Anu Kasnio, tuore kuusaalainen

Museointendentti Anu Kasnio julisti vappupuheessaan kotiseututalossa olevansa nyt kuusaalainen. Lämpimästi tervetuloa, kyllä täällä sippolalaissyntyinen tyttö hyvin pärjää. Työmatka Kyminpuolelta Poikiloon on juuri sopivan mittainen - silloin kun päivän työtehtävät sattuvat olemaan kaupunginmuseossa. Murre on tuttu, ajattelutapa myös; tosin Anu juttelee melko lailla yleiskielisesti ainakin näin virkapaikallaan.
Nyt ollaan Poikilossa, ja Anu ilahtuu vieraansa takin väristä: poikilonpunainen! Kaupunginmuseo on ottanut värikseen  reippaan pinkin - joku sanoisi vaalean kirsikanväriseksi - ja sama väri löytyy niin näyttelytilojen vessan seinistä kuin intendentin uusista kengistäkin.

Ensimmäiset 12 vuotta elämästään Anu siis asui Sippolan kirkolla. Sieltä perhe muutti Myllykoskelle, ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna -89 Anu lähti Helsingin yliopistoon opiskelemaan kansatiedettä, arkeologiaa ja historiaa.
- Helsingissä ja Vantaalla tuli asuttua 11 vuotta, pari vuotta Nurmijärvellä, neljä viisi vuotta Hämeenlinnassa. Kymmenen vuotta sitten muutin Kouvolaan, ja viime syksystä olen ollut kuusankoskelain, Anu lausuu oikeaoppisesti.

Hämeenlinnassa Anu Kasniolla oli tekstiilikonservointifirma - hän kun on yliopistotutkintonsa lisäksi valmistunut myös tekstiilikonservaattoriksi nykyisin Metropoliana tunnetusta ammattikorkeakoulusta. Konservointi on oikeastaan syy, miksi Anu on museoalalla.
- Sain idean Pauligin kahvimainoksesta. Minuun teki suuren vaikutuksen vuoden 1984 mainos, jossa esiintyi konservaattori Ulla Kiljunen. Muistelen, että hänen miehensä Veikko Kiljunen on täältä Kouvolasta, ja hän oli myös konservaattori. Mainoksissa vetosi mielikuva sukupolvien ketjusta - ja se kahvitauko, Anu naureskelee uravalintansa perusteita.

Anu on ollut määrätietoinen teini. Kymenlaaksossa oli vuonna -84 yksi konservaattori, hän oli nimenomaan tekstiilikonservaattori, joka työskenteli maakuntamuseossa.
- Kävin tutustumassa hänen työhönsä ja totesin että tää vois olla aika kivaa.

Poikilon pinkki buduaari.

Nykyisin Kasnio ei tee konservointityötä, mutta sitäkin osaamista tarvitaan, sillä työnkuvaan kuuluu olosuhteiden valvonta ja hallinta, se miten esineet ovat säilytyksessä ja niiden kunnon arviointi.
- Mielestäni ammattitaitoni pääsee nyt monipuolisemmin käyttöön kuin pelkästään yrityksessä, jossa esineet konservoidaan ja lähetetään sitten pois, enkä näe niitä enää.

Museoesineitä konservoidaan tapauskohtaisesti. Jos niiden rapistuminen etenee, se pyritään pysäyttämään.
- Jos vaikka puuesineessä on tuhohyönteisiä tai tekstiilissä kemiallista vaurioitumista, jonka voisi pysäyttää pesemällä, niin tehdään. Konservointi on monialaista, siinä tarvitaan kemiaa, biologiaa, historiaa, tekniikkaa ja kädentaitoja, materiaalien tuntemusta, Kasnio luettelee.

Kouvolaan murrosvaiheessa

Kasariteini on nyt ollut jo kymmenen vuotta museotyöntekijänä Kouvolan kaupungilla. Hän aloitti täällä amanuenssina.
- Minun tehtäviini kuului apteekkimuseosta, rautatieläiskotimuseosta ja Puolakan kotimuseosta huolehtiminen. Lisäksi minulla oli 10 000 esineen kokoelma ja 3000 kuvan kuva-arkisto hoidettavana. Meitä oli kulttuuritoimessa me kaksi museoihmistä, kulttuuritoimenjohtaja ja sihteeri, ja silloin aloitti myös museomestari.

Kouvolan historia oli Anulle helppo haltuunotettava - sehän alkaa vasta 1800-luvun lopulta - ja Kouvolan kartta mahtui yhdelle A-kolmoselle. Mutta kuntien yhdistyminen heitti Kasnion syliin täyden lastin. Yhtäkkiä hänellä olikin hoidettava kymmenen paikallismuseota ja 35 000 esineen kokoelma. Uusi kaupunki päätti lakkauttaa ison osan paikallismuseoita, koska ei ollut varaa palkata henkilökuntaa kaikkia hoitamaan.
- Se tarkoitti, että museot piti tyhjentää. Työ ei lopu esineiden siirtoon, vaan ne pitää valokuvata, merkitä kokoelmatunnuksella, pakata, viedä säilytystilaan ja merkitä sijainti tietokantaan, jotta ne löydetään.

Kollegan reviirillä voi tutustua kuusaalaistaiteeseen, Eero Eirton töihin.

Kuntien yhdistyminen leimasi Kasnion työtä Kouvolassa heti ensimmäisen työvuoden jälkeen. Vuonna 2008 alettiin yhdistymistä valmistella, ja 2009 se tapahtui.
- Toiminta laajeni. Olimme jo aiemmin saaneet avoinnapitohenkilökunnan palkkalistoille, mutta yhdistymisessä mukaan tulivat vanhojen kuntien työntekijät, joita oli kaksi Kuusaalla. Lisäksi saimme amanuenssin taidemuseoon. Tällainen kokoelma - 2500 taideteosta, 100 000 valokuvaa, 3500 esinettä, kaksi näyttelytilaa - ja meillä työntekijöitä kahdeksan. Vastaavissa museoissa työntekijöitä on n. 24.

Paikallismuseoiden sulkemista surkuteltiin aikansa, mutta nyt osa niistä on saanut vapaaehtoisia jatkajia.
- Elimäelle perustettu  museon kannatusyhdistys on lujittanut kylää, museo on nyt enemmän kyläläisten museo. Valkealassa on myös perustettu yhdistys, joka ryhtyy hoitamaan Puotimuseota, Kuusaalla Kettumäellä on myös uutta elämää. Kun on innostuneita ihmisiä, jotka voivat keskittyä yhteen kohteeseen, paikoista tulee elävämpiä ja toiminnallisempia kuin niin, että minä huolehdin kymmenestä museosta, Kasnio vakuuttaa.

Yksi on myös poistunut joukosta. Kuusankosken palomuseon autot ovat päätyneet vapaapalokuntiin - nehän eivät olleetkaan kaupungin - ja palomuseon esineistö on säilytyskeskuksessa. Toisaalta useat paikallismuseot olivat interiöörimuseoita, joissa ei voinut juuri tehdä muutoksia.
- Kuusankosken kokoelmissa on 4000 esinettä, mutta yleisön nähtävänä työväenasuntomuseossa saattoi pitää vain viittäsataa.

Vitriineissä on paikallisia tyypillisyyksiä.

Kokoelmista huolehtiminen on edelleen Anu Kasnion päätyötä. Mutta nyt kaupunginmuseoon on avattu näyttelytila, ja suuren osan ajasta vie näyttelytoiminta.
- Tähän asti olemme hyvin vähän keränneet esineitä tietoisesti; suurin osa on tullut niin että joku keksii tarjota tavaroita museolle. Mutta meillä oli äskettäin ensimmäistä kertaa projekti - urheiluaiheinen - jossa systemaattisesti kerättiin aineistoa juuri tietystä aiheesta. Projektitutkija haastatteli menestyneitä urheilijoita, mm. juoksija Aarne Kainlauria ja hiihtäjä Heikki Hasua. Tutkija pääsi myös tutkimaan arkistoja - aika monen seuran arkistot löytyvät sihteerin autotallista, Anu Kasnio kertoo.

Nyt museolla on urheiluaiheesta kattava kokoelma, siihen ei tarvitse enää palata. Kilpakenttien sankarit -näyttely avautuu ensi syksynä.
- Projektin aikana Myllykosken Pallo teki konkurssin, surullinen juttu, mutta me pystyimme valitsemaan seuran aineistosta tärkeät säilytettävät asiat. Meillä on mm. Sami Hyypiän pelipaita, markkinointi- ja fanituotteita 70-luvulta - MyPa oli niissä edelläkävijä - MyPan ja kansainvälisten vastustajien viirejä, ulkomaalaisten joukkueiden antamia lahjoja.

Vaikka me maallikot näemme museotoiminnasta erityisesti näyttelyt, museoiden päätehtävä on kuitenkin esineistön kartuttaminen ja säilyttäminen. Ei ole museota ilman kokoelmia.
- Meidän tehtävä on nykyajastakin kerätä sellaiset esineet, että sadan vuoden päästä näkee vaikkapa, mitä se kouvolalainen urheilu oli vuonna 2016.

Anu Kasnio Mannerin lipan alla -näyttelyssä

Mitä nykyhetkestä sitten pitäisi säilyttää?
- Tosi vaikea tietää. Näyttelytilassa on parhaillaan Mannerin lipan alla -näyttely, ja huomasimme, että 80-luvusta oli hurjan vähän tavaroita. Itse osaisin nyt sanoa, mitä silloin  olisi pitänyt ottaa talteen, 90-luku on jo vaikeampi. Vaatii perspektiiviä, että voi sanoa mistä tuli yleistä ja tavanomaista. Mutta sitten on vältettävä se aikaisempien museosukupolvien ongelma, ettei meille tulisi 123 Nokian kännykkää, kuten meillä nyt on kirnuja tai rukkeja.  Me sanomme 60-lukua vanhemmille talonpoikaisesineille pääsääntöisesti ei kiitos.

Mannerin lipan alla -näyttelyssä on Anun omaa nuoruutta, kirppislöytö kasettiteline täynnä levyjä, teinikalenterit, korvalappustereot, Marimekon meikkipussukka, elektroniikkapelit, tietokone - sellainen tuli kouluopetukseen 80-luvulla. Anu muistelee miten toimitti kaverinsa kanssa partiolippukunnan lehteä edistyksellisen tekniikan avulla. Lehdessä luki: "Tämä on ensimmäinen ATK:lla tehty lehti."

Anu Kasnio pohtii käsitystä, että museon esineissä tärkeintä on tarina. Se ei ole hänestä koko totuus.
- Manski-näyttelyssäkin on tavaroita, joita olen hankkinut kirpputorilta. Niiden pointti ei ole, että se on kuulunut voikkaalaiselle tai mylsäläiselle vaan "mullakin oli toi". Yleisiä esineitä voi siis hankkia, mutta sitten pitäisi kerätä lisäksi niihin liittyviä muistoja. Meillä ei ainakaan vielä ole pystytty tekemään sitä, varmaan isommissa museoissa pystytään.

Kirppislöytökin voi olla aarre.

Mannerin lipan alla -näyttelylle oli selkeä sosiaalinen tilaus.
- On Kouvolan entiset nuoret ja kuusaalaisten facebook-ryhmät - ihmisillä selvä tarve muistella yhdessä nuoruutta. Etsiessäni ja valitessani esineitä näyttelyyn olen yrittänyt miettiä, mikä saa kävijät hihkumaan. Tässä kävi porukka, joka oli kirjoittanut ylioppilaaksi viisikymmenluvulla, ja heidän elekielestään kyllä näki miten hyvä juttu on päästä muistelemaan menneitä esineiden äärellä.

Anu hykertelee onnellisen oloisena näyttelyesineiden keskellä. Mannerin lipan alla vaihtuu syksyllä siis urheiluhistorian esittelyyn.
- Toivottavasti päästään Manski-näyttelyn kanssa lähelle kymmentätuhatta - huhtikuussa oli jo 5000 kävijää. Meillä on ruhtinaalliset kuusi ja puoli viikkoa aikaa purkaa ja rakentaa tilalle uusi näyttely. Forum Marinumilla on viisi kuukautta aikaa vaihtaa näyttely.

Ei paperikonetta Poikiloon

Näyttelyt näkyvät, mutta perustyötä on siis esineistön keruu ja säilytys. Intendentti Anu Kasnio näyttää listaa esineistä, joita ei enää yritetä mahduttaa varastoon: arkut, kirnut, suutarin työvälineet, höylät, sahat, kirveet...
- Esineiden luettelointikin on meillä vielä sillä asteella, että tänne on laitettu esineen nimi ja kuva, joitain asiasanoja ja esineen sijainti kokoelmassamme. Yleisö ei vielä pääse näkemään esineitä netissä, hän kertoo ja pysähtyy silmäilemään kuvia: mäyrämäkeläisen kupparin työvälineitä, Voikkaan tehtaan naulakoneella tehtyjä nauloja, Kuusankosken puhallinorkesterin torvet, Enomaan lääkärinlaukku tavaroineen. Urheiluhistoriahankkeessa on 464 esinettä, mukana mm. kuusankoskelaisen Elmeri Rantalaisen potkunyrkkeily-harjoituskeppi.

Tietokantatyöskentely on hidasta. Kun esine otetaan museoon, sen luetteloiminen tietokantaan kestää puolitoista, kaksi tuntia kuvauksineen kaikkineen.
- Täytyyhän siitä olla hyötyä käyttäjille.

Kymenlaakson ammatilliset museot ovat tehneet kokoelmapoliittisen ohjelman ja selvittäneet, mitä kullakin on ja mitä kukin keräisi.
- Kouvolan kaupunginmuseona meidän tehtävä on kerätä nykyisen Kouvolan alueen ihmisten historiaa ja esineitä, joita on käytetty tai tehty. Toivottavasti jatkossa pystymme tekemään teemakartuntaprojekteja, jolloin olisi selkeämpää tietää mitä kerätään, kaupunginmuseon intendentti Anu Kasnio kaavailee.

Kuvan vitriinissä on huoneentaulu Sorretuille oikeutta, amerikankoneella tehtyä vessapaperia jota saatiin tilipäivänä, ansiomerkki 50 vuoden palveluksesta (moniko yltää!), kirjekuori jossa on annettu palkkaraha (tilipussi), kuusipaperipuiden lähetyslappu rautateille: määräasema Myllykoski, tehtaan raide.


Tässä viitriinissä on oikealla punakaartin kokardi. Valkoinen  pieni lappu on aseenvaltaustodistus Valkealan Hevosojan taistelusta - valkoisten puolella taistellut kuularuiskupäällikkö Priha on vallannut hänellä hallussa olleen kiväärin, ja hänet oikeutetaan pitämään se. Puinen koristeellinen rasia voikkaalaisen Otto Huusarin tekemä Riihimäen vankileirillä, Huusari oli syytettynä Hevosojan sillan räjäyttämisestä, tehtaan dynamiitin ottamisesta.


Täkäläisiä teemoja voisivat olla rautatieläisyys - ihmisiin liittyvä tulokulma rautateihin. Tehtaiden historia on tärkeää.
- Mutta Suomessa on monta muutakin tehdaspaikkaa, ei meidän tarvitse kaikkea siitä aiheesta kerätä, vain tänne tyypillistä. Ja paperikonetta en tänne halua, Anu virnuilee ja jatkaa luetteloa liikehistorialla: Kouvolan Saha, Pukimo, Kouvolan Lakritsi, Lapin kenkäkauppa ovat keruun arvoisia.

Kuva: Poikilo-museot / Kouvolan kaupunginmuseon esinekokoelmat

Entä tyypillisesti kuusaalaista?
- Ehkei tyypillistä mutta mielenkiintoista on puulaatikko, evakuoimislaatikko, jota tehdas jakoi, kun rintama sodan aikana alkoi lähestyä Kuusankoskea. Jaettiin laatikoita ja niiden mukana ohjeet siitä, mitä niihin pakataan. Ne otettiin talteen yhtiön varastoon ja luvattiin pitää siellä kunnes evakuoidut palaavat. Laatikoita ei ollut tarkoitus ottaa mukaan. Meillä on kokoelmissa sellainen.

Evakuointilaatikon ohjeet. Kuva: Poikilo-museot

Kymintehtaan päiväkoti teki mittavan lahjoituksen kaupunginmuseolle, leikkikaluja, astioita.
- Alussa talossa asui päiväkodin henkilökuntaa, ja asunnoissa oli kauniit Arabian astiat valmiina. Lapset käyttivät Arabian lastenastioita. Niitä oli näytillä Lapsen tähden -näyttelyssä muutama vuosi sitten.
 
Kuusaalaisilla vahva identiteetti

Vaikka Anu Kasnio on kiertänyt asumalla Kouvolaa ja Etelä-Suomea, hän sanoo eri paikkojen vertailun eri aikakausina olevan vaikeaa. Sippolan hän tunsi 70-luvulla, jolloin siellä oli kolme kauppaa, posti, pankki, kirjasto, ala- ja yläaste, bussit kulkivat Myllykoskelle ja Kouvolaan näppärästi. Kuusankoskea hän taas tuntee 2010-luvulta. Keskustassa tulee pyörittyä kirjastossa, Kuusankoskitalossa, kirppareilla, kaupoissa, Taideruukissa.
- Joki ja tehdas, mäellä näkyvä sairaala tekevät ympäristöstä mielenkiintoisen, se ei ole pelkkä liikekeskus. Kuusaalaisilla on tosi vahva identiteetti "myö ollaa kuusaalaisii". En koskaan tuntenut itseäni helsinkiläiseksi tai hämeenlinnalaiseksi. Paluu kotiseudulle oli helppoa, kun täällä on vanhoja ystäviä, luokkakavereita, perhettä. Oikeastaan minun kannalta uuden Kouvolan syntyminen oli hyvä juttu - se kuittaa kaiken kotiseututunteessani, Anu nauraa. Hänestä on kiinnostavaa seurata, miten nykyteinit kokevat juurensa - ovatko he edelleen elimäkeläisiä tai valkealalaisia, vai onko asialla enää merkitystä heille?

Millaisista esineistä Anu itse pitää, mahdollisimman vanhoista ja arvokkaista varmaan?
- Tässä on yksi suosikkitöistäni: Taistelevat metsot. Tämä on ollut kuusaalaisen tehtaalaisen sängyn päällä, aika isokokoinen versio - toisella puolella on ollut painokuvana Iltakellot. Tämä on ostettu Kausalan torilta, ostaja toi sen pyörällä rullattuna, ja sukulainen kehysti sen. Se oli seinällä keittiön ja huoneen kokoisessa asunnossa, mutta kun tehtaalainen rakensi 50-luvulla omakotitalon, taulu ei enää päässyt seinälle. Nyt se on meillä museossa tallessa.