Janne Harjula käy toisinaan katsomassa jääkiekkopelejä, mutta nykyisin ei ole enää pakottavaa tarvetta päästä hallille. Hänen oma pelaamisensa loppui MS-taudin toteamiseen 24-vuotiaana vuonna 1998. Ennen sitä hetkeä oireita oli ollut jo puolitoista vuotta.
- Pelasimme Turussa Kupittaalla enkä nähnytkään kunnolla aikaa. Pelaajien nimetkin näyttivät hullunkurisilta. Myöhemmin ymmärsin, että näön ongelmat kuuluvat MS-tautiin.
Muutos lähtee itsestä
Harjula kertoo avomielisesti sairastamisensa vaiheista. Alku oli paha, vaikka oireet olivat nykyiseen oloon verrattuna pienet.
- Oli kauheinta, kun sairaudelle ei ollut nimeä, tunsin vain itse, että jotain on hullusti. Omien paineiden lisäksi koin, että muut pitivät minua luovuttajana, etten kantanut vastuuta asioista. Se oli aikamoinen taakka. Mutta se helpotti, kun sain diagnoosin.
Diagnoosin myötä alkoi monta vuotta kestänyt asian työstäminen.
- Ei sitä alkuun tajua, miten sairaus muuttaa arkea. Jossain vaiheessa ymmärtää, ettei vielä tiedä sairaudesta yhtään mitään. Kaikki menee niin yksilöllisesti - jollain vaikuttaa vain näköön, toisella menee kävelykyky, Janne kertoo.
Vakavan sairauden iskiessä lähipiirin merkitys kasvaa. Janne Harjula sanoo kuitenkin, että muutoksen on lähdettävä omasta itsestä.
- Mitään muutosta ei tapahdu, jos et ole itse siihen valmis. Minulla se vei aikaa. Kerroin kyllä ihmisille, että minulla on MS-tauti, mutta en alkanut tehdä konkreettisesti asioita sen mukaisesti. En halunnut antaa periksi ja elin kaikkea elämää ehkä aikaisempaa kovemmin, kun halusin näyttää etten anna sairaudelle periksi.
Tämä mies on oivaltanut elämän isoja juttuja nuorena. Elämä vaatii, että osaa luopua.
- Me pidämme itsestään selvänä, että pystymme tekemään samoja asioita kuin aina ennen hamaan loppuun asti. Minulle oli tosi vaikea ymmärtää, että joitain asioita ei vain pysty tekemään. Kun käy tarpeeksi alhaalla henkisestikin, tulee lopulta siihen pisteeseen että katsoo itseään oikeasti peiliin.
Peiliin katsominen tekisi hyvää itse kullekin. Janne Harjulan kielikuvassa se tarkoittaa miettimistä: mitkä asiat ovat tärkeitä ja mitkä eivät.
- Peilin edessä tuli oivallus: teen kaikkeni että itsellä on hyvä olla ja sitä kautta muillakin ihmisillä lähelläni.
Urheilijan on terveenäkin usein vaikea lopettaa urheilu-uraa. Jotain täytyy tulla tilalle. Jannella oli jo musiikki ja muu entinen elämä, ja nyt lisäksi tuli valokuvaus, johon kaveri veti mukaan.
- Se oli toinen ääripää, jos vertaa kilpaurheiluun. Minusta tuntui kuin olisin siltana urheiluporukoiden ja taiteentekijöiden välillä. Oli tosi antoisaa ja silmiä avaavaa olla mukana luovan työn tekemisessä. Kun aloin nähdä ihmisiä niin monista eri kulmista, huomasin että jokaisessa on jotain hyvää ja jokaiselta voi oppia. Jokaisessa on jotain arvokasta.
Punttisali ja koira ovat Jannen elämän perusjuttuja tällä hetkellä. Päivä oikeastaan lähtee käyntiin vasta salilta. Koiralta taas voi opetella itsetuntoa.
- Kun saisi edes hitusen samaa itseluottamusta ja itseriittoisuutta mitä koiralla on, elämässä pärjäisi hyvin, Janne nauraa.
Ihmiset opettavat aitoutta
Janne Harjula tuntuu ottavan oppia kaikesta kokemastaan. Lappeenrannassa ollessaan hän teki töitä kehitysvammaisten hoitamassa kahvilassa - teki niitä hommia jotka eivät kehitysvammaisilta onnistuneet. Ja tykkäsi paljon työstään, lähti joka päivä kotiin suu korvissa.
- Ei se palkka ratkaissut vaan se, että näki niin paljon erilaisia ihmisiä. Meillä omasta mielestämme normaaleilla ja tavallisilla olisi tosi paljon oppimista kehitysvammaisilta. Heissä on mahtavia persoonia. Tavanomaisessa kanssakäymisessä ei useinkaan sanota mitä ajattelee. Tykkäsin älyttömästi siitä, kun kehitysvammaiset puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä eivätkä säästäneet niitä ajatellen, että toinen loukkaantuu. Olisivat vaan kaikki aitoja ja omia itsejään eivätkä yrittäisi miellyttää, Harjula toivoo.
- Kävelin mieluummin seiniä myöten kaupassa käydessä. Tuli hulluja tilanteita, kun joku tuttu ihmetteli kuinka voin siihen aikaan päivästä olla sellaisessa kunnossa että otan nojaa seinästä. Jossain kohtaa oivalsin kuinka hölmö olin: kävellä nyt seiniä pitkin ja rytmittää oma kulku sen mukaan että löytyy nojia. Kun otin kävelykepin, muut tajusivat, etten ole humalassa. Nykyisin käytän kyynärsauvaa, ja silloin kun jaloissa voimat eivät riitä, pyörätuolia.
- Oli rankimpia kokemuksiani, kun menin ensimmäistä kertaa Maskuun ja näin, että suurin osa porukkaa on pyörätuolissa. Nyt sairaus on avannut silmäni tajuamaan, että eiväthän pyörätuolissa istuvat ihmiset ole ihmisinä miksikään muuttuneet, heillä vain on tämä sairaus ja siihen apuvälineenä pyörätuoli.
Erityisesti Jannelle on jäänyt mieleen pyörätuolissa istuva nainen, joka oli katsellut nuoren miehen vauhtimeininkiä muutaman päivän.
- Hän rullasi viereeni ja sanoi: Turhaan sinä etsit elämää, elämä tulee sinun luoksesi. Vasta illalla tajusin sen totuuden, että elämä oikeasti tulee luo sellaisena kuin tulee. Turhaa viuhtoa ja olla olevinaan jotain muuta kuin on, Janne muistelee mieleenpainuvaa kohtaamista.
Valokuvat kehiin Valokuvaus tuli Jannelle harrastukseksi siinä vaiheessa, kun hän tajusi, ettei voi enää kaikkea entistä tehdä. Kaverin vinkistä hän liittyi Kuusaan Kameraseuraan.
- Siellä pelailtiin silloin mustavalkokuvien kanssa, ja sehän olikin siihen hetkeen tosi hyvä juttu. Ollaan pimiössä ja keskitytään kuvaan, siinä pääsi kaikesta muusta irti. Positiivinen kokemus ja kivaa oli. Tehtiin kaikki filmirullista lähtien, pelattiin vedosten ja litkujen kanssa, käytettiin paljon aikaa siihen - se oli tosi terapeuttista.
Mustavalkokuvauksen opiskelu opetti myös kuvauksen suunnittelua. Se oppi on pysynyt digikuviin siirtymisen jälkeenkin. Taideruukin näyttelyn jokaisen kuvan taustalla on tarina. Vedestä nouseva tatuoitu köriläs hanko kädessä on kotoisin Jannen omista painajaisista huonosti nukutuilta öiltä. Sen valaistuksen onnistumiseen tarvittiin oikeanlaisen luonnonvalon syntymistä, kun harrastajalla ei mitään suurta teknistä kalustoa voi olla.
- Kun siinä on jännitettä viikatemiehen kautta, se herättää enemmän kysymyksiä kuin pelkkä maisema. Olen miettinyt omaakin kuolemaa siinä vaiheessa, kun en tiennyt mikä minussa on hullusti, Harjula kertoo.
- Perillä Italiassa huomasin, että ilma oli kuin kaurapuuroa - niin siellä jätehuolto toimi. Se pani miettimään, kuinka tärkeää on saada hengittää raitista ilmaa. Luonnosta kannattaa pitää hyvää huolta. Minulle se on aina ollut tosi tärkeä, vaikka nykyisin en pysty lähtemään luontoon pitemmille kuvausretkille, Janne sanoo.
- Siskon poika ei viihdy saunassa mutta ei halua uimaan. Itsekin olen välillä samoissa fiiliksissä: on tosi yksin ja haavoittuvainen. Kun liikkuminen ja arki muuttuu, on niin hauras.
- Käytävää pitkin tuli mies, jota jostain syystä ärsytti meikäläisen olo. Ei edes puhuttu mitään, mutta ukko otti keskivartalosta kiinni ja alkoi nostella. Tuntui tosi pahalta, siksi halusin kuvalla näyttää sen avuttomuuden tunteen jonka silloin koin.
Isoja asioita, elämän peruskysymyksiä, traagisuutta, luopumisen opettelua. Kaikkea sitä on Janne Harjulan kuvissa. Ja kaikesta tästä hän kertoo säteilevästi hymyillen, välillä iloisesti naureskellen. Varhain viisastunut veijari, iso persoona.
Janne Harjulan töitä on esillä Taideruukissa toukokuun alkupäiviin.
http://www.taideruukki.fi/
