaltaneet myydä ohi määräysten, koska pelättiin ilmiantajia ja seurauksia sääntöjen rikkomisesta. Tästä Elsellä on kokemuksia Savosta, jossa perhe asui jonkin aikaa sotavuosina.
- Kun menimme takaisin Karjalaan vuonna 1941, se oli parasta aikaa. Siellä sai maitoa, ja pääsin jopa kirnuamaan voita. Ei meillä pula-aikana oikeastaan nälkää nähty, ei vain ollut kaikkea. Kerran ravintolassa Haapakoskella söin kalasoppaa ja totesin, että onhan tämä kalasoppaa mutta siitä on vain kalat uineet pois, Else nauraa.

Korvikkeen makuunkin tottui aika nopeasti, olihan siinä vähän  oikeaa kahviakin joukossa.

Korttipussissa ostoluvat olivat tallessa

Myös Kuusankoskella kansanhuollossa sai pitää kielen kurissa.
- Sellainen paikka se oli, ettei voinut heittää mitään sivuhuomautuksia, älä inahdakaan mitään turhaa, oli mottona. Se oli kokemus se kansanhuollon aika. Tärkein oppi sieltä oli täsmällisyyden oppi, kaikki oli niin jämptiä.

Lapsilisiä pistotuskoneella

Kansanhuollon toiminnan lakattua Else Kalske pääsi töihin kunnan rakennustoimistoon.
- Ajoimme äskettäin Pilkanmaassa hakemassa yhtä kuntoilijaa, ja sanoin että muistan kun tätä tietä rakennettiin. Hoidin sen hankkeen papereita rakennustoimistossa, Kalske kertoo.

Käsin tehtiin kaikki työt toimistossa siihen aikaan, kynää, paperia ja leimaa käytellen. Kirjoituskone oli vain toimiston pomolla. Sen jälkeen Else oli verotuksen töissä.
- Verotoimistona meillä oli juhlasali, jonne kannoimme mapit kun veroja laskettiin, Else viittaa kunnanviraston valtuustosaliin.

Verotoimistoajoista Elselle on jäänyt mieleen eräs veroilmoitus. Lomakkeen kohtaan "muuta" eräs rautatieläinen oli kirjoittanut "katso virsi se ja se, säkeet ne ja ne". Else muistaa hyvin virren sanat: "Mä sain niin ylen runsaasti, ne kaik´on menetetty. Tuhansiin nousee velkani, ne turhiin hävitetty. Nyt olen köyhä, rahaton, on maksupäivä tullut."

Else Kalske oli mukana myös ensimmäisten lapsilisien maksamisessa. Kunnantalon kellarissa oli ehkä reikäkorttikoneen esiaste, jolla napsaistiin saajien kortteihin merkit.
- Pistotuskoneessa oli ratti, josta väänsimme esiin oikeat numerot ja kirjaimet, ja sitten poljimme laitteella merkit lisien saajien kortteihin. Kylmässä kellarissa teimme työkaverin kanssa kahta vuoroa, kuusi tuntia päivässä.


Else Kalskeen tullessa kunnantalolle töihin siellä oli vilkasta elämää. Talossa oli kolme asuntoa: talonmiehen, lääkäri Yrjövuoren ja kunnankamreeri Matti Kuusiston.  Alakerrassa oli säästöpankki, sosiaalitoimisto ja kassa sekä kunnankamreerin toimisto. Toisesta kerroksesta Else Kalske muistaa juhlasalin - valtuustosalin - ja kunnanhallituksen kokoushuoneen. Näitä käytettiin ajoittain myös kansanhuollon ja verotuksen työtiloina. Toisessa kerroksessa oli myös kahvio.

Kunnantalossa käytiin myös käräjät. Silloin talo oli täynnä väkeä, ja tunnelma oli levoton ja meno Kalskeen mielestä vähän siivotonta.


Sisulle käyttöä

Työolot muuttuivat ajoittain hankaliksi uuden kunnanjohtajan tullessa.
- Mikkonen oli aivan ulalla, Kalske täräyttää.

Else kutsuttiin kunnanjohtajan huoneeseen kuulemaan, että hänet aiotaan lomauttaa kuukaudeksi seitsemän vuoden palveluksen jälkeen. Nuori nainenpa ei alistunutkaan tilanteeseen.
-  Sanoin että ei onnistu. Minulla on kaksi ikälisää, ja täällä on minu

n jälkeeni tulleita. Jos on tarvetta, heitä voi lomauttaa. Puhuimme pitkään ja kunnanjohtaja kertoi, että hallitushan sen päättää.

Hallituksen kokouksen jälkeen Else kuuli, ettei häntä aiota lomauttaa, mutta kunnanjohtaja antoi ymmärtää, että lomautus olisi kuitenkin odotettavissa.
- Tällaista on naisihmisen elämä: jos et pidä puoliasi, ei tule mitään. Ei kunnanjohtaja tullut läksiäisiinikään, kun kaksi vuotta myöhemmin irtisanouduin ja jäin kotiäidiksi. Tilanne muuttui aivan toisenlaiseksi, kun Eero Salmenoja tuli kauppalanjohtajaksi.

Kotirouvaksi Else Kalske päätti jäädä jo avioliiton alkuvuosina, kun pariskunta tuli aina talvella töistä kylmään kotiin Kymenrantaan. Kukaan ei ollut lämmittämässä taloa päiväsaikaan, ja illalla oli ensimmäiseksi tehtävä tulet uuneihin. Kotona oli pian paljon tehtävää, kun perheeseen syntyi kaksoset ja vielä toinen tyttö.

Nyt Else Kalskeella on omaa aikaa vaikkapa kuntoutuksessa käynteihin. Aamulla hän tarkistaa iPadistaan ensimmäiseksi sään ja pelaa ehkä vähän pasianssia. Kuvatiedostoihin on kertynyt tuoreita muistoja sukulaisten tapaamisista. Elsellä on aikaa myös auttaa sukulaisia ja vieraita muistojen ja perinteen tallentamisessa. Hänellä kun on kokemusta ja tietoja ajoista, joista alle yhdeksänkymppiset ovat vain lukeneen kirjoista.

Kansanhuollon henkilökunta kävi valokuvaajalla itse teettämissään virka-asuissa. Kuvassa ylhäältä vas. Kirsti Pekkola, Else Tarvainen (ny. Kalske), T. Hirvonen, E. Lehtoranta, A. Eskola, Hilkka Ehkola ja Saima Tani.
Alarivissä vas. Elvi Mäkelä, Irma Rihu, V. Järvinen ja Aino Hartama.