Verla juhlii 20 vuottaan maailmanperintökohteena

Kulttuurineuvos Eero Niinikosken puhe

maailmanperintökohde Verlassa 12.6.2016

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Verla nimettiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Tarkka nimeämispäivä on joulukuun 6:s. Samassa kokouksessa, joka pidettiin vuonna 1996 Meksikon Meridassa, listalle otettiin mm. Kölnin katedraali Saksassa, Baikal-järvi Venäjällä, Hiroshiman rauhanmuistomerkki Japanissa, Okapin eläintensuojelualue Kongon demokraattisessa tasavallassa, Bauhaus-arkkitehtuurin kohteet Weimarissa ja Dessaussa Saksassa, Skelling Michael – luostarisaari Irlannissa, Gammelstadin kirkkokylä Luulajassa Ruotsissa, Martti Lutheriin liittyvät kohteet Eislebenissä ja Wittenbergissä Saksassa sekä Schönbrunnin palatsi puutarhoineen Wienissä Itävallassa.

Miten näin erilaiset kohteet voivat olla sulassa sovussa samassa luettelossa? Vastaus kuuluu: siksi, että UNESCOn nimeämät maailmanperintökohteet ovat tasa-arvoisia keskenään. Jokainen kohde on omalla tavallaan uniikki, ainutlaatuinen. Kun kysyin tätä samaa asiaa 20 vuotta sitten heti Meksikon kokouksen jälkeen Museoviraston silloiselta pääjohtajalta, professori Henrik Liliukselta, hän sanoi, että ”maailmanperintöluetteloa voidaan verrata huippuluokan sinfoniaorkesteriin, jossa kaikki soittajat ovat niin hyviä, että kuka tahansa heistä voi nousta orkesterin solistiksi.”

Vaikka itse maailmanperintösopimus on jo yli 40 vuotta vanha, sitä ei tunneta kovinkaan hyvin. Olin pari viikkoa sitten ryhmämatkalla Toscanassa Italiassa ja ohjelmaamme kuului mm. peräti viisi maailmanperintökohdetta, mikä on melkoinen määrä yhden matkan osalle. Hämmästykseni oli suuri, kun opas, joka muuten oli hyvin tietäväinen ja osasi asiansa, ei maininnut maailmanperinnöstä sanaakaan. Kun hänelle asiasta huomautin, hän hieman hämmästyneenä tokaisi, että ”niitähän on täällä Italiassa niin paljon, ettei niistä jaksa oikein lukua pitää”. Tämä pitää toki paikkansa. Italiassa on kaikkiaan 51 maailmanperintökohdetta eli enemmän kuin missään muussa maailman maassa. Silti niistä jokainen on pienen messun ja varsinkin tutustumisen arvoinen. Ei niitä turhan takia ole valittu ihmiskunnan iloksi.

Mutta miksi sitten tällaisia maailmanperintökohteita on ryhdytty valitsemaan? Asiaan havahduttiin heti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin todettiin, että sota tuhosi niin paljon mittaamattoman arvokasta kulttuuriomaisuutta ja ainutkertaisia luontokohteita, että jotakin on tehtävä, ettei tämä enää koskaan toistuisi. Pieni esinäytös ja samalla käytännön harjoitus asiassa käytiin Egyptissä 1960-luvulla, jolloin rakennettiin yhtä maailman suurinta patoa Niilin alajuoksulle. Kun rakennustyöt olivat puolivälissä, huomattiin, että Assuanin jättipadon aiheuttaman vedenpinnan nousun vuoksi veden alle tulisi jäämään lukuisia historiallisia muistomerkkejä kuten erittäin kuuluisa Abu Simbelin luolatemppelikompleksi, jonka kaikki muistamme historian oppikirjoista.

Hätiin tuli YK:n alainen kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO, joka organisoi kansainvälisen pelastusorganisaation miettimään ratkaisua vaikeaan pulmaan. Hankkeeseen tuli mukaan useita valtioita, jopa Suomi pienine pennosineen. Mutta miten ihmeessä voidaan pelastaa kallioon hakattu luolatemppeli ja sen edustalla olevat 20 metriä korkeat Ramses Suurta esittävät jättipatsaat, joita on sisäänkäyntiä vartioimassa kaikkiaan neljä kappaletta. Kun Niilin vedenpinta oli jo nousemassa, ruotsalaiset rakennusinsinöörit saivat ajatuksen, että sahataan koko hiekkakiviluomus palasiksi ja siirretään ylängölle ja kootaan uudelleen

mahdollisimman alkuperäisen näköiseksi.

Näin tehtiin. Kokonaisuuteen kuuluvat kaksi temppeliä leikattiin kolmeen tuhanteen 20 tonnin palaan. Työssä ei voitu käyttää koneita, vaan sahurit hankittiin Italian marmorilouhoksilta, missä oli totuttu sahaamaan kiveä käsipelillä. Hanketta johti 29-vuotias italalialainen insinööri Pino Lucano, joka pyrki kuuluisuuteen jalkapalloseura Interin puolustajana, mutta pääsikin aikakirjoihin 3000 vuotta vanhan monumentin pelastajana. Kun tänään käy katsomassa Abu Simbelin temppe-

leitä, ei silmäntasalta pysty huomaamaan, että kokonaisuus on jättimäinen palapeli.

Ilmakuvasta sen sitä vastoin huomaa helposti.

Projekti alkoi 1964 ja kesti neljä vuotta. Koska uusi sijaintipaikka oli tasamaata, oli tehtävä keinotekoiset vuoret temppeleiden taustaksi. Tähän käytettiin modernia betonitekniikkaa. Hanke maksoi 80 milj. dollaria eli 335 miljoonaa silloista markkaa.

Jonkinlaisen käsityksen summan suuruudesta saa, kun tiedetään, että Suomen puolustuslaitoksen menoarvio oli samoihin aikoihin reilut 500 milj. markkaa.

Tämän onnistuneen operaation johdosta UNESCOn yleiskokous perusti v. 1972 maailmanperintösopimuksen, joka jakaantuu kahteen osaan: luontokohteisiin ja kulttuurikohteisiin. Sopimuksen on tähän mennessä hyväksynyt 191 YK:n jäsenvaltiota. Ainoastaan kaksi valtiota vielä miettivät mukaantuloa. Kysymyksessä on kaikkein suosituin yleissopimus YK:n piirissä. Tällä hetkellä kohteita on 1031.

Ne sijaitsevat 163:ssa ei maassa, eli melko moni valtio on vielä ilman omia kohteita. Kaikki niitä kuitenkin haluavat, koska niillä on poikkeuksellisen suuri PR-arvo.

Suomi hyväksyi sopimuksen v. 1987. Sopivien kohteiden etsintä on kulttuurikohteiden osalta Museoviraston ja luontokohteiden osalta ympäristöministeriön vastuulla. Ensimmäisen kerran Verlan liittämisestä maailmanperintöluetteloon keskusteltiin jo v. 1986, kun Suomi valmisteli sopimuksen ratifiointia. Toisena vaihtoehtona näissä keskusteluissa oli

Sunilan tehdasalue Alvar Aallon arkkitehtuurin vuoksi. Vuonna 1988 tehtyyn ensimmäiseen ehdokaslistaan tuli kuitenkin Verla ainutlaatuisuutensa ja alkuperäisyytensä vuoksi mukaan.

Jotta hankkeessa voitiin edetä, museon silloinen omistaja Kymmene Oy teki v. 1991 aloitteen koko museoalueen suojelusta. Kymen lääninhallitus päätti vuotta myöhemmin suojella rakennussuojelulain nojalla vanhan puuhiomon ja pahvitehtaan rakennukset ympäristöineen. Valtioneuvosto hyväksyi suojelupäätöksen keväällä 1993.

Tämän jälkeen UNESCOn maailmanperintökeskuksen nimeämät asiantuntijat ja muut arvioitsijat ryhtyivät laatimaan omia selvityksiään aina vuoden 1996 syksyyn saakka. Tärkeää oli saada selville kuinka ainutlaatuinen teollisuusperintökohde Verla oikein oli koko maailman mittapuussa. Maailmanperintökeskuksen silloinen johtaja, saksalainen kreivi Bernd von Droste zu Hülshoff, peruskoulutukseltaan metsänhoitaja, totesi omassa arviossaan: ”Verla ei ole suurin tai hienoin, eikä se ole maailmanlaajuisesti yhtä arvokas kuin Krakovan kaupunki tai Egyptin pyramidit. Verla on pieni yhteisö, mutta se oli merkittävä omalle ympäristölleen.

Verlan arvo on sen tyypillisyydessä; täällä näkee kuinka aikaisemmat sukupolvet elivät ja työskentelivät ympäristössä, jossa elämä ei aina ollut helppoa,” totesi kreivi von Droste.

Arviointityön aivan viime vaiheessa maailmanperintökeskus vaati vielä takuita siitä, että Verlan vanha kylämiljöö säilytetään muuttumattomana. Tämän varmistamiseksi silloiset Jaalan ja Valkealan kunnat ryhtyivät pikavauhdilla kesken lomakauden laatimaan Verlaan osayleiskaavaa, joka omalta osaltaan tuli säätelemään mm. ruukkikylän uudis- ja korjausrakentamista. Myöhempinä vuosina on käynyt ilmi, että v. 2001 hyväksytty osayleiskaava oli tarpeellinen vanhan kylämiljöön säilyttämiseksi.

Lopullinen päätös Verlan nimeämisestä Suomen neljänneksi maailmanperintökohteeksi tapahtui maailmanperintökomitean kokouksessa Meksikon Meridassa 6. joulukuuta 1996, kuten jo edellä totesin. Tuolloin UNESCOn luettelossa oli vajaat 500 kohdetta. Teollisuushistoriallisia kohteita oli vain muutama. Verla oli ensimmäinen puunjalostusteollisuutta edustava kohde ja on sitä edelleen.

Verlan museovieraat kyselevät varsin usein kuka tai keitä ovat tai olivat ne henkilöt, joita   on kiittäminen Verlan vanhan tehtaan säilyttämisestä jälkipolville. Kiitos kuuluu aivan erityisesti kolmelle Kymiyhtiön eli UPM-konsernin yhden kantayhtiön palveluksessa olleelle neuvokselle. Ilman heidän ideoitaan, kulttuuritahtoaan ja vaikutusvaltaansa Verlan rakennukset olisi mitä todennäköisimmin purettu ja niiden paikalle olisi tullut vähäinen kesämökkikylä. Yhteiskunta ei ollut vielä silloin juurikaan kiinnostunut teollisesta perinteestä.

Eero Niinikoski

Nämä kolme viisasta ja kaukonäköistä neuvosta ovat sosiaalineuvos Åke Launikari, opetusneuvos Veikko Talvi ja vuorineuvos Kurt Swanljung, joka viimeisimpänä tästä joukosta poistui keskuudestamme vain vajaa kuukausi sitten. Jokaisella heistä on tärkeä roolinsa Verlan säilymisessä. Tässä yhteydessä emme myöskään saa unohtaa Verlan nykyistä omistajaa UPM-konsernia, joka vastaa koko maailmanperintöalueen ylläpidosta ja on antanut vuosien mittaan huomattavan panoksen Verlan entisöintiin ja jopa uusinvestointeihin, joista viime vuonna valmistunut suojapato on kauaskantoinen hanke, koska se suojaa tehdasta mahdollisten tulvien aiheuttamilta vesivahingoilta. Merkittävä tunnustus Verlalle on myös ympäristöministeriön tänä keväänä tekemä päätös, jolla suojellaan peräti 30 eri rakennusta maailmanperintöalueella niiden seitsemän lisäksi, jotka suojeltiin jo 1993 valtioneuvoston päätöksellä.

Tänään juhlistamme sitä, että Verla on ollut mukana UNESCOn maailmanperintöluettelossa 20 vuotta. Miten se on vaikuttanut sekä Verlan tehdasmuseoon että koko kyläyhteisöön? Ennen vuotta 1996 museossa vieraili melko tasaisesti 10 000 kävijää, mikä on reilusti suurempi määrä kuin suomalaisissa museoissa keskimäärin. Maailmanperintölistauksen tultua suuren yleisön tietoisuuteen tapahtui kuten oli ennustettukin: museon kävijämäärä lähti jyrkkään nousuun. Kesän 1997 aikana kävi jo 17 000 vierasta ja vuonna 2004 peräti 22 000 vierasta. Tämä on toistaiseksi huippulukema.

Kotimaisten museovieraiden rinnalla myös ulkomaisten kävijöiden määrä on koko 2000-luvun kasvanut vuosi vuodelta. Viime kesänä saavutettiin ulkomaalaisten kohdalla ennätys, kun heitä tuli 1 558 henkilöä peräti 61:stä eri maasta. Kaukaisimmat kävijät saapuivat Australiasta, Uudesta Seelannista, Chilestä sekä ja Brasiliasta. Opastuskierros pystytään tarjoamaan viidellä eri kielellä, minkä lisäksi jokaisen kierroksen alussa esitettävä elokuva ”Näin tehtiin Verlassa käsipahvia”, voidaan tarjota seitsemällä kielellä. Filmiin voidaan lisäksi yhdistää italian-, japanin- ja kiinankielinen tekstitys. Museon yli 40-vuotisen toiminnan aikana kyseistä elokuvaa on esitetty kymmeniä tuhansia kertoja, millä perusteella filmi on ylivoimaisesti eniten esitetty lyhytelokuva Suomessa.

Kasvavien turistivirtojen ohella Verlan nimeäminen maailmanperintöluetteloon on rikastuttanut sekä Verlan kylän elämää että lisännyt kaupallisia ja kultturellisia palveluja niin itse museoalueella kuin sen lähituntumassa. Myös erilaiset kesätapahtumat ovat keränneet suuria kävijämääriä vuodesta toiseen. Kesän kohokohta on koskinäytös, joka järjestetään aina Verla-päivänä heinäkuun 18:s. Tällöin museon naapuri KSS-Energia aukaisee patoluukut ja Mäntyharjun reitin

vesimassat syöksyvät valtoimenaan alavirtaan. Komea näytös on paitsi viesti metsäteollisuuden alkuajoilta, myös muistutus siitä, että Verlankosken äärellä on

tuotettu sähköä jo lähes 130 vuotta.

Verlan tehdasmuseon 10-vuotisjuhlassa museoajatuksen isä, opetusneuvos Veikko Talvi totesi, että teollisuuden ja tehtaiden museoiminen on ollut aina vaikeaa. ”Jos tehtaat eivät kannata, ne lopetetaan. Jos ne taas menestyvät, niitä laajennetaan. Molemmissa tapauksissa vanhoja rakennuksia häviää ja perinnettä katoaa.”

Onneksi Verlassa ei käynyt näin. Vanha tehdas ja koko ruukkikylä ovat säilyneet kuin ihmeen kaupalla muuttumattomina. Kuluvan vuosituhannen alkupuolella brittiläinen museoalan auktoriteetti Sir Neal Cossons ennusti: ”Seuraavien 500 vuoden ajan ihmiset tulevat katsomaan vanhoja tehtaita, entisiä kaivoksia ja rauta-

teitä sekä muita teollisuusperinnekohteita aivan samaan tapaan kuin he ovat aiemmin käyneet ihastelemassa muinaisten kulttuurien arvokkaimpia muistomerk-

kejä Egyptissä, Italiassa, Kiinassa ja Perussa.

Tämä on nyt jo arkipäivää Verlassa. Kiitos UNESCOn maailmanperinnön.