Hannu Lahtinen - mäkihyppääjäksi omassa pihapiirissä

Kuusaan Miilumäen takarinteessä käy kuhina, kun Lahtisen sisarukset Hannu Lahtinen ja Hannele Rautomäki sekä Hannelen mies Jorma ravaavat mäkeä ylös alas tutkimassa lapsuuden kotipihan rinnettä. Lahtiset asuivat hiihtomajassa, viereisessä rinteessä kohosi mäkihyppytorni ja sen viereen oli rakennettu syöksymäki. Jorma taas asui Miilumäen vastakkaisella rinteellä. Mutta millainen iso urheilukeskus paikka olikaan - siitä lisää Hannele Rautomäen haastattelussa: http://minkuusas.blogspot.fi/2015/10/hannele-rautomaen-lapsuudenkotina.html. Nyt keskitytään kuusaalaisen mäkihypyn loistovuosiin.

Hannu Lahtinen, Hannele Rautomäki  ja Jorma Rautomäki mäkihyppytornin mäellä.

 Lumenkaatopaikan tasanteella ovat vieläkin jäljellä Kuusankosken hyppyrimäen perustukset. Ensimmäinen mäki rakennettiin näille Kymiyhtiön maille 30- tai ehkä jo 20-luvulla. Se korvattiin 50-luvulla uudella. Kesken muutostöiden mäessä tapahtui onnettomuus. Kaikille mäkihyppykilpaulun osallistujille näytettiin raja, missä kohtaa pitää ryhtyä jarruttamaan, mutta eräs  lahtelaispoika laski jostain syystä suoraan, syöksyi kivikkoon ja kuoli. Uuteen mäkeen rakennettiin vastamäki ja aita, joka esti hyppääjiä ajautumasta ulos.

Hannu Lahtinen oli kahdeksanvuotias aloittaessaan mäkihyppyharrastuksen talvella -50. Sukset olivat itse tehdyt, ”varmaan 25-kiloiset”, ja ne veivät miestä eikä toisinpäin.

- Ensimmäisenä talvena hyppäsin neljä kertaa, joka kerta turvalleni kumpuun. Velipoika yritti neuvoa mutta en suostunut jatkamaan. Seuraavana vuonna entrasin suksia, sahasin nipparakärjet pois ja ne oli sitten olevinaan mäkisuksien näköiset. Hyppy ainakin onnistui huomattavasti paremmin. Siitä se hyppääminen käynnistyi, ja 15 vuotta sitä jatkui aktiivisesti, Hannu Lahtinen kertoo.

Kuusankoskella oli 50-luvulla kymmeniä mäkihyppyä harrastavia pikkupoikia. Sarjakisoihinkin heitä osallistui kolmisenkymmentä pelkästään Kuusankosken Urheiluseurasta. Hannu Lahtinen muistaa varsinkin Kajanderin Anssin ja Ismon ja pitkän listan muitakin lapsuuskavereitaan. Hannu kävi vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien kisoissa pitkin Etelä-Suomea etupäässä Anssin kanssa.

- Meillä oli Aaten kanssa kansallisissa kisoissa kova kilpailu, että kumpi on viimeinen ja kumpi toiseksi viimeinen, Hannu naureskelee.

Hannu (vas.) ja isoveli Eero Lahtinen.

Hyppyharrastus oli mahdollista, kun vanhat aktiivit olivat toiminnassa mukana. Nuorille järjestettiin välineitä ja annettiin valmennusta.

- Myyrän Enskaltakin saatiin sukset, ja minulla oli jossain vaiheessa Timosen Ekin vanhat sukset ennen kuin sain toiset tosi hyvät. Ihan pienet pojat saattoivat hyppiä pujottelusuksien tapaisilla alamäkeen tehdystä töyssystä, Hannu Lahtinen kertoo.

Oikean hyppyrimäen lisäksi seudun lapset hyppivät Punavuorella lumesta tehdystä hyppyrimäestä hiihtosuksilla. Samanlaisia hyppyreitä rakennettiin talvisin vähän joka rinteeseen, missä lapsia oli lähettyvillä. Hevoslammilla järjestettiin jopa iltakisoja kynttilänvalossa.

- Meillä oli oikeassa hyppyrimäessä soihdut, ja Kinttumäellä Hevoslammilla matkittiin sitä. Jokainen toi kotoa kynttilöitä, saatiin iltavalaistus alastulorinteeseen. Siellä hypättiin vähän toistakymmentä metriä hiihtosuksilla. Yleisöäkin oli paikalla varmaan lähitienoon joka talosta. Sotien jälkeen järjestettiin vähän joka alueella tällaista omaa toimintaa, Lahtinen kuvailee.

Rakennettuja hyppyrimäkiä ja kisoja oli 50-luvulla Kymenlaaksossakin häkellyttävä määrä: Utissa, Iitissä, Voikkaalla, Valkealassa oikein lentomäki, Anjalassa, Elimäellä, Kouvolassa.

- Mäkiä oli vaikka kuinka paljon. Hurukselassa olen kilpaillut, ja Klamilassa oli aina huimat kevättalven päättäjäiskisat, hailikisat. Jokainen osanottaja sai pussillisen haileja. Kaikki silloiset Suomen huiput kävivät hailikisoissa.

Kisoissa oli tavallisesti alle 18-vuotiaiden sarja ja yleinen sarja, ei sen tarkempaa ikäjaottelua. Mutta SM-tason kisoissa oli erikseen nuorten sarjat 14-16 -vuotiaille, alle 18-vuotiaille ja alle 20-vuotiaille.

Kuusankosken hyppyrimäestä ovat hypänneet kaikki 50-luvun Suomen huiput. Hannu Lahtinen luettelee yläpäästä: Antti Hyvärinen, Eino Kirjonen, Aulis Kallakorpi, Esko Mömmö, Oksasen pojat – mm. Unto, Niilo Halonen, Veikko Heinonen, Seppo Pelli, Pekka Tirkkonen. Myöhemminhän täällä hyppäsivät Timosen Raimo ja Jukka, Rami oli SM-tason yhdistetyn mies, Jukka nuorten maajoukkueen ympyröissä.

Kouvolan Hiihtoseuran kanssa kuusaalaiset pitivät yhteisiä sarjakisoja, joissa oli aina yli 50 poikaa hyppäämässä. 

- Silloin oli alle 14-vuotiaiden sarjassa sellainenkin kova naama kuin Topi Mattila.

Iltamäenlasku iso tapahtuma

Kuusankoskella oli laskiaisena aina iltamäenlaskukisat, joihin tuli Lahden Hiihtoseurasta linja-autollinen hyppääjiä. Lähiseudun harrastajia osallistui kymmenittäin. Kouvolan Hiihtoseurasta osallistui toistakymmentä, hyppääjiä tuli Jaalasta, Kotkasta, Virolahdelta ja Luumäeltäkin. Kisa kulki nimellä Kuusaanniemen hiihdot, ja ne vetivät väkeä. 

- Piha oli aina ihan täynnä yleisöä, osa seisoi rinteessäkin. Kilpailut olivat Kymenlaakson ehkä toiseksi kovimmat kisat. Kouvolan Hiihtoseuralla oli isoimmat, tammikuun talvikisat ja Salpausselän kisojen jälkeen järjestetty iltamäenlasku – kansainväliset kisat, Hannu ja Hannele muistelevat.

Kuusaan iltamäenlaskukisoissa oli erikoisuutena ”miehekäs ilotulitus”. Mäestä sammutettiin valot ja roihut, ja hyppääjä laski ilotulitusraketin valossa. Paitsi silloin, kun Rautomäen Jorma - sittemmin Hannelen mies - kavereineen ei uskaltanutkaan ampua rakettia väkijoukon lähellä ja hyppääjä hyppäsi ihan pimeissä.

"Tuomaritorni oli tuossa vasemmalla."

Laskiaisen iltamäenlaskua valmisteltiin huolellisesti. Hiihtomajan yläkerran kerhohuoneessa tehtiin reklaamit.

- Hännisen Huuko piirsi jonkun mäkimiehen – yleensä Kallakorven Apliksen – kuvan isolle pahville ja siihen teksti Kuusaanniemen iltakisoista ja tulossa olevista huippulaskijoista.

Kuusankosken Urheiluseura järjesti kerran viikossa omat sarjakilpailut.

- Lauantaisin oli hiihtokilpailu täällä, ja sunnuntait kierrettiin muualla mäkihyppykisoissa. Jos ne oli kauempana, mentiin jo lauantaina paikalle. Täytyi olla jonkun tason urheilija, että sai osallistumisoikeuden kansallisiin tai kansainvälisiin kisoihin. Sarjakilpailut olivat täällä keskiviikkoisin, aina iltakilpailut, Hannu Lahtinen muistaa.

Kunnostus talkoilla, joskus yhden hengen

Harrastajat pitivät itse mäen kunnossa. Harjoitusten alussa he tamppasivat mäen, ja jos oli tullut paljon lunta, sitä luotiin pois. Kevättalvella oli helpompaa, kun ei tarvinnut muuta kuin haravoida alastulorinteen lumi rikki, ettei se ollut jäässä.

- Ei silloin huudeltu apua järjestöiltä tai kaupungilta. Kerrankin mentiin sunnuntaiaamuna Anjalaan kisoihin. Yöllä oli tullut puoli metriä lunta. Kilpailijat kunnostivat ensin mäen, satakunta kaveria sai sen suitsait valmiiksi. Sitten alettiin hyppäämään, Hannu Lahtinen kertoo.

Joskus mäen kunnostus vei jonkin verran keskittymistä itse kisaan. Hannu muistelee yhtä Kuusaan kilpailua, jossa mäkeä oli pantu hienoon kuntoon puolen viikkoa. Kun kisan piti alkaa, rupesi tulemaan lunta.

- Oltiin jo menossa sukset olalla torniin, kun kilpailun johtaja Myyrän Enska tuli kysymään, kuka lähtisi tamppaamaan lumet rinteestä. Kaikki käänsi selkänsä, Enska osoitti minua: Hanski. Minä paita märkänä tamppasin alastulorinteen, sitten sukset olalle. En ehtinyt hyppäämään omalla vuorollani. Hikisenä ja hengästyneenä hyppäsin jossain välissä, ensimmäinen hyppy meni pieleen, toinen paremmin, mutta siihen kuivui ainakin sen kisan voitto, Hannu tuumaa.

Tavallisesti mäki kuitenkin kunnostettiin ja koristeltiin jo ennen kilpailuja.

- Siinä oli hieno havutus, siksikin että hyppääjä näki alastulorinteen. Ylärinne oli havutettu koristeelliseksi ja juhlavaksi, alastulorinne oiottiin suoraksi, lumikasat oli työnnetty nätisti reunaan, Hannele kuvailee yleisölle avautunutta näkymää.

Havut otettiin viereisestä Kymiyhtiön metsästä. Ei tarvinnut lupia kysellä - koko alue rakenteineen oli yhtiön omistamaa ja ylläpitämää.

Alastulorinteen yläpäässä oli tuomaritorni. Tuomareita oli viisi, ja he antoivat pisteitä sekä hypyn pituudesta että tyylistä. Huonoin ja paras pisteistä jätettiin pois, asteikko oli 1-20. Mittaamista varten vedettiin hyppyrin kärjestä mittanauha alastulorinteeseen.

- Meidän 45 metrin mäessä ensimmäinen mittataulu pantiin 25 metriin, ja sitten oli viiden metrin välein seuraavat taulut. Joka metrin kohdalla oli lisäksi tikku tai havu. Hypyn pituus mitattiin puolen metrin tarkkuudella. Mittamiehet seisoivat toisella puolella – isoissa kisoissa molemmilla. Heillä oli pitkät kepit, jotka he löivät maahan heti kun kaveri oli osunut rinteeseen. Mitta otettiin jalkojen välistä, tasajalka-alastulossa jalkojen kohdalta, Hannu kuvailee.

Telemark toi pisteitä

Hannu Lahtinen muistaa hyvin 50-luvun hyppytyylit. Alkuun hypättiin Tauno Luiron tapaan kädet ensin takana, ja lopuksi ne vietiin eteen. Sitten tuli Max Bolkart, joka hyppäsi kädet edessä ja makasi suksien päällä.

- Minä sain kipinän yhdeltä kuopiolaiselta, joka hyppäsi kädet takana alastuloon asti. Se iskostui minun päähän. Jalat tulivat maahan peräkkäin Telemark-tyyliin. Se on tyylitekijä: jos tulet alas tasajalkaa, tyylipisteistä putoaa heti, samoin jos osuu käsi maahan. Jos kaatuu kunnolla, menee kymmenen pinnaa. Nykypäivänähän kaikki hyppää samalla tyylillä, pituus vain ratkaisee. Ja nykyään otetaan tuuli huomioon arvostelussa. Myötätuulessa ei lennä, vastatuulessa lentää pitemmälle, kun pääsee ilmapatjan päälle, Lahtinen tietää.

Palkinnot olivat vaatimattomat: komeita pyttyjä ja myöhemmin varustekasseja tai vastaavia.

Isä Jalmari Lahtinen näytti mallia sukulaispojallekin.

Kuusankosken mäki oli Hannu Lahtisen mukaan alkuperäisessä 30-luvun muodossaan aika paha.

- Tässä oli niin korkea hyppyri, että se teki hirveän korkean lentoradan. Ensimmäisen mäen alastulorinteen teko oli jäänyt vähän kesken. Mutta kun sen profiilia muutettiin ja kumpua täytettiin hakkeella, lentorata muuttui myötäsukaisemmaksi ja ihan hyväksi. Ainoa huono kohta oli alastulorinteen notkon alakaarre – sitä ei voitu muotoilla, koska tuli kallio vastaan. Siinä oli kaksi taitetta, ja siksi oli vaikea pysyä pystyssä, jos hyppäsi 45 metrin tuntumaan. Siinä oli liian loivaa.

Hannu Lahtinen muistaa mäen ja sen tapahtumat kuin eilisen päivän. Sen yhden hurjan ilmalennonkin yhdellä suksella. Hannu oli saanut isonveljen Eeron hyvät sukset, mutta omien monojen rantti oli liian kapea, ja toinen suksi irtosi jalasta heti ilmaan päästyä.

- Katsoin alas, että toivottavasti se ei osu mittamiehiä päähän. Ei käynyt kuinkaan, tulin yhdelle sukselle mutta liirasin monojalkaa maassa etten kaatunut. Nurmisen Assu oli tuomarina ja sanoi, että oisit pitänyt jalkaa toisen suksen päällä niin hyppy ei olisi ollut kaatuminen. Jos suksi ei olisi lähtenyt jalasta, se hyppy olisi kantanut tasaiselle asti, lensin kuin pilvessä. Kallakorven Apli ei yleensä kehunut, mutta tästä hän sanoi, että ”oli sellain lähtö etten o ikänäin nähny”, Hannu muistaa.

Miten pikkupoika sitten uskalsi laskea niinkin isosta mäestä, kun kaikkea näköjään sattui?

- Isoveli ja isä hyppäsivät, se on ehkä geeneissä. Pienelle pojalle tuli tarve näyttää miehisyyttään. Ja kun asui mäen vieressä, ei olisi pystynyt kuuntelemaan irvimistä, että mikset hyppää kun asut mäen juurella, Hannu pohtii.

Hannele Rautomäen lapsuudenkotina urheilukeskus

Totta - Kuusankoskella on vielä 60-luvun puolella ollut monen lajin urheilukeskus Miilumäen takana, Eerolan peltojen äärellä. Siellä saattoi harrastaa ampumalajeja, mäkihyppyä, hiihtoa ja syöksylaskua - sen ajan malliin. Paikalla oli hiihtomaja, joka kuhisi väkeä isoissa ja pienemmissä tapahtumissa. Maja oli Hannele Rautomäen lapsuudenkoti. Ja jos tarkkoja ollaan, maja ei ollut mikään maja vaan komea kivitalo, ja Hannele oli silloin Lahtisen tyttö. Puitteet omisti tietenkin Kymiyhtiö, joka vastasi niiden ylläpidostakin. Mäkihyppytoiminnasta voit lukea lisää Hannu Lahtisen haastattelusta: http://minkuusas.blogspot.fi/2015/10/hannu-lahtinen-makihyppaajaksi-omassa.html

Hannele Rautomäki vanhoilla kotikulmillaan.

Hannele Rautomäki oikaisee vanhaan kotipihaansa Pajamäen kautta ja ihmettelee, miten vieraan näköiseksi kaikki on muuttunut. Eipä hiihtomajan paikkaakaan enää oikein tunnista siksi vilkkaaksi liikuntakeskukseksi, joka se oli Hannelen lapsuudessa. Muuttohetkellä alue tosin vaikutti kaikkea muuta kuin kutsuvalta. Hannele Rautomäki muistaa tulon hyppyrimäen juurelle hiihtomajaan, vaikka oli silloin vasta nelivuotias.

Hannelen perhe, Jalmari ja Toini Lahtinen ja lapset Eero, Hannu ja Hannele, muuttivat marraskuussa -49 hiihtomajaan Kuralasta Kymintehtaalta. Jalmari oli ottanut hoitaakseen hiihtomajan yhtiön vuorotöidensä lisäksi ja sai majasta samalla perheelleen asunnon. Muutto keskeltä vilkasta yhteisöä syrjään mäen ja Eerolan peltojen väliin syyspimeällä tuntui rankalta.
- Kuorma-auto vei tavarat ja pojat, ja me äidin kanssa kävelimme. Pidin äitiä kädestä, ja äitiä itketti koko matkan, kun jouduimme muuttamaan tänne Jumalan selän taa, Hannele hymyilee.

Yhteisö vaihtui, äidin huolenpito jatkui

Lähtö tiiviistä yhteisöstä tuntui sitäkin pahemmalta, kun uudessa kodissa ei ollut naapureita näköpiirissä. Jonkin matkan päässä oli yhden huoneen talo, josta Hannele muistaa Vauhkoset ja Pönnit.
- Vanha koti Kurala oli yhtiön eräänlainen neljän perheen rivitalo. Kiva paikka Maitolahdentien tuntumassa, yhteisöllistä elämää vietettiin. Siellä oli sodan vaurioittamien perheiden lapsia, jotka joskus joutuivat hakemaan yösijaa muualta, ja meillä oli aina ovet auki. Keittiön lattialle tehtiin siskonpeti yövieraille, Hannele muistaa varhaislapsuuttaan.

Sodan jälkeen ihmiset pitivät huolta toistenkin lapsista. Ei ehtinyt sosiaalitoimi apuun silloinkaan, kiun Hannelen Eero-veljen luokkakaveri tarvitsi kodin. Pojan äiti oli kuollut ja isä vankilassa, joten opettaja pyysi oppilaitaan kyselemään, ottaisiko joku Erkki-pojan hoiviinsa. Eero oli ilmoittanut heti, että kyllä meidän äiti ottaa.
- Erkki tuli meille huoneen ja keittiön asuntoon meidän kolmen oman lapsen joukkoon. Meidän äiti oli avarasydäminen. Hän teki kotiavustajan töitä yhtiön sosiaalitoimessa työskentelevän Toini Iivanaisen apuna - autteli perheitä tiukoissa tilanteissa, esim. kun perheenäiti kotiutui sairaalasta uuden vauvan kanssa. En tiedä, saiko hän korvauksen siitä vai ei. Samaa työtä teki moni muukin, Hannele Rautomäki kertoo.

Toini Lahtinen (oik.) kestitsee hiihtomajan kuistilla naapureita.

Lahtisen perheen äiti oli huolehtivainen, majoitti Venäjältä muuttaneen kurssikaverinsa puoleksi vuodeksi kotiinsa ja auttoi hankkimaan työpaikan vanhainkodilta. Tällaiseen menoon tottuneet lapset sopeutuivat hyvin siihenkin, että hiihtomajalla väkeä tuli ja meni.

Monta lajia samassa pihapiirissä

Hiihtomajan ympäristössä riitti harrastajia. Ihan vieressä kohosi hyppyrimäki, jossa harjoiteltiin ahkerasti ja pidettiin kilpailuja, jopa kansallisia kisoja. 45 metrin mäestä ovat leiskauttaneet  kaikki Suomen kuuluisuudet. Paikkakunnan omalle hyppääjälle, Kuusankosken Urheiluseuran Aulis Kallakorvelle mäki oli kotimäki. Kallakorpihan mm. hyppäsi hopealle vuoden 1956 olympialaisissa ja voitti ensimmäisenä suomalaisena Holmenkollenin mäkikisan vuonna 1953.

Jalmari Lahtinen on taas järjestänyt perheelleen ampumakilpailun.

Polkua - entistä autotietä - eteenpäin mennessä näkee vielä merkkejä vanhasta ampumaradasta. Siellä kävi ammunnan harrastajien lisäksi myös metsästäjiä suorittamassa koeammuntansa, ja poliisit käyttivät paikkaa harjoitusratana. Paikalla oli myös pistoolirata. Harjoitukset pidettiin valvonnan alla, ei sinne kuka vaan saanut mennä ammuskelemaan. Rautomäki sanoo kuulleensa, että ampumarata oli alun perin suojeluskuntalaisten. Hannelekin sai opetella ampumaan isän ohjauksessa.
- Näytti mahtavalta, kun pahvihirvi lähti liikkeelle. Isä piti meidän perheellekin kisoja. Me ammuimme penkalla liikkuvaa hirvenkuvaa. Ei silloin paljon suojauduttu haitoilta: pää tärähti ampuessa, ase löi olkapäähän eikä korvia suojattu melulta. Ihmettelen, että kuulo on vielä tallella, Hannele naurahtaa.

Uimapaikkakaan ei ollut kaukana. Kotoa hiihtomajalta Lahtisen lapset polkivat Kaarteenlahteen uimaan, ja samassa lahdessa pestiin matot ja pyykit padoissa. Siihen aikaan lapset päästettiin ilman vanhempia jokeenkin uimaan.
- Heti kun oppi ajamaan pyörällä, pääsi joelle.

Jalmari Lahtinen harrasti itse monenlaista urheilua. Hän laittoi hiihtomajan pihaan lentopallokentän, rakensi hyppyrimäen viereen syöksymäen ja jäädytti kerran hyppyrimäen montun luistinradaksi. Hiihtoa harrastettiin päivittäin, olihan vieressä hienoa peltoaukeaa ja metsää vaikka minkälaisiin hiihtolenkkeihin. Isä Lahtinen kävi säännöllisesti Lapissa ja innostui pujottelusta. Niinpä hän oli tekemässä Naukion pujottelurinnettä Sairaalanmäen kupeeseen. Hannelen poika puolestaan jatkoi perinnettä kisaamalla Naukiossa.
- Hyppyrimäestä minä en hypännyt, ja alastulorinteestäkin laskin vain puolestavälistä. Mutta syöksymäestä olen laskenut. Minulle ei käynyt kuinkaan, mutta yksi kaverimme laski niin hurjasti että katkaisi jalkansa. Meidän isä piti huolen, että meillä oli aina huippuvarusteet kaikkiin lajeihin.

Lahtinen metsästi ja kalasti, hiihti ja lasketteli. Vanhemmalla iällä hän ryhtyi harrastamaan kävelyä - käveli mm. Hammerfestistä Rovaniemelle. Hän oli armeijassa ollut lääkintämiehenä, ja sieltä oli lähtöisin hänen ideansa ensiapuryhmän perustamisesta yhtiölle.
- Isää kiinnosti myös etsintä, hän oli perustamssa myös etsintäpartiota. Ampumaradan yhteydessä hänestä tuli hyvä tuttu yhtiön johtajien kanssa - nämä harrastivat paljon ampumista. Ensiapukisoihin isä sai aina yhtiön auton lainaksi. Hiihtomajalla perustettiin myös Nyyttikerho, josta Kuusaan Latu sai alkunsa, Hannele Rautomäki kertoo.

Jalmari Lahtinen on vaihteeksi järjestänyt perhejuhlaan lentopalloa.

Viisi- kuusikymmenluvun perheen touhut kuulostavat kuin tyttökirjoista lainatuilta. Jalmari Lahtinen kaivoi lapiolla alastulomontun hyppyrimäkeä uudistettaessa. Siis ilman kaivuria, käsin. Kuutamoiltoina Lahtisen perhe kävi hiihtelemässä viereisellä pellolla. Lähellä olevalla Onnelan kummulla pidettiin hiihtokoulua - siinä punaisen ladon kumpareella. Lahtisen hiihtotaitoisella nuorisolla riitti hauskaa ulkomaalaisten aloittelijoiden katselussa.
- Kymiyhtiöllä oli Englannin missejä, jotka pitivät englannintunteja yhtiön virkailijoille. Talvisaikaan heille piti tietenkin opettaa hiihtoa suomalaiskansalliseen tapaan. Opettajana oli meidän isä. Me olimme Hanski-veljeni kanssa yleisönä kunnes isä antoi meille porttikiellon. Meitä nauratti aina niin kamalasti, kun missit eivät pysyneet yhtään pystyssä, Hannele hekottelee.

Lahtisen lapset hiihtelivät milloin Lappakoskelle, milloin Nauhaan ja Kukkomäelle. Joku työkaveri muisteli myöhemmin nähneensä, miten Hannele tuli koulusta, pisti repun naulaan, otti sukset ja lähti hiihtelemään - ties mihin suuntaan. Joskus hiihdettiin myös Pukkisaareen - jos joen jäät olivat tarpeeksi vahvat. Pukkisaareen mentiin myös sulaan aikaan, omalla veneellä.
- Se oli mahtava paikka, siellä käytiin piknikillä työpaikan vieraittenkin kanssa, Hannele Rautomäki kertoo.
 

Nykyinen Ampuskin polku oli ennen autotie hiihtomajalle.

Oli lapsuudenympäristössä vaativiakin juttuja. Piti uskaltaa kulkea syyspimeillä kotiin ilman katuvaloja. Kun Hannelella oli kavereita kylässä, hänen piti saattaa heidät Käpylään Roiton talon kohdalle, mistä katuvalot alkoivat. Kun Hannele kyläili, saattajat kääntyivät kotiinsa katuvalojen loppuessa. Molempiin suuntiin Hannele kulki pimeässä ja rohkaisi itseään laulamalla Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -laulua.

Joku kohta vanhassa kotipiirissä näyttää tutulta. Kuusikko on ennallaan ja Hannele muistaa, miten kuusaalaiset hakivat siitä joulun alla joulukuuset kotiin.
- Jonain vuonna yhtiö huomasi, että kuusia alkaa mennä liikaa ja pani vartijan tielle kuusikon kohdalle jouluun ajaksi. Oli turvallista tulla kotiin sinä jouluna, kun vartija marssi tiellä edestakaisin.

Hannelen lapsuusreviiri ulottui myös Eerolan kartanolle. Siellä ei ollut mitään kartanon isäntäväkeä, työntekijöitä sitäkin enemmän. Eerolassa asui myös nimismies Koutola. Lahtiset tunsivat sieltä mm. kanalanhoitajan ja Hannelen luokkatoverin.

Hannelen Hannu-veli sai harjoitella autolla ajoa hiihtomajan ympäri, kun äiti osti hänelle tuomari Walleniukselta 30-luvun Nashin. Hänellä kävi huono tuuri, kun lähti alaikäisenä ajelemaan Nashia Eerolan suoralle. Hän ajoi ojaan - ja paikalle osui kotimatkalla ollut nimismies. Hannu selitti, että isoveli oli ajanut ojaan ja hän tässä vaan apua on lähtenyt hakemaan. Kun vanhemmat kuulivat, mitä oli käynyt, Hannu sai painella pyytämään valehteluaan anteeksi nimismieheltä. Nuorimies sai anteeksi eikä siitä seurannut muuta.

"Täältä on saanut mahtavat juuret." Hannele äidin kainalossa.

Monen hiihtoretken ensimmäinen mehuetappi

Hiihtomajan talo oli Lahtisten koti, mutta koti oli muidenkin käytössä. Alakerrassa oli keittiö ja perheen olohuone, jonka alkovissa oli vanhempien makuusija. Talvisin kisojen aikaan keittiö oli yleisessä käytössä.
- Äiti teki mehuja ja leipoi pullaa tapahtumiin - hiihtokilpailuihin tai koululaisten hiihtoretkiin ja vastaaviin. Niitä myytiin, ja minun tyttökaverit tulivat aina innolla mukaan myymään. Me saatiin nimittäin panna voitto tasan myyjien kesken; äiti otti itselleen vain tarpeiden hinnan, Hannele kertoo.

Alakerrassa oli iso sali, jossa oli takka ja kaminalämmitys, pöytiä ja tuoleja. Kilpailujen aikaan se oli yleisön lämmittelypaikka ja kilpailijoille paikka vaihtaa vaatteita. Salista oli luukku keittiöön, josta ostettiin mehut ja pullat. Yläkerrassa oli perheen lasten huone, ja sen vieressä oli kerhohuone, jossa pidettiin metsästäjien ja urheiluseuran johtokunnan kokoukset.
- Kesäaikaan oli hiljaista, mutta talvisaikaan ei perheen tarvinnut yksin olla. Isä ja äiti kasvattivat siinä muitakin nuoria kuin omat lapsensa. Siihen aikaan lapset olivat kaikkien lapsia, niinkuin nytkin pitäisi olla, Hannele Rautomäki tuumaa.

Perhejuhla hiihtomajan kodissa.

Talon vieressä kasvoi omenapuita ja marjapensaita, pihan laidalla vadelmia. Äiti lähetti lapset usein keräämään pensaista jälkiruokamarjat. Pellon reunassa hiihtomajan lähellä Lahtisen perheellä oli kasvimaa. Lapsilla oli omat länttinsä, joista piti pitää huoli.

Kun Hannelen vanhemmat muuttivat hiihtomajalta Kolarinmäelle omaan taloon, Hannele kysyi yhtiön tuomarilta, voisiko hän miehensä Jorman kanssa vuokrata talon. Se ei käynyt, koska perheessä miehen piti olla yhtiöllä töissä, jos yhtiön asuntoon haluttiin - vaimon työpaikka yhtiöllä ei ollut peruste. Pian yhtiö sitten purkikin talon.
 - Kivitalo, mahtava ja fantastinen paikka, ja purettiin... Tässä oli kaksi isoa ulkorakennusta, minulla leikkimökkinä vanha vartiokoppi, jossa mahtui aikuinenkin seisomaan. Eihän tässä mukavuuksia ollut, kantovesi mutta tosi hyvä kaivo. Saunaa ei ollut, käytiin yhtiön saunassa Heinosta vastapäätä saunomassa. Pilkotut puut saatiin yhtiöltä, aura kävi tekemässä meille talvisin tien, Hannele luettelee.

Hiihtomaja tyhjänä. Kuva: UPM, Kymin keskusarkisto.

Koulutie aukeaa

Hannele kävi Keskustan koulua. Sinne piti lähteä aamulla 10 yli 7, että kerkisi. Kansakoulun jälkeen hän pyrki ja pääsi oppikouluun. Ensimmäisen lukukauden Hannele kävi yhteiskoulua Niementien - Marskinkadun kulmilla, mutta vuodenvaihteessa -60 koulu muutti Valtakadulle uuteen rakennukseen. Oppilaat kantoivat pulpetit ja koulutavarat pyykkikoreissa joululomalla uuteen opinahjoon.

Keskikoulun jälkeen Hannele oli vuoden piikomassa Kalson perheessä Lauttakadulla. "Ihana perhe", Hannele muistelee. Seuraavan syksyn hän vietti Kotkassa talouskoulua käyden. Sieltä tuli muutamassa kuukaudessa oppi, joka kantaa edelleen.
- Sain rohkeutta ruoanvalmistukseen. Tykkään laittaa ruokaa ja kutsua vieraita syömään. Ihanaa kun päivällispöydässä on paljon omaa väkeä koolla. Ja mikä parasta, sain talouskoulussa  käsityönumeroksi yhdeksän, kun Kilkin Aili oli yhteiskoulussa antanut minulle kutosen. Hän väitti, että meidän äiti oli tehnyt käsityöni. Ei todellakaan ollut, Kilkki ei vaan tykännyt minusta. Toisaalta minä ompelin Mustosen Sinikan essun hänen puolestaan, kun hän oli meillä yökylässä. Sinikka sai siitä seiskan, jonka minä siis otin itselleni, kun en omaa oikeaa numeroa saanut, Hannele kuittaa.

Talouskoulun jälkeen Hannele lähti yhtiölle paperinlajittelijaksi.
- Ei ollut minun paikka. Jouduin työpaikkakiusatuksi. Keskikoulun käymiseni tuntui olevan kova paikka vanhemmille lajittelijoille. Selän takana jupinaa, kantelemista, valittamista esimiehelle vaikkei kukaan kertonut minulle, mitä olin tehnyt väärin. Sitten vielä menin pyytämään salin mestarilta, että saisimme tutustua paperintekoon, jotta oma työtehtävä tuntuisi mielekkäämmältä. Se luvattiin sillä ehdolla, etten keskustelisi poikien kanssa opastuksen aikana. Että sellaista erikoisuuden tavoittelua varmaan vanhempien naisten mielestä. Monta kertaa kotiin palatessa itkeä pillitin työpäivän päätteeksi, Hannele kertoo.

Speden luoma liitto

Aviomies löytyi aika läheltä, mäen toiselta puolelta. Amorina toimi Spede Pasanen, joka veti Kansantalolla huvitilaisuuden, ja päälle oli tanssit. Ohjelmassa oli spedemäinen tietokilpailu, johon Jorma kutsuttiin ja jossa hän ei erityisemmin loistanut. Tanssien jälkeen Hannele kävi tyttöystävänsä luona vetämässä villahousut jalkaan - oli sentään tammi-helmikuun vaihde. Hän näki Valtakadulla kaverin, joka hyppelehti ja yritti ylettyä lyhtypylväiden mainoksiin. Jorma siinä yritti tappaa aikaa, että näkisi Hannelen ja voisi kysyä saako saattaa kotiin, kun oli sama suunta.
- Siitä se lähti, käytiin elokuvissa ja tansseissa. Juhannuksena tuli ero, kun minusta tuntui etten ole kypsä tähän suhteeseen. Jorma oli tosissaan ja minä vasta 17. Oli kahdeksan kuukauden tauko, tapailin muita poikia ja kokeilin, löytyykö parempia. Ei löytynyt. Sitten minä otin Jormaan yhteyttä, kutsuin hänet katsomaan kissanpentuja.

Hannele ja Jorma Rautomäki

Siitä se lähti. Seuraavan vuoden heinäkuussa pari meni kihloihin ja marraskuussa naimisiin. Hannele oli 18.
- Sitä on nyt yli 50 vuotta kestänyt. Ei paremmin voisi olla, Hannele huokaa iloisena yhteisestä taipaleesta sähköasentajamiehensä kanssa.

Paperinlajittelusta Hannele Rautomäki pääsi rakenteilla olevan Kuusaanniemen tehtaan konttoriin kopioimaan rakennuspiirustuksia.
- Se oli minun pelastukseni. Viihdyin niin hyvin, että ylitöissäkin jaksoin olla iltamyöhälle, kun isoja piirustuksia piti saada kopioitua kovalla kiireellä. Ainoa harmi oli se kauhea haju, joka tarttui vaatteisiin, kun tehdaalla päästettiin koepäästöjä. Työkaverit oksentelivatkin pistävää hajua, mutta minua ei haitannut, vaikka odotin jo esikoistamme Pauliinaa.

Kuusikymmenluvun alussa äitiysloma oli kaksi kuukautta, josta kuukausi piti pitää ennen ja kuukausi jälkeen synnytyksen. Hyväkuntoinen Hannele sinnitteli töissä niin pitkään, että vauvan syntymään jäi enää muutama päivä. Sitten hän saikin olla tytärtä hoitamassa ruhtinaalliset lähes kaksi kuukautta, ja sitten takaisin töihin. Jorman äiti hoiti vauvaa, ja Hannele kiiti ruokatunneillaan anoppilaan imettämään - ruokatunnit olivat vuonna -64 puolentoista tunnin mittaisia. Mutta kun Pauliina oli yhdeksän kuukauden ikäinen, Hannele jäi kotiin hoitamaan perheen esikoista.

Nuori perhe joutui muuttamaan useampaan kertaan ennen kuin oikea paikka löytyi. Häiden jälkeen pari muutti Valtakadun tuliteriin kolmikerroksisiin taloihin, mutta Jorma ei kerrostalossa viihtynyt. Kuusikymmenluvun alussa oli vaikea löytää asuntoa, varsinkin kun perheen mies ei ollut yhtiöllä töissä. Hakakujalta löytyi kuitenkin Kollanuksen neitien talo, jossa nuoripari sai asua kunnes talo  purettiin kerrostalojen tieltä. Seuraava koti oli Kyminpuolella omakotitalossa, jonne muutettiin jo kahden lapsen kanssa - Ari-Matti syntyi Hakakujalla. Pian uuden kodin omistaja kuitenkin ilmoitti muuttavansa siihen itse. Seuraava muuttokuorma suunnattiin Maunukselantielle omakotitaloon, joka sekin oli purkutuomion alla - paikalle oli tulossa kerrostaloja.
- Muutettiin jouluksi Maunukselantielle, mutta seuraavan vuoden lokakuussa meillä oli jo oma talo Rekolassa. Siinä on nyt viihdytty hyvin 40 vuotta, Hannele kertoo.

Kotiäitinä Hannele oli 60-luvun lopun, mutta sitten Kuusankosken kauppala haki työntekijöitä asuntolaskentaan, ja Hannele sai töitä puoleksi vuodeksi. Vuoden päästä alkoi väestölaskenta.
- Väestölaskennasta jäin suoraan kunnan töihin, kun minut pyydettiin palotarkastustoimistoon toimistovirkailijaksi. Aluksi se oli puolipäivätyötä - sopi mainiosti lasten koulu- ja päiväkotirytmiin.

Paloalalle hommiin

Kymmenen vuotta Hannele teki puolipäivätyötä, ja sitten tehtävä muuttui kokopäiväiseksi. Hän  naureskelee prosessia, jossa hänelle räätälöity virka piti julistaa hakuun, ja hänen itsensä piti vastailla kyselijöille.
- Että minua hävetti, kun tiesin, että minut oli siihen ajateltu ja toiset soittaa kiinnostuneina.

"Apulaispalopäällikkö" Rautomäki palopäällikkö Pentti Niemisen työkaverina.

Hannele kehuu työyhteisöä, jonka isona tehtävänä 80-luvun lopulta oli suunnitella kaupungille oma palolaitos. Yhtiö nimittäin ilmoitti, ettei jatka sopimusta tehdaspalokuntansa käyttämisestä. Se jatkoi kuitenkin sammutussopimusta niin, etteivät Kymin ja Voikkaan tehdaspalokunnat olleet enää ykkös- vaan kakkoslähdön palokunta tulipaloissa. Niinpä kaupungin ei tarvinnut perustaa niin suurta omaa palokuntaa. Organisaatio piti luoda alusta lähtien, paloalan työntekijät pestata ja paloasema rakentaa. Kaikki oli valmista vuoden 1991 alussa. Paloasema syntyi entiselle sähkölaitokselle Mäkikylään, työntekijöinä oli neljä esimiestä, kaksi palomestaria,12 palomiestä ja palopäällikkö. Melkein kaikki tulivat muualta Suomesta, eihän paikkakunnalla ollut alan ihmisiä paloalan kokopäivätehtäviin.

Uudessa työyhteisössä Hannele oli äitihahmo.
- Kyllä minä pojista pidin hyvän huolen, ja kivoja poikia olivatkin. Joidenkin kanssa sai alussa vähän ottaa mittaa. Nämä olivat tottuneet ajattelemaan, ettei toimiston nainen ole oikein ihminenkään. He luulivat, että minä kuuluin siihen samaan kastiin, mutta minäpäs en kuulunutkaan. Otettiin koville yhteen ennen kuin se oma paikka hierarkiassa löytyi. Apulaispalopäälliköksi ne minua sitten sanoivatkin, Hannele hymyilee.

Isoäiti Hannele ja lapsenlapset palomuseossa - isoäiti oikealla!

Työ paloasemalla oli kivaa ja monipuolista - omista paperitöistä aina tietotekniikan opettamiseen "pojille". Hälytyksissä oli Hannelellakin tehtäviä; hän vei sammutusporukoille kahvia ja leipää. Iltaisin hälytysten tullessa Hannelekin sai viestin piippariinsa, ja sitten lähdettiin laittamaan evästä pojille.

Luottamus- ja vapaaehtoistehtäviä

Seurakuntaa Hannele Rautomäki on palvellut aktiivisesti. Hän piti monta vuotta pyhäkoulua Rekolan kerrostalossa. Ensimmäisen pyhäkoulunsa hän tosin piti jo 12-vuotiaana, kun äiti tarvitsi tuuraajaa.
- Olin kauhean otettu, kun siellä oli minun luokkakavereita, Tuomisen Harrikin. Vähän minuu jännitti kyllä, Hannele naureskelee.

Kirkkovaltuustossa Rautomäki toimi parikymmentä vuotta. Hän kokeili myös kaupunginvaltuutettuna toimimista yhden kauden, 1992-96. Eikä tykännyt. Hän oli ainoa Kristillisdemokraattien edustaja Kuusankosken valtuustossa. Hänelle oli sovittu rooli Kokoomuksen ja Keskustan ryhmässä, mutta käytännössä hänet sivuutettiin.
- Kokoomus ilmoitti heti: Emme tarvitse teitä mutta te tarvitsette meitä. Jos tein jonkin esityksen ryhmässä, varmasti ei kukaan kannattanut, mutta joku heistä saattoi mennä kokouksessa esittämään sen pöntöstä omana ehdotuksenaan. Ja se narina siitä, että istun kahdella jakkaralla, kun olen kaupungin palveluksessa. Ikinä en ajanut paloalan asioita valtuustossa. Huomasin, että politiikka ei ole rehellistä peliä, Hannele täräyttää.

Vaalitoimikunnassa toimiminen on avannut Hannelen silmiä näkemään ihmiselämän moninaisuuden. Toimikunnan jäsenet kiertävät vaalien alla laitoksissa auttamassa ennakkoon äänestämisessä. Nyt 70 vuotta täytettyään Hannele jäi pois vaalitoimikunnasta.
- Olin monta kautta siinä hommassa, varmaan viiden puheenjohtajan aikana. Koulutinkin puheenjohtajia, kun minua ei väärästä puolueesta tulevana voinut valita puheenjohtajaksi. Olisi pitänyt olla demari. Työ oli mielenkiintoista ja kivaa. Oli jännä nähdä, miten laitoksissa asuvat jaksavat olla niin aktiivisia ja osallistua. Siellä sai aika hyvän läpileikkauksen elämästä, mukavia tapaamisia paljon, Hannele pohtii.

Hannelella on pikku vinkki ehdokkaillekin.
- Kun näytimme monivuotiselle laitospotilaalle pitkiä ehdokaslistoja, hän huomasi: "Ai Valto Koski, tuttu nimi, sen mie voisin valita!" Valtsu oli niin fiksu että kävi laitoksissa tervehtimässä äänestäjiä.

Eläkkeelle Hannele Rautomäki jäi vuonna 2008. Ja vauhtia riittää edelleen. Jumppa kerran viikossa, mökkeilyä kalastuksineen ja marjastuksineen, Martat - sihteerinä Hertta-Martoissa - kirjallisuuspiiri. Kortteja syntyy ystäville ja kylänmiehille tervehdyksiksi. Askartelu on niin kivaa, mutta piirtämään Hannele ei ole ryhtynyt sen jälkeen kun oppikoulun piirustuksenopettaja tylytti pahasti. Vuosi sitten Hannele aloitti SPR:n ystäväpalvelussa.
- Ja nyt ehdotellaan, että ryhtyisin sihteeriksi. Joskus olisi kiva olla vaan ihan mukana, ei aina sihteerin tehtävissä, Hannele huokaa.

Tyttären perhe asuu lähellä, poika vaimoineen Helsingin seudulla. Puolison kanssa on kivaa, tehtäviä ja tekemistä riittää.
- Kerran yksi ihminen kysyi, osaanko olla tarpeeksi kiitollinen. En tiedä, osaanko tarpeeksi, mutta kiitollinen minä kyllä kaikesta olen, Hannele Rautomäki vakuuttaa.

Rurik Wasastjerna: Tuijottelemalla ymmärtää enemmän arkkitehtuurista

Galleria Padon näyttelyssä Kuka sen suunnitteli? Kuusankosken Taideruukissa on esillä Rurik Wasastjernan kuvia, joita hän on ottanut rakennusperintökirjaansa varten. Näyttely esittelee myös paikkakunnan arkkitehteja ja rakennusmestareita, jotka ovat Kuusankosken ilmettä muokanneet.
 

Kuusaalaisilla on nyt käsissään kirja - oikeastaan kolme - joista paikalliseen arkkitehtuuriin tutustumalla oppii paljon myös paikkakunnan historiaa. Arkkitehti Rurik Wasastjerna on saanut valmiiksi suurtyön, Kouvola-kirjansa jälkeen hän on kartoittanut Kuusankosken rakennukset tehtaiden perustamisesta 1950-luvun loppuun. Kuvat ja teksti avaavat paljasjalkaisille kuusaalaisillekin ihan uusia näkymiä.

Kuusankosken rakennusperintö vaati kolme kovakantista.

Wasastjernan lähtökohta oli tätä kirjaa tehdessä osoittaa, etteivät rakennussuunnitelmat synny tyhjiössä. Tehdasrakennuksissa se on helppo havaita: on tarvittu uusi hiomo tai paperisali, ja siihen on tilattu suunnitelmat. Mutta rakennusten arkkitehtoniset ratkaisutkin ovat aikakautensa tuotteita.
- Minusta arkkitehtuuri eristettynä omaksi ilmiökseen on aika tylsää. Sitä on kiva katsella, mutta fasadin piirteet ja tyyliseikat ovat mielenkiintoisempia, jos ne voi liittää kulloisinkiin trendeihin. Niinkin yksinkertaisesti, että jonakin aikana on vallalla uusgotiikka, jolle oli ominaista juuri tämä tai tämä piirre, Wasastjerna selvittää.

Tässä näkymässä on monia aikakerrostumia.

Itse asiassa arkkitehti Wasastjerna sanoo ihmetelleensä, miksi tehdasrakennukset tarvitsevat koristeita.
- En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku tehdas pitää koristella näin ja näin, hammaslistoja ja kaarifriisejä - järjetöntä. Niin on vaan pitänyt tehdä, mutten vieläkään ymmärrä minkä takia.

Oikeinko paheksut esim. tehdasrakennusten koristelemista?
- En mina sitä paheksu, en minä nyt niin funkkari ole. Se paheksuminen meni ohi jo vuosikymmeniä sitten - opiskelin 70-luvulla, eikä silloinkaan enää kauheasti paheksuttu. 30-luvulla ja vähän sen jälkeenkin paheksuttiin, mutta joka tyylin lanseeraamiseenhan kuuluu, että kaikkea muuta pitää arvostella vähän aikaa.

Eikö rakennus kuitenkin ole viesti, jolla firma kertoo vaikkapa vakavaraisuudestaan?
- Tämä asia onkin paljastunut minulle tutkiessani teollisuusalueita. Olen hämmästynyt siitä, kuinka paljon edustuspyrkimystä tehdasrakennuksissa Kuusankoskella on. Vanhoissa valokuvissa näkyvät ensimmäiset, puiset Kuusaankosken tehtaat. Nekin ovat hienoja, ja niissäkin on piirteitä, joita ei välttämättä olisi tarvittu, vaan on yritetty viestiä jotain. Varsinkin kun alettiin rakentaa tiilestä, joka ikiseen varastoon on koetettu puhaltaa jotain henkeä.

Kuusankoskella Rurik on myös törmännyt hienoon arkkitehtuuriin, joka on muiden kuin alan koulutuksen saaneiden käsialaa.
- Alkuunhan tehdasrakennuksia piirsivät insinöörit ja teknikot, jotka suunnittelivat tekniikan ja samalla vasemmalla kädellä fasadit päälle. Uskomattoman taitavaa. Yksi lempiesimerkkini on Kuusaan tehtaiden sähkösentraali, kolmikerroksinen tiilitorni joka seisoo keskellä jokea. Sen on suunnitellut A.W. Brejlin, joka oli ensin höyrylaivan konemestari, opiskeli sen jälkeen rakennusmestariksi ja tuli sitten Kuusankoskelle valvomaan ja johtamaan rakennustöitä. Siinä sivussa hän piirsi komean uusgotiikkaa edustavan pytingin, joka nousee suoraan vedestä ja tuo mieleen Tampereen Finlaysonit sun muut.

Rakennusperintökirjan kuvat levittävät paikkakuntalaisenkin silmien eteen uusia piirteitä tuttuakin tutummasta maisemasta. Voimme kulkea patosillan reittiä Kymintehtaalle voimalaitoksen tiiliseinän viertä näkemättä mitään erikoista - tiiliseinää vain.
- Voimalaitoskin on hienoa arkkitehtuuria, funkista. Siinä koristeet on kielletty tai ne pitää naamioida rakenteellisiksi välttämättömyyksiksi. Funkiksessa pitää pelata esim. mittasuhteilla, ei saa näkyä, että tämä on koriste. Arne Helanderin suunnittelema voimalaitos on yksi lukuisista fanituskohteistani, joita olen saanut tästä hommasta. Hänellä on erinomainen taito julkisivusommittelussa: rakennukset ovat pääasiassa yksikertaisia harkkoja, hän pystyy tekemään fasadeista mielenkiintoisia hyvin pienillä eleillä.

Pällistele pois

Wasastjerna tarjoilee meille oman paikkakuntamme aarrearkkuna, jonka päällä olemme istuneet tajuamatta sen olemassaoloa. Miten oppisi katsomaan rakennuksia niin, että ymmärtäisi niiden hienouksia?
- Minäkin hurahtaisin ohi, ellei minun olisi ollut pakko mennä tutkimaan niitä. Tuijottaminen on hyvä menetelmä, käy vaan seisomaan ja pällistelemään. Kyllä siinä kohta huomaa, että aijaa tässä on nyt tällainen seinä, ai sitä ei ole rei'itetty yksitotisesti, vaan outoa kyllä toisessa kerroksessa on erilaiset ikkunat kuin kolmannessa. Ja kappas vaan, räystäässä on koukeroita. Katsoo vaan yksityiskohtia: miksi tuo ikkuna on tuossa, kun tuo onkin tuossa. Ei tarvita välttämättä arkkitehtiopintoja rakennusten tajuamiseen, mutta onhan niistä iloa, kun liittää rakennuksen aikakausiin. Kyllä maallikkonakin saa paljon irti ja intoa tutkia lisää.

Keskustan koulukin saa tilaa rakennusperintökirjassa.

Arkkitehtuurikirja esittelee kuusaalaista rakennuskantaa laidasta laitaan, omakotitaloista kaupungintaloon ja kirkkoon. Wasastjerna kuitenkin hehkuttaa teollisuusrakennuksia, kun lempilapsia tivataan.
- Jos jatketaan Helanderista, niin klooritehtaan toinen laajennus, sen luoteisfasadi. Siinä näkyy, miten aukotuksella saa mielenkiintoa ja hienoista jännitettä. Sama koskee Koskelankujan virkailijataloja: äärimmäisen simppeli jokifasadi, mutta pienillä ikkunoiden siirtymillä ja kokovaihteluilla niihin on saatu minimalistinen jännite ja sommitelma. Ja vielä saman hepun piirtämä valkaisulaitos vuodelta -58 Kyminpuolella - se on jatkeena rakennuksille vaikka miltä aikakausilta. Lasitiilijako on hyvin yksinkertainen mutta siinäkin on selvästi funtsittu.

Omanlaisensa Kuusas

Rurik Wasastjerna sukelsi Kuusankosken rakennusperintöön Kouvolan rakennuskannan selvitettyään. Aloittaessaan hän ei arvannut, kuinka syvä ja pitkä sukelluksesta tulisi. Täällä kuvailtavaa nimittäin on riittänyt niin, että välillä on meinannut happi loppua. Tulos on näyttävä ja runsas, mutta tekijä toppuuttelee.
- Tekee mieli dempata odotuksia: tämä nyt on vain  yksi puheenvuoro, yksi näkökulma pitkässä jatkumossa. Vaikka raskas kovakantinen kirjapino tuntuu kauhean lopulliselta, niin silti se on vain välivaihe, lausuu hän vaatimattomaan tapaansa.

Kirjan kuvien ottaminen on vaatinut paljon jalkatyötäkin.

Työn myötä Kuusankosken erityispiirteet ovat hahmottuneet.
- Kolme tehdasta ja joki tekevät maisemasta vaihtelevan, ja sellaista vaihtelua ei helposti löydä muualta. Maisema heijastuu arkkitehtuuri- ja kaavaratkaisuihin.  Kolmen keskustan jäljittäminen on ollut tosi mielenkiintoista. Aluksihan ne kehittyivät ihan tehtaiden kylkeen. Litviikkilaanit olivat mahdollisimman lähellä tehdasta. Kuusaan puolella syntyi ensimmäinen kaupallinen keskus Kirjakaupanmäelle Valtakatua pitkin. Tori perustettiin 50-luvulla kirkon itäpuolelle, ja vasta 50-luvun lopulla alkoi rakentua nykyinen keskusta, joka siirtyi siis vähitellen länteen.
 - Sama tapahtui Voikkaalla toisin päin. Keskusta oli klubin tienoilla ja siitä itään, sieltä alkoi syntyä satelliitteja kuten seuratalo ja sen ympärille liikkeitä. Kuusaantien ulottuessa Voikkaalle tuli työväentalo, linja-autoasema ja liiketaloja sille suunnalle.

Ennen Kuusankoskea Wasastjerna on siis tutkinut Kouvolaa, mutta myös Sunilaa. Vaikka mies olisi mieluiten tutkinut jalkalistaprofiileja, hän on ottanut vastaan kokonaisten kaupunkien rakennusperinnön selvitystyöt. Apuna Kuusaalla ovat olleet alan ihmisten ja arkistojen lisäksi monet kotiseutuasioita harrastavat asukkaat. Jo Kouvolaa tutkiessaan Rurik Wasastjerna huomasi, että ihmiset ovat hämmästyttävän vastaanottavaisia arkkitehtoonis-esteettisille arvoille.
 - Kymenlaakso on kiehtonut siitä lähtien kun muutin tänne. Ihmettelin taannoin Kymen Sanomien lehtijuttua, että Kymenlaaksolla ei ole identiteeettiä. Miten niin? Minusta sillä on hirvittävän voimakas historia, teollisuushistoria. Eikö sen päälle saa rakennettua vaikka minkälaista brändiä jos haluaa? Kaikki täällä perustuu puunjalostusteollisuuteen, samaan Kymijokeen ja osin samoihin patruunoihin, Wasastjerna taivastelee.

Vielä tämän syksyn arkkitehti-tietokirjailija viipyy Kuusankoskella. Kerätty aineisto pitää viedä tietokantaan kaavoituksen avuksi.

- Jos tulee tarve kaavoittaa alue, jossa on vanhaa rakentamista, toivon mukaan tietokannasta löytyy tieto, mitä arvokasta siellä jo mahdollisesti on. Sen pohjalta voi miettiä, pitäisikö antaa rakennustapaohjeita esim. kattomateriaalista tai muusta.

Kouvolan kunnianhimoinen haave on ollut teettää rakennusperintöselvitys muistakin isoista taajamistaan. Sen tekee kuitenkin joku muu, Wasastjerna aikoo jättää arkistojen penkomista vaativat tehtävät seuraaville kiinnostuneille. Hän on jo löytänyt uuden ihastuksen kohteen - Kuusaan keskustasta tieremontin liepeiltä.
- Siinä on jalkakäytävillä betonilaatoituksia ja niissä jännä ilmiö: kun laatat kostuvat, niihin ilmestyy valkoisia laikkuja. Olen kuvannut näitä kuvioita kännykällä - tällainen minua huvittaa kovin, Wasastjerna virnistää ja päättää haastattelun: "Muuten olen sitä mieltä, että joenrannan betonipylväät on säilytettävä."

Lisää Rurik Wasastjernan ajatuksia Kuusankosken rakennusperinnöstä täällä:

http://minkuusas.blogspot.fi/2014/06/rakennusmestarifunkis-kuusaan.html

http://minkuusas.blogspot.fi/2014/04/mayramaki-valloitti-arkkitehdin-ja.html

http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/rurik-wasastjerna-puistomaassa-nakyy.html

http://minkuusas.blogspot.fi/2014/03/virkamiestalojen-arvokkuus-puhuttelee.html

http://minkuusas.blogspot.fi/2014/06/isoisaa-etsimassa.html

Satavitoset. Reijo Hasu aloitti "tunnustukset"

Reijo Hasu tunnusti ensimmäisenä satavitosensa.

Reijo Hasu kiertelee 105-näyttelyä Taideruukin Pato-Klubilla isännän elkein. Niin pitääkin, hän on koko idean isä. Näyttelyä yritettiin pystyttää jo parikymmentä vuotta sitten, mutta silloin se tyssäsi sekä yhtiön johdon että ammattiyhdistysliikkeen vastustukseen. Kummankin perustelu oli sama: meidän miehet ei tee työaikana omia töitään.

Nyt aika on kypsä asiasta puhumiseen, ja puhetta on riittänyt koko kesän. Keskustelutilaisuus satavitosista kiinnostuneille kirvoitti kielenkannat ja osoitti senkin, että porukalla on paljon kerrottavaa aiheesta, ja siitä täytyy saada puhua.

Hasu pysähtyy muusinuijien äärelle. Lasipäinen niistä on hänen. Muissa kuusaalaiskodeissa tuttua tutumpi esine on yleensä saanut ottimekseen puuosan. Viereisellä sermillä komeilee Hasun muitakin töitä, paistinlasta ja kauha.
- Kaikkein vanhin esine koko näyttelyssä on varmaan tämä Ullan vaarin tekemä veitsi. Se on tehty 30-luvun puolella, Hasu esittelee vaimonsa suvusta saatua veistä.

Hasun talo on tällä hetkellä vailla yhtä ovenkahvaa. Se on irrotettu näyttelyä varten, ja siinä on läpinäkyvästä muovista tehty otinosa. Vieressä on lisää made by Hasu -malleja, tinakauha,  joulukuusenjalkoja. Reijon kuusenjalkamallia on olemassa kolme kappaletta.
- Tämä on kolmen miehen tekemä. Yksi leikkasi pellin, toinen hitsasi, minä tein täyttöaukon josta lisätään vettä. Tämä on tehty Kuusaanniemessä.

Ripa ja tinakauha

Näyttelyä kiertelevä Pekka Borg tulee moikkaamaan tuttuaan Hasua ja kertoo saaneensa peruiksi satavitosena tehdyn veivattavan jäätelökoneen. Borgin isä oli aikoinaan puuseppäverstaalla työnjohtajana ja toimi kirvesmiehenäkin Kymintehtaalla.

- Koneessa on puusaavi, ruostumaton sanko ja hammaspyörät. Puuseppäverstaan miehet teki saavin ja metallimiehet metalliosat. Niitä tehtiin ilmeisesti useampi, taisi olla 70- ja 80-lukujen vaihdetta. Saavin ulkopuolelle pannaan jäitä. Sisäpuolella on ruostumaton astia, johon pannaan valmistusaineet, saaviin suolaa ja jäitä ja aletaan veivaamaan. Ajattelin kokeilla, kunhan saan saavin halkeaman turvotettua umpee, Borg suunnittelee.

Borg on tehnyt itse satavitosena sähkögrillin. Hän oli Kymin levypajassa töissä ja rakensi kotitalouskoneen.
- Voileipägrillin tyylinen sähkövehje. Laatikkomainen, edestä auki. Sähköverstaan miehet asensi siihen kiukaan vastuksen ja ritilät. Kaikki tarvikkeet saattoivat tulla yhtiön tavaroista. Siihen aikaan sähkögrillit olivat kalliita, nythän ne ei maksa juuri mitään. Sitä tehtiin ruokatunnilla, ei erityisen salaa. Kumminkin työt tehtiin, sehän oli oleellista. Silloin kun oli kiire, ei ollut aikaa omille puhdetöille, Pekka Borg kertoo.

Vitriinissä komeilee kokoelma kuparimaljakoita, joita olen luullut ammattimuotoilijan suunnittelemiksi taidekäyttöesineiksi, kun olen niitä kuusaalaiskodeissa nähnyt syntymäpäivälahjoiksi saatuina. Väärin. Muotoilijat ovat olleet ihan muun alan ammattilaisia. Reijo Hasu on tehnyt niitä useita.

-  Juotetaan päät umpeen, porataan reikä, täytetään putki vedellä ja ruuvataan aukko kiinni. Putki pannaan pakkaseen. Kun päät on juotettu kiinni, putki pullistuu keskeltä ulospäin, kun sisältö laajenee. Putki lämmitetään, siitä otetaan pohja ja kansi pois. Putki pannaan sorviin, ja siihen terän paikalle puukapula, jonka avulla muotoillaan suuaukko. Pinta hiotaan kiiltäväksi, kun siihen on ensin hakattu vasaralla kuviot. Kun näitä tehtiin, apteekista haettiin antimonia, jolla pilkkuihin saatiin musta väri - ihan kaikkea yhtiöltäkään ei sentään saanut. Työvaiheisiin kului tunnin verran ja pakastusvaiheen odottelut päälle, Hasu muistelee.

Vasemmalla putkenpätkä, jollaisista maljakot on tehty.

Ihmettelen kekseliäisyyttä, josta maljakko on syntynyt mutta Reijo vähättelee.

- Ei kai tähän mitään edissonia tarvittu, että tollasen keksii, hän kuittaa ja huomaa tekemänsä kolme morttelia. Hän oli viidentoista tehdessään mortteleista suurimman. Hän veikkaa, että jos nyky-viisitoistavuotiasta - "joka ei osaa mitään muuta kuin hipaista" - pyydettäisiin tekemään mortteli, niin tekemättä jäisi. 

Materiaali mortteleihin on Voikkaan valimosta. Hasu teki niitä paljon ja muistaa tarinan:

- Kerran yksi työkaveri, jolla oli tällaista meikäläisen vikaa, hihkaisi että "Ronssia tuli!" - "Hiihostko?" "Ei kun valimost."

Omat tuotteet olivat monenkokoisia, tallukasta taloon. Reijo Hasun isä oli nuorena Lintukymellä uitossa. Siellä miehet ottivat tukkilautasta puita ja veistivät niistä mökkejä itselleen.
- Sumasta otettiin, sieltähän se veisti kummisetäsi Arvonkin mökin, isä sanoi minulle. Hirsitalon runkoa ei voinut piilottaa pomon tullessa. Mutta kun pomona oli tätin mies, se ei sanonut mitään, kun talotkin tuli sukuun. Eihän tällaisessa talossa ole varastettu muuta kuin hirret ja aika, joka on mennyt niiden veistämiseen, Reijo Hasu virnistää.

Hasulta onnistuu myös tallukanteko.

Satavitosen tekemistä piti Reijo Hasun mukaan salailla pomoilta lähinnä siksi, etteivät nämä olisi tulleet pyytelemään samanlaista itselleen. Jotkut esimiehet katsoivat toisaalle, jotkut olivat tarkempia.
- Tarvasen Holkeri oli isolla sorvilla. Niiden autosta meni jokin osa rikki ja minä olin vuorotyössä. Hoke lähti neljältä töistä, minulla työpäivä jatkui kymmeneen. Hoke antoi minulle hommaksi tehdä autoon uuden osan piirustuksen mukaan. Isä-Mikko Tarvainen tulikin paikalle luuhaamaan ja kommentoi: "Eihän tuo ole meidän töitä." Minä siihen: "Luulin että se teidän on, kun teidän Hoke sen antoi tehtäväksi teidän autoon." Tiesin että Mikko tarkoitti etten tee yhtiön töitä. Kun sille selvisi, että osa tuli heidän autoonsa, niin hän alkoi neuvomaan kärkkäästi: "Juu, tosta kulmasta vielä vähän voisit ottaa."

Myös Reijo Hasu viittaa siihen kuuluisaan magneettiin. "Jos yhtiöllä olisi sellainen magneetti, jolla se vetäisi omansa pois, Bin Laden jäisi toiseksi tuhojen määrässä." Kaikki sortuisi Kotkaa myöten raunioiksi, Hasu sanoo ja lukee kirjastaan tarinan markankyläläisestä talonrakentajasta. Tältä oli kysytty, mitä hänelle jäisi jos yhtiö veisi omansa pois. Mies mietti ja vastasi: "Saunan pata ja kammarin tapetit." Kun kysyttiin, että mitenkäs sinä et niitä pystynyt hankkimaan Isosta-Heikkilästä, yhtiöltä,  niin kaveri sanoi, että poika oli kesätöissä Väri-Uitolla ja hän sai varastettua ne sieltä, Hasu hihittää.

Satavitosena tehdyt puiset pelastusliivit.

Tarina talonrakentajasta saa jatkoa. Kun tämä aloitti omakotitalonsa rakentamisen, hän teetti työmaavälipompan, johon ommeltiin 70 senttiä korkeat povitaskut, rinnalta helmaan asti ulottuvat. Niissä sai vietyä paljon tavaraa.
- Kerran mies kaatui eikä päässyt pystyyn ilman apua, kun taskuissa oli niin paljon tavaraa. Se vei kaikki, tiiletkin muuraukseen työmaavälipompan taskussa, Hasu pyörittelee päätään.

Tavaroita vietiin tehtaalta kotiin eri konstein. Alkuun tehtailla ei ollut porttejakaan, joten kasseja ei tarkastettu. Ylipäätään tehtaalaiset eivät aina tehneet eroa omien ja "yhtiön yhteisten" välillä. Kuusaanniemessä oli piirin ulkopuolella likavesiviemäri, jossa oli tietysti kannet. 

- Yksi kaveri rakensi omakotitaloa ja tarvi likakaivon kannet. Ne tehtaan kannet käytiin ottamassa pois ja vietiin lepikkoon piiloon. Sitten käytiin sanomassa Käen Oivalle: "Sieltä kaivosta puuttuu kannet. Putoaa vielä joku lapsi sinne likaviemäriin." Oiva kirjoitti varastoa varten lapun, jota vastaan piti äkkiä mennä hakemaan kuorma-autolla uudet kannet. Sitten vietiin uudet kannet Kytöahoon kaverin rakennukselle ja ajettiin Kuusaanniemeen panemaan lepikosta vanhat kannet takaisin paikoilleen.

Yhtiön tavarat olivat yhteisiä

Hasua selvästi ärsyttää, että nyt kun satavitosista on tullut julkinen ja teollisuusperinteenä arvostettava asia, kaikki sanovat tehneensä niitä. Aikaisemmin ei kukaan myöntänyt osallistuneensa moiseen toimintaan. Kukaan ei uskaltanut paitsi Hasu, joka on kirjoittanut töistään kirjoihinsa jo vuosia sitten. Näyttelyn onnistumistakin pelättiin, järjestäjät eivät tienneet arvaavatko ihmiset tuoda satavitosiaan esille.

Sataviisi-koodin taustaa ei Reijo Hasukaan ole kuullut. Hänen mukaansa tehtailla satavitosia nimitettiin myös soteva-töiksi. Sotevat tarkoittivat aikoinaan sotakorvausteollisuuden ihan virallisia töitä, mutta sanan käyttö näyttää laajenneen muihinkin yhteyksiin. Pohdimme Hasun kanssa, voisiko sataviisi ollakin vain äänteellinen muunnos: soteva-sataviis. Hasu hyväksyy ehdotuksen hyvinkin mahdollisena.

Reijo Hasun mielestä satavitosten teosta on ollut työnantajalle enemmän hyötyä kuin haittaa. Kaikki muukin oli yhteistä yhtiön kanssa.

- Asuttiin Kymiyhtiön asunnossa, yhtiöllä oli sauna, pesutupa, hyppyrimäet, urheilukentät, uimalaitokset, koulut. Miksei muukin voinut olla yhtiön, kun kalliimmastakin päästä puitteet oli jo yhtiön, Hasu päättelee.

Työkaverit veivät perheenlisäystä odottavalle isälle pukin.

Yhtiön yhteisten ottaminen oli esimiehillä tiedossa, vaikkei siihen aina puututtukaan. Kun korjauspajan pulttihylly tyhjeni, pomo käski täyttää sen uusilla pulteilla. Hasu varoitti, että nekin viedään.

- Sampolahti vastasi, että sitten täytämme hyllyn uudestaan. Kun ne on kerran tarvitsemansa pultin ottaneet, niin ei ne enää toista kertaa varasta, Hasu kertoo pomon sanoneen.

Reijo kertoo kuvaavan esimerkin siitä, miten yhtiön omaisuus koettiin kaikkien yhteiseksi.
- Kerran nuori yrittäjä perusti tehtaalle kahvipalvelun ja toi tehtaalle kahvi- ja mehukoneen, josta sai 30 pennillä juotavaa. Kerran kaksi yölöysiläistä särki koneen ja otti rahat ja koneen kahvit. He joutuivat kuitenkin teostaan kiinni ja joutuivat insinööri Lönnegrenin puhutteluun. Tämä sanoi: "Ajatelkaa nyt, nuori mies ottaa lainan ja perustaa tällaisen firmanihan teidän hyväksenne, että saatte juotavaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Ja te menette särkemään ja varastamaan." Toinen miehistä sanoi: "Ai, eiks ne Kymiyhtiön ollukkan? Ei myö oltas varastettukaan, jos oltas tiedetty, että kone on sen nuorenmiehen."

Näpit irti betonipylväistä!

Haluatko vaikuttaa siihen, että betonipylväät jäävät komistamaan Kuusankoskea? Allekirjoita adressi täällä
http://www.adressit.com/voimajohtolinjan_sailyttaminen_ksnkn_kaupunginosassa_kouvolassa

tai käy allekirjoittamassa se Kuusankosken kirjastossa.

Kymijoen rannalla Kuusankosken keskustassa kohoavat neljä viimeistä betonipylvästä - ja mahdollisesti viides, kaksijalkainen - ovat jälleen uhattuina. Kouvolan tekninen lautakunta esittää niille purkulupaa.


Keskustaan jäi pystyyn neljä pylvästä edellisen purkukampanjan jälijltä. Säilyttämisestä saamme kiittää Kouvolan rakennusvalvontapäällikköä Tapani Ryynästä. Hänen käsissään on lopulta jäljellä olevien pylväidenkin kohtalo.

Joen varrella kohoavat pylväät kertovat edelleen paikkakunnan teollisesta historiasta ja liittyvät uljaana monumenttina yläjuoksulla näkyvään Kymintehtaan tehdaskompleksiin. Tällaista harvinaisuutta ei ole varaa tuhota.

Tuhoamista ehdotetaan nyt - kuten aiemminkin - turvallisuussyillä. Jostain pylväästä on lohjennut kappaleita. Pylväät pitääkin korjata, jottei vahinkoja tapahdu. Toisin kuin alan virkamies väittää, pylvään historiallinen arvo ei kärsi, jos muotoa uudistetaan 2015-vuoden tasolle. Ja kuten jo muutama on jo ehtinyt todeta: jos ei rakennuksia saisi korjata, presidentinlinnakin olisi jo pitänyt repiä maan tasalle historiallisesti epäaitona rakennelmana.

Pylväiden korjauskustannukset ovat 25 000 euroa/kpl. Mutta ei purkaminenkaan ole ilmaista. Hinta on tuotava esiin, jolloin todellinen "säästö" tulee näkyviin. Mitkään säästösyyt eivät kuitenkaan oikeuta romuttamaan Kuusankosken ainutlaatuista pylväsrivistöä, joka vuosien saatossa on muuttunut uljaaksi tilataideteokseksi alkuperäisen käytön loppuessa.

Jostain syystä pylväiden olemus herättää monissa ulkopaikkakuntalaisissa - nykypäättäjät mukaan lukien - halun kommentoida pilkallisesti. Satunnaisille kävijöille tiedoksi heidän tylyttämisestään: Ihan sama, katso toisaalle jos ei miellytä. Meillä täällä Kuusaalla meininki on muissakin asioissa kaikkea muuta kuin söpöä ja pikkusievää. Kouvolan päättäjille, joita pylväät eivät miellytä: Harmi, jos et ymmärrä. Mutta ainakaan tehtävänne ei ole julkisesti moittia naapuriperuskunnan tärkeitä elementtejä. Elimäen tuulimyllynkin siirtoehdotuksesta nousi suuri parku, vaikka se olisi saanut heilutella siipiään edelleen, toisaalla. Eivät kaikki ohikulkijat ymmärrä niitäkään arvoja, joita maalaistalopihapiiriin paikallisten mielissä liittyy, mutta ei tulisi mieleenkään haukkua toisten kotikontuja, varsinkaan päättäjänä tai virkamiehenä. Eriseuraisuutta ei noilla konstein vähennetä.

Erilaiset näkemykset pylväiden kauneusarvoista eivät ole ratkaisevia. Jokainen näkee, että komeita ovat ja hallitsevat maisemaa muistuttaen, että me nykyasukkaat saamme kiittää paikkakunnan olemassaolosta paikkakunnan puunjalostushistoriaa. Seis pylväiden kaatamiselle, korjaukset käyntiin!

Eijaleena Martikainen

Lisää aiheesta täällä http://ep.kouvola.fi/cgi/DREQUEST.PHP?page=meeting_frames
ja täällä

http://www.kouvolansanomat.fi/Online/2015/08/19/Asiantuntija%3A%20Voimajohtopylv%C3%A4%C3%A4t%20kuuluvat%20Kuusankosken%20teollisuusimagoon/2015219442532/4

ja täällä

http://www.kouvolansanomat.fi/Online/2015/08/12/Niinikoski%3A%20Pylv%C3%A4iden%20purku%20uhkaisi%20teollista%20perinnett%C3%A4/20153154/4

Satavitoset: Osmo Kilpiä teki kaappikelloja

Osmo Kilpiä istuu nojatuolissaan kellojen keskellä. Niitä on seinillä, ja komein seisoo olohuoneen nurkassa. Kilpiä on rakentanut kellot itse samoin kuin monet talon huonekaluista. Nämä kaikki on tehty talon alakerran verstaassa. Kilpiän tekemällä sohvapöydällä on kuitenkin kuvia kaappikellosta, joka on aito satavitonen. Satavitoset ovat työntekijöiden omia töitä ja tuotteita, joita tehtiin puolisalaa työaikana ja työnantajan tarvikkeista. Osmo Kilpiällä on muutenkin kattava kuva koko satavitostouhusta - hän liikkui työssään koko tehdasalueella ja näki miten talon töiden ohessa ehdittiin siellä täällä tehdä omiakin tuotteita.

Kymiyhtiöllä Kilpiä työskenteli 40 vuotta 50-luvun alusta lähtien. Hän oli alkuun rakennusosastolla Kymintehtaalla ja liikkui myöhemmin pomona Kuusaanniemen, Kuusaansaaren ja Kymintehtaan tiloissa. Kauimmin Osmo työskenteli Kuusaanniemessä monissa tehtävissä - jopa tiemestarina - ja jäi sieltä eläkkeelle. Hän tuli näin tuntemaan tehtaat hyvin.
- Voikas jäi vähän vieraammaksi koska olin siellä vain sunnuntaipäivystyksissä.

Entisaikoina pääsy Kymiyhtiön ammattikouluun takasi työpaikan tehtaalla. Kilpiä kävi ammattikoulun puuseppälinjan ja pääsi sen jälkeen puuseppäverstaalle töihin. Kun sieltä vähennettiin henkilökuntaa iän perusteella, Kilpiä oli viimeinen, joka siirrettiin tehdasrakennuspuolelle. Siellä olivat esimiehinä Esko Viherlaiho ja Pentti Nieminen.
- Olin aikani siellä puuseppänä ja osittain opettelin kirvesmiehenkin työt. Sitten kävin työteknillisen koulun ja valmistuin työteknikoksi. Pääsin pikku hiljaa pomoksi, ja lopulta osaston pomo Matti Jankeri nimitti minut työnjohtajaksi. Siitä se rumba alkoi. Kävin koko skaalan läpi, olin jopa lautatarhan tirehtöörinä kaksi kesää. Se oli varmaan huvittavin paikka, kun vertaa kokemustani ja työssä vaadittavia taitoja, Kilpiä luettelee työuransa etappeja.

Keittiötarvikkeista saunankiukaisiin

Tänä kesänä on vihdoin alettu puhua avoimemmin satavitosista, työajalla tehdyistä omista töistä. Niihin Kilpiällä on tuntumaa työuransa alusta lähtien. Valmistuspaikka määräsi tietenkin, mitä satavitosia syntyi.
- Puuseppäverstaalla syntyi kaikenlaisia autoja, korulippaita... Toinen paikka oli alaverstas eli viilaverstas, paperikoneiden asennus- ja korjausporukan pääpaikka. Siellä tehtiin morttelia ja muusinuijaa, metalliesineitä. Paja oli yksi paikka. Siellä tehtiin tuuraa kalamiehille. Me teimme tuuraan puuosan puuseppäverstaalla. Kupari- eli peltipajassa tehtiin kippoa ja ämpäriä ja sentapaista tavaraa. Sähköverstaalla tehtiin akkulatureita, sähkömoottorien käämimistä, Osmo Kilpiä kertoo.

Kuusaanniemestä Osmo Kilpiä ei muista satavitosten tekoa ainakaan puuseppäverstaalla. Mutta korjauspajalla saatettiin tehdä esim. savustusuuneja isosta putkesta, koska siellä oli hitsauslaitteet.

- Onkos teillä savustusuuni? Minun rannassa ainakin on.

Onhan meillä. Ja meidän rannassa on saunankiuas viisimillisestä pellistä, onkohan sekin satavitosia?
- Jos se niin vahvasta pellistä on, niin se on satavitosia. Saunoihin tehtiin jatkuvalämmitteisiä kiukaita ja pönttöuunimallisia kertalämmitteisiä kiukaita, Kilpiä kertoo.

Kilpiän luettelemat paikat puuseppäverstas, viilaverstas, paja ja sähköverstas, olivat kaikki lähellä toisiaan paloaseman lähellä. Yhteen aikaan vierellä oli vielä valimokin.

- Niissä olevat kaverit tulivat tutuiksi. Siellä lensi kaikenlaista juttua, oli hauskojakin hetkiä. Melkein joka paikkaan kehittyi oma juttumiehensä, jonka tarinat ei aina olleet niin totuudenmukaisia. Näin ne päivät meni, Kilpiä naureskelee.

Joulun alla oli satavitossesonki, silloin oli usein kiire saada joululahjat valmiiksi. Mutta satavitosia tehtiin ympäri vuoden, jos ei pomo nähnyt. Tai miten sen nyt ottaa.

- Se oli vähän sellaista ja tällaista. Kyllähän pomo näki, eihän siitä ollut kyse. Mutta yritettiin vähän välttää, ettei niitä omia tehty ihan kuin normaalityötä. Ne tehtiin vähän sivussa, ja kun pomo siellä käveli, oma pantiin syrjään. Vähän sellaista pilarin kiertämistä se oli.

Osmo teki kerran pojalleen joululahjaksi polkuauton. Sen nähtyään kaveri viilaverstaalta kysyi, onko mahdollista, että hän tekisi rungon ja metalliosat ja Osmo tekisin korin puusta ja vanerista. Polkuautojakin tehtiin kaksi.
- Kun velipoika näki sen, hän halusi että heidän pojalle ja! Kaikki kolme valmistuivat jouluksi.

Salaa ja luvan perään

Pomot eivät yleensä sanoneet mitään mutta antoivat ymmärtää, että mikäs tuo on. Toiset näkivät satavitosten tekemisen itseään loukkavana, toiset taas noudattivat itse sataaviittä. Pomotkin tekivät ja teettivät satavitosia.

- Mutta niistä ei aina tiennyt, oliko ne talon töitä vai kenen. Pomo osasi jättää tilauksesta lopun sanomatta niin kun mekin jätettiin, Kilpiä kuvailee.

Joskus työnantajan laitteita ja tiloja käytettiin luvallisestikin omiin töihin. Kun Markankylää rakennettiin, puuseppäverstaalla oli mahdollista tehdä ovia ja ikkunoita. Siihen käytiin pyytämässä rakennusosaston päälliköltä Esko Viherlaiholta lupa.

- Yhteen aikaan siellä oli lauantait ja sunnuntait täys ryminä päällä, kun markankyläläisille tehtiin ovia ja ikkunoita. Ne rakennettiin pääosin omalla ajalla, mutta tietysti jos joku satsi jäi ajamatta, niin kyllähän sitä työajalla jatkettiin.

Pääosin satavitosia tehtiin itselle, mutta myös ”asiakkaille”. Tuotteita valmistettiin myös yhteistoiminnassa.
- Joku teki vaikka muusinuijan metalliosat alaverstaalla. Siihen tarvittiin puuvarsi, ja sitä mentiin kysymään puuseppäverstaalta. Siellä joku osaavampi sorvasi varren, useimmiten tammesta, ja lakkasi hienoksi. Tehtiin mortteleitakin.

Kilpiä aikoo sanoa jotain mutta keskeyttää alkuunsa ja miettii.

- Enhän minä nyt astu kenenkään varpaille, kun kerron näitä tarinoita? Ei niitä katsottu rikoksiksi.

Palkkiota ei yleensä töistä saanut.

- Saattoi olla, että kaveri tuli juttelemaan, että tee sinä minulle pää ja minä teen sen metalliosan – tehtiin siis molemmille. Rahaa ei yleensä käytetty. Yksi kaveri velotti aina renkkupullon, teki se mitä vaan. Hän oli kyllä poikkeus – eihän siellä yleensä juopoteltu, Kilpiä muistelee.

Tavaran vieminen tehtaanportista ulos vaati omat konstinsa. Autonkuljettajat olivat toiminnan tärkeä osapuoli. Jälleen Kilpiä empii:
- Etten minä nyt kerro vaan jotain mikä loukkaa muita? hän kysyy. Ehdotan vastausta ”isommat tavarat on kuljetettu yhtiön autoissa tai joskus, kun joku on saanut ajaa omalla autolla piirin, siinä yksityisautossa”. Kilpiä myöntää: "Nimenomaan. Sinä sanoit sen, en minä."

Kaappikelloja sarjana

Satavitos-kaappikellot ovat ”tarina erikseen”. Kilpiä ei ole varma, oliko aloite Niemisen Pentin vai Pulkkisen Auliksen. Nämä kaksi olivat mukana, lisäksi Osmo Kilpiä itse, Toukkarin Lema ja kelloseppä Uuno Kopra, joka hommasi koneiston ja varasi itselleen yhden. Yhtä Kilpiä vielä kaivaa muististaan. Kerron, että tädilläni Luostarisen Salmella oli myös yksi, mutta se tehtiin myöhemmin.

Rinki teki työnjaon selväksi heti alussa. Ainoa tehdastyötä tekevä joukosta oli Kilpiä, hän ei ollut silloin 60-luvulla vielä pomoasemassaan.
- Pyörin verstaalla ja paikoissa, jossa minulla oli mahdollisuus saada puutavaraa huomiota herättämättä. Minä olin etuvetäjä, tein edellä ja muut jäljensivät. Sinun isäsi – Niemisen Pena – hommasi piirustukset jostain kotitalousyhdistyksestä tai vastaavasta, Kilpiä kuvailee.

Tehtaalla oli siihen aikaan nikkariverstas, jossa sai tehdä omia töitä iltaisin. Siellä oli ohjaajakin. Kaappikellojen osat tehtiin siellä, niitä valmisti porukasta lähinnä Osmo, jolle erikoiset laitteet olivat tutumpia kuin muille ryhmän jäsenille.
- Oli puuosissa veistämistä ryhmäläisillekin, mutta minulle tietysti lankesi iso osa. Lema ja minä oltiin puuseppiä ja tehtiin puuosat. Pena maalautti osat maaliverstaalla. Minä maalasin omani itse. Koristeet teki äitisi Eila. Hän maalasi ensin fasadin kukat mutta keksi jälkeenpäin, että meidän kellon sivuunkin piti maalata pienet koristeet.

Kuva: Kelpasi kaappikellon vierellä kahvitella. Eila Nieminen kaatelee kahvia vanhojen ystävysten joukolle. Vas. Lempi Hermunen, Eeva Astala, Helvi Nora ja Eeva-Kaarina Volanen.

Mutta mikä kaappikelloissa oli satavitosta, jos kerran osat tehtiin nikkarikerholla iltaisin?
- Se, että kaikki aineet oli tehtaalta. Penahan oli Viherlaihosta seuraava pomo, rakennusosastolla oli siis Jankeri-Viherlaiho-Pena, niin isältäs ei kyselty mitään puutavaran haussa, Osmo selittää.
 

Satavitoin-nimityksen synty on myös Osmo Kilpiälle tuntematon juttu. Hän ei koskaan hakenut varastosta tavaraa sillä koodilla.
- Työpaikalla oli oma numeronsa. Pomo kirjoitti lapun, jolla ostettiin varastosta, ja siihen tuli myös työn numero. Saattoihan siinä joskus ehkä lukea 105. Minä en ainakaan ole kirjoittanut sellaista lappua enkä ostanut 105-numerolla kuurista.

"Yhtiö ei kärsinyt"

Suuri osa satavitosista tehtiin ylijääneestä materiaalista.
- Siellä kuleksi palasina kippoo ja kuppii kuurin nurkassa. Laitoin aina syrjään, jos jäi hyvää puuta. Ajattelin, että jätepalan voi käyttää johonkin omaan työhön. Samoin varmaan viilaverstaalla – en usko, että suorasta kangesta lähdettiin sahaamaan. Löytyi joku pala, josta lähdettiin tekemään. Minullakin on kippo, jonka olen sorvannut itse: vesilaitoksen keloissa käytettiin puulaakereita, jotka oli vettä kestävää
sitkeää puuta. Se oli vaan inspis, että tienpäs tosta nyt tollasen, Osmo Kilpiä kertoo.

Kilpiä osuukin asian ytimeen.

- Ainakin puuseppäverstaalla nämä hommat olivat usein kokeilujuttuja: teenpäs tuollaisen. Siitä hyötyi yhtiö, koska meitin taito kasvoi. Yksi keksi yhtä, toinen toista työtapaa ja kaikkea sovellettiin varsinaiseen työhön. Siinä ei kyllästynyt varsinaiseen työhönsä, kun voi keksiä jotain uutta.

Joskus harvoin jollain tavoin muljahti, että oma työ meni yhtiön töiden edelle. Muulloin oli ilman muuta selvää, että tehtaan työt tehtiin ensiksi. Osmo Kilpiä on varma siitä, että yhtiö ei kärsinyt satavitosten tekemisestä.
- Ei yhtään. Päinvastoin. Puhutaan nyt puuseppäverstaasta, jossa tehtiin huonekaluja ja kaikenlaista, jossa puuseppien ammattitaito kasvoi töitten mukana. Voi sanoa, että siellä oli tosi puuseppiä.

Kuva: Tarinan mukaan puuseppäverstaalle hankittiin Iskun keinutuoli, joka purettiin osiin ja tehtiin niiden mallista lukuisia uusia keinutuoleja.

 Oliko se työhyvinvointia, että tehtiin satavitosia?

- Ilman muuta. Siitä ei ketään syytelty, eikä kukaan siitä kärsinyt, Kilpiä vakuuttaa.

Satavitosten teko alkoi vuosikymmenten myötä hiipua.
- Ennen satavitosia tehtiin pilarin takana ja pomo pyrki olemaan siellä pilarin toisella puolella. Mutta sitten pomo tuli pilarin samalle puolelle yhä enemmän. Tahti koveni muutenkin, korjauksia tuli lisää, töitä ulkoistettiin – kaikki tämä pikku hiljaa hiivutti sen sosiaalisen puolen töissä olemisesta, Osmo Kilpiä kuvailee.

Tarpeitakaan ei enää löytynyt niin kuin ennen.
- Kaikki laskettiin tarkalleen, ei jäänyt mitään yli. Uudenlaisilla koneilla saatiin käytettyä tarpeet tarkasti. Suunnittelupuoli terästyi ja suunnitteli menekit paremmin. Ei ollut, mistä tehdä enää.

Kuvat: Osmo Kilpiän jakkaran mallin näkee myös 105-näyttelyssä (kuva alla).